Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet

IMG_20190915_103311_995.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Luuarkeologi Ruth Galloway löytää kaivaukselta naisen luurangon. Toisen käsivarren paikalla on rautakoukku. Ruth arvelee kyseessä olevan 1800-luvulla elänyt Jemima Green eli toiselta nimeltään Koukkumuori. Yksi Norfolkin historian pahamaineisimmista ja kammottavimmista murhaajista. Jemima Green otti rahasta kasvattilapsia ja kohteli heitä kaltoin, kunnes hän lopulta joutui tuomiolle murhista ja hirtettiin.

Rikoskomisario Harry Nelson tutkii tapausta, jossa nuori äiti on juuri menettänyt kolmannen lapsensa. On mahdollista, että pienet pojat ovat kuolleet luonnollisesta syystä, johonkin perinnölliseen sairauteen. Tai sitten äiti on kylmäverinen murhaaja.

* * *

Yöpöydälläni on pino elo-syyskuussa ilmestyneitä uutuuskirjoja. Enimmäkseen dekkareita ja psykologisia trillereitä, pari muutakin kirjaa. Yleensä nappaan luettavakseni pinon päällimmäisen (eli vanhimman) kirjan, mutta tällä kertaa tein poikkeuksen. Kaipasin jotain kevyehköä ja viihdyttävää, ei liian jännää, joten kaivoin kirjapinon uumenista uusimman suomennetun Ruth Galloway -dekkarin Kadonneet ja kuolleet. Kirja julkaistiin nyt syyskuussa.

Minä niin pidän dekkarisarjoista! Ihanaa jälleen palata Englannin itärannikolle Norfolkin karuihin maisemiin vanhojen tuttujen henkilöhahmojen seuraan, lukea heidän tuoreimpia kuulumisiaan ja jännittää heidän puolestaan. Luuarkeologi Ruth Galloway on fiksu tyyppi, helposti lähestyttävä ja herttaisen inhimillinen. Ikävä kyllä Ruth ei puhu itselleen kovinkaan kauniisti ja moittii ankarasti omaa painoaan, ulkonäköään. Vaativan työn ja yksinhuoltajaäitiyden yhdistäminen on haastavaa, ja omat vaikeutensa Ruthin elämään tuo mutkikas suhde rikoskomisario Harry Nelsonin kanssa.

Kadonneet ja kuolleet on Goodreadsin arvosteluissa kärkipäässä Ruth Galloway -dekkareista, yli nelosen keskiarvolla, ja hyvä dekkari tämä onkin. Vaikka kirjassa vilisee kadonneita ja kuolleita lapsia niin nykyajassa kuin myös menneisyydessä, Elly Griffiths ei synkistele liikaa, vaan dekkarin sävy pysyy enimmäkseen kepeänä. Ihmissuhdesoppaa, vanhemmuutta. Televisiosarjan kuvauksia, syntymäpäiväillallisia, hiekkaleikkejä rannalla. Liian höttöiseksi ei touhu kuitenkaan lipsahda, ja rikosjuoni kantaa hyvin alusta loppuun. Viihdyin.

Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Englanninkielinen alkuteos The Outcast Dead, 2014.
Suomentanut Anna Kangasmaa.
Kustantaja Tammi, 2019. 352 sivua.
Kannen suunnitellut Markko Taina.

* * *

Suomennetut Ruth Galloway -dekkarit:
1. Risteyskohdat (The Crossing Places 2009, suomennettu 2017)
2. Januksen kivi (The Janus Stone 2010, suomennettu 2017)
3. Jyrkänteen reunalla (The House at Sea’s End 2011, suomennettu 2018)
4. Käärmeen kirous (A Room Full of Bones 2012, suomennettu 2018)
5. Korppikuningas (A Dying Fall 2013, suomennettu 2019)
6. Kadonneet ja kuolleet (The Outcast Dead 2014, suomennettu 2019)
7. Aavekentät (The Ghost Fields 2015, suomennetaan 2020)

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen

IMG_20190908_102140_090.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

”Siinä ongelma juuri onkin, näet sen mitä haluat nähdä, et sitä mitä sinulle näytetään. Juuri tämä sinulta meni ohi kaksikymmentä vuotta sitten.”
Ne olivat Stephanien viimeiset sanat. Hän käveli pois ja jätti minulle vain arvoituksen, käyntikortin sekä valokopion lehtiartikkelista.

Teatterifestivaalien avajaispäivänä vuonna 1994 Orphean rauhallisessa rantakaupungissa tapahtuu järkyttävä joukkomurha. Kaupunginjohtajan perhe sekä sattumalta talon lähellä lenkkeillyt nainen murhataan. Nuori innokas poliisi Jesse Rosenberg ja hänen työparinsa Derek Scott tekevät uutterasti töitä, ratkaisevat tapauksen ja löytävät syyllisen.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin vuonna 2014 toimittaja Stephanie Mailer marssii ylikomisario Jesse Rosenbergin läksiäisjuhlaan ja ilmoittaa Jessen möhlineen joukkomurhatapauksen tutkinnassa, erehtyneen syyllisestä. Sen jälkeen Jesse ei enää tapaa nuorta toimittajaneitokaista, Stephanie Mailer nimittäin katoaa samana päivänä jäljettömiin.

Ansiokkaan uran tehnyt nelikymppinen Jesse Rosenberg on jo jäämässä eläkkeelle poliisivoimista, mutta kahdenkymmenen vuoden takainen neloismurha sekä Stephanie Mailerin katoaminen eivät jätä häntä rauhaan. Onko poliisi todellakin erehtynyt syyllisestä, tuomittiinko murhista aikoinaan väärä mies? Entä mitä Stephanielle on tapahtunut? Jesse alkaa penkoa sekä vanhaa tapausta että toimittajan katoamista.

* * *

Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Baltimoren sukuhaaran tragedia. Stephanie Mailerin katoaminen. Paksuja kirjoja, pitkiä nimiä. Sveitsiläisen Joël Dickerin (s. 1985) romaanit tuntuvat vahvasti jakavan mielipiteitä, mutta minua kiehtoo hänen tapansa kertoa tarinoita. Miten hän osaa koukuttaa lukijansa, raotella salaisuuden verhoa taitavasti, räväyttää yllätyksiä yllätyksien perään.

Syyskuuni siis käynnistyi muhkealla, yli 700-sivuisella Stephanie Mailerin katoamisella. Juoni on monitahoinen ja polveileva, monessa aikatasossa kulkeva, ja henkilögalleria on mittava. Tuhdista sisällöstään huolimatta romaani onnistuu kuitenkin olemaan helppo- ja nopealukuinen. Tärkeimmät henkilöhahmot löytyvät listattuna kirjan alusta, mutta pysyin hyvin kärryillä jokaisen hahmon henkilöllisyydestä enkä joutunut kertaakaan turvautumaan listaan.

Joël Dickerin Stephanie Mailerin katoaminen ei saanut Hesarin kirjallisuuskriitikolta kovinkaan mairittelevia kommentteja, mutta minuun tämä kolahti. Toki osa juonenkäänteistä on kömpelöhköjä ja epäuskottavia, henkilöhahmoissa on pateettisuutta ja teennäisyyttä, mutta viihdyin Dickerin seurassa silti erinomaisesti. Nautin juonivetoisen romaanin ylenpalttisesta runsaudesta, lukemattomista käänteistä, koukuista ja yllätyksistä. Joël Dicker pitää kaikki langat hyppysissään ja juoksuttaa tarinaa vangitsevasti eteenpäin. Erittäin koukuttava dekkari!

Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Ranskankielinen alkuteos La Disparition de Stephanie Mailer, 2018.
Suomentanut Kira Poutanen. Kustantaja Tammi, 2019. 716 sivua.

Katrine Engberg: Krokotiilinvartija

IMG_20190828_210025_107.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Hänen sydämensä räpisteli kuin undulaatti, joka pyrkii pakoon häkistään. Hän oli lamaantunut, paniikki riehui hänen voimattomassa kehossaan.

Vanhus löytää alakerran naapurinsa elottomana. Kaikkialla on verta. Nuori nainen on murhattu raa’asti, ja tekijä on kaivertanut uhrin ihoon erikoisen kuvion. Pian tapausta tutkivat poliisit saavat selville, että uhrin vuokranantaja on käyttänyt vuokralaistaan julkaisemattoman romaaninsa henkilöhahmona ja että myös romaanikäsikirjoituksessa nuori nainen murhataan.

”Rikospaikoilta löydetyt todisteet viittaavat sen sataan eri suuntaan. Jotka kaikki ovat vääriä. Ihan kuin olisimme peilin nurjalla puolella.”

Tanskalaisen Katrine Engbergin esikoisromaani Krokotiilinvartija aloittaa dekkarisarjan, jonka pääosassa häärivät Kööpenhaminan poliisin rikostutkijat Jeppe Kørner ja Anette Werner. Tanskassa tätä sarjaa on ehditty jo julkaista kolmen kirjan verran, ja sarjan neljäs osa ilmestyy ihan näinä päivinä. Hienoa että Otava on alkanut suomentaa sarjaa ensimmäisestä kirjasta alkaen, eikä suomalaisten lukijoiden tarvitse hypätä Kørnerin ja Wernerin matkaan keskeltä sarjaa.

Rikospoliisit Jeppe Kørner ja Anette Werner ovat toistensa täysiä vastakohtia, jopa epäuskottavissa määrin. Jeppe on joutunut avioeron jyräämäksi, Anette on onnellisesti naimisissa. Jeppe närsii ruokaansa innottamasti, Anette ahmii kaiken hyvällä ruokahalulla. Jeppen mielestä koirat ovat vastenmielisiä, Anette rakastaa kaikkia eläimiä.

Katrine Engbergin Krokotiilinvartija on kaikin kaikkiaan ihan kelpo esikoisdekkari, ja voisin lukea tätä sarjaa toistekin. Kerronta ja henkilöhahmot tuntuvat paikoitellen väkinäisiltä, enkä pitänyt yhdestäkään kirjan hahmosta, mutta silti viihdyin kirjan seurassa hyvin. Mielenkiintoinen juoni ja yllättäviä käänteitä. Loppu oli oikein jännä.

Jeppe katseli maahan, puistokäytävän soralle varisseita kuihtuneita kukintoja, pulunpaskoja. Juuri nyt se tuntui hänestä aika hyvältä kuvalta Kööpenhaminasta: terälehtien ja paskan mosaiikkia.

Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Tanskankielinen alkuteos Krokodillevogteren, 2016.
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen.
Kustantaja Otava, 2019. 398 sivua.

Camilla Grebe: Horros

IMG_20190825_161928_760.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Olimme ihan tavallinen perhe.
Se oli ihan tavallinen aamu, jonka jälkeen mikään ei enää ollut entisellään.

Manfred on yli viisikymppinen rikospoliisi. Hänellä on edellisestä avioliitostaan kolme aikuista lasta ja uuden vaimonsa kanssa pieni tytär. Mutta eräänä aamuna tapahtuu traaginen onnettomuus, ja Manfredin onnellinen perhe-elämä särkyy hetkessä synkiksi sirpaleiksi. Manfred jää pitkälle sairauslomalle, ja töihin palattuaan hän saa heti pari ikävää murhaa selvitettäväkseen.

Sanotaan, ettei Herra anna ihmiselle raskaampaa taakkaa kuin hän jaksaa kantaa, mutta välillä en ole siitä aivan varma.

Pernilla on 36-vuotias yksinhuoltajaäiti. Hartaan uskovaisesta perheessä varttunut Pernilla pelkää olevansa äitinsä kaltainen, pirun riivaama, ja siirtäneensä pahuuden eteenpäin myös pojalleen Samuelille. Pernilla on yrittänyt parhaansa, ohjata poikaansa oikealle tielle, mutta Samuel on lopettanut lukion eikä päästä Herraa sydämeensä. Ja sitten Pernilla löytää Samuelin huoneesta huumeita ja ajaa poikansa pois kotoa.

Olen ihan helvetin kusessa.

Samuel on 18-vuotias poika, joka möhlii pahasti, suututtaa äitinsä ja saa kaiken lisäksi peräänsä vihaisen venäläisen huumediilerin. Samuel pakenee ja päätyy pieneen merenrantakylään. Kodittomana ja nälkäisenä hän päättää ottaa vastaan työn vammaisen pojan avustajana ja muuttaa ikäisensä pojan sekä tämän äidin luo. Mutta työ on tylsää, koti-ikävä vaivaa, eikä mikään mene suunnitelmien mukaan.

* * *

Ruotsalainen Camilla Grebe on ehdottomasti yksi lempidekkaristeistani. Yli viisisataasivuiset romaanit on pakko ahmaista hetkessä, Greben kirjoja ei todellakaan malta laskea käsistään. Kun jää pettää alta oli vetävä jännäri, Lemmikki oli täydellinen lukunautinto. Ja ihanaa, nyt käsissämme on Camilla Greben ihkauusi dekkari, joka kantaa hyistä nimeä Horros.

Horros on itsenäinen jatko-osa kahdelle edelliselle dekkarille, joten osa henkilöhahmoista on ennestään tuttuja, mutta paljon esitellään myös uusia tyyppejä. Horroksen keskiössä on kolme mielenkiintoista, eri-ikäistä ja erilaista päähenkilöä, joiden ympärille Camilla Grebe on rakentanut moniulotteisen rikosromaanin. Liki kuusisataa sivua on kirjassa paljon, mutta mitään en karsisi Horroksesta pois. Koukuttava kertomus soljuu notkahtelematta ensimmäisiltä sivuilta viimeisille saakka, tempaa lukijan tiukasti mukaansa, eikä yksikään kolmesta kertojaäänestä ole tylsä ja tarpeeton. Poikkeuksellisesti en edes yrittänyt aavistella, miten juoni tulee etenemään, vaan keskityin vain nauttimaan hienosta matkasta. Fantastisen sujuvaa ja hiottua tekstiä, sopivasti koukkuja ja jännitystä.

Camilla Grebelle tyypilliseen tapaan myös Horros pitää sisällään kantaa ottavia yhteiskunnallisia teemoja. Niitä ei kuitenkaan alleviivailla liiaksi, vaan ne solahtavat luontevasti tarinaan. Rumaa itsekeskeisyyttä ja raadollista nettimaailmaa mutta myös vahvaa äidinrakkautta ja ihailtavaa periksiantamattomuutta. Nuorison kipuilua ja vanhemmuuden tuskaa.

Kirjan kannen mainosteksti toitottaa, että Camilla Grebe vain paranee ja paranee. Ensimmäinen Kun jää pettää alta oli näistä kolmesta selvästi heikoin, vaikka huono ei sekään ollut. Lemmikki oli erinomainen dekkari, ehdottomasti yksi viime vuoden parhaista, ja myös tälle Horrokselle annan täydet viisi tähteä. Vangitseva ja virheetön dekkarihelmi, silkkaa ihanaa lukunautintoa alusta loppuun.

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Ruotsinkielinen alkuteos Dvalan, 2018.
Suomentanut Sari Kumpulainen.
Kustantaja Gummerus, 2019. 589 sivua.

Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat

IMG_20190724_164802_910.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Heti alkuun haluan huomauttaa, että olen tyttö, jolla on keskivertoa paremmat aivot.

Kanadalaisen Alan Bradleyn loihtima herkullinen dekkarisarja on edennyt jo kymmenenteen osaan. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin maaseudulle, jossa mysteerejä ratkoo kaksitoistavuotias Flavia de Luce, teräväpäinen harrastelijasalapoliisi ja taitava kemisti. Dekkarisarjan edetessä on ehtinyt tapahtua jo monenmoista, ja taas muutoksen tuulet puhaltavat Flavian elämässä.

Flavia de Luce on perustanut perheen palvelijan, autonkuljettajan ja puutarhurin Doggerin kanssa pienen etsivätoimiston, jolle he antavat hienon nimen Arthur W. Dogger & kumppanit. Kaksikon ensimmäinen tapaus tulee yllättäen vastaan Flavian isosiskon hääjuhlassa. Feelyn ja Dieterin hääkakusta nimittäin löytyy irtonainen ihmissormi.

Miten palsamoitu sormi oli löytänyt tiensä Surreyn hautausmaalle haudatun kuolleen naisen kädestä Buckshawiin ja keskelle hääkakkua?
Tästä oli kehkeytymässä varsin mielenkiintoinen arvoitus.

Kuolon kultaiset kiehkurat on yksi parhaista Flavia de Luce -dekkareista. Terävää päättelykykyä, kemiallisia kokeita, uteliaisuutta ja nuuskimista vaaditaan jälleen kerran, että kimurantti tapaus saadaan ratkaistuksi. Tarinassa ei ole turhaa joutukäyntiä, vaan juoni puksuttaa vakaasti eteenpäin kuin ne kuuluisat junat Lontoon suurhautausmaan rautateillä. Ahmin kirjan lähes yhdeltä istumalta. Jälleen kerran haluan kehua suomentaja Maija Heikinheimoa, joka on taidokkaasti kääntänyt sutkautukset ja sananlaskut sujuvalle suomelle, kieli on eläväistä ja humoristista.

Alan Bradleyn dekkarisarjan taso on hieman ailahdellut, mutta suosittelen silti lukemaan Flavia de Lucet ilmestymisjärjestyksessä. Vaikka jokaisessa kirjassa Flavialla on pureskeltavana kinkkinen rikospähkinä, siinä sivussa Flavian oma elämä etenee. Uusia seikkoja on paljastunut Flavian perheen menneisyydestä, de Lucen suvun tarina syvenee jokaisen kirjan myötä. Toivottavasti tämä kymmenes osa ei jäisi viimeiseksi Flavia-dekkariksi, vaan kirjasarja saisi vielä jatkoa.

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Englanninkielinen alkuteos The Golden Tresses of the Dead, 2019.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2019. 367 sivua.

Emelie Schepp: Kadonnut poika

IMG_20190714_235616_457.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Ruotsalaisen Emelie Scheppin kirjailijan uran alku on huikea tuhkimotarina. Yksikään kustantamo ei huolinut hänen käsikirjoitustaan, joten lopulta hän päätti julkaista esikoisdekkarinsa omakustanteena. Kirjaa myytiin kymmeniä tuhansia kappaleita, ja niinpä lopulta myös iso kustantamo kiinnostui Scheppin romaanista. Nyt sarjaa on myyty lähes 30 maahan, ja Emelie Schepp on äänestetty Ruotsissa vuoden dekkarikirjailijaksi kolmena vuotena peräkkäin, vuosina 2016, 2017 ja 2018.

Syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertovasta dekkarisarjasta on aiemmin suomeksi ilmestynyt esikoisdekkari Ikuisesti merkitty, sen jälkeen Valkoiset jäljet ja Hidas kuolema, ja nyt suomeksi on saatu sarjan neljäs osa Kadonnut poika. Sarja rakentuu pitkälti päähenkilö Jana Berzeliuksen traagisen menneisyyden ympärille, joten suosittelen lukemaan kirjat ilmestymisjärjestyksessä. Myös Kadonnut poika -dekkarissa Jana joutuu jälleen vastatusten synkän menneisyytensä kanssa.

”Iskä, meillä on joku.”
”Mitä? Kuka sitten?” Sam tunsi hyytävää kylmyyttä.

Kuusivuotias poika soittaa isälleen, joka on käymässä pikaisesti ruokakaupassa. Kesken puhelun poika hätääntyy, joku vieras mies on tunkeutunut heidän taloonsa ja lyönyt äitiä. Isä Sam kaahaa kauhuissaan kaupasta kotiin ja löytää vaimonsa makaamassa eteisen lattialla. Jonathan-pojasta ei näy jälkeäkään.

Kadonnut poika on tuttua koukuttavaa Emelie Scheppia. Säpinää riittää jatkuvalla syötöllä eikä lukiessa todellakaan ole tylsää. Yllättäviä juonenkäänteitä ja teräviä koukkuja. Kadonnut poika pitäisi pikaisesti löytää, ja yksityiselämässäkin on monilla mietittävää. Syyttäjä Jana Berzeliukselle murheita aiheuttaa taas vanha tuttu vihollinen Danilo Peña, jota Jana ei ole vieläkään saanut nitistettyä.

Emelie Scheppin henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia mutta eivät useinkaan kovin mukavia. Syyttäjä Jana Berzeliuksesta en ole koskaan pitänyt, mutta kirjasarjan pahin narttu on rikoskomisario Mia Bolander. Itsekeskeinen ja ahne akka joka tätä nykyä seurustelee itseään huomattavasti vanhemman äveriään miehen kanssa. Mia valehtelee, varastaa ja ajaa sumeilematta omaa etuaan. Mutta niin inhottava tyyppi kuin Mia onkin, hänestä on yllättäen muodostunut minulle se kirjasarjan kiinnostavin henkilöhahmo. Mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Mian hahmo kehittyy kirjasarjan seuraavissa osissa.

Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Ruotsinkielinen alkuteos Pappas pojke, 2017.
Suomennos Meri Ala-Tauriala.
Kustantaja HarperCollins, 2019. 416 sivua.

Sofie Sarenbrant: Osasto 73

IMG_20190708_215911_042.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Ruotsalainen Sofie Sarenbrant ei halunnut kirjoittaa dekkaria, jonka pääosassa on taas yksi masenteleva ja ryypiskelevä keski-ikäinen ruotsalaismies, ja niinpä Sofie Sarenbrant loi rikospoliisi Emma Sköldin. Nyt kustantamo WSOY on alkanut suomentaa Sarenbrantin dekkarisarjaa ilahduttavan tiiviissä tahdissa. Harmillisesti suomentaminen tosin alkoi vasta sarjan kolmannesta osasta, joten suomalaiset lukijat eivät pääse Emma Sköldin matkaan alusta alkaen. Keväällä suomeksi ilmestyi Avoimet ovet, heti perään tämä Osasto 73, ja syksyllä suomeksi saadaan vielä Kerjäläinen.

Edellisessä Avoimet ovet -dekkarissa Emma Sköld oli 36-vuotiaana vihdoinkin onnellisesti raskaana ja haaveili muutosta yhteen lapsen isän Kristofferin kanssa. Kirja päättyi jännästi, mutta tämä Osasto 73 ei jatku suoraan siitä, mihin Avoimet ovet jäi. Itse asiassa Avoimien ovien ja Osasto 73:n välissä on ehtinyt kulua aikaa useampi kuukausi. Emman ja Kristofferin tytär on jo syntynyt, Ines on puolivuotias.

Emma Sköld herää hämmentyneenä sairaalasängystä letkujen keskeltä. Hän muistaa lähteneensä ratsastamaan ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen. Kauhukseen Emma saa kuulla joutuneensa vakavaan ratsastusonnettomuuteen ja maanneensa viimeiset viisi kuukautta koomassa. Hatarien muistojensa sirpaleita kasatessaan Emmalle kuitenkin tulee tunne, ettei onnettomuus olisikaan ollut onnettomuus. Mutta kuka muka olisi halunnut hänelle pahaa? Teho-osastolla maatessaan Emma on turvassa, mutta kun hänet siirretään osastolle numero 73, vaara pääsee vaanimaan lähelle.

Dekkarin luvut ovat lyhyitä, lukeminen sujuu joutuisasti. En ole moneen viikkoon päässyt nauttimaan kunnon lukuflow’sta, mutta tätä luin parinakin iltana silmät väsymyksestä sirrillään. Vielä yksi luku, sitten vielä yksi, taas yksi lisää. Juoni tuntuu aluksi ennalta arvattavalta, mutta yllätyksiä ja jännityksen tihentymisiä on ripoteltu matkan varrelle niin paljon, että lukijan mielenkiinto pysyy yllä.

Liian harvoin tulee kehuttua suomentajaa, vaikka hänellä on iso rooli kirjan tekstin sujuvuuden ja nautittavuuden kannalta. Tönkön Avoimien ovien jälkeen kiinnitin kuitenkin oikein erityistä huomiota Osasto 73:n suomennokseen. Suomennos on tällä kertaa Annamari Typön käsialaa. Teksti on luontevaa ja helppolukuista. Dialogeissa ei hypitä oudosti puhekielen ja kirjakielen välillä, enkä huomannut kummallisia suomennoksia. En tiedä, onko Avoimet ovet myös alkuperäiskielellä kömpelömpi, mutta annan silti Osasto 73:n suomennoksesta kehut Annamari Typölle.

Kuten Avoimet ovet myös Osasto 73 loppuu melkoiseen cliffhangeriin. En oikeastaan pidä ollenkaan siitä, että dekkarin lopussa jätetään asioita näin paljon avoimiksi. Ärsyttävää ja turhauttavaa, suorastaan raivostuttavaa. Saapa nähdä, selviääkö sarjan seuraavassa osassa viimein jotain. Vai onko Sofie Sarenbrantilla todellakin tapana jättää jokaisessa kirjassaan asioita näin pahasti kesken ja sen jälkeen unohtaa ne tyystin.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Ruotsinkielinen alkuteos Avdelning 73, 2015.
Suomennos Annamari Typpö.
Kansi Sanna-Reeta Meilahti.
Kustantaja WSOY, 2019. 397 sivua.

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

IMG_20190706_122454_098.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Jane Neal kohtasi luojansa varhaisaamun usvassa kiitospäivää edeltävänä sunnuntaina. Se oli melkoinen yllätys kaikille. Hänen kuolemansa ei ollut luonnollinen, paitsi jos uskoo että kaikki tapahtuu kuten on tarkoitettu. Siinä tapauksessa Jane Neal oli koko seitsemänkymmentäkuusivuotisen elämänsä käynyt kohti hetkeä, jolloin kuolema kohtasi hänet värikylläisessä vaahterametsässä Three Pinesin kylän laitamalla. Hän oli kaatunut maahan raajat levällään kuin tehdäkseen enkeleitä kirkkaisiin hauraisiin lehtiin.

Kanadalaisen Louise Pennyn Kuolema kiitospäivänä aloittaa Three Pines -dekkarisarjan, jota on käännetty jo yli 25 kielelle ja myyty maailmanlaajuisesti huikeat yli seitsemän miljoonaa kappaletta. Suomeksikin kirjasarjaa on saatu jo kymmenisen vuotta sitten, Kuolema kiitospäivänä on nimittäin ilmestynyt aiemmin WSOY:n suomentamana nimellä Naivistin kuolema.

Three Pines on viehättävä pikkukylä kaukana pääteistä, piilossa laaksossa. Kyläläiset eivät lukitse oviaan, eikä kylässä edes ole omaa poliisia. Ei murtoja, ei pahoinpitelyjä, ei ilkivaltaa. Mutta yllättäen pikkukylän rauha järkkyy, kun eräänä lokakuisena aamuna kylän bistro sotketaan ankanlannalla. Ja sitten, vielä kamalampaa, muutamaa päivää myöhemmin eläkkeellä oleva opettajatar, naivistisia tauluja maalannut Jane Neal löydetään kuolleena metsästä.

Minulla on viime aikoina ollut monen kirjan kanssa käynnistymisvaikeuksia. Samoin kävi myös Kuolema kiitospäivänä -dekkarin kanssa. Henkilöhahmoja on paljon. Välillä ollaan nykyhetkessä, välillä palataan ajassa hieman taaksepäin. Ehdin jo kirota keskittymisvaikeuteni, enhän minä pääse lainkaan sisälle tähän kirjaan. Mutta nopeasti henkilöt alkoivat tulla tutuiksi, tarina imaisi mukaansa. Ja sitten olinkin tiukasti koukussa.

Odotin kirjalta Flavia de Lucen ja neiti Marplen tyylistä rikostutkintaa, rentoa cozy crimeä ihastuttavassa pikkukylässä. Päähenkilönä ei kuitenkaan hääri mikään harrastelijasalapoliisi, vaan Quebecin poliisista ylikomisario Armand Gamache, teräväpäinen ja sydämellinen murhatutkija. Kirjan tapahtumat sijoittuvat nykyiseen tietokoneiden ja kännyköiden aikaan, mutta pienessä Three Pinesin kylässä on hurmaavaa vanhanaikaisuuden tuntua.

Kuolema kiitospäivänä on oikein herttainen dekkari. Sympaattisen lämminhenkistä kerrontaa höystettynä herkullisilla ruokakuvauksilla. Yllätyksiä on ripoteltu matkan varrelle mukavasti, eikä iljettävillä raakuuksilla mässäillä lainkaan. Kyläläisillä on pienet likaiset salaisuutensa, mutta hurmaava rikoskomisario Armand Gamache hoitaa tutkinnan tyylikkäästi.

Katsoessaan ympärilleen hän tajusi, kuinka paljon piti Three Pinesista ja näistä ihmisistä. Todella ikävää, että yksi heistä oli murhaaja.

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle! Sain kirjan ennakkokappaleena jo muutama viikko sitten ennen ilmestymispäivää, ja kauppoihin Kuolema kiitospäivänä ilmestyi kesäkuun alussa. Sarjan seuraava osa Kylmän kosketus julkaistaan suomeksi heti ensi syksynä 2019 ja kolmas osa Kuukausista julmin keväällä 2020.

Englanninkielinen alkuteos Still Life, 2005.
Suomennos Raimo Salminen.
Kustantaja Bazar, 2019. 377 sivua.
Kansi Perttu Lämsä.

Jane Harper: Kuiva kausi

IMG_20190610_171949_648.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Pyykit roikkuivat ulkona pyörivällä kuivaustelineellä, rutikuivina ja auringon jäykistäminä. Lapsen potkulauta oli jätetty kivipolulle. Kilometrin säteellä maatilasta oli vain yksi sykkivä ihmissydän.
Siksi kukaan ei hätkähtänyt, kun talon uumenista alkoi kuulua vauvan itkua.

Australiassa Kiewarran pikkukaupungissa löydetään kuolleina isä, äiti ja perheen poika. Näyttää siltä, että pitkään jatkunut kuivuus ja taloushuolet ovat saaneet maatilan isännän tarttumaan aseeseen ja tekemään murheellisen ratkaisunsa. Mutta muutama seikka herättää poliisi Aaron Falkin epäilyksen ja saa hänet tutkimaan lapsuudenystävänsä perhesurmaa tarkemmin. Helppoa homma ei tule olemaan, sillä Aaron on kaksikymmentä vuotta sitten erään kuolemantapauksen jälkeen joutunut isänsä kanssa lähtemään Kiewarrasta eikä Aaronia vieläkään toivoteta avosylin tervetulleeksi kaupunkiin.

Kuiva kausi käynnistää Australiaan sijoittuvan rikosromaanisarjan, jonka pääosassa häärii 36-vuotias Aaron Falk. Kiewarran pikkukaupungista kotoisin, nykyisin työskentelee poliisina talousrikososastolla Melbournessa. Kalpea ja vaaleahiuksinen. Naissuhteissaan toistuvasti epäonnistunut. Sopivasti arvoituksellinen ja kiehtova tyyppi.

Kuivuus ja kuumuus näyttelevät suurta roolia Jane Harperin esikoisdekkarissa. Kiewarra riutuu vuosisadan pahimman kuivuuden keskellä. Maatilallisten elämä on silkkaa taistelua päivästä toiseen, eikä edes aiemmin niin vuolaina virranneissa joissa ole enää vettä. Ja kun maatilallisilla menee huonosti, pikkukaupungin kaupat joutuvat yksi toisensa jälkeen sulkemaan ovensa. Kiewarra kaipaisi kipeästi sadetta. Ei ihme, että paikallisilla on hermot kireällä ja kaikki vaikuttavat jokseenkin onnettomilta.

Jane Harperin Kuiva kausi on mitä parhain kesädekkari. Helppolukuinen, viihdyttävä, koukuttava, yllättävä. Kerronnan keskiössä on sisäänpäinlämpiävä pikkukaupunki sekä sen ahdasmieliset asukkaat ja heidän välisensä suhteet, kahdenkymmenen vuoden takainen aika sekä nykyhetki, monta turhaa kuolemaa. Piinaavan paahtavaa kuumuutta ja riuduttavaa kuivuutta. Virkistävää vaihtelua nordic noirille. Mutta onneksi täällä Pohjolassa hämähäkit ovat pienempiä ja vaarattomampia kuin australialaiset serkkunsa!

Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Englanninkielinen alkuteos The Dry, 2016.
Suomentanut Mari Hallivuori.
Kustantaja Tammi, 2019. 381 sivua.

Arttu Tuominen: Verivelka

IMG_20190525_151837_541.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Porilainen dekkaristi ja ympäristötarkastaja Arttu Tuominen on ansaitusti singahtanut suomalaisten dekkarikirjailijoiden timanttiseen parhaimmistoon ja löytänyt tiensä lukuisten dekkarifanien kirjahyllyyn. Neliosainen Labyrintti-sarja tuli päätökseen, ja Verivelan myötä käynnistyy uusi DELTA-sarja. Verivelka on Tuomisen ensimmäinen WSOY:n kustantama kirja.

Verivelan keskiössä on kaksi nelikymppistä miestä. Lapsuuden aikaisten kaverusten tiet ovat vuosia sitten eronneet, mutta nyt he kohtaavat jälleen. Jari Paloviita työskentelee rikoskomisarion viransijaisena Porin poliisissa, hän on naimisissa ja kahden pienen tyttären isä. Antti Mielonen on alkoholisoitunut ja koditon pikkurikollinen. Ja nyt Antti on erään kostean mökki-illan tapahtumien seurauksena joutunut syytetyksi taposta. Kuoliaaksi puukotettu uhri on paatunut väkivaltarikollinen, jota kukaan ei jää ikävöimään.

Tarinaa kuljetetaan vuorotellen niin nykyajassa syksyssä 2018 kuin myös Jarin ja Antin lapsuuden kesässä vuodessa 1991. Poikien mustavalkoista maailmaa, aikuiseksi kasvaneiden miesten harmaamman sävyistä elämää. Mutta onko Antti syyllinen mökillä tapahtuneeseen puukotukseen? Ja mitä tapahtui vuoden 1991 kesällä, jolloin Jarin ja Antin lapsuus karusti päättyi? Ovatko ystävyys ja verivelka tärkeämpiä kuin lain toteutuminen?

Verivelka tarjoaa psykologisempaa jännitystä kuin Arttu Tuomisen aiemmat rikosromaanit. Verivelka on paljon enemmän kuin vain pelkkä poliisidekkari. Mökillä tapahtunut puukotus jää oikeastaan vähän sivuosaan, sen sijaan keskipisteeseen nousevat ihmiset, heidän välisensä suhteet, heidän kohtalonsa. Väkevä romaani joka vangitsee mukaansa ja saa lukijan välillä henkäilemään jännityksestä, välillä nieleskelemään liikutuksesta.

Labyrintti-sarjan tavoin myös Verivelka sijoittuu Porin maisemiin. Eikä Arttu Tuominen tälläkään kertaa luo Porista mitään kaunista ja siloteltua kuvaa, vaan täällä jäinen tuuli piiskaa, sadetta vihmoo ja poliiseja vituttaa. Tapahtumapaikkana toimii muun muassa merenrantamökki Ahlaisten Korpholmassa ja rapistunut rintamamiestalo Musan Paviljongissa. Mutta vaikka porilaismiljöö on tärkeä osa Tuomisen kirjoja, Verivelan tarina tulee iholle varmasti myös heille, jotka eivät Poria tunne. Samanlaisia kolkkoja kerrostaloja ja ränsistyneitä puutaloja löytyy muistakin Suomen kaupungeista.

Arttu Tuominen avaa mieskaksikon karua tarinaa taitavasti, lukijan tiukasti koukuttaen, vihjeillä härnäten ja käänteillä yllättäen. Mutta vaikka päähenkilönä on rikospoliisi Jari Paloviita, äänensä saa kuuluville useampi muukin kirjan henkilöistä. Henkilöhahmot ovat särmikkäitä ja moniulotteisia, eikä kenelläkään mene hyvin. Yksi poliiseista naukkailee salaa, toinen kärsii pakko-oireista. Hankalia isä-poika-suhteita ja avioliiton rakoilua. Ja miten hienosti Tuominen osaakaan loihtia kuvaa 12-13-vuotiaiden poikien ihanasta ja toisinaan myös kovasta maailmasta!

Verivelkaa on kehuttu Arttu Tuomisen parhaaksi rikosromaaniksi, ja minun on ehdottomasti pakko olla täysin samaa mieltä. Erinomainen dekkari jossa kaikki palaset on aseteltu taidokkaasti omille paikoilleen. Mitään en kaipaisi lisää, mitään en ottaisi pois. Tummasävyistä, vahvaa ja vavahduttavaa kerrontaa.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Kustantaja WSOY, 2019. 408 sivua.
Kansi Mika Tuominen.