Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat

IMG_20190724_164802_910.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Heti alkuun haluan huomauttaa, että olen tyttö, jolla on keskivertoa paremmat aivot.

Kanadalaisen Alan Bradleyn loihtima herkullinen dekkarisarja on edennyt jo kymmenenteen osaan. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin maaseudulle, jossa mysteerejä ratkoo kaksitoistavuotias Flavia de Luce, teräväpäinen harrastelijasalapoliisi ja taitava kemisti. Dekkarisarjan edetessä on ehtinyt tapahtua jo monenmoista, ja taas muutoksen tuulet puhaltavat Flavian elämässä.

Flavia de Luce on perustanut perheen palvelijan, autonkuljettajan ja puutarhurin Doggerin kanssa pienen etsivätoimiston, jolle he antavat hienon nimen Arthur W. Dogger & kumppanit. Kaksikon ensimmäinen tapaus tulee yllättäen vastaan Flavian isosiskon hääjuhlassa. Feelyn ja Dieterin hääkakusta nimittäin löytyy irtonainen ihmissormi.

Miten palsamoitu sormi oli löytänyt tiensä Surreyn hautausmaalle haudatun kuolleen naisen kädestä Buckshawiin ja keskelle hääkakkua?
Tästä oli kehkeytymässä varsin mielenkiintoinen arvoitus.

Kuolon kultaiset kiehkurat on yksi parhaista Flavia de Luce -dekkareista. Terävää päättelykykyä, kemiallisia kokeita, uteliaisuutta ja nuuskimista vaaditaan jälleen kerran, että kimurantti tapaus saadaan ratkaistuksi. Tarinassa ei ole turhaa joutukäyntiä, vaan juoni puksuttaa vakaasti eteenpäin kuin ne kuuluisat junat Lontoon suurhautausmaan rautateillä. Ahmin kirjan lähes yhdeltä istumalta. Jälleen kerran haluan kehua suomentaja Maija Heikinheimoa, joka on taidokkaasti kääntänyt sutkautukset ja sananlaskut sujuvalle suomelle, kieli on eläväistä ja humoristista.

Alan Bradleyn dekkarisarjan taso on hieman ailahdellut, mutta suosittelen silti lukemaan Flavia de Lucet ilmestymisjärjestyksessä. Vaikka jokaisessa kirjassa Flavialla on pureskeltavana kinkkinen rikospähkinä, siinä sivussa Flavian oma elämä etenee. Uusia seikkoja on paljastunut Flavian perheen menneisyydestä, de Lucen suvun tarina syvenee jokaisen kirjan myötä. Toivottavasti tämä kymmenes osa ei jäisi viimeiseksi Flavia-dekkariksi, vaan kirjasarja saisi vielä jatkoa.

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Englanninkielinen alkuteos The Golden Tresses of the Dead, 2019.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2019. 367 sivua.

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

IMG_20190706_122454_098.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Jane Neal kohtasi luojansa varhaisaamun usvassa kiitospäivää edeltävänä sunnuntaina. Se oli melkoinen yllätys kaikille. Hänen kuolemansa ei ollut luonnollinen, paitsi jos uskoo että kaikki tapahtuu kuten on tarkoitettu. Siinä tapauksessa Jane Neal oli koko seitsemänkymmentäkuusivuotisen elämänsä käynyt kohti hetkeä, jolloin kuolema kohtasi hänet värikylläisessä vaahterametsässä Three Pinesin kylän laitamalla. Hän oli kaatunut maahan raajat levällään kuin tehdäkseen enkeleitä kirkkaisiin hauraisiin lehtiin.

Kanadalaisen Louise Pennyn Kuolema kiitospäivänä aloittaa Three Pines -dekkarisarjan, jota on käännetty jo yli 25 kielelle ja myyty maailmanlaajuisesti huikeat yli seitsemän miljoonaa kappaletta. Suomeksikin kirjasarjaa on saatu jo kymmenisen vuotta sitten, Kuolema kiitospäivänä on nimittäin ilmestynyt aiemmin WSOY:n suomentamana nimellä Naivistin kuolema.

Three Pines on viehättävä pikkukylä kaukana pääteistä, piilossa laaksossa. Kyläläiset eivät lukitse oviaan, eikä kylässä edes ole omaa poliisia. Ei murtoja, ei pahoinpitelyjä, ei ilkivaltaa. Mutta yllättäen pikkukylän rauha järkkyy, kun eräänä lokakuisena aamuna kylän bistro sotketaan ankanlannalla. Ja sitten, vielä kamalampaa, muutamaa päivää myöhemmin eläkkeellä oleva opettajatar, naivistisia tauluja maalannut Jane Neal löydetään kuolleena metsästä.

Minulla on viime aikoina ollut monen kirjan kanssa käynnistymisvaikeuksia. Samoin kävi myös Kuolema kiitospäivänä -dekkarin kanssa. Henkilöhahmoja on paljon. Välillä ollaan nykyhetkessä, välillä palataan ajassa hieman taaksepäin. Ehdin jo kirota keskittymisvaikeuteni, enhän minä pääse lainkaan sisälle tähän kirjaan. Mutta nopeasti henkilöt alkoivat tulla tutuiksi, tarina imaisi mukaansa. Ja sitten olinkin tiukasti koukussa.

Odotin kirjalta Flavia de Lucen ja neiti Marplen tyylistä rikostutkintaa, rentoa cozy crimeä ihastuttavassa pikkukylässä. Päähenkilönä ei kuitenkaan hääri mikään harrastelijasalapoliisi, vaan Quebecin poliisista ylikomisario Armand Gamache, teräväpäinen ja sydämellinen murhatutkija. Kirjan tapahtumat sijoittuvat nykyiseen tietokoneiden ja kännyköiden aikaan, mutta pienessä Three Pinesin kylässä on hurmaavaa vanhanaikaisuuden tuntua.

Kuolema kiitospäivänä on oikein herttainen dekkari. Sympaattisen lämminhenkistä kerrontaa höystettynä herkullisilla ruokakuvauksilla. Yllätyksiä on ripoteltu matkan varrelle mukavasti, eikä iljettävillä raakuuksilla mässäillä lainkaan. Kyläläisillä on pienet likaiset salaisuutensa, mutta hurmaava rikoskomisario Armand Gamache hoitaa tutkinnan tyylikkäästi.

Katsoessaan ympärilleen hän tajusi, kuinka paljon piti Three Pinesista ja näistä ihmisistä. Todella ikävää, että yksi heistä oli murhaaja.

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle! Sain kirjan ennakkokappaleena jo muutama viikko sitten ennen ilmestymispäivää, ja kauppoihin Kuolema kiitospäivänä ilmestyi kesäkuun alussa. Sarjan seuraava osa Kylmän kosketus julkaistaan suomeksi heti ensi syksynä 2019 ja kolmas osa Kuukausista julmin keväällä 2020.

Englanninkielinen alkuteos Still Life, 2005.
Suomennos Raimo Salminen.
Kustantaja Bazar, 2019. 377 sivua.
Kansi Perttu Lämsä.

Tomas Gads: Pirulainen

IMG_20190417_161315_430.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Myönnän ennakkoluuloni. Kun pari kuukautta sitten löysin postilaatikostani Tomas Gadsin kirjan, ajattelin tämän olevan jokin tyypillinen miehinen jännäri. Ohuet henkilöhahmot, lattea juoni, pelkkää räiskettä ja rähinää. Ei kiitos. Mutta onneksi vilkaisin kirjaa tarkemmin. Tomas Gads on salanimi, jonka takaa löytyy kaksi iisalmelaista sosiaalipsykologia, Kaisa Nummela ja Satu Roos. Eikä kyseessä tosiaan ole mikään kökkö miehinen jännäri vaan ihmismielen syvyyksiin sukeltava psykologinen dekkari.

Ryhmä Halme on Lounais-Suomen poliisin vasta perustettu erikoistiimi, jonka pomona toimii komisario Halme. Lisäksi ryhmään kuuluu rikosylikonstaapeli Sergei Petrov ja rikosylitutkija Magnus Mehtonen sekä nuori poliisikokelas, tietotekniikkaekspertti Niklas Lindholm. Suurimman roolin kirjassa kuitenkin saa ryhmän viides jäsen, rikosylikonstaapeli Ann-Mari Forsman, joka on leski ja yksinhuoltaja, entinen pörssiyhtiön henkilöstöjohtaja ja nykyinen tietokonepeliaddikti.

Ryhmä Halmeen ensimmäinen tapaus osoittautuu varsin kimurantiksi. Turun saaristossa polttariporukka on huvitellut vesilautaillen ja törmännyt meressä ruumiiseen. Pian poliiseille selviää, että vainaja saattaisi olla bioteknologian alalla toimivan suuryrityksen omistaja ja toimitusjohtaja Alvar Wilenius. Miehen olisi pitänyt olla työreissulla Saksassa, ja hänen purjeveneensä löytyy merkillisen kaukaa ruumiin löytöpaikasta.

Pirulainen käynnistyy hitaanlaisesti. Jalkapallotreenejä ja kuppilassa istuskelua, työuupumusta ja mielenterveysongelmia. Olisin kaivannut heti dekkarin alkuun terävää koukkua. Poliisitutkinta junnailee paikoillaan, ja kursiivilla kirjoitetut osuudet ovat kiinnostavampia kuin poliisien touhut. Välillä poliisit käyvät jutustelemassa patologin kanssa ja kuulustelemassa uhrin omaisia, mutta tiedonmuruset ovat kiven alla. Kun tutkinta lopulta nytkähtää eteenpäin, Pirulainen tempaisi minut mukaansa.

Esikoisromaaniksi Pirulainen on ihan kelpo kokonaisuus. Tosin kyyti on töyssyistä, hetkittäin hyvinkin vauhdikasta ja välillä vauhti tuntuu hyytyvän kokonaan. Jouhevamman juonen kuljettamisen lisäksi jäin kaipaamaan hiotumpia henkilöhahmoja. Mutta plussaa psykologisesta otteesta ja yllättävästä lopusta. Jatkoa odotellessa.

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Kustantaja Bazar, 2019. 333 sivua.
Kannen suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Fiona Barton: Lapsi

IMG_20190326_214036_612.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Silloin huomaan kappaleen mittaisen uutisen vauvasta. ”Työmaalla lapsen ruumis”, siinä lukee. Vain muutama rivi siitä, että rakennustyömaalta Woolwichista on löydetty sylilapsen luuranko ja että poliisi tutkii asiaa. Luen tekstin kerran toisensa jälkeen. En käsitä sitä kunnolla, aivan kuin se olisi vierasta kieltä. Silti tiedän, mitä siinä sanotaan, ja ympärilleni alkaa kietoutua kauhu. Se puristaa ilman keuhkoistani. Tekee hengittämisen vaikeaksi.

Vuosi sitten sain nauttia Fiona Bartonin esikoisromaanista Leski, ja nyt lukuvuoroon pääsi brittikirjailijan toinen psykologinen trilleri Lapsi. Molemmissa kirjoissa on keskiössä lapsi, molemmissa kirjoissa on mukana toimittaja Kate Waters. Kirjoissa on havaittavissa samanlaista kaavaa ja monia yhtäläisyyksiä, mutta eivät nämä psykologiset trillerit sentään täysin toistensa kopioita ole.

Lapsi-romaanin päähenkilöinä on kolme naista, joista jokainen sattuu huomaamaan sanomalehdestä pienen uutisen. Rakennustyömaalta on löytynyt vauvan ruumis. Katen toimittajan vaistot heräävät, hän päättää nuuskia tapausta tarkemmin. Emma kauhistuu, hän pelkää varjelemansa salaisuuden putkahtavan päivänvaloon. Angela suree vuosikymmeniä sitten menettämäänsä vauvaa.

Tarinaa seurataan pääasiassa näiden kolmen naisen silmin. Kate saa suurimman roolin, mutta muillakin naisilla on oma tärkeä osansa tarinassa. Katen, Emman ja Angelan lisäksi kirjassa vilahtelee vielä pari muutakin kertojaääntä, muun muassa Emman äiti Jude. Luvut ovat lyhyitä, mutta monesti Kate pääsee ääneen useamman luvun ajaksi.

Fiona Bartonin molemmat psykologiset trillerit ovat olleet nopealukuisia ja koukuttavia, mutta Lapsi jää valitettavasti Lesken varjoon. Leski on näistä kahdesta ehdottomasti jännittävämpi ja psykologisempi. Lapsi seurailee ennalta arvattavia polkuja, ja jo ennen kirjan puoliväliä aavistelin loppuratkaisun oikein. Mutta vaikka en saanutkaan kokea piinaavaa jännitystä enkä yllätyksellisiä juonenkäänteitä, viihdyin silti Lapsen seurassa.

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Englanninkielinen alkuteos The Child, 2017.
Suomentanut Pirkko Biström.
Kustantaja Bazar, 2019. 429 sivua.

Katja Kärki: Jumalan huone

IMG_20190303_183528_457.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Minun pitäisi olla iloinen Lillin puolesta, mutta ilooni sekoittuu sääliä, sen tulevaisuus on oksettavan yksinkertainen ja kuolettavan tylsä. Kohta se menee naimisiin ja tulee paksuksi ja tekee kymmenen lasta, paapoo niitä naama hikisenä ja puhuu vain yösyötöistä, kakkavaipoista ja miehensä pitkistä työpäivistä. Sen viikon kohokohta on sunnuntai, kun pääsee seuroihin kuulemaan Jumalan sanaa ja veisaamaan virsiä. Kuka vittu haluaa sellaista elämää.

Sain jo ennen joulua postitse yllärinä ennakkokappaleen Katja Kärjen esikoisromaanista Jumalan huone. Kirjan ilmestymispäivä oli tammikuun lopulla. En vielä joulu-tammikuussa ollut erityisen kiinnostunut Kärjen romaanista, mutta yhtäkkiä helmikuussa havaitsin, että joka puolelta pulppuilee lukuisia kirjaa ylistäviä kommentteja, jopa viiden tähden arvioita. No mutta, täytyyhän minunkin tämä lukea!

Katja Kärjen Jumalan huone on Pohjois-Karjalaan sijoittuva sukuromaani, jossa kerrotaan kolmen naisen kautta Martikaisen suvun tarinaa aina 1930-luvulta vuoteen 2009 saakka. Kapinallinen Elsa on syntynyt vuonna 1985, Elsan täti Maria on syntynyt 1960, vanhimpana Marian täti Aili on syntynyt vuonna 1922. Suku on vahvasti uskossa, lestadiolaisia, ja uskovaisuus antaa väkevän leiman jokaisen naisen elämään. Perheissä on monta lasta, joita kasvatetaan ankaralla kurilla ja varoitellaan alituisesti synneistä. Sunnuntaisin käydään seuroissa kuulemassa Jumalan sanaa.

Vaikka romaanin keskiössä on kolme naista, vuonna 1985 syntynyt Elsa tuli minulle ehdottomasti kaikkein tutuimmaksi ja läheisimmäksi. Jeesus on paimen ja seurakuntalaiset lampaita, eikä Elsa todellakaan halua olla mikään vitun lammas. Elsa yrittää olla mahdollisimman synnillinen, hän katsoo televisiota ja kuuntelee musiikkia, tanssii ja meikkaa, valehtelee ja varastaa, vetää kännejä ja harrastaa esiaviollista seksiä. Ja lopulta tulee se päivä, kun Elsa päättää häipyä ahdasmielisestä kodistaan ja jättää kaiken taakseen. Elsalla lähtee mopo keulimaan pahemmin kerran, kirjassa esitellään mielestäni liiankin paljon Elsan päihteiden huuruista örvellystä ja holtitonta rellestämistä.

Marian lapsuudenkodissa 60-luvulla eletään jatkuvassa pelossa. Isä-Mauri on sodan musertama mies, jonka sisällä viha ottaa välillä vallan ja isä muuttuu perkeleeksi. Ja sitten tulee se yksi päivä, kun äiti kuolee ja isä-Mauri viedään vankilaan. Aili-täti muuttaa taloon huolehtimaan lapsista, ja elämä jatkaa arkista kulkuaan murheineen päivineen. Lopulta isä kotiutuu vankilasta. Veli katoaa Ruotsiin. Kun Maria haluaa lähteä opiskelemaan korkeakouluun, talossa on hyinen tunnelma ja ovia paiskotaan. Sitäkään ei katsota hyvällä, ettei Marialla ole miestä eikä lapsia.

Katja Kärjen Jumalan huone on vahvatunnelmainen ja monitahoinen romaani Martikaisen suvun vaiheista. Lestadiolaisuus on vain yksi pieni osa kertomusta, ja Jumalan huone onkin ennen kaikkea romaani kolmesta erilaisesta naisesta erilaisine kipukohtineen. Vaiettuja salaisuuksia ja piiloteltuja traumoja. Odotin paljon ja sain enemmän. Hieno esikoinen!

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Kustantaja Bazar, 2019. 463 sivua.
Kannen suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Volker Kutscher: Babylon Berlin

IMG_20181104_173018_590.jpg

Tunnustan. Kun Babylon Berlinin ennakkokappale syyskuussa tipahti postilaatikkooni, en minä suoraan sanottuna ollut ollenkaan kiinnostunut tästä 1920-luvun Berliiniin sijoittuvasta dekkarista. Mutta kun aloin kuulla monelta eri taholta kehuvia kommentteja kirjasta, Babylon Berlin pääsikin yöpöydälleni odottamaan lukuvuoroaan. Ja nyt marraskuun pimeinä iltoina päätin vetäistä villasukat jalkaani, käpertyä sohvan nurkkaan ja uppoutua tähän tummasävyiseen dekkariin. Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Eletään vuotta 1929. Rikoskomisario Gereon Rath on saanut siirron Kölnistä kuohuvaan Berliiniin ja huoltopoliisiin. Moraali on löyhää, pornografia ja prostituutio kukoistavat hämärien kujien varjoissa. Kommunistit haaveilevat Neuvosto-Saksasta ja järjestävät mielenosoituksia. Poliisien ja työväen välille syntyy kahakoita eikä kuolonuhreilta vältytä.

Samaan aikaan Berliinin poliisia työllistää murhatutkinta. Kanavasta nostetaan ylös auto, josta löytyy pahoinpidelty mies. Sattumalta rikoskomisario Gereon Rath osuu ruumishuoneelle ja tunnistaa lääkärin pöydällä makaavan venäläismiehen. Murharyhmän tuskaillessa paikoillaan jumittavan tutkinnan kanssa Rath tekee salaa omia tutkimuksiaan. Ja rakastuu murharyhmän pikakirjoittajana työskentelevään terävä-älyiseen kaunottareen. Tutkimukset johdattavat Rathin venäläisten ja kulta-aarteen jäljille.

* * *

Olin turhaan ennakkoluuloinen dekkaria kohtaan. Tämä ei ole ollenkaan niin poliittinen ja väkivaltainen kuin etukäteen pelkäsin. Volker Kutscher ei vaadi lukijoiltaan perusteellista Saksan historian tuntemusta, mutta hän ei myöskään sorru pitämään puisevia historian ja politiikan oppitunteja. Vuonna 1929 Hitlerin valtaannousuun on vielä jokunen vuosi aikaa, mutta merkkejä kansallissosialismin vyörystä on jo näkyvissä.

Babylon Berlin tarjoilee monista dekkareista tuttuja asetelmia. Siirron saanut poliisi joka ei erityisemmin pidä uudesta työpaikastaan ja sekaantuu muiden murhatutkintaan. Rikollisuutta, romantiikkaa, huumoria. Mutta tuttuihin asetelmiin uutta hohtoa tuo rikosromaanin miljöö, lukija pääsee nauttimaan upeasta ajankuvauksesta. Hulppeista paremman väen yökerhoista likaisille slummikujille, äänekkäiden kommunistien mielenosoituksista poliisitalon suojiin.

Mutta mutta. Minulla on nykyään selvästi ongelmia näiden paksumpien romaanien kanssa. Tätäkin lukiessa ehdin useampaan kertaan miettiä, onkohan lähes kuusisataa sivua liikaa. Puolivälissä olin uuvahtaa, mutta sitkeästi taistelin kirjan loppuun. Tapahtumia riittää, mutta samalla henkilögalleria kasvaa laajaksi. Olisi mukavaa kuulla, ovatko muut kirjan lukeneet pysyneet koko ajan täysin kärryillä jokaisesta käänteestä, jokaisen eteen tupsahtavan hahmon henkilöllisyydestä.

Saksankielinen alkuteos Der nasse Fisch, 2008.
Suomentanut Heli Naski.
Kustantaja Bazar, 2018. 588 sivua.

* * *

Volker Kutscherin rikosromaaneihin perustuva televisiosarja Babylon Berlin (ikäraja 16) alkaa Yle Tv1:llä lauantaina 10.11.2018. Saksan kaikkien aikojen kalleinta draamasarjaa nähdään Ylellä saman tien kaksi tuotantokautta peräkkäin, yhteensä 16 jaksoa. Jaksot ovat katsottavissa myös Yle Areenassa. Useita palkintoja kahmineeseen televisiosarjaan on valmisteilla kolmas tuotantokausi.

Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi

IMG_20181030_102630_826.jpg

Kirjasyksyn sato on tänä vuonna ollut erinomaista ja tarjonnut minulle lukuisia kiinnostavia uutuuksia. Yöpöydälläni notkuu toinen toistaan houkuttelevampia romaaneja, jotka kaikki haluaisin lukea nyt heti. Voihan valintojen vaikeudet! Mutta tällä kertaa valinnan tekeminen oli helppoa, koska kaipasin tähän väliin luettavakseni jotain vähän kepeämpää. Kirjapinon päällisimmäisenä huhuili Alan Bradleyn mainion Flavia de Luce -sarjan yhdeksäs osa nimeltä On hieno paikka haudan povi. Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Englannin maaseudulla Buckshawin kartanossa asusteleva de Lucen perhe ei ole jouluisen tragedian jälkeen enää entisellään. Kaksitoistavuotias Flavia on isosiskojensa kanssa jatkuvasti napit vastakkain, pahemmin kuin koskaan aiemmin. Tyrannimaisen Felicity-tädin päsmäröinti vain pahentaa tilannetta entisestään.

Eräänä kauniina kesäpäivänä perheen uskollinen palvelija Dogger pakkaa eväskorit veneeseen ja vie de Lucen siskokset rauhalliselle jokiretkelle raikkaaseen ulkoilmaan. Matkan varrella Flavia pääsee ihailemaan kuuluisan myrkyttäjäpapin kirkkoa. Flavia riiputtaa kättään veneen laidan yli ja miettii myrkkyjen saloja, kun yllättäen jokin vedessä hipaisee hänen sormiaan. Ihmisruumis.

Minulle ruumis, jota ei ole tutkittu, on tarina jota ei ole kerrottu: tiiviiksi puristettu tarinapallo, joka suorastaan vaatii tulla puretuksi aina viimeiseen langanpäähän asti.

Sinnikäs harrastelijasalapoliisi ja taitava kotikemisti Flavia de Luce on vauhdissa jälleen. Synkeähkösti käynnistynyt tarina tarjoilee onneksi nopeasti ruumiin, joten kaksitoistavuotias Flavia pääsee unohtamaan murheensä ja uppoutumaan kiintoisaan tutkintaan yhdessä Doggerin kanssa. Välillä uskottavuuden rajat natisevat, mutta kylmähermoisen Flavian seikkailut ja taitavasti kirjoitettu kertomus vievät mukanaan. Kääntäjä Maija Heikinheimo on jälleen kerran tehnyt hienoa työtä suomennoksen kanssa.

On hieno paikka haudan povi on ehdottomasti yksi parhaimmista Flavia-dekkareista. Flavia de Luce on mukavasti kypsynyt, eikä hän tuhlaile aikaansa enää samanlaisiin harkitsemattomiin lapsellisuuksiin kuin ensimmäisissä kirjoissa. Hän on myös hellämielisempi ja kärsivällisempi. Flavia lähentyy perheen palvelijan kanssa, ja tässä kirjassa Dogger saa ilahduttavasti aiempaa isomman roolin.

Suosittelen lukemaan Flavia de Luce -dekkarit ilmestymisjärjestyksessä, aloittaen ensimmäisestä nimeltä Piiraan maku makea. Jokaisessa yhdeksässä kirjassa Flavialla on pureskeltavana visainen rikospähkinä, mutta siinä sivussa Flavian yksityiselämässä on ehtinyt tapahtua monenmoista. Suvun salaisuuksia on paljastettu, sisarusten elämä on mullistunut moneen kertaan. Ja luulenpa, että lisää myllerryksiä on luvassa jatkossakin, kun sarjan kymmenes osa julkaistaan toukokuussa suomeksi.

Englanninkielinen alkuteos The Grave’s a Fine and Private Place, 2018.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2018. 397 sivua.

Marie Bengts: Murha maalaisidyllissä

IMG_20180902_155600_306.jpg

Muutaman hyytävän jännittävän ja suorastaan ahdistavan trillerin jälkeen kaipasin rennompaa luettavaa. Niin paljon kuin tiivistunnelmaisista dekkareista ja jännäreistä pidänkin, välillä kaipailen luettavakseni jotain kevyempää ja vähemmän jännittävää. Tukholmalaisen Marie Bengtsin esikoisromaani Murha maalaisidyllissä vaikutti takakannen tekstin perusteella kepeältä, hupaisaltakin ja houkutteli herkullisen värikkäällä kannellaan. Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Hannah Lönn viiletti synkän metsän halki tuliterällä, kermanvalkoisella Volkkarilla. Vilkaisu peruutuspeiliin varmisti, että hän näytti siivolta: huulipuna ei ollut lähtenyt vaeltamaan, huivi piti hiuksia paikoillaan ja suuret tummat aurinkolasit antoivat ripauksen glamouria.

Murha maalaisidyllissä käynnistää 1950-luvulle sijoittuvan kirjasarjan, jonka päähenkilönä on Hannah Lönn, keski-ikäinen ompelijatar. Nuorempana hän oli haaveillut loistokkaasta urasta muodinluojana Pariisissa ja hienoissa paikoissa matkustelusta, mutta sen sijaan hän oli jämähtänyt työskentelemään tavallisena ompelijattarena Tukholmassa. Mutta nyt vanha Lilly-täti on loukannut jalkansa, joten naimaton ja lapseton Hannah on lupautunut viettämään pari viikkoa Lillyn luona smoolantilaisessa Enebyn kylässä.

Muiden asioihin jatkuvasti sekaantunut ja pyytämättä apuaan hanakasti tyrkyttänyt Asta Grankvist löydetään kotoaan kuolleena, terävät räätälinsakset rintakehästä pystyssä törröttäen. Moni kyläläisistä on mielessään kantanut juoruilevalle eläkeläiselle kaunaa, mutta Astan kuoltua kaikki ylistävät kilvan häntä. Murhaa tutkivat poliisit ovat ymmällään. Hannah arvelee nähneensä jotain tärkeää Astan surmaan liittyen, ja niinpä Hannah alkaa tehdä salaa omia tutkimuksiaan.

Hannah halusi totuuden esiin. Ketään muuta se ei näyttänyt kiinnostavan. Paitsi tietenkin rikostutkijoita, mutta he tarvitsivat apua, eikä sitä kyläläisiltä heruisi.

Murha maalaisidyllissä antaa sen, mitä kansikuva lupailee. Virkistävän värikästä ja leppoisan rempseää menoa pienessä ruotsalaiskylässä vuonna 1957. Juoruja ja kihisevää kuhinaa, salaisuuksia ja katkeria purkauksia, vaniljasydämiä ja pannukaupalla kahvia. Murheellisia ihmiskohtaloita ei jäädä pitkäksi aikaa hautomaan, vaan tunnelma pysyy mukavan lupsakkana.

Mutta yli viisisataa sivua on kirjalle paljon. Vaatii kirjailijalta timanttista tarinankerrontaa, että näin paksu romaani koukuttaa lukijan tiukasti loppuun saakka. Valitettavasti Murha maalaisidyllissä ei tähän kykene. Kirjassa on liikaa joutokäyntiä, samojen asioiden vatvomista, jännitteen repsahduksia. Tiivistämisen varaa on reippaasti. Sekavia selostuksia saisi karsia pois, juoni kaipaisi kipeästi jäntevöittämistä.

Ruotsinkielinen alkuteos En sax i hjärtat, 2017.
Suomentanut Ulla Lempinen.
Kustantaja Bazar, 2018. 541 sivua.
Kannen suunnitellut Nils Olsson.

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

IMG_20180817_060000_435.jpg

Yhdysvaltainen Leonard Goldberg kiidättää lukijan runsaan sadan vuoden takaiseen kylmään ja sumuiseen Lontooseen. Yksityisetsivä Sherlock Holmes on kuollut muutamaa vuotta aiemmin, mehiläisten hoitaminen koitui hänen kohtalokseen. Holmesin läheisen ystävän tohtori John H. Watsonin vointi on alkanut ikääntymisen myötä rapistua, mutta älyhoksottimet toimivat yhä ihailtavan terävästi.

Tohtori John H. Watsonin luo saapuu mustapukuinen nainen, joka suree veljensä Charles Harrelstonin traagista poismenoa. Pahoissa veloissa olleen Charlesin kuolema on poliisin taholta tuomittu itsemurhaksi, eikä asiaa tutkita sen enempää. Harrelstonin sisko on asiasta eri mieltä, hän syyttää poliisia perheensä maineen tahraamisesta ja pyytää Watsonin apua.

Tohtori John H. Watson ryhtyy tutkimuksiin yhdessä poikansa John Watson nuoremman kanssa. He lähtevät tapaamaan silminnäkijöitä, Joanna Blalockia ja tämän kymmenvuotiasta poikaa. Myöskään Joanna ei usko Charlesin kuoleman olleen itsemurha tai onnettomuus, ja älykäs nainen liittyy Watsonien seuraan tutkimaan tapausta. Eikä Joanna ole kuka tahansa nainen vaan Sherlock Holmesin salattu tytär.

Huikeaa, ajattelin. Kerrassaan huikeaa. Tässä nyt oli korkeasti koulutettu leikkaussalihoitaja, joka harrasti fysiikkaa ja jolla tuntui olevan taito kaivaa esiin murhatapausten johtolankoja. Mietin pakostakin, miten tietäväinen oikein olikaan tämä tavattoman viehättävä nainen, jota en voinut olla vilkuilematta syrjäsilmällä.

Kauniskantinen Sherlock Holmesin tytär on miellyttävän vanhanaikainen ja kiehtova murhamysteeri, jossa ei mässäillä raakuuksilla. Syyllisen henkilöllisyys selviää kaikille heti alussa, joten loput kirjasta yritetään saadaan syyllinen kiikkiin ja selvitellä murhan motiivia. Rikostutkinta suoritetaan leppoisasti mutta ei suinkaan tylsästi. Terävää älyä ja ällistyttävää päättelykykyä. Kirjan luonteeseen ja tunnelmaan sopivat älykkään naisen hämmästyttävän tarkkanäköiset oivallukset. Asiat ratkeavat perinpohjaisen pähkäilyn ja huolellisen havainnoinnin myötä, jopa pirullisen hankala salakirjoitus tulee selvitettyä.

Mutta harmillisesti lukija on välillä askeleen edellä fiksuja salapoliiseja. Hetkittäin jopa Sherlock Holmesin tytär Joanna Blalock tuntuu hoksaavan typerryttävän hitaasti ilmiselviä seikkoja, vaikka hänen ammattitaitoaan sairaanhoitajana ja poikkeuksellista älykkyyttään korostetaan jatkuvasti. Minä en työskentele sairaanhoitoalalla enkä ole erityisen välkky, mutta silti tajusin pari ilmeistä juttua ennen Joannaa.

Leonard Goldbergin kirjoittama Sherlock Holmesin tytär on viihdyttävä ja viehättävän vanhahtava cozy mystery, jossa olisi aineksia pidemmäksikin dekkarisarjaksi. Ja onpa kahdeksankymppinen Goldberg jo kirjoittanut sarjalle jatkoa ainakin yhden kirjan verran. Toivottavasti saamme suljetun huoneen mysteerin myös suomeksi!

Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Englanninkielinen alkuteos The Daughter of Sherlock Holmes, 2017.
Suomentanut Marja Helanen.
Kustantaja Bazar, 2018. 331 sivua.
Kannen suunnitellut Susanna Appel.

Hanna Velling: Kirjosieppo

IMG_20180723_134043_932.jpg

Kirjosieppokoiras on moniavioinen, ja ensimmäisen naaraan aloitettua haudontansa se alkaa etsiä uutta puolisoa. Jälkimmäisen pesinnän alettua koiras siirtyy takaisin ensimmäisen naaraan luo ja hoitaa poikasia tämän kanssa. Kakkosnaaras jää yksinhuoltajana hoitamaan poikasiaan.

Sain kesäkuussa yllärinä ennakkokappaleen helsinkiläisen Hanna Vellingin esikoisromaanista Kirjosieppo. Päätin lukaista tämän kesälomallani, ja nyt, kun kesäloman neljäs viikko käynnistyi, otin Kirjosiepon vihdoin lukuvuoroon. Eikä ohuen, nopealukuisen kirjan lukemiseen mennyt aikaa kuin yhden iltapäivän verran.

Kirjosieppo on kertomus Annasta ja erosta. Yhtäkkiä eräänä iltapäivänä Make ilmoittaa rakastavansa toista ja muuttavansa pois. Annalle jää vuokrakämppä ja pariskunnan yksivuotias tytär Nuppu, Make ottaa koiran. Anna rämpii läpi harmaiden kuukausien, totuttelee sinkkuelämään ja yksinhuoltajuuteen. On ikävissään, katkerana, mustasukkaisena, vihaisena, surullisena. Ja kaiken lisäksi Anna joutuu kohtaamaan vuokrakämpän putkiremontin ja työpaikan yt-neuvottelut.

Anna oli edelleen palasina. Melankolia söi rotan lailla. Mikä lohduttaisi, rauhoittaisi ja laimentaisi oloa? Ei hän halunnut baareissa notkua laastareita etsimässä vähäisellä vapaa-ajallaan. Terapiaan ei ehtinyt ja Jumalaa ei ehkä ollut. Toivottavasti Make pysyi paskana. Paskaa on helpompi vihata.

Romaanin takakansi lupailee kirpeän hilpeitä lukuhetkiä, mutta varsinkin kirjan alkupuolella hilpeys on enimmäkseen kadoksissa. Mitäpä muuta voikaan odottaa, kun toinen lähtee ja toinen jää, kulissit kaatuvat ja elämältä romahtaa pohja. Velling ei kuitenkaan päästä lukijaa uppoamaan liian synkkään suohon, vaan päähenkilön tuskasta huolimatta kirjailijan ote on melko kepeä. Erityisesti kiittelen lukujen otsikointia ja pieniä hienoja oivalluksia, huumorin pilkahduksia.

Kirjosieppo löytää varmasti oman ihastuneen lukijakuntansa. Kevyenä viihteellisenä välipalana Hanna Vellingin esikoinen toimii jokseenkin hyvin ja täyttää tehtävänsä. Mutta minä valitettavasti joudun jälleen kerran toteamaan, että ei ole tällainen hömppä oikein minua varten. Jäin kaipaamaan joko syvällisempää pureutumista eroon ja yksinhuoltajuuteen tai sitten reippaampaa huumoria, mutta niiden sijaan sain roppakaupalla kuluneita latteuksia ja ilmavaa höttöä. Ärsyynnyin stereotyyppisistä ja mustavalkoisista henkilöhahmoista, tuskastuin ennalta-arvattavuuteen.

Kiitokset ennakkokappaleesta Bazar Kustannukselle! Kirjosieppo ilmestyy 7.8.2018.

Kustantaja Bazar, 2018. 256 sivua.
Kannen suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.