Christian Rönnbacka: Tuonen korppi

IMG_20180204_164311_552.jpg

Alkuvuoden uutuudet houkuttaisivat kovasti, mutta päätin tässä välissä lukea yhden viime syksyltä lukematta jääneen arvostelukappaleen. Mitään hyvää syytä sille ei ole, että tämä Christian Rönnbackan Tuonen korppi on jäänyt lukupinoon möllöttämään, ja tämä olisi ehdottomasti ansainnut tulla luetuksi jo aiemmin. Runsas vuosi sitten lukaisin Rönnbackan edellisen dekkarin Kaikki mikä kiiltää, yllätyksekseni pidin siitä kovasti ja halusin toistekin lukea Rönnbackaa. Kiitos arvostelukappaleesta Crime Timelle!

Hän säpsähti, kun hänen ylitseen liihotti tumma varjo voimakkain siiveniskuin. Korppi raakkui käheästi, ja sen ääni kaikui lohduttomana metsän yllä.

Kaksi metsässä seikkailevaa poikaa löytää kalkkikivilouhoksen vedestä irtonaisen käsivarren. Komisario Antti Hautalehto ja hänen kollegansa saavat nopeasti selville, että tuntemattoman miehen käsi on ollut vedessä vasta muutaman päivän. Ja pian vedestä löytyy myös kädetön ruumis. Mutta johtolankoja on vähänlaisesti, eikä uhrin henkilöllisyyden selvittäminen ole helppoa. Kadonneiden listalta ei löydy ketään tuntomerkkeihin sopivaa. Kuka uhri on? Ja miksi hänen kätensä on hakattu irti?

Christian Rönnbacka ei petä lukijoitaan, vaan Tuonen korppi on ihan täyttä timanttia. Juoni jolkottelee alusta loppuun jouhevasti, lukijansa tiukasti koukuttaen. Syyllisen arvasin jo melko aikaisessa vaiheessa, mutta motiivi tuli yllätyksenä, eikä pienoinen ennalta-arvattavuus vienyt lukuiloani. Tilanteet ja henkilöt vaihtuvat, mutta Rönnbacka pitää kaikki langat taitavasti hyppysissään.

Rönnbacka osaa loihtia herkullisia henkilöhahmoja ja hienoa kuvailua. Poliisien välinen sanailu on ihailtavan sujuvaa, kirjassa leiskautellaan jatkuvasti nokkelia (ja kieltämättä myöskin niitä jokseenkin kuluneita) humoristisia sutkauksia. Lukiessa nauratti monta kertaa.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Crime Time. 248 sivua.
Kannen ulkoasu Jussi Jääskeläinen.

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää

2016-11-11-22.07.39.jpg.jpg

Ja taas kerran pääsin lukemaan minulle aiemmin tuntematonta kirjailijaa! Olenhan minä toki Christian Rönnbackan nimen ennenkin kuullut, tiedän hänen saaneen paljon kehuja Antti Hautalehto -sarjallaan. Mutta en ollut aikaisemmin lukenut yhtään Rönnbackan dekkaria, joten nyt oli ehdottomasti jo korkea aika korjata tämä virhe. Kiitos arvostelukappaleesta Crime Timelle!

Keskusrikospoliisi seurailee nuoria, joiden toimissa tuntuu olevan jotain hämärää. Sebastian ja Anton elävät virallisten tietojen mukaan pelkällä peruspäivärahalla ja asumistuella, mutta silti heillä on varaa matkustella ulkomailla. Kun Anton saa seuraavan toimeksiannon kansainväliseltä rikollisliigalta, KRP seuraa Antonia ulkomaille. Mutta nuorten tehtävä menee mönkään, ja pian heillä on poliisien lisäksi perässään rikollisliigan palkkaama ammattitappaja.

Minähän en pidä rikosromaaneista, joissa pääpahikset edustavat järjestäytynyttä rikollisuutta. Niinpä jouduin hetken nikottelemaan Christian Rönnbackan dekkarin kanssa, kun heti kirjan alussa selviää, että keskiössä on isompi rikollisjoukkio. Mutta minulle kävi tämän Rönnbackan dekkarin kanssa samoin kuin aikaisemmin Arttu Tuomisen Murtumispisteen kanssa – hyvä tarina vie mukanaan, vaikka aihealue aluksi tuntuisikin vastenmieliseltä.

Christian Rönnbackan Kaikki mikä kiiltää on vauhdikas ja nopeatempoinen dekkari. Henkilöt ja tilanteet vaihtuvat. Poliiseja, nuoria rikollisia ja sitten niitä todella pahoja kovan luokan rikollisia. Paljon autoilua ja pakenemista, piileskelyä ja pelkoa. Toiminta ei kuitenkaan lipsahda överiksi, eivätkä poliisit unohda kiireenkään keskellä huumorintajuaan. Kaiken kaikkiaan varsin toimiva ja uskottava dekkaripaketti.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Crime Time. 287 sivua.
Kannen ulkoasu Jussi Jääskeläinen.

img_20161110_123101.jpg

Olen nyt lukenut neljä Crime Timen rikosromaania peräkkäin. Tapani Baggen Pikku enkeli, Tuija Lehtisen Väärä vainaja, JP Koskisen Helmikuun kylmä kosketus ja tämä Christian Rönnbackan Kaikki mikä kiiltää. Hieno pino kotimaisia dekkareita! Näiden parin viikon aikana silmäni ovat avautuneet suomalaisten dekkaristien suhteen, ja jatkossa tulen varmasti lukemaan enemmän kotimaista kuin aikaisemmin.

JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus

2016-11-10-13.07.40.jpg.jpg

Juha-Pekka Koskisen nimestä minulle tupsahtaa ensimmäiseksi mieleen muutaman vuoden takainen Finlandia-palkintoehdokas Ystäväni Rasputin. Yhtään JP Koskisen kirjaa en kuitenkaan ole lukenut, ja dekkarista on turvallista aloittaa. Helmikuun kylmä kosketus on jatkoa Murhan vuosi -dekkarisarjalle, jonka ensimmäinen osa Tammikuun pimeä syli ilmestyi alkuvuonna 2016. Kiitos arvostelukappaleesta Crime Timelle!

Tiesin heti, että minun olisi pakko tappaa hänet. Hän käveli ovesta sisään muiden mukana, hymyili ja laski leikkiä, oli kuin kuka tahansa. Sulautui joukkoon kuten yksittäinen lumihiutale valkeana hohtavaan kinokseen. Mutta minä tiesin paremmin. Ei ole kahta samanlaista lumihiutaletta. On katsottava tarkasti, jos haluaa nähdä pienet erot. Paholainen asuu mitättömissä yksityiskohdissa.

Yksityisetsivä Kalevi Arosuon ja tämän veljenpojan Juho Tulikosken etsivätoimistoon saapuu nainen pyytämään apua. Hämeenlinnan kaupunginjohtajan poika Nico on siepattu, ja nyt pojasta vaaditaan lunnaita. Pojan äiti haluaa hoitaa asian vähin äänin, ilman julkista likapyykkiä. Arosuolla on omat epäilyksensä asiasta, sillä kidnappaukset ovat Suomessa harvinaisia eikä pojan äiti vaikuta kovinkaan huolestuneelta. Lunnasrahat maksetaan, mutta Nico pysyy kadoksissa ja nyt pojan äitikin huolestuu. Arosuo ja Tulikoski yrittävät päästä sieppaajan jäljille ja selvittää sieppaajan jättämät mystiset vihjeet.

Oi että, tässäpä on taas yksi kirjailija, jonka kohdalla minun on pakko ihmetellä, miksi ihmeessä en ole aiemmin lukenut yhtään hänen romaaniaan! Ja miksi ihmeessä olen vuosien varrella lukenut niin vähän suomalaisia dekkareita, vaikka Suomesta löytyy tällaisia kirjailijahelmiä!

JP Koskisen Helmikuun kylmä kosketus on tasokasta jälkeä. Henkilöhahmot ovat uskottavia, juoni rullaa vaivattomasti eteenpäin, ja koko paketti toimii hienosti. Paikoitellen ehkä hivenen yliampuva mutta se ei haittaa ollenkaan, päinvastoin, JP Koskisen rikosromaanin tunnelmaan sopii hyvin pieni yliampuvuus. Kielenkäyttö ja kielikuvat ovat oivaltavia ja tyylikkäitä. Huumoria vilahtelee tekstissä kiitettävästi.

Olen nyt marraskuussa lukenut kaksi muutakin Crime Timen rikosromaania, Tapani Baggen Pikku enkeli ja Tuija Lehtisen Väärä vainaja. Näistä kolmesta dekkarista JP Koskisen Helmikuun kylmä kosketus on verisin ja väkivaltaisin, joten puhtoisia dekkareita kaipaaville suosittelisin ennemmin Baggea ja Lehtistä kuin Koskista. Mutta ei Koskinenkaan ylen määrin mässäile silmämunilla ja suolenpätkillä, vaikka kirjan loppupuolella ihan kamalia tapahtuukin ja monta ihmistä pääsee väkivaltaisesti hengestään. Uskoisin, että jos näiden dekkareiden takia menettää yöunensa, se johtuu pikemminkin kirjan koukuttavuudesta eikä niinkään kauheudesta.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Crime Time. 244 sivua.
Kannen ulkoasu Timo Ahola.

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja

2016-11-03-11.19.43.jpg.jpg

Tuija Lehtinen on minulle – niin kuin monelle muullekin – tuttu nimi nuortenkirjoistaan sekä aikuisille suunnatuista viihderomaaneistaan. Pari Lehtisen kirjaa olen joskus vuosia sitten lukenut. En kuitenkaan edes nuorena ollut kepeän kirjallisuuden ystävä, joten kun luokkatoverini ahmivat Tuija Lehtistä, minä istuin mieluummin nenä kiinni Stephen Kingin tai Dean Koontzin kauhuromaanissa. Nyt vuonna 2016 Tuija Lehtisen nimi alkoi kuitenkin kiinnostaa minua, kun Lehtinen päätti yllättäen julkaista dekkarin. Kiitos arvostelukappaleesta Crime Timelle!

Erja astui parvekkeelle kahvimuki kädessä ja katsoi auringossa kylpevää maisemaa. Hän oli tyytyväinen. Elämä oli hallinnassa. Perunkirjoitus, Harrikan huolto, ja tie olisi auki maailman ääriin. Meri kimalsi kaukana. Ehkä laivalla Saksaan ja siitä baanalle. Unelmointi keskeytyi kännykän pirinään.

Eläköityneen poliisin Erja Revon pakeille saapuu hänen entisen naapurinsa tytär Jenni, joka epäilee kummitätinsä Outi Liinojan kuolemassa olevan jotain pahasti pielessä. Kummitädin kerrotaan myyneen pari vuotta sitten kerrostaloasuntonsa, mutta rahat ovat kadonneet jonnekin. Ja nyt Jenni epäilee, että hänen kummitätinsä sijasta on tuhkattu joku muu, väärä vainaja. Minne asunnon myymisestä saadut perintörahat ovat hävinneet? Entä missä Outi on ja kuka on asunut hänen asunnossaan viime vuodet?

Minulle tuli Tuija Lehtisen Erja Revosta ensimmäiseksi mieleen Ann Cleevesin Vera Stanhope. Erja Repo ei kuitenkaan ole Vera Stanhopen kehno kopio, vaan Erjasta on luotu oma persoonallinen hahmonsa. Varhaiseläkkeelle jäänyt sporttinen 58-vuotias vanhapiika. Ajelee Harley Davidson -moottoripyörällä ja rentoutuu kokoamalla haastavia 5000 palan palapelejä. Sympaattisuudessa Cleevesin Vera Stanhope voittaa kuitenkin Erja Revon mennen tullen, Erja ajattelee kovin kylmästi läheisistään ja on kyyninen.

Tapani Baggen vauhdikkaan ja juonivetoisen Pikku enkelin jälkeen Tuija Lehtisen Väärä vainaja tuntuu melkoisen hidastempoiselta. Tarina rakentuu pitkälti Erja Revon ja muiden henkilöhahmojen varaan, ja rikostutkimukset kulkevat rinnalla koko ajan. En pidä Erjasta, mutta hän on ihan kiinnostava päähenkilö dekkarisarjalle ja siinä mielessä onnistunut hahmo. Dekkarin henkilögalleria ei ole tuskastuttavan laaja, joten lukijan on helppo joka hetki pysytellä kärryillä siitä, kuka kukin oikein on.

Tuija Lehtisen Väärä vainaja käynnistää Erja Revon tutkimuksia -dekkarisarjan, ja tämän ensimmäisen perusteella voisin kuvitella lukevani toistekin Lehtisen dekkaria. Väärä vainaja on ihan kelpo luettavaa väsyneisiin marraskuun iltoihin. Dekkari joka ei vaadi lukijalta liikoja. Juoni etenee sujuvasti, vaikkakin hetkittäin kerronnassa on turhaa toistoa ja samojen kysymyksien jauhamista. Huumoria pilkahtelee. Lukijan silmille ei vyörytetä verisiä ja yököttäviä kohtauksia. Eikä loppuratkaisu ole liian ilmeinen.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Crime Time. 218 sivua.
Kannen ulkoasu Laura Rahinantti.

marrasjc3a4nnitystc3a4-20161

Osallistun sekä Tapani Baggen Pikku enkelillä että Tuija Lehtisen Väärällä vainajalla Marrasjännitystä-teemaviikkoon, jonka emäntänä toimii Tuijata – Kulttuuripohdintoja -blogi.

Tapani Bagge: Pikku enkeli

img_20161101_192608.jpg

Tässäpä on taas yksi kotimainen dekkarikirjailija, jonka kirjoja en ole koskaan aiemmin lukenut. Tapani Bagge on kuitenkin julkaissut jo satakunta kirjaa, joista kahdeksantoista on rikosromaaneja. Vuonna 2007 Bagge sai dekkaristaan Musta taivas Suomen dekkariseura ry:n Vuoden johtolanka -palkinnon. Pikku enkeli aloittaa uuden Elviira Noir -trilogian, jonka päähenkilöitä ovat rikoskomisario Sundman ja hänen tiiminsä. Kiitos arvostelukappaleesta Crime Timelle, kiitos tutustuttamisesta Tapani Baggeen!

Ojassa oli jonkin verran vettä ja siinä kellui mahallaan joku, jonka pitkät vaaleat hiukset olivat levinneet viuhkaksi hänen päänsä ympärille. Kädet olivat levällään kuin tyyppi olisi ollut lähdössä lentoon, mutta ei se hievahtanutkaan. Vaaleanharmaan hupparin huppu oli vähän revennyt. Jalassa oli ehjät vaaleansiniset farkut ja kirkkaanpunaiset tennarit.

Pienessä Elviiran kaupungissa tapahtuu peräti kaksi henkirikosta saman illan ja yön aikana. Uskovaisen perheen 16-vuotiaan tytön ruumis löytyy ojasta, ja vartija on pudonnut lehtitalon porrastasanteelta pää edellä ala-aulan marmorilattiaan. Liittyvätkö kuolemantapaukset toisiinsa? Miksi heidät murhattiin?

Pikku enkeli -rikosromaanin luvut ovat lyhyitä, ja Tapani Bagge kuljettaa tarinaa vauhdikkaasti. Yhden luvun jälkeen tekee mieli ahmaista vielä seuraava luku ja sitten taas seuraava. Jokaiseen lukuun on nimittäin ujutettu nerokas koukku. Lukija ei malttaisi laskea kirjaa käsistään, vaikka kello on jo paljon ja väsymys kirvelee silmissä.

Rikostutkinnan ja epäiltyjen jututtamisen ohessa Baggen dekkarissa käsitellään monia ajankohtaisia teemoja, kuten muun muassa maahanmuuttokriittisyyttä ja talousrikoksia. Repliikit ovat nasevia, ja poliisien välisiä keskusteluja sävyttää miellyttävästi musta huumori.

Vaikka kirjan keskiössä on kaksi murhaa, Tapani Baggen Pikku enkeli on harvinaisen siivo rikosromaani, ilman iljettävillä yksityiskohdilla mässäilyä. Epäiltyjä on matkan varrella kiitettävän paljon, eikä syyllisten arvaaminen ole lukijalle helppoa. Mainiota marrasjännitystä!

– Tiedätte varmaan, että Elviira oli alkujaan Degerbyn kylä samannimisen kartanon mukaan?
– Tiedän. Ja kuningas Aadolf Fredrik perusti tänne 1700-luvulla linnoituksen ja kaupungin ja nimesi ne rakastajattarensa, hovineito Elvira Stenhammaren mukaan.
– Oletteko te koskaan miettinyt, millainen kaupungista olisi mahtanut tulla, jos kuningas olisikin nimennyt tämän kuningatar Loviisa Ulriikan mukaan?
– Ei kai nimi kaupunkia pahenna, Töltti sanoi ja lähti.
Mutta ajatus jäi vaivaamaan häntä.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Crime Time. 213 sivua.
Kannen ulkoasu Jussi Kaakinen.

marrasjc3a4nnitystc3a4-20161

Osallistun tällä Tapani Baggen hienolla dekkarilla Marrasjännitystä-teemaviikkoon, jonka emäntänä toimii Tuijata – Kulttuuripohdintoja -blogi. Jännitys ja kauhu sopivat mitä parhaiten marraskuulle! Sana marras tarkoittaa kuolemaa tekevää ihmistä tai kuollutta. Marraskuussa luonto on martaana eli kuollut. Ja vielä kaiken lisäksi lauantaina 5. marraskuuta vietetään vainajien muistopäivää eli pyhäinpäivää.