Emelie Schepp: Kadonnut poika

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Ruotsalaisen Emelie Scheppin kirjailijan uran alku on huikea tuhkimotarina. Yksikään kustantamo ei huolinut hänen käsikirjoitustaan, joten lopulta hän päätti julkaista esikoisdekkarinsa omakustanteena. Kirjaa myytiin kymmeniä tuhansia kappaleita, ja niinpä lopulta myös iso kustantamo kiinnostui Scheppin romaanista. Nyt sarjaa on myyty lähes 30 maahan, ja Emelie Schepp on äänestetty Ruotsissa vuoden dekkarikirjailijaksi kolmena vuotena peräkkäin, vuosina 2016, 2017 ja 2018.

Syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertovasta dekkarisarjasta on aiemmin suomeksi ilmestynyt esikoisdekkari Ikuisesti merkitty, sen jälkeen Valkoiset jäljet ja Hidas kuolema, ja nyt suomeksi on saatu sarjan neljäs osa Kadonnut poika. Sarja rakentuu pitkälti päähenkilö Jana Berzeliuksen traagisen menneisyyden ympärille, joten suosittelen lukemaan kirjat ilmestymisjärjestyksessä. Myös Kadonnut poika -dekkarissa Jana joutuu jälleen vastatusten synkän menneisyytensä kanssa.

”Iskä, meillä on joku.”
”Mitä? Kuka sitten?” Sam tunsi hyytävää kylmyyttä.

Kuusivuotias poika soittaa isälleen, joka on käymässä pikaisesti ruokakaupassa. Kesken puhelun poika hätääntyy, joku vieras mies on tunkeutunut heidän taloonsa ja lyönyt äitiä. Isä Sam kaahaa kauhuissaan kaupasta kotiin ja löytää vaimonsa makaamassa eteisen lattialla. Jonathan-pojasta ei näy jälkeäkään.

Kadonnut poika on tuttua koukuttavaa Emelie Scheppia. Säpinää riittää jatkuvalla syötöllä eikä lukiessa todellakaan ole tylsää. Yllättäviä juonenkäänteitä ja teräviä koukkuja. Kadonnut poika pitäisi pikaisesti löytää, ja yksityiselämässäkin on monilla mietittävää. Syyttäjä Jana Berzeliukselle murheita aiheuttaa taas vanha tuttu vihollinen Danilo Peña, jota Jana ei ole vieläkään saanut nitistettyä.

Emelie Scheppin henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia mutta eivät useinkaan kovin mukavia. Syyttäjä Jana Berzeliuksesta en ole koskaan pitänyt, mutta kirjasarjan pahin narttu on rikoskomisario Mia Bolander. Itsekeskeinen ja ahne akka joka tätä nykyä seurustelee itseään huomattavasti vanhemman äveriään miehen kanssa. Mia valehtelee, varastaa ja ajaa sumeilematta omaa etuaan. Mutta niin inhottava tyyppi kuin Mia onkin, hänestä on yllättäen muodostunut minulle se kirjasarjan kiinnostavin henkilöhahmo. Mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Mian hahmo kehittyy kirjasarjan seuraavissa osissa.

Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Ruotsinkielinen alkuteos Pappas pojke, 2017.
Suomennos Meri Ala-Tauriala.
Kustantaja HarperCollins, 2019. 416 sivua.

Sofie Sarenbrant: Osasto 73

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Ruotsalainen Sofie Sarenbrant ei halunnut kirjoittaa dekkaria, jonka pääosassa on taas yksi masenteleva ja ryypiskelevä keski-ikäinen ruotsalaismies, ja niinpä Sofie Sarenbrant loi rikospoliisi Emma Sköldin. Nyt kustantamo WSOY on alkanut suomentaa Sarenbrantin dekkarisarjaa ilahduttavan tiiviissä tahdissa. Harmillisesti suomentaminen tosin alkoi vasta sarjan kolmannesta osasta, joten suomalaiset lukijat eivät pääse Emma Sköldin matkaan alusta alkaen. Keväällä suomeksi ilmestyi Avoimet ovet, heti perään tämä Osasto 73, ja syksyllä suomeksi saadaan vielä Kerjäläinen.

Edellisessä Avoimet ovet -dekkarissa Emma Sköld oli 36-vuotiaana vihdoinkin onnellisesti raskaana ja haaveili muutosta yhteen lapsen isän Kristofferin kanssa. Kirja päättyi jännästi, mutta tämä Osasto 73 ei jatku suoraan siitä, mihin Avoimet ovet jäi. Itse asiassa Avoimien ovien ja Osasto 73:n välissä on ehtinyt kulua aikaa useampi kuukausi. Emman ja Kristofferin tytär on jo syntynyt, Ines on puolivuotias.

Emma Sköld herää hämmentyneenä sairaalasängystä letkujen keskeltä. Hän muistaa lähteneensä ratsastamaan ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen. Kauhukseen Emma saa kuulla joutuneensa vakavaan ratsastusonnettomuuteen ja maanneensa viimeiset viisi kuukautta koomassa. Hatarien muistojensa sirpaleita kasatessaan Emmalle kuitenkin tulee tunne, ettei onnettomuus olisikaan ollut onnettomuus. Mutta kuka muka olisi halunnut hänelle pahaa? Teho-osastolla maatessaan Emma on turvassa, mutta kun hänet siirretään osastolle numero 73, vaara pääsee vaanimaan lähelle.

Dekkarin luvut ovat lyhyitä, lukeminen sujuu joutuisasti. En ole moneen viikkoon päässyt nauttimaan kunnon lukuflow’sta, mutta tätä luin parinakin iltana silmät väsymyksestä sirrillään. Vielä yksi luku, sitten vielä yksi, taas yksi lisää. Juoni tuntuu aluksi ennalta arvattavalta, mutta yllätyksiä ja jännityksen tihentymisiä on ripoteltu matkan varrelle niin paljon, että lukijan mielenkiinto pysyy yllä.

Liian harvoin tulee kehuttua suomentajaa, vaikka hänellä on iso rooli kirjan tekstin sujuvuuden ja nautittavuuden kannalta. Tönkön Avoimien ovien jälkeen kiinnitin kuitenkin oikein erityistä huomiota Osasto 73:n suomennokseen. Suomennos on tällä kertaa Annamari Typön käsialaa. Teksti on luontevaa ja helppolukuista. Dialogeissa ei hypitä oudosti puhekielen ja kirjakielen välillä, enkä huomannut kummallisia suomennoksia. En tiedä, onko Avoimet ovet myös alkuperäiskielellä kömpelömpi, mutta annan silti Osasto 73:n suomennoksesta kehut Annamari Typölle.

Kuten Avoimet ovet myös Osasto 73 loppuu melkoiseen cliffhangeriin. En oikeastaan pidä ollenkaan siitä, että dekkarin lopussa jätetään asioita näin paljon avoimiksi. Ärsyttävää ja turhauttavaa, suorastaan raivostuttavaa. Saapa nähdä, selviääkö sarjan seuraavassa osassa viimein jotain. Vai onko Sofie Sarenbrantilla todellakin tapana jättää jokaisessa kirjassaan asioita näin pahasti kesken ja sen jälkeen unohtaa ne tyystin.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Ruotsinkielinen alkuteos Avdelning 73, 2015.
Suomennos Annamari Typpö.
Kansi Sanna-Reeta Meilahti.
Kustantaja WSOY, 2019. 397 sivua.

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Jane Neal kohtasi luojansa varhaisaamun usvassa kiitospäivää edeltävänä sunnuntaina. Se oli melkoinen yllätys kaikille. Hänen kuolemansa ei ollut luonnollinen, paitsi jos uskoo että kaikki tapahtuu kuten on tarkoitettu. Siinä tapauksessa Jane Neal oli koko seitsemänkymmentäkuusivuotisen elämänsä käynyt kohti hetkeä, jolloin kuolema kohtasi hänet värikylläisessä vaahterametsässä Three Pinesin kylän laitamalla. Hän oli kaatunut maahan raajat levällään kuin tehdäkseen enkeleitä kirkkaisiin hauraisiin lehtiin.

Kanadalaisen Louise Pennyn Kuolema kiitospäivänä aloittaa Three Pines -dekkarisarjan, jota on käännetty jo yli 25 kielelle ja myyty maailmanlaajuisesti huikeat yli seitsemän miljoonaa kappaletta. Suomeksikin kirjasarjaa on saatu jo kymmenisen vuotta sitten, Kuolema kiitospäivänä on nimittäin ilmestynyt aiemmin WSOY:n suomentamana nimellä Naivistin kuolema.

Three Pines on viehättävä pikkukylä kaukana pääteistä, piilossa laaksossa. Kyläläiset eivät lukitse oviaan, eikä kylässä edes ole omaa poliisia. Ei murtoja, ei pahoinpitelyjä, ei ilkivaltaa. Mutta yllättäen pikkukylän rauha järkkyy, kun eräänä lokakuisena aamuna kylän bistro sotketaan ankanlannalla. Ja sitten, vielä kamalampaa, muutamaa päivää myöhemmin eläkkeellä oleva opettajatar, naivistisia tauluja maalannut Jane Neal löydetään kuolleena metsästä.

Minulla on viime aikoina ollut monen kirjan kanssa käynnistymisvaikeuksia. Samoin kävi myös Kuolema kiitospäivänä -dekkarin kanssa. Henkilöhahmoja on paljon. Välillä ollaan nykyhetkessä, välillä palataan ajassa hieman taaksepäin. Ehdin jo kirota keskittymisvaikeuteni, enhän minä pääse lainkaan sisälle tähän kirjaan. Mutta nopeasti henkilöt alkoivat tulla tutuiksi, tarina imaisi mukaansa. Ja sitten olinkin tiukasti koukussa.

Odotin kirjalta Flavia de Lucen ja neiti Marplen tyylistä rikostutkintaa, rentoa cozy crimeä ihastuttavassa pikkukylässä. Päähenkilönä ei kuitenkaan hääri mikään harrastelijasalapoliisi, vaan Quebecin poliisista ylikomisario Armand Gamache, teräväpäinen ja sydämellinen murhatutkija. Kirjan tapahtumat sijoittuvat nykyiseen tietokoneiden ja kännyköiden aikaan, mutta pienessä Three Pinesin kylässä on hurmaavaa vanhanaikaisuuden tuntua.

Kuolema kiitospäivänä on oikein herttainen dekkari. Sympaattisen lämminhenkistä kerrontaa höystettynä herkullisilla ruokakuvauksilla. Yllätyksiä on ripoteltu matkan varrelle mukavasti, eikä iljettävillä raakuuksilla mässäillä lainkaan. Kyläläisillä on pienet likaiset salaisuutensa, mutta hurmaava rikoskomisario Armand Gamache hoitaa tutkinnan tyylikkäästi.

Katsoessaan ympärilleen hän tajusi, kuinka paljon piti Three Pinesista ja näistä ihmisistä. Todella ikävää, että yksi heistä oli murhaaja.

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle! Sain kirjan ennakkokappaleena jo muutama viikko sitten ennen ilmestymispäivää, ja kauppoihin Kuolema kiitospäivänä ilmestyi kesäkuun alussa. Sarjan seuraava osa Kylmän kosketus julkaistaan suomeksi heti ensi syksynä 2019 ja kolmas osa Kuukausista julmin keväällä 2020.

Englanninkielinen alkuteos Still Life, 2005.
Suomennos Raimo Salminen.
Kustantaja Bazar, 2019. 377 sivua.
Kansi Perttu Lämsä.

Jane Harper: Kuiva kausi

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Pyykit roikkuivat ulkona pyörivällä kuivaustelineellä, rutikuivina ja auringon jäykistäminä. Lapsen potkulauta oli jätetty kivipolulle. Kilometrin säteellä maatilasta oli vain yksi sykkivä ihmissydän.
Siksi kukaan ei hätkähtänyt, kun talon uumenista alkoi kuulua vauvan itkua.

Australiassa Kiewarran pikkukaupungissa löydetään kuolleina isä, äiti ja perheen poika. Näyttää siltä, että pitkään jatkunut kuivuus ja taloushuolet ovat saaneet maatilan isännän tarttumaan aseeseen ja tekemään murheellisen ratkaisunsa. Mutta muutama seikka herättää poliisi Aaron Falkin epäilyksen ja saa hänet tutkimaan lapsuudenystävänsä perhesurmaa tarkemmin. Helppoa homma ei tule olemaan, sillä Aaron on kaksikymmentä vuotta sitten erään kuolemantapauksen jälkeen joutunut isänsä kanssa lähtemään Kiewarrasta eikä Aaronia vieläkään toivoteta avosylin tervetulleeksi kaupunkiin.

Kuiva kausi käynnistää Australiaan sijoittuvan rikosromaanisarjan, jonka pääosassa häärii 36-vuotias Aaron Falk. Kiewarran pikkukaupungista kotoisin, nykyisin työskentelee poliisina talousrikososastolla Melbournessa. Kalpea ja vaaleahiuksinen. Naissuhteissaan toistuvasti epäonnistunut. Sopivasti arvoituksellinen ja kiehtova tyyppi.

Kuivuus ja kuumuus näyttelevät suurta roolia Jane Harperin esikoisdekkarissa. Kiewarra riutuu vuosisadan pahimman kuivuuden keskellä. Maatilallisten elämä on silkkaa taistelua päivästä toiseen, eikä edes aiemmin niin vuolaina virranneissa joissa ole enää vettä. Ja kun maatilallisilla menee huonosti, pikkukaupungin kaupat joutuvat yksi toisensa jälkeen sulkemaan ovensa. Kiewarra kaipaisi kipeästi sadetta. Ei ihme, että paikallisilla on hermot kireällä ja kaikki vaikuttavat jokseenkin onnettomilta.

Jane Harperin Kuiva kausi on mitä parhain kesädekkari. Helppolukuinen, viihdyttävä, koukuttava, yllättävä. Kerronnan keskiössä on sisäänpäinlämpiävä pikkukaupunki sekä sen ahdasmieliset asukkaat ja heidän välisensä suhteet, kahdenkymmenen vuoden takainen aika sekä nykyhetki, monta turhaa kuolemaa. Piinaavan paahtavaa kuumuutta ja riuduttavaa kuivuutta. Virkistävää vaihtelua nordic noirille. Mutta onneksi täällä Pohjolassa hämähäkit ovat pienempiä ja vaarattomampia kuin australialaiset serkkunsa!

Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Englanninkielinen alkuteos The Dry, 2016.
Suomentanut Mari Hallivuori.
Kustantaja Tammi, 2019. 381 sivua.

Arttu Tuominen: Verivelka

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Porilainen dekkaristi ja ympäristötarkastaja Arttu Tuominen on ansaitusti singahtanut suomalaisten dekkarikirjailijoiden timanttiseen parhaimmistoon ja löytänyt tiensä lukuisten dekkarifanien kirjahyllyyn. Neliosainen Labyrintti-sarja tuli päätökseen, ja Verivelan myötä käynnistyy uusi DELTA-sarja. Verivelka on Tuomisen ensimmäinen WSOY:n kustantama kirja.

Verivelan keskiössä on kaksi nelikymppistä miestä. Lapsuuden aikaisten kaverusten tiet ovat vuosia sitten eronneet, mutta nyt he kohtaavat jälleen. Jari Paloviita työskentelee rikoskomisarion viransijaisena Porin poliisissa, hän on naimisissa ja kahden pienen tyttären isä. Antti Mielonen on alkoholisoitunut ja koditon pikkurikollinen. Ja nyt Antti on erään kostean mökki-illan tapahtumien seurauksena joutunut syytetyksi taposta. Kuoliaaksi puukotettu uhri on paatunut väkivaltarikollinen, jota kukaan ei jää ikävöimään.

Tarinaa kuljetetaan vuorotellen niin nykyajassa syksyssä 2018 kuin myös Jarin ja Antin lapsuuden kesässä vuodessa 1991. Poikien mustavalkoista maailmaa, aikuiseksi kasvaneiden miesten harmaamman sävyistä elämää. Mutta onko Antti syyllinen mökillä tapahtuneeseen puukotukseen? Ja mitä tapahtui vuoden 1991 kesällä, jolloin Jarin ja Antin lapsuus karusti päättyi? Ovatko ystävyys ja verivelka tärkeämpiä kuin lain toteutuminen?

Verivelka tarjoaa psykologisempaa jännitystä kuin Arttu Tuomisen aiemmat rikosromaanit. Verivelka on paljon enemmän kuin vain pelkkä poliisidekkari. Mökillä tapahtunut puukotus jää oikeastaan vähän sivuosaan, sen sijaan keskipisteeseen nousevat ihmiset, heidän välisensä suhteet, heidän kohtalonsa. Väkevä romaani joka vangitsee mukaansa ja saa lukijan välillä henkäilemään jännityksestä, välillä nieleskelemään liikutuksesta.

Labyrintti-sarjan tavoin myös Verivelka sijoittuu Porin maisemiin. Eikä Arttu Tuominen tälläkään kertaa luo Porista mitään kaunista ja siloteltua kuvaa, vaan täällä jäinen tuuli piiskaa, sadetta vihmoo ja poliiseja vituttaa. Tapahtumapaikkana toimii muun muassa merenrantamökki Ahlaisten Korpholmassa ja rapistunut rintamamiestalo Musan Paviljongissa. Mutta vaikka porilaismiljöö on tärkeä osa Tuomisen kirjoja, Verivelan tarina tulee iholle varmasti myös heille, jotka eivät Poria tunne. Samanlaisia kolkkoja kerrostaloja ja ränsistyneitä puutaloja löytyy muistakin Suomen kaupungeista.

Arttu Tuominen avaa mieskaksikon karua tarinaa taitavasti, lukijan tiukasti koukuttaen, vihjeillä härnäten ja käänteillä yllättäen. Mutta vaikka päähenkilönä on rikospoliisi Jari Paloviita, äänensä saa kuuluville useampi muukin kirjan henkilöistä. Henkilöhahmot ovat särmikkäitä ja moniulotteisia, eikä kenelläkään mene hyvin. Yksi poliiseista naukkailee salaa, toinen kärsii pakko-oireista. Hankalia isä-poika-suhteita ja avioliiton rakoilua. Ja miten hienosti Tuominen osaakaan loihtia kuvaa 12-13-vuotiaiden poikien ihanasta ja toisinaan myös kovasta maailmasta!

Verivelkaa on kehuttu Arttu Tuomisen parhaaksi rikosromaaniksi, ja minun on ehdottomasti pakko olla täysin samaa mieltä. Erinomainen dekkari jossa kaikki palaset on aseteltu taidokkaasti omille paikoilleen. Mitään en kaipaisi lisää, mitään en ottaisi pois. Tummasävyistä, vahvaa ja vavahduttavaa kerrontaa.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Kustantaja WSOY, 2019. 408 sivua.
Kansi Mika Tuominen.

Preston & Child: Kaksi hautaa

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

”Kun lähdet koston tielle, kaiva ensin kaksi hautaa.” – Kungfutse

Yhdysvaltalaisen kirjailijakaksikon Douglas Prestonin ja Lincoln Childin sepittämä Pendergast-sarja on tarjonnut kaltaiselleni dekkarifanille melkoista nannaa, ja olenkin lukenut kaikki suomennetut Pendergastit. Vauhdikasta rikostutkintaa höystettynä ripauksella yliluonnollisia vivahteita. Jännitystä, seikkailua ja mysteerejä. Pääosassa on kiehtova ja arvoituksellinen FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergast.

Kaksi hautaa on kymmenes suomennettu Pendergast-dekkari ja Helen-trilogian päätösosa. Houreunessa Pendergast sai selville, että kaksitoista vuotta sitten hänen rakkaan Helen-vaimonsa hengen vaatinut järkyttävä onnettomuus olikin huolellisesti suunniteltu murha, jonka taustalla oli monimutkainen salaliitto. Koston kehässä Pendergast jatkoi Helenin murhan tutkintaa. Kaksi hautaa on suoraa jatkoa trilogian edellisille osille, joten suosittelen ehdottomasti lukemaan nämä jännärit järjestyksessä.

Prestonin & Childin Kaksi hautaa käynnistyy melkoisella räiskeellä ja räminällä, ja lukijaakin alkaa jo hengästyttää vauhdikasta takaa-ajoa seuratessa. Hetkittäin meno äityy reippaasti epäuskottavan puolelle, mutta uskomattomat juonenkäänteet kuuluvat Pendergast-sarjan henkeen. Meksikon reissu ei kuitenkaan suju hyvin, ja syvästi masentunut Pendergast palaa kotiin nuolemaan haavojaan.

Mutta ei Pendergast kauaa ehdi synkistellä kotinsa suojissa. Komisario Vincent D’Agostalla on nimittäin käsissään vaativa tutkinta. New Yorkin hotelleissa on sattunut liuta omituisia murhia. D’Agosta toivoo mielenkiintoisen murhatutkinnan piristävän Pendergastia ja pyytää ystävänsä apua. Ja pian Pendergast on taas keskellä huikean vauhdikasta seikkailua.

Kaikki suomennetut Pendergast-dekkarit ovat olleet melkoisia paksukaisia, eikä myöskään Kaksi hautaa tee poikkeusta. Yli 600-sivuisessa kirjassa riittää jännää luettavaa useammaksi illaksi, mutta lukiessa ei todellakaan käy aika pitkäksi. Sivut vilahtavat ahmien hujauksessa, ja loppunäytöksen keskellä ei kirjaa malttaisi laskea ollenkaan käsistään. Lukijankin syke nousee lähelle kahtasataa.

En ole ihan varma, pidänkö eräästä tapahtumien saamasta käänteestä. Helen-trilogia saatiin nyt päätökseen, mutta melkeinpä voin jo arvata, miten Pendergast-sarja tästä tulee jatkumaan. Mutta onpahan Pendergastilla jatkossakin tiedossa jänniä seikkailuja!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos Two Graves, 2012.
Suomentanut Pekka Marjamäki.
Kustantaja Gummerus, 2019. 651 sivua.

Pernilla Ericson: Älä käännä selkääsi

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Yksikään tapaus ei ollut hämmentänyt tutkinnanjohtajaa, Marika Karlssonia, niin kuin tämä. Juttu oli kuin palapeli, jonka palaset oli väännelty niin, etteivät ne sopineet yhteen.

Humalainen mies tunkeutuu naisen kotiin, raiskaa tämän ja jää nukkumaan naisen viereen. Hätääntynyt nainen onnistuu kutsumaan poliisit paikalle. Tapaus näyttää selvältä, raiskaaja on saatu kiikkiin. Mutta sitten mies kertoo tavanneensa naisen Tinderissä ja tehneensä juuri niin kuin nainen oli viestissään pyytänyt. Todisteiden perusteella mies puhuu totta ja hänet vapautetaan. Mutta juttu jää mietityttämään poliiseja. Pari kuukautta sitten oli nimittäin sattunut samanlainen tapaus, nainen oli Tinderissä kutsunut vieraan miehen kotiinsa ja jälkeenpäin syyttänyt miestä raiskauksesta.

”Mistä hemmetistä oikein on kyse? Valehtelevatko naiset? Vai pitävätkö miehet yhtä?”

Ruotsalaisen Pernilla Ericsonin dekkarisarja on edennyt jo kolmanteen osaan. Sinua seurataan ja Löydän sinut ovat tutustuttaneet meidät salaiseen Erla-ryhmään, jossa rikoksia ratkoo neljä särmikästä huipputyyppiä. Eläköitynyt kriminologian professori Edith Barry, oikeudenmukainen ja reilu. Karismaattinen Rickard Falke, entinen alamaailman järjestäjä, joka oli pystynyt toimittamaan mitä tahansa kenelle tahansa. Sisukas poliisi Liv Kaspi, lehdistön ja poliisipäälliköiden suosikki. Ja ryhmän neljäntenä jäsenenä taitava hakkeri Aminah Kani.

Älä käännä selkääsi käsittelee naisiin kohdistuvaa vihaa ja identiteettivarkauksia. Tukholmalainen toimittaja Pernilla Ericson on kertonut saaneensa idean tähänkin kirjaansa tositapahtumista. Ericson on myös käyttänyt kirjassaan ilmaisuja, joita hän on poiminut muun muassa saamistaan sähköpostiviesteistä sekä naisvihaa levittäviltä nettifoorumeilta. Pelottavaa.

Pernilla Ericson ei petä tälläkään kertaa. Jännite luodaan taas heti ensimmäisillä sivuilla, eikä kirjaa malttaisi laskea käsistään. Juoni rullailee jouhevasti eteenpäin. Kerronnassa ei sorruta turhaan toistoon ja jaaritteluun, vaan dekkari on tiivis, toimiva paketti. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, tiivistyvää jännitystä. Ja loppuratkaisu on jälleen kerran oikein näppärä.

Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Ruotsinkielinen alkuteos När du vänder dig om, 2018.
Suomennos Pirjo Lintuniemi.
Kustantaja HarperCollins, 2019. 330 sivua.

Sofie Sarenbrant: Avoimet ovet

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Yhtäkkiä Astrid lakkaa rimpuilemasta, vartalo muuttuu ensin kankeaksi, sitten veltoksi. Cornelia kohottaa katseensa kohti vierassänkyä ja tukahduttaa kauhun kirkaisun. Järkyttyneenä hän siirtää kätensä Astridin silmille ja perääntyy ulos huoneesta jalat vapisten. Hän haukkoo henkeä, ei tiedä mitä tehdä.

Cornelia aikoo erota väkivaltaisesta miehestään, ja heidän yhteinen talonsa on myytävänä. Asuntonäytön jälkeisenä aamuna perheen kuusivuotias Astrid-tyttö löytää isänsä surmattuna. Rikospoliisi Emma Sköld alkaa tutkia juttua ja kohdistaa epäilyksensä tietysti Corneliaan, jolla olisi ollut erittäin hyvä syy tappaa miehensä. Mutta onko vaimo syyllinen veritekoon vai onko talossa käynyt joku ulkopuolinen?

Huomasin Goodreadsista, että tämä ensimmäinen suomennettu dekkari onkin jo sarjan kolmas osa. Suomalaiset eivät siis pääse lukemaan dekkarisarjaa alusta alkaen, mutta onneksi kyytiin hyppääminen sujuu melko vaivattomasti. Alussa lukeminen vaatii tarkkuutta, kuka kukin on ja miten henkilöhahmot tuntevat toisensa, mutta nopeasti kuvio alkaa selkiytyä. Päähenkilöiden menneisyydestä olisin halunnnut tietää enemmänkin, nyt tarina alkaa vähän niin kuin kesken.

Sofie Sarenbrant ei ollut halunnut kirjoittaa dekkaria, jonka pääosassa on taas yksi masenteleva ja ryypiskelevä keski-ikäinen ruotsalaismies. Niinpä hän loi rikospoliisi Emma Sköldin. Tässä kolmannessa dekkarissa 36-vuotias Emma on vihdoinkin onnellisesti raskaana. Lapsen isä Kristoffer on kiireinen kiinteistövälittäjä, joka tekee pitkiä päiviä töissä ja on aina valmiina vastaamaan asiakkaiden puheluihin. Mutta eipä rikospoliisinkaan duuni ole ihan sitä säännöllisintä kahdeksasta neljään -työtä. Emma ja Kristoffer asuvat vielä eri osoitteissa, mutta raskauden myötä Emma alkaa haaveilla muutosta yhteen. Emma kadehtii isosiskonsa Josefinin idyllistä parisuhdetta ja perhe-elämää, mutta eipä se niin täydellistä taidakaan olla. Emmalla itsellään on riippakivenä pakkomielteinen ex-miesystävä.

Avoimet ovet on ihan kelpo dekkari. Enimmäkseen hidastempoinen mutta silti vetävä ja mielenkiintoinen. Välillä minua häiritsi, että dialogeissa vaihdellaan oudosti kirjakielestä puhekieleen ja taas takaisin, jopa virallisissa keskusteluissa. Mutta kaiken kaikkiaan ihan toimiva ja näppärä dekkarikeitos. Ei liian ennalta arvattava, ei liian jännittävä. Kirja jota voisin suositella nopealukuiseksi ja viihdyttäväksi kesälomadekkariksi.

WSOY suomentaa Emma Sköld -dekkarisarjaa nyt tiiviissä tahdissa. Tämän Avoimien ovien lisäksi saamme tänä vuonna suomeksi vielä kaksi seuraavaa osaa, heti nyt toukokuussa julkaistaan Osasto 73 ja sitten lokakuussa vielä Kerjäläinen. Mahtavaa! Avoimet ovet on niin hyvä perusdekkari ja päättyy niin koukuttavasti, että minä aion ehdottomasti jatkaa sarjan lukemista.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Ruotsinkielinen alkuteos Visning pågår, 2014.
Suomennos Veijo Kiuru.
Kansi Sanna-Reeta Meilahti.
Kustantaja WSOY, 2019. 434 sivua.

Tomas Gads: Pirulainen

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Myönnän ennakkoluuloni. Kun pari kuukautta sitten löysin postilaatikostani Tomas Gadsin kirjan, ajattelin tämän olevan jokin tyypillinen miehinen jännäri. Ohuet henkilöhahmot, lattea juoni, pelkkää räiskettä ja rähinää. Ei kiitos. Mutta onneksi vilkaisin kirjaa tarkemmin. Tomas Gads on salanimi, jonka takaa löytyy kaksi iisalmelaista sosiaalipsykologia, Kaisa Nummela ja Satu Roos. Eikä kyseessä tosiaan ole mikään kökkö miehinen jännäri vaan ihmismielen syvyyksiin sukeltava psykologinen dekkari.

Ryhmä Halme on Lounais-Suomen poliisin vasta perustettu erikoistiimi, jonka pomona toimii komisario Halme. Lisäksi ryhmään kuuluu rikosylikonstaapeli Sergei Petrov ja rikosylitutkija Magnus Mehtonen sekä nuori poliisikokelas, tietotekniikkaekspertti Niklas Lindholm. Suurimman roolin kirjassa kuitenkin saa ryhmän viides jäsen, rikosylikonstaapeli Ann-Mari Forsman, joka on leski ja yksinhuoltaja, entinen pörssiyhtiön henkilöstöjohtaja ja nykyinen tietokonepeliaddikti.

Ryhmä Halmeen ensimmäinen tapaus osoittautuu varsin kimurantiksi. Turun saaristossa polttariporukka on huvitellut vesilautaillen ja törmännyt meressä ruumiiseen. Pian poliiseille selviää, että vainaja saattaisi olla bioteknologian alalla toimivan suuryrityksen omistaja ja toimitusjohtaja Alvar Wilenius. Miehen olisi pitänyt olla työreissulla Saksassa, ja hänen purjeveneensä löytyy merkillisen kaukaa ruumiin löytöpaikasta.

Pirulainen käynnistyy hitaanlaisesti. Jalkapallotreenejä ja kuppilassa istuskelua, työuupumusta ja mielenterveysongelmia. Olisin kaivannut heti dekkarin alkuun terävää koukkua. Poliisitutkinta junnailee paikoillaan, ja kursiivilla kirjoitetut osuudet ovat kiinnostavampia kuin poliisien touhut. Välillä poliisit käyvät jutustelemassa patologin kanssa ja kuulustelemassa uhrin omaisia, mutta tiedonmuruset ovat kiven alla. Kun tutkinta lopulta nytkähtää eteenpäin, Pirulainen tempaisi minut mukaansa.

Esikoisromaaniksi Pirulainen on ihan kelpo kokonaisuus. Tosin kyyti on töyssyistä, hetkittäin hyvinkin vauhdikasta ja välillä vauhti tuntuu hyytyvän kokonaan. Jouhevamman juonen kuljettamisen lisäksi jäin kaipaamaan hiotumpia henkilöhahmoja. Mutta plussaa psykologisesta otteesta ja yllättävästä lopusta. Jatkoa odotellessa.

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Kustantaja Bazar, 2019. 333 sivua.
Kannen suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Elly Griffiths: Korppikuningas

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Eteinen on täynnä mustaa savua. Henkeään haukkoen hän kerää viimeiset voimansa ja heittäytyy ovea vasten. Silloin hän tajuaa, että se on lukittu ulkopuolelta.
Ja sillä hetkellä häntä alkaa pelottaa.

Arkeologi Ruth Galloway saa kirjeen, jossa hänen opiskeluaikainen ystävänsä Dan Golding paljastaa kenties löytäneensä Korppikuninkaan luut ja kertoo olevansa peloissaan. Kirjeen kirjoittamisen jälkeen Dan menehtyy tulipalossa kotitalossaan. Kirje saa Ruthin miettimään, oliko Danin hengen vaatinut tulipalo sittenkään onnettomuus vai halusiko joku tappaa miehen. Kesälomallaan Ruth päättää matkustaa pohjoiseen vilkaisemaan Danin arkeologista kaivausta.

Oi että, minä niin tykkään näistä Elly Griffithsin dekkareista! Onneksi Tammi on alkanut suomentaa sarjaa nopeassa tahdissa, aina yksi kirja keväällä ja yksi syksyllä. Parissa vuodessa on päästy jo viidenteen Ruth Galloway -kirjaan, syksyllä 2019 suomeksi julkaistaan kuudes. Aiemmin suomeksi ilmestyneet kirjat ovat Risteyskohdat, Januksen kivi, Jyrkänteen reunalla ja Käärmeen kirous.

Olen monesti hehkuttanut, kuinka kovasti pidän dekkarisarjoista. On niin ihanaa palata vanhojen tuttujen henkilöhahmojen seuraan, lukea heidän tuoreimpia kuulumisiaan, jännittää heidän puolestaan. Ja ihan erityisesti pidän luuarkeologi Ruth Gallowaysta. Hän on helposti samaistuttava, herttaisen inhimillinen ja hurmaavan epätäydellinen. Vaativan työn ja yksinhuoltajaäitiyden yhdistäminen ei ole helppoa, ja oman haasteensa elämään asettaa myös mutkikas suhde komisario Harry Nelsoniin. Ruthin ystäväpiiriin kuuluu monia hyviä tyyppejä, muun muassa violettiviittainen druidi Cathbad.

Korppikuninkaan tapahtumat eivät sijoitu vanhoihin tuttuihin maisemiin, Norfolkin karuun rannikkoseutuun, vaan nyt ollaan pohjoisemmassa, kauniissa Lythamissa ja Blackpoolin huvipuistokaupungissa sekä Pendlen mystisissä metsissä. Maisemanvaihdos tuo mukavaa vaihtelua ja virkistää. Välillä ollaan melko hyytävissäkin tunnelmissa, välillä leikitään rannalla ja lomaillaan. Kaiken kaikkiaan oikein mainiota dekkariviihdettä.

Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Englanninkielinen alkuteos Dying Fall, 2013.
Suomentanut Anna Kangasmaa.
Kustantaja Tammi, 2019. 372 sivua.
Kannen suunnitellut Markko Taina.