Marie Bengts: Murha maalaisidyllissä

IMG_20180902_155600_306.jpg

Muutaman hyytävän jännittävän ja suorastaan ahdistavan trillerin jälkeen kaipasin rennompaa luettavaa. Niin paljon kuin tiivistunnelmaisista dekkareista ja jännäreistä pidänkin, välillä kaipailen luettavakseni jotain kevyempää ja vähemmän jännittävää. Tukholmalaisen Marie Bengtsin esikoisromaani Murha maalaisidyllissä vaikutti takakannen tekstin perusteella kepeältä, hupaisaltakin ja houkutteli herkullisen värikkäällä kannellaan. Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Hannah Lönn viiletti synkän metsän halki tuliterällä, kermanvalkoisella Volkkarilla. Vilkaisu peruutuspeiliin varmisti, että hän näytti siivolta: huulipuna ei ollut lähtenyt vaeltamaan, huivi piti hiuksia paikoillaan ja suuret tummat aurinkolasit antoivat ripauksen glamouria.

Murha maalaisidyllissä käynnistää 1950-luvulle sijoittuvan kirjasarjan, jonka päähenkilönä on Hannah Lönn, keski-ikäinen ompelijatar. Nuorempana hän oli haaveillut loistokkaasta urasta muodinluojana Pariisissa ja hienoissa paikoissa matkustelusta, mutta sen sijaan hän oli jämähtänyt työskentelemään tavallisena ompelijattarena Tukholmassa. Mutta nyt vanha Lilly-täti on loukannut jalkansa, joten naimaton ja lapseton Hannah on lupautunut viettämään pari viikkoa Lillyn luona smoolantilaisessa Enebyn kylässä.

Muiden asioihin jatkuvasti sekaantunut ja pyytämättä apuaan hanakasti tyrkyttänyt Asta Grankvist löydetään kotoaan kuolleena, terävät räätälinsakset rintakehästä pystyssä törröttäen. Moni kyläläisistä on mielessään kantanut juoruilevalle eläkeläiselle kaunaa, mutta Astan kuoltua kaikki ylistävät kilvan häntä. Murhaa tutkivat poliisit ovat ymmällään. Hannah arvelee nähneensä jotain tärkeää Astan surmaan liittyen, ja niinpä Hannah alkaa tehdä salaa omia tutkimuksiaan.

Hannah halusi totuuden esiin. Ketään muuta se ei näyttänyt kiinnostavan. Paitsi tietenkin rikostutkijoita, mutta he tarvitsivat apua, eikä sitä kyläläisiltä heruisi.

Murha maalaisidyllissä antaa sen, mitä kansikuva lupailee. Virkistävän värikästä ja leppoisan rempseää menoa pienessä ruotsalaiskylässä vuonna 1957. Juoruja ja kihisevää kuhinaa, salaisuuksia ja katkeria purkauksia, vaniljasydämiä ja pannukaupalla kahvia. Murheellisia ihmiskohtaloita ei jäädä pitkäksi aikaa hautomaan, vaan tunnelma pysyy mukavan lupsakkana.

Mutta yli viisisataa sivua on kirjalle paljon. Vaatii kirjailijalta timanttista tarinankerrontaa, että näin paksu romaani koukuttaa lukijan tiukasti loppuun saakka. Valitettavasti Murha maalaisidyllissä ei tähän kykene. Kirjassa on liikaa joutokäyntiä, samojen asioiden vatvomista, jännitteen repsahduksia. Tiivistämisen varaa on reippaasti. Sekavia selostuksia saisi karsia pois, juoni kaipaisi kipeästi jäntevöittämistä.

Ruotsinkielinen alkuteos En sax i hjärtat, 2017.
Suomentanut Ulla Lempinen.
Kustantaja Bazar, 2018. 541 sivua.
Kannen suunnitellut Nils Olsson.

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

IMG_20180817_060000_435.jpg

Yhdysvaltainen Leonard Goldberg kiidättää lukijan runsaan sadan vuoden takaiseen kylmään ja sumuiseen Lontooseen. Yksityisetsivä Sherlock Holmes on kuollut muutamaa vuotta aiemmin, mehiläisten hoitaminen koitui hänen kohtalokseen. Holmesin läheisen ystävän tohtori John H. Watsonin vointi on alkanut ikääntymisen myötä rapistua, mutta älyhoksottimet toimivat yhä ihailtavan terävästi.

Tohtori John H. Watsonin luo saapuu mustapukuinen nainen, joka suree veljensä Charles Harrelstonin traagista poismenoa. Pahoissa veloissa olleen Charlesin kuolema on poliisin taholta tuomittu itsemurhaksi, eikä asiaa tutkita sen enempää. Harrelstonin sisko on asiasta eri mieltä, hän syyttää poliisia perheensä maineen tahraamisesta ja pyytää Watsonin apua.

Tohtori John H. Watson ryhtyy tutkimuksiin yhdessä poikansa John Watson nuoremman kanssa. He lähtevät tapaamaan silminnäkijöitä, Joanna Blalockia ja tämän kymmenvuotiasta poikaa. Myöskään Joanna ei usko Charlesin kuoleman olleen itsemurha tai onnettomuus, ja älykäs nainen liittyy Watsonien seuraan tutkimaan tapausta. Eikä Joanna ole kuka tahansa nainen vaan Sherlock Holmesin salattu tytär.

Huikeaa, ajattelin. Kerrassaan huikeaa. Tässä nyt oli korkeasti koulutettu leikkaussalihoitaja, joka harrasti fysiikkaa ja jolla tuntui olevan taito kaivaa esiin murhatapausten johtolankoja. Mietin pakostakin, miten tietäväinen oikein olikaan tämä tavattoman viehättävä nainen, jota en voinut olla vilkuilematta syrjäsilmällä.

Kauniskantinen Sherlock Holmesin tytär on miellyttävän vanhanaikainen ja kiehtova murhamysteeri, jossa ei mässäillä raakuuksilla. Syyllisen henkilöllisyys selviää kaikille heti alussa, joten loput kirjasta yritetään saadaan syyllinen kiikkiin ja selvitellä murhan motiivia. Rikostutkinta suoritetaan leppoisasti mutta ei suinkaan tylsästi. Terävää älyä ja ällistyttävää päättelykykyä. Kirjan luonteeseen ja tunnelmaan sopivat älykkään naisen hämmästyttävän tarkkanäköiset oivallukset. Asiat ratkeavat perinpohjaisen pähkäilyn ja huolellisen havainnoinnin myötä, jopa pirullisen hankala salakirjoitus tulee selvitettyä.

Mutta harmillisesti lukija on välillä askeleen edellä fiksuja salapoliiseja. Hetkittäin jopa Sherlock Holmesin tytär Joanna Blalock tuntuu hoksaavan typerryttävän hitaasti ilmiselviä seikkoja, vaikka hänen ammattitaitoaan sairaanhoitajana ja poikkeuksellista älykkyyttään korostetaan jatkuvasti. Minä en työskentele sairaanhoitoalalla enkä ole erityisen välkky, mutta silti tajusin pari ilmeistä juttua ennen Joannaa.

Leonard Goldbergin kirjoittama Sherlock Holmesin tytär on viihdyttävä ja viehättävän vanhahtava cozy mystery, jossa olisi aineksia pidemmäksikin dekkarisarjaksi. Ja onpa kahdeksankymppinen Goldberg jo kirjoittanut sarjalle jatkoa ainakin yhden kirjan verran. Toivottavasti saamme suljetun huoneen mysteerin myös suomeksi!

Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Englanninkielinen alkuteos The Daughter of Sherlock Holmes, 2017.
Suomentanut Marja Helanen.
Kustantaja Bazar, 2018. 331 sivua.
Kannen suunnitellut Susanna Appel.

Hanna Velling: Kirjosieppo

IMG_20180723_134043_932.jpg

Kirjosieppokoiras on moniavioinen, ja ensimmäisen naaraan aloitettua haudontansa se alkaa etsiä uutta puolisoa. Jälkimmäisen pesinnän alettua koiras siirtyy takaisin ensimmäisen naaraan luo ja hoitaa poikasia tämän kanssa. Kakkosnaaras jää yksinhuoltajana hoitamaan poikasiaan.

Sain kesäkuussa yllärinä ennakkokappaleen helsinkiläisen Hanna Vellingin esikoisromaanista Kirjosieppo. Päätin lukaista tämän kesälomallani, ja nyt, kun kesäloman neljäs viikko käynnistyi, otin Kirjosiepon vihdoin lukuvuoroon. Eikä ohuen, nopealukuisen kirjan lukemiseen mennyt aikaa kuin yhden iltapäivän verran.

Kirjosieppo on kertomus Annasta ja erosta. Yhtäkkiä eräänä iltapäivänä Make ilmoittaa rakastavansa toista ja muuttavansa pois. Annalle jää vuokrakämppä ja pariskunnan yksivuotias tytär Nuppu, Make ottaa koiran. Anna rämpii läpi harmaiden kuukausien, totuttelee sinkkuelämään ja yksinhuoltajuuteen. On ikävissään, katkerana, mustasukkaisena, vihaisena, surullisena. Ja kaiken lisäksi Anna joutuu kohtaamaan vuokrakämpän putkiremontin ja työpaikan yt-neuvottelut.

Anna oli edelleen palasina. Melankolia söi rotan lailla. Mikä lohduttaisi, rauhoittaisi ja laimentaisi oloa? Ei hän halunnut baareissa notkua laastareita etsimässä vähäisellä vapaa-ajallaan. Terapiaan ei ehtinyt ja Jumalaa ei ehkä ollut. Toivottavasti Make pysyi paskana. Paskaa on helpompi vihata.

Romaanin takakansi lupailee kirpeän hilpeitä lukuhetkiä, mutta varsinkin kirjan alkupuolella hilpeys on enimmäkseen kadoksissa. Mitäpä muuta voikaan odottaa, kun toinen lähtee ja toinen jää, kulissit kaatuvat ja elämältä romahtaa pohja. Velling ei kuitenkaan päästä lukijaa uppoamaan liian synkkään suohon, vaan päähenkilön tuskasta huolimatta kirjailijan ote on melko kepeä. Erityisesti kiittelen lukujen otsikointia ja pieniä hienoja oivalluksia, huumorin pilkahduksia.

Kirjosieppo löytää varmasti oman ihastuneen lukijakuntansa. Kevyenä viihteellisenä välipalana Hanna Vellingin esikoinen toimii jokseenkin hyvin ja täyttää tehtävänsä. Mutta minä valitettavasti joudun jälleen kerran toteamaan, että ei ole tällainen hömppä oikein minua varten. Jäin kaipaamaan joko syvällisempää pureutumista eroon ja yksinhuoltajuuteen tai sitten reippaampaa huumoria, mutta niiden sijaan sain roppakaupalla kuluneita latteuksia ja ilmavaa höttöä. Ärsyynnyin stereotyyppisistä ja mustavalkoisista henkilöhahmoista, tuskastuin ennalta-arvattavuuteen.

Kiitokset ennakkokappaleesta Bazar Kustannukselle! Kirjosieppo ilmestyy 7.8.2018.

Kustantaja Bazar, 2018. 256 sivua.
Kannen suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Susanne Jansson: Uhrisuo

IMG_20180531_161222_133.jpg

Usva hiipi häntä kohti kuin utelias eläin, jonka aikeet olivat epäselvät. Se mateli hetteikköä pitkin, kosketti hänen jalkojaan ja kietoutui hänen ympärilleen.
Aivan kuin se olisi sanonut: Sinä. Sinä se olet. Pitkästä aikaa.
Hän ei liikahtanut. Tuskin edes hengitti. Istui vain aivan hiljaa silmät lähes kiinni ja odotti, että hetki menisi ohi.
Ilman että hän edes tajusi sitä hänen huuliltaan pääsi kuiskaus.
Minä tiedän. Kesti kauan. Mutta nyt minä olen täällä.

Neljätoista vuotta sitten Nathalie Ström oli lähtenyt Mossmarkenista. Mutta nyt hän on palannut takaisin ja majoittautuu kartanon maille alkeelliseen mökkiin. Hetteisellä Mossmarkenin suolla on synkkä maine, ja sen tiedetään aikoinaan olleen uhrisuo, jonne haudattiin uhreja jumalille. Nathalien biologian väitöskirja käsittelee ilmastonmuutoksen vaikutusta kosteikkojen hajoamisprosesseihin, ja Mossmarkenin alue on ihanteellinen kenttäkokeiden tekemiseen. Tosin Nathaliella on myös henkilökohtainen syy palata Mossmarkeniin.

Nathalie tutustuu paikallisen taidekoulun opiskelijaan, jolla on tapana lenkkeillä päivittäin Nathalien mökin ohi. Eräänä päivänä Nathalie näkee Johanneksen lähtevän taas tavanomaiselle juoksulenkilleen suolle. Kun myrsky yhtäkkiä tyyntyy, Nathalie huolestuu ja lähtee etsimään Johannesta. Nuori mies löytyy suolta, tajuttomaksi iskettynä, kultakolikoita taskussaan.

Poliisi pyytää avukseen Maya Linden, joka on valokuvataiteilijauransa ohessa työskennellyt osa-aikaisesti poliisin rikospaikkakuvaajana. Mossmarkenin suota valokuvatessaan Maya kompastuu maasta törröttävään seipääseen. Suon uumenista löytyy ruumis, joka on seivästetty rautakauden aikaiseen tapaan. Mutta kyseessä ei ole historiallinen suoruumis vaan tuoreempi uhri.

Yhtäkkiä lapio osui johonkin. Hän alkoi kaivaa varovasti käsin, ja seuraavassa hetkessä hän kavahti taaksepäin kuin iskun saaneena. Alhaalla maassa oli jotain. Jotain…
Hän kumartui nähdäkseen, mihin hänen kätensä oli osunut. Johonkin kylmään, jäykkään ja kapeaan…
Kuin sormiin.
Yksi, kaksi, kolme, neljä.
Maasta törrötti ihmiskäsi.

Väinö Linnan teoksessa oli suo, kuokka ja Jussi. Susanne Janssonilla on suo, näytteenottopullot ja Johannes. Ei kuulosta kovin jännittävältä, mutta Janssonin suo ei tosiaankaan ole mikään idyllinen pieni letto vaan upottava ja arvaamaton uhrisuo. Omalla tavallaan kauniskin mutta silti petollinen ja pelottava. Paikka jossa myrsky nousee yllättäen ja sitten tyyntyy pelottavan nopeasti.

Ruotsalaisen Susanne Janssonin esikoisromaani Uhrisuo on yliluonnollisilla elementeillä höystetty dekkari. Kyllähän tämä minulle maistui ja hyvin maistuikin. Valokuvaajana ja toimittajana työskennellyt Jansson hallitsee miljöökuvauksen ja loihtii suomaisemat lukijan eteen. Päähenkilökaksikosta biologi Nathalie on kiinnostavampi kuin valokuvaaja Maya, ja mieluusti olisin lukenut Nathalien menneisyydestä enemmänkin. Kirjan alkupuoli on loppua vahvempi.

Uhrisuossa olisi ollut aineksia hyytävämpäänkin psykologiseen jännitykseen, mutta Susanne Janssonin esikoisromaani on kevyehkö dekkari. Uhrisuossa on ehdottomasti jotain samaa kuin Elly Griffithsin dekkareissa, synkkää menneisyyttä ja karua luontoa yhdistettynä murhatutkintaan. Sopii myös rankempia dekkareita kaihtaville.

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Ruotsinkielinen alkuteos Offermossen, 2017.
Suomentanut Tiina Sjelvgren.
Kustantaja Bazar, 2018. 315 sivua.
Kannen suunnitellut Miroslav Šokčić.

dekkariviikko 5

Osallistun tällä postauksella Dekkariviikko kirjablogeissa -haasteeseen. Aiemmin tällä viikolla julkaisin dekkariviikkoon liittyen myös Alkuvuoden 2018 dekkarivinkit sekä bloggauksen kirjasta Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet.

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

IMG_20180421_155252_608.jpg

Kanadalaisen Alan Bradleyn sepittämä mainio Flavia de Luce -sarja on ehtinyt jo kahdeksanteen osaan. Kaksitoistavuotias Flavia käväisi välillä sisäoppilaitoksessa Kanadassa, mutta nyt tuo teräväpäinen harrastelijasalapoliisi on palannut takaisin Englantiin. Flavia odottaa näkevänsä perheensä iloiset kasvot, mutta satamassa häntä vastassa on vain kartanon apumies Dogger. Järkytyksekseen Flavia saa kuulla isänsä olevan vakavasti sairas.

Kotona Buckshawin kartanossa Flavia joutuu sietämään sekä pisteliäitä isosiskojaan että inhottavaa serkkuaan. Flavialle iskee pakottava tarve päästä pois, joten hän pyöräilee pappilaan tapaamaan pastorin rouvaa. Flavia lupautuu auttamaan Cynthiaa ja kuljettamaan kirjekuoren syrjäisessä talossa asuvalle puunveistäjälle. Mutta perillä häntä on vastassa hiljainen talo, kuollut mies ja kirjava kissa.

Tuntui kuin entinen minäni olisi yhtäkkiä ottanut minut haltuunsa. Ikään kuin sulatusuunissa sulatettu uusi Flavia de Luce olisi kaadettu vanhaan kuoreeni. Tai siis… ei uusi Flavia de Luce, vaan vanha, mutta nyt kova kuin teräs.
On uskomatonta, millainen vaikutus ruumiin löytämisellä voi olla mielialaan.

Viimeisimmät Flavia de Luce -dekkarit ovat olleet tummasävyisempiä kuin sarjan alkupään kirjat. Olen sitä kritisoinut ja kovasti kaipaillut kepeämpää Flaviaa. Mutta vaikka tämä kahdeksas Flavia-dekkari Kolmasti naukui kirjava kissa sisältää taas jossain määrin apeahkoa tunnelmaa ja synkkiä mietteitä, tämä on mielestäni paras Flavia-kirja hetkeen. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Flavia de Luce vaikuttaa aiempaa kypsemmältä. Liekö kuukaudet kanadalaisessa sisäoppilaitoksessa tasoittaneet Flaviaa vai onko kaksitoistavuotispäivä kolauttanut lisää järkeä hänen päähänsä. Flavia ei tuhlaa aikaansa höpsöihin lapsellisuuksiin vaan tutkii puunveistäjän kuolemaa määrätietoisesti. Kylmähermoisuutta ja älyä Flavialta löytyy ihailtavan paljon. Lettipäinen kemisti esittelee myös hellämielisempää puoltaan ja suhtautuu välillä yllättävän suopeasti ärsyttävään serkkuunsa.

Flavian seikkailut 1950-luvun englantilaisessa pikkukylässä vievät mukanaan. Suomentaja Maija Heikinheimo on hienosti kääntänyt sutkautukset ja sananlaskut sujuvalle suomelle, kieli on eläväistä ja humoristista. Juonenkäänteet ovat ajoittain epäuskottavia, mutta se Flavia-dekkareille suotakoon. Ylenpalttiseen överyyteen ei kuitenkaan lipsahdeta, ja yllätyksiä on matkan varrella tarjolla kiitettävästi määrin. Kirjan lopussa jysähtää isompi pommi, jota olin tosin jo ehtinyt ounastella, mutta silti vähän hätkähdin moisesta käänteestä.

Suosittelen lukemaan Flavia de Luce -dekkarit ilmestymisjärjestyksessä, aloittaen Piiraan maku makeasta. Vaikka jokaisessa kirjassa on Flavialla pureskeltavana oma rikospähkinänsä, siinä sivussa Flavian elämä etenee. Uusia seikkoja paljastuu Flavian perheen menneisyydestä, de Lucen suvun tarina syvenee jokaisen kirjan myötä. Sarjan yhdeksäs osa julkaistaan suomeksi ensi syksynä.

CollageMaker_20180429_182209245.jpg

Englanninkielinen alkuteos Thrice the Brinded Cat Hath Mew’d, 2016.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2018. 367 sivua.

Fiona Barton: Leski

IMG_20180114_173207_039.jpg

Fiona Barton on työskennellyt vuosia toimittajana Isossa-Britanniassa. Oikeussaleissa istuessaan ja rikosjuttuja kirjoittaessaan hän mietiskeli usein, mitä vaimot ovat tienneet syytetyn aitioon joutuneiden aviomiestensä hirviömäisistä puuhista. Ja niinpä lopulta syntyi Bartonin esikoisromaani Leski. Kiitokset ennakkokappaleesta Bazar Kustannukselle!

Kurkkuun nousee hysteerinen nauru, mutta se tulee ulos nyyhkäyksenä, ja hän ojentaa kätensä koskettamaan käsivarttani.
”Ei mitään hätää”, hän sanoo. ”Se on ohi nyt.”
Niin kuin onkin. Ei enää poliiseja, ei enää Gleniä. Ei enää hänen höpsötyksiään.

Lesken tapahtumien keskiössä on leskeksi jäänyt Jean Taylor. Hänen aviomiehensä on menehtynyt jäätyään linja-auton alle, mutta toimittajia ei niinkään kiinnosta miehen kuolema vaan hänen elämänsä. Jeanin aviomies Glen on nimittäin ollut syytettynä kaksivuotiaan Bella-tytön sieppauksesta. Glenin syyllisyyttä ei pystytty oikeudessa todistamaan, mutta media ja poliisit eivät ole jättäneet pariskuntaa rauhaan.

Leski Jean Taylorin lisäksi kertojaääniä ovat toimittaja Kate Waters ja poliisi Bob Sparkes sekä pari muuta henkilöä. Aluksi ollaan vuodessa 2010, seurataan Jeanin elämää hänen miehensä kuoleman jälkeen. Ja sitten palataan neljä vuotta ajassa taaksepäin vuoteen 2006, jolloin kaksivuotias Bella katosi. Vuodesta 2006 liikutaan hiljalleen eteenpäin, kohti nykyhetkeä.

Minulla on viimeiset pari kuukautta ollut lukemisen suhteen ilmassa pientä kriisiä. Olen puoliksi väkisin kahlannut kirjoja loppuun, eikä mikään kirja ole vetänyt minua kunnolla mukaansa. Olin jo ehtinyt pelätä, olenko iäksi menettänyt lukemisen ilon ja innon. Mutta sitten tartuin Fiona Bartonin Leskeen ja ilahtuneena huomasin olevani täysin koukussa. Ihanaa!

Fiona Bartonin Leski on psykologinen trilleri, joka keskittyy pikemminkin psykologiseen puoleen kuin piinaavaan jännitykseen. Vaikka pieni lapsi on kadonnut ja poliiseille nousee epäilyjä seksuaalirikoksesta, ei Barton yritä järkyttää lukijoitaan inhottavilla yksityiskohdilla. Ällöttävän mässäilyn sijaan juonta rakennetaan taitavasti ihmisten ja heidän ajatuksiensa, tunteidensa kautta. Suruun ja murheeseen ei kuitenkaan uppouduta liiaksi, eikä Lesken tunnelma ole ahdistavan painostava.

Fiona Bartonin vahva toimittajatausta varmastikin näkyy Leskessä. Barton kuvaa uskottavasti niin toimittajien kuin myös poliisien työskentelyä, kirjoittaa vetävästi ja osaa koukuttaa lukijansa. Totuutta ripotellaan pieninä palasina, lukija pystyy jotain aavistelemaan etukäteen, mutta kirja pitää silti tiukasti otteessaan.

Leski tarjoaa virkistävän erilaisen näkökulman, jossa keskiössä ei tyypilliseen tapaan olekaan poliisit ja heidän rikostutkintansa vaan syytetyn vaimo. Onko Jean miehensä tossun alla elänyt vaimorukka, joka on uskonut manipuloivasta miehestään joka hetki pelkkää hyvää? Paljonko Jean on todellisuudessa tiennyt aviomiehensä höpsötyksistä? Miksi Jean on kaikesta huolimatta pysynyt miehensä rinnalla?

Englanninkielinen alkuteos The Widow, 2016.
Suomentanut Pirkko Biström. Kustantaja Bazar, 2018. 367 sivua.

Tommi Kovanen & Jenny Rostain: Kuolemanlaakso

IMG_20180106_012120_949.jpg

Olen useamman kuukauden miettinyt, että toisinaan olisi mukava kuunnella äänikirjoja. Joskus ei vain jaksaisi lukea, mutta silti tekisi mieli uppoutua tarinaan. Joskus neuloessa tai vaikkapa siivotessa voisi samalla kuunnella äänikirjaa. Joskus autossa istuessa aika kuluisi rattoisammin, kun olisi mielenkiintoinen äänikirja pitämässä seuraa.

Olen tutkaillut sekä BookBeatin että Storytelin tarjontaa. Kumpainenkin ovat kuukausimaksullisia palveluita, vähän niin kuin kirjamaailman vastine Netflixille tai Spotifylle, eli kuukausimaksua vastaan voit lukea ja kuunnella kirjoja niin paljon kuin haluat. BookBeatissa ja Storytelissä molemmissa on varmasti omat hyvät puolensa ja jokaiselle jotakin, mutta lopulta päädyin ottamaan BookBeatin kuukauden ilmaisen kokeilujakson. BookBeatissa on tarjolla sekä äänikirjoina että e-kirjoja niin kotimaisia romaaneja kuin myös elämäkertoja, skandidekkareita, hömppää, tietokirjoja, hyvinvointia, klassikoita, ya-hittejä, lastenkirjoja ja vaikka mitä. BookBeatin seurassa ei varmasti käy aika pitkäksi!

Ensimmäiseksi BookBeat-kuunneltavakseni valikoitui hetken pähkäilyn jälkeen Tommi Kovasen & Jenny Rostainin Kuolemanlaakso. Ja oivallisesti tämä äänikirjaksi sopiikin, sillä tässä ei ole pitkiä dialogeja, ei mutkikkaita juonenkäänteitä, ei liian laajaa henkilögalleriaa. On vain Tommi Kovasen tositarina, joka ravistelee ja koskettaa, raastaa ja liikuttaa.

Kuolemanlaakso on tarina Tommi Kovasesta, jolle pelikaverit olivat kuin adoptoitu perhe ja jää kuin toinen koti. Tarina päivästä jolloin hänen elämänsä muuttui. Koko kausi oli SM-liigassa pelattua kovaa peliä, pelaajia rusikoitu jopa sairaalakuntoon. Eikä kovalta peliltä vältytä myöskään Rauman Lukon ja Espoon Bluesin välisessä pelissä lauantaina 26. tammikuuta 2013. Bluesin hyökkääjä Tommi Huhtala taklasi rajusti kuolleesta kulmasta takaapäin Lukon puolustajaa Tommi Kovasta. Seurasi pimeys ja hiljaisuus.

Kuolemanlaakso on tarina aivovammasta. Joukkuelääkärin tunaroinnista ja liigan hyvävelikerhosta. Vääryydestä. Tommi Kovasen pelaajaura päättyi törkytaklauksen seurauksena, eikä taklaaja saanut teostaan rangaistusta. Kovasta sen sijaan rangaistiin elinkautisella tuomiolla. Jäälle ei ollut enää mitään asiaa. Vakavia muistiongelmia, lamaannuttavaa keskittymiskyvyttömyyttä, musertavaa väsymystä, tulipunaista vihaa.

Tommi Kovasen & Jenny Rostainin Kuolemanlaakso on jääkiekkoilijan elämäkerta, jota voi varauksetta suositella myös muille kuin lätkäfaneille. Hengästyttävä kuvaus Tommi Kovasen kohtalosta, jollaista ei todellakaan soisi kenellekään. Kirjaa kuunnellessa pala nousee kurkkuun ja silmäkulmiin kihoavat kyyneleet. Kuolemanlaakso tarjoaa toki vain yhden näkökulman asioihin, eikä vastapuoli saa kirjassa omaa suunvuoroaan. Mutta yksikin aivovamma on liikaa. Kirjan sanoma on raju ja hätkähdyttävä, raaka ja puhutteleva.

Tommi Kovasen tarina ei ole kevyttä ja leppoista kuunneltavaa, mutta loppupuolella on onneksi myös pientä ilon ja toivon pilkahdusta. Elämä on muuttunut pysyvästi, jääkiekkoilijan ura on ohi, eikä aivovamma katoa minnekään. Mutta elämässä on myös jotain hyvää. Tommi Kovanen on neljävuotiaan pojan isä, eikä edes aivovamma voi viedä häneltä sitä pois.

Jos luet (tai kuuntelet) tänä talvena vain yhden kirjan, lue tämä. Ja vaikka sinulla ei yleensä olisikaan tapana lukea (tai kuunnella) kirjoja, tee tällä kertaa poikkeus. Tähän pysäyttävään kirjaan soisi jokaisen tarttuvan.

Lukijana Antti Jaakola.
Kustantaja Bazar, 2017.
Kesto 6 h 6 min.

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus

IMG_20171031_194714_531~01.jpg

Oi ihanaa, uusi Flavia-dekkari! Kanadalaisen Alan Bradleyn (s. 1938) hurmaava Flavia de Luce -sarja tuo virkistävän tuulahduksen dekkarigenreen. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin, jossa mysteerejä ratkoo yksitoistavuotias Flavia de Luce, teräväpäinen salapoliisi ja suloinen myrkynkeittäjä. Nokisen tomumajan arvoitus on dekkarisarjan seitsemäs osa, ja aiemmin suomeksi on ilmestynyt Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus,  Filminauha kohtalon käsissä, Loppusoinnun kaiku kalmistossa sekä Kuolleet linnut eivät laula. Kiitos taas arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Nokisen tomumajan arvoitus poikkeaa kuudesta edellisestä Flavia de Luce -dekkarista. Tällä kertaa ei tapahtumapaikkana nimittäin ole rapistuva Buckshawin kartano Englannissa, eikä Flavialla ole riesanaan inhottavia isosiskojaan, vaan Flavia on matkustanut myrskyävän meren yli laivalla Kanadaan. Hänet on päätetty lähettää Neiti Bodycoten tyttökouluun, äitinsä vanhaan opinahjoon. Flavia on syvästi närkästynyt, että hänet on karkotettu kotoisasta Buckshawin kartanosta kolkkoon sisäoppilaitokseen Kanadaan, ja hän haluaisi antaa piut paut mokomalle suvun perinteelle.

Heti ensimmäisenä yönä tyttökoulussa Flavia kokee innostuksen väristyksiä, kun takan hormista putoaa mustunut ja muumioitunut ihmisruumis. Koti-ikävä jäytää Flavian rinnassa eikä ranskan opiskelu maistu, mutta onneksi nokinen ruumis tuo miellyttävää piristystä sisäoppilaitoksen arkeen. Kuka hän oli? Miten hän kuoli? Kuinka kauan ruumis oli ollut piilossa savupiipussa? Entä ovatko huhut kadonneista oppilaista totta?

Edellinen Flavian seikkailu Kuolleet linnut eivät laula oli minulle pienoinen pettymys. Juoni junnaili liiaksi paikoillaan, ja rautatieseisakkeella kuolleen miehen tapaus jäi pelkäksi sivujuoneksi. No, vähän samaa ongelmaa havaitsin myös tämän Nokisen tomumajan arvoituksen kohdalla. Kirjan alkupuolella kaipasin juoneen lisää vauhtia, lisää jännitystä, mutta lopulta Nokisen tomumajan arvoituksesta kehkeytyy sentään ihan kiitettävän monitahoinen mysteerien vyyhti. Henkilögalleria on laaja, uusia oppilaita ja opettajia pompahtelee joka puolelta, mutta heitä ei juurikaan esitellä.

Mutta on se Flavia kuitenkin vain melkoisen mainio tyyppi. Nokkela typykkä jolla ei mene jauhot suuhun tiukassakaan tilanteessa. Olen yhä edelleen koukussa kirjasarjaan ja nautin Flavian mietiskelyistä. Eikä seuraavaa Flavia-kirjaa tarvitse kauaa odotella, sillä sarjan kahdeksas osa Kolmasti naukui kirjava kissa ilmestyy suomeksi maaliskuussa 2018.

Nokisen tomumajan arvoitus muissa blogeissa: Kirjasähkökäyrä-blogissa ihastellaan, miten vauhdikas ja nopeaälyinen salapoliisimimmi on Flavia de Luce, ja kehotetaan murhaajia olemaan varuillaan. Kirjojen keskellä -blogissa todetaan maisemanvaihdoksen tehneen hyvää kirjasarjalle. Tuijatakin jaksaa yhä jatkaa Flavian kasvun seuraamista, vaikka onkin erottavinaan pientä väsymyksen tapaista juonikuljetuksessa.

Englanninkielinen alkuteos As Chimney Sweepers Come to Dust, 2015.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2017. 428 sivua.

Jessica Knoll: Onnentyttö

IMG_20170920_143727_01_01.jpg

Jessica Knoll on yhdysvaltalainen toimittaja, joka kirjoittanut Cosmopolitaniin ja SELF-lehteen muun muassa ihmissuhteista. Onnentyttö on Knollin esikoisromaani, jota on Yhdysvalloissa myyty puoli miljoonaa kappaletta ja jonka käännösoikeudet on kaupattu yli 40 maahan. Kirjasta on suunnitteilla elokuva. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Anin elämä näyttää täydelliseltä. Hän on päässyt mukaan New Yorkin seurapiireihin ja suunnittelee loistokkaita häitä yhdessä komean sulhasensa kanssa. Anilla on upea vartalo ja tyylikkäitä vaatteita. Hän työskentelee toimittajana trendikkäässä naistenlehdessä. Mutta hänen täydellinen elämänsä perustuu täydelliselle valheelle.

Anin kouluvuosina sattunut järkyttävä tapaus kiinnostaa ihmisiä yhä edelleen. Tapauksesta aiotaan tehdä dokumentti, ja Ani on lupautunut kertomaan kuvausryhmälle oman versionsa tapahtumista. Samalla Ani haluaa näyttää kaikille, miten pitkälle hän on päässyt kouluvuosiensa jälkeen, miten varakas ja menestynyt hän nykyään on. Mutta kiillotetun suojakuvun pinta alkaa murtua, Ani joutuu kohtaamaan muistonsa ja pelkonsa.

Pöydän alle oli kokoontunut sekalainen valikoima oppilaita eri vuosiluokilta ja yhteiskuntaluokista. Tämä tapahtuma oli se kauhea side, joka tulisi aina yhdistämään meitä.

Jessica Knollin Onnentyttöä on vaikeaa kategorisoida. Kirja on oikeastaan hömppää, mutta mukana on myös tummempia sävyjä ja trillerimäisyyttä. Hetkittäin mieleeni tuli vähän Liane Moriartyn tyyli, vaikka toisaalta Knollin Onnentyttö ei ole sinne päinkään vaan lähempänä Mhairi McFarlanea ja Sophie Kinsellaa. Jessica Knollin Onnentyttö on vähän niin kuin Gillian Flynnin trillerit hömpämpänä versiona. Viihteellistä chick litiä, täydellisen naisen elämää New Yorkissa, mutta kulissien takana ei sitten olekaan niin täydellistä.

Joka toisessa luvussa seurataan Ania nykyajassa New Yorkissa. Suunnitellaan sikakalliita häitä, käydään jumppatunneilla rääkkäämässä itseään, ollaan jatkuvasti dieetillä ja ahmitaan salaa kotona. Joka toisessa luvussa palataan ajassa taaksepäin Anin kouluvuosiin. Moni vetää sliipattua roolia, esittävät jotain ihan muuta kuin todellisuudessa ovat. Kirjan loppupuoliskolla siirrytään synkempiin tunnelmiin, mutta lukijan ei tarvitse vuodattaa kyyneleitä eikä kokea suuria järkytyksiä.

Joskus jokin kirja on oikea siinä hetkessä. Jessica Knollin Onnentytön kanssa minulle kävi niin. Olen ollut flunssainen (taas!) ja olen nuutuneena yskiessäni lukenut kirjaa vain pieniä pätkiä kerrallaan. Onnentytön kaltainen hömpänpömppä ei vaadi lukijalta liikoja, eikä Jessica Knoll hätkähdytä lukijoitaan liian tymäköillä juonenkäänteillä. Jonain toisena hetkenä Onnentyttö olisi saattanut olla karvas pettymys, mutta nyt otin kiitollisena vastaan tämän viihteellisen trillerin, joka tarjosi minulle pieniä höttöisiä pakohetkiä flunssaisesta arjesta.

Englanninkielinen alkuteos Luckiest Girl Alive, 2015.
Suomentanut Päivi Pouttu-Deliere.
Kustantaja Bazar, 2017. 464 sivua.

Kate Morton: Talo järven rannalla

IMG_20170922_175701_184

Australialainen Kate Morton (s. 1976) on opiskellut niin draamaa, puheviestintää kuin myös kirjallisuutta. Nykyään Morton on keskittynyt kirjoittamiseen ja asuu perheensä kanssa Lontoossa. Talo järven rannalla on Mortonin viides suomennettu romaani. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Aluksi hän oli harkinnut tunnustamista, ja ehkä hän olisi alun perin saattanutkin paljastaa kaiken. Tilaisuus oli kuitenkin mennyt ohi, ja nyt oli liian myöhäistä. Oli tapahtunut liian paljon: etsintäpartiot, poliisit, suurelta yleisöltä tietoja pyytävät sanomalehtiartikkelit. Ei ollut ketään, kenelle kertoisi, ei mitään keinoa korjata tilannetta, ei minkäänlaista mahdollisuutta, että hänelle annettaisiin anteeksi. Muuta ei voinut kuin haudata todisteet. (s. 7)

Kesäkuussa vuonna 1933. Cornwallissa Edevanen perheen järvenrantatalossa ja sen tiluksilla käy kova hyörinä, kun talossa valmistaudutaan jokavuotisiin juhannusjuhliin. Kuusitoistavuotias Alice Edevane on kuitenkin uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Kirjailijan urasta haaveileva Alice on palavasti rakastunut tilalla työskentelevään mieheen. Mutta yöllä paljastuu kaamea tragedia. Alicen pieni veli on kadonnut.

Vuonna 2003. Sadie Sparrowin kodin ovimatolta löytyy kirje, jonka sisältämä viesti aiheuttaa jääkylmää järkytystä ja sekoittaa Sadien pasmat. Aluksi rikospoliisin työhön keskittyminen herpaantuu vain pieniksi hetkiksi, mutta lopulta Sadie möhlii pahasti ja hänet määrätään pakkolomalle. Sadie pakenee Lontoosta isoisänsä luo Cornwalliin ja yrittää kokoilla itseään. Yhdellä juoksulenkeistään hän löytää ränsistyneen puutarhan ja hylätyn talon. Sadie saa kuulla, että talossa asunut Edevanen perhe oli vuosikymmeniä aiemmin muuttanut pois traagisen tapahtuman jälkeen, perheen pieni poika oli kesken juhlien kadonnut kuin savuna ilmaan.

Alice Edevanen ja Sadie Sparrowin tiet kohtaavat, kun Sadie alkaa tutkia kolmekymmentäluvulla tapahtunutta Alicen pikkuveljen katoamista ja lähestyy Alicea kirjeellä. Alice on nykyään kuuluisa dekkarikirjailija, joka kirjoittaa parhaillaan viidettäkymmenettä romaaniaan. 86-vuotias Alice on yrittänyt jättää menneisyyden taakseen, mutta nyt monimutkainen salaisuuksien vyyhti alkaa purkautua auki.

Alice ei koko elinaikanaan pystyisi arvioimaan varmasti, tuliko huoneessa samalla hetkellä kylmä nummelta äkkiä pyyhältäneen tuulenpuuskan mukana, vai johtuiko kylmyys hänen omasta sisäisestä termostaatistaan, todellisen elämän hyökyaallosta, jossa menneisyys paiskautui päin kuin taaksepäin vetäytynyt vesimassa, joka oli jo pitkään odottanut vuoroveden vaihtumista päästääkseen valloilleen. Sillä tietenkin hän tiesi täsmälleen, mihin kirje viittasi, eikä sillä ollut mitään tekemistä niiden siistien keksittyjen arvoitusten kanssa, joita hän sommitteli kirjoihinsa. (s. 106)

Ai että! Kate Morton osaa luoda häkellyttävän lumoavia tarinoita, jotka vievät lukijan täysin mukanaan. Lähes seitsemänsataa sivua ei tunnu missään, kun kirjoittajana on Kate Morton. Tosin edellinen romaani Salaisuuden kantaja ei ihan vakuuttanut minua, ja sen luettuani ehdin jo miettiä, alkaako Mortonilta jutut loppua vai alanko minä kyllästyä Mortonin tyyliin. Mutta huoli pois, tämä Mortonin uusin suomennos Talo järven rannalla hurmasi minut jälleen täydellisesti.

Tarinaa kuljetetaan monessa eri aikatalossa ja henkilöhahmoja on paljon. Välillä tuntuu, että juoni alkaisi lipsahtaa pahasti sivuraiteille, mutta lopulta jokaisella luvulla on oma tärkeä osuutensa kokonaisuuden kannalta. Henkilöt eivät ole pelkkiä värittömiä paperisia hahmoja, vaan jokaisella on menneisyytensä ja persoonallisuutensa. Morton keskittyy erityisesti naisiin, ja vaikka kirjassa on myös monia miespuolisia henkilöhahmoja, tärkeitäkin, silti naiset etupäässä kuljettavat tarinaa eteenpäin. Rikkinäisiä sieluja jotka yrittävät selvitä elämässä päivästä toiseen ja elää tekemiensä valintojen, virheiden kanssa.

Olen kuullut suitsutusta, että Talo järven rannalla olisi jopa Kate Mortonin paras romaani. Muistikuvani ensimmäisistä Mortonin romaaneista ovat jo ehtineet haalistua, mutta Talo järven rannalla on kieltämättä varsin onnistunut teos, vaikkakin loppuratkaisu on ehkäpä turhan lälly. Vauhdikasta, napakkaa lukemista kaipaavalle en Mortonia lähtisi suosittelemaan, mutta mikäli etsit viihdyttävää lukuromaania etkä pelästy kirjan paksuutta, Talo järven rannalla voisi olla sinun kirjasi. Minä ainakin nautin.

Englanninkielinen alkuteos The Lake House, 2016.
Suomentanut Hilkka Pekkanen.
Kustantaja Bazar, 2017. 671 sivua.