Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä

Jukka Laajarinne työskenteli matemaattisten aineiden ja filosofian opettajana ennen ryhtymistään vapaaksi kirjailijaksi. Laajarinne on minulle aivan uusi tuttavuus, mutta Pinnan alla pimeä herätti kiinnostukseni. Kustantaja Atena on kuvaillut kirjaa tiivistunnelmaiseksi psykologiseksi trilleriksi, joka yhdistää myytit aikamme suurimpiin uhkakuviin. Mielenkiintoista! Kiitos arvostelukappaleesta Atenalle!

Kohtasin saman symbolikuvan kolme kertaa. Ensin omassa unessani, sitten potilaani kertomuksessa ja lopulta uutisissa. Korkeasaari, hukkuvia ihmisiä. – – Meitä saattaa olla uhkaamassa jonkin sortin epidemia. Ehkä pandemia. Ihmiset tuhoutuvat joukoittain johonkin, mikä on toistaiseksi pinnan alla.

Psykoterapeutti Kaarlo Nuortevan asiakas kertoo muistavansa, että oli pienenä lapsena ollut vaarassa hukkua Korkeasaaren rannassa. Kaarlon mieleen palautuu hänen oma unensa, jossa ihmisiä hukkui mereen eläintarhan edustalla. Ja sitten se tapahtuu ihan oikeasti, Korkeasaaren rannassa hukkuu lapsia. Epidemia on alkanut levitä.

Kaarlo ottaa yhteyttä opiskeluaikaiseen tyttöystäväänsä, joka työskentelee nykyisin maan johtavana epidemiologina. Kaarlo ja Doris yrittävät pysäyttää epidemian ja seuraavat huolestuneena uutisia maailmalta. Tulvia Georgiassa, valtavia kraattereita Siperiassa. Sairastumassa eivät ole pelkästään ihmiset vaan koko tuntemamme todellisuus.

Jukka Laajarinteen Pinnan alla pimeä on kiehtova ja omintakeinen romaani. Entäpä jos onnettomuudet ja kauheudet ihan oikeasti lisääntyisivät ja leviäisivät sanoista ja katseista, unista ja uutisista? Voisiko epidemian pysäyttää vai koituisiko massahysteria ihmiskunnan tuhoksi?

Pinnan alla pimeä ei ole kirja, joka ahmaistaan nopeasti välipalaksi ja sitten sännätään seuraavan kirjan kimppuun. Laajarinteen tekstin sisäistäminen vaatii nimittäin oman aikansa. Psykologista ja filosofista jargonia on runsaasti, enkä todennäköisesti oikeasti edes ymmärtänyt kaikkea. Laajarinne siteeraa muun muassa Jungia ja kieputtaa todellisuutta fiktion ympärille. Hetkittäin tunsin lukevani pidemminkin raskasta oppikirjaa kuin koukuttavaa trilleriä.

Vaikka Laajarinteen romaani on hämmentävän omituinen, hänen sanoissaan on myös pelottava totuuden siemen. Epidemiat leviävät sanoista. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että itsemurhista uutisoiminen lisää itsemurhia. Vihapuhe lisää vihapuhetta. Kun joku kertoo somessa pesseensä talonsa ikkunat, muutama muukin todennäköisesti innostuu ikkunanpesupuuhiin. Kun pari luokan suosituinta tyttöä hehkuttaa ihanaa poikabändiä, pian suurin osa luokan tytöistä on rehkahtanut kyseiseen bändiin. Ihminen ei elä omassa suljetussa kuplassaan, vaan muiden ihmisten sanat ja teot muokkaavat meitä ja meidän toimintaamme.

Kirjan luettuani jäin vähän hämilleni. Toisaalta Jukka Laajarinteen idea on mahtava, kirja kiehtoi ja koukutti, Laajarinne sai minut hyvällä tavalla mietiskelemään lukemaani. Toisaalta hyvä idea tuntuu paikoitellen hukkuvan psykologisen ja filosofisen jaarittelun alle, hedelmätöntä ja turhauttavaa pohdiskelua on aivan liikaa. Ja kirjan loppu ei oikein tyydyttänyt minua.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Atena. 263 sivua.
Kansi Timo Mänttäri.

P.S. Luetut.net muutti tänne WordPressiin alkuvuodesta 2016. Ja tämä on sadas postaukseni täällä!

Jaakko Melentjeff: Hukkuneet

Ylöjärveläinen Jaakko Melentjeff (s. 1965) on koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri ja työskentelee sosiaalityöntekijänä Tampereella psykiatrian poliklinikalla. Hukkuneet on hänen esikoisromaaninsa. Kiitos arvostelukappaleesta Atena Kustannukselle!

Hän oli saanut käsiinsä uransa erikoisimman murhajutun. Murhasarja, jossa ei voinut vahvistaa, että kyse edes oli henkirikoksista. Kyllähän ihmisiä hukkui, mutta ei tällä tavalla: katoavat viikkokausiksi, löytyvät hukkuneina mutta ilman vettä keuhkoissa, väärän ja kaiken lisäksi myös kadonneen henkilön henkilöpaperit taskussa.

Porin eteläpuolella merestä löytyy ruumis, taskussaan suomalaisen miljonäärin henkilöllisyyspaperit ja ranteessaan arvokas kello. Poliiseille kuitenkin selviää, että kuollut mies ei olekaan kyseinen miljonääri ja että kaiken lisäksi miljonääri on kadoksissa. Pian Reykjavikista löytyy samalla oudolla tavalla hukkunut mies, mukanaan toisen henkilön henkilöllisyyspaperit. Rikosylikonstaapeli Paula Korhonen Tampereen keskusrikospoliisista, Annmari Akselsson Tukholman poliisista, rikoskomisario Magnus Thor Reykjavikin poliisista ja NORDSA:n etsivä Kalle Nordin päättävät tehdä yhteistyötä. Onko Pohjolassa liikkeellä sarjamurhaaja? Entä kuka kumma on Kolmisorminen mies?

Olen tietoisesti pyrkinyt lisäämään kotimaisen kirjallisuuden lukemista ja mielestäni onnistunutkin siinä. Jaakko Melentjeffin esikoisromaani Hukkuneet olisi kuitenkin saattanut mennä minulta kokonaan ohi, mutta suurimman osan elämästäni Porissa asuneena kiinnostuin kirjasta Porin mainitsemisen takia. Pori esiintyy kirjassa lopulta vain ohimennen, mitättömän pienessä sivuroolissa, mutta olen silti iloinen, että tulin lukeneeksi tämän.

Jaakko Melentjeffin Hukkuneet on kansainvälinen trilleri, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen lisäksi myös Ruotsiin, Islantiin ja Tsekkiin. Melentjeff onnistui koukuttamaan minut heti ensimmäisten sivujen myötä, ja jännite pysyy hyvin yllä loppuun saakka. Dialogi tuntuu paikoitellen vaivaannuttavan kömpelöltä, ja juoni on ehkäpä turhankin monimutkainen, mutta tarinassa on ehdottomasti hyvää imua. Huumoria on ripoteltu mukavasti matkan varrelle.

Henkilögalleria on hengästyttävän laaja, ja minulla vei hetken päästä kärryille siitä, kuka kukin on. Onneksi muutama kirjan hahmoista nousee selvemmin esiin. Tamperelainen viisikymppinen rikosylikonstaapeli Paula Korhonen asuu kerrostalossa Amurissa, kävelee joka aamu töihin säästä riippumatta, huolehtii iäkkäistä vanhemmistaan, ei ole koskaan ollut parisuhteessa ja yrittää löytää elämäänsä rakkauden netin deittisivuston kautta. Tukholmalainen Annmari Akselsson on eroamassa petollisesta miesystävästään. Reykjavikilainen rikoskomisario Magnus Thor on leski ja neljän tyttären yksinhuoltajaisä. NORDSA:n polkkatukkainen Kalle Nordin asuu yksiössä Turussa, reissaa työtehtävien takia paljon ja kaipaa lapsiaan.

Toivottavasti Jaakko Melentjeff jatkaa kirjoittamista. Olisi sääli, jos näin laaja joukko poliiseja olisi luotu vain yhtä ainoaa rikosromaania varten. Vaikka minä en ihan täysillä ihastunutkaan tähän esikoisdekkariin, Melentjeffissa on selvästi potentiaalia.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Atena. 420 sivua.
Kansi Mika Perkiökangas.

Ursula Poznanski: Äänet

Itävaltalainen Ursula Poznanski on työskennellyt lääketieteen toimittajana ennen kirjailijaksi ryhtymistään. Poznanski on julkaissut kaksi nuortenkirjaa, mutta ensimmäisellä aikuisille suunnatulla dekkarillaan Vii5i hän teki kansainvälisen läpimurtonsa. En ole lukenut Poznanskin esikoisdekkaria, mutta hänen toinen dekkarinsa Sokeat linnut koukutti minut. Poznanskin kolmas dekkari Äänet jatkaa Beatrice Kasparyn tutkimuksista kertovaa kirjasarjaa.

Hän veti henkeä ja kääntyi ympäri, salamannopeasti. Jonain päivänä hän vielä yhyttäisi ne. Ne eivät voineet piilotella loputtomasti, ja ihan sama mitä lääkärit sanoivat, ne olivat täyttä totta. Hän kuuli äänet. Ihan samalla lailla kuin äänet, jotka eivät piilotelleet, ihan samoin. Niin kuin oman äänensä.
Siellä missä oli ääniä, oli myös ihmisiä.
Ja tuolla alhaalla, tuolla minne portaat johtavat, oli ihmisiä.
Ja ääniä.

Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrisella osastolla yksi lääkäreistä löydetään murhattuna ja omituisesti koristeltuna. Osastolla hoidetaan vaikeasti traumatisoituneita potilaita. Beatrice Kaspary ja hänen poliisikollegansa yrittävät kuulustella traumapotilaita, mutta yksi kuulee olemattomia ääniä, yksi lörpöttelee taukoamatta, eikä yksi puhu sanaakaan. Tietääkö joku heistä jotain lääkärin murhasta ja keneen edes voi luottaa? Ja sitten löytyy seuraava uhri.

Sairaalan käytävät olivat yölläkin valaistut, mikä sai tunnelman vaikuttamaan oudommalta kuin jos kaikkialla olisi vallinnut yön pimeys. Autiot käytävät. Omien askelten kaiku kuulosti Beatricesta sietämättämön kovalta – kuin hän jättäisi akustisia jälkiä. Tämän tästä hän vilkuili olan yli taakseen ja siksi huomasikin, että yksi ovista liikahti.

Oi! Tässäpä on pitkästä aikaa kirja, jota lukiessani valvoin yömyöhään, vaikka väsymys kirvelsi silmissä. Olisin halunnut päivällä perua kaikki menot, tunkea korvatulpat korviini ja vain uppoutua kirjaan. Ursula Poznanskin Äänet todellakin koukuttaa heti ensimmäiseltä sivulta alkaen, eikä vauhti hyydy missään vaiheessa. Täyden kympin dekkari!

Beatrice Kaspary on ihanan inhimillinen päähenkilö, yksinhuoltajan murheineen, ei liian täydellinen eikä myöskään liian surkea. Beatricen ja hänen vetävän poliisikollegansa Florinin välillä kipiöi mukavasti, ja työyhteisöstä löytyy myös asiaankuuluvat ärsyttävät tyypit. Ja sairaalan psykiatrisella osastolla on tietysti monenlaisia mielenkiintoisia persoonallisuuksia, niin hoitohenkilökunnassa kuin myös potilaissa.

Hyvien henkilöhahmojen lisäksi Poznanskin vahvuuksia ovat kerronta ja tarinan kuljetus. Iso osa poliisin työstä on kansioiden lueskelua ja ihmisten haastattelua, mutta miten koukuttavasti ja jännittävästi Poznanski osaakaan kirjoittaa. Murhien selvittelyn ja sairaalalla ravaamisen ohessa seuraillaan sopivina annoksina päähenkilöiden yksityiselämää, mutta poliisien henkilökohtaiset pulmat eivät varasta liikaa tilaa tutkinnalta vaan tuovat uskottavuutta dekkariin. Vertakin kirjasta löytyy, mutta Ursula Poznanski ei herkuttele iljettävillä yksityiskohdilla.

Ursula Poznanskin Äänet nousee korkealle tämän vuoden dekkarilistallani, ihan top kolmoseen. Ja vielä muistutus tulevaisuuden itselleni: kun seuraavan kerran tartun Poznanskin uuteen dekkariin, tyhjennä kalenteri, lähetä perhe mummulaan ja varaa kirjaa varten muutama tunti rauhallista lukuaikaa!

Saksankielinen alkuteos Stimmen, 2015.
Suomentanut Anne Mäkelä. Kustantaja Atena, 2016. 406 sivua.

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto

Luen todella vähän (liian vähän!) tietokirjoja, mutta tämä helmikuussa 2016 suomeksi ilmestynyt teos herätti mielenkiintoni ja päätyi lopulta luettavakseni. Elizabeth Kolbert työskentelee toimittajana New Yorkerissa ja on aiemmin julkaissut muutaman kehutun tietokirjan, muun muassa ilmastonmuutoksesta. Kuudes sukupuutto räjäytti kuitenkin pankin, nousi New York Timesin bestseller-listalle ja nappasi viime vuonna parhaan tietokirjan Pulitzer-palkinnon. Kolbertin voittoisaa kirjaa on luonnehdittu merkittäväksi ja ajatuksia herättäväksi mutta myös mukaansatempaavaksi ja viihdyttäväksi.

Tämä tarinamme alkaa uuden lajin ilmestymisellä ehkä noin 200 000 vuotta sitten. Lajin jäsenet eivät ole erityisen nopeita, vahvoja tai hedelmällisiä, mutta ne ovat tavattoman kekseliäitä. Vähitellen ne laajentavat elinaluettaan, ylittävät meriä ja pyyhkäisevät heikompia lajeja pois tieltään. Nykyään tämä ruipelo laji asuttaa lähes jokaista kolkkaa maapallolla ja lisääntyy ennennäkemätöntä vauhtia. Homo sapiens muuttaa toimillaan planeetan elämää peruuttamattomasti.

Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto pitää sisällään kolmetoista lukua, joista jokainen esittelee joukkosukupuuton kannalta mielenkiintoisia eläin- ja kasvikunnan lajeja. Tiettävästi maapallolla on menneisyydessä ollut viisi merkittävää sukupuuttoaaltoa, ja tällä hetkellä on meneillään se kuudes sukupuutto. Noin kuusikymmentäviisi miljoonaa vuotta sitten loppunsa kohdanneet dinosaurukset tuntuvat nykyihmiselle kaukaisilta, suorastaan mielikuvituksellisilta olennoilta. Mutta mustatäpläinen, keltainen panamantynkäjalkasammakko on kuollut vasta hiljakkoin luonnossa sukupuuttoon, ja näitä pieniä myrkyllisiä sammakoita elää enää terraarioissa El Vallen Sammakkoeläinten suojelukeskuksessa.

Elizabeth Kolbert maalailee kirjassaan synkkiä kuvia tulevaisuudesta. Ihmisten avustuksella miljoonia eläin- ja kasvilajeja on siirtynyt uusille alueille ja vienyt elinmahdollisuudet alueen paikallisilta lajeilta. Lukuisia sammakkoeläimiä on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi, monia lajeja on jo ehtinyt menehtyä sukupuuttoon. Lepakot ovat hätää kärsimässä, eikä hyvin mene sarvikuonoillakaan. Korallien tuhoksi on koitumassa valtamerten happamoitumisen lisäksi muun muassa maatalouden valumista johtuva levien kasvu ja ilmastonmuutoksen aiheuttama veden lämpötilan nousu. Ja kun korallit katoavat, miljoonia koralleista riippuvaisia lajeja on vaarassa kadota myös.

Elizabeth Kolbert osaa kirjoittaa taitavasti ja helppotajuisesti. Vaikka Kuudes sukupuutto on alusta loppuun täynnä tiukkaa asiaa, Kolbert onnistuu melko hyvin välttämään kuivan puisevan sävyn ja pitämään kerronnan sujuvana, mielenkiintoisena. Mutta kevyttä luettavaa tämä ei sisältönsä takia todellakaan ole. Kuudes sukupuutto on järisyttävä, pysäyttävä, silmät aukaiseva tietopaketti, jonka lukemisesta suosittelen jokaiselle Homo sapiensille.

Englanninkielinen alkuteos The Sixth Extinction: An Unnatural History, 2014.
Suomentanut Pirkko Vesterinen. Kustantaja Atena, 2016. 367 sivua.