Agatha Christie: Lentävä kuolema

Englantilainen dekkarikuningatar Agatha Christie liittyy vahvasti nuoruuteni kesälomiin. Yläasteikäisenä nimittäin lainasin kymmenittäin Christien dekkareita kirjastosta ja ahmin niitä kesäisin. Ihana monen viikon loma. Joka päivä pelkkää aurinkoa ja kepeää vapautta. Seurana välillä Hercule Poirot, välillä Neiti Marple, satunnaisesti joku muu Christien hahmo. Ja niin rakastuin dekkareihin.

Nyt WSOY on julkaissut uusina suomennoksina Agatha Christien parhaita. Viime vuonna ilmestyi Idän pikajunan arvoitus ja nyt tänä keväänä tämä Lentävä kuolema. Idän pikajunan arvoituksen olen lukenut monia kertoja, nähnyt televisiostakin, joten sitä en tällä kertaa lukenut. Mutta Lentävä kuolema vaikuttaa vieraammalta Christien dekkarilta. Tämänkin olen takuulla nuorempana lukenut, mutta tarina ei todellakaan ole enää tuoreessa muistissa. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Aivan matkustamon päässä, istuimella numero 2, madame Gisellen pää retkahti eteenpäin. Hänen olisi voinut luulla nukkuvan. Mutta hän ei nukkunut. Hän ei puhunut eikä ajatellut.
Madame Giselle oli kuollut…

Hercule Poirot on lentokoneessa matkalla Pariisista Lontooseen. Samassa takamatkustamossa istuu myös kymmenen muuta matkustajaa. Kampaamoapulainen Jane Grey yrittää vältellä katsomasta vastapäätä istuvaa hammaslääkäri Norman Galea. Lääkäri Roger Bryant on uppoutunut haaveisiin huilistin urasta. Lady Cicely Horbury murehtii kokaiiniriippuvuuttaan, ja Venetia Kerr kohdistaa myrkyllisiä ajatuksia Horburyyn. Rikoskirjailija Daniel Clancy suunnittelee kohtausta seuraavaan kirjaansa. Liikemies James Ryder hautoo rahahuolia. Ampiainen kiusaa matkustajia, kunnes Armand Dupondin vieressä istuva ranskalainen arkeologi Jean Dupont tappaa sen näppärästi ja surina hiljenee. Matkustajat tarkkailevat toisiaan, mutta kukaan ei huomaa, kun Hercule Poirotin takana istuva madame Giselle lyyhistyy istuimellaan.

Kymmenen todistajan läsnä ollessa – kahdentoista, jos stuertit lasketaan – murhaaja oli nostanut puhallusputken huulilleen ja lähettänyt kohtalokkaan nuolen matkaan niin, että kukaan ei ollut huomannut mitään.

Agatha Christie on kehitellyt herkullisen suljetun huoneen mysteerin. Lentokoneen matkustamo, kymmenen matkustajaa, yksi kuollut. Ihanan vanhanaikainen murhamysteeri, jota lukiessa epäilee vuorotellen jokaista, mutta syyllinen tulee lopulta silti yllätyksenä. Hercule Poirot pääsee loistamaan älyllään ja lyö muut ällikällä.

Erikseen haluan vielä kehua uuden painoksen kantta. Martti Ruokonen on tehnyt hienoa työtä. Kauniin vanhahtava kansi miellyttää silmääni, sopii kirjan sisältöön ja ajan henkeen. Samantyylisiä kansia näkisin mielelläni muissakin Christien dekkareissa.

Englanninkielinen alkuteos Death in the Clouds, 1935.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja WSOY, 2018. 303 sivua.
Kannen suunnitellut Martti Ruokonen.

Preston & Child: Koston kehä

Yhdysvaltalaiskaksikon Douglas Prestonin ja Lincoln Childin yhteistyönä kynäilemä Pendergast-sarja on tarjonnut kaltaiselleni dekkarifanille melkoista nannaa. Tapahtumarikasta rikostutkintaa ripauksilla yliluonnollisia vivahteita. Vauhdikkaita seikkailuja ja koukuttavia mysteerejä. Pääosassa on kiehtova ja älykäs FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergast.

Koston kehä on yhdeksäs suomennettu Pendergast-dekkari, suoraa jatkoa Houreunen käynnistämälle Helen-trilogialle. Kaksitoista vuotta aiemmin Pendergastin rakas vaimo Helen oli menehtynyt leijonan hyökkäyksessä Sambiassa. Pendergast oli vuosikausia luullut Helenin kuoleman olleen pelkkä kammottava onnettomuus, mutta Houreunessa Pendergastille selvisi sen sittenkin olleen huolellisesti suunniteltu murha. Erikoisagentti Aloysius Pendergast, komisario Vincent D’Agosta ja ylikomisario Laura Hayward alkoivat selvitellä Helenin salaisuuksia ja löytävät murhan takaa monimutkaisen salaliiton.

Onneksi Houreuni-kirjan tapahtumat ovat vielä melko tuoreessa muistissani. Koston kehä nimittäin jatkaa ihan suoraan siitä, mihin Houreunessa jäätiin. Douglas Preston ja Lincoln Child eivät tuhlaa aikaansa kertauksiin vaan kiidättävät lukijansa suoraan toiminnan keskelle. Hyvä niin. Houreunen sisältö oli niin runsas ja monitahoinen, ettei sitä voisikaan tiivistää lukijalle siistiksi parin lauseen yhteenvedoksi. Lukekaa siis ensin Houreuni ennen kuin säntäätte Koston kehän pariin.

Koston kehä muistuttaa valitettavasti venytettyä takaa-ajotrilleriä, johon on sullottu vähän liikaakin kaikkea. Kissa-hiiri-leikki on toki ihan viihdyttävää seurattavaa, mutta Helenin kuoleman selvittely tuntuu välillä jäävän harmillisesti paitsioon. Henkilöhahmoja on runsaasti, tilanteet ja paikat vaihtuvat. Juoni haarautuu ja rönsyilee. Pienissä pätkissä kirjaa lukiessani olin vähällä kadottaa punaisen langan.

Mutta ei viisisataa sivua luettavaa tunnu paljolta, kun kirja on täynnä toinen toistaan henkeäsalpaavampia juonenkäänteitä. Koston kehässä lukija pääsee jännittämään niin skotlantilaiselle sumuiselle suomaalle ja newyorkilaiseen kolkkoon vankimielisairaalaan kuin myös Pendergastin hämyiseen kartanoon. Tilanteet ovat välillä hyvinkin tukalia, mutta onneksi sankarimme on nokkela.

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos Cold Vengeance, 2011.
Suomentanut Pekka Marjamäki.
Kustantaja Gummerus, 2018. 490 sivua.

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

Kanadalaisen Alan Bradleyn sepittämä mainio Flavia de Luce -sarja on ehtinyt jo kahdeksanteen osaan. Kaksitoistavuotias Flavia käväisi välillä sisäoppilaitoksessa Kanadassa, mutta nyt tuo teräväpäinen harrastelijasalapoliisi on palannut takaisin Englantiin. Flavia odottaa näkevänsä perheensä iloiset kasvot, mutta satamassa häntä vastassa on vain kartanon apumies Dogger. Järkytyksekseen Flavia saa kuulla isänsä olevan vakavasti sairas.

Kotona Buckshawin kartanossa Flavia joutuu sietämään sekä pisteliäitä isosiskojaan että inhottavaa serkkuaan. Flavialle iskee pakottava tarve päästä pois, joten hän pyöräilee pappilaan tapaamaan pastorin rouvaa. Flavia lupautuu auttamaan Cynthiaa ja kuljettamaan kirjekuoren syrjäisessä talossa asuvalle puunveistäjälle. Mutta perillä häntä on vastassa hiljainen talo, kuollut mies ja kirjava kissa.

Tuntui kuin entinen minäni olisi yhtäkkiä ottanut minut haltuunsa. Ikään kuin sulatusuunissa sulatettu uusi Flavia de Luce olisi kaadettu vanhaan kuoreeni. Tai siis… ei uusi Flavia de Luce, vaan vanha, mutta nyt kova kuin teräs.
On uskomatonta, millainen vaikutus ruumiin löytämisellä voi olla mielialaan.

Viimeisimmät Flavia de Luce -dekkarit ovat olleet tummasävyisempiä kuin sarjan alkupään kirjat. Olen sitä kritisoinut ja kovasti kaipaillut kepeämpää Flaviaa. Mutta vaikka tämä kahdeksas Flavia-dekkari Kolmasti naukui kirjava kissa sisältää taas jossain määrin apeahkoa tunnelmaa ja synkkiä mietteitä, tämä on mielestäni paras Flavia-kirja hetkeen. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Flavia de Luce vaikuttaa aiempaa kypsemmältä. Liekö kuukaudet kanadalaisessa sisäoppilaitoksessa tasoittaneet Flaviaa vai onko kaksitoistavuotispäivä kolauttanut lisää järkeä hänen päähänsä. Flavia ei tuhlaa aikaansa höpsöihin lapsellisuuksiin vaan tutkii puunveistäjän kuolemaa määrätietoisesti. Kylmähermoisuutta ja älyä Flavialta löytyy ihailtavan paljon. Lettipäinen kemisti esittelee myös hellämielisempää puoltaan ja suhtautuu välillä yllättävän suopeasti ärsyttävään serkkuunsa.

Flavian seikkailut 1950-luvun englantilaisessa pikkukylässä vievät mukanaan. Suomentaja Maija Heikinheimo on hienosti kääntänyt sutkautukset ja sananlaskut sujuvalle suomelle, kieli on eläväistä ja humoristista. Juonenkäänteet ovat ajoittain epäuskottavia, mutta se Flavia-dekkareille suotakoon. Ylenpalttiseen överyyteen ei kuitenkaan lipsahdeta, ja yllätyksiä on matkan varrella tarjolla kiitettävästi määrin. Kirjan lopussa jysähtää isompi pommi, jota olin tosin jo ehtinyt ounastella, mutta silti vähän hätkähdin moisesta käänteestä.

Suosittelen lukemaan Flavia de Luce -dekkarit ilmestymisjärjestyksessä, aloittaen Piiraan maku makeasta. Vaikka jokaisessa kirjassa on Flavialla pureskeltavana oma rikospähkinänsä, siinä sivussa Flavian elämä etenee. Uusia seikkoja paljastuu Flavian perheen menneisyydestä, de Lucen suvun tarina syvenee jokaisen kirjan myötä. Sarjan yhdeksäs osa julkaistaan suomeksi ensi syksynä.

Englanninkielinen alkuteos Thrice the Brinded Cat Hath Mew’d, 2016.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2018. 367 sivua.

Michael Connelly: Yövuoro

”Koko homma menee aamulla murtopuolen pöydälle”, Jenkins sanoi. ”Mitä jos annettaisiin niiden hoitaa tämä?”
”Mutta eiväthän ne hoida”, Ballard sanoi. ”Tämä juttu hukkuu muiden sekaan. Sitä ei selvitetä pidemmälle, eikä se ole reilua tuota naista kohtaan.”
Hän nyökkäsi kohti keittiötä, missä uhri istui lohduttoman näköisenä.
”Ei kai tässä kukaan reiluudesta ole mitään puhunut”, Jenkins sanoi. ”Tämä nyt on tämmöistä.”

Konstaapeli Renée Ballard ja hänen työparinsa John Jenkins tekevät pelkkää yövuoroa Los Angelesin poliisissa Hollywoodin jaostossa. Jenkinsille yötyöt sopivat hyvin, sillä hän haluaa olla päivisin kotona vakavasti sairaan vaimonsa luona. Ballard sen sijaan oli joutunut yövuoroon vasten tahtoaan vähän yli kaksi vuotta sitten. Ballard oli silloin tehnyt valituksen murharyhmän pomon ahdistelusta, mutta asia oli päätetty lakaista maton alle, ja Ballard oli passitettu yövuoroon.

Toisinaan Renée Ballard haluaisi tutkia tapauksen alusta loppuun, mutta sitä ei yövuorolaisille suoda. He vain käyvät öisillä rikospaikoilla, kirjoittavat alustavia raportteja ja sitten antavat tapaukset eteenpäin muiden tutkittavaksi. Mutta eräänä yönä eteen tulee kolme tapausta, jotka eivät jätä Ballardia rauhaan. Yksinäisen naisen kotiin tehty murtovarkaus. Prostituoidun raju pahoinpitely. Viisi kuolonuhria vaatinut yökerhoammuskelu. Ballard alkaa tehdä omia tutkimuksiaan esimiehiltään salaa.

”Minä luen Marcielle kirjoja paikoista, joihin emme päässeet. Hän on tällä hetkellä kiinnostunut Japanin historiasta, joten minä luen sitä. Siellä on sanonta sopeutumista korostavasta yhteiskunnasta: törröttävä naula hakataan piiloon.”
”Eli mitä tuo tarkoittaa?”
”Sitä että täällä laitoksella on paljon porukkaa vasara kädessa. Pidähän varasi.”

Yövuoro on yhdysvaltalaisen Michael Connellyn uuden dekkarisarjan ensimmäinen osa ja esittelee konstaapeli Renée Ballardin, päättäväisen ja sinnikkään naispoliisin. Yövuoro saapui minulle maaliskuussa yllärinä, eikä minulla ollut oikein mitään ennakko-odotuksia kirjan suhteen. Halusin kuitenkin antaa Michael Connellylle ja Renée Ballardille mahdollisuuden. Ja kylläpä kannatti lukea tämä. Yövuoro nimittäin yllätti minut varsin iloisesti! Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle.

Yövuoron juoni rullailee mukavan jouhevasti eteenpäin. Vaikka Ballardilla on työn alla kolme eri tapausta, henkilögalleria ei kasva dekkarin edetessä liian laajaksi. Sivupoluille ei harhailla eikä paikoilleen jämähdetä. Tilanteet vaihtuvat, uusia seikkoja paljastuu. Yllättäviä käänteitä, tihenevää jännitystä. Lukija on tiukasti koukussa.

Poliisihommien ohessa päähenkilö Renée Ballard tulee hiljalleen tutuksi, mutta Michael Connelly keskittyy enemmän hänen työhönsä kuin yksityiselämän kiemuroihin. Renée Ballardin elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta hän ei jatkuvasti märehdi ja vatvo menneitä. Virkistävää lukea välillä poliisista, joka ei hae lohtua pullosta eikä kohtele läheisiään kaltoin. Vapaa-ajallaan Ballard suppailee meressä ja leikkii koiransa kanssa hiekkarannalla. Tosin sitä vapaa-aikaa ei kovinkaan paljoa jää, kun määrätietoinen Ballard selvittelee rikoksia uutterasti yötä päivää. Ilman ylityökorvauksia.

Jään innokkaana odottamaan, miten konstaapeli Renée Ballardin tarina kehittyy sarjan tulevissa osissa. Seuraavassa Ballard-dekkarissa (eng. Dark Sacred Night) tehokaksikko Renée Ballard ja Harry Bosch tulevat yhdistämään voimansa ja tutkivat tiimityönä uutta tapausta. Mielenkiintoista! Rikoksia ja rikollisia Hollywoodissa epäilemättä piisaa, eikä Ballard taatusti luiki pahoja miehiä pakoon.

Englanninkielinen alkuteos The Late Show, 2017.
Suomentanut Tero Valkonen.
Kustantaja Gummerus, 2018. 390 sivua.

Lina Bengtsdotter: Annabelle

Mitä kello oli? Yksitoista? Kaksitoista? Hän kaivoi kännykän laukustaan. Melkein puoli yksi. Äiti saisi raivarin. Se ryntäisi ovelle, ravistelisi häntä olkapäistä ja tivaisi huutaen, missä hän oli ollut, ja silloin se näkisi naarmut, veren, revenneen mekon. Miten hän selittäisi ne?

Seitsemäntoistavuotias Annabelle Roos on vanhemmiltaan salaa osallistunut nuorten bileisiin autiotalolla. Annabellen ylisuojelevainen äiti on tarkka kotiintuloajoista, mutta tyttöä ei kuulu kotiin. Menee päivä, menee kaksi, menee neljä päivää. Annabelle tuntuu kadonneen jäljettömiin. Puhelinta ei ole käytetty, pankkitililtä ei ole nostettu rahaa. Annabellen vanhemmat ovat suunniltaan huolesta.

Dekkarisarjan päähenkilö Charlie, oikealta nimeltään Charlene, on kolmekymppinen tukholmalainen nainen, joka on työssään poliisina erittäin älykäs ja pätevä. Mutta vapaa-ajallaan Charlie käyttää suuria määriä alkoholia ja pokailee miehiä yhdeksi yöksi seurakseen. Kun ylemmältä taholta tulee käsky lähteä Gullspångiin tutkimaan Annabellen katoamista, krapulaa poteva Charlie suostuu vastentahtoisesti matkustamaan Andersin kanssa Gullspångiin. Nurkkakuntaiseen pikkukaupunkiin josta Charlie itse on kotoisin. Paikkaan liittyy traumaattisia muistoja Charlien lapsuudesta.

Ruotsalainen esikoiskirjailija Lina Bengstdotter ei luo mitään kaunista kuvaa omasta lapsuuden kotikaupungistaan, piskuisesta Gullspångista. Tylsää ja harmaata. Maan nuorimmat äidit, huono hammasterveys ja korkea työttömyys. Lopetettuja kauppoja ja rikottuja ikkunoita. Keskellä ankeaa kaupunkia seisoo valtavan ruma metallisulatto, joka on jo vuosia sitten sulkenut ovensa. Nyt paikkakunnan ainoa isompi työllistäjä on vaneritehdas, jonka työntekijät tunnistaa naarmuisista käsivarsista. Monilla vanhemmilla ei ole töitä, monet nuoret lintsaavat koulusta. Kyläpahasessa ei nuorilla ole iltaisin oikein muuta tekemistä kuin ryypätä ja muhinoida hylätyssä autiotalossa. Kuumina kesäpäivinä uidaan kaupunkia halkovassa joessa, jonka kerrotaan olevan pohjaton ja jossa on vaarallisia virtauksia voimalan takia. Kymmenien kilometrin päässä sijaitsee paperitehdas, jonka haju tulee pohjoistuulella Gullspångiin saakka.

Kadonneista teinitytöistä ja surkeista pikkukaupungeista on toki ennenkin kirjoitettu dekkareita. Eikä siinäkään ole mitään uutta, että poliisilla on riesanaan menneisyyden haamuja ja alkoholiongelmaa. Mutta Lina Bengstdotter on onnistunut kasaamaan aineksista ihan kelpo dekkarin. Sujuvaa, helppolukuista ja koukuttavaakin. Lukijaa ei viedä rypemään liian synkkiin vesiin eikä ahdisteta nurkkaan ylettömällä väkivallalla, mutta traagisia ihmiskohtaloita tarjotaan lukuisia. Kiittelen myös yllättävää loppuratkaisua.

Annabelle käynnistää rikostutkija Charlie Lagerista kertovan dekkarisarjan, josta on ilmeisesti tulossa kolmiosainen. Aion painaa Lina Bengstdotterin nimen mieleeni, tätä kirjailijaa voisin ehdottomasti lukea toistekin. Charlie Lager on vähän turhan ongelmainen tapaus minun makuuni, mutta kyllä hänestä trilogian verran voisi lukea. Ja mistäs sen tietää, jospa Charlie yllättää vielä iloisesti sarjan seuraavissa osissa ja onnistuu selättämään päihdeongelmansa.

Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Ruotsinkielinen alkuteos Annabelle, 2017.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.
Kustantaja Otava, 2018. 366 sivua.

Karin Erlandsson: Saarretut

Karin Erlandsson asuu Maarianhaminassa ja työskentelee kulttuuritoimittajana Nya Åland -lehdessä. Erlandssonin kaksi vuotta sitten ilmestynyt Kuolonkielot oli miellyttävän vähäeleinen ja rauhallinen, jopa vanhanaikaisen tuntuinen rikosromaani. Ja nyt dekkarisarjalle on saatu jatkoa, Erlanssonin uusin romaani kantaa nimeä Saarretut. Kiitokset arvostelukappaleesta Kustantamo S&S:lle!

Perheen äiti Monika on murhattu. Muu perhe jatkaa elämäänsä, mutta suru on läsnä joka hetki. Isä Krister viettää päivänsä sohvalla maaten. Poika Jonas lintsailee koulusta ja on vihainen koko maailmalle. Tytär Kajsa asettelee nukkeja nukkekotiin ja haaveilee tavallisesta perheestä. Ja sitten Jonas löytää kaapin perältä äitinsä vanhoja kirjeitä, eikä yhtäkkiä mikään ole enää ennallaan.

Lumimyrsky kietoo pikkukaupungin tiukkaan syleilyynsä. Puhelimet eivät toimi, sähköt katkeilevat. Kauppaan ei pystytä toimittamaan tuoretta ruokaa, eikä paikallinen sanomalehti ilmesty. Aura-auto ei ehdi joka paikkaan, ja pian kaupungin ulospääsytiet menevät yksi kerrallaan poikki. Kaupunki jää saarroksiin. Vaikka ilma on hyytävän kylmä, kaupunkilaisten tunteet kuumenevat.

Karin Erlandssonin Saarretut on romaani, jonka haluaisi joko hotkaista saman tien yhdeltä istumalta tai sitten nautiskella hitaasti ja ajan kanssa. Minä valitsin jälkimmäisen tavan, verkkaisen nautiskelun. Muutama luku kerrallaan, rauhallisesti sanoja makustellen. Tosin myönnettäköön, että kirjan viimeisellä kolmanneksella sorruin nopeatahtiseen ahmimiseen.

Saarretut on mielestäni ehjempi ja kypsempi kokonaisuus kuin kaksi vuotta sitten lukemani Kuolonkielot. Dekkarimaisuus on tällä kertaa vieläkin vähemmällä, mutta se ei haitannut minua ollenkaan. Pidän Karin Erlandssonin tavasta kuvata tarkkanäköisesti ja hienovireisesti ihmisten ajatuksia ja tunteita, heidän välisiään suhteita. Kuvailisin Saarrettuja ehkäpä pikemminkin ihmissuhdevetoiseksi kevyeksi jännäriksi kuin varsinaiseksi dekkariksi.

Saarretut rakentuu lyhyistä luvuista, pienistä kohtauksista. Henkilöhahmoja on monta, jokaisen elämään kurkistetaan vuorollaan, mutta Karin Erlandsson osaa pitää langat taitavasti käsissään. Kerronta ei ole jahkailevaa, mutta silti tekstistä on aistittavissa ihastuttavaa viipyileväisyyttä ja vanhanaikaisuutta. Erlandsson ei kikkaile kielellä, mutta yksinkertaisuudessakin on kauneutta.

Ruotsinkielinen alkuteos Pojken, 2018.
Suomentanut Laura Varjola.
Kustantaja S&S, 2018. 212 sivua.

Matthew Costello & Neil Richards: Kartanon salaisuus ja Murha kuunvalossa

Cherringhamin mysteerit on brittiläinen cozy mystery -sarja, jota julkaistaan ainoastaan e-kirjoina ja äänikirjoina. Noin 120-sivuiset tarinat sijoittuvat viehättävään Cherringhamin pikkukaupunkiin, jossa rikoksia ratkovat yksinhuoltajaäiti Sarah Edwards ja eläköitynyt amerikkalaispoliisi Jack Brennan. Kuuntelin helmikuussa Cherringhamin mysteerien ensimmäisen osan Murha Thamesin varrella ja nyt otin kuunteluun sarjan kaksi seuraavaa osaa.

Kartanon salaisuus lähtee käyntiin tulipalolla. Mogdonin ränsistyneessä kartanossa yksin asunut yhdeksänkymppinen Victor Hamblyn löydetään kuolleena talon ullakolta. Miksi ihmeessä Victor oli paennut ullakolle eikä pyrkinyt alas ulko-ovelle? Mitä Victor on piilotellut ullakolla? Johtuiko tulipalo todellakin sähköviasta vai sytyttikö joku palon tahallaan?

Murha kuunvalossa esittelee Cherringhamin rotarykuoron ja sen mutkikkaat ihmissuhteet. Lahjapuotia pitävä yrittäjä Kirsty Kimball menehtyy saatuaan vakavan allergisen reaktion kuoroharjoitusten jälkeen. Tapauksen jälkeen muutama muukin jää kuorosta pois, joten joululauluesitykseen kaivataan kipeästi lisää laulajia. Jack Brennan suostuu liittymään kuoroon. Mutta oliko Kirstyn kuolema sittenkään pelkkä onneton sattuma?

Matthew Costellon & Neil Richardsin Cherringhamin mysteerit eivät ole oikeastaan kovinkaan kummoisia. Liukuhihnalla tuotettuja tusinadekkareita. Mutta silti kuuntelen näitä mielelläni. Kirjoina en jaksaisi näin heppoisia dekkareita lukea, mutta äänikirjoilta kaipaan nimenomaan helppoutta ja kepeyttä. Äänikirjoja kuunnellessani touhuilen usein samalla jotain muuta, joten äänikirjassa ei saa olla liian paljon henkilöhahmoja eikä liian monimutkaisia juonikuvioita. Annan Cherringhamin mysteereille plussaa myös lyhyydestä, tällaisen äänikirjan voi helposti kuunnella yhden illan aikana.

Iso-Britanniassa Cherringhamin mysteereitä on ehtinyt ilmestyä jo yli kaksikymmentä osaa. Suomessa julkaisu on reippaasti jäljessä, mutta nyt Tammi on ryhtynyt julkaisemaan näitä nopeassa tahdissa, yksi uusi kirja joka kuukausi. Sarjan neljäs osa tupsahtaa siis julki huhtikuussa, viides osa toukokuussa, kuudes kesäkuussa jne. Kuunneltavaa riittää siis monelle kuukaudelle!

Kartanon salaisuus – Cherringhamin mysteerit 2
Englanninkielinen alkuteos Mystery at the Manor, 2014.
Suomentanut Taina Wallin. Kustantaja Tammi, 2018.
Lukijana Markus Niemi. Kesto 3 h 16 min.

Murha kuunvalossa – Cherringhamin mysteerit 3
Englanninkielinen alkuteos Murder by Moonlight, 2014.
Suomentanut Taina Wallin. Kustantaja Tammi, 2018.
Lukijana Markus Niemi. Kesto 3 h 20 min.

Ninni Schulman: Poika joka ei itke

Ruotsalaisen Ninni Schulmanin dekkarisarjan ensimmäinen osa Tyttö lumisateessa esitteli Magdalena Hanssonin, joka on avioeron jälkeen palannut kotikaupunkiinsa Hagforsiin ja työskentelee paikallislehden toimittajana. Schulman oli keitellyt varsin maukkaan dekkarisopan, joten ehdottomasti halusin jatkaa kirjasarjan parissa. Nyt kuuntelin BookBeatissa sarjan toisen osan Poika joka ei itke.

Lämpimänä elokuun iltana ukkosrintama vyöryy Hagforsin pikkukaupungin ylle. Omakotitalo syttyy palamaan, ja talossa asunut nelikymppinen nainen kiidätetään pahoin palaneena sairaalaan. Tarkemmissa tutkimuksissa selviää, että tulipaloa ei suinkaan sytyttänyt salama, vaan kyseessä on tuhopoltto. Eikä pyromaani tyydy yhteen tulipaloon, vaan pian toinenkin omakotitalo syttyy palamaan ja samalla uhriluku kasvaa. Hagforsin asukkaat ovat peloissaan. Mikä yhdistää pyromaanin uhreja? Kuka on seuraavaksi vuorossa?

Ninni Schulmanin Poika joka ei itke -dekkari toimisi ehkä paremmin perinteisenä luettuna kirjana kuin näin kuunneltavana äänikirjana. Minä nimittäin koin tämän ajoittain liian hidastempoiseksi ja jaarittelevaksi. Magdalena Hansson märehtii omia yksityisasioitaan ja ahmaisee turhan suuren osan kirjasta, vaikka todellisuudessa jännityksen ytimessä ovat tapausta tutkivat poliisit, uhrit sekä uhrien läheiset. Olisiko kirjaa voinut tiivistää reippaasti vähentämällä Magdan osuutta tai jopa jättämällä hänet kokonaan pois? Vai tarvitseeko tämä dekkarisarja päähenkilökseen juuri Magdan?

Mutta eihän tämä toki huono rikosromaani ole. Ihmissuhdevetoinen jännityksen rakentelu toimii, ja äänikirjaa kuunnellessani huomasin aidosti jännittäväni henkilöhahmojen puolesta. Ninni Schulman onnistuu myös kivasti yllättämään, eikä dekkari noudata niitä kaikkein ennustettavampia polkuja. Siispä aion ehdottomasti jatkaa dekkarisarjan parissa, täytynee vielä tänä keväänä ottaa kuunteluun Hagfors-sarjan kolmas osa.

Ninni Schulman
Poika joka ei itke – Hagfors 2
Ruotsinkielinen alkuteos Pojken som slutade gråta, 2012.
Suomentanut Terhi Vartia. Made By BookBeat, 2017.
Lukijana Kirsti Valve. Kesto 13 h 27 min.

Pernilla Ericson: Sinua seurataan

HarperCollins postitti minulle tammikuussa nivaskan arvostelukappaleita. Kiitokset kustantamolle! Olen hiljalleen lukenut niitä muiden kirjojen ohessa. Kaikki hyvä valitettavasti kuitenkin loppuu aikanaan, HarperCollinsin pino on uhkaavasti huvennut. Ja nyt lukaisin viimeisen arvostelukappaleen, ruotsalaisen Pernilla Ericsonin dekkarin Sinua seurataan.

Pernilla Ericson on tukholmalainen toimittaja, joka on työskennellyt muun muassa Aftonbladetissa ja Ruotsin TV4:lla. Kirjoittaessaan artikkelisarjaa naisten kokemasta väkivallasta Ericson oli saanut idean esikoisromaaninsa. Sinua seurataan käynnistää poliisi Liv Kaspista ja koko Erla-ryhmästä kertovan dekkarisarjan.

Koleana huhtikuisena yönä naisen kimppuun hyökätään autiossa tukholmalaisessa puistossa. Onneksi, ja päällekarkaajan epäonneksi, nainen on poliisi Liv Kaspi, joka todellakin osaa puolustaa itseään. Liv pieksee miehen sairaalakuntoon. Pahoinpitelystä nousee kohu, media syyttää poliisia liiallisesta voimankäytöstä. Niinpä asiasta päätetään tehdä poliisissa sisäinen tutkinta ja Liv määrätään muutamaksi viikoksi lomalle.

Mutta eipä Liv ehdi makoilla toimettomana. Heti pakkolomalle jäätyään hän nimittäin saa merkillisen kirjeen, jossa hänet kutsutaan salaiseen tapaamiseen. Upeassa talossa Liville selviää, että eläköitynyt kriminologian professori Edith tarjoaa hänelle töitä. Varakas Edith haluaa perustaa työryhmän tutkimaan metrolinjan asemien lähellä tapahtuneita raiskauksia. Edithin johdolla poliisi Liv, rikollisnero Rickard ja hakkeri Aminah alkavat koota pienistä paloista suurta palapeliä.

Pernilla Ericsonin Sinua seurataan täyttää kaikki hyvän dekkarin tunnusmerkit. Jännite syntyy heti ensimmäisillä sivuilla, lukija koukutetaan välittömästi. Juoni rullailee sujuvasti eteenpäin. Kielellä ei kikkailla liikaa, mutta kerronta ei myöskään ole väritöntä ja tylsää. Kirjassa ei sorruta turhaan toistoon, eikä mukaan ole ängetty mitään ylimääräistä höttöä, vaan Ericsonin dekkari on tiivis, toimiva paketti. Loppuratkaisu on niin kekseliäs, että ainakaan minä en todellakaan onnistunut arvaamaan syyllisiä ennakolta.

Ericsonin luomat henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja herkullisia. Toisin kuin perinteisissä poliisidekkareissa rikoksia ei tällä kertaa tutki joukkio poliiseja, vaan Erla-ryhmään kuuluu niin eläköitynyt kriminologian professori, pakkolomalle passitettu poliisi, sharmantti rikollinen kuin myös taitava hakkeri. Olisin halunnut tietää heidän menneisyydestään vielä enemmänkin, mutta toisaalta dekkarisarjan seuraavissa osissa on aikaa tutustua heihin paremmin.

Eipä ole Pernilla Ericsonin esikoisdekkaria turhaan kehuttu. Sinua seurataan on jäänyt harmillisen vähälle huomiolle suomalaisissa kirjablogeissa, vaikka tämähän on varsin mainio rikosromaani. Voisinpa jopa sanoa, että tämä on paras lukemani dekkari pitkään aikaan. Pernilla Ericson pesee ehdottomasti esikoisellaan monet kokeneemmat dekkarikirjailijat.

Ruotsinkielinen alkuteos Spåren vi lämnar efter oss, 2016.
Suomentanut Pirjo Lintuniemi.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 381 sivua.

Matthew Costello & Neil Richards: Murha Thamesin varrella

Cherringhamin mysteerit on brittiläinen dekkarisarja, jota julkaistaan ainoastaan e-kirjoina ja äänikirjoina. Sarjan osat sijoittuvat Cherringhamin pikkukaupunkiin, ja jokainen osa on oma itsenäinen rikostarinansa. Tammi mainostaa Cherringhamin mysteerien sopivan hyvin kiireisenkin ihmisen elämään, tarinat ovat vain noin 120 sivun pituisia.

Sarah Edwardsilla on takanaan kipeä avioero, ja hän on muuttanut Lontoosta kahden lapsensa kanssa takaisin kotiseudulleen Cherringhamin pikkukaupunkiin. Päivät täyttyvät työnteosta ja yksinhuoltajan arjesta. Mutta Sarahin rauhallinen elämä järkkyy, kun joen rannasta löytyy hänen ystävänsä ruumis. Poliisi arvelee, että Sammi Jackson olisi humalapäissään pudonnut jokeen ja hukkunut.

Kävelyllään Sarah törmää asuntolaivassa asuvaan amerikkalaiseen mieheen. Jack Brennan on aiemmin työskennellyt New Yorkissa rikosetsivänä, mutta vaimonsa kuoleman jälkeen Jack on jäänyt eläkkeelle ja nauttii Englannissa Cherringhamin rauhasta. Teräväpäinen Jack hoksaa nopeasti, että Sammin kuolema ei voinut olla onnettomuus vaan Sammi murhattiin. Yhdessä Sarah ja Jack päättävät selvitellä tapausta.

Matthew Costellon & Neil Richardsin Murha Thamesin rannalla on miellyttävä cozy mystery, joka sopii hyvin kuunneltavaksi illalla sängyssä. Sarah ja Jack ratkovat murhaa mukavan tuntuisessa Cherringhamin pikkukaupungissa, jossa rähinän ja räiskeen sijaan on ihanaa lintujen laulua ja suloista joen solinaa. Sarah toipuu ällistyttävän hyvin ystävänsä kuolemasta, eikä myöskään leskimies Jack vaivu synkistelyyn. Kevyt, lämminhenkinen brittidekkari pitää kuitenkin otteessaan eikä mielenkiintoni päässyt lopahtamaan kesken. Cherringhamin mysteerejä kuuntelen varmasti toistekin.

Matthew Costello & Neil Richards
Murha Thamesin varrella – Cherringhamin mysteerit 1
Englanninkielinen alkuteos Murder on Thames, 2013.
Suomentanut Taina Wallin. Kustantaja Tammi, 2017.
Lukijana Markus Niemi. Kesto 3 h 23 min.