Sofie Sarenbrant: Osasto 73

IMG_20190708_215911_042.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Ruotsalainen Sofie Sarenbrant ei halunnut kirjoittaa dekkaria, jonka pääosassa on taas yksi masenteleva ja ryypiskelevä keski-ikäinen ruotsalaismies, ja niinpä Sofie Sarenbrant loi rikospoliisi Emma Sköldin. Nyt kustantamo WSOY on alkanut suomentaa Sarenbrantin dekkarisarjaa ilahduttavan tiiviissä tahdissa. Harmillisesti suomentaminen tosin alkoi vasta sarjan kolmannesta osasta, joten suomalaiset lukijat eivät pääse Emma Sköldin matkaan alusta alkaen. Keväällä suomeksi ilmestyi Avoimet ovet, heti perään tämä Osasto 73, ja syksyllä suomeksi saadaan vielä Kerjäläinen.

Edellisessä Avoimet ovet -dekkarissa Emma Sköld oli 36-vuotiaana vihdoinkin onnellisesti raskaana ja haaveili muutosta yhteen lapsen isän Kristofferin kanssa. Kirja päättyi jännästi, mutta tämä Osasto 73 ei jatku suoraan siitä, mihin Avoimet ovet jäi. Itse asiassa Avoimien ovien ja Osasto 73:n välissä on ehtinyt kulua aikaa useampi kuukausi. Emman ja Kristofferin tytär on jo syntynyt, Ines on puolivuotias.

Emma Sköld herää hämmentyneenä sairaalasängystä letkujen keskeltä. Hän muistaa lähteneensä ratsastamaan ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen. Kauhukseen Emma saa kuulla joutuneensa vakavaan ratsastusonnettomuuteen ja maanneensa viimeiset viisi kuukautta koomassa. Hatarien muistojensa sirpaleita kasatessaan Emmalle kuitenkin tulee tunne, ettei onnettomuus olisikaan ollut onnettomuus. Mutta kuka muka olisi halunnut hänelle pahaa? Teho-osastolla maatessaan Emma on turvassa, mutta kun hänet siirretään osastolle numero 73, vaara pääsee vaanimaan lähelle.

Dekkarin luvut ovat lyhyitä, lukeminen sujuu joutuisasti. En ole moneen viikkoon päässyt nauttimaan kunnon lukuflow’sta, mutta tätä luin parinakin iltana silmät väsymyksestä sirrillään. Vielä yksi luku, sitten vielä yksi, taas yksi lisää. Juoni tuntuu aluksi ennalta arvattavalta, mutta yllätyksiä ja jännityksen tihentymisiä on ripoteltu matkan varrelle niin paljon, että lukijan mielenkiinto pysyy yllä.

Liian harvoin tulee kehuttua suomentajaa, vaikka hänellä on iso rooli kirjan tekstin sujuvuuden ja nautittavuuden kannalta. Tönkön Avoimien ovien jälkeen kiinnitin kuitenkin oikein erityistä huomiota Osasto 73:n suomennokseen. Suomennos on tällä kertaa Annamari Typön käsialaa. Teksti on luontevaa ja helppolukuista. Dialogeissa ei hypitä oudosti puhekielen ja kirjakielen välillä, enkä huomannut kummallisia suomennoksia. En tiedä, onko Avoimet ovet myös alkuperäiskielellä kömpelömpi, mutta annan silti Osasto 73:n suomennoksesta kehut Annamari Typölle.

Kuten Avoimet ovet myös Osasto 73 loppuu melkoiseen cliffhangeriin. En oikeastaan pidä ollenkaan siitä, että dekkarin lopussa jätetään asioita näin paljon avoimiksi. Ärsyttävää ja turhauttavaa, suorastaan raivostuttavaa. Saapa nähdä, selviääkö sarjan seuraavassa osassa viimein jotain. Vai onko Sofie Sarenbrantilla todellakin tapana jättää jokaisessa kirjassaan asioita näin pahasti kesken ja sen jälkeen unohtaa ne tyystin.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Ruotsinkielinen alkuteos Avdelning 73, 2015.
Suomennos Annamari Typpö.
Kansi Sanna-Reeta Meilahti.
Kustantaja WSOY, 2019. 397 sivua.

Arttu Tuominen: Verivelka

IMG_20190525_151837_541.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Porilainen dekkaristi ja ympäristötarkastaja Arttu Tuominen on ansaitusti singahtanut suomalaisten dekkarikirjailijoiden timanttiseen parhaimmistoon ja löytänyt tiensä lukuisten dekkarifanien kirjahyllyyn. Neliosainen Labyrintti-sarja tuli päätökseen, ja Verivelan myötä käynnistyy uusi DELTA-sarja. Verivelka on Tuomisen ensimmäinen WSOY:n kustantama kirja.

Verivelan keskiössä on kaksi nelikymppistä miestä. Lapsuuden aikaisten kaverusten tiet ovat vuosia sitten eronneet, mutta nyt he kohtaavat jälleen. Jari Paloviita työskentelee rikoskomisarion viransijaisena Porin poliisissa, hän on naimisissa ja kahden pienen tyttären isä. Antti Mielonen on alkoholisoitunut ja koditon pikkurikollinen. Ja nyt Antti on erään kostean mökki-illan tapahtumien seurauksena joutunut syytetyksi taposta. Kuoliaaksi puukotettu uhri on paatunut väkivaltarikollinen, jota kukaan ei jää ikävöimään.

Tarinaa kuljetetaan vuorotellen niin nykyajassa syksyssä 2018 kuin myös Jarin ja Antin lapsuuden kesässä vuodessa 1991. Poikien mustavalkoista maailmaa, aikuiseksi kasvaneiden miesten harmaamman sävyistä elämää. Mutta onko Antti syyllinen mökillä tapahtuneeseen puukotukseen? Ja mitä tapahtui vuoden 1991 kesällä, jolloin Jarin ja Antin lapsuus karusti päättyi? Ovatko ystävyys ja verivelka tärkeämpiä kuin lain toteutuminen?

Verivelka tarjoaa psykologisempaa jännitystä kuin Arttu Tuomisen aiemmat rikosromaanit. Verivelka on paljon enemmän kuin vain pelkkä poliisidekkari. Mökillä tapahtunut puukotus jää oikeastaan vähän sivuosaan, sen sijaan keskipisteeseen nousevat ihmiset, heidän välisensä suhteet, heidän kohtalonsa. Väkevä romaani joka vangitsee mukaansa ja saa lukijan välillä henkäilemään jännityksestä, välillä nieleskelemään liikutuksesta.

Labyrintti-sarjan tavoin myös Verivelka sijoittuu Porin maisemiin. Eikä Arttu Tuominen tälläkään kertaa luo Porista mitään kaunista ja siloteltua kuvaa, vaan täällä jäinen tuuli piiskaa, sadetta vihmoo ja poliiseja vituttaa. Tapahtumapaikkana toimii muun muassa merenrantamökki Ahlaisten Korpholmassa ja rapistunut rintamamiestalo Musan Paviljongissa. Mutta vaikka porilaismiljöö on tärkeä osa Tuomisen kirjoja, Verivelan tarina tulee iholle varmasti myös heille, jotka eivät Poria tunne. Samanlaisia kolkkoja kerrostaloja ja ränsistyneitä puutaloja löytyy muistakin Suomen kaupungeista.

Arttu Tuominen avaa mieskaksikon karua tarinaa taitavasti, lukijan tiukasti koukuttaen, vihjeillä härnäten ja käänteillä yllättäen. Mutta vaikka päähenkilönä on rikospoliisi Jari Paloviita, äänensä saa kuuluville useampi muukin kirjan henkilöistä. Henkilöhahmot ovat särmikkäitä ja moniulotteisia, eikä kenelläkään mene hyvin. Yksi poliiseista naukkailee salaa, toinen kärsii pakko-oireista. Hankalia isä-poika-suhteita ja avioliiton rakoilua. Ja miten hienosti Tuominen osaakaan loihtia kuvaa 12-13-vuotiaiden poikien ihanasta ja toisinaan myös kovasta maailmasta!

Verivelkaa on kehuttu Arttu Tuomisen parhaaksi rikosromaaniksi, ja minun on ehdottomasti pakko olla täysin samaa mieltä. Erinomainen dekkari jossa kaikki palaset on aseteltu taidokkaasti omille paikoilleen. Mitään en kaipaisi lisää, mitään en ottaisi pois. Tummasävyistä, vahvaa ja vavahduttavaa kerrontaa.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Kustantaja WSOY, 2019. 408 sivua.
Kansi Mika Tuominen.

Sofie Sarenbrant: Avoimet ovet

IMG_20190507_170950_325.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Yhtäkkiä Astrid lakkaa rimpuilemasta, vartalo muuttuu ensin kankeaksi, sitten veltoksi. Cornelia kohottaa katseensa kohti vierassänkyä ja tukahduttaa kauhun kirkaisun. Järkyttyneenä hän siirtää kätensä Astridin silmille ja perääntyy ulos huoneesta jalat vapisten. Hän haukkoo henkeä, ei tiedä mitä tehdä.

Cornelia aikoo erota väkivaltaisesta miehestään, ja heidän yhteinen talonsa on myytävänä. Asuntonäytön jälkeisenä aamuna perheen kuusivuotias Astrid-tyttö löytää isänsä surmattuna. Rikospoliisi Emma Sköld alkaa tutkia juttua ja kohdistaa epäilyksensä tietysti Corneliaan, jolla olisi ollut erittäin hyvä syy tappaa miehensä. Mutta onko vaimo syyllinen veritekoon vai onko talossa käynyt joku ulkopuolinen?

Huomasin Goodreadsista, että tämä ensimmäinen suomennettu dekkari onkin jo sarjan kolmas osa. Suomalaiset eivät siis pääse lukemaan dekkarisarjaa alusta alkaen, mutta onneksi kyytiin hyppääminen sujuu melko vaivattomasti. Alussa lukeminen vaatii tarkkuutta, kuka kukin on ja miten henkilöhahmot tuntevat toisensa, mutta nopeasti kuvio alkaa selkiytyä. Päähenkilöiden menneisyydestä olisin halunnnut tietää enemmänkin, nyt tarina alkaa vähän niin kuin kesken.

Sofie Sarenbrant ei ollut halunnut kirjoittaa dekkaria, jonka pääosassa on taas yksi masenteleva ja ryypiskelevä keski-ikäinen ruotsalaismies. Niinpä hän loi rikospoliisi Emma Sköldin. Tässä kolmannessa dekkarissa 36-vuotias Emma on vihdoinkin onnellisesti raskaana. Lapsen isä Kristoffer on kiireinen kiinteistövälittäjä, joka tekee pitkiä päiviä töissä ja on aina valmiina vastaamaan asiakkaiden puheluihin. Mutta eipä rikospoliisinkaan duuni ole ihan sitä säännöllisintä kahdeksasta neljään -työtä. Emma ja Kristoffer asuvat vielä eri osoitteissa, mutta raskauden myötä Emma alkaa haaveilla muutosta yhteen. Emma kadehtii isosiskonsa Josefinin idyllistä parisuhdetta ja perhe-elämää, mutta eipä se niin täydellistä taidakaan olla. Emmalla itsellään on riippakivenä pakkomielteinen ex-miesystävä.

Avoimet ovet on ihan kelpo dekkari. Enimmäkseen hidastempoinen mutta silti vetävä ja mielenkiintoinen. Välillä minua häiritsi, että dialogeissa vaihdellaan oudosti kirjakielestä puhekieleen ja taas takaisin, jopa virallisissa keskusteluissa. Mutta kaiken kaikkiaan ihan toimiva ja näppärä dekkarikeitos. Ei liian ennalta arvattava, ei liian jännittävä. Kirja jota voisin suositella nopealukuiseksi ja viihdyttäväksi kesälomadekkariksi.

WSOY suomentaa Emma Sköld -dekkarisarjaa nyt tiiviissä tahdissa. Tämän Avoimien ovien lisäksi saamme tänä vuonna suomeksi vielä kaksi seuraavaa osaa, heti nyt toukokuussa julkaistaan Osasto 73 ja sitten lokakuussa vielä Kerjäläinen. Mahtavaa! Avoimet ovet on niin hyvä perusdekkari ja päättyy niin koukuttavasti, että minä aion ehdottomasti jatkaa sarjan lukemista.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Ruotsinkielinen alkuteos Visning pågår, 2014.
Suomennos Veijo Kiuru.
Kansi Sanna-Reeta Meilahti.
Kustantaja WSOY, 2019. 434 sivua.

Lisa Jewell: Sitten hän oli poissa

IMG_20190501_161404_132.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Kaikki oli mennyttä, ikuisesti mennyttä. Jos hän voisi palata takaisin, suoristaa aikajanan kelaamalla sitä takaisin esiin kuin lankakerää, hän näkisi solmut, huomaisi vaaran merkit. Taaksepäin kelatessa kaikki oli itsestään selvää alusta asti, mutta silloin, kun hän ei tiennyt mistään mitään, hän ei ollut osannut aavistaa. Hän oli kävellyt luottavaisena suoraan sitä kohti.

Olen viisitoista vuotta sitten lukenut Lisa Jewelliltä kaksi romaania, Hyvät bileet ja Oikeenlaista kemiaa. Kepeää romanttista hömppää. Chick lit ei ole lempparini, joten unohdin kyseisen kirjailijan moneksi vuodeksi. Mutta nyt Lisa Jewell on yllättäen vaihtanut genreä ja minähän kiinnostuin välittömästi. Sitten hän oli poissa on hänen ensimmäinen psykologinen trillerinsä.

Jännärin päähenkilö on Laurel, joka on viimeiset kymmenen vuotta miettinyt, mitä hänen tyttärelleen tapahtui. 15-vuotias Ellie lähti kirjastoon ja katosi matkalla jäljettömiin. Lopulta Laurel yrittää jättää menneisyyden taakseen ja jatkaa omaa elämäänsä. Hän tapaa miehen ja rakastuu. Mutta miehen nuorimmainen tytär muistuttaa hämmästyttävän paljon Ellietä. Mitä Ellielle oikein tapahtui?

Lisa Jewellin Sitten hän oli poissa on kovin tutunomainen psykologinen trilleri. Monessa ajassa kulkeva tarina, kadonnut teinityttö, selvittämätön mysteeri. Mutta vaikka puitteissa on paljon tuttua, Sitten hän oli poissa on kuitenkin ihan omanlaisensa kertomus. En muista törmänneeni samanlaisiin juonikuvioihin aiemmin.

Hyvä psykologinen trilleri koukuttaa ja saa lukijan valvomaan illalla liian myöhään kirjaa ahmien. Vetävän ja tiivistunnelmaisen kerronnan lisäksi kaipaan moniulotteisia henkilöhahmoja ja kiinnostavia ihmisten välisiä suhteita. Vahvaa psykologista otetta, sävähdyttäviä juonenkäänteitä, kutkuttavia salaisuuksia. Painostavaa uhan tuntua ja tiivistyvää jännitystä. Ja tässä kaikessa Lisa Jewellin trilleri onnistuu ihan kelvollisesti vaikkakaan ei täydellisesti.

Sitten hän oli poissa kertoo koskettavan ja karmaisevan tarinan, jonka parissa viihdyin oikein mainiosti. Tyyli lipsahtaa hetkittäin ehkäpä liiankin viihteelliseksi, ja kirjaa olisi ehdottomasti voinut tiivistää, juonen kulkua jäntevöittää. Lukijalle on ripoteltu polun varrelle harmillisen selviä vihjeitä, joten yllätykset jäävät kovin vähiin. Mutta ei huono romaani, ei ollenkaan.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Englanninkielinen alkuteos Then She Was Gone, 2017.
Suomentanut Karoliina Timonen.
Kustantaja WSOY, 2019. 407 sivua.

C. J. Tudor: Liitu-ukko

IMG_20181018_180428_767.jpg

Lastenkeinun vaimea kitinä, varhaisaamun pureva kylmyys, liitupiirroksen terävät valkoiset viivat mustassa asfaltissa. Taas uusi viesti. Mutta tällä kertaa erilainen. Piirroksessa ei ollut liitu-ukkoa… vaan jotain muuta.

Vuonna 1986 kaksitoistavuotias Eddie viettää paljon aikaa kavereidensa kanssa. He piirtelevät liiduilla tikku-ukkoja ja jättävät näin toisilleen salaisia viestejä. Mutta pian kaverukset kyllästyvät riipustelemaan liiduilla. Liitu-ukkopiirroksia ilmestyy silti ympäri kaupunkia, eivätkä nämä liitu-ukot lupaa koskaan mitään hyvää. Ja lopulta yksi piirros johdattaa heidät murhapaikalle.

Vuonna 2016 nelikymppinen Eddie työskentelee äidinkielen opettajana, asustaa talossaan yhdessä vuokralaisen kanssa ja käyttää liikaa alkoholia. Eräänä päivänä Eddie saa kirjeen, jossa on piirros tikku-ukosta ja pala valkoista liitua. Eddien muutkin kaverit ovat saaneet samanlaisen piirroksen. Ja kun yksi heistä kuolee, Eddie päättää selvittää, mitä kolmekymmentä vuotta todella sitten tapahtui.

Ehkä todellakin on aika palata muistojen tielle. Se vain ei ole mikään auringossa kylpevä tie, jonka varressa on pelkkiä lämpimiä muistoja. Minun reittini on synkkä, ja se on täynnä valheita, salaisuuksia ja arvaamattomia kuoppia.
Ja tien varrella on liitu-ukkoja.

Englantilaisen C. J. Tudorin esikoisromaani Liitu-ukko on niittänyt laajalti kehuja, ja kirjan oikeudet on ehditty kaupata jo peräti neljäänkymmeneen maahan. Ehdottomasti minäkin halusin kokea tämän suitsutetun trilleritapauksen ja niinpä käynnistin syyslomani karmaisevan Liitu-ukon seurassa. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Liitu-ukon kannessa tätä mainostetaan vuoden pelottavimmaksi kirjaksi. Olen tänä vuonna lukenut hyytävämpiäkin trillereitä, mutta jännittävä, yllättävä ja koukuttava tämä ehdottomasti on. Psykologista jännitystä ja puistattavia kauhuviboja. Jokainen luku pitää sisällään herkullisia koukkuja, jotka saavat lukijan ahmimaan kirjaa malttamattomana eteenpäin, jopa kotitöiden ja yöunien kustannuksella.

Jännittävien ja yllättävien juonenkäänteiden lisäksi pidän Liitu-ukossa todella siitä, miten elävästi ja vahvasti esikoiskirjailija C. J. Tudor kuvailee tapahtumia. Kaksitoistavuotiaiden kaveruksien elämää, nelikymppisen miehen ja hänen nuoren vuokralaisensa välistä suhdetta, vanhojen kavereiden keskinäisiä kaunoja. Traagisia muistoja. Pelottavia unia, joista ei ihan aina tiedä, ovatko ne pelkkiä todellisen tuntuisia valveunia vai tapahtuvatko ne sittenkin oikeasti. Uhkia ja pelkoja.

Mikäli haluaa lukea vuoden pelottavimman kirjan, C. J. Tudorin Liitu-ukko kannattaa ehkäpä jättää väliin. Mutta mikäli kaipaa luettavakseen vangitsevan psykologisen trillerin ja ahmittavan lukusukkulan täynnä juonenkäänteitä ja cliffhangereita, Liitu-ukko on oivallinen valinta. Ja kirjan loppu on ehdottomasti yksi vuoden parhaimmista.

Englanninkielinen alkuteos The Chalk Man, 2018.
Suomentanut Raimo Salminen.
Kustantaja WSOY, 2018. 426 sivua.

Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä

IMG_20181012_171041_094.jpg

Andrew Michael Hurleyn esikoisromaani Hylätty ranta oli mieleenpainuva romaani, sopivasti mystinen ja synkkäsävyinen. Jäin odottelemaan brittikirjailijalta lisää, ja kesäkuussa odotukseni palkittiin, kun suomeksi ilmestyi Paholaisen päivä. Mutta luettavakseni otin kirjan vasta nyt lokakuussa halloweenin kynnyksellä. Pyrin yleensä lukemaan arvostelukappaleet suurin piirtein saapumisjärjestyksessä, mutta Paholaisen päivä hautautui kirjapinon uumeniin ja joutui odottelemaan lukuvuoroaan epäreilun pitkään. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle ja suuret pahoitteluni bloggauksen viivästymisestä!

Laaksossa kaikkien juttujen täytyy alkaa Paholaisella.

Eräänä syksynä yli sata vuotta sitten Paholainen saapui kiusaamaan Endlandsin laakson asukkaita. Vanha Kehno pujahti alas laaksoon lammaslauman mukana, nostatti laakson ylle sankan lumipyryn, tappoi eläimiä ja ihmisiä. Tapauksesta kerrotaan yhä tänäkin päivänä puistattavia tarinoita, ja lokakuun lopulla Endlandsissa vietetään jokavuotista Paholaisen päivää. Vanhat perinteet ja rituaalit varmistavat, että laakson asukkaat ovat turvassa Paholaiselta tänäkin vuonna.

John on saapunut kotiseudulleen Endlandsiin yhdessä raskaana olevan vaimonsa Katherinen kanssa. Johnin isoisä, Ukko, on yllättäen kuollut, ja tiedossa on hautajaiset. John elättelee toiveita muutosta lapsuutensa maisemiin, mutta hänen tuore vaimonsa ei ole järin ihastunut Endlandsiin. Ränsistyneitä taloja, läpipääsemättömiä ryteikköjä, raivokkaasti virtaavia jokia. Naapuritalon tyttö käyttäytyy perin kummallisesti, ja järisyttäviä salaisuuksia tulee julki. Ovatko he kaikki tänä vuonna sittenkään turvassa Paholaiselta?

Meillä on kaikki, mitä me tarvitsemme, jotta voimme jatkaa. Ja jatkaa meidän täytyy.

Kuten Andrew Michael Hurleyn esikoisromaani myös Paholaisen päivä edustaa kutkuttavasti hiipivää ja uhkaavan värisyttävää kauhua. Suoraviivaisen ja vauhdikkaan pelottelun ystävät joutunevat pettymään, mutta minä nautin kovasti Hurleyn tarinoinnista. Pidän hänen jutustelevasta ja kiireettömästä tavastaan kuljettaa kertomusta eteenpäin, kutoa tunnelmaa ja maalailla maisemia. Kieli on kaunista ja kuvailevaa.

Kirjan edetessä Endlandsin laakso ja sen asukkaat tulevat hiljalleen tutuksi. Jokaista murusta ei kuitenkaan pureskella lukijalle valmiiksi, vaan joitain asioita jätetään sopivasti auki ja lukijan oman mielikuvituksen varaan. Paholaisen päivä on samaan aikaan sekä ihastuttavan maanläheinen että hämmentävän mystinen romaani.

Englanninkielinen alkuteos Devil’s Day, 2017.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja WSOY, 2018. 381 sivua.

Kaksi jännää ruotsalaista äänikirjaa

CollageMaker_20180829_205234897-1.jpg

Viime kuukausien aikana BookBeatia on käyttänyt lähinnä vain tyttäreni. Olen harkinnut tilauksen lopettamista, koska olen kokenut maksavani lähestulkoon tyhjästä. Mutta kun ennätyshelteet hellittivät tiukan otteensa Pohjolasta ja ilmaan alkoi hiipiä ripaus syksyn raikkautta, äänikirjojen kuuntelu alkoi taas houkutella.

* * *

Emelie Schepp: Hidas kuolema

Syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertova dekkarisarja on edennyt jo kolmanteen osaan. Jana joutuu tälläkin kertaa vastatusten järkyttävän menneisyytensä kanssa. Samaan aikaan rikosylikomisario Henrik Levin ja rikoskomisario Mia Bolander yrittävät selvitellä pahoinpidellyn naisen kuolemaa. Kun kuolemantapauksia tulee lisää, poliisit ymmärtävät etsivänsä sarjamurhaajaa.

Hidas kuolema toimii oivallisesti äänikirjana. Tarina ei vaadi liikaa keskittymistä mutta pitää mielenkiinnon yllä. Lisää vauhtia ja yllätyksellisyyttä jäin kuitenkin kaipailemaan, eikä kirjan loppuratkaisu tarjonnut toivomaani mojovaa yllätystä. BookBeatissa lukijat ja kuuntelijat ovat antaneet tälle arvosanaksi 4,1 tähteä, mutta minä antaisin tälle reippaasti alle nelosen, ehkä kolme tähteä.

Ruotsinkielinen alkuteos Prio ett, 2016. Suomentanut Meri Ala-Tauriala.
Kustantaja HarperCollins, 2018. Lukijana Jukka Pitkänen. Kesto 13 h 11 min.

* * *

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut

Kymmenen vuotta sitten Lukas katosi yllättäen ennen ylioppilasjuhliaan, mutta muutaman viikon jälkeen hänet löydettiin pahasti mukiloituna ja muistinsa menettäneenä. Sen sijaan naapurin Fanny ei koskaan palannut kotiin, ja Fannyn isä suhtautuu Lukasiin yhä vihamielisesti. Nyt kolmekymppinen Lukas on palannut kotikaupunkiinsa Kristianstadiin ja yrittää selvitellä, mitä hänelle ja Fannylle oikein tapahtui, kuka heidät sieppasi. Vanhassa pappilassa alkaa tapahtua outoja, jokin paha tuntuu taas vaanivan.

Sairaat sielut on yhdistelmä psykologista trilleriä, hyytävää dekkaria ja värisyttävää kauhuromaania. Niin koukuttava että parina iltana valvoskelin ihan liian myöhään kuuntelemassa äänikirjaa. Paikasta toiseen siirtyviä tavaroita, itsekseen lukkoon meneviä ovia, palavia puita. BookBeatissa kirjalla on 3,7 tähteä, minä voisin antaa arvosanaksi kolme ja puoli.

Ruotsinkielinen alkuteos Sjuka själar, 2016. Suomentanut Outi Menna.
Kustantaja WSOY, 2018. Lukijana Jarkko Nyman. Kesto 10 h 27 min.

 

Viveca Sten: Totuuden nimessä

IMG_20180718_110435_127.jpg

Viime päivinä Suomessa on saatu nauttia (tai joidenkin mielestä kärsiä) harvinaisesta helleaallosta. Kun aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta, lämpömittari huitelee 33 asteessa, eikä edes tuuli tuo viilennystä, kaipasin jotain helppoa mutta viihdyttävää luettavaa. Siispä valitsin lukupinostani Viveca Stenin dekkarin. Enkä joutunut pettymään.

Viveca Stenin Sandhamn ei ole mikään leppoisa kesäparatiisi Tukholman ulkosaaristossa, vaan piskuisella saarella saa tosissaan pelätä henkikultansa puolesta ja poliiseilla riittää jatkuvasti töitä. Niin tälläkin kertaa. Sandhamnin edustalla Lökholmin saarella on käynnissä suosittu lasten purjehdusleiri, mutta se ei ole kaikille kesän kohokohta, vaan osa lapsista osallistuu leirille vastentahtoisesti. Eikä leirin ilmapiiri ole hääppöinen, sillä lasten keskuudessa on jatkuvaa naljailua ja rankkaakin kiusaamista. Nuoret ohjaajat yrittävät parhaansa, mutta kaikkea hekään eivät huomaa. Lapsia tarkkailee salaa joku muukin, ja yhtäkkiä yksi lapsista katoaa.

Totuuden nimessä on kahdeksas suomennettu Sandhamnin murhat -sarjan rikosromaani. Tuttujen henkilöhahmojen seuraan on aina ihana palata. Syyttäjä Nora Lindellä on käsissään hänen uransa kannalta tärkeä talousrikosoikeudenkäynti, ja lisäksi lähestyvät juhannushäät aiheuttavat stressiä. Poliisi Thomas Andreasson ei hänkään ole rennoissa fiiliksissä, sillä purjehdusleiriltä kadonneen lapsen tapaus ja vaimon jatkuvat ylityöt rasittavat häntä melkoisesti.

Totuuden nimessä pitää sisällään monenlaista. Talousrikollisuutta ja katoamistapausta, kiusaamista ja masennusta, häästressiä ja parisuhdekriisiä, rahapeliongelmaa ja alkoholismia. Lopputulos ei kuitenkaan ole mikään helteessä eltaantunut sillisalaatti, vaan Viveca Sten pitää langat hyppysissään ja juoksuttaa tarinaa taitavasti eteenpäin. Ehkäpä tätä olisi voinut vähän tiivistää ja toisaalta kaipasin myös lisää yllätyksellisyyttä, mutta kaiken kaikkiaan Totuuden nimessä on ihan kelpo kesädekkari.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Ruotsinkielinen alkuteos I sanningens namn, 2015.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.
Kustantaja WSOY, 2018. 490 sivua.

Nele Neuhaus: Susihukka

IMG_20180702_173416_652.jpg

Kauhu salpasi Alinan hengen. Vedestä, suoraan silmien edessä, nousi kalmankalpea käsi, joka näytti tavoittavan häntä. Alina kavahti taaksepäin ja kiljaisi kauhuissaan.

Humalaiset nuoret löytävät joen rantavedestä tytön ruumiin. Poliiseille selviää nopeasti, että tyttö ei kuulu bilettävien nuorten porukkaan, vaan ruumis on ollut vedessä jo pari päivää. Poliiseilla ei ole aavistustakaan Vedenneidon henkilöllisyydestä. Tuntomerkkeihin sopivaa noin 16-vuotiasta tyttöä ei ole ilmoitettu kadonneeksi, eikä kukaan tunnu kaipailevan häntä. Tutkinta junnaa viikkokausia paikoillaan. Mutta sitten nimekäs televisiotoimittaja pahoinpidellään, ja poliisi onnistuu yhdistämään toimittajan tutkimukset Vedenneidon tapaukseen.

Saksalainen Nele Neuhaus teki kansainvälisen läpimurron Lumikin on kuoltava -rikosromaanin myötä. Sen jälkeen sarjasta on ehditty suomentaa jo kaksi seuraavaa tiiliskiveä, vuosi sitten Joka tuulen kylvää ja nyt viime keväänä tämä Susihukka. Hofheimin poliisilaitoksen väkivaltarikosyksiköstä kertovan dekkarisarjan päähenkilöinä hääräilevät rikosylikomisario Pia Kirchhoff ja hänen aatelinen esimiehensä Oliver von Bodenstein. Kiitokset Susihukan arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Nele Neuhausin dekkareissa on jotain samaa kuin Camilla Läckbergin Fjällback-sarjassa. Monitahoisia ja paksuja rikosromaaneja. Kumpikin kirjailijatar sortuu tarpeettoman rönsyilevään kerrontaan ja eksyy ajoittain liiaksi sivupoluille. Susihukan juonesta annetaan jo heti alussa liikaa vihjeitä, ja kokeneempi dekkarien lukija pystyy aavistelemaan, ketkä ovat tarinan pahiksia. Ajoittain tuskailin Nele Neuhausin junnaavan tyylin kanssa ja kaipasin tosissani juoneen tiivistämistä, nopeuttamista. Puoliväliin päästyäni juonikuvio alkoi tuntua jo ihan selvältä, mutta onneksi Neuhaus on jättänyt lukijalle jotain yllätyksiäkin.

Vietin Susihukan parissa useamman lomapäivän, lueskelin ulkona auringossa. Vaikka kirja on paksu ja olisi ehdottomasti kaivannut tiivistämistä, lukukokemukseni kallistuu plussan puolelle. Puutteistaan huolimatta juoni imaisee lujasti mukaansa, koukuttaa ja kauhistuttaa. Vaikka Neuhausin Susihukka on reippaasti yli viisisataasivuinen järkäle, ei henkilögalleria venähdä ylettömän suureksi ja jokaisella on oma paikkansa tarinassa.

Saksankielinen alkuteos Böser Wolf, 2012.
Suomentanut Veera Kaski.
Kustantaja WSOY, 2018. 556 sivua.

Agatha Christie: Lentävä kuolema

IMG_20180518_163614_882.jpg

Englantilainen dekkarikuningatar Agatha Christie liittyy vahvasti nuoruuteni kesälomiin. Yläasteikäisenä nimittäin lainasin kymmenittäin Christien dekkareita kirjastosta ja ahmin niitä kesäisin. Ihana monen viikon loma. Joka päivä pelkkää aurinkoa ja kepeää vapautta. Seurana välillä Hercule Poirot, välillä Neiti Marple, satunnaisesti joku muu Christien hahmo. Ja niin rakastuin dekkareihin.

Nyt WSOY on julkaissut uusina suomennoksina Agatha Christien parhaita. Viime vuonna ilmestyi Idän pikajunan arvoitus ja nyt tänä keväänä tämä Lentävä kuolema. Idän pikajunan arvoituksen olen lukenut monia kertoja, nähnyt televisiostakin, joten sitä en tällä kertaa lukenut. Mutta Lentävä kuolema vaikuttaa vieraammalta Christien dekkarilta. Tämänkin olen takuulla nuorempana lukenut, mutta tarina ei todellakaan ole enää tuoreessa muistissa. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Aivan matkustamon päässä, istuimella numero 2, madame Gisellen pää retkahti eteenpäin. Hänen olisi voinut luulla nukkuvan. Mutta hän ei nukkunut. Hän ei puhunut eikä ajatellut.
Madame Giselle oli kuollut…

Hercule Poirot on lentokoneessa matkalla Pariisista Lontooseen. Samassa takamatkustamossa istuu myös kymmenen muuta matkustajaa. Kampaamoapulainen Jane Grey yrittää vältellä katsomasta vastapäätä istuvaa hammaslääkäri Norman Galea. Lääkäri Roger Bryant on uppoutunut haaveisiin huilistin urasta. Lady Cicely Horbury murehtii kokaiiniriippuvuuttaan, ja Venetia Kerr kohdistaa myrkyllisiä ajatuksia Horburyyn. Rikoskirjailija Daniel Clancy suunnittelee kohtausta seuraavaan kirjaansa. Liikemies James Ryder hautoo rahahuolia. Ampiainen kiusaa matkustajia, kunnes Armand Dupondin vieressä istuva ranskalainen arkeologi Jean Dupont tappaa sen näppärästi ja surina hiljenee. Matkustajat tarkkailevat toisiaan, mutta kukaan ei huomaa, kun Hercule Poirotin takana istuva madame Giselle lyyhistyy istuimellaan.

Kymmenen todistajan läsnä ollessa – kahdentoista, jos stuertit lasketaan – murhaaja oli nostanut puhallusputken huulilleen ja lähettänyt kohtalokkaan nuolen matkaan niin, että kukaan ei ollut huomannut mitään.

Agatha Christie on kehitellyt herkullisen suljetun huoneen mysteerin. Lentokoneen matkustamo, kymmenen matkustajaa, yksi kuollut. Ihanan vanhanaikainen murhamysteeri, jota lukiessa epäilee vuorotellen jokaista, mutta syyllinen tulee lopulta silti yllätyksenä. Hercule Poirot pääsee loistamaan älyllään ja lyö muut ällikällä.

Erikseen haluan vielä kehua uuden painoksen kantta. Martti Ruokonen on tehnyt hienoa työtä. Kauniin vanhahtava kansi miellyttää silmääni, sopii kirjan sisältöön ja ajan henkeen. Samantyylisiä kansia näkisin mielelläni muissakin Christien dekkareissa.

Englanninkielinen alkuteos Death in the Clouds, 1935.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja WSOY, 2018. 303 sivua.
Kannen suunnitellut Martti Ruokonen.