Kate Morton: Kellontekijän tytär

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Olin hänen muusansa, hänen kohtalonsa. Ja hän oli minun.
Siitä on kauan; se tapahtui eilen.
Muistan kyllä rakkauden.

Lontoossa arkistonhoitajana työskentelevä Elodie löytää 150 vuotta vanhan nahkaisen olkalaukun, jonka sisällä on naisen valokuva sekä taitelijan luonnoslehtiö. Yksi luonnoslehtiön piirroksista herättää Elodien huomion, piirroksen joki ja kartano nimittäin tuovat hänen mieleensä edesmenneen äitinsä useasti kertoman iltasadun. Mutta onko talo oikeasti olemassa? Ja kuka on valokuvan arvoituksellinen nainen? Mitä tapahtui kesällä vuonna 1862?

Kaksi odottamatonta vierasta.
Kaksi pitkään säilytettyä salaisuutta.
Laukaus pimeässä.

Australialaisen Kate Mortonin kuudes suomennettu lukuromaani Kellontekijän tytär on juuri niin ihana kuin etukäteen uskalsin toivoa. Uskomattoman kauniit kannet kätkevät sisälleen ihastuttavan lumoavan tarinan, joka vie lukijan Elodien matkaan selvittelemään 150 vuoden takaisia salaisuuksia. Kellontekijän tytär on yhdistelmä historiallista romaania, mysteerikertomusta, kummitustarinaa, romantiikkaa ja jännitystä, surua ja kaipausta, muistojen virtaa.

Mutta helppo romaani ei Kellontekijän tytär ole. Olen viime aikoina kärsinyt keskittymisvaikeuksista, ja vaikka helppolukuisen dekkarin lukeminen onnistui loppujen lopuksi ihan kohtalaisen sutjakkaasti, 550-sivuisen Kellontekijän tyttären maailmaan oli hankalampi päästä sisälle. Kuka kukin on, kuka nyt on kertojaäänenä, missä vuodessa tällä hetkellä ollaan. Olen muidenkin kuullut sanoneen, että kirja avautuu hitaasti ja on sekava, joten vika ei ollut pelkästään minun päässäni. Mutta kun Kellontekijän tyttärelle antaa aikaa, se palkitsee lukijan vangitsevalla ja kiehtovalla kertomuksella.

Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Englanninkielinen alkuteos The Clockmaker’s Daughter, 2018.
Suomentanut Hilkka Pekkanen ja Tuukka Pekkanen.
Kustantaja Otava, 2019. 557 sivua.

Jane Harper: Kuiva kausi

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Pyykit roikkuivat ulkona pyörivällä kuivaustelineellä, rutikuivina ja auringon jäykistäminä. Lapsen potkulauta oli jätetty kivipolulle. Kilometrin säteellä maatilasta oli vain yksi sykkivä ihmissydän.
Siksi kukaan ei hätkähtänyt, kun talon uumenista alkoi kuulua vauvan itkua.

Australiassa Kiewarran pikkukaupungissa löydetään kuolleina isä, äiti ja perheen poika. Näyttää siltä, että pitkään jatkunut kuivuus ja taloushuolet ovat saaneet maatilan isännän tarttumaan aseeseen ja tekemään murheellisen ratkaisunsa. Mutta muutama seikka herättää poliisi Aaron Falkin epäilyksen ja saa hänet tutkimaan lapsuudenystävänsä perhesurmaa tarkemmin. Helppoa homma ei tule olemaan, sillä Aaron on kaksikymmentä vuotta sitten erään kuolemantapauksen jälkeen joutunut isänsä kanssa lähtemään Kiewarrasta eikä Aaronia vieläkään toivoteta avosylin tervetulleeksi kaupunkiin.

Kuiva kausi käynnistää Australiaan sijoittuvan rikosromaanisarjan, jonka pääosassa häärii 36-vuotias Aaron Falk. Kiewarran pikkukaupungista kotoisin, nykyisin työskentelee poliisina talousrikososastolla Melbournessa. Kalpea ja vaaleahiuksinen. Naissuhteissaan toistuvasti epäonnistunut. Sopivasti arvoituksellinen ja kiehtova tyyppi.

Kuivuus ja kuumuus näyttelevät suurta roolia Jane Harperin esikoisdekkarissa. Kiewarra riutuu vuosisadan pahimman kuivuuden keskellä. Maatilallisten elämä on silkkaa taistelua päivästä toiseen, eikä edes aiemmin niin vuolaina virranneissa joissa ole enää vettä. Ja kun maatilallisilla menee huonosti, pikkukaupungin kaupat joutuvat yksi toisensa jälkeen sulkemaan ovensa. Kiewarra kaipaisi kipeästi sadetta. Ei ihme, että paikallisilla on hermot kireällä ja kaikki vaikuttavat jokseenkin onnettomilta.

Jane Harperin Kuiva kausi on mitä parhain kesädekkari. Helppolukuinen, viihdyttävä, koukuttava, yllättävä. Kerronnan keskiössä on sisäänpäinlämpiävä pikkukaupunki sekä sen ahdasmieliset asukkaat ja heidän välisensä suhteet, kahdenkymmenen vuoden takainen aika sekä nykyhetki, monta turhaa kuolemaa. Piinaavan paahtavaa kuumuutta ja riuduttavaa kuivuutta. Virkistävää vaihtelua nordic noirille. Mutta onneksi täällä Pohjolassa hämähäkit ovat pienempiä ja vaarattomampia kuin australialaiset serkkunsa!

Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Englanninkielinen alkuteos The Dry, 2016.
Suomentanut Mari Hallivuori.
Kustantaja Tammi, 2019. 381 sivua.

Pernilla Ericson: Löydän sinut

Ruotsalaisen Pernilla Ericsonin erinomainen esikoisdekkari Sinua seurataan esitteli Erla-ryhmän. Eläköityneen kriminologian professori Edithin perustaman työryhmän, jossa rikoksia Edithin johdolla ratkovat rikollisnero Rickard, sisukas poliisi Liv ja taitava hakkeri Aminah. Löydän sinut on sarjan toinen osa. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

On kulunut vuosi edellisen kirjan tapahtumista. Rickard Falke on paennut Tukholman alamaailman mahtavinta ja vaarallisinta miestä Australiaan saakka ja luonut itselleen uuden elämän. Nyt Rickard kuitenkin palaa Ruotsiin tapaamaan vakavasti sairasta ystäväänsä ja joutuu välittömästi hengenvaaraan. Poliisi toivoo Rickardin toimivan avaintodistajana oikeudenkäynnissä rikollispomo Jovan Devicia vastaan. Häikäilemätön Devic haluaa vaientaa Rickardin ja palkkaa murhaajan jahtaamaan häntä. Poliisit yrittävät pitää Rickardin olinpaikan salassa, mutta palkkamurhaajalla on apunaan petturi poliisivoimista. Erla-ryhmän jäsenet päättävät lyödä viisaat päänsä yhteen, murhaajan etsintä alkaa.

Jos Sinua seurataan ei olisi ollut niin hyvä esikoisdekkari, olisin todennäköisesti jättänyt väliin tämän toisen osan Löydän sinut. En nimittäin pidä dekkareista, joissa järjestäytynyt rikollisuus ja alamaailma näyttelevät näin suurta roolia. Väkivallalla mässäilyä ja uhkailua on liikaa. Olen silti vuosien varrella lukenut muutaman hyvän gansteridekkarin, eikä myöskään Löydän sinut ole ollenkaan huono. Pidin kuitenkin Pernilla Ericsonin esikoisdekkarista enemmän.

Erla-ryhmä on mielenkiintoinen porukka. Eläköitynyt kriminologian professori Edith, oikeudenmukainen ja reilu. Poliisi Liv Kaspi, lehdistön ja poliisipäälliköiden suosikki. Taitava hakkeri Aminah, työskentelee nykyään Ruotsin turvallisuuspoliisissa. Ja sitten tietysti Rickard, elänyt rankan lapsuuden ja nuoruuden, niittänyt mainetta alamaailmassa järjestelijänä, mutta sittemmin yrittänyt jättää rikolliset puuhat taakseen ja elää nuhteettomasti.

Pernilla Ericson osaa taitavasti luoda jännitteen heti ensimmäisillä sivuilla. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarjoillaan sopivasti, lukiessa ei todellakaan käy aika pitkäksi. Herkullisista henkilöhahmoista ja heidän kemioistaan riittää ammennettavaa useamman dekkarin verran, eikä Ericsonilta ainakaan vielä ole ideat loppuneet. Erla-ryhmästä kertovaan sarjaan on Ruotsissa nimittäin juuri ilmestynyt kolmas osa.

Ruotsinkielinen alkuteos Jag ska hitta dig, 2017.
Suomentanut Pirjo Lintuniemi.
Kustantaja HarperCollins, 2018. 380 sivua.

Kate Morton: Talo järven rannalla

Australialainen Kate Morton (s. 1976) on opiskellut niin draamaa, puheviestintää kuin myös kirjallisuutta. Nykyään Morton on keskittynyt kirjoittamiseen ja asuu perheensä kanssa Lontoossa. Talo järven rannalla on Mortonin viides suomennettu romaani. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Aluksi hän oli harkinnut tunnustamista, ja ehkä hän olisi alun perin saattanutkin paljastaa kaiken. Tilaisuus oli kuitenkin mennyt ohi, ja nyt oli liian myöhäistä. Oli tapahtunut liian paljon: etsintäpartiot, poliisit, suurelta yleisöltä tietoja pyytävät sanomalehtiartikkelit. Ei ollut ketään, kenelle kertoisi, ei mitään keinoa korjata tilannetta, ei minkäänlaista mahdollisuutta, että hänelle annettaisiin anteeksi. Muuta ei voinut kuin haudata todisteet. (s. 7)

Kesäkuussa vuonna 1933. Cornwallissa Edevanen perheen järvenrantatalossa ja sen tiluksilla käy kova hyörinä, kun talossa valmistaudutaan jokavuotisiin juhannusjuhliin. Kuusitoistavuotias Alice Edevane on kuitenkin uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Kirjailijan urasta haaveileva Alice on palavasti rakastunut tilalla työskentelevään mieheen. Mutta yöllä paljastuu kaamea tragedia. Alicen pieni veli on kadonnut.

Vuonna 2003. Sadie Sparrowin kodin ovimatolta löytyy kirje, jonka sisältämä viesti aiheuttaa jääkylmää järkytystä ja sekoittaa Sadien pasmat. Aluksi rikospoliisin työhön keskittyminen herpaantuu vain pieniksi hetkiksi, mutta lopulta Sadie möhlii pahasti ja hänet määrätään pakkolomalle. Sadie pakenee Lontoosta isoisänsä luo Cornwalliin ja yrittää kokoilla itseään. Yhdellä juoksulenkeistään hän löytää ränsistyneen puutarhan ja hylätyn talon. Sadie saa kuulla, että talossa asunut Edevanen perhe oli vuosikymmeniä aiemmin muuttanut pois traagisen tapahtuman jälkeen, perheen pieni poika oli kesken juhlien kadonnut kuin savuna ilmaan.

Alice Edevanen ja Sadie Sparrowin tiet kohtaavat, kun Sadie alkaa tutkia kolmekymmentäluvulla tapahtunutta Alicen pikkuveljen katoamista ja lähestyy Alicea kirjeellä. Alice on nykyään kuuluisa dekkarikirjailija, joka kirjoittaa parhaillaan viidettäkymmenettä romaaniaan. 86-vuotias Alice on yrittänyt jättää menneisyyden taakseen, mutta nyt monimutkainen salaisuuksien vyyhti alkaa purkautua auki.

Alice ei koko elinaikanaan pystyisi arvioimaan varmasti, tuliko huoneessa samalla hetkellä kylmä nummelta äkkiä pyyhältäneen tuulenpuuskan mukana, vai johtuiko kylmyys hänen omasta sisäisestä termostaatistaan, todellisen elämän hyökyaallosta, jossa menneisyys paiskautui päin kuin taaksepäin vetäytynyt vesimassa, joka oli jo pitkään odottanut vuoroveden vaihtumista päästääkseen valloilleen. Sillä tietenkin hän tiesi täsmälleen, mihin kirje viittasi, eikä sillä ollut mitään tekemistä niiden siistien keksittyjen arvoitusten kanssa, joita hän sommitteli kirjoihinsa. (s. 106)

Ai että! Kate Morton osaa luoda häkellyttävän lumoavia tarinoita, jotka vievät lukijan täysin mukanaan. Lähes seitsemänsataa sivua ei tunnu missään, kun kirjoittajana on Kate Morton. Tosin edellinen romaani Salaisuuden kantaja ei ihan vakuuttanut minua, ja sen luettuani ehdin jo miettiä, alkaako Mortonilta jutut loppua vai alanko minä kyllästyä Mortonin tyyliin. Mutta huoli pois, tämä Mortonin uusin suomennos Talo järven rannalla hurmasi minut jälleen täydellisesti.

Tarinaa kuljetetaan monessa eri aikatalossa ja henkilöhahmoja on paljon. Välillä tuntuu, että juoni alkaisi lipsahtaa pahasti sivuraiteille, mutta lopulta jokaisella luvulla on oma tärkeä osuutensa kokonaisuuden kannalta. Henkilöt eivät ole pelkkiä värittömiä paperisia hahmoja, vaan jokaisella on menneisyytensä ja persoonallisuutensa. Morton keskittyy erityisesti naisiin, ja vaikka kirjassa on myös monia miespuolisia henkilöhahmoja, tärkeitäkin, silti naiset etupäässä kuljettavat tarinaa eteenpäin. Rikkinäisiä sieluja jotka yrittävät selvitä elämässä päivästä toiseen ja elää tekemiensä valintojen, virheiden kanssa.

Olen kuullut suitsutusta, että Talo järven rannalla olisi jopa Kate Mortonin paras romaani. Muistikuvani ensimmäisistä Mortonin romaaneista ovat jo ehtineet haalistua, mutta Talo järven rannalla on kieltämättä varsin onnistunut teos, vaikkakin loppuratkaisu on ehkäpä turhan lälly. Vauhdikasta, napakkaa lukemista kaipaavalle en Mortonia lähtisi suosittelemaan, mutta mikäli etsit viihdyttävää lukuromaania etkä pelästy kirjan paksuutta, Talo järven rannalla voisi olla sinun kirjasi. Minä ainakin nautin.

Englanninkielinen alkuteos The Lake House, 2016.
Suomentanut Hilkka Pekkanen.
Kustantaja Bazar, 2017. 671 sivua.

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Australialaisen Liane Moriartyn romaaneja on myyty maailmanlaajuisesti jo yli kuusi miljoonaa kappaletta. En ihmettele. Hyvän aviomiehen jälkeen olin vielä vähän epäileväinen, mutta Mustat valkeat valheet ja Nainen joka unohti vakuuttivat minut täysin. Liane Moriartyn kirjat tarjoavat sekä kepeää viihdettä että pientä jännitystä. Taustalla väreileviä uhkaavia salaisuuksia jotka lopulta nousevat synkkinä pintaan. Moriartyn romaanit eivät siis ole puhtaita trillereitä mutta eivät ihan höttöistä hömppääkään. Ja nyt tätä herkkua on saatu suomeksi lisää, kun Tavalliset pikku pihajuhlat putkahti kauppoihin helmikuussa. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

”Tämä tarina alkaa pihajuhlista”, Clementine sanoi. Mikrofoni voimisti ja silotti hänen äänensä, teki sen arvovaltaisemmaksi, aivan kuin sitä olisi jotenkin käsitelty. ”Tavallisten naapurusten pihajuhlista tavallisella pihalla.”

Grillijuhlissa on paikalla kuusi aikuista, kolme lasta ja yksi koira. Clementine ja hänen miehensä Sam sekä heidän pikkutyttönsä kaksivuotias Ruby ja viisivuotias Holly. Lapseton pariskunta Erika ja Oliver. Tiffany ja Vid sekä heidän kymmenvuotias tyttärensä Dakota. Paljon viiniä ja hyvää ruokaa. Mutta sitten huomio herpaantuu hetkeksi ja seuraukset ovat järkyttäviä.

Olin varannut pääsiäislomalleni takuuvarmaa luettavaa – Viveca Stenin Ristiaallokossa ja Liane Moriartyn Tavalliset pikku pihajuhlat. Enkä todellakaan joutunut pettymään. Parisataa sivua päivässä meni kevyesti, niin tehokkaasti ensin Sten ja sitten Moriarty onnistuivat minut koukuttamaan.

Tavallisten pikku pihajuhlien rakenne on tyypillistä Liane Moriartya. Nerokasta ja taitavaa juonenkuljetusta. Vaikka kertomuksen keskiössä on naapuruston grillijuhlat, tarina käynnistyy monta viikkoa pihajuhlien jälkeen. Muistojen ja välähdyksien avulla lukijalle rakennetaan hiljalleen kuvaa siitä, mitä kamalaa juhlissa oikeasti on tapahtunut. Tutuiksi tulevat erityisesti ystävykset Clementine ja Erika,  ja heidän aviomiehensä saavat tyytyä esittämään sivurooleja.

Liane Moriartyn kerronta on jälleen kerran hänelle ominaiseen tyyliin tarkkanäköistä ja nokkelaa. Terävää ja hauskaa. Avioliiton ylä- ja alamäkiä. Tukalia ystävyyssuhteita. Vaikeita äidin ja tyttären välisiä suhteita. Työmurheita. Riittämättömyyden tunteita. Iloa ja onnea, surua ja murhetta.

Ihan timanttisinta Moriartya tämä ei kuitenkaan ollut. Minun kaipaamani mojova jymy-yllätys jäi nimittäin puuttumaan. Moriarty pohjustelee juonenkäänteitä niin huolellisesti, että pystyin aavistelemaan ne jo paljon etukäteen. Mutta aikamoista nannaa tämä silti on Moriartyn faneille, täynnä lukuisia herkullisia oivalluksia ja teräviä koukkuja.

Englanninkielinen alkuteos Truly Madly Guilty, 2016.
Suomentanut Helene Bützow. Kustantaja WSOY, 2017. 464 sivua.

Anna Snoekstra: Peilikuva

Australialainen Anna Snoekstra on opiskellut luovaa kirjoittamista sekä elokuvataidetta ja työskennellyt niin elokuva- ja näytelmäkäsikirjoittajana kuin myös musiikkivideoiden ohjaajana. Psykologinen trilleri Peilikuva on Snoekstran esikoisromaani. Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Katson naista, sitten miestä, annan itseni nauttia hetkestä. Katson heitä tarkkaavaisesti nauttiakseni siitä täsmällisestä hetkestä, kun heidän ilmeensä muuttuu. ”Minun nimeni on Rebecca Winter. Minut siepattiin yksitoista vuotta sitten.”

Nainen yrittää näpistää ruokaa kaupasta ja jää kiinni. Selvitäkseen pulasta nainen väittää olevansa vuosia aiemmin kadonnut Rebecca Winter. Nainen on riittävästi samannäköinen kuin Rebecca, ja vaikka poliiseilla kenties on omat epäilyksensä, nainen otetaan avosylin vastaan Becin vanhempien kotiin. Mutta mitä oikealle Becille tapahtui yksitoista vuotta sitten ja uhkaako sama vaara myös Beciksi tekeytynyttä naista?

Joku jahtaa minua. Joku haluaa tehdä minulle samoin kuin Becille.

HarperCollinsista on hyvää vauhtia tulossa minun lempparini. Kustantamo julkaisee jatkuvasti minulle mieluista luettavaa. Mainittakoon niistä esimerkiksi Stuart MacBriden Kuoleman sävel, Karin Slaughterin Kahlittu ja Emelie Scheppin Ikuisesti merkitty. Eikä HarperCollins pettänyt minua taaskaan, vaan tämä Anna Snoekstran esikoisromaani Peilikuva on oikeasti hyvä psykologinen trilleri.

Snoekstran Peilikuvassa kulkee koko ajan rinnakkain kaksi kertomusta, toinen vuodessa 2014 ja toinen menneisyydessä vuonna 2003. Ääneen pääsevät sekä Rebeccaa teeskentelevä nainen nykyhetkessä että aito oikea Rebecca yksitoista vuotta aiemmin. Useiden kirjailijoiden paljon käyttämä tapa toimii tälläkin kertaa hyvin, ja kerronta pitää lukijan tiukasti otteessaan. Totuus purkautuu pala palalta, ja vaikka lukija voi etukäteen jotain aavistella, Snoekstra onnistuu myös yllättämään.

Anna Snoekstran esikoisromaani Peilikuva on tiivistunnelmainen ja jännittävä psykologinen trilleri. Kirja joka tekisi mieli ahmaista yhdeltä istumalta. Kirja joka ehdottomasti ansaitsisi isomman hypetyksen kuin Shari Lapenan Hyvä naapuri. Kirja joka sopisi mainiosti elokuvateatterin valkokankaalle esitettäväksi. Kirja joka saa minut odottamaan lisää luettavaa Snoekstralta. Tykkäsin!

Englanninkielinen alkuteos Only Daughter, 2016.
Suomentanut Päivi Paju. Kustantaja HarperCollins, 2017. 304 sivua.

Kate Morton: Salaisuuden kantaja

Tiedättekö sen ihmeellisen tunteen, kun lumoava tarina vie täysin mukanaan? Olen lukenut kaksi Kate Mortonin aiempaa romaania, Hylätyn puutarhan ja Kaukaiset hetket, joten minäpä tiedän sen tunteen. Kun kuulin, että Mortonilta ilmestyy suomeksi uusi romaani, hihkaisin ilosta ja merkitsin Salaisuuden kantajan välittömästi syksyn lukulistalleni. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Vivien. Nimi sai Laurelissa aikaan merkillisen muutoksen. Iho tuntui kuumalta ja sitten kylmältä, ja hän tunsi veren tykyttävän ohimoissaan. Aivojen poikki vilahti pyörryttävä kuvasarja: kiiltävä veitsenterä, äidin säikähtänyt ilme, irronnut punainen nauha. Vanhoja muistoja, rumia muistoja, jotka tuntemattoman naisen nimi oli jotenkin päästänyt valloilleen.

Vuonna 1961. Muu perhe on juhlimassa kuopuksen syntymäpäivää rannalla, mutta 16-vuotias Laurel on kavunnut puumajaan haaveilemaan ensirakkaudestaan ja heidän yhteisestä tulevaisuudestaan. Kaunis kesäpäivä saa järkyttävän käänteen, kun puumajassa piileskelevä Laurel joutuu todistamaan rikosta. Se muuttaa kaiken, mitä hän on siihen asti tiennyt perheestään ja erityisesti äidistään Dorothysta.

Vuonna 2011. Laurel on tehnyt menestyksekkään uran näyttelijänä, ja ennen seuraavan elokuvan kuvauksia hän kiirehtii huonokuntoisen äitinsä luo auttamaan tämän 90-vuotisjuhlien järjestämisessä. Laurel ei kuitenkaan voi olla miettimättä viidenkymmenen vuoden takaista kesäpäivää, jonka jälkeen mikään ei enää ollut niin kuin ennen. Hän päättää ottaa selvää äitinsä salatusta menneisyydestä.

”Kuka sinä olet, Dorothy?” Laurel sanoi hiljaa. ”Kuka olit ennen kuin sinusta tuli meidän äitimme?”

Salaisuuden kantaja on paksu romaani, lähes 700-sivuinen. Kate Mortonin kerronta on yksityiskohtaista ja hidastempoista. Siitä joko tykkää tai sitten ei tykkää. Minä olen viehähtynyt Mortonin tyyliin, mutta myönnän Salaisuuden kantajaa lukiessani hetkittäin tuskastuneeni ja kaivanneeni tarinaan tiivistämistä. Pelkäänpä, että yksityiskohtainen kuvailu ja kirjan paksuus saavat osan lukijoista jättämään tämän hienon matkan kesken.

Mutta ei Salaisuuden kantaja huono ole, ei suinkaan. Kate Morton osaa rakennella juonta taitavasti ja kuljettaa tarinaansa hienosti monessa aikatasossa, monta ihmistä seuraten. Henkilöhahmot tulevat läheiseksi, tapahtumapaikkoihin kiintyy. Ystävyksiä ja rakastavaisia sodan keskellä Lontoossa, ja viisikymmentä vuotta myöhemmin sisarukset selvittämässä menneisyyden salaisuuksia. Sodasta ja rikoksesta huolimatta lukuromaanin tunnelma on enimmäkseen ihanan lämminhenkinen ja rakastava.

Hidastempoisen alun ja keskiosan jälkeen kerronta tiivistyy ja vauhti kiihtyy. Viimeiset parisataa sivua hotkaisin yhdeltä istumalta. Kirjan loppuratkaisu ei ehkä ole yllättävä mutta Salaisuuden kantajan henkeen sopiva – kaunis ja koskettava.

Englanninkielinen alkuteos The Secret Keeper, 2012.
Suomentanut Hilkka Pekkanen. Kustantaja Bazar, 2016. 669 sivua.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Australialaiselta Liane Moriartylta on aiemmin julkaistu suomeksi kaksi romaania, Hyvä aviomies ja Mustat valkeat valheet. Ensimmäinen jätti minut ristiriitaisiin fiiliksiin, jälkimmäisestä pidin enemmän. Kumpikin on kepeää, humoristista viihdettä, mutta kummassakin taustalla väreilee kutkuttavan uhkaavia salaisuuksia, jotka lopulta nousevat synkkinä pintaan. Eivät siis ole puhtaita dekkareita mutta eivät ihan hömppääkään.

Alice kaatuu komeasti ja lyö päänsä kesken hikisen steppitunnin. Tärskyn seurauksena hänen muististaan pyyhkiytyy pois kaikki viimeisen kymmenen vuoden tapahtumat. Herätessään hän luulee olevansa kolmekymppinen, onnellisesti naimisissa ihanan Nickin kanssa, odottavansa esikoistaan. Mutta peilistä vastaan tuijottaa nelikymppinen Alice, laiha kolmen lapsen äiti keskellä riitaisaa avioeroa. Mutta kuka on Gina, jonka nimi lipsahtaa jatkuvasti muiden huulilta, mutta josta heti vaietaan?

Liane Moriarty on kyhäillyt herkullisen romaanin niinkin vakavasta aiheesta kuin muistinmenetyksestä. Voi, Alice! Ehdottoman nautittavaa, koukuttavaa luettavaa. Kirja jota hetkittäin suorastaan ahmin. Kevyt, nopealukuinen, viihdyttävä. Hauska, humoristinen, herskyvä. Ajatuksia herättävä, syvällinen, sisällyksekäs.

Englanninkielinen alkuteos What Alice Forgot, 2010.
Suomentanut Helene Bützow. Kustantaja WSOY, 2016. 497 sivua.