C. J. Tudor: Liitu-ukko

IMG_20181018_180428_767.jpg

Lastenkeinun vaimea kitinä, varhaisaamun pureva kylmyys, liitupiirroksen terävät valkoiset viivat mustassa asfaltissa. Taas uusi viesti. Mutta tällä kertaa erilainen. Piirroksessa ei ollut liitu-ukkoa… vaan jotain muuta.

Vuonna 1986 kaksitoistavuotias Eddie viettää paljon aikaa kavereidensa kanssa. He piirtelevät liiduilla tikku-ukkoja ja jättävät näin toisilleen salaisia viestejä. Mutta pian kaverukset kyllästyvät riipustelemaan liiduilla. Liitu-ukkopiirroksia ilmestyy silti ympäri kaupunkia, eivätkä nämä liitu-ukot lupaa koskaan mitään hyvää. Ja lopulta yksi piirros johdattaa heidät murhapaikalle.

Vuonna 2016 nelikymppinen Eddie työskentelee äidinkielen opettajana, asustaa talossaan yhdessä vuokralaisen kanssa ja käyttää liikaa alkoholia. Eräänä päivänä Eddie saa kirjeen, jossa on piirros tikku-ukosta ja pala valkoista liitua. Eddien muutkin kaverit ovat saaneet samanlaisen piirroksen. Ja kun yksi heistä kuolee, Eddie päättää selvittää, mitä kolmekymmentä vuotta todella sitten tapahtui.

Ehkä todellakin on aika palata muistojen tielle. Se vain ei ole mikään auringossa kylpevä tie, jonka varressa on pelkkiä lämpimiä muistoja. Minun reittini on synkkä, ja se on täynnä valheita, salaisuuksia ja arvaamattomia kuoppia.
Ja tien varrella on liitu-ukkoja.

Englantilaisen C. J. Tudorin esikoisromaani Liitu-ukko on niittänyt laajalti kehuja, ja kirjan oikeudet on ehditty kaupata jo peräti neljäänkymmeneen maahan. Ehdottomasti minäkin halusin kokea tämän suitsutetun trilleritapauksen ja niinpä käynnistin syyslomani karmaisevan Liitu-ukon seurassa. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Liitu-ukon kannessa tätä mainostetaan vuoden pelottavimmaksi kirjaksi. Olen tänä vuonna lukenut hyytävämpiäkin trillereitä, mutta jännittävä, yllättävä ja koukuttava tämä ehdottomasti on. Psykologista jännitystä ja puistattavia kauhuviboja. Jokainen luku pitää sisällään herkullisia koukkuja, jotka saavat lukijan ahmimaan kirjaa malttamattomana eteenpäin, jopa kotitöiden ja yöunien kustannuksella.

Jännittävien ja yllättävien juonenkäänteiden lisäksi pidän Liitu-ukossa todella siitä, miten elävästi ja vahvasti esikoiskirjailija C. J. Tudor kuvailee tapahtumia. Kaksitoistavuotiaiden kaveruksien elämää, nelikymppisen miehen ja hänen nuoren vuokralaisensa välistä suhdetta, vanhojen kavereiden keskinäisiä kaunoja. Traagisia muistoja. Pelottavia unia, joista ei ihan aina tiedä, ovatko ne pelkkiä todellisen tuntuisia valveunia vai tapahtuvatko ne sittenkin oikeasti. Uhkia ja pelkoja.

Mikäli haluaa lukea vuoden pelottavimman kirjan, C. J. Tudorin Liitu-ukko kannattaa ehkäpä jättää väliin. Mutta mikäli kaipaa luettavakseen vangitsevan psykologisen trillerin ja ahmittavan lukusukkulan täynnä juonenkäänteitä ja cliffhangereita, Liitu-ukko on oivallinen valinta. Ja kirjan loppu on ehdottomasti yksi vuoden parhaimmista.

Englanninkielinen alkuteos The Chalk Man, 2018.
Suomentanut Raimo Salminen.
Kustantaja WSOY, 2018. 426 sivua.

Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä

IMG_20181012_171041_094.jpg

Andrew Michael Hurleyn esikoisromaani Hylätty ranta oli mieleenpainuva romaani, sopivasti mystinen ja synkkäsävyinen. Jäin odottelemaan brittikirjailijalta lisää, ja kesäkuussa odotukseni palkittiin, kun suomeksi ilmestyi Paholaisen päivä. Mutta luettavakseni otin kirjan vasta nyt lokakuussa halloweenin kynnyksellä. Pyrin yleensä lukemaan arvostelukappaleet suurin piirtein saapumisjärjestyksessä, mutta Paholaisen päivä hautautui kirjapinon uumeniin ja joutui odottelemaan lukuvuoroaan epäreilun pitkään. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle ja suuret pahoitteluni bloggauksen viivästymisestä!

Laaksossa kaikkien juttujen täytyy alkaa Paholaisella.

Eräänä syksynä yli sata vuotta sitten Paholainen saapui kiusaamaan Endlandsin laakson asukkaita. Vanha Kehno pujahti alas laaksoon lammaslauman mukana, nostatti laakson ylle sankan lumipyryn, tappoi eläimiä ja ihmisiä. Tapauksesta kerrotaan yhä tänäkin päivänä puistattavia tarinoita, ja lokakuun lopulla Endlandsissa vietetään jokavuotista Paholaisen päivää. Vanhat perinteet ja rituaalit varmistavat, että laakson asukkaat ovat turvassa Paholaiselta tänäkin vuonna.

John on saapunut kotiseudulleen Endlandsiin yhdessä raskaana olevan vaimonsa Katherinen kanssa. Johnin isoisä, Ukko, on yllättäen kuollut, ja tiedossa on hautajaiset. John elättelee toiveita muutosta lapsuutensa maisemiin, mutta hänen tuore vaimonsa ei ole järin ihastunut Endlandsiin. Ränsistyneitä taloja, läpipääsemättömiä ryteikköjä, raivokkaasti virtaavia jokia. Naapuritalon tyttö käyttäytyy perin kummallisesti, ja järisyttäviä salaisuuksia tulee julki. Ovatko he kaikki tänä vuonna sittenkään turvassa Paholaiselta?

Meillä on kaikki, mitä me tarvitsemme, jotta voimme jatkaa. Ja jatkaa meidän täytyy.

Kuten Andrew Michael Hurleyn esikoisromaani myös Paholaisen päivä edustaa kutkuttavasti hiipivää ja uhkaavan värisyttävää kauhua. Suoraviivaisen ja vauhdikkaan pelottelun ystävät joutunevat pettymään, mutta minä nautin kovasti Hurleyn tarinoinnista. Pidän hänen jutustelevasta ja kiireettömästä tavastaan kuljettaa kertomusta eteenpäin, kutoa tunnelmaa ja maalailla maisemia. Kieli on kaunista ja kuvailevaa.

Kirjan edetessä Endlandsin laakso ja sen asukkaat tulevat hiljalleen tutuksi. Jokaista murusta ei kuitenkaan pureskella lukijalle valmiiksi, vaan joitain asioita jätetään sopivasti auki ja lukijan oman mielikuvituksen varaan. Paholaisen päivä on samaan aikaan sekä ihastuttavan maanläheinen että hämmentävän mystinen romaani.

Englanninkielinen alkuteos Devil’s Day, 2017.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja WSOY, 2018. 381 sivua.

Kaksi jännää ruotsalaista äänikirjaa

CollageMaker_20180829_205234897-1.jpg

Viime kuukausien aikana BookBeatia on käyttänyt lähinnä vain tyttäreni. Olen harkinnut tilauksen lopettamista, koska olen kokenut maksavani lähestulkoon tyhjästä. Mutta kun ennätyshelteet hellittivät tiukan otteensa Pohjolasta ja ilmaan alkoi hiipiä ripaus syksyn raikkautta, äänikirjojen kuuntelu alkoi taas houkutella.

* * *

Emelie Schepp: Hidas kuolema

Syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertova dekkarisarja on edennyt jo kolmanteen osaan. Jana joutuu tälläkin kertaa vastatusten järkyttävän menneisyytensä kanssa. Samaan aikaan rikosylikomisario Henrik Levin ja rikoskomisario Mia Bolander yrittävät selvitellä pahoinpidellyn naisen kuolemaa. Kun kuolemantapauksia tulee lisää, poliisit ymmärtävät etsivänsä sarjamurhaajaa.

Hidas kuolema toimii oivallisesti äänikirjana. Tarina ei vaadi liikaa keskittymistä mutta pitää mielenkiinnon yllä. Lisää vauhtia ja yllätyksellisyyttä jäin kuitenkin kaipailemaan, eikä kirjan loppuratkaisu tarjonnut toivomaani mojovaa yllätystä. BookBeatissa lukijat ja kuuntelijat ovat antaneet tälle arvosanaksi 4,1 tähteä, mutta minä antaisin tälle reippaasti alle nelosen, ehkä kolme tähteä.

Ruotsinkielinen alkuteos Prio ett, 2016. Suomentanut Meri Ala-Tauriala.
Kustantaja HarperCollins, 2018. Lukijana Jukka Pitkänen. Kesto 13 h 11 min.

* * *

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut

Kymmenen vuotta sitten Lukas katosi yllättäen ennen ylioppilasjuhliaan, mutta muutaman viikon jälkeen hänet löydettiin pahasti mukiloituna ja muistinsa menettäneenä. Sen sijaan naapurin Fanny ei koskaan palannut kotiin, ja Fannyn isä suhtautuu Lukasiin yhä vihamielisesti. Nyt kolmekymppinen Lukas on palannut kotikaupunkiinsa Kristianstadiin ja yrittää selvitellä, mitä hänelle ja Fannylle oikein tapahtui, kuka heidät sieppasi. Vanhassa pappilassa alkaa tapahtua outoja, jokin paha tuntuu taas vaanivan.

Sairaat sielut on yhdistelmä psykologista trilleriä, hyytävää dekkaria ja värisyttävää kauhuromaania. Niin koukuttava että parina iltana valvoskelin ihan liian myöhään kuuntelemassa äänikirjaa. Paikasta toiseen siirtyviä tavaroita, itsekseen lukkoon meneviä ovia, palavia puita. BookBeatissa kirjalla on 3,7 tähteä, minä voisin antaa arvosanaksi kolme ja puoli.

Ruotsinkielinen alkuteos Sjuka själar, 2016. Suomentanut Outi Menna.
Kustantaja WSOY, 2018. Lukijana Jarkko Nyman. Kesto 10 h 27 min.

 

Viveca Sten: Totuuden nimessä

IMG_20180718_110435_127.jpg

Viime päivinä Suomessa on saatu nauttia (tai joidenkin mielestä kärsiä) harvinaisesta helleaallosta. Kun aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta, lämpömittari huitelee 33 asteessa, eikä edes tuuli tuo viilennystä, kaipasin jotain helppoa mutta viihdyttävää luettavaa. Siispä valitsin lukupinostani Viveca Stenin dekkarin. Enkä joutunut pettymään.

Viveca Stenin Sandhamn ei ole mikään leppoisa kesäparatiisi Tukholman ulkosaaristossa, vaan piskuisella saarella saa tosissaan pelätä henkikultansa puolesta ja poliiseilla riittää jatkuvasti töitä. Niin tälläkin kertaa. Sandhamnin edustalla Lökholmin saarella on käynnissä suosittu lasten purjehdusleiri, mutta se ei ole kaikille kesän kohokohta, vaan osa lapsista osallistuu leirille vastentahtoisesti. Eikä leirin ilmapiiri ole hääppöinen, sillä lasten keskuudessa on jatkuvaa naljailua ja rankkaakin kiusaamista. Nuoret ohjaajat yrittävät parhaansa, mutta kaikkea hekään eivät huomaa. Lapsia tarkkailee salaa joku muukin, ja yhtäkkiä yksi lapsista katoaa.

Totuuden nimessä on kahdeksas suomennettu Sandhamnin murhat -sarjan rikosromaani. Tuttujen henkilöhahmojen seuraan on aina ihana palata. Syyttäjä Nora Lindellä on käsissään hänen uransa kannalta tärkeä talousrikosoikeudenkäynti, ja lisäksi lähestyvät juhannushäät aiheuttavat stressiä. Poliisi Thomas Andreasson ei hänkään ole rennoissa fiiliksissä, sillä purjehdusleiriltä kadonneen lapsen tapaus ja vaimon jatkuvat ylityöt rasittavat häntä melkoisesti.

Totuuden nimessä pitää sisällään monenlaista. Talousrikollisuutta ja katoamistapausta, kiusaamista ja masennusta, häästressiä ja parisuhdekriisiä, rahapeliongelmaa ja alkoholismia. Lopputulos ei kuitenkaan ole mikään helteessä eltaantunut sillisalaatti, vaan Viveca Sten pitää langat hyppysissään ja juoksuttaa tarinaa taitavasti eteenpäin. Ehkäpä tätä olisi voinut vähän tiivistää ja toisaalta kaipasin myös lisää yllätyksellisyyttä, mutta kaiken kaikkiaan Totuuden nimessä on ihan kelpo kesädekkari.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Ruotsinkielinen alkuteos I sanningens namn, 2015.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.
Kustantaja WSOY, 2018. 490 sivua.

Nele Neuhaus: Susihukka

IMG_20180702_173416_652.jpg

Kauhu salpasi Alinan hengen. Vedestä, suoraan silmien edessä, nousi kalmankalpea käsi, joka näytti tavoittavan häntä. Alina kavahti taaksepäin ja kiljaisi kauhuissaan.

Humalaiset nuoret löytävät joen rantavedestä tytön ruumiin. Poliiseille selviää nopeasti, että tyttö ei kuulu bilettävien nuorten porukkaan, vaan ruumis on ollut vedessä jo pari päivää. Poliiseilla ei ole aavistustakaan Vedenneidon henkilöllisyydestä. Tuntomerkkeihin sopivaa noin 16-vuotiasta tyttöä ei ole ilmoitettu kadonneeksi, eikä kukaan tunnu kaipailevan häntä. Tutkinta junnaa viikkokausia paikoillaan. Mutta sitten nimekäs televisiotoimittaja pahoinpidellään, ja poliisi onnistuu yhdistämään toimittajan tutkimukset Vedenneidon tapaukseen.

Saksalainen Nele Neuhaus teki kansainvälisen läpimurron Lumikin on kuoltava -rikosromaanin myötä. Sen jälkeen sarjasta on ehditty suomentaa jo kaksi seuraavaa tiiliskiveä, vuosi sitten Joka tuulen kylvää ja nyt viime keväänä tämä Susihukka. Hofheimin poliisilaitoksen väkivaltarikosyksiköstä kertovan dekkarisarjan päähenkilöinä hääräilevät rikosylikomisario Pia Kirchhoff ja hänen aatelinen esimiehensä Oliver von Bodenstein. Kiitokset Susihukan arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Nele Neuhausin dekkareissa on jotain samaa kuin Camilla Läckbergin Fjällback-sarjassa. Monitahoisia ja paksuja rikosromaaneja. Kumpikin kirjailijatar sortuu tarpeettoman rönsyilevään kerrontaan ja eksyy ajoittain liiaksi sivupoluille. Susihukan juonesta annetaan jo heti alussa liikaa vihjeitä, ja kokeneempi dekkarien lukija pystyy aavistelemaan, ketkä ovat tarinan pahiksia. Ajoittain tuskailin Nele Neuhausin junnaavan tyylin kanssa ja kaipasin tosissani juoneen tiivistämistä, nopeuttamista. Puoliväliin päästyäni juonikuvio alkoi tuntua jo ihan selvältä, mutta onneksi Neuhaus on jättänyt lukijalle jotain yllätyksiäkin.

Vietin Susihukan parissa useamman lomapäivän, lueskelin ulkona auringossa. Vaikka kirja on paksu ja olisi ehdottomasti kaivannut tiivistämistä, lukukokemukseni kallistuu plussan puolelle. Puutteistaan huolimatta juoni imaisee lujasti mukaansa, koukuttaa ja kauhistuttaa. Vaikka Neuhausin Susihukka on reippaasti yli viisisataasivuinen järkäle, ei henkilögalleria venähdä ylettömän suureksi ja jokaisella on oma paikkansa tarinassa.

Saksankielinen alkuteos Böser Wolf, 2012.
Suomentanut Veera Kaski.
Kustantaja WSOY, 2018. 556 sivua.

Agatha Christie: Lentävä kuolema

IMG_20180518_163614_882.jpg

Englantilainen dekkarikuningatar Agatha Christie liittyy vahvasti nuoruuteni kesälomiin. Yläasteikäisenä nimittäin lainasin kymmenittäin Christien dekkareita kirjastosta ja ahmin niitä kesäisin. Ihana monen viikon loma. Joka päivä pelkkää aurinkoa ja kepeää vapautta. Seurana välillä Hercule Poirot, välillä Neiti Marple, satunnaisesti joku muu Christien hahmo. Ja niin rakastuin dekkareihin.

Nyt WSOY on julkaissut uusina suomennoksina Agatha Christien parhaita. Viime vuonna ilmestyi Idän pikajunan arvoitus ja nyt tänä keväänä tämä Lentävä kuolema. Idän pikajunan arvoituksen olen lukenut monia kertoja, nähnyt televisiostakin, joten sitä en tällä kertaa lukenut. Mutta Lentävä kuolema vaikuttaa vieraammalta Christien dekkarilta. Tämänkin olen takuulla nuorempana lukenut, mutta tarina ei todellakaan ole enää tuoreessa muistissa. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Aivan matkustamon päässä, istuimella numero 2, madame Gisellen pää retkahti eteenpäin. Hänen olisi voinut luulla nukkuvan. Mutta hän ei nukkunut. Hän ei puhunut eikä ajatellut.
Madame Giselle oli kuollut…

Hercule Poirot on lentokoneessa matkalla Pariisista Lontooseen. Samassa takamatkustamossa istuu myös kymmenen muuta matkustajaa. Kampaamoapulainen Jane Grey yrittää vältellä katsomasta vastapäätä istuvaa hammaslääkäri Norman Galea. Lääkäri Roger Bryant on uppoutunut haaveisiin huilistin urasta. Lady Cicely Horbury murehtii kokaiiniriippuvuuttaan, ja Venetia Kerr kohdistaa myrkyllisiä ajatuksia Horburyyn. Rikoskirjailija Daniel Clancy suunnittelee kohtausta seuraavaan kirjaansa. Liikemies James Ryder hautoo rahahuolia. Ampiainen kiusaa matkustajia, kunnes Armand Dupondin vieressä istuva ranskalainen arkeologi Jean Dupont tappaa sen näppärästi ja surina hiljenee. Matkustajat tarkkailevat toisiaan, mutta kukaan ei huomaa, kun Hercule Poirotin takana istuva madame Giselle lyyhistyy istuimellaan.

Kymmenen todistajan läsnä ollessa – kahdentoista, jos stuertit lasketaan – murhaaja oli nostanut puhallusputken huulilleen ja lähettänyt kohtalokkaan nuolen matkaan niin, että kukaan ei ollut huomannut mitään.

Agatha Christie on kehitellyt herkullisen suljetun huoneen mysteerin. Lentokoneen matkustamo, kymmenen matkustajaa, yksi kuollut. Ihanan vanhanaikainen murhamysteeri, jota lukiessa epäilee vuorotellen jokaista, mutta syyllinen tulee lopulta silti yllätyksenä. Hercule Poirot pääsee loistamaan älyllään ja lyö muut ällikällä.

Erikseen haluan vielä kehua uuden painoksen kantta. Martti Ruokonen on tehnyt hienoa työtä. Kauniin vanhahtava kansi miellyttää silmääni, sopii kirjan sisältöön ja ajan henkeen. Samantyylisiä kansia näkisin mielelläni muissakin Christien dekkareissa.

Englanninkielinen alkuteos Death in the Clouds, 1935.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja WSOY, 2018. 303 sivua.
Kannen suunnitellut Martti Ruokonen.

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja

CollageMaker_20180327_183357359.jpg

BookBeatin äänikirjoista on tämän vuoden aikana tullut minulle vakituinen seuralainen. Väsyneiden iltojen ratto, tylsien kotitöiden piristys. Olen kokeillut monenlaisia äänikirjoja, dekkareista hömppään ja trillereistä tietokirjoihin. Jättänyt kesken, jos ei ensimmäisen puolen tunnin aikana ole kiinnostus herännyt. Kuunnellut loppuun asti jopa yhdessä illassa, jos kirja on oikein vienyt mukanaan.

Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita tarjoilee ronskia humoristista tekstiä. Parisuhteen loputtua itketään ensin tyynyliina räästä märäksi ja sitten hypitään innoissaan sängystä toiseen. Rönkkönen ei todellakaan ujostele eikä kursaile, vaan hän laukoo suoraa puhetta niin seurustelusta, seksistä, miehistä kuin myös meistä naisista. Ehkä osa kirjan jutuista avautuisi paremmin, jos olisin itse ollut aikuisiällä sinkkuna, mutta kyllä Rönkkönen minuakin onnistui ajoittain vähän naurattamaan. Meno tosin on välillä niin räävitöntä, että kaipasin pieniä taukoa äänikirjasta ja kuuntelin tätä lyhyemmissä pätkissä.

Tuomas Kyrön Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja on kolmas osa hurmaavasta Mielensäpahoittaja-sarjasta. Tällä kertaa Mielensäpahoittajan ajatukset pyörivät vahvasti kuoleman ympärillä, hän nimittäin nikkaroi ruumisarkkua ja laatii testamenttia. Mustepullo on päässyt vuosikymmenien aikana kuivahtamaan, ja koska testamentti täytyy tietysti laatia hienolla mustekynällä, Mielensäpahoittaja houkuttelee poikansa mukaan musteenhakureissulle. Kommelluksilta ei tietenkään vältytä, ja miniälläkin pinna kiristyy. Humoristista kerrontaa höystettynä hienoilla viisauksilla. Ja myös lukuisia koskettavia hetkiä. Lukija Antti Litja herättää Mielensäpahoittajan hahmon upeasti eloon.

Ehkä on väärin verrata Henriikka Rönkkösen ja Tuomas Kyrön kirjoja toisiinsa. Kirjojen päähenkilöt ovat täysin erilaiset. Mutta kyllä minuun uppoaa paremmin Mielensäpahoittajan sutkautukset ja kokemuksen tuomat viisaukset kuin Mielikuvituspoikaystävän ronski huumori. Kyllä ei ole kyrpähuumori ihan minua varten.

Henriikka Rönkkönen
Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Kustantaja Atena, 2016.
Lukijana Krista Putkonen-Örn. Kesto 4 h 50 min.

Tuomas Kyrö
Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja
Kustantaja WSOY, 2016.
Lukijana Antti Litja. Kesto 6 h 21 min.

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

IMG_20180220_100624-01.jpg

En juurikaan lue tämän lajityypin kirjoja, mutta skotlantilaisen Gail Honeymanin esikoisromaani Eleanorille kuuluu ihan hyvää onnistui herättämään kiinnostukseni. Honeyman oli kuulemma halunnut kirjoittaa kirjan kolmekymppisestä kaupunkilaissinkusta, jonka elämä ei ole pelkkää juhlimista ystävien kanssa eikä rakkausseikkailuja. Ilokseni kirja löytyi äänikirjana BookBeatin valikoimasta.

Eleanor Oliphant on yksinasuva kolmekymppinen sinkku. Yksinäinen selviytyjä. Eleanor selviytyy päivästä toiseen tiukkojen rutiiniensa avulla. Hän on vuosikaudet työskennellyt samassa toimistossa, jossa hän lounastauolla syö aina saman lounaan ja täyttää ristikon aina samasta sanomalehdestä. Perjantai-iltaisin hän hakee samasta kaupasta aina saman pakastepizzan ja samat vodkapullot. Keskiviikkoiltaisin hän puhuu puhelimessa äitinsä kanssa ja puolen vuoden välein hänen luonaan käy sosiaalityöntekijä, mutta muuten sosiaalisesti kömpelö Eleanor on aina yksin. Kunnes uusi työtoveri alkaa murtaa muuria Eleanorin ympäriltä.

Tunnin äänikirjaa kuunneltuani olin vähän epävarma, jaksaisinko kuunnella loputkin kirjasta. Mutta kun kuuntelua oli takana kaksi tuntia, olin täydellisesti koukussa. Alussa silkalta hömpältä vaikuttanut romaani kätkeekin sisälleen paljon enemmän. Humoristista hupailua mutta myös surumielisempiä, vakavampia sävyjä. Oletin aavistelevani ennakolta, miten kirja tulee etenemään, mutta ilahduttavasti Gail Honeyman onnistuu yllättämään. Oivallista viihdettä näin talvilomalla.

Englanninkielinen alkuteos Eleanor Oliphant Is Completely Fine, 2017.
Suomentanut Sari Karhulahti. Kustantaja WSOY, 2018.
Lukijana Krista Putkonen-Örn. Kesto 12 h 41 min.

Dan Brown: Alku

IMG_20180127_101341_709.jpg

Äänikirjat tarjoavat mukavaa vaihtelua kirjojen lukemiseen. Äänikirjaa voi kuunnella vaikkapa neuloessa, siivotessa ja ruokaa laittaessa. Olen tainnut jäädä koukkuun. BookBeat on mukavan helppokäyttöinen, äänikirjatarjonta on melko laaja, eikä kuukausimaksu kurita kukkaroani liikaa. Ensimmäiseksi kuuntelin kokonaan Tommi Kovasen & Jenny Rostainin Kuolemanlaakson. Pysäyttävän tositarinan jälkeen päätin valita BookBeatin Top: Äänikirjat -listasta jotain ihan muuta, jotain viihteellisempää. Siispä kuunneltavakseni valikoitui Dan Brownin tuorein jännäri nimeltä Alku.

Harvardin yliopiston symbologian professori Robert Langdon seikkailee jälleen. Tällä kertaa tapahtumat käynnistyvät Espanjassa Bilbaon Guggenheim-museossa. Tulevaisuudentutkija Edmond Kirsch järjestää tiedotustilaisuuden, jossa hän aikoo kertoa järisyttävästä löydöstään. Paljastuksen luvataan tuovan vastauksen ihmiselämän kahteen peruskysymykseen, mistä me tulemme ja mihin olemme menossa. Mutta ilta Guggenheimissa saa synkän käänteen, ja Langdon pakenee kauniin museonjohtajan Ambra Vidalin kanssa. He päätyvät Barcelonaan yrittäessään selvittää Kirschin salaisuutta, mutta joku tuntuu tekevän kaikkensa pitääkseen totuuden salassa.

Dan Brownin Alku tarjoaa muhkean kuuntelupaketin, eikä lähes kaksikymmentä tuntia kestävää äänikirjaa kuunnella ihan parissa illassa. Lars Svedbergin ääni soljuu ihanasti korvissa, mutta minulla vei kotvasen ja toisenkin päästä sisälle tarinaan. Dan Brown nimittäin keskittyy pitkät pätkät kuvailemaan esimerkiksi Bilbaon Guggenheimin arkkitehtuuria ja jotain mykistäviä nykytaiteen teoksia, eikä itse asiaan tunnuta pääsevän ollenkaan. Viisi kuusi tuntia äänikirjaa kuunneltuani Dan Brown malttaa viimein päästää Robert Langdonin irti, ja kuuntelija pääsee lopulta nauttimaan vauhdista sekä vaarallisista tilanteista.

Alku noudattaa Dan Brownin aiemmista kirjoista tuttua kaavaa. Kirjailija yhdistelee jännäriinsä taitavasti knoppitietoa muun muassa uskonnoista, arkkitehtuurista, tekniikasta, taiteista, symboliikasta ja historiasta. Päähenkilöllä professori Robert Langdonilla on taas tietysti apunaan lumoava kaunotar, taas on ratkottavana yksi kimurantti arvoitus. Pakomatkoja ja vaaratilanteita, pohdiskelua ja pähkäilyä.

Alku ei kuitenkaan ole Da Vinci -koodin veroinen jännäripläjäys. Laimeahko, jopa kömpelö. Minä jäin miettimään, onko formaatilla vaikutusta asiaan. Olisiko Alku toiminut paremmin luettuna kirjana kuin kuuntelemanani äänikirjana? Niin tai näin, Dan Brownin faneille Alku on varmasti tuttua ja turvallista trilleriherkkua.

Englanninkielinen alkuteos Origin, 2017.
Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen.
Kustantaja WSOY, 2017.
Lukijana Lars Svedberg.
Kesto 19 h 50 min.

Viveca Sten: Vallan varjoissa

IMG_20170929_164920_300.jpg

Minun yöpöydälläni on ihanan huikea pino syksyn uutuuskirjoja, joten lukemisen suhteen on nyt todellakin valinnanvaraa. Tähän väliin kaipasin luettavakseni tuttua ja turvallista dekkarikirjailijaa, joten päätin tarttua ruotsalaisen Viveca Stenin kirjaan. Vallan varjoissa on seitsemäs suomennettu Sandhamn-dekkari. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Riskisijoittaja Carsten Jonsson on maksanut tähtitieteellisen summan suuresta rantatontista saaren eteläosassa, ja nyt tontille rakennetaan hulppeaa huvilaa. Saarelaiset eivät katso hyvällä ökyrikkaan ulkopuolisen mahtailevaa huvilahanketta. Naapurit tehtailevat valituksia ja rakennustyömaalla tehdään ilkivaltaa. Carsten on kuitenkin päättänyt saada saaren asukkaat puolelleen ja järjestää hienot tupaantuliaiset. Juhlien jälkeen yöllä tapahtuu katastrofi ja kuolemantapaus. Onko syyllinen joku kiukustuneista naapureista? Vai löytyykö motiivi Carstenin bisneksistä?

Juristi Nora Linde on vaihtanut pankkimaailmasta ympäristörikosvirastoon, ja rikosylikonstaapeli Thomas Andreasson kaipailee myös muutosta elämäänsä. Periaatteessa Thomasilla on asiat hyvin. Hän on löytänyt avioeron jälkeen Pernillan uudelleen, he ovat onnellisia, heillä on hartaasti toivottu tytär. Mutta Thomasia ei huvita mikään. Neljäkymmentäkuusivuotias, eläkkeeseen vielä pitkä matka. Jaksaisiko hän poliisin työssä niin kauan?

Viveca Stenin Vallan varjoissa alkaa räväkästi, mutta sitten dekkarissa otetaan rauhallisempi vaihe. Seuraillaan Carsten Jonssonin bisneksiä sekä hänen perhettään ja märehditään Thomas Andreassonin kriiseilyä. Tarina toki etenee koko ajan, mutta tupaantuliaisia ja poliisien tutkintaa saadaan odotella pitkä tovi. Ymmärrän, että Viveca Sten haluaa tutustuttaa lukijansa Carsten Jonssonin perheeseen, enkä minä pitkästynyt. Mutta kaipailin ensimmäiseen sataan sivuun enemmän jännitystä, enemmän koukkuja.

Vallan varjoissa on kokonaisuutena ihan hyvä ja viihdyttävä dekkari. Ei kuitenkaan parasta Viveca Stenia, pidin enemmän edellisestä osasta Ristiaallokossa. Juristi Nora Linde jää tässä dekkarissa harmillisen pieneen sivuosaan, ja toisaalta rikosylikonstaapeli Thomas Andreassonin työkriiseilyt ahmaisevat turhankin suuren osan kirjasta.

Vaikka minulla olisi kymmeniä miljoonia ylimääräistä rahaa, en rakennuttaisi ökyhuvilaa Viveca Stenin Sandhamniin. Pienellä saarella, jossa kaikki tuntevat toisensa eikä ulkopuolisten ole helppo päästä sisään yhteisöön, sattuu ja tapahtuu hämmästyttävän usein pahoja. Viveca Stenin Sandhamn ei ole mikään leppoisa kesäparatiisi Tukholman ulkosaaristossa, vaan piskuisella saarella saa tosissaan pelätä henkikultansa puolesta ja poliiseilla riittää jatkuvasti töitä.

Seuraava Viveca Stenin Sandhamn-dekkari julkaistaan suomeksi jo ensi keväänä, toukokuussa 2018. Alkuperäiseltä nimeltään I sanningens namn kääntyy suomeksi Totuuden nimessä.

Ruotsinkielinen alkuteos I maktens skugga, 2014.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.
Kustantaja WSOY, 2017. 416 sivua.