Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

2016-09-08-19.07.33.jpg.jpg

Häpeäkseni on myönnettävä, että Marko Hautalaa en ole aiemmin lukenut. Nimen olen toki kuullut, kirjankin ostanut ja monesti lukemista harkinnut, mutta vasta tämän uusimman kauhuromaanin myötä tulin oikeasti lukeneeksi Hautalaa. Marko Hautala on saanut aiemmista teoksistaan Kalevi Jäntin sekä Tiiliskivi-palkinnon, ja hänen kauhuromaanejaan on käännetty muun muassa englanniksi ja saksaksi. Kuiskaava tyttö on Hautalan seitsemäs romaani.

Se on tytön supatusta. Se kuuluu aivan vasemman korvani vierestä. Joskus luulen tuntevani jopa hengityksen. Aivan kuin perhonen lepattaisi korvalehteä vasten. Tai huulet olisivat niin lähellä, että ne välillä koskettaisivat. Silloin joudun hieromaan korvalehteäni, kunnes sitä alkaa kuumottaa. Joskus tyynyliinassa on ollut verta.

Siivoustyöntekijä löytää psykoterapeutti Unto Mäkilän ruumiin. Kuin rikkinäisen jauhosäkin, kaikki valuu ulos. Mäkilä oli ennen kuolemaansa jättänyt työkaverilleen Antonille punaisen kansion, Iida Hallaston potilaskertomuksen. Anton ei ollut kuullut mitään Iida-tyttärestään yli viiteentoista vuoteen, ja kansio tempaisee Antonin huimalle matkalle maanalaisiin käytäviin.

Marko Hautalan Kuiskaava tyttö menee luihin ja ytimiin, hyytäen ja korvalehteä kutitellen. Hautala ei maalaile hirmuisia hirviöitä eikä ullakon kummituksia, vaan tarinan keskiössä on korvasta lakkaamatta kuuluva tytön kuiskutus. Kuin tinnitus. Ei suinkaan tarvitse olla hullu kuullakseen kuiskauksia. Mutta se tarttuu, jos vain olet kuullut tai lukenut kuiskaavasta tytöstä. Supatusta ei voi paeta, vaan se kuuluu taukoamatta, yötä päivää, myös nukkuessa. Ja joskus saattaa tuntea hengityksen korvalehdellään. Iik!

Minulle kuitenkin kävi tämän Kuiskaavan tytön kanssa vähän hassusti. Koin nimittäin kirjan alun paljon kauhistuttavammaksi kuin lopun. Kirjan alkupuolella tunnelma on ihanan hyytävä, lopussa melske äityy jopa hivenen yliampuvaksi ja turhankin väkivaltaiseksi. Kaikkea ei kuitenkaan tarjoilla lukijalle valmiiksi pureskeltuna, vaan asiat jäävät mukavasti avoimiksi.

http://markohautala.fi/

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Tammi. 255 sivua.

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta

2016-08-02-01.08.19.jpg.jpg

Andrew Michael Hurleyn Hylätty ranta palkittiin parhaana esikoisromaanina Iso-Britanniassa vuonna 2015, ja kirjan pohjalta on tekeillä elokuva. Minulle Hylätty ranta on ollut yksi kesän odotetuimmista romaaneista, mutta olen säästellyt tätä kesäkuusta saakka ja otin tämän vasta nyt nautittavaksi.

Loneyta ei voinut oikeasti tuntea. Se muuttui jokaisen vuoroveden tullessa ja mennessä, ja joskus matalin luode paljasti niiden luita, jotka olivat kuvitelleet osaavansa lukea rantaa niin hyvin, että säästyisivät sen kavalilta virtauksilta. Kukaan, joka oli perillä Loneysta, ei mennyt lähellekään rantaa. Ei kukaan muu kuin me.

Tarinan kertojana on Tonto, joka palaa muistoissaan nuoruuteensa ja Loneyn maisemiin. Loney on kesytön kaistale Luoteis-Englannin rannikkoa. Teini-ikäinen Tonto, hänen mykkä isoveljensä Hanny ja pieni joukko seurakuntalaisia on matkustanut viettämään perinteistä pääsiäisen retriittiä. He asuvat ränsistyneessä rinnetalossa, jossa aika tuntuu pysähtyneen. Veljesten syvästi uskovainen äiti toivoo paikallisen lähteen pyhän veden parantavan Hannyn. Poika pysyy mykkänä, mutta sokea kyläläinen saa yllättäen näkönsä takaisin ja rinnetalon omenapuut notkuvat mehukkaista omenoista keskellä kylmää alkukevättä. Samaan aikaan pahamaineinen Coldbarrownin saari ja viimeisillään raskaana oleva teinityttö vetävät Hannya puoleensa.

Tunnustan, että odotin Hylätyn rannan olevan enemmän kauhua kuin tämä lopulta on. Luokittelisin tämän ehkä pikemminkin lukuromaaniksi, vaikka taustalla häilyy koko ajan uhkaavia sävyjä. Hylätyn rannan kauhu ei ole suoraviivaista lukijan pelottelua, vaan painostavaa tunnelmaa luodaan tehokkaasti pienin elein. En kuitenkaan ole pettynyt, vaan nautin tarinasta ja rivien välistä tihkuvasta uhasta.

Andrew Michael Hurleyn kieli on kaunista, kerronta soljuu kiireettömästi eteenpäin. Henkilöhahmoista hahmotellaan vahva kuva, mutta kirjan ehdoton päähenkilö on kuitenkin Loney, jumalanhylkäämä rantakaistale. Hurley ei tarjoile lukijoilleen kaikkia vastauksia valmiiksi pureskeltuina suupaloina, vaan osa asioista jää mukavasti auki ja lukijan oman mielikuvituksen varaan. Mieleenpainuva romaani.

Englanninkielinen alkuteos The Loney, 2014.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Kustantaja WSOY, 2016. 427 sivua.

Tiina Raevaara: Korppinaiset

img_20160601_160904.jpg

Tiina Raevaaraa on pakko ihailla. Hän on julkaissut romaaneja, novellikokoelman ja tietokirjan. Hän on perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi ja filosofian tohtori. Hän on tiedetoimittaja. Hänellä on taskussaan niin Runeberg-palkinto kuin myös Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto. Kaiken lisäksi Tiina Raevaara on kaunis ja kirjoittaa oikeasti hyviä kirjoja!

Korppinaiset on jatkoa Tiina Raevaaran edelliselle romaanille Yö ei saa tulla, jonka minä luin säikkyen ja nauttien. Psykologista jännitystä, maagisia harhamaailmoja, viiltävää realismia, kammottavaa kauhujen karnevaalia. Ihanan persoonallisia ja moniulotteisia henkilöhahmoja. Ja se hirviömäinen Nukkumatti, joka vaelteli öisin etsimässä unettomia ja repi heiltä silmät päästä.

Jokaisella ihmisellä on taakkanaan menneisyys. Ja vaikka me niin harvoin tiedämme, millaista taakkaa kanssakulkijamme joutuvat raahaamaan, menneisyys vaikuttaa jokaiseen vielä edessä olevaan hetkeen. Menneisyys tekee meistä sellaisia kuin olemme.

Vuosi sitten Johannes sai selville, että Aalo onkin elossa. Ainoa nainen jota Johannes on koskaan rakastanut. Johannes haluaa saada kadotetun rakastettunsa takaisin ja elää loppuelämänsä Aalon kanssa isovanhemmiltaan perimässään talossa metsän keskellä. Johannes ryhtyy kunnostamaan suurta taloa yhdessä viime vuodet talossa asuneen vuokralaisen kanssa. Talossa, jossa on lukittuja huoneita ja naakkojen valtaama ullakko, Johannes alkaa miettiä menneisyyttään ja isänsä salaperäistä kuolemaa.

Tiina Raevaara on luonut hyisevät puitteet kauhuromaanilleen. Pölyinen talo lukittuine huoneineen ja menneisyyden aaveineen. Arvoituksellisia kuolemantapauksia, sairaalloisia pakkomielteitä, vaiettuja muistoja. Varislinnut, ne kaikki kirjan mustapukuiset ja terävänokkaiset naakat ja korpit. Raunioitunut sairaala josta paikalliset kertovat kauhistuttavia tarinoita.

Korppinaiset on niin vetävä ja koukuttava, että olisin voinut ahmaista tämän kevyesti yhdessä illassa. Yritin kuitenkin lukea kirjaa lyhyemmissä pätkissä, nauttien. En ole pitkään aikaan lukenut mitään kirjaa näin jännittyneenä, malttamattomana loppuratkaisua odottaen, samalla kirjan loppumista peläten.

Johanneksen, Aalon ja talon tarinat kietoutuvat ihanasti ja kamalasti yhteen. Lukijalle annetaan vihjeitä tulevasta, mutta minä taisin odottaa jotain vieläkin kammottavampaa. Kauhuromaanin loppuratkaisu tarjoillaan lukijalle valmiiksi pureskeltuna, ja vaikka en yleensä pidä asioiden jättämisestä auki, kenties Korppinaiset olisi voinut lopulta olla vähän arvoituksellisempi.

Tiina Raevaaran edellinen romaani Yö ei saa tulla oli hyvä, mutta tämä Johannaksen ja Aalon tarinaa jatkava Korppinaiset on parempi. Olen aiemmin ollut sovittelemassa kotimaisen kauhukuningattaren kruunua Mia Vänskän päähän, mutta täten julistan Tiina Raevaaran Suomen kauhukuningattareksi.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Like. 281 sivua.