Roope Lipasti: Jälkikasvukausi

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Yhdessä yössä lapsi muuttuu teiniksi, jonka henkinen ja fyysinen selkäranka ovat kumpikin kuin keitettyä nuudelia. Aivot menevät solmuun, ja elämä on tunteiden suurta vuoristorataa. Teini sulkeutuu omaan huoneeseensa, nukkuu iltapäivään ja ahtaa sisäänsä valtavat määrät limpsaa ja pizzaa. Vanhemmat ovat ihan vammaisia, kirosanat sinkoilevat, eikä koulu tietenkään kiinnosta. Ja yhtäkkiä kuvioihin ilmestyy tyttöystävä.

Kirjan keskiössä on perhe, jossa on kaksi poikaa, jo aikuiseksi kasvanut tytär, äiti ja isä. Pojista vanhempi on keskellä murrosiän pahimpia myrskyjä, nuorempi poikakin jo antaa viitteitä tulevasta murkkuilusta. Vanhin lapsista, tytär muuttaa pois kotoa omaan asuntoonsa. Isä on psykologi ja enimmäkseen kotona, äiti työskentelee seurakunnassa.

Tarinan minäkertojana on perheen isä. Menestynyt psykologi joka on kirjoittamassa kasvatusopasta murrosikäisten vanhemmille. Kirjoitusprojekti ei vain oikein edisty. Miten opastaa teinien vanhempia, kun hän itsekin on täysin hukassa oman teinipoikansa kanssa?! Välillä isä seurailee ikkunasta naapurin yksinhuoltajaäitiä, joka elää erilaista vanhemmuuden vaihetta vastasyntyneen vauvansa kanssa. Välillä isä pakenee autotalliin ja purkaa teiniturhautumistaan pyörittelemällä savesta Ruissalon eläimiä. Ja pian savieläimiä on enemmän kuin tulevaan kirjaan kirjoitettuja sivuja.

Ihmiset kehittyvät niin eri tavoin. Joillekin matka aikuisuuteen on suora moottoritie, jotkut kulkevat hengenvaarallista kärrypolkua vaikeuksien vuorten yli ja palaavat vielä takaisin hakemaan unohtuneen lippiksensä.

Minulla ei perheessäni ole teiniä. Vielä. Silti Roope Lipasti sai minut useampaan kertaan nyökyttelemään päätäni ja tyrskimään naurusta. Miten osuvasti ja samalla humoristisesti hän kuvaileekaan ihan tavallista suomalaista perhettä, jossa aikuiset ihmettelevät reippaan pojannassikan tilalle yhtäkkiä ilmestynyttä kiroilevaa teiniä. Nopealukuista ja kevyttä, hersyvää viihdettä sortumatta kuitenkaan liiallisiin latteuksiin ja ilkeyksiin.

Neljän lapsen isänä Roope Lipastilla on runsaasti kokemusta murkkuiän mylleryksistä. Hän on siis ehtinyt omakohtaisesti kokea paitsi oman teini-ikänsä myös neljän teinin ihanankauhean vanhemmuuden. Ei ihme että kirjan teksti on niin samaistuttavaa ja myötätuntoa herättävää. Myös kertomukset eläinmaailman vanhemmista ovat hauskoja. Kerrontaa elävöittävän kuvituksen on piirtänyt Roope Lipastin poika Anton Lipasti.

Olen aiemmin lukenut Roope Lipastilta vain muutaman lehtikolumnin sekä pari lastenkirjaa Lätkä-Laurista, mutta Jälkikasvukauden myötä päätin, että tämän kirjailijan nimi täytyy ehdottomasti painaa mieleen. Sukkelasanainen ja hauska mies tuo Roope Lipasti. Ja voisin lukea Lipastilta vakavampaakin tekstiä.

Kiitos arvostelukappaleesta Atena Kustannukselle!

Julkaistu vuonna 2019. Kustantaja Atena. 231 sivua.
Kansi Elina Warsta. Kuvitus Anton Lipasti.

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni

Viimeisin äänikirjakuunteluni BookBeatissa oli ruotsalaisen Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään. Luen harvoin tietokirjoja, mutta tämä herätti kiinnostukseni. Mutta ei, minä en todellakaan koe, että kaikki ihmiset ympärilläni olisivat täydellisiä idiootteja. Ihmiset vain ovat erilaisia, ja tuskinpa kukaan on luonnostaan täysin samalla aaltopituudella ihan kaikkien ihmisten kanssa.

Thomas Erikson esittelee kirjassaan metodin, jossa hän jaottelee ihmiset neljään eri ihmistyyppiin. Hallitsevat punaiset, innostavat keltaiset, vakaat vihreät ja analyyttiset siniset. Hallitsevat punaiset ovat mielellään johtajia, he toimivat nopeasti ja ovat kunnianhimoisia, kilpailuhenkisiä, määrätietoisia ja itsepäisiä. Innostavat keltaiset haluavat tehdä yhteistyötä, he ovat ulospäin suuntautuneita, positiivisia, luovia ja spontaaneja. Vakaat vihreät eivät sen sijaan pidä muutoksesta, he ovat luonteeltaan rauhallisia, kärsivällisiä, avuliaita ja huolehtivaisia. Analyyttiset siniset ovat hyviä organisoimaan asioita, he ovat järjestelmällisiä, suunnitelmallisia, huolellisia ja varovaisia.

Ketään ei ole tarkoitus sovittaa tiukasti yhteen lokeroon, vaan suurin osa ihmisistä yhdistelmä kahta tai kolmea väriä. Minä tunnistan itsessäni selvemmin kahta eri väriä, joista toista on roiskaistu minuun enemmän. Olen parin tuttavani kanssa keskustellut asiasta, ja he ovat oikopäätä sijoittaneet minut tähän samaan väriin. Onpa eräs jopa sanonut minun olevan malliesimerkki kyseisen värin edustajasta, vaikka omasta mielestäni en ole ihan niin äärimmäinen tyyppi kuin Erikson kirjassaan kyseistä väriä kuvailee.

Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään on mielenkiintoinen ja käytännönläheinen tietokirja. Minulle tämä oli ennen kaikkea tutustumismatka omaan käyttäytymiseeni, mutta samalla oli myös kiinnostavaa päästä kurkistamaan muiden värien maailmaan. Saatanpa myöhemmin palata tähän kirjaan vielä uudelleenkin.

Suosittelen kirjaa erityisesti niin esimiehille kuin myös myyntialalla työskenteleville. Sekä tietysti kaikille heille, jotka haluavat paremmin ymmärtää työkaveriaan, puolisoaan, ystäväänsä. Muistakaamme, että erilaiset tyypit täydentävät toisiaan ja jokainen yhteisö tarvitsee heistä jokaista.

Ruotsinkielinen alkuteos Omgiven av idioter: hur man förstår dem som inte går att förstå, 2014.
Suomentanut Riie Heikkilä. Kustantaja Atena, 2017.
Lukijana Aku Laitinen. Kesto 8 h 24 min.

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja

BookBeatin äänikirjoista on tämän vuoden aikana tullut minulle vakituinen seuralainen. Väsyneiden iltojen ratto, tylsien kotitöiden piristys. Olen kokeillut monenlaisia äänikirjoja, dekkareista hömppään ja trillereistä tietokirjoihin. Jättänyt kesken, jos ei ensimmäisen puolen tunnin aikana ole kiinnostus herännyt. Kuunnellut loppuun asti jopa yhdessä illassa, jos kirja on oikein vienyt mukanaan.

Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita tarjoilee ronskia humoristista tekstiä. Parisuhteen loputtua itketään ensin tyynyliina räästä märäksi ja sitten hypitään innoissaan sängystä toiseen. Rönkkönen ei todellakaan ujostele eikä kursaile, vaan hän laukoo suoraa puhetta niin seurustelusta, seksistä, miehistä kuin myös meistä naisista. Ehkä osa kirjan jutuista avautuisi paremmin, jos olisin itse ollut aikuisiällä sinkkuna, mutta kyllä Rönkkönen minuakin onnistui ajoittain vähän naurattamaan. Meno tosin on välillä niin räävitöntä, että kaipasin pieniä taukoa äänikirjasta ja kuuntelin tätä lyhyemmissä pätkissä.

Tuomas Kyrön Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja on kolmas osa hurmaavasta Mielensäpahoittaja-sarjasta. Tällä kertaa Mielensäpahoittajan ajatukset pyörivät vahvasti kuoleman ympärillä, hän nimittäin nikkaroi ruumisarkkua ja laatii testamenttia. Mustepullo on päässyt vuosikymmenien aikana kuivahtamaan, ja koska testamentti täytyy tietysti laatia hienolla mustekynällä, Mielensäpahoittaja houkuttelee poikansa mukaan musteenhakureissulle. Kommelluksilta ei tietenkään vältytä, ja miniälläkin pinna kiristyy. Humoristista kerrontaa höystettynä hienoilla viisauksilla. Ja myös lukuisia koskettavia hetkiä. Lukija Antti Litja herättää Mielensäpahoittajan hahmon upeasti eloon.

Ehkä on väärin verrata Henriikka Rönkkösen ja Tuomas Kyrön kirjoja toisiinsa. Kirjojen päähenkilöt ovat täysin erilaiset. Mutta kyllä minuun uppoaa paremmin Mielensäpahoittajan sutkautukset ja kokemuksen tuomat viisaukset kuin Mielikuvituspoikaystävän ronski huumori. Kyllä ei ole kyrpähuumori ihan minua varten.

Henriikka Rönkkönen
Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Kustantaja Atena, 2016.
Lukijana Krista Putkonen-Örn. Kesto 4 h 50 min.

Tuomas Kyrö
Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja
Kustantaja WSOY, 2016.
Lukijana Antti Litja. Kesto 6 h 21 min.

Alexander von Schönburg: Maailmanhistoria muutamassa minuutissa

Luen aivan liian harvoin tietokirjoja, vaikka tietokirjaan tarttuessani olen joutunut harvoin pettymään. Esimerkiksi Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto oli aidosti mielenkiintoinen ja helppotajuinen tietokirja. Saadessani Atenalta sähköpostia liittyen Alexander von Schönburgin Maailmanhistoria muutamassa minuutissa -kirjaan, kiinnostuin välittömästi ja päätin, että tämän tietokirjan minä haluan lukea. Kenties samalla onnistun vahingossa vähän sivistämään itseäni ja oppimaan uutta. Kiitos arvostelukappaleesta Atena Kustannukselle!

Alexander von Schönburgin Maailmanhistoria muutamassa minuutissa on jaettu kymmeneen päälukuun, joista jokainen käsittelee historiaa mutta eri näkökulmasta. Oman lukunsa ovat saaneet muun muassa ihmiskunnan tärkeimmät tapahtumat, historian sankarit, suuret taideteokset, uraauurtavat keksinnöt ja kauheimmat pahikset. Jopa maailmanlopulle on omistettu oma lukunsa! Luvut eivät kuitenkaan rajoita lukemista liiaksi, vaan halutessaan voi lukea luvun sieltä ja toisen täältä, selailla ja silmäillä. Tai sitten tehdä niin kuin minä, lukea kirjan kannesta kanteen, järjestyksessä ja paneutuen.

Saksalainen toimittaja Alexander von Schönburg osaa kirjoittaa sujuvasti ja kiinnostavasti. Hän on historian saralla pelkkä harrastelija, yksinkertaistaa asioita ja vetää mutkia suoriksi, mutta minun kaltaiselleni lukijalle se on etu. Alexander von Schönburg ei tylsistytä lukijoitaan luettelemalla hallitsijoita ja vuosilukuja, vaan hän poimii mielenkiintoisimmat faktat ja kasaa niistä helposti pureksittavan kokonaisuuden. Hän nostaa esille monia vähän huonommin tunnettuja henkilöitä sekä tapahtumia ja antaa arvoa lukuisille jo unohdetuille sankareille.

Kiitän Alexander von Schönburgia myös hänen tavastaan tarkastella asioita. Hän ottaa asioihin terävästi kantaa, arvosteleekin mutta ei kritisoi liiaksi. Hän ei juutu yhteen ainoaan näkökulmaan, vaan lukijalle annetaan mahdollisuus luoda oma mielipiteensä. Onko apostoli Paavali eniten koskaan maailmaa muuttanut henkilö? Oliko Hitler poikkeava yksilö vai asuuko meissä kaikissa samanlainen pahuus?

Maailmanhistoria muutamassa minuutissa on kelpo tietokirja lukijalle, joka ei halua päntätä nippelitietoa. Alexander von Schönburg tarjoilee hyvän yhteenvedon muun muassa vallankumouksista, keksinnöistä ja kaupungistumisesta. Hivenen kuitenkin kyseenalaistan kirjan eurooppakeskeisyyden, sillä vaikka Eurooppa on epäilemättä ollut monessa suhteessa tärkeä maanosa, maailmanhistoria muodostuu kuitenkin koko ihmiskunnan historiasta.

Toimittaja Alexander von Schönburg kiittelee saaneensa eniten tietoa ystävältään Yuval Noah Hararilta, Jerusalemin yliopiston professorilta. Maailmanhistoria muutamassa minuutissa -kirjaa ei kuulemma olisi olemassa ilman Hararin menestyskirjaa Sapiens – Ihmisen lyhyt historia. Olen jo aiemmin ajatellut, että Yuval Noah Hararin kirja voisi lukemisen arvoinen, ja nyt Sapiens kohosi pykälän ylemmäs TBR-listallani. Ehkäpä seuraava tietokirja, johon tartun, on Sapiens – Ihmisen lyhyt historia.

Saksankielinen alkuteos Weltgesichte to go, 2016.
Suomentanut Raija Nylander.
Kustantaja Atena, 2017. 251 sivua.

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä

Jukka Laajarinne työskenteli matemaattisten aineiden ja filosofian opettajana ennen ryhtymistään vapaaksi kirjailijaksi. Laajarinne on minulle aivan uusi tuttavuus, mutta Pinnan alla pimeä herätti kiinnostukseni. Kustantaja Atena on kuvaillut kirjaa tiivistunnelmaiseksi psykologiseksi trilleriksi, joka yhdistää myytit aikamme suurimpiin uhkakuviin. Mielenkiintoista! Kiitos arvostelukappaleesta Atenalle!

Kohtasin saman symbolikuvan kolme kertaa. Ensin omassa unessani, sitten potilaani kertomuksessa ja lopulta uutisissa. Korkeasaari, hukkuvia ihmisiä. – – Meitä saattaa olla uhkaamassa jonkin sortin epidemia. Ehkä pandemia. Ihmiset tuhoutuvat joukoittain johonkin, mikä on toistaiseksi pinnan alla.

Psykoterapeutti Kaarlo Nuortevan asiakas kertoo muistavansa, että oli pienenä lapsena ollut vaarassa hukkua Korkeasaaren rannassa. Kaarlon mieleen palautuu hänen oma unensa, jossa ihmisiä hukkui mereen eläintarhan edustalla. Ja sitten se tapahtuu ihan oikeasti, Korkeasaaren rannassa hukkuu lapsia. Epidemia on alkanut levitä.

Kaarlo ottaa yhteyttä opiskeluaikaiseen tyttöystäväänsä, joka työskentelee nykyisin maan johtavana epidemiologina. Kaarlo ja Doris yrittävät pysäyttää epidemian ja seuraavat huolestuneena uutisia maailmalta. Tulvia Georgiassa, valtavia kraattereita Siperiassa. Sairastumassa eivät ole pelkästään ihmiset vaan koko tuntemamme todellisuus.

Jukka Laajarinteen Pinnan alla pimeä on kiehtova ja omintakeinen romaani. Entäpä jos onnettomuudet ja kauheudet ihan oikeasti lisääntyisivät ja leviäisivät sanoista ja katseista, unista ja uutisista? Voisiko epidemian pysäyttää vai koituisiko massahysteria ihmiskunnan tuhoksi?

Pinnan alla pimeä ei ole kirja, joka ahmaistaan nopeasti välipalaksi ja sitten sännätään seuraavan kirjan kimppuun. Laajarinteen tekstin sisäistäminen vaatii nimittäin oman aikansa. Psykologista ja filosofista jargonia on runsaasti, enkä todennäköisesti oikeasti edes ymmärtänyt kaikkea. Laajarinne siteeraa muun muassa Jungia ja kieputtaa todellisuutta fiktion ympärille. Hetkittäin tunsin lukevani pidemminkin raskasta oppikirjaa kuin koukuttavaa trilleriä.

Vaikka Laajarinteen romaani on hämmentävän omituinen, hänen sanoissaan on myös pelottava totuuden siemen. Epidemiat leviävät sanoista. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että itsemurhista uutisoiminen lisää itsemurhia. Vihapuhe lisää vihapuhetta. Kun joku kertoo somessa pesseensä talonsa ikkunat, muutama muukin todennäköisesti innostuu ikkunanpesupuuhiin. Kun pari luokan suosituinta tyttöä hehkuttaa ihanaa poikabändiä, pian suurin osa luokan tytöistä on rehkahtanut kyseiseen bändiin. Ihminen ei elä omassa suljetussa kuplassaan, vaan muiden ihmisten sanat ja teot muokkaavat meitä ja meidän toimintaamme.

Kirjan luettuani jäin vähän hämilleni. Toisaalta Jukka Laajarinteen idea on mahtava, kirja kiehtoi ja koukutti, Laajarinne sai minut hyvällä tavalla mietiskelemään lukemaani. Toisaalta hyvä idea tuntuu paikoitellen hukkuvan psykologisen ja filosofisen jaarittelun alle, hedelmätöntä ja turhauttavaa pohdiskelua on aivan liikaa. Ja kirjan loppu ei oikein tyydyttänyt minua.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Atena. 263 sivua.
Kansi Timo Mänttäri.

P.S. Luetut.net muutti tänne WordPressiin alkuvuodesta 2016. Ja tämä on sadas postaukseni täällä!

Jaakko Melentjeff: Hukkuneet

Ylöjärveläinen Jaakko Melentjeff (s. 1965) on koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri ja työskentelee sosiaalityöntekijänä Tampereella psykiatrian poliklinikalla. Hukkuneet on hänen esikoisromaaninsa. Kiitos arvostelukappaleesta Atena Kustannukselle!

Hän oli saanut käsiinsä uransa erikoisimman murhajutun. Murhasarja, jossa ei voinut vahvistaa, että kyse edes oli henkirikoksista. Kyllähän ihmisiä hukkui, mutta ei tällä tavalla: katoavat viikkokausiksi, löytyvät hukkuneina mutta ilman vettä keuhkoissa, väärän ja kaiken lisäksi myös kadonneen henkilön henkilöpaperit taskussa.

Porin eteläpuolella merestä löytyy ruumis, taskussaan suomalaisen miljonäärin henkilöllisyyspaperit ja ranteessaan arvokas kello. Poliiseille kuitenkin selviää, että kuollut mies ei olekaan kyseinen miljonääri ja että kaiken lisäksi miljonääri on kadoksissa. Pian Reykjavikista löytyy samalla oudolla tavalla hukkunut mies, mukanaan toisen henkilön henkilöllisyyspaperit. Rikosylikonstaapeli Paula Korhonen Tampereen keskusrikospoliisista, Annmari Akselsson Tukholman poliisista, rikoskomisario Magnus Thor Reykjavikin poliisista ja NORDSA:n etsivä Kalle Nordin päättävät tehdä yhteistyötä. Onko Pohjolassa liikkeellä sarjamurhaaja? Entä kuka kumma on Kolmisorminen mies?

Olen tietoisesti pyrkinyt lisäämään kotimaisen kirjallisuuden lukemista ja mielestäni onnistunutkin siinä. Jaakko Melentjeffin esikoisromaani Hukkuneet olisi kuitenkin saattanut mennä minulta kokonaan ohi, mutta suurimman osan elämästäni Porissa asuneena kiinnostuin kirjasta Porin mainitsemisen takia. Pori esiintyy kirjassa lopulta vain ohimennen, mitättömän pienessä sivuroolissa, mutta olen silti iloinen, että tulin lukeneeksi tämän.

Jaakko Melentjeffin Hukkuneet on kansainvälinen trilleri, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen lisäksi myös Ruotsiin, Islantiin ja Tsekkiin. Melentjeff onnistui koukuttamaan minut heti ensimmäisten sivujen myötä, ja jännite pysyy hyvin yllä loppuun saakka. Dialogi tuntuu paikoitellen vaivaannuttavan kömpelöltä, ja juoni on ehkäpä turhankin monimutkainen, mutta tarinassa on ehdottomasti hyvää imua. Huumoria on ripoteltu mukavasti matkan varrelle.

Henkilögalleria on hengästyttävän laaja, ja minulla vei hetken päästä kärryille siitä, kuka kukin on. Onneksi muutama kirjan hahmoista nousee selvemmin esiin. Tamperelainen viisikymppinen rikosylikonstaapeli Paula Korhonen asuu kerrostalossa Amurissa, kävelee joka aamu töihin säästä riippumatta, huolehtii iäkkäistä vanhemmistaan, ei ole koskaan ollut parisuhteessa ja yrittää löytää elämäänsä rakkauden netin deittisivuston kautta. Tukholmalainen Annmari Akselsson on eroamassa petollisesta miesystävästään. Reykjavikilainen rikoskomisario Magnus Thor on leski ja neljän tyttären yksinhuoltajaisä. NORDSA:n polkkatukkainen Kalle Nordin asuu yksiössä Turussa, reissaa työtehtävien takia paljon ja kaipaa lapsiaan.

Toivottavasti Jaakko Melentjeff jatkaa kirjoittamista. Olisi sääli, jos näin laaja joukko poliiseja olisi luotu vain yhtä ainoaa rikosromaania varten. Vaikka minä en ihan täysillä ihastunutkaan tähän esikoisdekkariin, Melentjeffissa on selvästi potentiaalia.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Atena. 420 sivua.
Kansi Mika Perkiökangas.

Ursula Poznanski: Äänet

Itävaltalainen Ursula Poznanski on työskennellyt lääketieteen toimittajana ennen kirjailijaksi ryhtymistään. Poznanski on julkaissut kaksi nuortenkirjaa, mutta ensimmäisellä aikuisille suunnatulla dekkarillaan Vii5i hän teki kansainvälisen läpimurtonsa. En ole lukenut Poznanskin esikoisdekkaria, mutta hänen toinen dekkarinsa Sokeat linnut koukutti minut. Poznanskin kolmas dekkari Äänet jatkaa Beatrice Kasparyn tutkimuksista kertovaa kirjasarjaa.

Hän veti henkeä ja kääntyi ympäri, salamannopeasti. Jonain päivänä hän vielä yhyttäisi ne. Ne eivät voineet piilotella loputtomasti, ja ihan sama mitä lääkärit sanoivat, ne olivat täyttä totta. Hän kuuli äänet. Ihan samalla lailla kuin äänet, jotka eivät piilotelleet, ihan samoin. Niin kuin oman äänensä.
Siellä missä oli ääniä, oli myös ihmisiä.
Ja tuolla alhaalla, tuolla minne portaat johtavat, oli ihmisiä.
Ja ääniä.

Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrisella osastolla yksi lääkäreistä löydetään murhattuna ja omituisesti koristeltuna. Osastolla hoidetaan vaikeasti traumatisoituneita potilaita. Beatrice Kaspary ja hänen poliisikollegansa yrittävät kuulustella traumapotilaita, mutta yksi kuulee olemattomia ääniä, yksi lörpöttelee taukoamatta, eikä yksi puhu sanaakaan. Tietääkö joku heistä jotain lääkärin murhasta ja keneen edes voi luottaa? Ja sitten löytyy seuraava uhri.

Sairaalan käytävät olivat yölläkin valaistut, mikä sai tunnelman vaikuttamaan oudommalta kuin jos kaikkialla olisi vallinnut yön pimeys. Autiot käytävät. Omien askelten kaiku kuulosti Beatricesta sietämättämön kovalta – kuin hän jättäisi akustisia jälkiä. Tämän tästä hän vilkuili olan yli taakseen ja siksi huomasikin, että yksi ovista liikahti.

Oi! Tässäpä on pitkästä aikaa kirja, jota lukiessani valvoin yömyöhään, vaikka väsymys kirvelsi silmissä. Olisin halunnut päivällä perua kaikki menot, tunkea korvatulpat korviini ja vain uppoutua kirjaan. Ursula Poznanskin Äänet todellakin koukuttaa heti ensimmäiseltä sivulta alkaen, eikä vauhti hyydy missään vaiheessa. Täyden kympin dekkari!

Beatrice Kaspary on ihanan inhimillinen päähenkilö, yksinhuoltajan murheineen, ei liian täydellinen eikä myöskään liian surkea. Beatricen ja hänen vetävän poliisikollegansa Florinin välillä kipiöi mukavasti, ja työyhteisöstä löytyy myös asiaankuuluvat ärsyttävät tyypit. Ja sairaalan psykiatrisella osastolla on tietysti monenlaisia mielenkiintoisia persoonallisuuksia, niin hoitohenkilökunnassa kuin myös potilaissa.

Hyvien henkilöhahmojen lisäksi Poznanskin vahvuuksia ovat kerronta ja tarinan kuljetus. Iso osa poliisin työstä on kansioiden lueskelua ja ihmisten haastattelua, mutta miten koukuttavasti ja jännittävästi Poznanski osaakaan kirjoittaa. Murhien selvittelyn ja sairaalalla ravaamisen ohessa seuraillaan sopivina annoksina päähenkilöiden yksityiselämää, mutta poliisien henkilökohtaiset pulmat eivät varasta liikaa tilaa tutkinnalta vaan tuovat uskottavuutta dekkariin. Vertakin kirjasta löytyy, mutta Ursula Poznanski ei herkuttele iljettävillä yksityiskohdilla.

Ursula Poznanskin Äänet nousee korkealle tämän vuoden dekkarilistallani, ihan top kolmoseen. Ja vielä muistutus tulevaisuuden itselleni: kun seuraavan kerran tartun Poznanskin uuteen dekkariin, tyhjennä kalenteri, lähetä perhe mummulaan ja varaa kirjaa varten muutama tunti rauhallista lukuaikaa!

Saksankielinen alkuteos Stimmen, 2015.
Suomentanut Anne Mäkelä. Kustantaja Atena, 2016. 406 sivua.

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto

Luen todella vähän (liian vähän!) tietokirjoja, mutta tämä helmikuussa 2016 suomeksi ilmestynyt teos herätti mielenkiintoni ja päätyi lopulta luettavakseni. Elizabeth Kolbert työskentelee toimittajana New Yorkerissa ja on aiemmin julkaissut muutaman kehutun tietokirjan, muun muassa ilmastonmuutoksesta. Kuudes sukupuutto räjäytti kuitenkin pankin, nousi New York Timesin bestseller-listalle ja nappasi viime vuonna parhaan tietokirjan Pulitzer-palkinnon. Kolbertin voittoisaa kirjaa on luonnehdittu merkittäväksi ja ajatuksia herättäväksi mutta myös mukaansatempaavaksi ja viihdyttäväksi.

Tämä tarinamme alkaa uuden lajin ilmestymisellä ehkä noin 200 000 vuotta sitten. Lajin jäsenet eivät ole erityisen nopeita, vahvoja tai hedelmällisiä, mutta ne ovat tavattoman kekseliäitä. Vähitellen ne laajentavat elinaluettaan, ylittävät meriä ja pyyhkäisevät heikompia lajeja pois tieltään. Nykyään tämä ruipelo laji asuttaa lähes jokaista kolkkaa maapallolla ja lisääntyy ennennäkemätöntä vauhtia. Homo sapiens muuttaa toimillaan planeetan elämää peruuttamattomasti.

Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto pitää sisällään kolmetoista lukua, joista jokainen esittelee joukkosukupuuton kannalta mielenkiintoisia eläin- ja kasvikunnan lajeja. Tiettävästi maapallolla on menneisyydessä ollut viisi merkittävää sukupuuttoaaltoa, ja tällä hetkellä on meneillään se kuudes sukupuutto. Noin kuusikymmentäviisi miljoonaa vuotta sitten loppunsa kohdanneet dinosaurukset tuntuvat nykyihmiselle kaukaisilta, suorastaan mielikuvituksellisilta olennoilta. Mutta mustatäpläinen, keltainen panamantynkäjalkasammakko on kuollut vasta hiljakkoin luonnossa sukupuuttoon, ja näitä pieniä myrkyllisiä sammakoita elää enää terraarioissa El Vallen Sammakkoeläinten suojelukeskuksessa.

Elizabeth Kolbert maalailee kirjassaan synkkiä kuvia tulevaisuudesta. Ihmisten avustuksella miljoonia eläin- ja kasvilajeja on siirtynyt uusille alueille ja vienyt elinmahdollisuudet alueen paikallisilta lajeilta. Lukuisia sammakkoeläimiä on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi, monia lajeja on jo ehtinyt menehtyä sukupuuttoon. Lepakot ovat hätää kärsimässä, eikä hyvin mene sarvikuonoillakaan. Korallien tuhoksi on koitumassa valtamerten happamoitumisen lisäksi muun muassa maatalouden valumista johtuva levien kasvu ja ilmastonmuutoksen aiheuttama veden lämpötilan nousu. Ja kun korallit katoavat, miljoonia koralleista riippuvaisia lajeja on vaarassa kadota myös.

Elizabeth Kolbert osaa kirjoittaa taitavasti ja helppotajuisesti. Vaikka Kuudes sukupuutto on alusta loppuun täynnä tiukkaa asiaa, Kolbert onnistuu melko hyvin välttämään kuivan puisevan sävyn ja pitämään kerronnan sujuvana, mielenkiintoisena. Mutta kevyttä luettavaa tämä ei sisältönsä takia todellakaan ole. Kuudes sukupuutto on järisyttävä, pysäyttävä, silmät aukaiseva tietopaketti, jonka lukemisesta suosittelen jokaiselle Homo sapiensille.

Englanninkielinen alkuteos The Sixth Extinction: An Unnatural History, 2014.
Suomentanut Pirkko Vesterinen. Kustantaja Atena, 2016. 367 sivua.