Anna Snoekstra: Peilikuva

wp-1490100660519.jpg

Australialainen Anna Snoekstra on opiskellut luovaa kirjoittamista sekä elokuvataidetta ja työskennellyt niin elokuva- ja näytelmäkäsikirjoittajana kuin myös musiikkivideoiden ohjaajana. Psykologinen trilleri Peilikuva on Snoekstran esikoisromaani. Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Katson naista, sitten miestä, annan itseni nauttia hetkestä. Katson heitä tarkkaavaisesti nauttiakseni siitä täsmällisestä hetkestä, kun heidän ilmeensä muuttuu. ”Minun nimeni on Rebecca Winter. Minut siepattiin yksitoista vuotta sitten.”

Nainen yrittää näpistää ruokaa kaupasta ja jää kiinni. Selvitäkseen pulasta nainen väittää olevansa vuosia aiemmin kadonnut Rebecca Winter. Nainen on riittävästi samannäköinen kuin Rebecca, ja vaikka poliiseilla kenties on omat epäilyksensä, nainen otetaan avosylin vastaan Becin vanhempien kotiin. Mutta mitä oikealle Becille tapahtui yksitoista vuotta sitten ja uhkaako sama vaara myös Beciksi tekeytynyttä naista?

Joku jahtaa minua. Joku haluaa tehdä minulle samoin kuin Becille.

HarperCollinsista on hyvää vauhtia tulossa minun lempparini. Kustantamo julkaisee jatkuvasti minulle mieluista luettavaa. Mainittakoon niistä esimerkiksi Stuart MacBriden Kuoleman sävel, Karin Slaughterin Kahlittu ja Emelie Scheppin Ikuisesti merkitty. Eikä HarperCollins pettänyt minua taaskaan, vaan tämä Anna Snoekstran esikoisromaani Peilikuva on oikeasti hyvä psykologinen trilleri.

Snoekstran Peilikuvassa kulkee koko ajan rinnakkain kaksi kertomusta, toinen vuodessa 2014 ja toinen menneisyydessä vuonna 2003. Ääneen pääsevät sekä Rebeccaa teeskentelevä nainen nykyhetkessä että aito oikea Rebecca yksitoista vuotta aiemmin. Useiden kirjailijoiden paljon käyttämä tapa toimii tälläkin kertaa hyvin, ja kerronta pitää lukijan tiukasti otteessaan. Totuus purkautuu pala palalta, ja vaikka lukija voi etukäteen jotain aavistella, Snoekstra onnistuu myös yllättämään.

Anna Snoekstran esikoisromaani Peilikuva on tiivistunnelmainen ja jännittävä psykologinen trilleri. Kirja joka tekisi mieli ahmaista yhdeltä istumalta. Kirja joka ehdottomasti ansaitsisi isomman hypetyksen kuin Shari Lapenan Hyvä naapuri. Kirja joka sopisi mainiosti elokuvateatterin valkokankaalle esitettäväksi. Kirja joka saa minut odottamaan lisää luettavaa Snoekstralta. Tykkäsin!

Englanninkielinen alkuteos Only Daughter, 2016.
Suomentanut Päivi Paju. Kustantaja HarperCollins, 2017. 304 sivua.

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

wp-1490100657440.jpg

Ruotsalaisen Emelie Scheppin (s. 1979) kirjailijaura on melkoinen tuhkimotarina. Yksikään kustantamo ei huolinut Scheppin käsikirjoitusta. Niinpä sitkeä Schepp päätti julkaista esikoisdekkarinsa Ikuisesti merkitty omakustanteena. Kirjaa myytiin kymmeniä tuhansia, ja yhtäkkiä myös iso kustantamo kiinnostui Scheppin dekkarista. Nyt syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertovaa dekkarisarjaa on julkaistu jo kolme osaa ja lisää on tulossa. Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

”Hän on oikeasti kuollut.” Nainen nyyhkäisi taas. Nyyhkytykset vaihtuivat nopeasti hysteeriseksi itkuksi, ja sitten hätäkeskuspäivystäjän kuulokkeista kuului vain pitkä, tuskainen huuto.

Vaimo palaa kävelylenkiltä kotiin ja löytää miehensä elottoman ruumiin olohuoneen matolta. Mies on maahanmuuttoviraston johtaja, hän on työskennellyt turvapaikka-asioiden parissa. Epäilykset kohdistuvat vaimoon. Mutta miksi talosta löytyy lapsen kädenjälkiä, vaikka pariskunnalla ei ole lapsia?

Syyttäjä Jana Berzelius saa tutkinnan hoidettavakseen. Pian löytyy pojan ruumis, ja tapauksella on selvä yhteys aiempaan maahanmuuttoviraston johtajan murhaan. Ruumiinavauksessa Jana näkee pojan ihoon viiilletyt kirjaimet, ja Janan mieleen nousee muistoja hänen omasta salatusta menneisyydestään. Jana ei halua muiden saavan tietää totuutta hänen lapsuudestaan, joten hän päättää pysyä askeleen edellä poliiseja.

Jana näki pojan ihoon viilletyt kirjaimet. Ne olivat epätasaisia ja näyttivät siltä, että ne oli viilletty tylsällä veitsellä. Hän näki, että ne muodostivat nimen, ja maa alkoi keinua hänen jalkojensa alla. Hän tarttui molemmin käsin pöytään, ettei olisi kaatunut.

Luettuani pari lukua Emelie Scheppin esikoisdekkaria hämmästelin, miksi ihmeessä Ikuisesti merkitystä on kohkattu niin paljon. Ei alku tylsä ole, ei suinkaan, mutta en kokenut kirjan alkua myöskään erityisen koukuttavaksi. Päähenkilö Jana Berzelius vaikuttaa liian kylmältä ja värittömältä ihmiseltä, enkä minä liiemmälti ihastunut muihinkaan henkilöhahmoihin. Mutta kun rinnalla kuljetetaan koko ajan toista tarinaa, rikostutkinnan jännitys tihenee ja henkilöhahmoista löytyy uusia puolia, huomasin valvovani kirjan parissa ihan liian myöhään.

Emelie Scheppin Ikuisesti merkitty on paikoitellen epäuskottava, ja olin havaitsevani tekstissä välillä pienoista kömpelyyttä. Mutta väliäkös niillä on, jos dekkari muuten on koukuttavaa ja ahmittavaa kamaa. Juoni rullaa mukavasti eteenpäin, uusia juttuja paljastuu joka luvussa, eikä Schepp jämähdä märehtimään samaa asiaa liian pitkäksi aikaa.

Alussa niin tylsältä vaikuttanut päähenkilö Jana Berzelius on varsin mielenkiintoinen tapaus, ja kirjan edetessä tämän syyttäjän synkkää menneisyyttä aletaan hiljalleen paljastaa lukijalle. Kiinnostuin myös parista poliisista. Henrik Levander on vaimonsa tossun alla elävä nössykkä, mutta onneksi hän osaa myös yllättää. Mia Bolander suhtautuu vihamielisesti Janaan, käyttää holtittomasti rahaa, juo liikaa. Gunnarilla ja Annelilla on erikoinen suhde. Toivottavasti Scheppin suomentamista jatketaan, sillä haluaisin tietää, miten Janan, Henrikin, Mian ja muiden tarinat jatkuvat. Jäin koukkuun.

Ruotsinkielinen alkuteos Märkta för livet, 2013.
Suomentanut Hanna Arvonen. Kustantaja HarperCollins, 2017. 382 sivua.

Karin Slaughter: Kahlittu

wp-1488397395181.jpg

Sara ei ollut koskaan täysin ymmärtänyt Willin ja Angien kieroutunutta suhdetta. Hän oli oppinut hyväksymään sen yhtenä niistä asioista, joita sieti, kun oli rakastunut johonkuhun, kuten sen, ettei toinen suostunut syömään kasviksia tai että toinen ei huomannut lainkaan vessapaperirullan olevan lopussa. Angie oli addiktio. Angie oli tauti.

Rakennustyömaalta löytyy entisen poliisin ruumis. Dale Harding oli juoppo, uhkapelaaja, öykkäri. Paha poliisi. Ruumiin ympärillä on runsaasti verta, mutta veri ei olekaan peräisin kuolleesta poliisista vaan kuuluu tuntemattomalle naiselle. Tutkinta saa uuden suunnan, kun rikospaikalta löytyy ase, joka on rekisteröity Angie Polaskille.

Ikuisuus ei koskaan ollut niin pitkä kuin sen kuvitteli olevan.

Karin Slaughter on yksi lempikirjailijoistani. Ja silti minua aina jännittää tarttua hänen kirjaansa. Onko tämä yhtä hyvä kuin edelliset? Vai onko tämä sittenkin ihan kaamea floppi, tuskastuttavan tylsä ja puuduttavan pitkäveteinen? Huoli pois, eihän Karin Slaughter petä lukijoitaan tälläkään kertaa! Loistavan Kaunokaiset-trillerin jälkeen Slaughter on palannut takaisin vanhojen tuttujen Sara Lintonin ja Will Trentin pariin.

Takakannessa hehkutetaan herpaantumattoman jännittävän ja kiihkeävauhtisen Kahlitun ristiriitaisine, erehtyväisine henkilöhahmoineen olevan monipolvisen rikostutkimuksen ja nerokkaan psykologisen trillerin saumaton yhdistelmä. Kyllä! Kahlitun seurassa ei ole lukujumeista ja keskittymisongelmista tietoakaan, vaan ihana lukuflow upottaa lukijan syleilyynsä eikä kirjaa malttaisi laskea käsistään.

Slaughterin aiempia Will Trent ja Sara Linton -dekkareita lukeneet tietävät Willin, Saran ja Angien taustat. Viekkaasti Angie luikertelee taas Willin ja Saran elämään. Will menee tietysti sekaisin huolesta, ja Saran ristiriitaisissa tunteissa raivoavat ja repivät niin syvä rakkaus Williä kohtaan kuin polttava viha Angieta kohtaan. Angie ei ole koskaan ollut mikään puhdas pulmunen, tällä kertaa hän on tavallistakin julmempi ja vaarallisempi kalkkarokäärme. Mutta vaikka Angie osaa olla erittäin häijy akka, hänestä paljastuu myös lempeämpi puoli.

Taitava kerronta yhdistettynä nokkelasti punottuun juoneen, sietämättömän jännittäviin juonenkäänteisiin ja inhimillisiin henkilöhahmoihin tekevät Slaughterin Kahlitusta yhden tämän talven parhaista dekkareista. Ellei jopa parhaan. Vahva suositus!

Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Englanninkielinen alkuteos The Kept Woman, 2016.
Suomentanut Päivi Paju. Kustantaja HarperCollins, 2016. 495 sivua.

Stuart MacBride: Kuoleman sävel

wp-1487543602109.jpg

Viime syksynä luin skotlantilaisen Stuart MacBriden dekkarin Pahan postia, joka käynnisti rikostarkastaja Ash Hendersonista kertovan sarjan. Vauhdikasta ja raakaa, räväkkää ja kyynistä, monitahoista ja vetävää, järkyttävää ja vangitsevaa. Juoni kääntyili ja vääntyili, yllätti ja hätkähdytti. Janosin lisää ja halusin lukea myös dekkarisarjan toisen osan. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

”Kas, herra Henderson… Vai pitäisikö sinua kutsua nyt vanki Hendersoniksi?” – – ”Homma toimii seuraavasti. Herra Taylor ja herra O’Neil käyvät aina silloin tällöin vierailulla luonasi ja pieksävät sinut perusteellisesti. Ja joka kerta, kun tilanteesi arvioidaan – tiedät kai, kun sinut aiotaan päästää takaisin vapaalle jalalle? Joka kerta, kun niin käy, he pieksävät sinut uudelleen ja sanovat, että sinä aloitit tappelun.”

On kulunut pari vuotta edellisen kirjan tapahtumista. Silloin Ash Henderson vielä työskenteli poliisissa, mutta viime vuodet hän on istunut vankilassa. Syyttömänä. Murhaan lavastettuna. Rouva Kerrigan, yksi Oldcastlen pahamaineisimmista rikollisista, kantaa Ash Hendersonille kaunaa ja on päättänyt tehdä kaikkensa, että Henderson pysyisi vankilassa loppuelämänsä.

Kahdeksan vuotta sitten Sisäpiirin mieheksi nimetty sadistinen murhaaja sieppasi naisia ja jätti heidät kuolemaan. Yhtäkkiä murhat loppuivat ja tappaja katosi moneksi vuodeksi. Kun jälleen löydetään nainen kuolleena ja kaikki viittaa samaan murhaajaan, aiemmassa tutkinnassa mukana ollut Ash Henderson päätetään vapauttaa vankilasta ja määrätään auttamaan poliisia.

Ash Hendersonia pidetään tarkasti silmällä, nilkkapanta seuraa hänen jokaista liikettään, mutta hän toivoo saavansa tilaisuuden kostaa rouva Kerriganille.

Minun sydämeni pamppailu laantui vaimeaksi kivistykseksi. Oli eri asia haaveilla jonkun tappamisesta, suunnitella sitä ja valmistautua siihen, mutta entä tehdä se ihan oikeasti? – – Painaa aseenpiippu ihan oikeasti uhrin takaraivoa vasten ja vetää liipaisimesta? – – En voinut olla hymyilemättä.

Kuten ei Pahan postia ei myöskään Kuoleman sävel ole mikään kesy trilleri, eikä Stuart MacBride tälläkään kertaa päästä lukijoitaan helpolla. Järkyttävää ja raastavaa kerrontaa. MacBride nappaa lukijaparan tiukkoihin pihteihin, riepottelee ja repii. Vaikka lukija voi välillä pahoin, ei kirjaa malta laskea käsistään, vaan tekstiä on pakko ahmia eteenpäin. Nyrkit heiluvat, aseet paukkuvat, veri lentää. Ihmisiä katoaa ja kuolee.

Rankoista aiheista huolimatta en kokenut kumpaakaan Henderson-dekkaria liian raskaaksi luettavaksi. MacBride viljelee kerronnassaan sopivasti huumoria ja on luonut hillittömiä henkilöhahmoja keventämään tunnelmaa. Päähenkilö Ash Henderson on sopivasti äreä ja laukoo karuja vitsejä. Rikospsykologi Alice McDonald on omituinen höpöttäjä ja saa puhetulvallaan muut sopivasti hämmennyksiin. Rikolliset ovat kammottavan sekopäisiä eivätkä kaikki poliisitkaan vaikuta olevan ihan täyspäisiä.

Ehkä näistä kahdesta Ash Henderson -dekkarista tämä Kuoleman sävel on vähän kesympi ja vähemmän hillittömämpi kuin ensimmäinen Pahan postia. Oivallista dekkariviihdettä kumpainenkin.

Toivottavasti HarperCollins jatkaa Stuart MacBriden suomentamista. Ilmeisesti tätä mainiota Ash Henderson -sarjaa on kirjoitettu vain nämä kaksi suomennettua kirjaa, mutta sen sijaan Logan McRae -dekkarisarjaa on julkaistu alkuperäiskielellä jo kymmenisen osaa. Kahdeksas Logan McRae -dekkari onkin hiljakkoin ilmestynyt HarperCollinsilta suomeksi nimellä Noitajahti. Mutta miksi ihmeessä McRae-sarjan suomentaminen aloitetaan noin loppupäästä?

Englanninkielinen alkuteos A Song for the Dying, 2014.
Suomentanut Virpi Kuusela. Kustantaja HarperCollins, 2016. 480 sivua.

Stuart MacBride: Pahan postia

img_20160828_205415.jpg

HarperCollins on tänä vuonna tutustuttanut minut lukuisiin uusiin kirjailijoihin, ja taas käsissäni on minulle ennestään tuntemattoman kirjailijan teos. Stuart MacBride ei kirjailijana ole kuitenkaan mikään untuvikko, vaan tämä skotlantilainen on voittanut kirjoillaan lukuisia palkintoja, muun muassa CWA Dagger in the Library -palkinnon vuonna 2007 ja ITV3 Crime Thriller Award for Breakthrough Author of the Year -palkinnon vuonna 2008. Pahaa postia on ensimmäinen osa rikoskonstaapeli Ash Hendersonista kertovasta dekkarisarjasta. Kiitos taas arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Välähdys. Aivan kuin hänen päässään räjähtäisi, veitsi viiltäisi silmiä, lasinsirpaleet repisivät aivoja. Sitten pimeys. Hän keinahtaa taaksepäin tuolissa, ja puu narahtaa hänen allaan. Hän räpyttelee silmiään. Sinioranssi hehku polttaa silmäluomien sisäpuolella. Kyyneleet vierivät likaisille poskille. Minä pyydän…

Viisi vuotta sitten rikoskonstaapeli Ash Hendersonin Rebecca-tytär katosi, vain muutama päivä ennen 13-vuotissyntymäpäiväänsä. Viisi vuotta sitten murhaaja oli kiduttanut Rebeccan kuoliaaksi ja ottanut siitä kuvia todisteeksi. Joka vuosi hän lähettää syntymäpäiväkortin, jokainen aina edellistä karmeampi.

Rebecca ei suinkaan ole ainoa kuollut teinityttö, vaan Syntymäpäiväsankariksi nimetty murhaaja on siepannut tyttöjä jo vuosien ajan. Ash Henderson on pitänyt tyttärensä murhan salassa, jotta häntä ei siirrettäisi pois rikostutkinnasta. Hän on päättänyt, että Rebeccan murhaaja saa vielä ansionsa mukaan.

Hän kallistaa päätään taaksepäin, räpyttelee silmiään ja katsoo kattoa. Huone hahmottuu jälleen: miltei mustiksi petsatut kattopalkit, hämähäkinseittejä, neonloisteputki, joka surisee kuin lasin taakse vangiksi jäänyt ampiainen. Saastaiset seinät. Kolmijalkaiseen jalustaan kiinnitetty suuri kamera. Ja ääni. Mies laulaa Paljon onnea vaan.

Stuart MacBriden Pahan postia on niin koukuttava dekkaripläjäys, että mieleni melkeinpä teki valvoa koko yö ahmimassa kirjaa. Kerronta on vauhdikasta ja raakaa, räväkkää ja kyynistä, monitahoista ja vetävää, järkyttävää ja vangitsevaa. Juoni kääntyilee ja vääntyilee, yllättää ja hätkähdyttää. Ja kuka kumma onkaan Syntymäpäiväsankari?

Etukäteen pelkäsin, olisiko tämä aiheensa takia liian raskasta luettavaa, mutta onneksi kirja vilisee mahtavia henkilöhahmoja keventämässä tunnelmaa. Rikoskonstaapeli Ash Henderson on sopivasti äreä ja viljelee mustaa huumoria. Rikospsykologi McDonald on tarkkasilmäinen mutta omituinen höpöttäjä, joka kammoksuu muun muassa leivänpaahtimia ja suljettuja paikkoja. Rikosylikonstaapeli Smith on turhantärkeä ääliö. Yksi poliiseista jää kiinni rysän päältä yllättävässä paikassa. Kammottava rotanpyydystäjä, riehuva lohenkasvattaja. Ihan uskomatonta, miten hillittömiä hahmoja MacBride on luonut dekkariinsa, silti sortumatta ylilyönteihin.

Kirjoitin keväällä toisesta HarperCollinsin kirjasta, Karin Slaughterin Kaunokaisista, että hetkittäin toivoin Karin Slaughterin säästelevän lukijaparkojaan sadistisilta ja iljettäviltä yksityiskohdilta. Stuart MacBriden Pahan postia ei aivan yllä Kaunokaisten aiheuttaman kuvotuksen tasolle, mutta samansuuntaista voisin sanoa myös tästä. Eli mikäli välttelet raakoja trillereitä ja menetät herkästi yöunesi, jätä väliin sekä Slaughterin Kaunokaiset että MacBriden Pahan postia. Mikäli taas olet kovahermoisempi etkä helposti hätkähdä, suosittelen ehdottomasti tutustumaan molempiin HarperCollinsin kirjailijoihin.

Englanninkielinen alkuteos Birthdays for the Dead, 2012.
Suomentanut Virpi Kuusela. Kustantaja HarperCollins, 2015. 416 sivua.

Bonnie MacBird: Veren taide

2016-08-26-15.50.26.jpg.jpg

Olen aina ollut sitä mieltä, että elämä Holmesin kanssa on kuin kävelisi köysien varassa olevaa riippusiltaa pitkin viidakossa olevan rotkon yli. Adrenaliini saattaa tuntua virkistävältä, mutta kukaan ei tiedä, mitä alapuolella on, ja on jatkuvasti vaarassa menettää jalansijansa.

Lontoo on lumen peitossa marraskuun loppupuolella vuonna 1888. Tohtori Watson saa huolestuttavan viestin Sherlock Holmesin taloudenhoitajalta ja kiiruhtaa Holmesin luo. Holmes on vakavan depression vallassa ja sortunut käyttämään kokaiinia, eikä Watson onnistu saamaan ystäväänsä jalkeille. Sitten Pariisista saapuu kirje, jossa laulajatar pyytää kuuluisan etsivän Sherlock Holmesin apua kadonneen poikansa etsimisessä. Holmes piristyy välittömästi ja päättää saman tien matkustaa Ranskaan. Pian Holmesille ja Watsonille selviää, että kadonnut lapsi on vain jäävuoren huippu paljon suuremmassa vyyhdissä.

Yhdysvaltalainen Bonnie MacBird on tehnyt pitkän uran Hollywoodissa, muun muassa käsikirjoittajana ja ohjaajana. MacBird on kymmenvuotiaasta saakka rakastanut Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinoita ja on nyt myös itse kynäillyt uuden Holmes-dekkarin. MacBird opettaa luovaa kirjoittamista ja pitää säännöllisesti Sherlock Holmes -aiheisia luentoja.

Suhtaudun epäluuloisesti yritelmiin herätellä henkiin toisen kirjailijan luomia hahmoja. Esimerkiksi Sophie Hannah meni pahasti metsään Nimikirjainmurhillaan, jonka Hercule Poirot oli pelkkä surkea karikatyyri Agatha Christien luomasta mestarietsivästä. Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes ei kuitenkaan ole minulle niin rakas hahmo kuin Agatha Christien Hercule Poirot, ja viimeksi lukemastani Doylen Holmesista on vierähtänyt jo kymmenen vuotta. En siis osaa aidosti vertailla Doylen Holmesia MacBirdiin Holmesiin ja viihdyin ihan hyvin MacBirdin Holmesin seurassa. GoodReadsin kommenttien perusteella moni on kuitenkin ollut pahasti pettynyt MacBirdin Holmesiin ja Watsoniin.

Mutkikkaasta, viihdyttävästä juonestaan huolimatta Veren taide olisi kenties jäänyt keskinkertaiseksi lukukokemukseksi, jos en ole olisi sattunut löytämään kirjailijan omilta kotisivuilta mielenkiintoista tietopakettia kirjassa esiintyvistä historiallisista henkilöistä, paikoista ja esineistä. (Ja nyt varoituksen sana. Art in the Blood Annotations on tarkoitettu luettavaksi kirjan ohessa ja sisältää juonipaljastuksia, joten jos et halua spoilaantua, älä kurkistele nettisivua ennen kirjan lukemista.) Toivottavasti Veren taiteesta julkaistaan joskus kuvitettu painos, jossa on mukana nettisivuilta löytyvät tekstit.

Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Englanninkielinen alkuteos Art in the Blood, 2015.
Suomentanut Virpi Kuusela. Kustantaja HarperCollins, 2016. 320 sivua.

Kim van Alkemade: Lapsi nro 8

2016-07-14-00.44.13.jpg.jpg

Kim van Alkemade työskentelee englannin kielen professorina ja opettaa luovaa kirjoittamista Shippensburgin yliopistossa Pennsylvaniassa. Hän on julkaissut ei-kaunokirjallisia esseitään lukuisissa amerikkalaisissa kirjallisuuslehdissä. Alkemaden ensimmäinen romaani Lapsi nro 8 päätyi luettavakseni Blogistanian kesälukumaratonin lopuksi, jotain erilaista kahden psykologisen trillerin jälkeen. Puolet kirjasta ahmaisin maratonin aikana, loput luin hitaampaan tahtiin lukumaratonin jälkeisinä päivinä.

Vuonna 1918 New Yorkissa neljävuotias Rachel Rabinowitz ja hänen isoveljensä Sam jäävät orvoiksi, kun heidän äitinsä kuolee ja isä häipyy karkuteille. Sisarukset joutuvat erilleen toisistaan, koska pientä Rachelia ei voida sijoittaa samaan orpokotiin kouluikäisen Samin kanssa eikä lapsille löydetä sijaisperhettä. Rachel lähetetään Juutalaiseen lastenkotiin, jossa tohtori Mildred Solomon suorittaa lääketieteellisiä kokeita käyttäen lapsia koekaniineinaan. Rachel eli lapsi numero kahdeksan saa röntgensädehoitoa, joka jättää pysyvät jäljet hänen kehoonsa.

Kolmekymmentäviisi vuotta myöhemmin Rachel työskentelee sairaanhoitajana Juutalaisten vanhainkodissa, kuolemansairaiden osastolla. Hän saa potilaakseen syöpään sairastuneen Mildred Solomonin. Uuden potilaansa myötä Rachel alkaa selvitellä menneisyyttään ja saa selville järkyttäviä asioita. Mutta valitseeko Rachel anteeksiannon vai koston?

Mitä muuta minä voisin tehdä, mitä muita sanoja käyttää, jotta saisin pakotettua tuolta naiselta edes hitusen katumusta? Kuinka hän saattoi kieltää minulta sen kaiken sen jälkeen, mitä minä olin hänelle antanut ja mitä hän oli minulta ottanut? Jos hänellä ei olisi ollut minua ja muita orpoja käytettävänään tutkimusmateriaalina, hän ei olisi voinut tehdä tutkimusta, jolla hän ansaitsi himoitsemansa aseman. Jos hän ei katunut sitä, kuinka hän oli käyttänyt meitä hyväksi, ainakin hänen pitäisi olla kiitollinen. Rakentuihan hänen uransa meidän ruumiidemme varaan.

Lapsi nro 8 on paljon enemmän kuin vain kertomus orpokodin seinien sisällä tapahtuvista lääketieteellisista kokeista. Päähenkilöä Rachelia seurataan neljävuotiaasta nelikymppiseksi saakka, menneisyys ja nykyhetki kulkevat läpi kirjan rinnakkain. Romaanissa on monia teemoja Rachelin homoseksuaalisuudesta aina isän kaipuuseen, mutta teemoja tuntuu olevan liikaakin, eikä kirjailija onnistu kunnolla pureutumaan yhteenkään aiheeseen. Teksti on kuitenkin sujuvasti kirjoitettua, ja historiallisiin tositapahtumiin perustuvaa romaania on mielenkiintoista lukea.

Kirjassa lopussa kirjailija Kim van Alkemade kertoo tositarinoista romaaninsa takana ja miten historia kytkeytyy hänen oman sukunsa historiaan. Valokuvia, kokouspöytäkirjoja, lehtiartikkeleja, haastatteluja. Romaanin juutalaislasten orpokodin esikuvana toimii todellinen Manhattanilla sijainnut Hebrew Orphan Asylum, joka oli toiminnassa vuodesta 1884 vuoteen 1941. Myös useat romaanin henkilöhahmoista perustuvat todellisiin ihmisiin. Vaikka orvoilla tehtiin lääketieteellisiä tutkimuksia ja kuri oli tiukka, moni juutalaisissa orpokodeissa kasvanut on ollut kiitollinen saamastaan laadukkaasta ruuasta, terveydenhoidosta ja koulutuksesta. Monilla asiat olivat paljon huonommin.

Englanninkielinen alkuteos Orphan #8, 2015.
Suomentanut Päivi Paju. Kustantaja HarperCollins, 2016. 416 sivua.

Mary Kubica: Pretty Baby

img_20160706_133338.jpg

Mary Kubican esikoisromaani Good Girl – Kunpa tietäisit oli minulla pariinkin otteeseen kirjastosta lainassa, mutta tuo kansainväliseksi menestykseksi ja bestselleriksi mainostettu trilleri on saanut suomalaisissa kirjablogeissa niin murskatuomioita, että Good Girl jäi minulta lopulta kokonaan lukematta. Kubican toinen psykologinen trilleri Pretty Baby – Kuinka pitkälle olet valmis menemään kulkeutui niin ikään kirjastosta kotiini, ja tämän päätin yrittää kesälomallani lukea. Ainahan kirjan voi jättää kesken, jos ei yhtään maistu.

Heidi Wood auttaa köyhiä ja lukutaidottomia hyväntekeväisyysjärjestössä, antaa rahaa kodittomille ja ottaa orpoja kissanpentuja hoiviinsa. Eräänä aamuna Heidin huomio kiinnittyy metroaseman laiturilla kaatosateessa seisovaan teinityttöön, pieni vauva sylissään. Hyväntahtoinen Heidi ei saa kaksikkoa mielestään. Heidin aviomies ja tytär kauhistuvat, kun Heidi päättää tuoda heidän kotiinsa haisevan kuusitoistavuotiaan Willow-tytön ja tämän neljän kuukauden ikäisen vauvan. Seuraavat päivät Heidi keskittyy pitämään huolta tytöstä ja vauvasta. Hiljalleen vihjeitä tytön menneisyydestä alkaa paljastua. Mutta kuinka pitkälle Heidi on valmis menemään auttaakseen tuntematonta?

Pretty Babyn tarinaa seurataan monesta eri näkökulmasta. Heidi Woodin lisäksi ääneen pääsevät myös Heidin aviomies Chris sekä teiniäiti Willow. Lukijalle paljastetaan jo kirjan alkupuolella, että jokin menee pahasti pieleen, jotain kamalaa on tapahtunut ja/tai tulee tapahtumaan. Henkilöhahmot tulevat tutuiksi tarinan edetessä, tiedonmurusia ripotellaan matkan varrelle hiljalleen.

Vaikka Mary Kubican Pretty Baby – Kuinka pitkälle olet valmis menemään ei ole täyden kympin psykologinen trilleri, ei tämä myöskään saa minulta murskatuomiota. Luin kirjan loppuun Blogistanian kesälukumaratonin aluksi, ahmin parisataa sivua hujauksessa. Psykologinen trilleri koukuttaa mutta ei tarjoa mitään järisyttäviä yllätyksiä. Mainiota maratonluettavaa kuitenkin.

Englanninkielinen alkuteos Pretty Baby, 2015.
Suomentanut Virpi Kuusela. Kustantaja HarperCollins, 2016. 400 sivua.

Päivitys 2.8.2016. Postiauto toi kotiovelleni paketillisen kirjoja HarperCollinsilta, mukana myös tämä Mary Kubican Pretty Baby. Koska olin tämän juuri pari viikkoa sitten lukenut ja kirja on vielä varsin tuoreessa muistissa, en ala heti lukea tätä uudelleen. Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

John Burley: Unohduksen tyyssija

img_20160611_221055.jpg

John Burley työskenteli nuorempana palomies-sairaankuljettajana Marylandissa. Sitten hän jatkoi yliopisto-opintojaan, ja valmistuttuaan ensihoitolääketieteen erikoislääkäriksi hän muutti Kaliforniaan. Lääkärityönsä ohessa John Burley on kirjoittanut kaksi romaania, Missä armoa ei tunneta ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 2013 ja tämä hänen toinen trillerinsä Unohduksen tyyssija julkaistiin pari vuotta myöhemmin. Minulle Burley on uusi tuttavuus, mutta tutustun mielelläni uusiin kirjailijoihin ja pidän erityisesti psykologisista trillereistä.

Kirjan tapahtumapaikkana toimii Menakerin psykiatrinen aluesairaala, lähellä Baltimoren kaupunkia. Sairaalassa hoidetaan vaikeimpia tapauksia, jotka ovat liian sairaita vapautettavaksi yhteiskuntaan tai jotka on ohjattu hoitoon oikeusjärjestelmän kautta. Sairaalan potilaat ovat niin vaikeasti psyykkisesti sairaita, että he eivät koskaan palaa entiseen elämäänsä. Menakerin sairaala on kirous, pakopaikka, vankila, välttämättömyys, painajainen, pelastus.

Menakerin sairaalassa työskentelevä psykiatri Lise Shields saa uuden potilaan, Jasonin. Miehen paperit eivät kuitenkaan saavu, eikä Lise saa poikkeuksellisesti mitään taustatietoja uudesta potilaastaan. Sairaalan ylilääkäri on omituisen vaitonainen asiasta, ja Lise saa nyhdettyä ylilääkäristä irti ainoastaan pieniä tiedonmurusia. Ja pian Lise huomaa kahden pukumiehen seuraavan häntä.

Unohduksen tyyssijan ensimmäinen osa rakentuu pitkälti psykiatrin ja hänen uuden potilaansa välisistä keskusteluista. John Burleyn ripottelemista pienistä vihjeistä aloin jo aavistella kirjan toisessa osassa tulevia paljastuksia. Ja myönnän, että tässä vaiheessa olin jopa pettynyt. Vajaa puolet kirjasta luettu, henkilöhahmot ihan mielenkiintoisia mutta jännitys laimeahkoa.

Mutta sitten alkaa tapahtua. Unohduksen tyyssijasta kehkeytyy kunnon pakojännäri, täynnä takaa-ajon nostattamaa paniikkia ja pelkoa. Kirjailijalla on niin kiire juoksuttaa henkilöhahmojaan ympäriinsä, että tekstiin on päässyt pujahtamaan muutamia epäjohdonmukaisuuksia, mutta vauhdista ja jännityksestä hurmaantuneet lukijat antavat ne varmaankin anteeksi. Nykypäivän tapahtumien ohessa muistellaan menneitä, ja päähenkilö saa lisää syvyyttä.

John Burleyn Unohduksen tyyssija on ihan kelvollinen jännäri. Minä kuitenkin pidän paljon enemmän hiipivästä, hyytävästä jännityksestä kuin tällaisesta rähinästä ja melskeestä. Kirjan loppu on mainio, ja vaikka mylläkän tiimellyksessä iskisi uupumus, suosittelen lukemaan kirjan loppuun saakka.

Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Englanninkielinen alkuteos The Forgetting Place, 2015.
Suomentanut Päivi Paju. Kustantaja HarperCollins, 2016. 368 sivua.

Gabriella Ullberg Westin: Yksinäinen perhonen

img_20160605_183316.jpg

Ruotsalainen Gabriella Ullberg Westin on Hudiksvallissa kasvanut, välillä Italiassa asunut, ja nykyään hän asustelee perheensä kanssa Tukholmassa. Aiemmin valokuvamallina työskennellyt Ullberg Westin toimii viestinnän parissa. Yksinäinen perhonen on Murha Hudiksvallissa -dekkarisarjan ensimmäinen osa, ja ruotsiksi sarjasta on ehtinyt ilmestyä jo toinenkin osa.

Hudiksvallin pikkukaupunki on hiljentynyt viettämään lumipyryistä jouluaattoa. Kuuluisan jalkapalloilijan Måns Sandinin perheeseen joulupukki ei kuitenkaan tuo iloa, vaan lapset joutuvat todistamaan äitinsä väkivaltaisen kuoleman. Kotiseudulleen takaisin muuttanut poliisi Johan Rokka alkaa tiiminsä kanssa tutkia murhaa. Jalkapalloilijan murhatulla vaimolla vaikuttaisi olleen paljon salaisuuksia. Tapauksen tutkinta vie Rokan aina Italian Firenzeen saakka. Ja sitten tapahtuu uusi murha.

Taas yksi ruotsalainen dekkari. Yksinäinen perhonen ehti odotella lukuvuoroaan yöpöydälläni melko pitkään ennen kuin vihdoin nyt Dekkariviikon innostamana päätin lukaista tämän. Eikä Yksinäinen perhonen ole ollenkaan huono esikoisdekkari. Tarina etenee vetävästi ja koukuttaen, henkilöhahmoissa on syvyyttä, eikä murhaajan henkilöllisyys paljastu lukijalle liian aikaisin. Kerronta tosin olisi kenties paikoitellen kaivannut tiivistämistä.

Gabriella Ullberg Westin kertoo kirjoittavansa erotic crime -dekkareita, ja Yksinäinen perhonen pitää sisällään muutaman seksikohtauksen. Osa kohtauksista istuu juoneen luontevammin kuin toiset. Seksiä ei onneksi kuitenkaan ole ängetty tekstiin ylen määrin, ja Yksinäinen perhonen on ensijaisesti crime, vähemmän erotic.

Vaikka Gabriella Ullberg Westin ei esikoisdekkarillaan nousekaan top-listoilleni, sen verran paljon tähän Yksinäiseen perhoseen tykästyin, että voisinpa toistekin lukea Ullberg Westinia. Suosittelen Gabriella Ullberg Westiniin tutustumista vaikkapa Mari Jungstedtin ystäville, jotka haluavat lukea kevyempiä dekkareita, ilman iljettävillä yksityiskohdilla mässäilyä.

Ruotsinkielinen alkuteos Ensamfjäril, 2014.
Suomentanut Pirjo Lintuniemi. Kustantaja HarperCollins, 2015. 416 sivua.