Pernilla Ericson: Löydän sinut

IMG_20180624_143533_874.jpg

Ruotsalaisen Pernilla Ericsonin erinomainen esikoisdekkari Sinua seurataan esitteli Erla-ryhmän. Eläköityneen kriminologian professori Edithin perustaman työryhmän, jossa rikoksia Edithin johdolla ratkovat rikollisnero Rickard, sisukas poliisi Liv ja taitava hakkeri Aminah. Löydän sinut on sarjan toinen osa. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

On kulunut vuosi edellisen kirjan tapahtumista. Rickard Falke on paennut Tukholman alamaailman mahtavinta ja vaarallisinta miestä Australiaan saakka ja luonut itselleen uuden elämän. Nyt Rickard kuitenkin palaa Ruotsiin tapaamaan vakavasti sairasta ystäväänsä ja joutuu välittömästi hengenvaaraan. Poliisi toivoo Rickardin toimivan avaintodistajana oikeudenkäynnissä rikollispomo Jovan Devicia vastaan. Häikäilemätön Devic haluaa vaientaa Rickardin ja palkkaa murhaajan jahtaamaan häntä. Poliisit yrittävät pitää Rickardin olinpaikan salassa, mutta palkkamurhaajalla on apunaan petturi poliisivoimista. Erla-ryhmän jäsenet päättävät lyödä viisaat päänsä yhteen, murhaajan etsintä alkaa.

Jos Sinua seurataan ei olisi ollut niin hyvä esikoisdekkari, olisin todennäköisesti jättänyt väliin tämän toisen osan Löydän sinut. En nimittäin pidä dekkareista, joissa järjestäytynyt rikollisuus ja alamaailma näyttelevät näin suurta roolia. Väkivallalla mässäilyä ja uhkailua on liikaa. Olen silti vuosien varrella lukenut muutaman hyvän gansteridekkarin, eikä myöskään Löydän sinut ole ollenkaan huono. Pidin kuitenkin Pernilla Ericsonin esikoisdekkarista enemmän.

Erla-ryhmä on mielenkiintoinen porukka. Eläköitynyt kriminologian professori Edith, oikeudenmukainen ja reilu. Poliisi Liv Kaspi, lehdistön ja poliisipäälliköiden suosikki. Taitava hakkeri Aminah, työskentelee nykyään Ruotsin turvallisuuspoliisissa. Ja sitten tietysti Rickard, elänyt rankan lapsuuden ja nuoruuden, niittänyt mainetta alamaailmassa järjestelijänä, mutta sittemmin yrittänyt jättää rikolliset puuhat taakseen ja elää nuhteettomasti.

Pernilla Ericson osaa taitavasti luoda jännitteen heti ensimmäisillä sivuilla. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarjoillaan sopivasti, lukiessa ei todellakaan käy aika pitkäksi. Herkullisista henkilöhahmoista ja heidän kemioistaan riittää ammennettavaa useamman dekkarin verran, eikä Ericsonilta ainakaan vielä ole ideat loppuneet. Erla-ryhmästä kertovaan sarjaan on Ruotsissa nimittäin juuri ilmestynyt kolmas osa.

Ruotsinkielinen alkuteos Jag ska hitta dig, 2017.
Suomentanut Pirjo Lintuniemi.
Kustantaja HarperCollins, 2018. 380 sivua.

Pernilla Ericson: Sinua seurataan

IMG_20180302_163509_438.jpg

HarperCollins postitti minulle tammikuussa nivaskan arvostelukappaleita. Kiitokset kustantamolle! Olen hiljalleen lukenut niitä muiden kirjojen ohessa. Kaikki hyvä valitettavasti kuitenkin loppuu aikanaan, HarperCollinsin pino on uhkaavasti huvennut. Ja nyt lukaisin viimeisen arvostelukappaleen, ruotsalaisen Pernilla Ericsonin dekkarin Sinua seurataan.

Pernilla Ericson on tukholmalainen toimittaja, joka on työskennellyt muun muassa Aftonbladetissa ja Ruotsin TV4:lla. Kirjoittaessaan artikkelisarjaa naisten kokemasta väkivallasta Ericson oli saanut idean esikoisromaaniinsa. Sinua seurataan käynnistää poliisi Liv Kaspista ja koko Erla-ryhmästä kertovan dekkarisarjan.

Koleana huhtikuisena yönä naisen kimppuun hyökätään autiossa tukholmalaisessa puistossa. Onneksi, ja päällekarkaajan epäonneksi, nainen on poliisi Liv Kaspi, joka todellakin osaa puolustaa itseään. Liv pieksee miehen sairaalakuntoon. Pahoinpitelystä nousee kohu, media syyttää poliisia liiallisesta voimankäytöstä. Niinpä asiasta päätetään tehdä poliisissa sisäinen tutkinta ja Liv määrätään muutamaksi viikoksi lomalle.

Mutta eipä Liv ehdi makoilla toimettomana. Heti pakkolomalle jäätyään hän nimittäin saa merkillisen kirjeen, jossa hänet kutsutaan salaiseen tapaamiseen. Upeassa talossa Liville selviää, että eläköitynyt kriminologian professori Edith tarjoaa hänelle töitä. Varakas Edith haluaa perustaa työryhmän tutkimaan metrolinjan asemien lähellä tapahtuneita raiskauksia. Edithin johdolla poliisi Liv, rikollisnero Rickard ja hakkeri Aminah alkavat koota pienistä paloista suurta palapeliä.

Pernilla Ericsonin Sinua seurataan täyttää kaikki hyvän dekkarin tunnusmerkit. Jännite syntyy heti ensimmäisillä sivuilla, lukija koukutetaan välittömästi. Juoni rullailee sujuvasti eteenpäin. Kielellä ei kikkailla liikaa, mutta kerronta ei myöskään ole väritöntä ja tylsää. Kirjassa ei sorruta turhaan toistoon, eikä mukaan ole ängetty mitään ylimääräistä höttöä, vaan Ericsonin dekkari on tiivis, toimiva paketti. Loppuratkaisu on niin kekseliäs, että ainakaan minä en todellakaan onnistunut arvaamaan syyllisiä ennakolta.

Ericsonin luomat henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja herkullisia. Toisin kuin perinteisissä poliisidekkareissa rikoksia ei tällä kertaa tutki joukkio poliiseja, vaan Erla-ryhmään kuuluu niin eläköitynyt kriminologian professori, pakkolomalle passitettu poliisi, sharmantti rikollinen kuin myös taitava hakkeri. Olisin halunnut tietää heidän menneisyydestään vielä enemmänkin, mutta toisaalta dekkarisarjan seuraavissa osissa on aikaa tutustua heihin paremmin.

Eipä ole Pernilla Ericsonin esikoisdekkaria turhaan kehuttu. Sinua seurataan on jäänyt harmillisen vähälle huomiolle suomalaisissa kirjablogeissa, vaikka tämähän on varsin mainio rikosromaani. Voisinpa jopa sanoa, että tämä on paras lukemani dekkari pitkään aikaan. Pernilla Ericson pesee ehdottomasti esikoisellaan monet kokeneemmat dekkarikirjailijat.

Ruotsinkielinen alkuteos Spåren vi lämnar efter oss, 2016.
Suomentanut Pirjo Lintuniemi.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 381 sivua.

Sheena Kamal: Kadonneet sielut

IMG_20180211_191733_944.jpg

Sheena Kamal on syntynyt Karibialla ja muuttanut lapsena Kanadaan. Nykyisin Vancouverissa asuva Kamal on työskennellyt tutkivana rikostoimittajana elokuva- ja televisioalalla. Kadonneet sielut on hänen esikoisromaaninsa. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Yhtäkkiä minua alkaa pelottaa, mitä on tapahtumassa. – – Näyttää siltä, että menneisyyteni on palannut etsimään minua. Sen väkivaltaiset sormet ovat kynsineet tiensä läpi kostean maan metsässä, jonne sen hautasin, ja se on tullut nyt vetämään minut mukaansa.

Kun kännykkä soi heti viiden jälkeen aamulla, Nora on välittömästi varuillaan. Eihän niin aikaisin aamulla tapahdu koskaan mitään hyvää. Nora työskentelee yksityisetsivän avustajana, muun muassa auttaa etsimään kadonneita ihmisiä, ja tämäkin puhelu koskee kadonnutta henkilöä. Teini-ikäinen tyttö on kadonnut. Tyttö jonka Nora oli viisitoista vuotta sitten antanut adoptoitavaksi. Bonnie.

Nora on vaivoin saanut elämänsä jotenkuten kuntoon. Hänellä on työpaikka, katto pään päällä, jopa lemmikkikoira, eikä hän käytä enää alkoholia. Mutta nyt hutera korttitalo alkaa huojua, menneisyyden traumat puskevat pintaan. Hän päättää lähteä etsimään tytärtään. Pelastamaan lasta jota hän ei koskaan halunnut.

Minä ihmettelen, miksi olen jatkanut sitkeästi eteenpäin, ja ajattelen Bonnieta, tyttöä, jota en edes tunne. Etsinkö minä häntä sen vuoksi, että välitän, vai koska uskon, ettei kukaan muu etsi häntä?

Sheena Kamal on taas yksi uusi kiinnostava esikoiskirjailija, johon HarperCollins on minut tutustuttanut. Harvoin olen joutunut pettymään eikä niin käynyt tälläkään kertaa.

Kadonneet sielut on vetävä trilleri, joka ei noudata niitä ihan kaikkein tavallisempia kaavoja, vaan tarjosi minulle jotain vähän erilaista. Vahva naispäähenkilö johdattaa lukijan Vancouverin sateisten katujen läpi hengenvaaralliseen takaa-ajoon lumisille vuorille ja monien mutkien kautta lopulta rosoisen kauniille Vancouverinsaarelle. Monitahoisessa jännärissä on kadonneen teinitytön lisäksi muun muassa hämäräperäisiä turvallisuusalan tyyppejä ja kaivosyhtiöiden häikäilemätöntä toimintaa. Matkan varrella langanpäitä solmitaan, lopussa kaikki kiertyy kohtalaisen siististi yhteen.

Myönnän, että lämpenin Noralle hitaanlaisesti. Jouduin melko kauan kyräilemään ennen kuin aloin tajuta, miten mahtava päähenkilö tässä onkaan. Kaikesta kokemastaan ja rankasta taustastaan huolimatta Nora on sisukas selviytyjä, todellinen supermimmi. Tökerön käytöksen ja kylmän ulkokuoren alla on upea tyyppi, jolla ei todellakaan ole ollut elämässään helppoa. Sijaiskotien, kodittomuuden ja alkoholiriippuvuuden jälkeen Nora on löytänyt elämässään jonkinlaisen tasapainon, saanut työnantajakseen mukavan homoparin ja lemmikikseen seksihullun narttukoiran.

Kadonneet sielut on ensimmäinen osa Nora Watts -sarjaa. Sheena Kamalin trilleri ei ole täydellinen mutta kuitenkin varsin lupaava esikoinen. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten Noran tarina tästä jatkuu.

Englanninkielinen alkuteos The Lost Ones, 2017.
Suomentanut Hanna Arvonen.
Kustantaja HarperCollins, 2018. 350 sivua.

Karin Slaughter: Hyvä tytär

IMG_20180126_165455_985.jpg

HarperCollins lähetti minulle tammikuun iloksi nipun arvostelukappaleita, joista ensimmäiseksi valitsin lukuvuoroon paketin paksuimman kirjan, Karin Slaughterin Hyvän tyttären. Kiitokset kustantamolle jälleen kerran! Yhdysvaltalainen Karin Slaughter (s. 1971) on ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani, olen tainnut lukea kaikki häneltä suomennetut teokset.

Vuonna 1989. Samanthan ja Charlotten perhe ei ole kaupunkilaisten suosiossa Georgian Pikevillessä. Tyttöjen isä Russell Quinn työskentelee rikollisten puolustusasianajajana, joten hänellä on aina kesken jokin juttu, jonka takia häntä vihataan. Äiti Gamma on kaupunkilaisten mielestä vaikea nainen, koska hän on liian älykäs, ei osaa pitää suutaan kiinni eikä suostu mukautumaan. Kun Rusty auttaa murhaajan vapaaksi kuolemaantuomittujen osastolta, Quinnin perheen kotitalon ikkunasta heitetään polttopullo ja talo palaa maan tasalle. Mutta pahempaa on luvassa. Seuraavassa hyökkäyksessä äiti menettää henkensä. Isä syyttää itseään. Eikä Quinnin perhe ole koskaan enää entisensä.

28 vuotta myöhemmin Charlie Quinn on seurannut isänsä jalanjäljissä ja työskentelee myöskin puolustusasianajajana Pikevillessä. Sattumalta Charlie joutuu eräänä aamuna todistamaan järkyttävää kouluampumistapausta, jonka myötä menneisyyden muistot alkavat puskea pintaan, vanhat haavat avautuvat.

”Muistan, kun äitisi sanoi minulle kerran – hän sanoi: ’Russell, minun pitää päättää ennen kuolemaani, haluanko olla onnellinen vai haluanko olla oikeassa.'”
Charlie tunsi oudon vihlaisun sydämessään, koska se kuulosti juuri sellaiselta huomautukselta, jonka Gamma olisi tehnyt. ”Oliko hän onnellinen?”
”Uskon, että hän oli pääsemässä siihen.”

Karin Slaughter vie lukijansa keskelle riipaisevaa ja raastavaa perhedraamaa. Herkullisen piinaavaa, henkeäsalpaavaa jännitystä. Vahvoja, vavahduttavia tunteita. On niin lapsuuden tragediaa, äidin kaipuuta ja isyyden haasteita kuin myös sisarusten välistä sidettä, välittämistä ja rakkautta. On poliisien ja asianajajien työskentelyä, uhrien musertavaa surua. Salattuja salaisuuksia ja yllättäviä juonenkäänteitä.

Kaunokaiset-trillerin luettuani esitin toiveen, että Slaughter voisi vähän säästellä ja sääliä lukijoitaan. Slaughter osaa kirjoittaa loistavia trillereitä, mutta julmia, kammottavia kuvaelmia heitellään ajoittain ämpärikaupalla lukijaparkojen silmille. No, ilokseni Hyvä tytär ei ole ollenkaan niin sadistinen trilleri, vaan jännitystä rakennetaan tehokkaasti henkilöiden, salaisuuksien, yllätyksien kautta. Mutta vaikka raakojen yksityiskohtien mässäilyä on vähennetty, ei Hyvä tytär kalpene Kaunokaiset-trillerille. Jos Kaunokaiset oli täyden kympin trilleri, Hyvälle tyttärelle voisin antaa kymppi plussan.

Hyvän tyttären takakannen teksti lupaili vahvojen tunteiden ja odottamattomien käänteiden trilleriä. Sitä myös sain. Ja enemmänkin. Voisinpa jopa sanoa, että minulle tämä taisi olla Karin Slaughterin hienosta tuotannosta se kaikkein parhain. Hyvä tytär kouraisi sydämestä, vavahdutti mahan pohjasta, kostutti silmäkulmat ja aiheutti suoranaisen tunteiden myrskyn. Kiitos.

Englanninkielinen alkuteos The Good Daughter, 2017.
Suomentanut Virpi Kuusela.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 556 sivua.

Emelie Schepp: Valkoiset jäljet

IMG_20171219_224023_207_20171219224613085.jpg

Ruotsalaisen Emelie Scheppin (s. 1979) ura dekkarikirjailijana ei alkanut ihan vaivattomasti. Yksikään kirjakustantamo ei nimittäin huolinut Scheppin käsikirjoitusta. Niinpä sitkeä Schepp päätti julkaista esikoisdekkarinsa Ikuisesti merkitty omakustanteena. Kirja meni niin hyvin kaupaksi, että vihdoin myös kustantamo kiinnostui Emelie Scheppin dekkarista. Nyt syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertovaa sarjaa on julkaistu jo useamman kirjan verran, ja tämä syksyllä suomeksi ilmestynyt Valkoiset jäljet on dekkarisarjan toinen osa. Suuret kiitokset arvostelukappaleesta taas HarperCollinsille!

Viisitoistavuotias thaimaalainen teinityttö löydetään kuolleena junasta. Kaksikymmentävuotias nuori mies surmataan kotonaan. Kaksi erillistä tutkintaa kietoutuvat yhteen ja vievät poliisit huumekaupan jäljille. Kun Danilo Peñasta tulee pääepäilty, syyttäjä Jana Berzeliukselle tulee hätä. Danilo tietää aivan liikaa Janan salatusta menneisyydestä, synkkiä salaisuuksia, eikä Jana halua muiden saavan selville niitä. Danilo on vaiennettava.

Emelie Schepp ei maalaile kovin ruusuisia kuvia nykypäivän Ruotsista. Ihmiset ovat onnettomia. Pahoja ihmisiä on paljon. Väkivalta on arkipäivää, huumekauppa kukoistaa. Eivätkä poliisit onnistu koskaan saamaan järjestäytynyttä rikollisuutta kuriin, vaan vankilaan teljettyjen pahisten tilalle tulee aina uusia rikollisia, entistä pahempia.

Hyvä dekkarisarja vaatii koukuttavien ja jännittävien juonikuvioiden lisäksi myös mielenkiintoisia ja persoonallisia henkilöhahmoja. Emelie Schepp onnistuu siinä. Päähenkilönä häärii syyttäjä Jana Berzelius, jota piinaa traaginen menneisyys. Rikoskomisario Mia Bolander on ahne ja itsekäs, käyttää holtittomasti rahaa, naukkailee liikaa alkoholia ja hyppii sängystä toiseen. Gunnarilla ja Annelilla on vaikea parisuhde, ollako vai eikö olla.

Emelie Scheppin Valkoiset jäljet -dekkarin loppu on hengästyttävän jännittävä. Totta puhuen en malttanut odottaa, että minulla olisi aikaa lukea kirja loppuun, joten ikäviä pakollisia kotihommia häärätessäni kuuntelin kirjan loppuun BookBeatissa. Toimi! Eikä ainakaan kuunneltuna loppu tuntunut liioitellun pitkitetyltä, vaan jännitystä annosteltiin sopivina annoksina.

Kirjan luettuani (ja osaksi kuunneltuani) jäin miettimään, aikooko Emelie Schepp rakentaa vielä montakin kirjaa Jana Berzeliuksen salatun menneisyyden ympärille. Vaikka menneisyys on toki osa iso päähenkilöä, kaksi dekkaria luettuani kaipaisin jo muutakin vatvottavaa. Jos jokainen rikostapaus liittyy tavalla tai toisella Janaan ja hänen salaisuuksiinsa, saattaa dekkarisarja alkaa pian käydä puisevan tylsäksi. Mutta vielä toistaiseksi olen viihtynyt Janan seurassa.

Ruotsinkielinen alkuteos Vita spår, 2015.
Suomentanut Meri Ala-Tauriala.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 396 sivua.

Jan-Erik Fjell: Vaaran varjo

IMG_20171219_224023_207.jpg

Koko marraskuu ja osa joulukuustakin ovat olleet lukemisen suhteen poikkeuksellisen surkeita viikkoja. Kirja on harmillisen harvoin eksynyt käteeni, enkä ole jaksanut syventyä tarinoihin. Mutta nyt pahimmat kivut ja pöpöt on selätetty, joten yritän hiljalleen palailla säännöllisemmän lukuharrastuksen pariin ja löytää taas lukemisen ilon. Ensi vuoden kirjojen ennakkokappaleita on jo alkanut putkahdella postilaatikkoon, mutta minulla on vielä syksyn kirjoista muutama lukematta. Niistä yhtenä oli tämä norjalaisen Jan-Erik Fjellin Vaaran varjo. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Liettualainen pikkurikollinen Bernandas Mielkos ajaa Saksan ja Tanskan kautta Ruotsiin ja Norjaan. Autonsa kyydissä salakuljettava lasti. Bernandas arvelee laittoman lastin olevan huumeita ja pelkää huumekoiran käräyttävän hänet rajanylityspaikalla. Mutta perillä Norjassa syrjäisellä maaseudulla lastin vastaanottajaa odotellessaan Bernandasille selviää, että hän on salakuljettanut maahan jotain aivan muuta kuin huumeita.

Rikospoliisi Anton Brekken elämä on melkoista vuoristorataa. Ensin hän on ylimmässä taivaassa voitettuaan pokeripöydästä ison potin, mutta pian hänen ex-vaimonsa pudottaa hänet rajusti maan pinnalle. Brekke ei kuitenkaan kauaa ehdi istua märehtimässä murheitaan, kun työkeikka johdattaa hänet pienelle paikkakunnalle selvittelemään yläkoulun opettajana työskennelleen Viggo Holmin murhaa.

Luin viime kesänä Jan-Erik Fjellin esikoisdekkarin Ilmiantaja, johon tykästyin, vaikka kirjan keskiössä oli järjestäytynyt rikollisporukka. No, myös Vaaran varjo pyörii järjestäytyneen rikollisuuden ympärillä, eikä se tälläkään kertaa aluksi haitannut minua. Kirjan edetessä gansteritouhut alkavat kuitenkin saada liian kuvottavia vivahteita, minun olisi tehnyt mieli hypätä muutamat kohdat kokonaan yli. Onpa minusta tullut herkkis!

Dekkari sijoittuu joulun aikaan, mutta kirja pyörii niin rankan aiheen ympärillä, että en välttämättä lähtisi tätä suosittelemaan joulupyhien luettavaksi. Mutta mikäli et kavahda rankempaa dekkaria ja pidät yllättävistä loppuratkaisuista, suosittelen joulun jälkeen tutustumaan norjalaiseen Jan-Erik Fjelliin.

Norjankielinen alkuteos Skyggerom, 2012.
Suomentanut Hanna Arvonen.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 461 sivua.

Stuart MacBride: Kolean maan povessa

IMG_20171029_143328-01.jpg

Skotlantilainen Stuart MacBride singahti lempparidekkaristien listalleni rikosromaaneillaan Pahan postia ja Kuoleman sävel. MacBride nappaa lukijaparan tiukkoihin pihteihinsä, riepottelee ja repii, ravistelee ja raastaa. MacBride on kirjoittanut Ash Henderson -sarjaa vain nuo edellä mainitut kaksi dekkaria, ja tämä nyt suomeksi ilmestynyt Kolean maan povessa esittelee meille ylikonstaapeli Logan McRaen. Tämä on itse asiassa jo kymmenes osa Logan McRae -sarjasta, joten joudun hyppäämään dekkarisarjaan mukaan ihan kesken kaiken. Kiitokset taas arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Eipä mennyt hyvin Ash Hendersonilla, eikä häävisti mene myöskään tällä Logan McRaella. Helmikuinen kaatosade kietoo kaupungin ankeanharmaaseen syleilyynsä, kun entinen pomo kyttää Loganin tekemisiä ja sisäisen tarkastuksen ylitarkastaja odottaa Loganin mokaavan. Paikallinen rikollispomo on kuolemassa, joten ilkeämmät rikolliset kärkkyvät jo markkinoille ja yksi uhkailee Loganin henkeä.  Loganin tyttöystävä Samantha on maannut jo viisi vuotta koomassa, joten ehkä olisi aika luopua toivosta ja antaa Samanthan mennä. Kaiken lisäksi eräs liikemies on kadonnut, yhdeksäntoistavuotias nuori nainen on murhattu, ja metsästä löytyy alastoman miehen ruumis. Huh huh.

Lukeminen takelteli aluksi melkoisesti. Niin paljon uusia henkilöhahmoja. Kuka kukin on, miten tuo liittyy tarinaan, mistä tuo tyyppi tupsahti. Olisi varmasti helpottanut asiaa, jos Logan McRae -sarja olisi minulle entuudestaan tuttu. Nyt minun täytyi yhtäkkiä yrittää sisäistää Logan McRaen taustojen lisäksi lukuisa liuta henkilöhahmoja. Mutta kärsivällisyys palkitaan ja muutaman kangerrellen luetun luvun jälkeen aloin päästä sisälle tarinaan.

En yleensä pidä dekkareista, joissa synkistelevillä päähenkilöillä on elämässään rutkasti vastoinkäymisiä ja henkilökohtaisia ongelmia. Mutta Stuart MacBriden dekkareita lukiessani minua ei haittaa tippaakaan, vaikka päähenkilöllä menee kurjasti. MacBride osaa kohentaa apeaa tunnelmaa purevalla huumorilla ja napakoilla sutkautuksilla. Huumori ei ole mitään kilttiä vitsailua, vaan ihmisille kettuillaan oikein kunnolla. Stuart MacBriden miehisiin rikosromaaneihin sopii mainiosti tällainen äkäisen synkistelyn ja ilkeän piruilun yhdistelmä.

Olen pitänyt himpun verran enemmän kahdesta aiemmin lukemistani Stuart MacBriden dekkarista, vaikka eihän tämä Kolean maan povessa suinkaan huono ole. Lukukokemustani taatusti laimensi se, että Logan McRae oli minulle entuudestaan uppo-outo ja olisin halunnut tietää enemmän hänen menneisyydestään. Nyt muutamat asiat jäivät ikävästi vaille selitystä, ja huomasin kaipaavani Ash Hendersonin tuttua seuraa. Goodreadsissa Kolean maan povessa on kuitenkin saanut viidestä tähdestä peräti 4,32 tähteä, joten tästä Logan McRaesta selvästi tykätään.

IMG_20171029_125932_564.jpg

Englanninkielinen alkuteos In the Cold Dark Ground, 2016.
Suomentanut Pirjo Lintuniemi.
Kustantaja HarperCollins Nordic, 2017. 525 sivua.

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin

IMG_20170731_101420_343_20170731101928464

Isobritannialaisen Mhairi McFarlanen (s. 1976) nimi lienee tuttu monille viihdekirjallisuuden ystäville. Häneltä on aiemmin suomennettu jokunen kirja, ja tämä Sinuun minä jäin on McFarlanen esikoisromaani vuodelta 2012. Se on HarperCollinsin kaikkien aikojen myydyin e-kirja, ja nyt kirjasta on tekeillä elokuva. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Mitä tapahtuu, kun se, joka pääsi livistämään, tulee takaisin? Rachel on juuri eronnut kihlatustaan, kun hän törmää yliopistoaikaiseen ihastukseensa Beniin. Rachelin ja Benin tiet erosivat kymmenen vuotta sitten, mutta Ben saa yhä Rachelin hengityksen salpautumaan. Ikävä kyllä Ben on nykyään naimisissa.

Minä en juurikaan lue hömppää, mutta tämän yllätyksenä saadun arvostelukappaleen päätin säästellä kesälomalleni ja lukaista edes yhden hömppäkirjan tälle vuodelle. Mutta eihän hömpässä toki varsinaisesti mitään vikaa ole. Hömppä on helppolukuista kirjallisuutta, rentouttavaa ja viihdyttävää. Hömppäkirjassa voidaan käsitellä vaikeitakin aiheita, mutta yleensä kaikki kääntyy lopulta parhain päin. Perinteisimmäksi hömpäksi minä miellän kevyet, humoristiset ihmissuhderomskut, joissa käsitellään parisuhdesotkuja ja rakkaushuolia. Hömppäkirjoissa nautitaan samppanjaa ja vaahtokarkkeja, shoppaillaan vaatteita ja meikkejä, itketään menetetyn rakkauden perään ja juhlitaan ystävien kanssa. Hömppäkirjallisuuteen kuuluu koko joukko kliseitä, mutta kaikki hömppäromskut eivät suinkaan sovi samaan muottiin.

Mhairi McFarlanen Sinuun minä jäin on ehdottomasti hömppää. Kaksi ihmistä ja särkyneen sydämen tuska. Juoni etenee ennalta arvattavia polkuja eikä järisyttäviä yllätyksiä ei ole luvassa. Mutta ihan kaikkein höttöisintä hömppää McFarlane ei sentään tarjoile, vaan sekaan on ripoteltu mainioita oivalluksia ja huumorinkukkasia.

Minun kokemuksieni perusteella hömppäkirjojen henkilöhahmot työskentelevät usein toimittajina tai mainosalalla. Ja harmillisen monet heistä ovat tyytymättömiä työhönsä, suorastaan vihaavat työtään. McFarlanen esikoisromaani noudattaa näitä kliseitä. Rachel työskentelee toimittajana, Rachelin entinen kihlattu on graafisena suunnittelija markkinointiyrityksessä. Ben ja hänen vaimonsa ovat kumpikin asianajajia. Löytyykö hömppäkirjallisuudesta lainkaan roskakuskeja, muurareita tai haudankaivajia?!

Alun käynnistysvaikeuksien jälkeen lukaisin Sinuun minä jäin -romskun ihan vauhdikkaasti. Hömppäfania minusta ei vieläkään sukeutunut, mutta hömpälle on ehdottomasti aikansa ja paikkansa. Painan Mhairi McFarlanen nimen mieleeni, ehkäpä voisin lukea jotain häneltä taas ensi vuoden kesälomalla.

Englanninkielinen alkuteos You Had Me at Hello, 2012.
Suomentanut Hanna Arvonen.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 413 sivua.

Mary Kubica: Don’t You Cry – Menneisyyden varjot

IMG_20170720_162609_01

Mary Kubica (oikealta nimeltään ilmeisesti Mary Kyrychenko) asuu perheensä kanssa Chicagon seutuvilla. Hänen esikoisromaaninsa Good Girl – Kunpa tietäisit on ollut kansainvälinen menestys. Minulla on jäänyt se lukematta, mutta Kubican toinen romaani Pretty Baby – Kuinka pitkälle olet valmis menemään löytyi lukupinostani vuosi sitten. Täyden kympin psykologinen trilleri ei Pretty Baby mielestäni ollut, mutta sen verran koukuttavaa kamaa kuitenkin, että nyt aloin mielissäni lukea uusinta suomennettua Mary Kubicaa, Don’t You Cry – Menneisyyden varjot. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Jälkiviisaana voin sanoa, että minun olisi pitänyt tietää oitis jonkin olevan pielessä. Rämisevä meteli keskellä yötä, avoin ikkuna, tyhjä vuode. Syytin myöhemmin välinpitämättömyydestäni kaikkea mahdollista päänsärystä väsymykseen sekä silkkaan typeryyteen.
Silti.
Minun olisi pitänyt tietää oitis jonkin olevan pielessä.

Chicagossa Quinnin kämppäkaveri Esther katoaa yllättäen jäljettömiin. Quinn arvelee Estherin häipyneen huoneestaan paloportaita pitkin keskellä yötä. Mutta miksi? Penkoessaan kämppiksensä huonetta ja etsiessään selitystä katoamiselle Quinn löytää hämmentävän kirjeen. Missä Esther on? Ja onko Esther ollenkaan se ihminen, jonka Quinn luuli tuntevansa?

Reilun sadan kilometrin päässä Chicagosta Michigan-järven rannalla sijaitsee pieni kaupunki, jossa kaikki tuntevat toisensa ja elämä seurailee päivästä toiseen samoja tylsiä polkuja. Kahdeksantoistavuotias Alex asuu alkoholisoituneen isänsä kanssa ja käy töissä kahvilassa. Äiti on lähtenyt vuosia aiemmin, Alexin ollessa viisivuotias, ja nyt kaveritkin ovat hylänneet surkean kaupungin, muuttaneet muualle opiskelemaan. Mutta eräänä päivänä Alexin elämä mullistuu, kun kahvilaan saapuu salaperäinen nainen. Eikä Alex saa kaunotarta enää mielestään. Mutta seuraako viattomasta ihastumisesta jotain synkkää ja tuhoisaa?

Siellä on vain orava, sanon itselleni. Maaorava tai pesukarhu. Puussa pesivä lintu. Jätteitä kadulla. Roskia. Haukka, pöllö. Viimeisiä heinäsirkkoja, joita kylmyys ei ole vielä tappanut, sirittämässä omaa pientä surulauluaan.
Silti, vaikka se kaikki kuulostaa järkevältä, minut valtaa outo tunne, etten ole yksin.

Mary Kubican Don’t You Cry – Menneisyyden varjot on jännittävä psykologinen trilleri. Tarinaa kuljettaa eteenpäin kaksi kertojaa, Quinn ja Alex, jotka kumpainenkin pääsevät vuorotellen ääneen. Lukijalle selviää heti kirjan alussa jonkin olevan pielessä, mutta kuten hyvän psykologisen trillerin luonteeseen kuuluu, jännitys lisääntyy vähitellen ja salaisuudet paljastuvat vasta lopussa.

Kirjan hahmoista suosikikseni nousi ehdottomasti kahdeksantoistavuotias Alex. Isä on juoppo, äiti on lähtenyt, eikä mitättömässä pikkukaupungissa ole enää kavereitakaan. Työpaikka Alexilla sentään on, pienessä kahvilassa, mutta eipä se ole erityisen jännittävää työtä. Ja kun kahvilaan sitten saapuu salaperäinen kaunotar, Alex hullaantuu välittömästi. Lukija aavistaa uhan ja toivoisi Alexin pysyvän kaukana pahaenteisestä naisesta. Voi kunpa Alexin kohdalle olisi osunut joku harmiton, mukava tyttö!

Mary Kubica ei ole vieläkään onnistunut kirjoittamaan täyden kympin psykologista trilleriä, mutta Don’t You Cry – Menneisyyden varjot on kuitenkin ihan oivallista jännäriviihdettä kesälomapäiviin. Psykologinen trilleri paranee loppua kohden, ja jos alussa lukeminen sujuu hivenen tahmeasti, viimeisten kymmenien sivujen aikana sivut kääntyvät hyvinkin vauhdikkaasti. Matkan varrelle mahtuu kiitettävästi yllätyksiä, eikä kaikkea tarjoilla lukijalle valmiiksi pureksittuna.

Kädessäni oleva kirje lepattaa kuin lehti tuulessa. En saa käteni vapinaa estetyksi. Yritän ymmärtää juuri lukemani, lukea kirjeen uudelleen, mutta kirjaimet sumenevat silmissäni, niin etten erota a:ta o:sta tai hahmota sanoja. Kirjaimet ja sanat sulavat silmieni edessä toisiinsa, muuttuvat yhdeksi. Ne lennähtelevät ja sinkoilevat paperilla, ivaavat minut: Et saa minua kiinni.

Englanninkielinen alkuteos Don’t You Cry, 2016.
Suomentanut Virpi Kuusela.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 352 sivua.

Jan-Erik Fjell: Ilmiantaja

IMG_20170720_162438

Norjalainen Jan-Erik Fjell (s. 1982) on kirjailija ja radiojuontaja. Hänen ensimmäinen rikosromaaninsa Ilmiantaja on ollut kotimaassaan niin arvostelu- kuin myös myyntimenestys. Ilmiantajalle myönnettiin norjalainen Bokhandler-palkinto vuonna 2010, ja täten Jan-Erik Fjellista tuli nuorin kyseisen palkinnon saanut kirjailija. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

1960-luvulla New Yorkissa. Nuoren Vincent Giordanon elämä kokee ratkaisevan muutoksen, kun hänet otetaan juhlavin menoin mukaan Locatellin mafiaperheeseen. Ensimmäiseksi merkittäväksi tehtäväksi hänelle annetaan ilmiantajan teloittaminen, eihän kukaan saa vahingoittaa perhettä.

Nykyajassa Fredrikstadissa. Öljyalalla rikastunut miljardööri Wilhelm Martiniussen löydetään kuolleena kotoaan. Kriposin rikosylikomisario Anton Brekke kutsutaan tutkimaan murhatapausta, ja avukseen hän pyytää poliisiharjoittelija Magnus Torpin.

Bobby luki kirjeen vielä kerran ennen kuin käveli autoon ja ajoi takaisin kahvilaan. Hän halusi halata vaimoaan tiukemmin kuin koskaan ennen ja kertoa, että hän rakasti tätä.

Jan-Erik Fjell kuljettaa sujuvasti rinnakkain kolmea tarinaa, joista ensimmäinen sijoittuu 1960-luvun New Yorkiin, toinen nykyajan New Yorkiin ja kolmas Fredrikstadin rannikkokaupunkiin Etelä-Norjassa. Aluksi New Yorkin ja Fredrikstadin tarinat eivät tunnu liittyvän millään tavalla toisiinsa, mutta hiljalleen kaikki rinnakkaiset kertomukset alkavat nivoutua yllättävästi yhteen.

Kuten olen useasti aiemminkin kertonut, en ole erityisemmin ihastunut dekkareihin, joissa järjestäytynyt rikollisuus näyttelee suurta roolia. Viime vuosien aikana olen kuitenkin törmännyt lukuisiin poikkeuksiin. Ja ilokseni sain todeta Jan-Erik Fjellin Ilmiantajan olevan tällainen poikkeus. Mafian otteet ovat toki kovia, eikä kyseessä todellakaan ole mikään ihan harmiton porukka, mutta nykyajan rikollisjengeihin verrattuna 1960-luvun mafiaperhe on virkistävä tuulahdus dekkarigenressä.

Ilmiantaja käynnistää Anton Brekke -dekkarisarjan. Rikosylikomisario Brekke ei ole erityisen omaperäinen päähenkilö. Eronnut poliisimies jolla on kehnot välit ex-vaimoonsa ja poikaansa. Pelaa uhkapelejä. Brekke on kuitenkin myös terävä-älyinen ja hauska. Ei ryyppää eikä käytä muitakaan aineita. Ja jotain kummaa vetovoimaa Anton Brekkessa on, sillä tästä eronneesta poliisista haluaisin lukea toistekin.

Dekkarisarjan seuraava osa kantaa nimeä Salakuljettaja, ja sen HarperCollins julkaisee suomeksi heti syyskuussa. Eipä siis kauaa tarvitse odotella uutta Anton Brekke -dekkaria!

Norjankielinen alkuteos Tysteren, 2010.
Suomentanut Hanna Arvonen.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 365 sivua.