Katja Kärki: Jumalan huone

Minun pitäisi olla iloinen Lillin puolesta, mutta ilooni sekoittuu sääliä, sen tulevaisuus on oksettavan yksinkertainen ja kuolettavan tylsä. Kohta se menee naimisiin ja tulee paksuksi ja tekee kymmenen lasta, paapoo niitä naama hikisenä ja puhuu vain yösyötöistä, kakkavaipoista ja miehensä pitkistä työpäivistä. Sen viikon kohokohta on sunnuntai, kun pääsee seuroihin kuulemaan Jumalan sanaa ja veisaamaan virsiä. Kuka vittu haluaa sellaista elämää.

Sain jo ennen joulua postitse yllärinä ennakkokappaleen Katja Kärjen esikoisromaanista Jumalan huone. Kirjan ilmestymispäivä oli tammikuun lopulla. En vielä joulu-tammikuussa ollut erityisen kiinnostunut Kärjen romaanista, mutta yhtäkkiä helmikuussa havaitsin, että joka puolelta pulppuilee lukuisia kirjaa ylistäviä kommentteja, jopa viiden tähden arvioita. No mutta, täytyyhän minunkin tämä lukea!

Katja Kärjen Jumalan huone on Pohjois-Karjalaan sijoittuva sukuromaani, jossa kerrotaan kolmen naisen kautta Martikaisen suvun tarinaa aina 1930-luvulta vuoteen 2009 saakka. Kapinallinen Elsa on syntynyt vuonna 1985, Elsan täti Maria on syntynyt 1960, vanhimpana Marian täti Aili on syntynyt vuonna 1922. Suku on vahvasti uskossa, lestadiolaisia, ja uskovaisuus antaa väkevän leiman jokaisen naisen elämään. Perheissä on monta lasta, joita kasvatetaan ankaralla kurilla ja varoitellaan alituisesti synneistä. Sunnuntaisin käydään seuroissa kuulemassa Jumalan sanaa.

Vaikka romaanin keskiössä on kolme naista, vuonna 1985 syntynyt Elsa tuli minulle ehdottomasti kaikkein tutuimmaksi ja läheisimmäksi. Jeesus on paimen ja seurakuntalaiset lampaita, eikä Elsa todellakaan halua olla mikään vitun lammas. Elsa yrittää olla mahdollisimman synnillinen, hän katsoo televisiota ja kuuntelee musiikkia, tanssii ja meikkaa, valehtelee ja varastaa, vetää kännejä ja harrastaa esiaviollista seksiä. Ja lopulta tulee se päivä, kun Elsa päättää häipyä ahdasmielisestä kodistaan ja jättää kaiken taakseen. Elsalla lähtee mopo keulimaan pahemmin kerran, kirjassa esitellään mielestäni liiankin paljon Elsan päihteiden huuruista örvellystä ja holtitonta rellestämistä.

Marian lapsuudenkodissa 60-luvulla eletään jatkuvassa pelossa. Isä-Mauri on sodan musertama mies, jonka sisällä viha ottaa välillä vallan ja isä muuttuu perkeleeksi. Ja sitten tulee se yksi päivä, kun äiti kuolee ja isä-Mauri viedään vankilaan. Aili-täti muuttaa taloon huolehtimaan lapsista, ja elämä jatkaa arkista kulkuaan murheineen päivineen. Lopulta isä kotiutuu vankilasta. Veli katoaa Ruotsiin. Kun Maria haluaa lähteä opiskelemaan korkeakouluun, talossa on hyinen tunnelma ja ovia paiskotaan. Sitäkään ei katsota hyvällä, ettei Marialla ole miestä eikä lapsia.

Katja Kärjen Jumalan huone on vahvatunnelmainen ja monitahoinen romaani Martikaisen suvun vaiheista. Lestadiolaisuus on vain yksi pieni osa kertomusta, ja Jumalan huone onkin ennen kaikkea romaani kolmesta erilaisesta naisesta erilaisine kipukohtineen. Vaiettuja salaisuuksia ja piiloteltuja traumoja. Odotin paljon ja sain enemmän. Hieno esikoinen!

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Kustantaja Bazar, 2019. 463 sivua.
Kannen suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Volker Kutscher: Babylon Berlin

Tunnustan. Kun Babylon Berlinin ennakkokappale syyskuussa tipahti postilaatikkooni, en minä suoraan sanottuna ollut ollenkaan kiinnostunut tästä 1920-luvun Berliiniin sijoittuvasta dekkarista. Mutta kun aloin kuulla monelta eri taholta kehuvia kommentteja kirjasta, Babylon Berlin pääsikin yöpöydälleni odottamaan lukuvuoroaan. Ja nyt marraskuun pimeinä iltoina päätin vetäistä villasukat jalkaani, käpertyä sohvan nurkkaan ja uppoutua tähän tummasävyiseen dekkariin. Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Eletään vuotta 1929. Rikoskomisario Gereon Rath on saanut siirron Kölnistä kuohuvaan Berliiniin ja huoltopoliisiin. Moraali on löyhää, pornografia ja prostituutio kukoistavat hämärien kujien varjoissa. Kommunistit haaveilevat Neuvosto-Saksasta ja järjestävät mielenosoituksia. Poliisien ja työväen välille syntyy kahakoita eikä kuolonuhreilta vältytä.

Samaan aikaan Berliinin poliisia työllistää murhatutkinta. Kanavasta nostetaan ylös auto, josta löytyy pahoinpidelty mies. Sattumalta rikoskomisario Gereon Rath osuu ruumishuoneelle ja tunnistaa lääkärin pöydällä makaavan venäläismiehen. Murharyhmän tuskaillessa paikoillaan jumittavan tutkinnan kanssa Rath tekee salaa omia tutkimuksiaan. Ja rakastuu murharyhmän pikakirjoittajana työskentelevään terävä-älyiseen kaunottareen. Tutkimukset johdattavat Rathin venäläisten ja kulta-aarteen jäljille.

* * *

Olin turhaan ennakkoluuloinen dekkaria kohtaan. Tämä ei ole ollenkaan niin poliittinen ja väkivaltainen kuin etukäteen pelkäsin. Volker Kutscher ei vaadi lukijoiltaan perusteellista Saksan historian tuntemusta, mutta hän ei myöskään sorru pitämään puisevia historian ja politiikan oppitunteja. Vuonna 1929 Hitlerin valtaannousuun on vielä jokunen vuosi aikaa, mutta merkkejä kansallissosialismin vyörystä on jo näkyvissä.

Babylon Berlin tarjoilee monista dekkareista tuttuja asetelmia. Siirron saanut poliisi joka ei erityisemmin pidä uudesta työpaikastaan ja sekaantuu muiden murhatutkintaan. Rikollisuutta, romantiikkaa, huumoria. Mutta tuttuihin asetelmiin uutta hohtoa tuo rikosromaanin miljöö, lukija pääsee nauttimaan upeasta ajankuvauksesta. Hulppeista paremman väen yökerhoista likaisille slummikujille, äänekkäiden kommunistien mielenosoituksista poliisitalon suojiin.

Mutta mutta. Minulla on nykyään selvästi ongelmia näiden paksumpien romaanien kanssa. Tätäkin lukiessa ehdin useampaan kertaan miettiä, onkohan lähes kuusisataa sivua liikaa. Puolivälissä olin uuvahtaa, mutta sitkeästi taistelin kirjan loppuun. Tapahtumia riittää, mutta samalla henkilögalleria kasvaa laajaksi. Olisi mukavaa kuulla, ovatko muut kirjan lukeneet pysyneet koko ajan täysin kärryillä jokaisesta käänteestä, jokaisen eteen tupsahtavan hahmon henkilöllisyydestä.

Saksankielinen alkuteos Der nasse Fisch, 2008.
Suomentanut Heli Naski.
Kustantaja Bazar, 2018. 588 sivua.

* * *

Volker Kutscherin rikosromaaneihin perustuva televisiosarja Babylon Berlin (ikäraja 16) alkaa Yle Tv1:llä lauantaina 10.11.2018. Saksan kaikkien aikojen kalleinta draamasarjaa nähdään Ylellä saman tien kaksi tuotantokautta peräkkäin, yhteensä 16 jaksoa. Jaksot ovat katsottavissa myös Yle Areenassa. Useita palkintoja kahmineeseen televisiosarjaan on valmisteilla kolmas tuotantokausi.

Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi

Kirjasyksyn sato on tänä vuonna ollut erinomaista ja tarjonnut minulle lukuisia kiinnostavia uutuuksia. Yöpöydälläni notkuu toinen toistaan houkuttelevampia romaaneja, jotka kaikki haluaisin lukea nyt heti. Voihan valintojen vaikeudet! Mutta tällä kertaa valinnan tekeminen oli helppoa, koska kaipasin tähän väliin luettavakseni jotain vähän kepeämpää. Kirjapinon päällisimmäisenä huhuili Alan Bradleyn mainion Flavia de Luce -sarjan yhdeksäs osa nimeltä On hieno paikka haudan povi. Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Englannin maaseudulla Buckshawin kartanossa asusteleva de Lucen perhe ei ole jouluisen tragedian jälkeen enää entisellään. Kaksitoistavuotias Flavia on isosiskojensa kanssa jatkuvasti napit vastakkain, pahemmin kuin koskaan aiemmin. Tyrannimaisen Felicity-tädin päsmäröinti vain pahentaa tilannetta entisestään.

Eräänä kauniina kesäpäivänä perheen uskollinen palvelija Dogger pakkaa eväskorit veneeseen ja vie de Lucen siskokset rauhalliselle jokiretkelle raikkaaseen ulkoilmaan. Matkan varrella Flavia pääsee ihailemaan kuuluisan myrkyttäjäpapin kirkkoa. Flavia riiputtaa kättään veneen laidan yli ja miettii myrkkyjen saloja, kun yllättäen jokin vedessä hipaisee hänen sormiaan. Ihmisruumis.

Minulle ruumis, jota ei ole tutkittu, on tarina jota ei ole kerrottu: tiiviiksi puristettu tarinapallo, joka suorastaan vaatii tulla puretuksi aina viimeiseen langanpäähän asti.

Sinnikäs harrastelijasalapoliisi ja taitava kotikemisti Flavia de Luce on vauhdissa jälleen. Synkeähkösti käynnistynyt tarina tarjoilee onneksi nopeasti ruumiin, joten kaksitoistavuotias Flavia pääsee unohtamaan murheensä ja uppoutumaan kiintoisaan tutkintaan yhdessä Doggerin kanssa. Välillä uskottavuuden rajat natisevat, mutta kylmähermoisen Flavian seikkailut ja taitavasti kirjoitettu kertomus vievät mukanaan. Kääntäjä Maija Heikinheimo on jälleen kerran tehnyt hienoa työtä suomennoksen kanssa.

On hieno paikka haudan povi on ehdottomasti yksi parhaimmista Flavia-dekkareista. Flavia de Luce on mukavasti kypsynyt, eikä hän tuhlaile aikaansa enää samanlaisiin harkitsemattomiin lapsellisuuksiin kuin ensimmäisissä kirjoissa. Hän on myös hellämielisempi ja kärsivällisempi. Flavia lähentyy perheen palvelijan kanssa, ja tässä kirjassa Dogger saa ilahduttavasti aiempaa isomman roolin.

Suosittelen lukemaan Flavia de Luce -dekkarit ilmestymisjärjestyksessä, aloittaen ensimmäisestä nimeltä Piiraan maku makea. Jokaisessa yhdeksässä kirjassa Flavialla on pureskeltavana visainen rikospähkinä, mutta siinä sivussa Flavian yksityiselämässä on ehtinyt tapahtua monenmoista. Suvun salaisuuksia on paljastettu, sisarusten elämä on mullistunut moneen kertaan. Ja luulenpa, että lisää myllerryksiä on luvassa jatkossakin, kun sarjan kymmenes osa julkaistaan toukokuussa suomeksi.

Englanninkielinen alkuteos The Grave’s a Fine and Private Place, 2018.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2018. 397 sivua.

Marie Bengts: Murha maalaisidyllissä

Muutaman hyytävän jännittävän ja suorastaan ahdistavan trillerin jälkeen kaipasin rennompaa luettavaa. Niin paljon kuin tiivistunnelmaisista dekkareista ja jännäreistä pidänkin, välillä kaipailen luettavakseni jotain kevyempää ja vähemmän jännittävää. Tukholmalaisen Marie Bengtsin esikoisromaani Murha maalaisidyllissä vaikutti takakannen tekstin perusteella kepeältä, hupaisaltakin ja houkutteli herkullisen värikkäällä kannellaan. Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Hannah Lönn viiletti synkän metsän halki tuliterällä, kermanvalkoisella Volkkarilla. Vilkaisu peruutuspeiliin varmisti, että hän näytti siivolta: huulipuna ei ollut lähtenyt vaeltamaan, huivi piti hiuksia paikoillaan ja suuret tummat aurinkolasit antoivat ripauksen glamouria.

Murha maalaisidyllissä käynnistää 1950-luvulle sijoittuvan kirjasarjan, jonka päähenkilönä on Hannah Lönn, keski-ikäinen ompelijatar. Nuorempana hän oli haaveillut loistokkaasta urasta muodinluojana Pariisissa ja hienoissa paikoissa matkustelusta, mutta sen sijaan hän oli jämähtänyt työskentelemään tavallisena ompelijattarena Tukholmassa. Mutta nyt vanha Lilly-täti on loukannut jalkansa, joten naimaton ja lapseton Hannah on lupautunut viettämään pari viikkoa Lillyn luona smoolantilaisessa Enebyn kylässä.

Muiden asioihin jatkuvasti sekaantunut ja pyytämättä apuaan hanakasti tyrkyttänyt Asta Grankvist löydetään kotoaan kuolleena, terävät räätälinsakset rintakehästä pystyssä törröttäen. Moni kyläläisistä on mielessään kantanut juoruilevalle eläkeläiselle kaunaa, mutta Astan kuoltua kaikki ylistävät kilvan häntä. Murhaa tutkivat poliisit ovat ymmällään. Hannah arvelee nähneensä jotain tärkeää Astan surmaan liittyen, ja niinpä Hannah alkaa tehdä salaa omia tutkimuksiaan.

Hannah halusi totuuden esiin. Ketään muuta se ei näyttänyt kiinnostavan. Paitsi tietenkin rikostutkijoita, mutta he tarvitsivat apua, eikä sitä kyläläisiltä heruisi.

Murha maalaisidyllissä antaa sen, mitä kansikuva lupailee. Virkistävän värikästä ja leppoisan rempseää menoa pienessä ruotsalaiskylässä vuonna 1957. Juoruja ja kihisevää kuhinaa, salaisuuksia ja katkeria purkauksia, vaniljasydämiä ja pannukaupalla kahvia. Murheellisia ihmiskohtaloita ei jäädä pitkäksi aikaa hautomaan, vaan tunnelma pysyy mukavan lupsakkana.

Mutta yli viisisataa sivua on kirjalle paljon. Vaatii kirjailijalta timanttista tarinankerrontaa, että näin paksu romaani koukuttaa lukijan tiukasti loppuun saakka. Valitettavasti Murha maalaisidyllissä ei tähän kykene. Kirjassa on liikaa joutokäyntiä, samojen asioiden vatvomista, jännitteen repsahduksia. Tiivistämisen varaa on reippaasti. Sekavia selostuksia saisi karsia pois, juoni kaipaisi kipeästi jäntevöittämistä.

Ruotsinkielinen alkuteos En sax i hjärtat, 2017.
Suomentanut Ulla Lempinen.
Kustantaja Bazar, 2018. 541 sivua.
Kannen suunnitellut Nils Olsson.

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

Yhdysvaltainen Leonard Goldberg kiidättää lukijan runsaan sadan vuoden takaiseen kylmään ja sumuiseen Lontooseen. Yksityisetsivä Sherlock Holmes on kuollut muutamaa vuotta aiemmin, mehiläisten hoitaminen koitui hänen kohtalokseen. Holmesin läheisen ystävän tohtori John H. Watsonin vointi on alkanut ikääntymisen myötä rapistua, mutta älyhoksottimet toimivat yhä ihailtavan terävästi.

Tohtori John H. Watsonin luo saapuu mustapukuinen nainen, joka suree veljensä Charles Harrelstonin traagista poismenoa. Pahoissa veloissa olleen Charlesin kuolema on poliisin taholta tuomittu itsemurhaksi, eikä asiaa tutkita sen enempää. Harrelstonin sisko on asiasta eri mieltä, hän syyttää poliisia perheensä maineen tahraamisesta ja pyytää Watsonin apua.

Tohtori John H. Watson ryhtyy tutkimuksiin yhdessä poikansa John Watson nuoremman kanssa. He lähtevät tapaamaan silminnäkijöitä, Joanna Blalockia ja tämän kymmenvuotiasta poikaa. Myöskään Joanna ei usko Charlesin kuoleman olleen itsemurha tai onnettomuus, ja älykäs nainen liittyy Watsonien seuraan tutkimaan tapausta. Eikä Joanna ole kuka tahansa nainen vaan Sherlock Holmesin salattu tytär.

Huikeaa, ajattelin. Kerrassaan huikeaa. Tässä nyt oli korkeasti koulutettu leikkaussalihoitaja, joka harrasti fysiikkaa ja jolla tuntui olevan taito kaivaa esiin murhatapausten johtolankoja. Mietin pakostakin, miten tietäväinen oikein olikaan tämä tavattoman viehättävä nainen, jota en voinut olla vilkuilematta syrjäsilmällä.

Kauniskantinen Sherlock Holmesin tytär on miellyttävän vanhanaikainen ja kiehtova murhamysteeri, jossa ei mässäillä raakuuksilla. Syyllisen henkilöllisyys selviää kaikille heti alussa, joten loput kirjasta yritetään saadaan syyllinen kiikkiin ja selvitellä murhan motiivia. Rikostutkinta suoritetaan leppoisasti mutta ei suinkaan tylsästi. Terävää älyä ja ällistyttävää päättelykykyä. Kirjan luonteeseen ja tunnelmaan sopivat älykkään naisen hämmästyttävän tarkkanäköiset oivallukset. Asiat ratkeavat perinpohjaisen pähkäilyn ja huolellisen havainnoinnin myötä, jopa pirullisen hankala salakirjoitus tulee selvitettyä.

Mutta harmillisesti lukija on välillä askeleen edellä fiksuja salapoliiseja. Hetkittäin jopa Sherlock Holmesin tytär Joanna Blalock tuntuu hoksaavan typerryttävän hitaasti ilmiselviä seikkoja, vaikka hänen ammattitaitoaan sairaanhoitajana ja poikkeuksellista älykkyyttään korostetaan jatkuvasti. Minä en työskentele sairaanhoitoalalla enkä ole erityisen välkky, mutta silti tajusin pari ilmeistä juttua ennen Joannaa.

Leonard Goldbergin kirjoittama Sherlock Holmesin tytär on viihdyttävä ja viehättävän vanhahtava cozy mystery, jossa olisi aineksia pidemmäksikin dekkarisarjaksi. Ja onpa kahdeksankymppinen Goldberg jo kirjoittanut sarjalle jatkoa ainakin yhden kirjan verran. Toivottavasti saamme suljetun huoneen mysteerin myös suomeksi!

Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Englanninkielinen alkuteos The Daughter of Sherlock Holmes, 2017.
Suomentanut Marja Helanen.
Kustantaja Bazar, 2018. 331 sivua.
Kannen suunnitellut Susanna Appel.

Hanna Velling: Kirjosieppo

Kirjosieppokoiras on moniavioinen, ja ensimmäisen naaraan aloitettua haudontansa se alkaa etsiä uutta puolisoa. Jälkimmäisen pesinnän alettua koiras siirtyy takaisin ensimmäisen naaraan luo ja hoitaa poikasia tämän kanssa. Kakkosnaaras jää yksinhuoltajana hoitamaan poikasiaan.

Sain kesäkuussa yllärinä ennakkokappaleen helsinkiläisen Hanna Vellingin esikoisromaanista Kirjosieppo. Päätin lukaista tämän kesälomallani, ja nyt, kun kesäloman neljäs viikko käynnistyi, otin Kirjosiepon vihdoin lukuvuoroon. Eikä ohuen, nopealukuisen kirjan lukemiseen mennyt aikaa kuin yhden iltapäivän verran.

Kirjosieppo on kertomus Annasta ja erosta. Yhtäkkiä eräänä iltapäivänä Make ilmoittaa rakastavansa toista ja muuttavansa pois. Annalle jää vuokrakämppä ja pariskunnan yksivuotias tytär Nuppu, Make ottaa koiran. Anna rämpii läpi harmaiden kuukausien, totuttelee sinkkuelämään ja yksinhuoltajuuteen. On ikävissään, katkerana, mustasukkaisena, vihaisena, surullisena. Ja kaiken lisäksi Anna joutuu kohtaamaan vuokrakämpän putkiremontin ja työpaikan yt-neuvottelut.

Anna oli edelleen palasina. Melankolia söi rotan lailla. Mikä lohduttaisi, rauhoittaisi ja laimentaisi oloa? Ei hän halunnut baareissa notkua laastareita etsimässä vähäisellä vapaa-ajallaan. Terapiaan ei ehtinyt ja Jumalaa ei ehkä ollut. Toivottavasti Make pysyi paskana. Paskaa on helpompi vihata.

Romaanin takakansi lupailee kirpeän hilpeitä lukuhetkiä, mutta varsinkin kirjan alkupuolella hilpeys on enimmäkseen kadoksissa. Mitäpä muuta voikaan odottaa, kun toinen lähtee ja toinen jää, kulissit kaatuvat ja elämältä romahtaa pohja. Velling ei kuitenkaan päästä lukijaa uppoamaan liian synkkään suohon, vaan päähenkilön tuskasta huolimatta kirjailijan ote on melko kepeä. Erityisesti kiittelen lukujen otsikointia ja pieniä hienoja oivalluksia, huumorin pilkahduksia.

Kirjosieppo löytää varmasti oman ihastuneen lukijakuntansa. Kevyenä viihteellisenä välipalana Hanna Vellingin esikoinen toimii jokseenkin hyvin ja täyttää tehtävänsä. Mutta minä valitettavasti joudun jälleen kerran toteamaan, että ei ole tällainen hömppä oikein minua varten. Jäin kaipaamaan joko syvällisempää pureutumista eroon ja yksinhuoltajuuteen tai sitten reippaampaa huumoria, mutta niiden sijaan sain roppakaupalla kuluneita latteuksia ja ilmavaa höttöä. Ärsyynnyin stereotyyppisistä ja mustavalkoisista henkilöhahmoista, tuskastuin ennalta-arvattavuuteen.

Kiitokset ennakkokappaleesta Bazar Kustannukselle! Kirjosieppo ilmestyy 7.8.2018.

Kustantaja Bazar, 2018. 256 sivua.
Kannen suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Susanne Jansson: Uhrisuo

Usva hiipi häntä kohti kuin utelias eläin, jonka aikeet olivat epäselvät. Se mateli hetteikköä pitkin, kosketti hänen jalkojaan ja kietoutui hänen ympärilleen.
Aivan kuin se olisi sanonut: Sinä. Sinä se olet. Pitkästä aikaa.
Hän ei liikahtanut. Tuskin edes hengitti. Istui vain aivan hiljaa silmät lähes kiinni ja odotti, että hetki menisi ohi.
Ilman että hän edes tajusi sitä hänen huuliltaan pääsi kuiskaus.
Minä tiedän. Kesti kauan. Mutta nyt minä olen täällä.

Neljätoista vuotta sitten Nathalie Ström oli lähtenyt Mossmarkenista. Mutta nyt hän on palannut takaisin ja majoittautuu kartanon maille alkeelliseen mökkiin. Hetteisellä Mossmarkenin suolla on synkkä maine, ja sen tiedetään aikoinaan olleen uhrisuo, jonne haudattiin uhreja jumalille. Nathalien biologian väitöskirja käsittelee ilmastonmuutoksen vaikutusta kosteikkojen hajoamisprosesseihin, ja Mossmarkenin alue on ihanteellinen kenttäkokeiden tekemiseen. Tosin Nathaliella on myös henkilökohtainen syy palata Mossmarkeniin.

Nathalie tutustuu paikallisen taidekoulun opiskelijaan, jolla on tapana lenkkeillä päivittäin Nathalien mökin ohi. Eräänä päivänä Nathalie näkee Johanneksen lähtevän taas tavanomaiselle juoksulenkilleen suolle. Kun myrsky yhtäkkiä tyyntyy, Nathalie huolestuu ja lähtee etsimään Johannesta. Nuori mies löytyy suolta, tajuttomaksi iskettynä, kultakolikoita taskussaan.

Poliisi pyytää avukseen Maya Linden, joka on valokuvataiteilijauransa ohessa työskennellyt osa-aikaisesti poliisin rikospaikkakuvaajana. Mossmarkenin suota valokuvatessaan Maya kompastuu maasta törröttävään seipääseen. Suon uumenista löytyy ruumis, joka on seivästetty rautakauden aikaiseen tapaan. Mutta kyseessä ei ole historiallinen suoruumis vaan tuoreempi uhri.

Yhtäkkiä lapio osui johonkin. Hän alkoi kaivaa varovasti käsin, ja seuraavassa hetkessä hän kavahti taaksepäin kuin iskun saaneena. Alhaalla maassa oli jotain. Jotain…
Hän kumartui nähdäkseen, mihin hänen kätensä oli osunut. Johonkin kylmään, jäykkään ja kapeaan…
Kuin sormiin.
Yksi, kaksi, kolme, neljä.
Maasta törrötti ihmiskäsi.

Väinö Linnan teoksessa oli suo, kuokka ja Jussi. Susanne Janssonilla on suo, näytteenottopullot ja Johannes. Ei kuulosta kovin jännittävältä, mutta Janssonin suo ei tosiaankaan ole mikään idyllinen pieni letto vaan upottava ja arvaamaton uhrisuo. Omalla tavallaan kauniskin mutta silti petollinen ja pelottava. Paikka jossa myrsky nousee yllättäen ja sitten tyyntyy pelottavan nopeasti.

Ruotsalaisen Susanne Janssonin esikoisromaani Uhrisuo on yliluonnollisilla elementeillä höystetty dekkari. Kyllähän tämä minulle maistui ja hyvin maistuikin. Valokuvaajana ja toimittajana työskennellyt Jansson hallitsee miljöökuvauksen ja loihtii suomaisemat lukijan eteen. Päähenkilökaksikosta biologi Nathalie on kiinnostavampi kuin valokuvaaja Maya, ja mieluusti olisin lukenut Nathalien menneisyydestä enemmänkin. Kirjan alkupuoli on loppua vahvempi.

Uhrisuossa olisi ollut aineksia hyytävämpäänkin psykologiseen jännitykseen, mutta Susanne Janssonin esikoisromaani on kevyehkö dekkari. Uhrisuossa on ehdottomasti jotain samaa kuin Elly Griffithsin dekkareissa, synkkää menneisyyttä ja karua luontoa yhdistettynä murhatutkintaan. Sopii myös rankempia dekkareita kaihtaville.

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Ruotsinkielinen alkuteos Offermossen, 2017.
Suomentanut Tiina Sjelvgren.
Kustantaja Bazar, 2018. 315 sivua.
Kannen suunnitellut Miroslav Šokčić.

Osallistun tällä postauksella Dekkariviikko kirjablogeissa -haasteeseen. Aiemmin tällä viikolla julkaisin dekkariviikkoon liittyen myös Alkuvuoden 2018 dekkarivinkit sekä bloggauksen kirjasta Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet.

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

Kanadalaisen Alan Bradleyn sepittämä mainio Flavia de Luce -sarja on ehtinyt jo kahdeksanteen osaan. Kaksitoistavuotias Flavia käväisi välillä sisäoppilaitoksessa Kanadassa, mutta nyt tuo teräväpäinen harrastelijasalapoliisi on palannut takaisin Englantiin. Flavia odottaa näkevänsä perheensä iloiset kasvot, mutta satamassa häntä vastassa on vain kartanon apumies Dogger. Järkytyksekseen Flavia saa kuulla isänsä olevan vakavasti sairas.

Kotona Buckshawin kartanossa Flavia joutuu sietämään sekä pisteliäitä isosiskojaan että inhottavaa serkkuaan. Flavialle iskee pakottava tarve päästä pois, joten hän pyöräilee pappilaan tapaamaan pastorin rouvaa. Flavia lupautuu auttamaan Cynthiaa ja kuljettamaan kirjekuoren syrjäisessä talossa asuvalle puunveistäjälle. Mutta perillä häntä on vastassa hiljainen talo, kuollut mies ja kirjava kissa.

Tuntui kuin entinen minäni olisi yhtäkkiä ottanut minut haltuunsa. Ikään kuin sulatusuunissa sulatettu uusi Flavia de Luce olisi kaadettu vanhaan kuoreeni. Tai siis… ei uusi Flavia de Luce, vaan vanha, mutta nyt kova kuin teräs.
On uskomatonta, millainen vaikutus ruumiin löytämisellä voi olla mielialaan.

Viimeisimmät Flavia de Luce -dekkarit ovat olleet tummasävyisempiä kuin sarjan alkupään kirjat. Olen sitä kritisoinut ja kovasti kaipaillut kepeämpää Flaviaa. Mutta vaikka tämä kahdeksas Flavia-dekkari Kolmasti naukui kirjava kissa sisältää taas jossain määrin apeahkoa tunnelmaa ja synkkiä mietteitä, tämä on mielestäni paras Flavia-kirja hetkeen. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Flavia de Luce vaikuttaa aiempaa kypsemmältä. Liekö kuukaudet kanadalaisessa sisäoppilaitoksessa tasoittaneet Flaviaa vai onko kaksitoistavuotispäivä kolauttanut lisää järkeä hänen päähänsä. Flavia ei tuhlaa aikaansa höpsöihin lapsellisuuksiin vaan tutkii puunveistäjän kuolemaa määrätietoisesti. Kylmähermoisuutta ja älyä Flavialta löytyy ihailtavan paljon. Lettipäinen kemisti esittelee myös hellämielisempää puoltaan ja suhtautuu välillä yllättävän suopeasti ärsyttävään serkkuunsa.

Flavian seikkailut 1950-luvun englantilaisessa pikkukylässä vievät mukanaan. Suomentaja Maija Heikinheimo on hienosti kääntänyt sutkautukset ja sananlaskut sujuvalle suomelle, kieli on eläväistä ja humoristista. Juonenkäänteet ovat ajoittain epäuskottavia, mutta se Flavia-dekkareille suotakoon. Ylenpalttiseen överyyteen ei kuitenkaan lipsahdeta, ja yllätyksiä on matkan varrella tarjolla kiitettävästi määrin. Kirjan lopussa jysähtää isompi pommi, jota olin tosin jo ehtinyt ounastella, mutta silti vähän hätkähdin moisesta käänteestä.

Suosittelen lukemaan Flavia de Luce -dekkarit ilmestymisjärjestyksessä, aloittaen Piiraan maku makeasta. Vaikka jokaisessa kirjassa on Flavialla pureskeltavana oma rikospähkinänsä, siinä sivussa Flavian elämä etenee. Uusia seikkoja paljastuu Flavian perheen menneisyydestä, de Lucen suvun tarina syvenee jokaisen kirjan myötä. Sarjan yhdeksäs osa julkaistaan suomeksi ensi syksynä.

Englanninkielinen alkuteos Thrice the Brinded Cat Hath Mew’d, 2016.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2018. 367 sivua.

Fiona Barton: Leski

Fiona Barton on työskennellyt vuosia toimittajana Isossa-Britanniassa. Oikeussaleissa istuessaan ja rikosjuttuja kirjoittaessaan hän mietiskeli usein, mitä vaimot ovat tienneet syytetyn aitioon joutuneiden aviomiestensä hirviömäisistä puuhista. Ja niinpä lopulta syntyi Bartonin esikoisromaani Leski. Kiitokset ennakkokappaleesta Bazar Kustannukselle!

Kurkkuun nousee hysteerinen nauru, mutta se tulee ulos nyyhkäyksenä, ja hän ojentaa kätensä koskettamaan käsivarttani.
”Ei mitään hätää”, hän sanoo. ”Se on ohi nyt.”
Niin kuin onkin. Ei enää poliiseja, ei enää Gleniä. Ei enää hänen höpsötyksiään.

Lesken tapahtumien keskiössä on leskeksi jäänyt Jean Taylor. Hänen aviomiehensä on menehtynyt jäätyään linja-auton alle, mutta toimittajia ei niinkään kiinnosta miehen kuolema vaan hänen elämänsä. Jeanin aviomies Glen on nimittäin ollut syytettynä kaksivuotiaan Bella-tytön sieppauksesta. Glenin syyllisyyttä ei pystytty oikeudessa todistamaan, mutta media ja poliisit eivät ole jättäneet pariskuntaa rauhaan.

Leski Jean Taylorin lisäksi kertojaääniä ovat toimittaja Kate Waters ja poliisi Bob Sparkes sekä pari muuta henkilöä. Aluksi ollaan vuodessa 2010, seurataan Jeanin elämää hänen miehensä kuoleman jälkeen. Ja sitten palataan neljä vuotta ajassa taaksepäin vuoteen 2006, jolloin kaksivuotias Bella katosi. Vuodesta 2006 liikutaan hiljalleen eteenpäin, kohti nykyhetkeä.

Minulla on viimeiset pari kuukautta ollut lukemisen suhteen ilmassa pientä kriisiä. Olen puoliksi väkisin kahlannut kirjoja loppuun, eikä mikään kirja ole vetänyt minua kunnolla mukaansa. Olin jo ehtinyt pelätä, olenko iäksi menettänyt lukemisen ilon ja innon. Mutta sitten tartuin Fiona Bartonin Leskeen ja ilahtuneena huomasin olevani täysin koukussa. Ihanaa!

Fiona Bartonin Leski on psykologinen trilleri, joka keskittyy pikemminkin psykologiseen puoleen kuin piinaavaan jännitykseen. Vaikka pieni lapsi on kadonnut ja poliiseille nousee epäilyjä seksuaalirikoksesta, ei Barton yritä järkyttää lukijoitaan inhottavilla yksityiskohdilla. Ällöttävän mässäilyn sijaan juonta rakennetaan taitavasti ihmisten ja heidän ajatuksiensa, tunteidensa kautta. Suruun ja murheeseen ei kuitenkaan uppouduta liiaksi, eikä Lesken tunnelma ole ahdistavan painostava.

Fiona Bartonin vahva toimittajatausta varmastikin näkyy Leskessä. Barton kuvaa uskottavasti niin toimittajien kuin myös poliisien työskentelyä, kirjoittaa vetävästi ja osaa koukuttaa lukijansa. Totuutta ripotellaan pieninä palasina, lukija pystyy jotain aavistelemaan etukäteen, mutta kirja pitää silti tiukasti otteessaan.

Leski tarjoaa virkistävän erilaisen näkökulman, jossa keskiössä ei tyypilliseen tapaan olekaan poliisit ja heidän rikostutkintansa vaan syytetyn vaimo. Onko Jean miehensä tossun alla elänyt vaimorukka, joka on uskonut manipuloivasta miehestään joka hetki pelkkää hyvää? Paljonko Jean on todellisuudessa tiennyt aviomiehensä höpsötyksistä? Miksi Jean on kaikesta huolimatta pysynyt miehensä rinnalla?

Englanninkielinen alkuteos The Widow, 2016.
Suomentanut Pirkko Biström. Kustantaja Bazar, 2018. 367 sivua.

Tommi Kovanen & Jenny Rostain: Kuolemanlaakso

Olen useamman kuukauden miettinyt, että toisinaan olisi mukava kuunnella äänikirjoja. Joskus ei vain jaksaisi lukea, mutta silti tekisi mieli uppoutua tarinaan. Joskus neuloessa tai vaikkapa siivotessa voisi samalla kuunnella äänikirjaa. Joskus autossa istuessa aika kuluisi rattoisammin, kun olisi mielenkiintoinen äänikirja pitämässä seuraa.

Olen tutkaillut sekä BookBeatin että Storytelin tarjontaa. Kumpainenkin ovat kuukausimaksullisia palveluita, vähän niin kuin kirjamaailman vastine Netflixille tai Spotifylle, eli kuukausimaksua vastaan voit lukea ja kuunnella kirjoja niin paljon kuin haluat. BookBeatissa ja Storytelissä molemmissa on varmasti omat hyvät puolensa ja jokaiselle jotakin, mutta lopulta päädyin ottamaan BookBeatin kuukauden ilmaisen kokeilujakson. BookBeatissa on tarjolla sekä äänikirjoina että e-kirjoja niin kotimaisia romaaneja kuin myös elämäkertoja, skandidekkareita, hömppää, tietokirjoja, hyvinvointia, klassikoita, ya-hittejä, lastenkirjoja ja vaikka mitä. BookBeatin seurassa ei varmasti käy aika pitkäksi!

Ensimmäiseksi BookBeat-kuunneltavakseni valikoitui hetken pähkäilyn jälkeen Tommi Kovasen & Jenny Rostainin Kuolemanlaakso. Ja oivallisesti tämä äänikirjaksi sopiikin, sillä tässä ei ole pitkiä dialogeja, ei mutkikkaita juonenkäänteitä, ei liian laajaa henkilögalleriaa. On vain Tommi Kovasen tositarina, joka ravistelee ja koskettaa, raastaa ja liikuttaa.

Kuolemanlaakso on tarina Tommi Kovasesta, jolle pelikaverit olivat kuin adoptoitu perhe ja jää kuin toinen koti. Tarina päivästä jolloin hänen elämänsä muuttui. Koko kausi oli SM-liigassa pelattua kovaa peliä, pelaajia rusikoitu jopa sairaalakuntoon. Eikä kovalta peliltä vältytä myöskään Rauman Lukon ja Espoon Bluesin välisessä pelissä lauantaina 26. tammikuuta 2013. Bluesin hyökkääjä Tommi Huhtala taklasi rajusti kuolleesta kulmasta takaapäin Lukon puolustajaa Tommi Kovasta. Seurasi pimeys ja hiljaisuus.

Kuolemanlaakso on tarina aivovammasta. Joukkuelääkärin tunaroinnista ja liigan hyvävelikerhosta. Vääryydestä. Tommi Kovasen pelaajaura päättyi törkytaklauksen seurauksena, eikä taklaaja saanut teostaan rangaistusta. Kovasta sen sijaan rangaistiin elinkautisella tuomiolla. Jäälle ei ollut enää mitään asiaa. Vakavia muistiongelmia, lamaannuttavaa keskittymiskyvyttömyyttä, musertavaa väsymystä, tulipunaista vihaa.

Tommi Kovasen & Jenny Rostainin Kuolemanlaakso on jääkiekkoilijan elämäkerta, jota voi varauksetta suositella myös muille kuin lätkäfaneille. Hengästyttävä kuvaus Tommi Kovasen kohtalosta, jollaista ei todellakaan soisi kenellekään. Kirjaa kuunnellessa pala nousee kurkkuun ja silmäkulmiin kihoavat kyyneleet. Kuolemanlaakso tarjoaa toki vain yhden näkökulman asioihin, eikä vastapuoli saa kirjassa omaa suunvuoroaan. Mutta yksikin aivovamma on liikaa. Kirjan sanoma on raju ja hätkähdyttävä, raaka ja puhutteleva.

Tommi Kovasen tarina ei ole kevyttä ja leppoista kuunneltavaa, mutta loppupuolella on onneksi myös pientä ilon ja toivon pilkahdusta. Elämä on muuttunut pysyvästi, jääkiekkoilijan ura on ohi, eikä aivovamma katoa minnekään. Mutta elämässä on myös jotain hyvää. Tommi Kovanen on neljävuotiaan pojan isä, eikä edes aivovamma voi viedä häneltä sitä pois.

Jos luet (tai kuuntelet) tänä talvena vain yhden kirjan, lue tämä. Ja vaikka sinulla ei yleensä olisikaan tapana lukea (tai kuunnella) kirjoja, tee tällä kertaa poikkeus. Tähän pysäyttävään kirjaan soisi jokaisen tarttuvan.

Lukijana Antti Jaakola.
Kustantaja Bazar, 2017.
Kesto 6 h 6 min.