Viveca Sten: Totuuden nimessä

IMG_20180718_110435_127.jpg

Viime päivinä Suomessa on saatu nauttia (tai joidenkin mielestä kärsiä) harvinaisesta helleaallosta. Kun aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta, lämpömittari huitelee 33 asteessa, eikä edes tuuli tuo viilennystä, kaipasin jotain helppoa mutta viihdyttävää luettavaa. Siispä valitsin lukupinostani Viveca Stenin dekkarin. Enkä joutunut pettymään.

Viveca Stenin Sandhamn ei ole mikään leppoisa kesäparatiisi Tukholman ulkosaaristossa, vaan piskuisella saarella saa tosissaan pelätä henkikultansa puolesta ja poliiseilla riittää jatkuvasti töitä. Niin tälläkin kertaa. Sandhamnin edustalla Lökholmin saarella on käynnissä suosittu lasten purjehdusleiri, mutta se ei ole kaikille kesän kohokohta, vaan osa lapsista osallistuu leirille vastentahtoisesti. Eikä leirin ilmapiiri ole hääppöinen, sillä lasten keskuudessa on jatkuvaa naljailua ja rankkaakin kiusaamista. Nuoret ohjaajat yrittävät parhaansa, mutta kaikkea hekään eivät huomaa. Lapsia tarkkailee salaa joku muukin, ja yhtäkkiä yksi lapsista katoaa.

Totuuden nimessä on kahdeksas suomennettu Sandhamnin murhat -sarjan rikosromaani. Tuttujen henkilöhahmojen seuraan on aina ihana palata. Syyttäjä Nora Lindellä on käsissään hänen uransa kannalta tärkeä talousrikosoikeudenkäynti, ja lisäksi lähestyvät juhannushäät aiheuttavat stressiä. Poliisi Thomas Andreasson ei hänkään ole rennoissa fiiliksissä, sillä purjehdusleiriltä kadonneen lapsen tapaus ja vaimon jatkuvat ylityöt rasittavat häntä melkoisesti.

Totuuden nimessä pitää sisällään monenlaista. Talousrikollisuutta ja katoamistapausta, kiusaamista ja masennusta, häästressiä ja parisuhdekriisiä, rahapeliongelmaa ja alkoholismia. Lopputulos ei kuitenkaan ole mikään helteessä eltaantunut sillisalaatti, vaan Viveca Sten pitää langat hyppysissään ja juoksuttaa tarinaa taitavasti eteenpäin. Ehkäpä tätä olisi voinut vähän tiivistää ja toisaalta kaipasin myös lisää yllätyksellisyyttä, mutta kaiken kaikkiaan Totuuden nimessä on ihan kelpo kesädekkari.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Ruotsinkielinen alkuteos I sanningens namn, 2015.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.
Kustantaja WSOY, 2018. 490 sivua.

Nele Neuhaus: Susihukka

IMG_20180702_173416_652.jpg

Kauhu salpasi Alinan hengen. Vedestä, suoraan silmien edessä, nousi kalmankalpea käsi, joka näytti tavoittavan häntä. Alina kavahti taaksepäin ja kiljaisi kauhuissaan.

Humalaiset nuoret löytävät joen rantavedestä tytön ruumiin. Poliiseille selviää nopeasti, että tyttö ei kuulu bilettävien nuorten porukkaan, vaan ruumis on ollut vedessä jo pari päivää. Poliiseilla ei ole aavistustakaan Vedenneidon henkilöllisyydestä. Tuntomerkkeihin sopivaa noin 16-vuotiasta tyttöä ei ole ilmoitettu kadonneeksi, eikä kukaan tunnu kaipailevan häntä. Tutkinta junnaa viikkokausia paikoillaan. Mutta sitten nimekäs televisiotoimittaja pahoinpidellään, ja poliisi onnistuu yhdistämään toimittajan tutkimukset Vedenneidon tapaukseen.

Saksalainen Nele Neuhaus teki kansainvälisen läpimurron Lumikin on kuoltava -rikosromaanin myötä. Sen jälkeen sarjasta on ehditty suomentaa jo kaksi seuraavaa tiiliskiveä, vuosi sitten Joka tuulen kylvää ja nyt viime keväänä tämä Susihukka. Hofheimin poliisilaitoksen väkivaltarikosyksiköstä kertovan dekkarisarjan päähenkilöinä hääräilevät rikosylikomisario Pia Kirchhoff ja hänen aatelinen esimiehensä Oliver von Bodenstein. Kiitokset Susihukan arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Nele Neuhausin dekkareissa on jotain samaa kuin Camilla Läckbergin Fjällback-sarjassa. Monitahoisia ja paksuja rikosromaaneja. Kumpikin kirjailijatar sortuu tarpeettoman rönsyilevään kerrontaan ja eksyy ajoittain liiaksi sivupoluille. Susihukan juonesta annetaan jo heti alussa liikaa vihjeitä, ja kokeneempi dekkarien lukija pystyy aavistelemaan, ketkä ovat tarinan pahiksia. Ajoittain tuskailin Nele Neuhausin junnaavan tyylin kanssa ja kaipasin tosissani juoneen tiivistämistä, nopeuttamista. Puoliväliin päästyäni juonikuvio alkoi tuntua jo ihan selvältä, mutta onneksi Neuhaus on jättänyt lukijalle jotain yllätyksiäkin.

Vietin Susihukan parissa useamman lomapäivän, lueskelin ulkona auringossa. Vaikka kirja on paksu ja olisi ehdottomasti kaivannut tiivistämistä, lukukokemukseni kallistuu plussan puolelle. Puutteistaan huolimatta juoni imaisee lujasti mukaansa, koukuttaa ja kauhistuttaa. Vaikka Neuhausin Susihukka on reippaasti yli viisisataasivuinen järkäle, ei henkilögalleria venähdä ylettömän suureksi ja jokaisella on oma paikkansa tarinassa.

Saksankielinen alkuteos Böser Wolf, 2012.
Suomentanut Veera Kaski.
Kustantaja WSOY, 2018. 556 sivua.

Agatha Christie: Lentävä kuolema

IMG_20180518_163614_882.jpg

Englantilainen dekkarikuningatar Agatha Christie liittyy vahvasti nuoruuteni kesälomiin. Yläasteikäisenä nimittäin lainasin kymmenittäin Christien dekkareita kirjastosta ja ahmin niitä kesäisin. Ihana monen viikon loma. Joka päivä pelkkää aurinkoa ja kepeää vapautta. Seurana välillä Hercule Poirot, välillä Neiti Marple, satunnaisesti joku muu Christien hahmo. Ja niin rakastuin dekkareihin.

Nyt WSOY on julkaissut uusina suomennoksina Agatha Christien parhaita. Viime vuonna ilmestyi Idän pikajunan arvoitus ja nyt tänä keväänä tämä Lentävä kuolema. Idän pikajunan arvoituksen olen lukenut monia kertoja, nähnyt televisiostakin, joten sitä en tällä kertaa lukenut. Mutta Lentävä kuolema vaikuttaa vieraammalta Christien dekkarilta. Tämänkin olen takuulla nuorempana lukenut, mutta tarina ei todellakaan ole enää tuoreessa muistissa. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Aivan matkustamon päässä, istuimella numero 2, madame Gisellen pää retkahti eteenpäin. Hänen olisi voinut luulla nukkuvan. Mutta hän ei nukkunut. Hän ei puhunut eikä ajatellut.
Madame Giselle oli kuollut…

Hercule Poirot on lentokoneessa matkalla Pariisista Lontooseen. Samassa takamatkustamossa istuu myös kymmenen muuta matkustajaa. Kampaamoapulainen Jane Grey yrittää vältellä katsomasta vastapäätä istuvaa hammaslääkäri Norman Galea. Lääkäri Roger Bryant on uppoutunut haaveisiin huilistin urasta. Lady Cicely Horbury murehtii kokaiiniriippuvuuttaan, ja Venetia Kerr kohdistaa myrkyllisiä ajatuksia Horburyyn. Rikoskirjailija Daniel Clancy suunnittelee kohtausta seuraavaan kirjaansa. Liikemies James Ryder hautoo rahahuolia. Ampiainen kiusaa matkustajia, kunnes Armand Dupondin vieressä istuva ranskalainen arkeologi Jean Dupont tappaa sen näppärästi ja surina hiljenee. Matkustajat tarkkailevat toisiaan, mutta kukaan ei huomaa, kun Hercule Poirotin takana istuva madame Giselle lyyhistyy istuimellaan.

Kymmenen todistajan läsnä ollessa – kahdentoista, jos stuertit lasketaan – murhaaja oli nostanut puhallusputken huulilleen ja lähettänyt kohtalokkaan nuolen matkaan niin, että kukaan ei ollut huomannut mitään.

Agatha Christie on kehitellyt herkullisen suljetun huoneen mysteerin. Lentokoneen matkustamo, kymmenen matkustajaa, yksi kuollut. Ihanan vanhanaikainen murhamysteeri, jota lukiessa epäilee vuorotellen jokaista, mutta syyllinen tulee lopulta silti yllätyksenä. Hercule Poirot pääsee loistamaan älyllään ja lyö muut ällikällä.

Erikseen haluan vielä kehua uuden painoksen kantta. Martti Ruokonen on tehnyt hienoa työtä. Kauniin vanhahtava kansi miellyttää silmääni, sopii kirjan sisältöön ja ajan henkeen. Samantyylisiä kansia näkisin mielelläni muissakin Christien dekkareissa.

Englanninkielinen alkuteos Death in the Clouds, 1935.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja WSOY, 2018. 303 sivua.
Kannen suunnitellut Martti Ruokonen.

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja

CollageMaker_20180327_183357359.jpg

BookBeatin äänikirjoista on tämän vuoden aikana tullut minulle vakituinen seuralainen. Väsyneiden iltojen ratto, tylsien kotitöiden piristys. Olen kokeillut monenlaisia äänikirjoja, dekkareista hömppään ja trillereistä tietokirjoihin. Jättänyt kesken, jos ei ensimmäisen puolen tunnin aikana ole kiinnostus herännyt. Kuunnellut loppuun asti jopa yhdessä illassa, jos kirja on oikein vienyt mukanaan.

Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita tarjoilee ronskia humoristista tekstiä. Parisuhteen loputtua itketään ensin tyynyliina räästä märäksi ja sitten hypitään innoissaan sängystä toiseen. Rönkkönen ei todellakaan ujostele eikä kursaile, vaan hän laukoo suoraa puhetta niin seurustelusta, seksistä, miehistä kuin myös meistä naisista. Ehkä osa kirjan jutuista avautuisi paremmin, jos olisin itse ollut aikuisiällä sinkkuna, mutta kyllä Rönkkönen minuakin onnistui ajoittain vähän naurattamaan. Meno tosin on välillä niin räävitöntä, että kaipasin pieniä taukoa äänikirjasta ja kuuntelin tätä lyhyemmissä pätkissä.

Tuomas Kyrön Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja on kolmas osa hurmaavasta Mielensäpahoittaja-sarjasta. Tällä kertaa Mielensäpahoittajan ajatukset pyörivät vahvasti kuoleman ympärillä, hän nimittäin nikkaroi ruumisarkkua ja laatii testamenttia. Mustepullo on päässyt vuosikymmenien aikana kuivahtamaan, ja koska testamentti täytyy tietysti laatia hienolla mustekynällä, Mielensäpahoittaja houkuttelee poikansa mukaan musteenhakureissulle. Kommelluksilta ei tietenkään vältytä, ja miniälläkin pinna kiristyy. Humoristista kerrontaa höystettynä hienoilla viisauksilla. Ja myös lukuisia koskettavia hetkiä. Lukija Antti Litja herättää Mielensäpahoittajan hahmon upeasti eloon.

Ehkä on väärin verrata Henriikka Rönkkösen ja Tuomas Kyrön kirjoja toisiinsa. Kirjojen päähenkilöt ovat täysin erilaiset. Mutta kyllä minuun uppoaa paremmin Mielensäpahoittajan sutkautukset ja kokemuksen tuomat viisaukset kuin Mielikuvituspoikaystävän ronski huumori. Kyllä ei ole kyrpähuumori ihan minua varten.

Henriikka Rönkkönen
Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Kustantaja Atena, 2016.
Lukijana Krista Putkonen-Örn. Kesto 4 h 50 min.

Tuomas Kyrö
Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja
Kustantaja WSOY, 2016.
Lukijana Antti Litja. Kesto 6 h 21 min.

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

IMG_20180220_100624-01.jpg

En juurikaan lue tämän lajityypin kirjoja, mutta skotlantilaisen Gail Honeymanin esikoisromaani Eleanorille kuuluu ihan hyvää onnistui herättämään kiinnostukseni. Honeyman oli kuulemma halunnut kirjoittaa kirjan kolmekymppisestä kaupunkilaissinkusta, jonka elämä ei ole pelkkää juhlimista ystävien kanssa eikä rakkausseikkailuja. Ilokseni kirja löytyi äänikirjana BookBeatin valikoimasta.

Eleanor Oliphant on yksinasuva kolmekymppinen sinkku. Yksinäinen selviytyjä. Eleanor selviytyy päivästä toiseen tiukkojen rutiiniensa avulla. Hän on vuosikaudet työskennellyt samassa toimistossa, jossa hän lounastauolla syö aina saman lounaan ja täyttää ristikon aina samasta sanomalehdestä. Perjantai-iltaisin hän hakee samasta kaupasta aina saman pakastepizzan ja samat vodkapullot. Keskiviikkoiltaisin hän puhuu puhelimessa äitinsä kanssa ja puolen vuoden välein hänen luonaan käy sosiaalityöntekijä, mutta muuten sosiaalisesti kömpelö Eleanor on aina yksin. Kunnes uusi työtoveri alkaa murtaa muuria Eleanorin ympäriltä.

Tunnin äänikirjaa kuunneltuani olin vähän epävarma, jaksaisinko kuunnella loputkin kirjasta. Mutta kun kuuntelua oli takana kaksi tuntia, olin täydellisesti koukussa. Alussa silkalta hömpältä vaikuttanut romaani kätkeekin sisälleen paljon enemmän. Humoristista hupailua mutta myös surumielisempiä, vakavampia sävyjä. Oletin aavistelevani ennakolta, miten kirja tulee etenemään, mutta ilahduttavasti Gail Honeyman onnistuu yllättämään. Oivallista viihdettä näin talvilomalla.

Englanninkielinen alkuteos Eleanor Oliphant Is Completely Fine, 2017.
Suomentanut Sari Karhulahti. Kustantaja WSOY, 2018.
Lukijana Krista Putkonen-Örn. Kesto 12 h 41 min.

Dan Brown: Alku

IMG_20180127_101341_709.jpg

Äänikirjat tarjoavat mukavaa vaihtelua kirjojen lukemiseen. Äänikirjaa voi kuunnella vaikkapa neuloessa, siivotessa ja ruokaa laittaessa. Olen tainnut jäädä koukkuun. BookBeat on mukavan helppokäyttöinen, äänikirjatarjonta on melko laaja, eikä kuukausimaksu kurita kukkaroani liikaa. Ensimmäiseksi kuuntelin kokonaan Tommi Kovasen & Jenny Rostainin Kuolemanlaakson. Pysäyttävän tositarinan jälkeen päätin valita BookBeatin Top: Äänikirjat -listasta jotain ihan muuta, jotain viihteellisempää. Siispä kuunneltavakseni valikoitui Dan Brownin tuorein jännäri nimeltä Alku.

Harvardin yliopiston symbologian professori Robert Langdon seikkailee jälleen. Tällä kertaa tapahtumat käynnistyvät Espanjassa Bilbaon Guggenheim-museossa. Tulevaisuudentutkija Edmond Kirsch järjestää tiedotustilaisuuden, jossa hän aikoo kertoa järisyttävästä löydöstään. Paljastuksen luvataan tuovan vastauksen ihmiselämän kahteen peruskysymykseen, mistä me tulemme ja mihin olemme menossa. Mutta ilta Guggenheimissa saa synkän käänteen, ja Langdon pakenee kauniin museonjohtajan Ambra Vidalin kanssa. He päätyvät Barcelonaan yrittäessään selvittää Kirschin salaisuutta, mutta joku tuntuu tekevän kaikkensa pitääkseen totuuden salassa.

Dan Brownin Alku tarjoaa muhkean kuuntelupaketin, eikä lähes kaksikymmentä tuntia kestävää äänikirjaa kuunnella ihan parissa illassa. Lars Svedbergin ääni soljuu ihanasti korvissa, mutta minulla vei kotvasen ja toisenkin päästä sisälle tarinaan. Dan Brown nimittäin keskittyy pitkät pätkät kuvailemaan esimerkiksi Bilbaon Guggenheimin arkkitehtuuria ja jotain mykistäviä nykytaiteen teoksia, eikä itse asiaan tunnuta pääsevän ollenkaan. Viisi kuusi tuntia äänikirjaa kuunneltuani Dan Brown malttaa viimein päästää Robert Langdonin irti, ja kuuntelija pääsee lopulta nauttimaan vauhdista sekä vaarallisista tilanteista.

Alku noudattaa Dan Brownin aiemmista kirjoista tuttua kaavaa. Kirjailija yhdistelee jännäriinsä taitavasti knoppitietoa muun muassa uskonnoista, arkkitehtuurista, tekniikasta, taiteista, symboliikasta ja historiasta. Päähenkilöllä professori Robert Langdonilla on taas tietysti apunaan lumoava kaunotar, taas on ratkottavana yksi kimurantti arvoitus. Pakomatkoja ja vaaratilanteita, pohdiskelua ja pähkäilyä.

Alku ei kuitenkaan ole Da Vinci -koodin veroinen jännäripläjäys. Laimeahko, jopa kömpelö. Minä jäin miettimään, onko formaatilla vaikutusta asiaan. Olisiko Alku toiminut paremmin luettuna kirjana kuin kuuntelemanani äänikirjana? Niin tai näin, Dan Brownin faneille Alku on varmasti tuttua ja turvallista trilleriherkkua.

Englanninkielinen alkuteos Origin, 2017.
Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen.
Kustantaja WSOY, 2017.
Lukijana Lars Svedberg.
Kesto 19 h 50 min.

Viveca Sten: Vallan varjoissa

IMG_20170929_164920_300.jpg

Minun yöpöydälläni on ihanan huikea pino syksyn uutuuskirjoja, joten lukemisen suhteen on nyt todellakin valinnanvaraa. Tähän väliin kaipasin luettavakseni tuttua ja turvallista dekkarikirjailijaa, joten päätin tarttua ruotsalaisen Viveca Stenin kirjaan. Vallan varjoissa on seitsemäs suomennettu Sandhamn-dekkari. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Riskisijoittaja Carsten Jonsson on maksanut tähtitieteellisen summan suuresta rantatontista saaren eteläosassa, ja nyt tontille rakennetaan hulppeaa huvilaa. Saarelaiset eivät katso hyvällä ökyrikkaan ulkopuolisen mahtailevaa huvilahanketta. Naapurit tehtailevat valituksia ja rakennustyömaalla tehdään ilkivaltaa. Carsten on kuitenkin päättänyt saada saaren asukkaat puolelleen ja järjestää hienot tupaantuliaiset. Juhlien jälkeen yöllä tapahtuu katastrofi ja kuolemantapaus. Onko syyllinen joku kiukustuneista naapureista? Vai löytyykö motiivi Carstenin bisneksistä?

Juristi Nora Linde on vaihtanut pankkimaailmasta ympäristörikosvirastoon, ja rikosylikonstaapeli Thomas Andreasson kaipailee myös muutosta elämäänsä. Periaatteessa Thomasilla on asiat hyvin. Hän on löytänyt avioeron jälkeen Pernillan uudelleen, he ovat onnellisia, heillä on hartaasti toivottu tytär. Mutta Thomasia ei huvita mikään. Neljäkymmentäkuusivuotias, eläkkeeseen vielä pitkä matka. Jaksaisiko hän poliisin työssä niin kauan?

Viveca Stenin Vallan varjoissa alkaa räväkästi, mutta sitten dekkarissa otetaan rauhallisempi vaihe. Seuraillaan Carsten Jonssonin bisneksiä sekä hänen perhettään ja märehditään Thomas Andreassonin kriiseilyä. Tarina toki etenee koko ajan, mutta tupaantuliaisia ja poliisien tutkintaa saadaan odotella pitkä tovi. Ymmärrän, että Viveca Sten haluaa tutustuttaa lukijansa Carsten Jonssonin perheeseen, enkä minä pitkästynyt. Mutta kaipailin ensimmäiseen sataan sivuun enemmän jännitystä, enemmän koukkuja.

Vallan varjoissa on kokonaisuutena ihan hyvä ja viihdyttävä dekkari. Ei kuitenkaan parasta Viveca Stenia, pidin enemmän edellisestä osasta Ristiaallokossa. Juristi Nora Linde jää tässä dekkarissa harmillisen pieneen sivuosaan, ja toisaalta rikosylikonstaapeli Thomas Andreassonin työkriiseilyt ahmaisevat turhankin suuren osan kirjasta.

Vaikka minulla olisi kymmeniä miljoonia ylimääräistä rahaa, en rakennuttaisi ökyhuvilaa Viveca Stenin Sandhamniin. Pienellä saarella, jossa kaikki tuntevat toisensa eikä ulkopuolisten ole helppo päästä sisään yhteisöön, sattuu ja tapahtuu hämmästyttävän usein pahoja. Viveca Stenin Sandhamn ei ole mikään leppoisa kesäparatiisi Tukholman ulkosaaristossa, vaan piskuisella saarella saa tosissaan pelätä henkikultansa puolesta ja poliiseilla riittää jatkuvasti töitä.

Seuraava Viveca Stenin Sandhamn-dekkari julkaistaan suomeksi jo ensi keväänä, toukokuussa 2018. Alkuperäiseltä nimeltään I sanningens namn kääntyy suomeksi Totuuden nimessä.

Ruotsinkielinen alkuteos I maktens skugga, 2014.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.
Kustantaja WSOY, 2017. 416 sivua.

Nele Neuhaus: Joka tuulen kylvää

IMG_20170628_120939_904

Saksalainen Cornelia ”Nele” Neuhaus teki kansainvälisen läpimurron Lumikin on kuoltava -romaaninsa myötä. Hofheimin poliisilaitoksen väkivaltarikosyksiköstä kertovan dekkarisarjan päähenkilöinä hyörivät rikoskomisario Pia Kirchhoff ja hänen aatelinen esimiehensä rikosylikomisario Oliver von Bodenstein. Lumikin on kuoltava oli dekkarisarjan neljäs osa mutta vasta ensimmäinen suomennettu. Onneksi nyt suomalaisia lukijoita hemmotellaan uudella Bodenstein & Kirchhoff -dekkarilla, kun keväällä kauppoihin tupsahti Neuhausin uusi tiiliskivi nimeltä Joka tuulen kylvää. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Rikoskomisario Pia Kirchhoff on viettänyt rentouttavan loman kihlattunsa kanssa. Stressitasot lähtevät kuitenkin heti nousuun, kun kotimaan kamaralle palattuaan hänet hälytetään saman tien tutkimaan toimistorakennuksessa sattunutta kuolemantapausta. Tuulivoimayhtiön yövartija on pudonnut portaista. Tutkijat epäilevät, että kyseessä ei olisi onnettomuus, vaan vartija olisi tönäisty portaita alas. Ja kun yhtiön johtajan työpöydältä löytyy kuollut hamsteri, Pia Kirchhoff alkaa epäillä firman pomon salailevan jotain. Liittyvätkö tapaukset Taunuksen tuulivoimapuistohankkeeseen? Hankkeen kannattajien ja vastustajien joukossa tunteet kuumenevät, pelissä on suuret rahat, eikä uusilta kuolonuhreilta vältytä.

IMG_20170628_185159_01 Olin blogissani kehunut Nele Neuhausin edellistä Lumikin on kuoltava -dekkaria niin paljon, että kustantamossa oli päätetty painattaa ylistyssanani Joka tuulen kylvää -kirjan paperikannen takaliepeeseen. (Lainauksen yhteydessä tosin lukee vähän hämäävästi Luetut-blogi, vaikka itse olen aina käyttänyt blogistani pidempää nimeä Luetut.net). Nele Neuhausin luomat päähenkilöt ovat miellyttäviä, kerronta rullailee sujuvasti eteenpäin, jännitystä rakennetaan taitavasti, juonenkäänteet koukuttavat. Ja kyllähän ne samat kehumiset sopivat suurimmaksi osin myös tähän sarjan seuraavaan osaan Joka tuulen kylvää.

Dekkarin alussa Nele Neuhaus esittelee suuren joukon henkilöhahmoja. Vanhojen tuttujen rikostutkijoiden lisäksi esiin marssii muun muassa niin itsepäinen maanomistaja, lemmikkikaupan henkilökuntaa kuin myös uusi rikoskomisario. Paketti ei kuitenkaan hajoa palasiksi, vaan lukija pidetään tiukasti mukana matkassa. Vaatii kirjailijalta taitoa esitellä laajan henkilögalleriansa niin, että lukija pysyy kärryillä eikä mene sekaisin henkilöhahmojen kanssa.

Mutta purnasin jo vähän 558-sivuisen Lumikin on kuoltava -dekkarin kohdalla, että kerrontaa olisi voinut hieman tiivistää ja nopeuttaa. Erityisesti kirjan lopputapahtumat tuntuivat turhan venytetyiltä. Sama vaiva kiusaa myös tätä Joka tuulen kylvää -dekkaria. Kun dekkarissa on 601 sivua, se edellyttää kirjailijalta timanttista jännitteen säilyttämistä, jännityksen kohottamista. Eikä Neuhaus ainakaan minun kohdallani ihan onnistu, vaan viimeiset parisataa sivua kertomus tuntuu vain jatkuvan jatkumistaan. Dekkarin lopussa jätetään harmillisesti osa langanpäistä auki, lukijalle ei selitetä kaikkea.

Saksankielinen alkuteos Wer Wind sät, 2011.
Suomentanut Veera Kaski.
Kustantaja WSOY, 2017. 601 sivua.

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Pixlr_20170413133756821_20170413134901591_20170414111008404

Australialaisen Liane Moriartyn romaaneja on myyty maailmanlaajuisesti jo yli kuusi miljoonaa kappaletta. En ihmettele. Hyvän aviomiehen jälkeen olin vielä vähän epäileväinen, mutta Mustat valkeat valheet ja Nainen joka unohti vakuuttivat minut täysin. Liane Moriartyn kirjat tarjoavat sekä kepeää viihdettä että pientä jännitystä. Taustalla väreileviä uhkaavia salaisuuksia jotka lopulta nousevat synkkinä pintaan. Moriartyn romaanit eivät siis ole puhtaita trillereitä mutta eivät ihan höttöistä hömppääkään. Ja nyt tätä herkkua on saatu suomeksi lisää, kun Tavalliset pikku pihajuhlat putkahti kauppoihin helmikuussa. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

”Tämä tarina alkaa pihajuhlista”, Clementine sanoi. Mikrofoni voimisti ja silotti hänen äänensä, teki sen arvovaltaisemmaksi, aivan kuin sitä olisi jotenkin käsitelty. ”Tavallisten naapurusten pihajuhlista tavallisella pihalla.”

Grillijuhlissa on paikalla kuusi aikuista, kolme lasta ja yksi koira. Clementine ja hänen miehensä Sam sekä heidän pikkutyttönsä kaksivuotias Ruby ja viisivuotias Holly. Lapseton pariskunta Erika ja Oliver. Tiffany ja Vid sekä heidän kymmenvuotias tyttärensä Dakota. Paljon viiniä ja hyvää ruokaa. Mutta sitten huomio herpaantuu hetkeksi ja seuraukset ovat järkyttäviä.

Olin varannut pääsiäislomalleni takuuvarmaa luettavaa – Viveca Stenin Ristiaallokossa ja Liane Moriartyn Tavalliset pikku pihajuhlat. Enkä todellakaan joutunut pettymään. Parisataa sivua päivässä meni kevyesti, niin tehokkaasti ensin Sten ja sitten Moriarty onnistuivat minut koukuttamaan.

Tavallisten pikku pihajuhlien rakenne on tyypillistä Liane Moriartya. Nerokasta ja taitavaa juonenkuljetusta. Vaikka kertomuksen keskiössä on naapuruston grillijuhlat, tarina käynnistyy monta viikkoa pihajuhlien jälkeen. Muistojen ja välähdyksien avulla lukijalle rakennetaan hiljalleen kuvaa siitä, mitä kamalaa juhlissa oikeasti on tapahtunut. Tutuiksi tulevat erityisesti ystävykset Clementine ja Erika,  ja heidän aviomiehensä saavat tyytyä esittämään sivurooleja.

Liane Moriartyn kerronta on jälleen kerran hänelle ominaiseen tyyliin tarkkanäköistä ja nokkelaa. Terävää ja hauskaa. Avioliiton ylä- ja alamäkiä. Tukalia ystävyyssuhteita. Vaikeita äidin ja tyttären välisiä suhteita. Työmurheita. Riittämättömyyden tunteita. Iloa ja onnea, surua ja murhetta.

Ihan timanttisinta Moriartya tämä ei kuitenkaan ollut. Minun kaipaamani mojova jymy-yllätys jäi nimittäin puuttumaan. Moriarty pohjustelee juonenkäänteitä niin huolellisesti, että pystyin aavistelemaan ne jo paljon etukäteen. Mutta aikamoista nannaa tämä silti on Moriartyn faneille, täynnä lukuisia herkullisia oivalluksia ja teräviä koukkuja.

Englanninkielinen alkuteos Truly Madly Guilty, 2016.
Suomentanut Helene Bützow. Kustantaja WSOY, 2017. 464 sivua.

Viveca Sten: Ristiaallokossa

IMG_20170411_165703_01

Ruotsalainen Viveca Sten työskenteli juristina ennen ryhtymistään dekkarikirjailijaksi. Hän asuu perheensä kanssa talvet Tukholmassa ja kesät Sandhamnin saarella. Ristiaallokossa on kuudes Sandhamn-dekkari. Olin jo vähän aikeissa luovuttaa Sandhamnin murhien suhteen, mutta edellinen dekkari Juhannusmurha oli niin hyvä, että ehdottomasti halusin jatkaa sarjan parissa. Kiitos arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Jouluaattona Jeanette Thiels kiiruhtaa päivän viimeiseen Sandhamniin menevään lauttaan. Peloissaan ja ahdistuneena Jeanette majoittautuu saarella vuokramökkiin. Tapaninpäivänä hotellin rannasta löydetään naisen ruumis, ja rikosylikonstaapeli Thomas Andreasson joutuu kesken joululomansa käynnistämään murhatutkinnan. Jeanette Thiels on kuulunut Ruotsin eturivin ulkomaankirjeenvaihtajiin ja tehnyt juttuja useilta sotatoimialueilta. Liittyykö naisen murha hänen työhönsä?

Samaan aikaan Nora Linde joutuu omassa työssään pankin juristina kiperän tilanteen eteen. Noran on päätettävä, kuinka pitkälle hänen lojaaliutensa riittää.

IMG_20170412_183904_01_20170413101807088-2

Sandhamn-dekkarin pääosassa on taas vanha tuttu kaksikko eli rikosylikonstaapeli Thomas Andreasson sekä hänen lapsuudenystävänsä juristi Nora Linde. Edellinen dekkari Juhannusmurha sijoittui nimensä mukaisesti juhannuksen tienoille, tässä Ristiaallokossa elellään joulun ja uudenvuoden aikaa. Nyt ei lämmin kesäaurinko helli saarelaisia, vaan kirpeä pakkanen paukkuu ja lunta on pyryttänyt kinoksiksi.

Monien hyvien ruotsalaisdekkaristien tapaan myös Viveca Sten on ujuttanut rikosromaaniinsa purevaa yhteiskuntakritiikkiä. Kirjassa tylytetään maahanmuuttovastaista järjestöä, jonka mukaan suvaitsevaisuus on mennyt liian pitkälle ja maahanmuuttoa olisi radikaalisti vähennettävä erityisesti islamilaisista maista. Sten ei kuitenkaan heittäydy tavattoman pisteliääksi, ja yhteiskunnallinen kritiikki lomittuu oivallisesti dekkarin juoneen.

Viveca Stenin Ristiaallokossa tarjosi viihdyttäviä lukuhetkiä pääsiäislomalaiselle. Sopivan kevyt dekkari, ei yletöntä väkivallalla mässäilyä mutta ei myöskään liian kepeää höttöä. Tuttujen henkilöhahmojen seurassa on aina mukavaa viettää aikaa, ja näin sujuvaa dekkaria on iloa lukea. Loppua kohden vauhti kiihtyy ja jännitys tihentyy. Loppuratkaisu onnistui yllättämään minut.

Seitsemännen Sandhamn-dekkarin suomennosta ei tarvitse kauaa odotella. WSOY nimittäin julkaisee Vallan varjoissa -nimeä kantavan rikosromaanin elokuussa 2017. Jee!

Ruotsinkielinen alkuteos I farans riktning, 2013.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Kustantaja WSOY, 2017. 429 sivua.