Stuart MacBride: Kolean maan povessa

IMG_20171029_143328-01.jpg

Skotlantilainen Stuart MacBride singahti lempparidekkaristien listalleni rikosromaaneillaan Pahan postia ja Kuoleman sävel. MacBride nappaa lukijaparan tiukkoihin pihteihinsä, riepottelee ja repii, ravistelee ja raastaa. MacBride on kirjoittanut Ash Henderson -sarjaa vain nuo edellä mainitut kaksi dekkaria, ja tämä nyt suomeksi ilmestynyt Kolean maan povessa esittelee meille ylikonstaapeli Logan McRaen. Tämä on itse asiassa jo kymmenes osa Logan McRae -sarjasta, joten joudun hyppäämään dekkarisarjaan mukaan ihan kesken kaiken. Kiitokset taas arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Eipä mennyt hyvin Ash Hendersonilla, eikä häävisti mene myöskään tällä Logan McRaella. Helmikuinen kaatosade kietoo kaupungin ankeanharmaaseen syleilyynsä, kun entinen pomo kyttää Loganin tekemisiä ja sisäisen tarkastuksen ylitarkastaja odottaa Loganin mokaavan. Paikallinen rikollispomo on kuolemassa, joten ilkeämmät rikolliset kärkkyvät jo markkinoille ja yksi uhkailee Loganin henkeä.  Loganin tyttöystävä Samantha on maannut jo viisi vuotta koomassa, joten ehkä olisi aika luopua toivosta ja antaa Samanthan mennä. Kaiken lisäksi eräs liikemies on kadonnut, yhdeksäntoistavuotias nuori nainen on murhattu, ja metsästä löytyy alastoman miehen ruumis. Huh huh.

Lukeminen takelteli aluksi melkoisesti. Niin paljon uusia henkilöhahmoja. Kuka kukin on, miten tuo liittyy tarinaan, mistä tuo tyyppi tupsahti. Olisi varmasti helpottanut asiaa, jos Logan McRae -sarja olisi minulle entuudestaan tuttu. Nyt minun täytyi yhtäkkiä yrittää sisäistää Logan McRaen taustojen lisäksi lukuisa liuta henkilöhahmoja. Mutta kärsivällisyys palkitaan ja muutaman kangerrellen luetun luvun jälkeen aloin päästä sisälle tarinaan.

En yleensä pidä dekkareista, joissa synkistelevillä päähenkilöillä on elämässään rutkasti vastoinkäymisiä ja henkilökohtaisia ongelmia. Mutta Stuart MacBriden dekkareita lukiessani minua ei haittaa tippaakaan, vaikka päähenkilöllä menee kurjasti. MacBride osaa kohentaa apeaa tunnelmaa purevalla huumorilla ja napakoilla sutkautuksilla. Huumori ei ole mitään kilttiä vitsailua, vaan ihmisille kettuillaan oikein kunnolla. Stuart MacBriden miehisiin rikosromaaneihin sopii mainiosti tällainen äkäisen synkistelyn ja ilkeän piruilun yhdistelmä.

Olen pitänyt himpun verran enemmän kahdesta aiemmin lukemistani Stuart MacBriden dekkarista, vaikka eihän tämä Kolean maan povessa suinkaan huono ole. Lukukokemustani taatusti laimensi se, että Logan McRae oli minulle entuudestaan uppo-outo ja olisin halunnut tietää enemmän hänen menneisyydestään. Nyt muutamat asiat jäivät ikävästi vaille selitystä, ja huomasin kaipaavani Ash Hendersonin tuttua seuraa. Goodreadsissa Kolean maan povessa on kuitenkin saanut viidestä tähdestä peräti 4,32 tähteä, joten tästä Logan McRaesta selvästi tykätään.

IMG_20171029_125932_564.jpg

Englanninkielinen alkuteos In the Cold Dark Ground, 2016.
Suomentanut Pirjo Lintuniemi.
Kustantaja HarperCollins Nordic, 2017. 525 sivua.

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin

IMG_20170731_101420_343_20170731101928464

Isobritannialaisen Mhairi McFarlanen (s. 1976) nimi lienee tuttu monille viihdekirjallisuuden ystäville. Häneltä on aiemmin suomennettu jokunen kirja, ja tämä Sinuun minä jäin on McFarlanen esikoisromaani vuodelta 2012. Se on HarperCollinsin kaikkien aikojen myydyin e-kirja, ja nyt kirjasta on tekeillä elokuva. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Mitä tapahtuu, kun se, joka pääsi livistämään, tulee takaisin? Rachel on juuri eronnut kihlatustaan, kun hän törmää yliopistoaikaiseen ihastukseensa Beniin. Rachelin ja Benin tiet erosivat kymmenen vuotta sitten, mutta Ben saa yhä Rachelin hengityksen salpautumaan. Ikävä kyllä Ben on nykyään naimisissa.

Minä en juurikaan lue hömppää, mutta tämän yllätyksenä saadun arvostelukappaleen päätin säästellä kesälomalleni ja lukaista edes yhden hömppäkirjan tälle vuodelle. Mutta eihän hömpässä toki varsinaisesti mitään vikaa ole. Hömppä on helppolukuista kirjallisuutta, rentouttavaa ja viihdyttävää. Hömppäkirjassa voidaan käsitellä vaikeitakin aiheita, mutta yleensä kaikki kääntyy lopulta parhain päin. Perinteisimmäksi hömpäksi minä miellän kevyet, humoristiset ihmissuhderomskut, joissa käsitellään parisuhdesotkuja ja rakkaushuolia. Hömppäkirjoissa nautitaan samppanjaa ja vaahtokarkkeja, shoppaillaan vaatteita ja meikkejä, itketään menetetyn rakkauden perään ja juhlitaan ystävien kanssa. Hömppäkirjallisuuteen kuuluu koko joukko kliseitä, mutta kaikki hömppäromskut eivät suinkaan sovi samaan muottiin.

Mhairi McFarlanen Sinuun minä jäin on ehdottomasti hömppää. Kaksi ihmistä ja särkyneen sydämen tuska. Juoni etenee ennalta arvattavia polkuja eikä järisyttäviä yllätyksiä ei ole luvassa. Mutta ihan kaikkein höttöisintä hömppää McFarlane ei sentään tarjoile, vaan sekaan on ripoteltu mainioita oivalluksia ja huumorinkukkasia.

Minun kokemuksieni perusteella hömppäkirjojen henkilöhahmot työskentelevät usein toimittajina tai mainosalalla. Ja harmillisen monet heistä ovat tyytymättömiä työhönsä, suorastaan vihaavat työtään. McFarlanen esikoisromaani noudattaa näitä kliseitä. Rachel työskentelee toimittajana, Rachelin entinen kihlattu on graafisena suunnittelija markkinointiyrityksessä. Ben ja hänen vaimonsa ovat kumpikin asianajajia. Löytyykö hömppäkirjallisuudesta lainkaan roskakuskeja, muurareita tai haudankaivajia?!

Alun käynnistysvaikeuksien jälkeen lukaisin Sinuun minä jäin -romskun ihan vauhdikkaasti. Hömppäfania minusta ei vieläkään sukeutunut, mutta hömpälle on ehdottomasti aikansa ja paikkansa. Painan Mhairi McFarlanen nimen mieleeni, ehkäpä voisin lukea jotain häneltä taas ensi vuoden kesälomalla.

Englanninkielinen alkuteos You Had Me at Hello, 2012.
Suomentanut Hanna Arvonen.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 413 sivua.

Mary Kubica: Don’t You Cry – Menneisyyden varjot

IMG_20170720_162609_01

Mary Kubica (oikealta nimeltään ilmeisesti Mary Kyrychenko) asuu perheensä kanssa Chicagon seutuvilla. Hänen esikoisromaaninsa Good Girl – Kunpa tietäisit on ollut kansainvälinen menestys. Minulla on jäänyt se lukematta, mutta Kubican toinen romaani Pretty Baby – Kuinka pitkälle olet valmis menemään löytyi lukupinostani vuosi sitten. Täyden kympin psykologinen trilleri ei Pretty Baby mielestäni ollut, mutta sen verran koukuttavaa kamaa kuitenkin, että nyt aloin mielissäni lukea uusinta suomennettua Mary Kubicaa, Don’t You Cry – Menneisyyden varjot. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Jälkiviisaana voin sanoa, että minun olisi pitänyt tietää oitis jonkin olevan pielessä. Rämisevä meteli keskellä yötä, avoin ikkuna, tyhjä vuode. Syytin myöhemmin välinpitämättömyydestäni kaikkea mahdollista päänsärystä väsymykseen sekä silkkaan typeryyteen.
Silti.
Minun olisi pitänyt tietää oitis jonkin olevan pielessä.

Chicagossa Quinnin kämppäkaveri Esther katoaa yllättäen jäljettömiin. Quinn arvelee Estherin häipyneen huoneestaan paloportaita pitkin keskellä yötä. Mutta miksi? Penkoessaan kämppiksensä huonetta ja etsiessään selitystä katoamiselle Quinn löytää hämmentävän kirjeen. Missä Esther on? Ja onko Esther ollenkaan se ihminen, jonka Quinn luuli tuntevansa?

Reilun sadan kilometrin päässä Chicagosta Michigan-järven rannalla sijaitsee pieni kaupunki, jossa kaikki tuntevat toisensa ja elämä seurailee päivästä toiseen samoja tylsiä polkuja. Kahdeksantoistavuotias Alex asuu alkoholisoituneen isänsä kanssa ja käy töissä kahvilassa. Äiti on lähtenyt vuosia aiemmin, Alexin ollessa viisivuotias, ja nyt kaveritkin ovat hylänneet surkean kaupungin, muuttaneet muualle opiskelemaan. Mutta eräänä päivänä Alexin elämä mullistuu, kun kahvilaan saapuu salaperäinen nainen. Eikä Alex saa kaunotarta enää mielestään. Mutta seuraako viattomasta ihastumisesta jotain synkkää ja tuhoisaa?

Siellä on vain orava, sanon itselleni. Maaorava tai pesukarhu. Puussa pesivä lintu. Jätteitä kadulla. Roskia. Haukka, pöllö. Viimeisiä heinäsirkkoja, joita kylmyys ei ole vielä tappanut, sirittämässä omaa pientä surulauluaan.
Silti, vaikka se kaikki kuulostaa järkevältä, minut valtaa outo tunne, etten ole yksin.

Mary Kubican Don’t You Cry – Menneisyyden varjot on jännittävä psykologinen trilleri. Tarinaa kuljettaa eteenpäin kaksi kertojaa, Quinn ja Alex, jotka kumpainenkin pääsevät vuorotellen ääneen. Lukijalle selviää heti kirjan alussa jonkin olevan pielessä, mutta kuten hyvän psykologisen trillerin luonteeseen kuuluu, jännitys lisääntyy vähitellen ja salaisuudet paljastuvat vasta lopussa.

Kirjan hahmoista suosikikseni nousi ehdottomasti kahdeksantoistavuotias Alex. Isä on juoppo, äiti on lähtenyt, eikä mitättömässä pikkukaupungissa ole enää kavereitakaan. Työpaikka Alexilla sentään on, pienessä kahvilassa, mutta eipä se ole erityisen jännittävää työtä. Ja kun kahvilaan sitten saapuu salaperäinen kaunotar, Alex hullaantuu välittömästi. Lukija aavistaa uhan ja toivoisi Alexin pysyvän kaukana pahaenteisestä naisesta. Voi kunpa Alexin kohdalle olisi osunut joku harmiton, mukava tyttö!

Mary Kubica ei ole vieläkään onnistunut kirjoittamaan täyden kympin psykologista trilleriä, mutta Don’t You Cry – Menneisyyden varjot on kuitenkin ihan oivallista jännäriviihdettä kesälomapäiviin. Psykologinen trilleri paranee loppua kohden, ja jos alussa lukeminen sujuu hivenen tahmeasti, viimeisten kymmenien sivujen aikana sivut kääntyvät hyvinkin vauhdikkaasti. Matkan varrelle mahtuu kiitettävästi yllätyksiä, eikä kaikkea tarjoilla lukijalle valmiiksi pureksittuna.

Kädessäni oleva kirje lepattaa kuin lehti tuulessa. En saa käteni vapinaa estetyksi. Yritän ymmärtää juuri lukemani, lukea kirjeen uudelleen, mutta kirjaimet sumenevat silmissäni, niin etten erota a:ta o:sta tai hahmota sanoja. Kirjaimet ja sanat sulavat silmieni edessä toisiinsa, muuttuvat yhdeksi. Ne lennähtelevät ja sinkoilevat paperilla, ivaavat minut: Et saa minua kiinni.

Englanninkielinen alkuteos Don’t You Cry, 2016.
Suomentanut Virpi Kuusela.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 352 sivua.

Jan-Erik Fjell: Ilmiantaja

IMG_20170720_162438

Norjalainen Jan-Erik Fjell (s. 1982) on kirjailija ja radiojuontaja. Hänen ensimmäinen rikosromaaninsa Ilmiantaja on ollut kotimaassaan niin arvostelu- kuin myös myyntimenestys. Ilmiantajalle myönnettiin norjalainen Bokhandler-palkinto vuonna 2010, ja täten Jan-Erik Fjellista tuli nuorin kyseisen palkinnon saanut kirjailija. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

1960-luvulla New Yorkissa. Nuoren Vincent Giordanon elämä kokee ratkaisevan muutoksen, kun hänet otetaan juhlavin menoin mukaan Locatellin mafiaperheeseen. Ensimmäiseksi merkittäväksi tehtäväksi hänelle annetaan ilmiantajan teloittaminen, eihän kukaan saa vahingoittaa perhettä.

Nykyajassa Fredrikstadissa. Öljyalalla rikastunut miljardööri Wilhelm Martiniussen löydetään kuolleena kotoaan. Kriposin rikosylikomisario Anton Brekke kutsutaan tutkimaan murhatapausta, ja avukseen hän pyytää poliisiharjoittelija Magnus Torpin.

Bobby luki kirjeen vielä kerran ennen kuin käveli autoon ja ajoi takaisin kahvilaan. Hän halusi halata vaimoaan tiukemmin kuin koskaan ennen ja kertoa, että hän rakasti tätä.

Jan-Erik Fjell kuljettaa sujuvasti rinnakkain kolmea tarinaa, joista ensimmäinen sijoittuu 1960-luvun New Yorkiin, toinen nykyajan New Yorkiin ja kolmas Fredrikstadin rannikkokaupunkiin Etelä-Norjassa. Aluksi New Yorkin ja Fredrikstadin tarinat eivät tunnu liittyvän millään tavalla toisiinsa, mutta hiljalleen kaikki rinnakkaiset kertomukset alkavat nivoutua yllättävästi yhteen.

Kuten olen useasti aiemminkin kertonut, en ole erityisemmin ihastunut dekkareihin, joissa järjestäytynyt rikollisuus näyttelee suurta roolia. Viime vuosien aikana olen kuitenkin törmännyt lukuisiin poikkeuksiin. Ja ilokseni sain todeta Jan-Erik Fjellin Ilmiantajan olevan tällainen poikkeus. Mafian otteet ovat toki kovia, eikä kyseessä todellakaan ole mikään ihan harmiton porukka, mutta nykyajan rikollisjengeihin verrattuna 1960-luvun mafiaperhe on virkistävä tuulahdus dekkarigenressä.

Ilmiantaja käynnistää Anton Brekke -dekkarisarjan. Rikosylikomisario Brekke ei ole erityisen omaperäinen päähenkilö. Eronnut poliisimies jolla on kehnot välit ex-vaimoonsa ja poikaansa. Pelaa uhkapelejä. Brekke on kuitenkin myös terävä-älyinen ja hauska. Ei ryyppää eikä käytä muitakaan aineita. Ja jotain kummaa vetovoimaa Anton Brekkessa on, sillä tästä eronneesta poliisista haluaisin lukea toistekin.

Dekkarisarjan seuraava osa kantaa nimeä Salakuljettaja, ja sen HarperCollins julkaisee suomeksi heti syyskuussa. Eipä siis kauaa tarvitse odotella uutta Anton Brekke -dekkaria!

Norjankielinen alkuteos Tysteren, 2010.
Suomentanut Hanna Arvonen.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 365 sivua.

Anna Snoekstra: Peilikuva

wp-1490100660519.jpg

Australialainen Anna Snoekstra on opiskellut luovaa kirjoittamista sekä elokuvataidetta ja työskennellyt niin elokuva- ja näytelmäkäsikirjoittajana kuin myös musiikkivideoiden ohjaajana. Psykologinen trilleri Peilikuva on Snoekstran esikoisromaani. Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Katson naista, sitten miestä, annan itseni nauttia hetkestä. Katson heitä tarkkaavaisesti nauttiakseni siitä täsmällisestä hetkestä, kun heidän ilmeensä muuttuu. ”Minun nimeni on Rebecca Winter. Minut siepattiin yksitoista vuotta sitten.”

Nainen yrittää näpistää ruokaa kaupasta ja jää kiinni. Selvitäkseen pulasta nainen väittää olevansa vuosia aiemmin kadonnut Rebecca Winter. Nainen on riittävästi samannäköinen kuin Rebecca, ja vaikka poliiseilla kenties on omat epäilyksensä, nainen otetaan avosylin vastaan Becin vanhempien kotiin. Mutta mitä oikealle Becille tapahtui yksitoista vuotta sitten ja uhkaako sama vaara myös Beciksi tekeytynyttä naista?

Joku jahtaa minua. Joku haluaa tehdä minulle samoin kuin Becille.

HarperCollinsista on hyvää vauhtia tulossa minun lempparini. Kustantamo julkaisee jatkuvasti minulle mieluista luettavaa. Mainittakoon niistä esimerkiksi Stuart MacBriden Kuoleman sävel, Karin Slaughterin Kahlittu ja Emelie Scheppin Ikuisesti merkitty. Eikä HarperCollins pettänyt minua taaskaan, vaan tämä Anna Snoekstran esikoisromaani Peilikuva on oikeasti hyvä psykologinen trilleri.

Snoekstran Peilikuvassa kulkee koko ajan rinnakkain kaksi kertomusta, toinen vuodessa 2014 ja toinen menneisyydessä vuonna 2003. Ääneen pääsevät sekä Rebeccaa teeskentelevä nainen nykyhetkessä että aito oikea Rebecca yksitoista vuotta aiemmin. Useiden kirjailijoiden paljon käyttämä tapa toimii tälläkin kertaa hyvin, ja kerronta pitää lukijan tiukasti otteessaan. Totuus purkautuu pala palalta, ja vaikka lukija voi etukäteen jotain aavistella, Snoekstra onnistuu myös yllättämään.

Anna Snoekstran esikoisromaani Peilikuva on tiivistunnelmainen ja jännittävä psykologinen trilleri. Kirja joka tekisi mieli ahmaista yhdeltä istumalta. Kirja joka ehdottomasti ansaitsisi isomman hypetyksen kuin Shari Lapenan Hyvä naapuri. Kirja joka sopisi mainiosti elokuvateatterin valkokankaalle esitettäväksi. Kirja joka saa minut odottamaan lisää luettavaa Snoekstralta. Tykkäsin!

Englanninkielinen alkuteos Only Daughter, 2016.
Suomentanut Päivi Paju. Kustantaja HarperCollins, 2017. 304 sivua.

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

wp-1490100657440.jpg

Ruotsalaisen Emelie Scheppin (s. 1979) kirjailijaura on melkoinen tuhkimotarina. Yksikään kustantamo ei huolinut Scheppin käsikirjoitusta. Niinpä sitkeä Schepp päätti julkaista esikoisdekkarinsa Ikuisesti merkitty omakustanteena. Kirjaa myytiin kymmeniä tuhansia, ja yhtäkkiä myös iso kustantamo kiinnostui Scheppin dekkarista. Nyt syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertovaa dekkarisarjaa on julkaistu jo kolme osaa ja lisää on tulossa. Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

”Hän on oikeasti kuollut.” Nainen nyyhkäisi taas. Nyyhkytykset vaihtuivat nopeasti hysteeriseksi itkuksi, ja sitten hätäkeskuspäivystäjän kuulokkeista kuului vain pitkä, tuskainen huuto.

Vaimo palaa kävelylenkiltä kotiin ja löytää miehensä elottoman ruumiin olohuoneen matolta. Mies on maahanmuuttoviraston johtaja, hän on työskennellyt turvapaikka-asioiden parissa. Epäilykset kohdistuvat vaimoon. Mutta miksi talosta löytyy lapsen kädenjälkiä, vaikka pariskunnalla ei ole lapsia?

Syyttäjä Jana Berzelius saa tutkinnan hoidettavakseen. Pian löytyy pojan ruumis, ja tapauksella on selvä yhteys aiempaan maahanmuuttoviraston johtajan murhaan. Ruumiinavauksessa Jana näkee pojan ihoon viiilletyt kirjaimet, ja Janan mieleen nousee muistoja hänen omasta salatusta menneisyydestään. Jana ei halua muiden saavan tietää totuutta hänen lapsuudestaan, joten hän päättää pysyä askeleen edellä poliiseja.

Jana näki pojan ihoon viilletyt kirjaimet. Ne olivat epätasaisia ja näyttivät siltä, että ne oli viilletty tylsällä veitsellä. Hän näki, että ne muodostivat nimen, ja maa alkoi keinua hänen jalkojensa alla. Hän tarttui molemmin käsin pöytään, ettei olisi kaatunut.

Luettuani pari lukua Emelie Scheppin esikoisdekkaria hämmästelin, miksi ihmeessä Ikuisesti merkitystä on kohkattu niin paljon. Ei alku tylsä ole, ei suinkaan, mutta en kokenut kirjan alkua myöskään erityisen koukuttavaksi. Päähenkilö Jana Berzelius vaikuttaa liian kylmältä ja värittömältä ihmiseltä, enkä minä liiemmälti ihastunut muihinkaan henkilöhahmoihin. Mutta kun rinnalla kuljetetaan koko ajan toista tarinaa, rikostutkinnan jännitys tihenee ja henkilöhahmoista löytyy uusia puolia, huomasin valvovani kirjan parissa ihan liian myöhään.

Emelie Scheppin Ikuisesti merkitty on paikoitellen epäuskottava, ja olin havaitsevani tekstissä välillä pienoista kömpelyyttä. Mutta väliäkös niillä on, jos dekkari muuten on koukuttavaa ja ahmittavaa kamaa. Juoni rullaa mukavasti eteenpäin, uusia juttuja paljastuu joka luvussa, eikä Schepp jämähdä märehtimään samaa asiaa liian pitkäksi aikaa.

Alussa niin tylsältä vaikuttanut päähenkilö Jana Berzelius on varsin mielenkiintoinen tapaus, ja kirjan edetessä tämän syyttäjän synkkää menneisyyttä aletaan hiljalleen paljastaa lukijalle. Kiinnostuin myös parista poliisista. Henrik Levander on vaimonsa tossun alla elävä nössykkä, mutta onneksi hän osaa myös yllättää. Mia Bolander suhtautuu vihamielisesti Janaan, käyttää holtittomasti rahaa, juo liikaa. Gunnarilla ja Annelilla on erikoinen suhde. Toivottavasti Scheppin suomentamista jatketaan, sillä haluaisin tietää, miten Janan, Henrikin, Mian ja muiden tarinat jatkuvat. Jäin koukkuun.

Ruotsinkielinen alkuteos Märkta för livet, 2013.
Suomentanut Hanna Arvonen. Kustantaja HarperCollins, 2017. 382 sivua.

Karin Slaughter: Kahlittu

wp-1488397395181.jpg

Sara ei ollut koskaan täysin ymmärtänyt Willin ja Angien kieroutunutta suhdetta. Hän oli oppinut hyväksymään sen yhtenä niistä asioista, joita sieti, kun oli rakastunut johonkuhun, kuten sen, ettei toinen suostunut syömään kasviksia tai että toinen ei huomannut lainkaan vessapaperirullan olevan lopussa. Angie oli addiktio. Angie oli tauti.

Rakennustyömaalta löytyy entisen poliisin ruumis. Dale Harding oli juoppo, uhkapelaaja, öykkäri. Paha poliisi. Ruumiin ympärillä on runsaasti verta, mutta veri ei olekaan peräisin kuolleesta poliisista vaan kuuluu tuntemattomalle naiselle. Tutkinta saa uuden suunnan, kun rikospaikalta löytyy ase, joka on rekisteröity Angie Polaskille.

Ikuisuus ei koskaan ollut niin pitkä kuin sen kuvitteli olevan.

Karin Slaughter on yksi lempikirjailijoistani. Ja silti minua aina jännittää tarttua hänen kirjaansa. Onko tämä yhtä hyvä kuin edelliset? Vai onko tämä sittenkin ihan kaamea floppi, tuskastuttavan tylsä ja puuduttavan pitkäveteinen? Huoli pois, eihän Karin Slaughter petä lukijoitaan tälläkään kertaa! Loistavan Kaunokaiset-trillerin jälkeen Slaughter on palannut takaisin vanhojen tuttujen Sara Lintonin ja Will Trentin pariin.

Takakannessa hehkutetaan herpaantumattoman jännittävän ja kiihkeävauhtisen Kahlitun ristiriitaisine, erehtyväisine henkilöhahmoineen olevan monipolvisen rikostutkimuksen ja nerokkaan psykologisen trillerin saumaton yhdistelmä. Kyllä! Kahlitun seurassa ei ole lukujumeista ja keskittymisongelmista tietoakaan, vaan ihana lukuflow upottaa lukijan syleilyynsä eikä kirjaa malttaisi laskea käsistään.

Slaughterin aiempia Will Trent ja Sara Linton -dekkareita lukeneet tietävät Willin, Saran ja Angien taustat. Viekkaasti Angie luikertelee taas Willin ja Saran elämään. Will menee tietysti sekaisin huolesta, ja Saran ristiriitaisissa tunteissa raivoavat ja repivät niin syvä rakkaus Williä kohtaan kuin polttava viha Angieta kohtaan. Angie ei ole koskaan ollut mikään puhdas pulmunen, tällä kertaa hän on tavallistakin julmempi ja vaarallisempi kalkkarokäärme. Mutta vaikka Angie osaa olla erittäin häijy akka, hänestä paljastuu myös lempeämpi puoli.

Taitava kerronta yhdistettynä nokkelasti punottuun juoneen, sietämättömän jännittäviin juonenkäänteisiin ja inhimillisiin henkilöhahmoihin tekevät Slaughterin Kahlitusta yhden tämän talven parhaista dekkareista. Ellei jopa parhaan. Vahva suositus!

Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Englanninkielinen alkuteos The Kept Woman, 2016.
Suomentanut Päivi Paju. Kustantaja HarperCollins, 2016. 495 sivua.

Stuart MacBride: Kuoleman sävel

wp-1487543602109.jpg

Viime syksynä luin skotlantilaisen Stuart MacBriden dekkarin Pahan postia, joka käynnisti rikostarkastaja Ash Hendersonista kertovan sarjan. Vauhdikasta ja raakaa, räväkkää ja kyynistä, monitahoista ja vetävää, järkyttävää ja vangitsevaa. Juoni kääntyili ja vääntyili, yllätti ja hätkähdytti. Janosin lisää ja halusin lukea myös dekkarisarjan toisen osan. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

”Kas, herra Henderson… Vai pitäisikö sinua kutsua nyt vanki Hendersoniksi?” – – ”Homma toimii seuraavasti. Herra Taylor ja herra O’Neil käyvät aina silloin tällöin vierailulla luonasi ja pieksävät sinut perusteellisesti. Ja joka kerta, kun tilanteesi arvioidaan – tiedät kai, kun sinut aiotaan päästää takaisin vapaalle jalalle? Joka kerta, kun niin käy, he pieksävät sinut uudelleen ja sanovat, että sinä aloitit tappelun.”

On kulunut pari vuotta edellisen kirjan tapahtumista. Silloin Ash Henderson vielä työskenteli poliisissa, mutta viime vuodet hän on istunut vankilassa. Syyttömänä. Murhaan lavastettuna. Rouva Kerrigan, yksi Oldcastlen pahamaineisimmista rikollisista, kantaa Ash Hendersonille kaunaa ja on päättänyt tehdä kaikkensa, että Henderson pysyisi vankilassa loppuelämänsä.

Kahdeksan vuotta sitten Sisäpiirin mieheksi nimetty sadistinen murhaaja sieppasi naisia ja jätti heidät kuolemaan. Yhtäkkiä murhat loppuivat ja tappaja katosi moneksi vuodeksi. Kun jälleen löydetään nainen kuolleena ja kaikki viittaa samaan murhaajaan, aiemmassa tutkinnassa mukana ollut Ash Henderson päätetään vapauttaa vankilasta ja määrätään auttamaan poliisia.

Ash Hendersonia pidetään tarkasti silmällä, nilkkapanta seuraa hänen jokaista liikettään, mutta hän toivoo saavansa tilaisuuden kostaa rouva Kerriganille.

Minun sydämeni pamppailu laantui vaimeaksi kivistykseksi. Oli eri asia haaveilla jonkun tappamisesta, suunnitella sitä ja valmistautua siihen, mutta entä tehdä se ihan oikeasti? – – Painaa aseenpiippu ihan oikeasti uhrin takaraivoa vasten ja vetää liipaisimesta? – – En voinut olla hymyilemättä.

Kuten ei Pahan postia ei myöskään Kuoleman sävel ole mikään kesy trilleri, eikä Stuart MacBride tälläkään kertaa päästä lukijoitaan helpolla. Järkyttävää ja raastavaa kerrontaa. MacBride nappaa lukijaparan tiukkoihin pihteihin, riepottelee ja repii. Vaikka lukija voi välillä pahoin, ei kirjaa malta laskea käsistään, vaan tekstiä on pakko ahmia eteenpäin. Nyrkit heiluvat, aseet paukkuvat, veri lentää. Ihmisiä katoaa ja kuolee.

Rankoista aiheista huolimatta en kokenut kumpaakaan Henderson-dekkaria liian raskaaksi luettavaksi. MacBride viljelee kerronnassaan sopivasti huumoria ja on luonut hillittömiä henkilöhahmoja keventämään tunnelmaa. Päähenkilö Ash Henderson on sopivasti äreä ja laukoo karuja vitsejä. Rikospsykologi Alice McDonald on omituinen höpöttäjä ja saa puhetulvallaan muut sopivasti hämmennyksiin. Rikolliset ovat kammottavan sekopäisiä eivätkä kaikki poliisitkaan vaikuta olevan ihan täyspäisiä.

Ehkä näistä kahdesta Ash Henderson -dekkarista tämä Kuoleman sävel on vähän kesympi ja vähemmän hillittömämpi kuin ensimmäinen Pahan postia. Oivallista dekkariviihdettä kumpainenkin.

Toivottavasti HarperCollins jatkaa Stuart MacBriden suomentamista. Ilmeisesti tätä mainiota Ash Henderson -sarjaa on kirjoitettu vain nämä kaksi suomennettua kirjaa, mutta sen sijaan Logan McRae -dekkarisarjaa on julkaistu alkuperäiskielellä jo kymmenisen osaa. Kahdeksas Logan McRae -dekkari onkin hiljakkoin ilmestynyt HarperCollinsilta suomeksi nimellä Noitajahti. Mutta miksi ihmeessä McRae-sarjan suomentaminen aloitetaan noin loppupäästä?

Englanninkielinen alkuteos A Song for the Dying, 2014.
Suomentanut Virpi Kuusela. Kustantaja HarperCollins, 2016. 480 sivua.

Stuart MacBride: Pahan postia

img_20160828_205415.jpg

HarperCollins on tänä vuonna tutustuttanut minut lukuisiin uusiin kirjailijoihin, ja taas käsissäni on minulle ennestään tuntemattoman kirjailijan teos. Stuart MacBride ei kirjailijana ole kuitenkaan mikään untuvikko, vaan tämä skotlantilainen on voittanut kirjoillaan lukuisia palkintoja, muun muassa CWA Dagger in the Library -palkinnon vuonna 2007 ja ITV3 Crime Thriller Award for Breakthrough Author of the Year -palkinnon vuonna 2008. Pahaa postia on ensimmäinen osa rikoskonstaapeli Ash Hendersonista kertovasta dekkarisarjasta. Kiitos taas arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Välähdys. Aivan kuin hänen päässään räjähtäisi, veitsi viiltäisi silmiä, lasinsirpaleet repisivät aivoja. Sitten pimeys. Hän keinahtaa taaksepäin tuolissa, ja puu narahtaa hänen allaan. Hän räpyttelee silmiään. Sinioranssi hehku polttaa silmäluomien sisäpuolella. Kyyneleet vierivät likaisille poskille. Minä pyydän…

Viisi vuotta sitten rikoskonstaapeli Ash Hendersonin Rebecca-tytär katosi, vain muutama päivä ennen 13-vuotissyntymäpäiväänsä. Viisi vuotta sitten murhaaja oli kiduttanut Rebeccan kuoliaaksi ja ottanut siitä kuvia todisteeksi. Joka vuosi hän lähettää syntymäpäiväkortin, jokainen aina edellistä karmeampi.

Rebecca ei suinkaan ole ainoa kuollut teinityttö, vaan Syntymäpäiväsankariksi nimetty murhaaja on siepannut tyttöjä jo vuosien ajan. Ash Henderson on pitänyt tyttärensä murhan salassa, jotta häntä ei siirrettäisi pois rikostutkinnasta. Hän on päättänyt, että Rebeccan murhaaja saa vielä ansionsa mukaan.

Hän kallistaa päätään taaksepäin, räpyttelee silmiään ja katsoo kattoa. Huone hahmottuu jälleen: miltei mustiksi petsatut kattopalkit, hämähäkinseittejä, neonloisteputki, joka surisee kuin lasin taakse vangiksi jäänyt ampiainen. Saastaiset seinät. Kolmijalkaiseen jalustaan kiinnitetty suuri kamera. Ja ääni. Mies laulaa Paljon onnea vaan.

Stuart MacBriden Pahan postia on niin koukuttava dekkaripläjäys, että mieleni melkeinpä teki valvoa koko yö ahmimassa kirjaa. Kerronta on vauhdikasta ja raakaa, räväkkää ja kyynistä, monitahoista ja vetävää, järkyttävää ja vangitsevaa. Juoni kääntyilee ja vääntyilee, yllättää ja hätkähdyttää. Ja kuka kumma onkaan Syntymäpäiväsankari?

Etukäteen pelkäsin, olisiko tämä aiheensa takia liian raskasta luettavaa, mutta onneksi kirja vilisee mahtavia henkilöhahmoja keventämässä tunnelmaa. Rikoskonstaapeli Ash Henderson on sopivasti äreä ja viljelee mustaa huumoria. Rikospsykologi McDonald on tarkkasilmäinen mutta omituinen höpöttäjä, joka kammoksuu muun muassa leivänpaahtimia ja suljettuja paikkoja. Rikosylikonstaapeli Smith on turhantärkeä ääliö. Yksi poliiseista jää kiinni rysän päältä yllättävässä paikassa. Kammottava rotanpyydystäjä, riehuva lohenkasvattaja. Ihan uskomatonta, miten hillittömiä hahmoja MacBride on luonut dekkariinsa, silti sortumatta ylilyönteihin.

Kirjoitin keväällä toisesta HarperCollinsin kirjasta, Karin Slaughterin Kaunokaisista, että hetkittäin toivoin Karin Slaughterin säästelevän lukijaparkojaan sadistisilta ja iljettäviltä yksityiskohdilta. Stuart MacBriden Pahan postia ei aivan yllä Kaunokaisten aiheuttaman kuvotuksen tasolle, mutta samansuuntaista voisin sanoa myös tästä. Eli mikäli välttelet raakoja trillereitä ja menetät herkästi yöunesi, jätä väliin sekä Slaughterin Kaunokaiset että MacBriden Pahan postia. Mikäli taas olet kovahermoisempi etkä helposti hätkähdä, suosittelen ehdottomasti tutustumaan molempiin HarperCollinsin kirjailijoihin.

Englanninkielinen alkuteos Birthdays for the Dead, 2012.
Suomentanut Virpi Kuusela. Kustantaja HarperCollins, 2015. 416 sivua.

Bonnie MacBird: Veren taide

2016-08-26-15.50.26.jpg.jpg

Olen aina ollut sitä mieltä, että elämä Holmesin kanssa on kuin kävelisi köysien varassa olevaa riippusiltaa pitkin viidakossa olevan rotkon yli. Adrenaliini saattaa tuntua virkistävältä, mutta kukaan ei tiedä, mitä alapuolella on, ja on jatkuvasti vaarassa menettää jalansijansa.

Lontoo on lumen peitossa marraskuun loppupuolella vuonna 1888. Tohtori Watson saa huolestuttavan viestin Sherlock Holmesin taloudenhoitajalta ja kiiruhtaa Holmesin luo. Holmes on vakavan depression vallassa ja sortunut käyttämään kokaiinia, eikä Watson onnistu saamaan ystäväänsä jalkeille. Sitten Pariisista saapuu kirje, jossa laulajatar pyytää kuuluisan etsivän Sherlock Holmesin apua kadonneen poikansa etsimisessä. Holmes piristyy välittömästi ja päättää saman tien matkustaa Ranskaan. Pian Holmesille ja Watsonille selviää, että kadonnut lapsi on vain jäävuoren huippu paljon suuremmassa vyyhdissä.

Yhdysvaltalainen Bonnie MacBird on tehnyt pitkän uran Hollywoodissa, muun muassa käsikirjoittajana ja ohjaajana. MacBird on kymmenvuotiaasta saakka rakastanut Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinoita ja on nyt myös itse kynäillyt uuden Holmes-dekkarin. MacBird opettaa luovaa kirjoittamista ja pitää säännöllisesti Sherlock Holmes -aiheisia luentoja.

Suhtaudun epäluuloisesti yritelmiin herätellä henkiin toisen kirjailijan luomia hahmoja. Esimerkiksi Sophie Hannah meni pahasti metsään Nimikirjainmurhillaan, jonka Hercule Poirot oli pelkkä surkea karikatyyri Agatha Christien luomasta mestarietsivästä. Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes ei kuitenkaan ole minulle niin rakas hahmo kuin Agatha Christien Hercule Poirot, ja viimeksi lukemastani Doylen Holmesista on vierähtänyt jo kymmenen vuotta. En siis osaa aidosti vertailla Doylen Holmesia MacBirdiin Holmesiin ja viihdyin ihan hyvin MacBirdin Holmesin seurassa. GoodReadsin kommenttien perusteella moni on kuitenkin ollut pahasti pettynyt MacBirdin Holmesiin ja Watsoniin.

Mutkikkaasta, viihdyttävästä juonestaan huolimatta Veren taide olisi kenties jäänyt keskinkertaiseksi lukukokemukseksi, jos en ole olisi sattunut löytämään kirjailijan omilta kotisivuilta mielenkiintoista tietopakettia kirjassa esiintyvistä historiallisista henkilöistä, paikoista ja esineistä. (Ja nyt varoituksen sana. Art in the Blood Annotations on tarkoitettu luettavaksi kirjan ohessa ja sisältää juonipaljastuksia, joten jos et halua spoilaantua, älä kurkistele nettisivua ennen kirjan lukemista.) Toivottavasti Veren taiteesta julkaistaan joskus kuvitettu painos, jossa on mukana nettisivuilta löytyvät tekstit.

Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Englanninkielinen alkuteos Art in the Blood, 2015.
Suomentanut Virpi Kuusela. Kustantaja HarperCollins, 2016. 320 sivua.