Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä

IMG_20181012_171041_094.jpg

Andrew Michael Hurleyn esikoisromaani Hylätty ranta oli mieleenpainuva romaani, sopivasti mystinen ja synkkäsävyinen. Jäin odottelemaan brittikirjailijalta lisää, ja kesäkuussa odotukseni palkittiin, kun suomeksi ilmestyi Paholaisen päivä. Mutta luettavakseni otin kirjan vasta nyt lokakuussa halloweenin kynnyksellä. Pyrin yleensä lukemaan arvostelukappaleet suurin piirtein saapumisjärjestyksessä, mutta Paholaisen päivä hautautui kirjapinon uumeniin ja joutui odottelemaan lukuvuoroaan epäreilun pitkään. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle ja suuret pahoitteluni bloggauksen viivästymisestä!

Laaksossa kaikkien juttujen täytyy alkaa Paholaisella.

Eräänä syksynä yli sata vuotta sitten Paholainen saapui kiusaamaan Endlandsin laakson asukkaita. Vanha Kehno pujahti alas laaksoon lammaslauman mukana, nostatti laakson ylle sankan lumipyryn, tappoi eläimiä ja ihmisiä. Tapauksesta kerrotaan yhä tänäkin päivänä puistattavia tarinoita, ja lokakuun lopulla Endlandsissa vietetään jokavuotista Paholaisen päivää. Vanhat perinteet ja rituaalit varmistavat, että laakson asukkaat ovat turvassa Paholaiselta tänäkin vuonna.

John on saapunut kotiseudulleen Endlandsiin yhdessä raskaana olevan vaimonsa Katherinen kanssa. Johnin isoisä, Ukko, on yllättäen kuollut, ja tiedossa on hautajaiset. John elättelee toiveita muutosta lapsuutensa maisemiin, mutta hänen tuore vaimonsa ei ole järin ihastunut Endlandsiin. Ränsistyneitä taloja, läpipääsemättömiä ryteikköjä, raivokkaasti virtaavia jokia. Naapuritalon tyttö käyttäytyy perin kummallisesti, ja järisyttäviä salaisuuksia tulee julki. Ovatko he kaikki tänä vuonna sittenkään turvassa Paholaiselta?

Meillä on kaikki, mitä me tarvitsemme, jotta voimme jatkaa. Ja jatkaa meidän täytyy.

Kuten Andrew Michael Hurleyn esikoisromaani myös Paholaisen päivä edustaa kutkuttavasti hiipivää ja uhkaavan värisyttävää kauhua. Suoraviivaisen ja vauhdikkaan pelottelun ystävät joutunevat pettymään, mutta minä nautin kovasti Hurleyn tarinoinnista. Pidän hänen jutustelevasta ja kiireettömästä tavastaan kuljettaa kertomusta eteenpäin, kutoa tunnelmaa ja maalailla maisemia. Kieli on kaunista ja kuvailevaa.

Kirjan edetessä Endlandsin laakso ja sen asukkaat tulevat hiljalleen tutuksi. Jokaista murusta ei kuitenkaan pureskella lukijalle valmiiksi, vaan joitain asioita jätetään sopivasti auki ja lukijan oman mielikuvituksen varaan. Paholaisen päivä on samaan aikaan sekä ihastuttavan maanläheinen että hämmentävän mystinen romaani.

Englanninkielinen alkuteos Devil’s Day, 2017.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja WSOY, 2018. 381 sivua.

Leena Lehtolainen: Tappajan tyttöystävä

IMG_20180918_160920_118.jpg

Olen viimeisen viikon ajan kärsinyt niska-hartiajumituksesta enkä pariin päivään voinut kuvitellakaan lukevani kirjaa. Päästyäni pahimman yli aloin kaivata taas lukemisen pariin, mutta halusin vältellä tiiliskiviä ja lukea jotain kevyttä. Siispä yöpöydän kirjapinosta luettavakseni valikoitui runsas kolmesataasivuinen novellikokoelma, Leena Lehtolaisen Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia. Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Leena Lehtolaisen novellikokoelma pitää sisällään viisitoista lyhyttä rikostarinaa. Takakannen teksti lupailee myös psykologista jännitystä ja kihelmöivää kauhua, mutta kertomukset ovat loppujen lopuksi aika kesyjä. Osa henkilöhahmoista on tuttuja Lehtolaisen aiemmista romaaneista, esimerkiksi Maria Kallio ja Hilja Ilveskero, mutta novellikokoelma esittelee myös joukon uusia tuttavuuksia.

Ensimmäisen ja toisen osuuden tarinat ovat riipaisevia mutta eivät erityisen jännittäviä. Pelottelu on heppoista, eikä näiden takia yöuniaan menetä. Mikään tarinoista ei ole erityisen mieleenpainuva, mutta parhaiten mieleeni jäivät Kuollut lumiukko ja Tappajan tyttöystävä. Kuolleessa lumiukossa Maria Kallion naapuri joutuu ilkivallan kohteeksi. Tappajan tyttöystävässä kirjastovirkailija saa pakkomielteisen ihailijan, joka on valmis jopa tappamaan saadakseen haluamansa. Muissa tarinoissa päästään muun muassa rekkakuskin kyytiin ja nuorten kanssa mökkisaarelle.

Kirjan päättävä kolmas osuus on kokoelma jouluisia ja talvisia tarinoita. Joulupukin suudelmassa Hilja Ilveskero saa paikan tavaratalon vartijana. Valkoinen poro on niin ikään Hilja Ilveskero -tarina. Joulukinkkuvaras kertoo köyhästä yksinhuoltajaäidistä, joka törmää sattumalta kaupassa joulukinkkuvarkaaseen. Kolme Joosefia on tarina asunnottomasta alkoholistista, joka huomaa olevansa raskaana.

Tappajan tyttöystävä ja muita rikostarinoita -kokoelman perusteella Leena Lehtolainen on monipuolinen kirjailija, joka taitaa monenlaiset tyylilajit. Useampi kirjan tarinoista käsittelee traagisia ihmiskohtaloita ja epätoivoisia tekoja. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Tammi. 326 sivua.
Kannen suunnitellut Markko Taina.

Kaksi jännää ruotsalaista äänikirjaa

CollageMaker_20180829_205234897-1.jpg

Viime kuukausien aikana BookBeatia on käyttänyt lähinnä vain tyttäreni. Olen harkinnut tilauksen lopettamista, koska olen kokenut maksavani lähestulkoon tyhjästä. Mutta kun ennätyshelteet hellittivät tiukan otteensa Pohjolasta ja ilmaan alkoi hiipiä ripaus syksyn raikkautta, äänikirjojen kuuntelu alkoi taas houkutella.

* * *

Emelie Schepp: Hidas kuolema

Syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertova dekkarisarja on edennyt jo kolmanteen osaan. Jana joutuu tälläkin kertaa vastatusten järkyttävän menneisyytensä kanssa. Samaan aikaan rikosylikomisario Henrik Levin ja rikoskomisario Mia Bolander yrittävät selvitellä pahoinpidellyn naisen kuolemaa. Kun kuolemantapauksia tulee lisää, poliisit ymmärtävät etsivänsä sarjamurhaajaa.

Hidas kuolema toimii oivallisesti äänikirjana. Tarina ei vaadi liikaa keskittymistä mutta pitää mielenkiinnon yllä. Lisää vauhtia ja yllätyksellisyyttä jäin kuitenkin kaipailemaan, eikä kirjan loppuratkaisu tarjonnut toivomaani mojovaa yllätystä. BookBeatissa lukijat ja kuuntelijat ovat antaneet tälle arvosanaksi 4,1 tähteä, mutta minä antaisin tälle reippaasti alle nelosen, ehkä kolme tähteä.

Ruotsinkielinen alkuteos Prio ett, 2016. Suomentanut Meri Ala-Tauriala.
Kustantaja HarperCollins, 2018. Lukijana Jukka Pitkänen. Kesto 13 h 11 min.

* * *

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut

Kymmenen vuotta sitten Lukas katosi yllättäen ennen ylioppilasjuhliaan, mutta muutaman viikon jälkeen hänet löydettiin pahasti mukiloituna ja muistinsa menettäneenä. Sen sijaan naapurin Fanny ei koskaan palannut kotiin, ja Fannyn isä suhtautuu Lukasiin yhä vihamielisesti. Nyt kolmekymppinen Lukas on palannut kotikaupunkiinsa Kristianstadiin ja yrittää selvitellä, mitä hänelle ja Fannylle oikein tapahtui, kuka heidät sieppasi. Vanhassa pappilassa alkaa tapahtua outoja, jokin paha tuntuu taas vaanivan.

Sairaat sielut on yhdistelmä psykologista trilleriä, hyytävää dekkaria ja värisyttävää kauhuromaania. Niin koukuttava että parina iltana valvoskelin ihan liian myöhään kuuntelemassa äänikirjaa. Paikasta toiseen siirtyviä tavaroita, itsekseen lukkoon meneviä ovia, palavia puita. BookBeatissa kirjalla on 3,7 tähteä, minä voisin antaa arvosanaksi kolme ja puoli.

Ruotsinkielinen alkuteos Sjuka själar, 2016. Suomentanut Outi Menna.
Kustantaja WSOY, 2018. Lukijana Jarkko Nyman. Kesto 10 h 27 min.

 

Stephen King & Owen King: Ruususen uni

IMG_20180803_205210_119.jpg

Nukkuvan naisen pään päälle ilmestyi vaaleaa rihmaa, kuin hämähäkinverkkoa, joka nousi hänen poskiltaan, levittäytyi ja laskeutui hänen iholleen hunnuksi. Asettuneista rihmoista kehräytyi uusia säikeitä, ja ne peittivät hänen kasvonsa nopeasti muodostaen maskin, joka ulottuisi pian hänen päänsä ympäri. Yöperhoset kiertelivät hämärässä majassa.

Kauhun kuningas Stephen King (s. 1947) ja hänen nuorempi poikansa Owen King (s. 1977) ovat yhteistuumin kirjoittaneet romaanin, joka levittää lukijoiden eteen kauhukuvan maailmasta ilman naisia. Epidemia, jota kutsutaan aluksi nimellä aurorainfluenssa, leviää nimittäin vain tyttöjen ja naisten keskuudessa. Pandemia vyöryy myös Appalakeille pieneen Doolingin kaupunkiin. Nukahdettuaan naiset koteloituvat kuin yöperhoset eivätkä herää enää. Eikä heitä kannata yrittää herättää. Yhtäkkiä miehet joutuvat pärjäämään keskenään. Mutta kuka kumma on Eve ja miksi unitauti ei tartu häneen?

Ruususen uni ei edusta kevyttä välipalalukemista, vaan paksuutta kirjalla on huikeat 750 sivua. Sain kirjan käsiini juuri ennen lomamatkalle lähtöä enkä reissussa malttanut istua nenä kiinni kirjassa, koska siellä oli niin paljon muuta nähtävää ja koettavaa. Matkalta kotiuduttuani kesälomani päättyi, koitti paluun arkeen, ja taas kirja joutui jäämään paitsioon. Lopulta kirjan lukemiseen meni aikaa reippaasti yli kaksi viikkoa!

Stephen ja Owen Kingin luoma henkilögalleria on erittäin laaja, hahmoja on kymmenittäin, mutta onneksi keskushenkilöiden joukko on pienempi. Suuri väkimäärä ja tapahtumien runsaus vaativat kuitenkin paneutumista, eivätkä Kingit päästä lukijoitaan helpolla. Tiivistunnelmaiset kohtaukset nostavat sykettä, väkivalta on ronskia, ja yliluonnollisia aineksia on ripoteltu sopivasti sinne sun tänne matkan varrelle. Henkilöhahmot ovat mukavan särmikkäitä, epätäydellisiä, persoonallisia. Loppua kohden vauhti kiihtyy, syke nousee entisestään, eikä kirjaa malta laskea käsistään. Vau!

Paksuudestaan ja runsaudestaan huolimatta, tai todennäköisesti juuri sen takia, Stephen ja Owen Kingin Ruususen uni on palkitseva lukukokemus. Romaani maalailee lukijoiden silmien eteen mielenkiintoisen kuvitelman, kauhistuttuvan dystopian. Kingit saavat lukijan pohtimaan, millainen olisi maailma ilman naisia. Ovatko naiset toimineet yhteiskunnan jäähdyttäjinä? Ja kun nämä jäähdyttäjät ovat poissa, koteloituneina ja unten mailla, olisiko seurauksena mellakoita ja jengisotia, räjähtelevätkö pommit ja ydinaseet? Olisivatko miehet onnettomia ilman äitejään, vaimojaan, tyttäriään? Miten kauan ihmiskunta ylipäätään selviäisi ilman naisia?

Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Englanninkielinen alkuteos Sleeping Beauties, 2017.
Suomentanut Ilkka Rekiaro.
Kustantaja Tammi, 2018. 752 sivua.

Mats Strandberg: Hoivakoti

IMG_20170826_172623_500_20170826173204875

Ruotsalaista Mats Strandbergia (s. 1976) tituleerataan Ruotsin kauhukuninkaaksi, peräti jopa Stephen Kingin veroiseksi. Edellisessä kauhuromaanissaan Strandberg vei lukijansa hyytävälle laivaristeilylle, ja pian kauhufaneja hemmotellaan myös valkokankaalla, sillä Risteily-kirjasta on kuulemma tekeillä elokuva. Minulla Risteily on jäänyt lukematta, mutta nyt elokuussa ilmestynyt Hoivakoti päätyi lukulistalleni. Kiitos arvostelukappaleesta Like Kustannukselle!

Parikymmentä vuotta sitten nuori Joel lähti kotoaan maailmalle pää täynnä suuria unelmia, mutta nyt tuhlaajapoika on palannut takaisin lapsuudenkotiinsa huolehtimaan äidistään. Monika kärsii infarktin jälkeisestä sekavuustilasta eikä pärjää enää kotona. Niinpä Joel on hankkinut äidilleen paikan läheisestä Mäntykodista.

Monikan vointi kuitenkin huononee nopeasti Mäntykodissa. Hän käyttäytyy yhä sekavammin ja laihtuu huolestuttavasti. Monika kertoo neljäkymmentä vuotta sitten kuolleen miehensä palanneen takaisin hänen luokseen, ja pian hoivakodin muutkin asukkaat alkavat kertoa näkevänsä kutsumattomia vieraita.

”Uskothan sinä minua?” äiti sanoo. ”Näethän sinä hänet? Hän seisoo aivan sinun takanasi.”
Äidin silmistä loistaa niin vahva toivo, että Joelin on vaikea hengittää.
”No mutta katso nyt häneen päin edes”, äiti sanoo.
Joel kääntyy. Hänestä tuntuu, kuin hän näkisi varjon oven edessä, mutta se on vain takki joka roikkuu eteisen naulassa.
Ei ketään. Tietenkään.
Ja silti hänestä tuntuu, kuin jokin katsoisi takaisin. Tuulahdus ikkunan suunnalta silittää hänen niskaansa.

Hoivakoti-romaanissaan Mats Strandberg kuvaa vanhusten palvelutalon arkea (inho)realistiseen tyyliin. Hoitajien työvuorot on kiireisiä ja raskaita. Peseytymisessä ja pukeutumisessa auttamista, vaippojen vaihtoa, lääkkeiden jakoa, syöttämistä. Dementoituneiden vanhusten käytös on usein töykeää, väkivaltaista, irstasta. Hoitajat kuitenkin suhtautuvat vanhuksiin ihailtavan kärsivällisesti, lempeästi. Vaikka dementia on rikkonut mielen ja muuttanut persoonallisuutta, vanhuksia pidetään arvossa ja heitä kunnioitetaan. Heidän kanssaan lauletaan ja leivotaan, heille järjestetään juhlia.

Mats Strandberg ei ole Stephen Kingin veroinen kirjailija, mutta Hoivakoti on ihan kelpo kauhua. Alussa Strandberg keskittyy kuvailemaan henkilöiden taustoja, Mäntykodin arkea, dementoituneiden vanhusten elämää ja pohjustamaan tarinaansa. Hiljalleen mukaan alkaa hiipiä kauhuelementtejä. Mitään hirvittävän kauhistuttavan kauheaa kauhua ei ole luvassa, mutta miellyttävän karmaisevia juttuja Strandberg on keksinyt lukijoitaan pelotellakseen.

Mats Strandbergin Hoivakoti on nopealukuinen ja koukuttava romaani, jota voi suositella myös Stephen Kingin kauhuromaaneja kaihtaville. Kirjan parasta antia on ehdottomasti dementoituneet vanhukset ja hoivakodin arjen kuvailu, mutta kauhuelementit tuovat tarinaan toki mukavan hykerryttäviä säväyksiä. Erityisesti loppu on todella hyytävä!

Ruotsinkielinen alkuteos Hemmet, 2017.
Suomentaneet Ida Takala ja Stella Vuoma.
Kustantaja Like, 2017. 368 sivua.

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa

IMG_20170703_145026_443

Tiina Raevaara (s. 1979) on tiedetoimittaja, perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi, filosofian tohtori ja myös palkittu kirjailija. Veri joka suonissasi virtaa on itsenäinen jatko-osa kauhuromaaneille Yö ei saa tulla ja Korppinaiset. Pidin valtavasti molemmista edellä mainituista romaaneista, erityisesti Korppinaisista. Hyytävää psykologista jännitystä, kauhistuttavaa kauhua, taianomaisia harhamaailmoja, pakkomielteistä rakkautta. Persoonallisia ja moniulotteisia henkilöhahmoja. Ihanasti outoa ja sopivasti pelottavaa.

Astun sateeseen, pisarat tippuvat hartioilleni valtavina, kylminä kyyneleinä. Olen edelleen täynnä surua. Maailma ei anna minulle muuta vaihtoehtoa, ei päästä hyökyaaltoa lähtemään sisältäni.

Sairaalloisen kalpea nuorukainen seuraa Johannesta kelloliikkeeseen ja rysähtää kaupan lattialle. Mies on Constantin, kelloliikkeen entisen omistajan sukulaispoika. Constantin kertoo matkustaneensa Romaniasta Suomeen, paenneensa salaperäisestä tutkimuslaitoksesta nimeltä 4eon. Instituutin ideologia on yhdistelmä uskontoa ja lääketiedettä, siellä yritetään parantaa rikkaita kyseenalaisin keinoin.

”Ihmiset, jotka toimivat jonkin ideologian varassa, ovat paljon vaarallisempia kuin ihmiset, jotka toimivat vain omaksi hyväkseen”, Teodor sanoo hiljaa.

Johanneksen ja Hannan avioliitto rakoilee pahasti. Heidän vanhempi poikansa Aaro on kuollut vuosi sitten luusyöpään, elossa oleva Teo on liian hiljainen. Yllättäen neljävuotias Teo alkaa puhua kuolleesta veljestään, ja Johannes joutuu todistamaan pelottavia näkyjä. Johannes uskoo Aaron haluavan pahaa Teolle, yrittävän varastaa veljensä elämän.

”Kerro vain, missä Aaro on.”
Teo laskee kätensä. Nostaa sitten toisen ylös ja koskettaa kasvojaan. ”Täällä.”

Johannes ikävöi yhä kauan sitten kadonnutta rakastettuaan ja uskoo Aalon jo kuolleen. Kun Johannes sitten saakin selville, että Aalo olisi hoidettavana 4eonissa, Johannes päättää matkustaa Romaniaan. Instituutti on entinen luostari, kaunis paikka, mutta Johannekselle selviää nopeasti, että sen seinien sisällä tapahtuu kauheuksia.

En uskalla enää nukkua. Olen liian heikko tehdäkseni mitään muuta, ja nyt, kun unikin on viety minulta, toivo on mennyttä.

Tiina Raevaaran Veri joka suonissasi virtaa on intensiivinen lukukokemus. Raevaara yhdistelee totuutta ja kuvitelmaa niin taitavasti, että lukija melkeinpä voi uskoa joka sanan. Natsien lääketieteelliset ihmiskokeet ovat totta, joten miksipä ei Romanian syrjäisessä vuoristossa voisi olla salaperäistä instituuttia. Raevaara lienee saanut vaikutteita Mary Shelleyn Frankensteinista ja tuo onnistuneesti vanhojen kauhutarinoiden teemoja nykyaikaan.

Piinaavaa, ahdistavaa, pelottavaa, synkkää. Tiina Raevaara sieppaa lukijan mukaansa hurjalle matkalle, eikä lukija parka voi muuta kuin ahmia sivun toisensa perään, samalla yön ääniä ja varjoja säikkyen. Myönnän valvoneeni liian myöhään Raevaaran psykologisen kauhutrillerin parissa. Eikä ihan heti tullut uni. Onneksi on kesäloma.

Kiitokset arvostelukappaleesta Like Kustannukselle!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Like. 304 sivua.

Heikki Hietala: Viisto valo

wp-1490201252275.jpg

Heikki Hietala opettaa tietojenkäsittelyä ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Hänen novellikokoelmansa Filtered Light and Other Stories on julkaistu Yhdysvalloissa vuonna 2012, ja nyt tämä valoaiheinen kimara on saatu suomeksi nimellä Viisto valo. Kiitos arvostelukappaleesta Sitruuna Kustannukselle!

Minun on ihan ensimmäiseksi pakko tunnustaa, että luen todella harvoin novellikokoelmia enkä oikein ole päässyt sinuiksi novellien kanssa. Roald Dahlin kokoelmat ovat kieltämättä olleet varsin mainioita, mutta muuten olen enimmäkseen vältellyt novelleja. Siispä tämän arvostelukappaleen myötä jouduin todellakin hyppäämään pois mukavuusalueeltani ja hengitystäni pidätellen sukelsin Hietalan novellilajitelmaan.

Heti ensimmäisen novellin myötä lukijalle selviää, että nyt on astuttu maagiseen maailmaan, jossa valolla on tavalla tai toisella pieni mutta tärkeä rooli. Heikki Hietala hallitsee spekulatiivisen fiktion. Hän nyrjäyttää todellisuuden pois raiteiltaan ja repii realismin rajoja. Kaikki yhdeksäntoista novellia tarjoavat lukijalle jotain sopivasti yllättävää. Vaikka alussa kertomus vaikuttaa realistiselta, yllättäen todellisuus heittää kuperkeikan ja kaikki muuttuu ihanan järjettömäksi.

Novellilajitelman lyhyimmät tarinat ovat pituudeltaan vain parisivuisia. Itse pidin eniten vähän pidemmistä kertomuksista, samaan tarinaan sai uppoutua viidentoista tai kahdenkymmenen sivun verran. Kirjan pisin novelli, Tuuli pilleissä, on toisen maailmansodan aikaan sijoittuva kummitustarina nuoresta papista, joka saapuu uuteen seurakuntaan ja kohtaa siellä itsekseen soivat kirkkourut. Lyhyin novelli kantaa nimeä Näin on, ja se onkin todellinen lyhytnovelli, alle viisisataa sanaa ja kaikki mahdutettuna pariin lauseeseen.

Omaksi suosikikseni nousi Kissankultaa, jossa opettaja kohtaa metsässä oudon valokuvaajan. Tai ehkäpä Hiilipohjainen, joka kertoo pojasta ja hänen ulkoavaruudesta olevasta ystävästään. Vai olisiko suosikkini sittenkin Sillan yli, kertomus miehestä joka etsii maalaukseen kuvattua siltaa. Tai kenties Pesänjako, jossa infrapunaskannerikamera paljastaa talon vihamielisen haamun. Tai ehkäpä minä pidinkin kaikkein eniten Lumottuun peikkometsään sijoittuvasta novellista nimeltä Takku. Hietalan novellilajitelmassa on niin monta hyvää tarinaa!

Englanninkielinen alkuteos Filtered Light – Other Stories, 2012.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Kustantaja Sitruuna Kustannus, 2017. 230 sivua.

Peter James: Kirottu talo

wp-1489785091644.jpg

Englantilainen Peter James on luonut uraa niin elokuvatuottajana ja käsikirjoittajana kuin myös kirjailijana. Jamesin kirjoittamat Roy Grace -rikosromaanit ovat tuttuja monille dekkarien ystäville. James on napannut kirjoillaan useita palkintoja. Roy Grace -dekkareita on käännetty 36 kielelle, ja ne ovat myyneet huikeat yli 18 miljoonaa kappaletta.

Mutta tällä kertaa luvassa on kuitenkin jotain aivan muuta. Peter James on nimittäin kirjoittanut dekkarin sijaan vanhan kunnon kummitustarinan. Kirottu talo on kuulemma saanut innoituksensa Peter Jamesin entisen kotitalon oudoista tapahtumista.

Hän katseli peltoja, sitten talon julkisivua, ja saattoi hädin tuskin vieläkään uskoa, että he asuivat täällä, että tämä oli heidän kotinsa, että tänne, ehkä, toivottavasti, he voisivat kaikkien niiden kotiensa jälkeen jopa asettua asumaan ja viettää loppuikänsä. Heidän kaikkien aikojen kotinsa.

Ollie Harcourt, hänen vaimonsa Caro ja heidän 12-vuotias tyttärensä Jade muuttavat syrjäiseen Cold Hillin kartanoon. Ollie on innoissaan heidän uudesta kodistaan, mutta Caro on huolissaan rapistuneen kartanon kunnosta ja edessä olevista mittavista remonteista, Jade ikävöi kaupunkiin jääneitä ystäviään.

Heti muuton jälkeen kartanossa alkaa tapahtua outoja. Vilahtelevia varjoja, leijuvia valopalloja, kylmiä ilmavirtauksia, utuisia hahmoja. Harcourtin perhe on kauhuissaan, mutta poismuutto ei tule kysymykseen, koska heidän kaikki rahansa ovat kiinni Cold Hillin kartanossa.

Harcourtit eivät selvästikään asu kartanossaan yksin. Eivätkä he ole tervetulleita taloon.

Tämä unelmien koti, johon he olivat muuttaneet kaksi viikkoa sitten, oli osoittautunut jo näiden kahden viikon aikana pahemmaksi painajaiseksi kuin hän olisi ikinä osannut kuvitella. Heidän olisi selvitettävä tämä. He selvittäisivät tämän. Hitto soikoon, he selvittäisivät tämän.

Kirottu talo on perinteinen kummitustarina. Peter James ei tuo kauhugenreen mitään uutta, eikä edes oikeastaan tarvitsekaan. Ränsistyneen kartanon vihamielisistä kummituksista on kirjoitettu lukuisia kauhujuttuja, ja kyllä maailmaan vielä yksi karmaiseva kummitustarina lisää mahtuu.

Mutta minulla oli valitettavasti samankaltaisia ongelmia kuin Järjellä ja tunteella -blogin Susalla. Peter Jamesin kuvailu on nimittäin paikoitellen puuduttavan yksityiskohtaista ja laimentaa tehokkaasti kauhua. Ei minua kiinnosta jokaisen auton merkki, vuosimalli ja väri. En ole myöskään kiinnostunut uuneista ja kahvinkeittimistä. Turhaannuin ja ärsyynnyin heti kirjan alussa, enkä päässyt harmituksestani eroon.

Myönnän, että jonain toisena hetkenä olisin saattanut pitää tästä paljon enemmän. Nyt pakersin Kirotun talon parissa yli viikon enkä ollut saada tätä millään luetuksi loppuun. Hyytävän outoja tapahtumia sattuu kartanossa jatkuvasti, mutta kertomus ei vain tempaissut minua mukaansa. Yritin suhtautua kummituksiin liian rationaalisesti, juutuin Peter Jamesin yksityiskohtaiseen kuvailuun.

Mutta ei Kirottu talo todellakaan niin huono ole, että Peter Jamesin ystävien kannattaisi kokonaan skipata tämä. Jos tykkää Jamesin tyylistä eikä vieroksu perinteisiä kummitustarinoita, suosittelen ehdottomasti tutustumaan Kirottuun taloon.

Englanninkielinen alkuteos The House on Cold Hill, 2015.
Suomentanut Sirpa Parviainen. Kustantaja Minerva Kustannus, 2017. 329 sivua.

Filip Alexanderson: Esikoinen

wp-1489421152278.jpg

Filip Alexanderson on ruotsalainen näyttelijä, ja hänen ensimmäinen romaaninsa kantaa esikoiselle oivallisesti sopivaa nimeä Esikoinen. Kirjan käännösoikeudet on myyty viiteen maahan, ja kirjasta on tekeillä kansainvälinen televisiosarja. Kiitos arvostelukappaleesta Likelle!

Entinen poliisi Viveca Eldh työskentelee nykyisin Yhteisössä. Eldh saa tutkittavakseen vastasyntyneen vauvan kuoleman, jonka merkit viittaavat rituaalimurhaan. Samaan aikaan hän yrittää selvitellä, kuka kulkee tappamassa kodittomia.

Parikymppinen Jonas joutuu onnettomuuteen. Kaiken järjen mukaan Jonaksen olisi pitänyt menehtyä vammoihinsa, mutta keho parantuu itsestään ja Jonas onnistuu pakenemaan sairaalasta. Jonas huomaa saaneensa outoja kykyjä.

Kirja, jonka kannessa on kuvattuna noin pelottava hahmo, ei voi olla mitään lällyä kamaa. Minä jopa otin kansipaperin pois kirjan päältä lukemisen ajaksi, jotta minun ei tarvitsisi katsella karmaisevaa kansikuvaa. Eikä kirjan sisältö todellakaan ole mitään lällyä hempeilyä, vaan Filip Alexanderson tarjoilee lukijoilleen trillerimäisen kattauksen höystettynä fantasialla ja kauhulla.

Esikoinen yllätti minut kahdella tavalla. Ensinnäkään en tiennyt Esikoisen olevan yliluonnollinen jännäri, vaan oletin tämän edustavan perinteisempää dekkarigenreä. Toiseksi odotin Esikoisen olevan sietämättömän raaka ja kiduttavan julma, mutta kerronta ei ole ollenkaan niin järkyttävää ja iljettävää kuin etukäteen kuvittelin. Toki juoneen on mahdutettu runsaasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mäiskettä ja mätkettä, mutta Alexanderson ei silmittömästi piinaa ja raasta lukijoitaan.

Luen fantasiaa todella harvoin, ja minulla oli suuria vaikeuksia päästä sisään Esikoisen maailmaan. Aina, kun luulin ymmärtäväni jotain, tapahtuikin jotain uutta ja outoa, ja minä olin taas ihan pihalla. Toisaalta pidin kirjan maailmasta, yliluonnollisine kykyineen ja kudottuine huoneineen, mutta toisaalta minulla meni yli ymmärryksen kaikenlaiset Varjokkaat ja Takamaiset. Sen verran tehokkaasti Esikoinen minut kuitenkin koukutti, että ei minulle tullut mieleenkään jättää kirjaa kesken.

Filip Alexandersonin Esikoinen käynnistää kirjasarjan, jonka toinen osa ilmestyy ruotsiksi tänä keväänä. Suomeksi Tulikaste saadaan heti ensi syksynä.

Ruotsinkielinen alkuteos Förstfödd, 2015.
Suomentanut Sirje Niitepõld. Kustantaja Like, 2017. 407 sivua.

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

2016-09-08-19.07.33.jpg.jpg

Häpeäkseni on myönnettävä, että Marko Hautalaa en ole aiemmin lukenut. Nimen olen toki kuullut, kirjankin ostanut ja monesti lukemista harkinnut, mutta vasta tämän uusimman kauhuromaanin myötä tulin oikeasti lukeneeksi Hautalaa. Marko Hautala on saanut aiemmista teoksistaan Kalevi Jäntin sekä Tiiliskivi-palkinnon, ja hänen kauhuromaanejaan on käännetty muun muassa englanniksi ja saksaksi. Kuiskaava tyttö on Hautalan seitsemäs romaani.

Se on tytön supatusta. Se kuuluu aivan vasemman korvani vierestä. Joskus luulen tuntevani jopa hengityksen. Aivan kuin perhonen lepattaisi korvalehteä vasten. Tai huulet olisivat niin lähellä, että ne välillä koskettaisivat. Silloin joudun hieromaan korvalehteäni, kunnes sitä alkaa kuumottaa. Joskus tyynyliinassa on ollut verta.

Siivoustyöntekijä löytää psykoterapeutti Unto Mäkilän ruumiin. Kuin rikkinäisen jauhosäkin, kaikki valuu ulos. Mäkilä oli ennen kuolemaansa jättänyt työkaverilleen Antonille punaisen kansion, Iida Hallaston potilaskertomuksen. Anton ei ollut kuullut mitään Iida-tyttärestään yli viiteentoista vuoteen, ja kansio tempaisee Antonin huimalle matkalle maanalaisiin käytäviin.

Marko Hautalan Kuiskaava tyttö menee luihin ja ytimiin, hyytäen ja korvalehteä kutitellen. Hautala ei maalaile hirmuisia hirviöitä eikä ullakon kummituksia, vaan tarinan keskiössä on korvasta lakkaamatta kuuluva tytön kuiskutus. Kuin tinnitus. Ei suinkaan tarvitse olla hullu kuullakseen kuiskauksia. Mutta se tarttuu, jos vain olet kuullut tai lukenut kuiskaavasta tytöstä. Supatusta ei voi paeta, vaan se kuuluu taukoamatta, yötä päivää, myös nukkuessa. Ja joskus saattaa tuntea hengityksen korvalehdellään. Iik!

Minulle kuitenkin kävi tämän Kuiskaavan tytön kanssa vähän hassusti. Koin nimittäin kirjan alun paljon kauhistuttavammaksi kuin lopun. Kirjan alkupuolella tunnelma on ihanan hyytävä, lopussa melske äityy jopa hivenen yliampuvaksi ja turhankin väkivaltaiseksi. Kaikkea ei kuitenkaan tarjoilla lukijalle valmiiksi pureskeltuna, vaan asiat jäävät mukavasti avoimiksi.

http://markohautala.fi/

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Tammi. 255 sivua.