Kate Morton: Talo järven rannalla

IMG_20170922_175701_184

Australialainen Kate Morton (s. 1976) on opiskellut niin draamaa, puheviestintää kuin myös kirjallisuutta. Nykyään Morton on keskittynyt kirjoittamiseen ja asuu perheensä kanssa Lontoossa. Talo järven rannalla on Mortonin viides suomennettu romaani. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Aluksi hän oli harkinnut tunnustamista, ja ehkä hän olisi alun perin saattanutkin paljastaa kaiken. Tilaisuus oli kuitenkin mennyt ohi, ja nyt oli liian myöhäistä. Oli tapahtunut liian paljon: etsintäpartiot, poliisit, suurelta yleisöltä tietoja pyytävät sanomalehtiartikkelit. Ei ollut ketään, kenelle kertoisi, ei mitään keinoa korjata tilannetta, ei minkäänlaista mahdollisuutta, että hänelle annettaisiin anteeksi. Muuta ei voinut kuin haudata todisteet. (s. 7)

Kesäkuussa vuonna 1933. Cornwallissa Edevanen perheen järvenrantatalossa ja sen tiluksilla käy kova hyörinä, kun talossa valmistaudutaan jokavuotisiin juhannusjuhliin. Kuusitoistavuotias Alice Edevane on kuitenkin uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Kirjailijan urasta haaveileva Alice on palavasti rakastunut tilalla työskentelevään mieheen. Mutta yöllä paljastuu kaamea tragedia. Alicen pieni veli on kadonnut.

Vuonna 2003. Sadie Sparrowin kodin ovimatolta löytyy kirje, jonka sisältämä viesti aiheuttaa jääkylmää järkytystä ja sekoittaa Sadien pasmat. Aluksi rikospoliisin työhön keskittyminen herpaantuu vain pieniksi hetkiksi, mutta lopulta Sadie möhlii pahasti ja hänet määrätään pakkolomalle. Sadie pakenee Lontoosta isoisänsä luo Cornwalliin ja yrittää kokoilla itseään. Yhdellä juoksulenkeistään hän löytää ränsistyneen puutarhan ja hylätyn talon. Sadie saa kuulla, että talossa asunut Edevanen perhe oli vuosikymmeniä aiemmin muuttanut pois traagisen tapahtuman jälkeen, perheen pieni poika oli kesken juhlien kadonnut kuin savuna ilmaan.

Alice Edevanen ja Sadie Sparrowin tiet kohtaavat, kun Sadie alkaa tutkia kolmekymmentäluvulla tapahtunutta Alicen pikkuveljen katoamista ja lähestyy Alicea kirjeellä. Alice on nykyään kuuluisa dekkarikirjailija, joka kirjoittaa parhaillaan viidettäkymmenettä romaaniaan. 86-vuotias Alice on yrittänyt jättää menneisyyden taakseen, mutta nyt monimutkainen salaisuuksien vyyhti alkaa purkautua auki.

Alice ei koko elinaikanaan pystyisi arvioimaan varmasti, tuliko huoneessa samalla hetkellä kylmä nummelta äkkiä pyyhältäneen tuulenpuuskan mukana, vai johtuiko kylmyys hänen omasta sisäisestä termostaatistaan, todellisen elämän hyökyaallosta, jossa menneisyys paiskautui päin kuin taaksepäin vetäytynyt vesimassa, joka oli jo pitkään odottanut vuoroveden vaihtumista päästääkseen valloilleen. Sillä tietenkin hän tiesi täsmälleen, mihin kirje viittasi, eikä sillä ollut mitään tekemistä niiden siistien keksittyjen arvoitusten kanssa, joita hän sommitteli kirjoihinsa. (s. 106)

Ai että! Kate Morton osaa luoda häkellyttävän lumoavia tarinoita, jotka vievät lukijan täysin mukanaan. Lähes seitsemänsataa sivua ei tunnu missään, kun kirjoittajana on Kate Morton. Tosin edellinen romaani Salaisuuden kantaja ei ihan vakuuttanut minua, ja sen luettuani ehdin jo miettiä, alkaako Mortonilta jutut loppua vai alanko minä kyllästyä Mortonin tyyliin. Mutta huoli pois, tämä Mortonin uusin suomennos Talo järven rannalla hurmasi minut jälleen täydellisesti.

Tarinaa kuljetetaan monessa eri aikatalossa ja henkilöhahmoja on paljon. Välillä tuntuu, että juoni alkaisi lipsahtaa pahasti sivuraiteille, mutta lopulta jokaisella luvulla on oma tärkeä osuutensa kokonaisuuden kannalta. Henkilöt eivät ole pelkkiä värittömiä paperisia hahmoja, vaan jokaisella on menneisyytensä ja persoonallisuutensa. Morton keskittyy erityisesti naisiin, ja vaikka kirjassa on myös monia miespuolisia henkilöhahmoja, tärkeitäkin, silti naiset etupäässä kuljettavat tarinaa eteenpäin. Rikkinäisiä sieluja jotka yrittävät selvitä elämässä päivästä toiseen ja elää tekemiensä valintojen, virheiden kanssa.

Olen kuullut suitsutusta, että Talo järven rannalla olisi jopa Kate Mortonin paras romaani. Muistikuvani ensimmäisistä Mortonin romaaneista ovat jo ehtineet haalistua, mutta Talo järven rannalla on kieltämättä varsin onnistunut teos, vaikkakin loppuratkaisu on ehkäpä turhan lälly. Vauhdikasta, napakkaa lukemista kaipaavalle en Mortonia lähtisi suosittelemaan, mutta mikäli etsit viihdyttävää lukuromaania etkä pelästy kirjan paksuutta, Talo järven rannalla voisi olla sinun kirjasi. Minä ainakin nautin.

Englanninkielinen alkuteos The Lake House, 2016.
Suomentanut Hilkka Pekkanen.
Kustantaja Bazar, 2017. 671 sivua.

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Pixlr_20170413133756821_20170413134901591_20170414111008404

Australialaisen Liane Moriartyn romaaneja on myyty maailmanlaajuisesti jo yli kuusi miljoonaa kappaletta. En ihmettele. Hyvän aviomiehen jälkeen olin vielä vähän epäileväinen, mutta Mustat valkeat valheet ja Nainen joka unohti vakuuttivat minut täysin. Liane Moriartyn kirjat tarjoavat sekä kepeää viihdettä että pientä jännitystä. Taustalla väreileviä uhkaavia salaisuuksia jotka lopulta nousevat synkkinä pintaan. Moriartyn romaanit eivät siis ole puhtaita trillereitä mutta eivät ihan höttöistä hömppääkään. Ja nyt tätä herkkua on saatu suomeksi lisää, kun Tavalliset pikku pihajuhlat putkahti kauppoihin helmikuussa. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

”Tämä tarina alkaa pihajuhlista”, Clementine sanoi. Mikrofoni voimisti ja silotti hänen äänensä, teki sen arvovaltaisemmaksi, aivan kuin sitä olisi jotenkin käsitelty. ”Tavallisten naapurusten pihajuhlista tavallisella pihalla.”

Grillijuhlissa on paikalla kuusi aikuista, kolme lasta ja yksi koira. Clementine ja hänen miehensä Sam sekä heidän pikkutyttönsä kaksivuotias Ruby ja viisivuotias Holly. Lapseton pariskunta Erika ja Oliver. Tiffany ja Vid sekä heidän kymmenvuotias tyttärensä Dakota. Paljon viiniä ja hyvää ruokaa. Mutta sitten huomio herpaantuu hetkeksi ja seuraukset ovat järkyttäviä.

Olin varannut pääsiäislomalleni takuuvarmaa luettavaa – Viveca Stenin Ristiaallokossa ja Liane Moriartyn Tavalliset pikku pihajuhlat. Enkä todellakaan joutunut pettymään. Parisataa sivua päivässä meni kevyesti, niin tehokkaasti ensin Sten ja sitten Moriarty onnistuivat minut koukuttamaan.

Tavallisten pikku pihajuhlien rakenne on tyypillistä Liane Moriartya. Nerokasta ja taitavaa juonenkuljetusta. Vaikka kertomuksen keskiössä on naapuruston grillijuhlat, tarina käynnistyy monta viikkoa pihajuhlien jälkeen. Muistojen ja välähdyksien avulla lukijalle rakennetaan hiljalleen kuvaa siitä, mitä kamalaa juhlissa oikeasti on tapahtunut. Tutuiksi tulevat erityisesti ystävykset Clementine ja Erika,  ja heidän aviomiehensä saavat tyytyä esittämään sivurooleja.

Liane Moriartyn kerronta on jälleen kerran hänelle ominaiseen tyyliin tarkkanäköistä ja nokkelaa. Terävää ja hauskaa. Avioliiton ylä- ja alamäkiä. Tukalia ystävyyssuhteita. Vaikeita äidin ja tyttären välisiä suhteita. Työmurheita. Riittämättömyyden tunteita. Iloa ja onnea, surua ja murhetta.

Ihan timanttisinta Moriartya tämä ei kuitenkaan ollut. Minun kaipaamani mojova jymy-yllätys jäi nimittäin puuttumaan. Moriarty pohjustelee juonenkäänteitä niin huolellisesti, että pystyin aavistelemaan ne jo paljon etukäteen. Mutta aikamoista nannaa tämä silti on Moriartyn faneille, täynnä lukuisia herkullisia oivalluksia ja teräviä koukkuja.

Englanninkielinen alkuteos Truly Madly Guilty, 2016.
Suomentanut Helene Bützow. Kustantaja WSOY, 2017. 464 sivua.

Anna Snoekstra: Peilikuva

wp-1490100660519.jpg

Australialainen Anna Snoekstra on opiskellut luovaa kirjoittamista sekä elokuvataidetta ja työskennellyt niin elokuva- ja näytelmäkäsikirjoittajana kuin myös musiikkivideoiden ohjaajana. Psykologinen trilleri Peilikuva on Snoekstran esikoisromaani. Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Katson naista, sitten miestä, annan itseni nauttia hetkestä. Katson heitä tarkkaavaisesti nauttiakseni siitä täsmällisestä hetkestä, kun heidän ilmeensä muuttuu. ”Minun nimeni on Rebecca Winter. Minut siepattiin yksitoista vuotta sitten.”

Nainen yrittää näpistää ruokaa kaupasta ja jää kiinni. Selvitäkseen pulasta nainen väittää olevansa vuosia aiemmin kadonnut Rebecca Winter. Nainen on riittävästi samannäköinen kuin Rebecca, ja vaikka poliiseilla kenties on omat epäilyksensä, nainen otetaan avosylin vastaan Becin vanhempien kotiin. Mutta mitä oikealle Becille tapahtui yksitoista vuotta sitten ja uhkaako sama vaara myös Beciksi tekeytynyttä naista?

Joku jahtaa minua. Joku haluaa tehdä minulle samoin kuin Becille.

HarperCollinsista on hyvää vauhtia tulossa minun lempparini. Kustantamo julkaisee jatkuvasti minulle mieluista luettavaa. Mainittakoon niistä esimerkiksi Stuart MacBriden Kuoleman sävel, Karin Slaughterin Kahlittu ja Emelie Scheppin Ikuisesti merkitty. Eikä HarperCollins pettänyt minua taaskaan, vaan tämä Anna Snoekstran esikoisromaani Peilikuva on oikeasti hyvä psykologinen trilleri.

Snoekstran Peilikuvassa kulkee koko ajan rinnakkain kaksi kertomusta, toinen vuodessa 2014 ja toinen menneisyydessä vuonna 2003. Ääneen pääsevät sekä Rebeccaa teeskentelevä nainen nykyhetkessä että aito oikea Rebecca yksitoista vuotta aiemmin. Useiden kirjailijoiden paljon käyttämä tapa toimii tälläkin kertaa hyvin, ja kerronta pitää lukijan tiukasti otteessaan. Totuus purkautuu pala palalta, ja vaikka lukija voi etukäteen jotain aavistella, Snoekstra onnistuu myös yllättämään.

Anna Snoekstran esikoisromaani Peilikuva on tiivistunnelmainen ja jännittävä psykologinen trilleri. Kirja joka tekisi mieli ahmaista yhdeltä istumalta. Kirja joka ehdottomasti ansaitsisi isomman hypetyksen kuin Shari Lapenan Hyvä naapuri. Kirja joka sopisi mainiosti elokuvateatterin valkokankaalle esitettäväksi. Kirja joka saa minut odottamaan lisää luettavaa Snoekstralta. Tykkäsin!

Englanninkielinen alkuteos Only Daughter, 2016.
Suomentanut Päivi Paju. Kustantaja HarperCollins, 2017. 304 sivua.

Kate Morton: Salaisuuden kantaja

img_20160918_105716.jpg

Tiedättekö sen ihmeellisen tunteen, kun lumoava tarina vie täysin mukanaan? Olen lukenut kaksi Kate Mortonin aiempaa romaania, Hylätyn puutarhan ja Kaukaiset hetket, joten minäpä tiedän sen tunteen. Kun kuulin, että Mortonilta ilmestyy suomeksi uusi romaani, hihkaisin ilosta ja merkitsin Salaisuuden kantajan välittömästi syksyn lukulistalleni. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Vivien. Nimi sai Laurelissa aikaan merkillisen muutoksen. Iho tuntui kuumalta ja sitten kylmältä, ja hän tunsi veren tykyttävän ohimoissaan. Aivojen poikki vilahti pyörryttävä kuvasarja: kiiltävä veitsenterä, äidin säikähtänyt ilme, irronnut punainen nauha. Vanhoja muistoja, rumia muistoja, jotka tuntemattoman naisen nimi oli jotenkin päästänyt valloilleen.

Vuonna 1961. Muu perhe on juhlimassa kuopuksen syntymäpäivää rannalla, mutta 16-vuotias Laurel on kavunnut puumajaan haaveilemaan ensirakkaudestaan ja heidän yhteisestä tulevaisuudestaan. Kaunis kesäpäivä saa järkyttävän käänteen, kun puumajassa piileskelevä Laurel joutuu todistamaan rikosta. Se muuttaa kaiken, mitä hän on siihen asti tiennyt perheestään ja erityisesti äidistään Dorothysta.

Vuonna 2011. Laurel on tehnyt menestyksekkään uran näyttelijänä, ja ennen seuraavan elokuvan kuvauksia hän kiirehtii huonokuntoisen äitinsä luo auttamaan tämän 90-vuotisjuhlien järjestämisessä. Laurel ei kuitenkaan voi olla miettimättä viidenkymmenen vuoden takaista kesäpäivää, jonka jälkeen mikään ei enää ollut niin kuin ennen. Hän päättää ottaa selvää äitinsä salatusta menneisyydestä.

”Kuka sinä olet, Dorothy?” Laurel sanoi hiljaa. ”Kuka olit ennen kuin sinusta tuli meidän äitimme?”

Salaisuuden kantaja on paksu romaani, lähes 700-sivuinen. Kate Mortonin kerronta on yksityiskohtaista ja hidastempoista. Siitä joko tykkää tai sitten ei tykkää. Minä olen viehähtynyt Mortonin tyyliin, mutta myönnän Salaisuuden kantajaa lukiessani hetkittäin tuskastuneeni ja kaivanneeni tarinaan tiivistämistä. Pelkäänpä, että yksityiskohtainen kuvailu ja kirjan paksuus saavat osan lukijoista jättämään tämän hienon matkan kesken.

Mutta ei Salaisuuden kantaja huono ole, ei suinkaan. Kate Morton osaa rakennella juonta taitavasti ja kuljettaa tarinaansa hienosti monessa aikatasossa, monta ihmistä seuraten. Henkilöhahmot tulevat läheiseksi, tapahtumapaikkoihin kiintyy. Ystävyksiä ja rakastavaisia sodan keskellä Lontoossa, ja viisikymmentä vuotta myöhemmin sisarukset selvittämässä menneisyyden salaisuuksia. Sodasta ja rikoksesta huolimatta lukuromaanin tunnelma on enimmäkseen ihanan lämminhenkinen ja rakastava.

Hidastempoisen alun ja keskiosan jälkeen kerronta tiivistyy ja vauhti kiihtyy. Viimeiset parisataa sivua hotkaisin yhdeltä istumalta. Kirjan loppuratkaisu ei ehkä ole yllättävä mutta Salaisuuden kantajan henkeen sopiva – kaunis ja koskettava.

Englanninkielinen alkuteos The Secret Keeper, 2012.
Suomentanut Hilkka Pekkanen. Kustantaja Bazar, 2016. 669 sivua.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

IMG_20160310_191340

Australialaiselta Liane Moriartylta on aiemmin julkaistu suomeksi kaksi romaania, Hyvä aviomies ja Mustat valkeat valheet. Ensimmäinen jätti minut ristiriitaisiin fiiliksiin, jälkimmäisestä pidin enemmän. Kumpikin on kepeää, humoristista viihdettä, mutta kummassakin taustalla väreilee kutkuttavan uhkaavia salaisuuksia, jotka lopulta nousevat synkkinä pintaan. Eivät siis ole puhtaita dekkareita mutta eivät ihan hömppääkään.

Alice kaatuu komeasti ja lyö päänsä kesken hikisen steppitunnin. Tärskyn seurauksena hänen muististaan pyyhkiytyy pois kaikki viimeisen kymmenen vuoden tapahtumat. Herätessään hän luulee olevansa kolmekymppinen, onnellisesti naimisissa ihanan Nickin kanssa, odottavansa esikoistaan. Mutta peilistä vastaan tuijottaa nelikymppinen Alice, laiha kolmen lapsen äiti keskellä riitaisaa avioeroa. Mutta kuka on Gina, jonka nimi lipsahtaa jatkuvasti muiden huulilta, mutta josta heti vaietaan?

Liane Moriarty on kyhäillyt herkullisen romaanin niinkin vakavasta aiheesta kuin muistinmenetyksestä. Voi, Alice! Ehdottoman nautittavaa, koukuttavaa luettavaa. Kirja jota hetkittäin suorastaan ahmin. Kevyt, nopealukuinen, viihdyttävä. Hauska, humoristinen, herskyvä. Ajatuksia herättävä, syvällinen, sisällyksekäs.

Englanninkielinen alkuteos What Alice Forgot, 2010.
Suomentanut Helene Bützow. Kustantaja WSOY, 2016. 497 sivua.