Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

IMG_20170706_001101_687

Oi Flavia! Kanadalaisen Alan Bradleyn ihana Flavia de Luce -sarja tuo virkistävän tuulahduksen dekkarigenreen. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin, jossa murhamysteerejä ratkoo yksitoistavuotias Flavia de Luce. Kuolleet linnut eivät laula on dekkarisarjan kuudes osa, ja aiemmin sarjasta on suomeksi ilmestynyt Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus,  Filminauha kohtalon käsissä sekä Loppusoinnun kaiku kalmistossa. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Ihmiset siirtelivät levottomina painoa jalalta toiselle, ja hengityksemme kevyt ilmavirta teki pehmeitä huokauksia englantilaiseen ilmaan. Loputtoman tuntuisen pysähtyneisyyden jälkeen näimme lopulta kaukaisuudessa veturin savupilven. Se tuli hetki hetkeltä lähemmäs, ja samalla Harriet – äitini – oli tulossa kotiin.

On täydellisen ihana englantilainen aamu, yksi niistä huhtikuisista päivistä, jolloin aurinko on pitkän talven jälkeen palannut ja yhtäkkiä tuntuu kuin olisi jo kesä. Flavia de Luce odottaa perheensä ja kyläläisten kanssa junaa Buckshawin rautatieseisakkeella. Hänen kymmenen vuotta sitten kadonnut äitinsä Harriet on palaamassa kotiin.

Yllättäen tuntematon mies alkaa puheisiin Flavian kanssa Buckshawin rautatieseisakkeella. Pitkä mies on pukeutunut hienosta säästä huolimatta aivan liian paksuun takkiin ja höpöttelee Flavialle omituisia. Hetkeä myöhemmin joku väkijoukosta työntää miehen junan pyörien alle. Flavialla on taas uusi murhamysteeri ratkottavanaan.

Yhtäkkiä tajusin, että minun oli päästävä pois tästä synkkyyden valtaamasta talosta, päästävä jonnekin missä saatoin ajatella tuoreita ajatuksia – omia ajatuksiani, eikä muiden puhki kuluneita mietteitä.

IMG_20170705_105852_01_20170705114030383 Alan Bradleyn Kuolleet linnut eivät laula on kirjasarjan toistaiseksi tummasävyisin dekkari. Ei pelkästään kansikuvaltaan vaan myös sisällöltään. Huumoria ei ole unohdettu, mutta jopa Flavia de Luce on tavallista totisempi eikä rapistuneen Buckshawin kartanon mailla nauru raikaa. Äidin palattua kotiin Flavia päätyy miettimään liian suuria ja synkkiä asioita. Paikalle yllättäen ilmestynyt Undine-serkku tuntuu lyövän Flavian nokkeluudessa, eikä Flavian ajatuksenjuoksu yllä muutenkaan ihan edellisten kirjojen neuvokkuuden tasolle. Jos Flavia olisi ollut täydessä iskussa, hän olisi unohtanut hölmöt kokeilunsa ja selvittänyt murhatapauksen paljon nopeammin. Toisaalta suotakoon Flaviallekin ripaus vakavamielisyyttä ja hidasjärkisyyttä, eihän yksitoistavuotias tyttölapsi voi olla joka hetki täydessä iskussa.

Kuolleet linnut eivät laula on merkittävä osa dekkarisarjan juonen kannalta. Rautatieseisakkeella kuolleen miehen tapaus jää pelkäksi sivujuoneksi, tarinan pääosassa on Flavian Harriet-äidin kotiinpaluu sekä suvun historia. Mutta ei tämä noussut suosikikseni Flavia-kirjoista. Juoni tuntuu junnailevan paikoillaan, kirjan tunnelma on kovin apea, ja Flavian kemialliset kokeilut lipsahtavat liiaksi epäuskottavuuden puolelle. Mainiota ajanvietettä kuitenkin, kyllähän tämän seurassa kului oikein rattoisasti pari kesälomapäivää.

alanbradleyflaviadeluce

Englanninkielinen alkuteos The Dead in Their Vaulted Arches, 2014.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2017. 336 sivua.

Jenny Rogneby: Tarkoitus pyhittää keinot

IMG_20170606_225122_614_20170607144426443

Jenny Rogneby (s. 1974) on syntynyt Etiopiassa, mutta hänet adoptoitiin pienenä Ruotsiin. Rogneby työskentelee rikostutkijana Tukholmassa, laulaa Cosmo4-yhtyeessä ja kirjoittaa dekkareita. Ja kaiken lisäksi hän on tyrmäävän kaunis! Tarkoitus pyhittää keinot on Leona-dekkarisarjan toinen osa. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Nyt oli aika.
Hän nosti kätensä ja kosketti kaulassaan olevaa ketjua. Tarttui rintakehään liimaantuneeseen hopeariipukseen. Puristi sitä tiukasti ja siirsi toisen kätensä peukalon laukaisimelle.
Hän hengitti sisään. Veti ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Kohotti sitten katseensa vielä viimeisen kerran kohti säkenöivän sinistä taivasta.
Sulki silmänsä.
Ja painoi.

Itsemurhapommittaja räjäyttää itsensä Tukholmassa valtiopäivätalon edessä. Pommi-isku kuitenkin epäonnistuu, mies jää henkiin, eikä isku vaadi kuolonuhreja. Rikostutkija Leona Lindberg saa tehtäväkseen kuulustella miestä. Kuuluuko pommittaja johonkin terroristiverkostoon ja onko pommi-iskuja luvassa lisää? Vai toimiko pommimies yksin?

Leona Lindberg ei haluaisi ottaa vaativia kuulusteluja hoidettavakseen. Leona ei ole toipunut vakavasti sairaan poikansa kuolemasta, ja poliisin työnsä ohessa hänellä on hoidettavanaan merkittävä keikka. Vaarallinen ammattirikollinen hengittää hänen niskaansa, vaatii rahojaan, eikä Leonalla olisi enää aikaa hukattavana.

Ensimmäiset kolme neljä vuotta poliisin työ oli ollut jännittävää. Sen jälkeen olin ymmärtänyt rajoitukset. Säännöt ohjailivat työtä niin paljon, ettei mitään ollut tehtävissä. Rikollisten maailmassa jokainen oli omillaan. Asetti itse omat rajansa.

En ole lukenut ensimmäistä Leona-dekkaria Kortit on jaettu, joten rikoskirjailija Jenny Rogneby ja hänen päähenkilönsä Leona Lindberg ovat minulle aivan uusia tuttavuuksia. Leona ei ole ihan tavanomainen poliisi, vaan Leonalla on tapana venyttää lakia poliisin työssään ja hääräillä rikollisten projektien parissa. Edellisen keikan mentyä mönkään Leona on kipeästi likaisen rahan tarpeessa, mutta hänen psyykkeensä on koetuksella kaksivuotiaan lapsen kuoleman ja perheen hajoamisen takia. Eikä poliisin saati sitten rikollisen hommat ole ihan helppoja.

Täytyy sanoa, että Leona – Tarkoitus pyhittää keinot yllätti minut jokseenkin iloisesti. En odottanut tältä dekkarilta paljoakaan, koska itsemurhapommittaja ja roistomainen poliisi eivät kumpikaan kuulostaneet niin kovin kiehtovilta. Mutta Jenny Rogneby on loihtinut aineksista mielenkiintoisen sopan, josta riitti viihdykettä moneksi illaksi. Ehkäpä hetkittäin sotkua on liikaakin, eivätkä juonenkäänteet ole aina niin uskottavia, mutta viihdyttämisen taidon Rogneby tuntuu osaavan.

Päähenkilöstä Leona Lindbergistä en voi väittää pitäväni. Epärehellinen Leona ei noudata lakia eikä sääntöjä, tekee typeriä temppuja, kohtelee läheisiään tökerösti, valehtelee ja huijaa. Mutta eihän päähenkilön tarvitsekaan miellyttää lukijaa. Hetkittäin jopa vähän ymmärsin, miksi Leona toimii niin kuin toimii, mutta suurimman osan ajasta Leona enimmäkseen vain ärsytti minua. Ja näin äitinä minun on vaikea hyväksyä joitakin Leonan ratkaisuista.

Ja sitten vielä vähän lisää nillitystä. Loppuratkaisu. Miten masentava ja surullinen. En halua pilata muiden lukukokemusta, joten tyydyn paljastamaan ainoastaan, että Jenny Rogneby ei todellakaan ole kirjoittanut dekkarilleen mitään iloista ja onnellista loppua. Langanpäitä jää niin runsaasti auki, että kirjasarjalle on selvästikin tulossa jatkoa, ja lukija yritetään koukuttaa pysymään Leona-dekkarien parissa.

Ruotsinkielinen alkuteos Leona – Alla medel tillåtna, 2016.
Suomentanut Anu Koivunen.
Kustantaja Bazar, 2017. 427 sivua.

Matti Laine: Pahuuden hinta

IMG_20170406_092531_20170406222225089

Helmikuun lopulla posti toi minulle ennakkokappaleen Matti Laineen maaliskuun puolivälissä ilmestyvästä dekkarista. Samoihin aikoihin saapui kuitenkin pino muitakin kirjoja, muu elämä vei oman aikansa, ja niinpä Laineen dekkarin lukeminen siirtyi valitettavasti näihin huhtikuun alun päiviin. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Helsinkiläinen Matti Laine (s. 1976) on näyttelijä ja kirjailija, joka on näytellyt niin televisiossa, elokuvissa kuin myös teatterissa ja ehtinyt kirjoittaa jo seitsemän dekkaria. Tämä Pahuuden hinta on kolmas osa Elias Vitikka -dekkarisarjasta.

Elias Vitikka on anastettujen luksusjahtien välittäjä, entinen jääkiekkoilija. Yllättäen aseistautuneet poliisit rynnistävät Vitikan perheen kotiin ja keskeyttävät tylysti yksivuotissynttärien juhlinnan. Elias Vitikka saa kuulla olevansa epäiltynä jäähallin pukuhuoneesta löytyneen jääkiekkovalmentajan surmasta. Ja pian Vitikka joutuu huomaamaan, että hänen perässään on poliisin lisäksi myös kilpaileva rikollisjoukkio. Liittyykö kaikki jotenkin takavuosien kolmeen nuoreen jääkiekkolupaukseen? Vai mistä sotkussa on kyse?

Iskuja sateli lisää ja lisää, ja sen pienen hetken ajan, kun mies ymmärsi mitä hänelle oli tapahtumassa, hänen mielensä täyttyi raastavan kivun lisäksi yhdestä ainoasta ajatuksesta.
Antakaa anteeksi.

Olen aina toitottanut joka paikassa, etten pidä romaaneista, joissa järjestäytynyt rikollisuus näyttelee isoa roolia. Alamaailma ja rikollisjengit ovat minulle vastenmielisiä aiheita. Siitä huolimatta minä luin viime vuonna pari hyvää dekkaria, joissa pääpahikset kuuluvat järjestäytyneeseen rikollisryhmään. Ja tämän Laineen dekkarin myötä joudun jälleen myöntämään, että alamaailman rosvojoukkiosta voi kirjoittaa oikeasti mielenkiintoisen ja koukuttavan rikosromaanin.

Vaikka Elias Vitikka hääräilee rikollisissa puuhissa, hän on silti yllättävän sympaattinen päähenkilö. Hämmentävän ristiriitainen. Jääkiekkomaalivahti jonka ura on päättynyt loukkaantumiseen. Kauppaa nykyään varastettuja luksusveneitä ja on ajautunut syvälle alamaailmaan. Kovahermoinen rikollinen joka ei pinkaise tiukoissakaan tilanteissa pakoon. Mutta hänestä löytyy myös pehmeämpi puoli, rakastava isä ja puoliso, suojelee aina perhettään. Toisaalta Vitikka on selkeästi pahis, toisaalta taas ehdottomasti hyvis.

Matti Laine on kirjoittanut kelpo dekkarin. Jännittävän ja koukuttavan. Hauskan. Yllättäviä juonenkäänteitä on ripoteltu matkan varrelle kiitettävästi. Vauhtia on sopivasti, eikä meno lipsahda yltiöpäiseksi säntäilyksi. Loppua kohden jännitys tihentyy. Tällaiset miehekkäät rikosromaanit eivät aivan kuulu minun omalle mukavuusalueelleni, mutta voisinpa kuvitella lukevani toistekin Vitikan seikkailuista.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Bazar. 271 sivua.

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

img_20161123_170031.jpg

Kanadalaisen Alan Bradleyn luoma hurmaava Flavia de Luce -dekkarisarja on valloittanut sydämeni. Loppusoinnun kaiku kalmistossa on sarjan viides osa, ja aiemmin on julkaistu Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus sekä Filminauha kohtalon käsissä. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin, ja päähenkilönä hääräilee teräväpäinen Flavia de Luce, yksitoistavuotias harrastelijapoliisi. Flavia asustaa rapistuvassa Buckshawin kartanossa yhdessä talousvaikeuksien kanssa painiskelevan isänsä ja inhottavien isosiskojensa kanssa.

Tämä ei missään tapauksessa ollut Pyhän Tancredin ruumis. Sammutin taskulampun, vedin pääni kivenraosta ja käännyin hitaasti kirkkoherraan päin. ”Luulenpa, että löysimme juuri herra Collicuttin”, sanoin.

Kylän suojelupyhimyksen Pyhän Tancredin kuolinpäivästä on pääsiäisen aikaan tulossa 500 vuotta, ja pyhimyksen hauta halutaan avata juhlallisin menoin. Utelias Flavia de Luce on tietenkin myös paikalla ja kurkistaa ensimmäisenä kivipaaden sisään. Yllätys on melkoinen, kun haudasta löytyy kadonneen urkurin ruumis. Kuka kumma on murhannut herra Collicuttin ja piilottanut hänet pyhimyksen hautaan? Miksi ruumis on naamioitu?

Toisen ihmisen tavaroiden nuuskimisesta saa syvää ja alkukantaista nautintoa, olipa kyse yhdestä laatikosta tai kokonaisesta talosta. Vaikka pieni osa minusta oli aivan hupsuna pelosta, suurin osa nautti täysin rinnoin. Teki mieli vihellellä, mutta en uskaltanut.

Kaipasin jotain höpsöä, helppoa ja hauskaa luettavaa. Siispä aina yhtä verraton Flavia de Luce on mitä oivallisinta seuraa! Alan Bradley on jälleen kerran keitellyt herkullisen sopan lukijoiden iloksi. Järjen voi lukiessa heittää romukoppaan, eikä jokaista juonenkäännettä kannata pysähtyä märehtimään liikaa. Nauttii vain kyydistä ja antaa topakan Flavian johdattaa lukija läpi mainion tarinan.

MYYTÄVÄNÄ, kyltissä luki rumilla mustilla kirjaimilla. TUHO! TUHO! TUHO! vasara tuntui sanovan, ja jokainen isku oli kuin seipäänisku sydämeeni. Buckshaw myytävänä! Se ei voinut olla totta!

Loppusoinnun kaiku kalmistossa on ehkäpä hivenen erilainen kuin sarjat aiemmat kirjat. Huumoria ei suinkaan ole tälläkään kertaa unohdettu, mutta koin kirjan kuitenkin asteen verran vakavammaksi. Perheen talousvaikeudet nimittäin konkretisoituvat, kun Flavian isä näyttää viimein hävinneen taistelun verokarhua vastaan ja Buckshawin kartano laitetaan myyntiin. Flavian ja hänen isosiskojensa välillä eivät salamat lentele entiselleen malliin, vaan siskokset jopa päätyvät halailemaan ja itkeskelemään yhdessä.

Alan Bradley todellakin osaa viihdyttämisen taidon, ja Maija Heikinheimo on tehnyt erinomaista työtä kirjan suomennoksen kanssa. Sarjan edellinen osa Filminauha kohtalon käsissä oli tähän mennessä ilmestyneistä Flavia-romaaneista ehkäpä lempparini, mutta tämä Loppusoinnun kaiku kalmistossa taisi nousta uudeksi suosikikseni. Ja millaiseen koukkuun tämä kirja päättyykään! Onneksi Kuolleet linnut eivät laula ilmestyy suomeksi heti keväällä 2017, joten kovin kauaa ei sitä tarvitse odotella.

alanbradleyflaviadeluce

Englanninkielinen alkuteos Speaking from Among the Bones, 2013.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2016. 410 sivua.

Kate Morton: Salaisuuden kantaja

img_20160918_105716.jpg

Tiedättekö sen ihmeellisen tunteen, kun lumoava tarina vie täysin mukanaan? Olen lukenut kaksi Kate Mortonin aiempaa romaania, Hylätyn puutarhan ja Kaukaiset hetket, joten minäpä tiedän sen tunteen. Kun kuulin, että Mortonilta ilmestyy suomeksi uusi romaani, hihkaisin ilosta ja merkitsin Salaisuuden kantajan välittömästi syksyn lukulistalleni. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Vivien. Nimi sai Laurelissa aikaan merkillisen muutoksen. Iho tuntui kuumalta ja sitten kylmältä, ja hän tunsi veren tykyttävän ohimoissaan. Aivojen poikki vilahti pyörryttävä kuvasarja: kiiltävä veitsenterä, äidin säikähtänyt ilme, irronnut punainen nauha. Vanhoja muistoja, rumia muistoja, jotka tuntemattoman naisen nimi oli jotenkin päästänyt valloilleen.

Vuonna 1961. Muu perhe on juhlimassa kuopuksen syntymäpäivää rannalla, mutta 16-vuotias Laurel on kavunnut puumajaan haaveilemaan ensirakkaudestaan ja heidän yhteisestä tulevaisuudestaan. Kaunis kesäpäivä saa järkyttävän käänteen, kun puumajassa piileskelevä Laurel joutuu todistamaan rikosta. Se muuttaa kaiken, mitä hän on siihen asti tiennyt perheestään ja erityisesti äidistään Dorothysta.

Vuonna 2011. Laurel on tehnyt menestyksekkään uran näyttelijänä, ja ennen seuraavan elokuvan kuvauksia hän kiirehtii huonokuntoisen äitinsä luo auttamaan tämän 90-vuotisjuhlien järjestämisessä. Laurel ei kuitenkaan voi olla miettimättä viidenkymmenen vuoden takaista kesäpäivää, jonka jälkeen mikään ei enää ollut niin kuin ennen. Hän päättää ottaa selvää äitinsä salatusta menneisyydestä.

”Kuka sinä olet, Dorothy?” Laurel sanoi hiljaa. ”Kuka olit ennen kuin sinusta tuli meidän äitimme?”

Salaisuuden kantaja on paksu romaani, lähes 700-sivuinen. Kate Mortonin kerronta on yksityiskohtaista ja hidastempoista. Siitä joko tykkää tai sitten ei tykkää. Minä olen viehähtynyt Mortonin tyyliin, mutta myönnän Salaisuuden kantajaa lukiessani hetkittäin tuskastuneeni ja kaivanneeni tarinaan tiivistämistä. Pelkäänpä, että yksityiskohtainen kuvailu ja kirjan paksuus saavat osan lukijoista jättämään tämän hienon matkan kesken.

Mutta ei Salaisuuden kantaja huono ole, ei suinkaan. Kate Morton osaa rakennella juonta taitavasti ja kuljettaa tarinaansa hienosti monessa aikatasossa, monta ihmistä seuraten. Henkilöhahmot tulevat läheiseksi, tapahtumapaikkoihin kiintyy. Ystävyksiä ja rakastavaisia sodan keskellä Lontoossa, ja viisikymmentä vuotta myöhemmin sisarukset selvittämässä menneisyyden salaisuuksia. Sodasta ja rikoksesta huolimatta lukuromaanin tunnelma on enimmäkseen ihanan lämminhenkinen ja rakastava.

Hidastempoisen alun ja keskiosan jälkeen kerronta tiivistyy ja vauhti kiihtyy. Viimeiset parisataa sivua hotkaisin yhdeltä istumalta. Kirjan loppuratkaisu ei ehkä ole yllättävä mutta Salaisuuden kantajan henkeen sopiva – kaunis ja koskettava.

Englanninkielinen alkuteos The Secret Keeper, 2012.
Suomentanut Hilkka Pekkanen. Kustantaja Bazar, 2016. 669 sivua.

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

IMG_20160318_134445

Filminauha kohtalon käsissä on jatkoa dekkarisarjalle, josta aiemmin on julkaistu Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä ja Hopeisen hummerihaarukan tapaus. Kirjat vievät lukijansa 1950-luvun Englantiin, jossa murhamysteerejä ratkoo hurmaava yksitoistavuotias Flavia de Luce, teräväpäinen harrastelijasalapoliisi. Flavia asustaa rapistuvassa Buckshawin kartanossa postimerkkeilyä harrastavan isänsä ja inhottavien isosiskojensa kanssa.

Helpottaakseen taloudellista ahdinkoaan Flavian isä on antanut filmiryhmälle luvan kuvata kartanossa. Pari päivää ennen joulua kaikki kyläläiset kerääntyvät kartanolle seuraamaan elokuvaa tähdittävän kuuluisan näyttelijättären esiintymistä. Lumipyry muuttuu kunnon myräkäksi, eivätkä kyläläiset pääse palaamaan koteihinsa. Yöllä yksi paikalla olleista löytyy kuolleena, ja murhaajan on oltava yhä kartanossa.

Filminauha kohtalon käsissä jatkaa edellisistä kirjoista tutulla linjalla. Vaikka Flavia keittelee myrkkyjään ja selvittelee murhia, dekkarien tunnelma pysyy keveän helppolukuisena ja riemastuttavan humoristisena. Jokaisen kirjan myötä ihastun entistä enemmän Flaviaan. Ja jokainen kirja tuntuu aina edellistä paremmalta. Joutuisaa kerrontaa, tarkkanäköistä ihmiskuvausta, niin nokkelia keskusteluja.

Englanninkielinen alkuteos I Am Half-sick of Shadows, 2011.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2016. 317 sivua.