Heikki Hietala: Viisto valo

wp-1490201252275.jpg

Heikki Hietala opettaa tietojenkäsittelyä ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Hänen novellikokoelmansa Filtered Light and Other Stories on julkaistu Yhdysvalloissa vuonna 2012, ja nyt tämä valoaiheinen kimara on saatu suomeksi nimellä Viisto valo. Kiitos arvostelukappaleesta Sitruuna Kustannukselle!

Minun on ihan ensimmäiseksi pakko tunnustaa, että luen todella harvoin novellikokoelmia enkä oikein ole päässyt sinuiksi novellien kanssa. Roald Dahlin kokoelmat ovat kieltämättä olleet varsin mainioita, mutta muuten olen enimmäkseen vältellyt novelleja. Siispä tämän arvostelukappaleen myötä jouduin todellakin hyppäämään pois mukavuusalueeltani ja hengitystäni pidätellen sukelsin Hietalan novellilajitelmaan.

Heti ensimmäisen novellin myötä lukijalle selviää, että nyt on astuttu maagiseen maailmaan, jossa valolla on tavalla tai toisella pieni mutta tärkeä rooli. Heikki Hietala hallitsee spekulatiivisen fiktion. Hän nyrjäyttää todellisuuden pois raiteiltaan ja repii realismin rajoja. Kaikki yhdeksäntoista novellia tarjoavat lukijalle jotain sopivasti yllättävää. Vaikka alussa kertomus vaikuttaa realistiselta, yllättäen todellisuus heittää kuperkeikan ja kaikki muuttuu ihanan järjettömäksi.

Novellilajitelman lyhyimmät tarinat ovat pituudeltaan vain parisivuisia. Itse pidin eniten vähän pidemmistä kertomuksista, samaan tarinaan sai uppoutua viidentoista tai kahdenkymmenen sivun verran. Kirjan pisin novelli, Tuuli pilleissä, on toisen maailmansodan aikaan sijoittuva kummitustarina nuoresta papista, joka saapuu uuteen seurakuntaan ja kohtaa siellä itsekseen soivat kirkkourut. Lyhyin novelli kantaa nimeä Näin on, ja se onkin todellinen lyhytnovelli, alle viisisataa sanaa ja kaikki mahdutettuna pariin lauseeseen.

Omaksi suosikikseni nousi Kissankultaa, jossa opettaja kohtaa metsässä oudon valokuvaajan. Tai ehkäpä Hiilipohjainen, joka kertoo pojasta ja hänen ulkoavaruudesta olevasta ystävästään. Vai olisiko suosikkini sittenkin Sillan yli, kertomus miehestä joka etsii maalaukseen kuvattua siltaa. Tai kenties Pesänjako, jossa infrapunaskannerikamera paljastaa talon vihamielisen haamun. Tai ehkäpä minä pidinkin kaikkein eniten Lumottuun peikkometsään sijoittuvasta novellista nimeltä Takku. Hietalan novellilajitelmassa on niin monta hyvää tarinaa!

Englanninkielinen alkuteos Filtered Light – Other Stories, 2012.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Kustantaja Sitruuna Kustannus, 2017. 230 sivua.

Peter James: Kirottu talo

wp-1489785091644.jpg

Englantilainen Peter James on luonut uraa niin elokuvatuottajana ja käsikirjoittajana kuin myös kirjailijana. Jamesin kirjoittamat Roy Grace -rikosromaanit ovat tuttuja monille dekkarien ystäville. James on napannut kirjoillaan useita palkintoja. Roy Grace -dekkareita on käännetty 36 kielelle, ja ne ovat myyneet huikeat yli 18 miljoonaa kappaletta.

Mutta tällä kertaa luvassa on kuitenkin jotain aivan muuta. Peter James on nimittäin kirjoittanut dekkarin sijaan vanhan kunnon kummitustarinan. Kirottu talo on kuulemma saanut innoituksensa Peter Jamesin entisen kotitalon oudoista tapahtumista.

Hän katseli peltoja, sitten talon julkisivua, ja saattoi hädin tuskin vieläkään uskoa, että he asuivat täällä, että tämä oli heidän kotinsa, että tänne, ehkä, toivottavasti, he voisivat kaikkien niiden kotiensa jälkeen jopa asettua asumaan ja viettää loppuikänsä. Heidän kaikkien aikojen kotinsa.

Ollie Harcourt, hänen vaimonsa Caro ja heidän 12-vuotias tyttärensä Jade muuttavat syrjäiseen Cold Hillin kartanoon. Ollie on innoissaan heidän uudesta kodistaan, mutta Caro on huolissaan rapistuneen kartanon kunnosta ja edessä olevista mittavista remonteista, Jade ikävöi kaupunkiin jääneitä ystäviään.

Heti muuton jälkeen kartanossa alkaa tapahtua outoja. Vilahtelevia varjoja, leijuvia valopalloja, kylmiä ilmavirtauksia, utuisia hahmoja. Harcourtin perhe on kauhuissaan, mutta poismuutto ei tule kysymykseen, koska heidän kaikki rahansa ovat kiinni Cold Hillin kartanossa.

Harcourtit eivät selvästikään asu kartanossaan yksin. Eivätkä he ole tervetulleita taloon.

Tämä unelmien koti, johon he olivat muuttaneet kaksi viikkoa sitten, oli osoittautunut jo näiden kahden viikon aikana pahemmaksi painajaiseksi kuin hän olisi ikinä osannut kuvitella. Heidän olisi selvitettävä tämä. He selvittäisivät tämän. Hitto soikoon, he selvittäisivät tämän.

Kirottu talo on perinteinen kummitustarina. Peter James ei tuo kauhugenreen mitään uutta, eikä edes oikeastaan tarvitsekaan. Ränsistyneen kartanon vihamielisistä kummituksista on kirjoitettu lukuisia kauhujuttuja, ja kyllä maailmaan vielä yksi karmaiseva kummitustarina lisää mahtuu.

Mutta minulla oli valitettavasti samankaltaisia ongelmia kuin Järjellä ja tunteella -blogin Susalla. Peter Jamesin kuvailu on nimittäin paikoitellen puuduttavan yksityiskohtaista ja laimentaa tehokkaasti kauhua. Ei minua kiinnosta jokaisen auton merkki, vuosimalli ja väri. En ole myöskään kiinnostunut uuneista ja kahvinkeittimistä. Turhaannuin ja ärsyynnyin heti kirjan alussa, enkä päässyt harmituksestani eroon.

Myönnän, että jonain toisena hetkenä olisin saattanut pitää tästä paljon enemmän. Nyt pakersin Kirotun talon parissa yli viikon enkä ollut saada tätä millään luetuksi loppuun. Hyytävän outoja tapahtumia sattuu kartanossa jatkuvasti, mutta kertomus ei vain tempaissut minua mukaansa. Yritin suhtautua kummituksiin liian rationaalisesti, juutuin Peter Jamesin yksityiskohtaiseen kuvailuun.

Mutta ei Kirottu talo todellakaan niin huono ole, että Peter Jamesin ystävien kannattaisi kokonaan skipata tämä. Jos tykkää Jamesin tyylistä eikä vieroksu perinteisiä kummitustarinoita, suosittelen ehdottomasti tutustumaan Kirottuun taloon.

Englanninkielinen alkuteos The House on Cold Hill, 2015.
Suomentanut Sirpa Parviainen. Kustantaja Minerva Kustannus, 2017. 329 sivua.

Filip Alexanderson: Esikoinen

wp-1489421152278.jpg

Filip Alexanderson on ruotsalainen näyttelijä, ja hänen ensimmäinen romaaninsa kantaa esikoiselle oivallisesti sopivaa nimeä Esikoinen. Kirjan käännösoikeudet on myyty viiteen maahan, ja kirjasta on tekeillä kansainvälinen televisiosarja. Kiitos arvostelukappaleesta Likelle!

Entinen poliisi Viveca Eldh työskentelee nykyisin Yhteisössä. Eldh saa tutkittavakseen vastasyntyneen vauvan kuoleman, jonka merkit viittaavat rituaalimurhaan. Samaan aikaan hän yrittää selvitellä, kuka kulkee tappamassa kodittomia.

Parikymppinen Jonas joutuu onnettomuuteen. Kaiken järjen mukaan Jonaksen olisi pitänyt menehtyä vammoihinsa, mutta keho parantuu itsestään ja Jonas onnistuu pakenemaan sairaalasta. Jonas huomaa saaneensa outoja kykyjä.

Kirja, jonka kannessa on kuvattuna noin pelottava hahmo, ei voi olla mitään lällyä kamaa. Minä jopa otin kansipaperin pois kirjan päältä lukemisen ajaksi, jotta minun ei tarvitsisi katsella karmaisevaa kansikuvaa. Eikä kirjan sisältö todellakaan ole mitään lällyä hempeilyä, vaan Filip Alexanderson tarjoilee lukijoilleen trillerimäisen kattauksen höystettynä fantasialla ja kauhulla.

Esikoinen yllätti minut kahdella tavalla. Ensinnäkään en tiennyt Esikoisen olevan yliluonnollinen jännäri, vaan oletin tämän edustavan perinteisempää dekkarigenreä. Toiseksi odotin Esikoisen olevan sietämättömän raaka ja kiduttavan julma, mutta kerronta ei ole ollenkaan niin järkyttävää ja iljettävää kuin etukäteen kuvittelin. Toki juoneen on mahdutettu runsaasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mäiskettä ja mätkettä, mutta Alexanderson ei silmittömästi piinaa ja raasta lukijoitaan.

Luen fantasiaa todella harvoin, ja minulla oli suuria vaikeuksia päästä sisään Esikoisen maailmaan. Aina, kun luulin ymmärtäväni jotain, tapahtuikin jotain uutta ja outoa, ja minä olin taas ihan pihalla. Toisaalta pidin kirjan maailmasta, yliluonnollisine kykyineen ja kudottuine huoneineen, mutta toisaalta minulla meni yli ymmärryksen kaikenlaiset Varjokkaat ja Takamaiset. Sen verran tehokkaasti Esikoinen minut kuitenkin koukutti, että ei minulle tullut mieleenkään jättää kirjaa kesken.

Filip Alexandersonin Esikoinen käynnistää kirjasarjan, jonka toinen osa ilmestyy ruotsiksi tänä keväänä. Suomeksi Tulikaste saadaan heti ensi syksynä.

Ruotsinkielinen alkuteos Förstfödd, 2015.
Suomentanut Sirje Niitepõld. Kustantaja Like, 2017. 407 sivua.

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

2016-09-08-19.07.33.jpg.jpg

Häpeäkseni on myönnettävä, että Marko Hautalaa en ole aiemmin lukenut. Nimen olen toki kuullut, kirjankin ostanut ja monesti lukemista harkinnut, mutta vasta tämän uusimman kauhuromaanin myötä tulin oikeasti lukeneeksi Hautalaa. Marko Hautala on saanut aiemmista teoksistaan Kalevi Jäntin sekä Tiiliskivi-palkinnon, ja hänen kauhuromaanejaan on käännetty muun muassa englanniksi ja saksaksi. Kuiskaava tyttö on Hautalan seitsemäs romaani.

Se on tytön supatusta. Se kuuluu aivan vasemman korvani vierestä. Joskus luulen tuntevani jopa hengityksen. Aivan kuin perhonen lepattaisi korvalehteä vasten. Tai huulet olisivat niin lähellä, että ne välillä koskettaisivat. Silloin joudun hieromaan korvalehteäni, kunnes sitä alkaa kuumottaa. Joskus tyynyliinassa on ollut verta.

Siivoustyöntekijä löytää psykoterapeutti Unto Mäkilän ruumiin. Kuin rikkinäisen jauhosäkin, kaikki valuu ulos. Mäkilä oli ennen kuolemaansa jättänyt työkaverilleen Antonille punaisen kansion, Iida Hallaston potilaskertomuksen. Anton ei ollut kuullut mitään Iida-tyttärestään yli viiteentoista vuoteen, ja kansio tempaisee Antonin huimalle matkalle maanalaisiin käytäviin.

Marko Hautalan Kuiskaava tyttö menee luihin ja ytimiin, hyytäen ja korvalehteä kutitellen. Hautala ei maalaile hirmuisia hirviöitä eikä ullakon kummituksia, vaan tarinan keskiössä on korvasta lakkaamatta kuuluva tytön kuiskutus. Kuin tinnitus. Ei suinkaan tarvitse olla hullu kuullakseen kuiskauksia. Mutta se tarttuu, jos vain olet kuullut tai lukenut kuiskaavasta tytöstä. Supatusta ei voi paeta, vaan se kuuluu taukoamatta, yötä päivää, myös nukkuessa. Ja joskus saattaa tuntea hengityksen korvalehdellään. Iik!

Minulle kuitenkin kävi tämän Kuiskaavan tytön kanssa vähän hassusti. Koin nimittäin kirjan alun paljon kauhistuttavammaksi kuin lopun. Kirjan alkupuolella tunnelma on ihanan hyytävä, lopussa melske äityy jopa hivenen yliampuvaksi ja turhankin väkivaltaiseksi. Kaikkea ei kuitenkaan tarjoilla lukijalle valmiiksi pureskeltuna, vaan asiat jäävät mukavasti avoimiksi.

http://markohautala.fi/

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Tammi. 255 sivua.

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta

2016-08-02-01.08.19.jpg.jpg

Andrew Michael Hurleyn Hylätty ranta palkittiin parhaana esikoisromaanina Iso-Britanniassa vuonna 2015, ja kirjan pohjalta on tekeillä elokuva. Minulle Hylätty ranta on ollut yksi kesän odotetuimmista romaaneista, mutta olen säästellyt tätä kesäkuusta saakka ja otin tämän vasta nyt nautittavaksi.

Loneyta ei voinut oikeasti tuntea. Se muuttui jokaisen vuoroveden tullessa ja mennessä, ja joskus matalin luode paljasti niiden luita, jotka olivat kuvitelleet osaavansa lukea rantaa niin hyvin, että säästyisivät sen kavalilta virtauksilta. Kukaan, joka oli perillä Loneysta, ei mennyt lähellekään rantaa. Ei kukaan muu kuin me.

Tarinan kertojana on Tonto, joka palaa muistoissaan nuoruuteensa ja Loneyn maisemiin. Loney on kesytön kaistale Luoteis-Englannin rannikkoa. Teini-ikäinen Tonto, hänen mykkä isoveljensä Hanny ja pieni joukko seurakuntalaisia on matkustanut viettämään perinteistä pääsiäisen retriittiä. He asuvat ränsistyneessä rinnetalossa, jossa aika tuntuu pysähtyneen. Veljesten syvästi uskovainen äiti toivoo paikallisen lähteen pyhän veden parantavan Hannyn. Poika pysyy mykkänä, mutta sokea kyläläinen saa yllättäen näkönsä takaisin ja rinnetalon omenapuut notkuvat mehukkaista omenoista keskellä kylmää alkukevättä. Samaan aikaan pahamaineinen Coldbarrownin saari ja viimeisillään raskaana oleva teinityttö vetävät Hannya puoleensa.

Tunnustan, että odotin Hylätyn rannan olevan enemmän kauhua kuin tämä lopulta on. Luokittelisin tämän ehkä pikemminkin lukuromaaniksi, vaikka taustalla häilyy koko ajan uhkaavia sävyjä. Hylätyn rannan kauhu ei ole suoraviivaista lukijan pelottelua, vaan painostavaa tunnelmaa luodaan tehokkaasti pienin elein. En kuitenkaan ole pettynyt, vaan nautin tarinasta ja rivien välistä tihkuvasta uhasta.

Andrew Michael Hurleyn kieli on kaunista, kerronta soljuu kiireettömästi eteenpäin. Henkilöhahmoista hahmotellaan vahva kuva, mutta kirjan ehdoton päähenkilö on kuitenkin Loney, jumalanhylkäämä rantakaistale. Hurley ei tarjoile lukijoilleen kaikkia vastauksia valmiiksi pureskeltuina suupaloina, vaan osa asioista jää mukavasti auki ja lukijan oman mielikuvituksen varaan. Mieleenpainuva romaani.

Englanninkielinen alkuteos The Loney, 2014.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Kustantaja WSOY, 2016. 427 sivua.

Tiina Raevaara: Korppinaiset

img_20160601_160904.jpg

Tiina Raevaaraa on pakko ihailla. Hän on julkaissut romaaneja, novellikokoelman ja tietokirjan. Hän on perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi ja filosofian tohtori. Hän on tiedetoimittaja. Hänellä on taskussaan niin Runeberg-palkinto kuin myös Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto. Kaiken lisäksi Tiina Raevaara on kaunis ja kirjoittaa oikeasti hyviä kirjoja!

Korppinaiset on jatkoa Tiina Raevaaran edelliselle romaanille Yö ei saa tulla, jonka minä luin säikkyen ja nauttien. Psykologista jännitystä, maagisia harhamaailmoja, viiltävää realismia, kammottavaa kauhujen karnevaalia. Ihanan persoonallisia ja moniulotteisia henkilöhahmoja. Ja se hirviömäinen Nukkumatti, joka vaelteli öisin etsimässä unettomia ja repi heiltä silmät päästä.

Jokaisella ihmisellä on taakkanaan menneisyys. Ja vaikka me niin harvoin tiedämme, millaista taakkaa kanssakulkijamme joutuvat raahaamaan, menneisyys vaikuttaa jokaiseen vielä edessä olevaan hetkeen. Menneisyys tekee meistä sellaisia kuin olemme.

Vuosi sitten Johannes sai selville, että Aalo onkin elossa. Ainoa nainen jota Johannes on koskaan rakastanut. Johannes haluaa saada kadotetun rakastettunsa takaisin ja elää loppuelämänsä Aalon kanssa isovanhemmiltaan perimässään talossa metsän keskellä. Johannes ryhtyy kunnostamaan suurta taloa yhdessä viime vuodet talossa asuneen vuokralaisen kanssa. Talossa, jossa on lukittuja huoneita ja naakkojen valtaama ullakko, Johannes alkaa miettiä menneisyyttään ja isänsä salaperäistä kuolemaa.

Tiina Raevaara on luonut hyisevät puitteet kauhuromaanilleen. Pölyinen talo lukittuine huoneineen ja menneisyyden aaveineen. Arvoituksellisia kuolemantapauksia, sairaalloisia pakkomielteitä, vaiettuja muistoja. Varislinnut, ne kaikki kirjan mustapukuiset ja terävänokkaiset naakat ja korpit. Raunioitunut sairaala josta paikalliset kertovat kauhistuttavia tarinoita.

Korppinaiset on niin vetävä ja koukuttava, että olisin voinut ahmaista tämän kevyesti yhdessä illassa. Yritin kuitenkin lukea kirjaa lyhyemmissä pätkissä, nauttien. En ole pitkään aikaan lukenut mitään kirjaa näin jännittyneenä, malttamattomana loppuratkaisua odottaen, samalla kirjan loppumista peläten.

Johanneksen, Aalon ja talon tarinat kietoutuvat ihanasti ja kamalasti yhteen. Lukijalle annetaan vihjeitä tulevasta, mutta minä taisin odottaa jotain vieläkin kammottavampaa. Kauhuromaanin loppuratkaisu tarjoillaan lukijalle valmiiksi pureskeltuna, ja vaikka en yleensä pidä asioiden jättämisestä auki, kenties Korppinaiset olisi voinut lopulta olla vähän arvoituksellisempi.

Tiina Raevaaran edellinen romaani Yö ei saa tulla oli hyvä, mutta tämä Johannaksen ja Aalon tarinaa jatkava Korppinaiset on parempi. Olen aiemmin ollut sovittelemassa kotimaisen kauhukuningattaren kruunua Mia Vänskän päähän, mutta täten julistan Tiina Raevaaran Suomen kauhukuningattareksi.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Like. 281 sivua.