Marjut Pettersson: Niin kuin sinä sen muistat

IMG_20170602_173915_20170608194222978

Myllylahti postitti minulle kaksi kevään uutuusdekkaria, joista ensimmäiseksi luin Annika Erosen Kaivon. Erosen mainion esikoisdekkarin jälkeen oli mukava ottaa luettavakseni toinen Myllylahden uutuus, Marjut Petterssonin Niin kuin sinä sen muistat. Marjut Pettersson (s. 1969) on turkulainen äidinkielenopettaja, ja hänen romaaninsa tapahtumat sijoittuvat Uuteenkaupunkiin. Kiitos arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Et kerro kaksipäiselle yleisöllesi, että ikkunaton ja umpiomainen kuulusteluhuone on epämukava, vaikka se sitä on. Ilmassa leijuva hieno pöly tunkeutuu kurkkua kalvavana karheutena hengitysteihisi, ja tuoli tuntuu kovalta istuinluitasi vasten siitä huolimatta, että takalistossasi on yllin kyllin vuosikymmenten mittaan kertyneitä pehmusteita. Suutasi kuivaa, mutta et tee elettäkään pyytääkseni itsellesi vettä tai tarttuaksesi edessäsi olevaan virvoitusjuomapulloon. Vaadit osaksesi enemmän, paljon enemmän. Rahtusen aikaa, muutaman kiireettömän tunnin.
– Tarkoitukseni ei ole pitkittää tätä kuulemista, sanot ja luot heihin vuorotellen hymyttömän katseen. – Mutta tahtoisin puhua tapahtuneesta täysin vapaasti ja valitsemassani järjestyksessä. Sellaisella tavalla johon yksikään valehtelija pysty.

Marjut Pettersonin Niin kuin sinä sen muistat on takaperin etenevä rikosromaani. Tapahtumat käynnistyvät tunnustuksesta ja sitä edeltäneestä pidätyksestä. Mutta mitä oikein on tapahtunut, kenen sanaan voi luottaa, kuka on murhattu?

Kirjan keskiössä on kolmiodraama. Kiti, Toni, Mona. Mutta tällä kertaa kyseessä ei ole ihan se perinteisin kolmiodraama, ja useampi henkilö nousee lopulta tarinan kannalta tärkeäksi. Henkilöhahmoja kuvaillaan herkullisen elävästi ja armottoman kaunistelemattomasti. Hiljalleen lukijalle paljastuu koko kauhea totuus, Pettersson onnistuu asettelemaan monimutkaisen kuvion palaset siististi paikoilleen.

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen mutta myös hivenen haastava. Tapahtumat eivät etene kronologisessa järjestyksessä ja kerronta kulkee oudosti toisessa persoonassa. Minulla vierähti kymmeniä sivuja ennen kuin pääsin sisälle tarinaan, mutta lopulta sitkeys palkittiin ja huomasin olevani täydellisesti koukussa. Aluksi niin kummalliselta tuntunut sinä-muotoinen kerronta alkaa tarinan edetessä tuntua luonnolliselta.

Marjut Petterssonin kieli on hämmästyttävän taidokasta. Jokaista yksityiskohtaa kuvaillaan säälittömästi ja vivahteikkaasti. Kielikuvat ovat tarkkaan mietittyjä. Lukeminen on hidasta ja nautinnollista, minä pysähdyin jatkuvasti makustelemaan lukemaani. Mutta vaikka kerronta on eloisaa ja räiskyvää, Pettersson ei tunnu temppuilevan kielellä liikaa, vaan teksti soljuu luontevasti ja vakuuttavasti eteenpäin.

Enpä arvannut tähän Marjut Petterssonin rikosromaaniin tarttuessani, että käsissäni on näinkin hieno kirja. Pettersson ei päästä lukijaansa helpolla, mutta palkinnoksi lukija saa nauttia vahvatunnelmaisesta ja ajatuksia herättävästä romaanista.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 309 sivua.

Annika Eronen: Kaivo

IMG_20170602_174013

Myllylahti muisti minua kahdella kevään dekkariuutuudella, josta ensimmäiseksi otin luettavakseni tämän Annika Erosen esikoisteoksen. Annika Eronen on nelikymppinen lempääläinen toimittaja. Kaivon idea oli muhinut Erosen päässä seitsemän vuoden ajan, mutta romaanin kirjoittaminen oli vienyt lopulta aikaa vain puolisen vuotta. Kaivo käynnistää rikoskomisario Hannu Savolaisen tutkimuksista kertovan dekkarisarjan. Kiitos arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Tuula Kalliokoski sairastaa akuuttia leukemiaa, hänellä on elinaikaa jäljellä hädin tuskin muutama viikko. Yllättäen Kalliokoski katoaa Kanta-Hämeen keskussairaalasta, ja hänet löydetään seuraavana päivänä kuristettuna erakoituneen Eeva Rautiaisen kaivosta. Miksi Kalliokoski oli menossa tapaamaan Rautiaista? Miksi joku halusi murhata kuolemansairaan naisen?

Rikoskomisario Hannu Savolainen joutuu painiskelemaan kimurantin murhatutkinnan parissa. Johtolangat eivät tunnu johtavan mihinkään. Mutta lopulta alkaa vaikuttaa siltä, että Tuula Kalliokosken kuolemalla olisi yhteys vuosikymmenien taakse psykiatriseen sairaalaan ja sen potilaisiin sekä henkilökuntaan.

Olet herättänyt pedot sisälläni. Ne hyökkäilevät vasten kaltereitaan ja raapivat häkin kattoa ja lattiaa veitsenterävillä kynsillään. Ja pian ne ovat valmiita metsästämään.

Lempääläisen Annika Erosen kynästä on syntynyt kelpo esikoisdekkari. Vaikka johtolangat eivät aluksi tunnu johtavan minnekään ja syöpäsairaan naisen murha tuntuu käsittämättömältä, Eronen onnistuu pitämään lukijan mielenkiinnon yllä. Tarina ei jämähdä liiaksi paikoilleen, vaan uusia seikkoja paljastuu ja juoni rullaa mukavasti eteenpäin. Taustalla häämöttävistä uhkaavista voimista huolimatta Kaivo on veretön ja kevyehkö dekkari, jossa on havaittavissa ripaus Agatha Christien henkeä. Loppuratkaisu lipsahtaa epäuskottavan puolelle, mutta nautin mutkikkaiden juonikuvioiden avautumisesta.

Hämeenlinnaan sijoittuva Annika Erosen dekkari ei esittele erityisen mieleenpainuvia henkilöhahmoja, mutta päähenkilönä häärivä rikoskomisario Hannu Savolainen on ihan symppis leskimies. Masennukseen taipuvainen Savolainen asustelee kaksin Leevi-kissansa kanssa, on perinyt ankaralta pappisisältään työnarkomanian ja polttelee hurjat määrät tupakkaa. Onneksi Savolainen ei kuitenkaan piehtaroi liian synkissä tunnelmissa.

Annikan Erosen Kaivo ei pärjää vertailussa Arttu Tuomisen Murtumispisteelle tai Suvi Piiroisen Pahaa paremmalle. Eikä tarvitsekaan. Kaivo on selvästi kevyempi dekkari, kepeää viihdettä leppoisiin kesäpäiviin. Painan Annika Erosen nimen muistiini tulevaisuuden varalle, ehdottomasti voisin toistekin lukea Hannu Savolaisen tutkimuksista!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 328 sivua.

Jenny Rogneby: Tarkoitus pyhittää keinot

IMG_20170606_225122_614_20170607144426443

Jenny Rogneby (s. 1974) on syntynyt Etiopiassa, mutta hänet adoptoitiin pienenä Ruotsiin. Rogneby työskentelee rikostutkijana Tukholmassa, laulaa Cosmo4-yhtyeessä ja kirjoittaa dekkareita. Ja kaiken lisäksi hän on tyrmäävän kaunis! Tarkoitus pyhittää keinot on Leona-dekkarisarjan toinen osa. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Nyt oli aika.
Hän nosti kätensä ja kosketti kaulassaan olevaa ketjua. Tarttui rintakehään liimaantuneeseen hopeariipukseen. Puristi sitä tiukasti ja siirsi toisen kätensä peukalon laukaisimelle.
Hän hengitti sisään. Veti ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Kohotti sitten katseensa vielä viimeisen kerran kohti säkenöivän sinistä taivasta.
Sulki silmänsä.
Ja painoi.

Itsemurhapommittaja räjäyttää itsensä Tukholmassa valtiopäivätalon edessä. Pommi-isku kuitenkin epäonnistuu, mies jää henkiin, eikä isku vaadi kuolonuhreja. Rikostutkija Leona Lindberg saa tehtäväkseen kuulustella miestä. Kuuluuko pommittaja johonkin terroristiverkostoon ja onko pommi-iskuja luvassa lisää? Vai toimiko pommimies yksin?

Leona Lindberg ei haluaisi ottaa vaativia kuulusteluja hoidettavakseen. Leona ei ole toipunut vakavasti sairaan poikansa kuolemasta, ja poliisin työnsä ohessa hänellä on hoidettavanaan merkittävä keikka. Vaarallinen ammattirikollinen hengittää hänen niskaansa, vaatii rahojaan, eikä Leonalla olisi enää aikaa hukattavana.

Ensimmäiset kolme neljä vuotta poliisin työ oli ollut jännittävää. Sen jälkeen olin ymmärtänyt rajoitukset. Säännöt ohjailivat työtä niin paljon, ettei mitään ollut tehtävissä. Rikollisten maailmassa jokainen oli omillaan. Asetti itse omat rajansa.

En ole lukenut ensimmäistä Leona-dekkaria Kortit on jaettu, joten rikoskirjailija Jenny Rogneby ja hänen päähenkilönsä Leona Lindberg ovat minulle aivan uusia tuttavuuksia. Leona ei ole ihan tavanomainen poliisi, vaan Leonalla on tapana venyttää lakia poliisin työssään ja hääräillä rikollisten projektien parissa. Edellisen keikan mentyä mönkään Leona on kipeästi likaisen rahan tarpeessa, mutta hänen psyykkeensä on koetuksella kaksivuotiaan lapsen kuoleman ja perheen hajoamisen takia. Eikä poliisin saati sitten rikollisen hommat ole ihan helppoja.

Täytyy sanoa, että Leona – Tarkoitus pyhittää keinot yllätti minut jokseenkin iloisesti. En odottanut tältä dekkarilta paljoakaan, koska itsemurhapommittaja ja roistomainen poliisi eivät kumpikaan kuulostaneet niin kovin kiehtovilta. Mutta Jenny Rogneby on loihtinut aineksista mielenkiintoisen sopan, josta riitti viihdykettä moneksi illaksi. Ehkäpä hetkittäin sotkua on liikaakin, eivätkä juonenkäänteet ole aina niin uskottavia, mutta viihdyttämisen taidon Rogneby tuntuu osaavan.

Päähenkilöstä Leona Lindbergistä en voi väittää pitäväni. Epärehellinen Leona ei noudata lakia eikä sääntöjä, tekee typeriä temppuja, kohtelee läheisiään tökerösti, valehtelee ja huijaa. Mutta eihän päähenkilön tarvitsekaan miellyttää lukijaa. Hetkittäin jopa vähän ymmärsin, miksi Leona toimii niin kuin toimii, mutta suurimman osan ajasta Leona enimmäkseen vain ärsytti minua. Ja näin äitinä minun on vaikea hyväksyä joitakin Leonan ratkaisuista.

Ja sitten vielä vähän lisää nillitystä. Loppuratkaisu. Miten masentava ja surullinen. En halua pilata muiden lukukokemusta, joten tyydyn paljastamaan ainoastaan, että Jenny Rogneby ei todellakaan ole kirjoittanut dekkarilleen mitään iloista ja onnellista loppua. Langanpäitä jää niin runsaasti auki, että kirjasarjalle on selvästikin tulossa jatkoa, ja lukija yritetään koukuttaa pysymään Leona-dekkarien parissa.

Ruotsinkielinen alkuteos Leona – Alla medel tillåtna, 2016.
Suomentanut Anu Koivunen.
Kustantaja Bazar, 2017. 427 sivua.

Elly Griffiths: Risteyskohdat

IMG_20170601_204421_805

Englantilainen Elly Griffiths työskenteli lastenkirjallisuuden parissa kustannusalalla ennen ryhtymistään kirjailijaksi. Risteyskohdat käynnistää arkeologi Ruth Gallowaysta kertovan dekkarisarjan. Kiitokset taas arvostelukappaleesta Tammelle!

Rikoskomisario Harry Nelson pyytää arkeologi Ruth Gallowayn apua. Marskimaalta muinaisen paalukehän liepeiltä on löydetty ihmisen luita. Poliisi haluaa selvittää, onko kyseessä kymmenen vuotta aikaisemmin kadonnut tyttö vai historiallinen löytö. Ja sitten katoaa toinenkin tyttö. Ruth Galloway joutuu huomaamaan, että poliisin neuvonantajana toimiminen voi olla vaarallista.

Yhtäkkiä on aivan hiljaista. Merilinnutkin lakkaavat kirkumasta ja kailottamasta yläpuolella. Tai ehkä ne ovat edelleen siellä, mutta Ruth ei vain kuule niitä. Sen Ruth kuulee, että Nelson hengittää raskaasti hänen takanaan, mutta itse hän tuntee olonsa merkillisen rauhalliseksi. Sittenkään hän ei tunne mitään, kun näkee pikkuisen käsivarren, jonka ranteessa on vielä ristiäiskorukin.
Hän oli tiennyt jo etukäteen, mitä löytäisi.

Oi, olin tähän kiireisen kesäkuun alkuun kaivannut juuri tällaista dekkaria! Elly Griffithsin Risteyskohdat on sopivan rauhallinen mutta silti mielenkiintoinen ja koukuttava rikosromaani. Vahva päähenkilö ja hieno miljöö. Vaikka tarinan keskiössä on kadonneita tyttöjä, ei Griffiths mässäile ahdistuksella ja väkivallalla. Jännitystä rakennetaan taitavasti, mutta meno ei äidy liian hurjaksi.

Päähenkilö Ruth Galloway on 39-vuotias sinkku. Olkapäille ulottuvat ruskeat hiukset, siniset silmät, vaalea iho ja kaunis hymy. Painoa kahdeksankymmentä kiloa. Lemmikkinä kaksi kissaa. Opettaa yliopistossa arkeologiaa. Rakastaa Bruce Springsteenia ja Bryan Adamsia. Fiksu ja itsenäinen nainen, ei kuitenkaan liian täydellinen, sopivasti inhimillinen. Helposti lähestyttävä ja miellyttävä päähenkilö.

Ihanaa, että tälle kelpo dekkarille on luvassa jatkoa. Eikä sitä edes tarvitse kauaa odotella, vaan Januksen kivi julkaistaan suomeksi jo syksyllä 2017.

Englanninkielinen alkuteos The Crossing Places, 2009.
Suomentanut Anna Lönnroth.
Kustantaja Tammi, 2017. 305 sivua.

Lars Kepler: Kaniininmetsästäjä

IMG_20170528_110307_175_20170528110931684

Lars Kepler on nimimerkki, jonka taakse kätkeytyy ruotsalainen kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Kaksikon edellinen trilleri Playground oli minulle pettymys, mutta onneksi aviopari on nyt palannut takaisin vanhan tutun Joona Linnan pariin. Kaniininmetsästäjä on kuudes Joona Linna -dekkari. Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Ulkoministeri teloitetaan omassa kodissaan, mutta kylmähermoinen murhaaja jättää paikalla olleen prostituoidun henkiin. Ruotsin turvallisuuspoliisi ei halua päästää julkisuuteen tietoa ulkoministerin murhasta, ja terroristiksi epäilty murhaaja yritetään pysäyttää nopeasti. Kaksi vuotta vankilassa istunut Joona Linna pääsee vapaalle auttamaan murhaajan jahtaamisessa. Kohta murhaaja iskee uudelleen ja poliiseille selviää, että kaniininmetsästäjän uhreja yhdistää karmiva lastenloru kymmenestä kanista.

Ten little rabbits, all dressed in white
Tried to go to Heaven on the end of a kite
Kite string got broken, down they all fell
Instead of going to Heaven, they went to…

Odotukseni uuden Joona Linna -dekkarin suhteen olivat korkealla, mutta valitettavasti koin pienoisen pettymyksen. Lähes kuusisataasivuinen Kaniininmetsästäjä alkaa räväkästi, mutta sen jälkeen kertomus alkaa rönsyillä epäkiinnostaviin suuntiin. En muistanut Joona Linnan joutuneen edellisessä kirjassa vankilaan enkä Kaniininmetsästäjän luettuani vieläkään tiedä, mistä syystä Joona Linna oli saanut vankeustuomion. Osa henkilöhahmoista tuntuu lopulta epäolennaisilta, ja kirjailijapariskunta olisi voinut tiivistää dekkarinsa juonta.

Mutta Joona Linna on aina Joona Linna. Ja kyllä Lars Kepler lopulta osaa lukijansa koukuttaa, viimeiset parisataa sivua minä ahmaisin yhdessä illassa. Kaniininmetsästäjä päättyy sellaiseen cliffhangeriin, että toivottavasti Alexander ja Alexandra Coelho Ahndoril eivät haksahda enää Playgroundin tapaisille sivupoluille, vaan kaksikko kirjoittaa pikaisesti jatkoa Joona Linna -dekkarisarjalleen.

Ruotsinkielinen alkuteos Kaninjägaren, 2016.
Suomentanut Kari Koski.
Kustantaja Tammi, 2017. 577 sivua.

Samuel Bjørk: Yölintu

IMG_20170503_222159_429_20170503222710560

Vuosi sitten suomeksi julkaistiin norjalaisen Samuel Bjørkin esikoisdekkari Minä matkustan yksin. Hyytävä jännitys, terävä henkilökuvaus ja taitavasti punottu juoni koukuttivat minut. Nyt tänä keväänä suomeksi on saatu dekkarisarjan toinen osa, joka kantaa nimeä Yölintu. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

”Metsästä löytyi alaston nuori tyttö. Murhattuna. Joku oli kuristanut hänet ja asetellut makaamaan höyhenien päälle kynttilöistä muodostettuun viisikulmioon. Ihmisen. Nuoren ihmisen, jolla oli elämä edessään. Se painaa minua niin helvetisti etten pysty nukkumaan, käsitätkö? Sitä minun elämäni on. Minun työni. Pitää huolta, että se kieroutunut murhaaja joka kuvittelee että voi ottaa kauniin nuoren tytön ja tehdä hänelle mitä haluaa ja selvitä siitä ilman rangaistusta, joutuu vastaamaan teoistaan, sellaista minulla on joka päivä, siitä asti kun aamulla herään siihen asti kun menen illalla nukkumaan.”

Samuel Bjørk on rakennellut taas näppärät juonikiemurat, jotka valvottavat lukijaa helposti pikkutunneille saakka. Holger Munch ja Mia Krüger ovat dekkarin päähenkilöt, mutta Bjørk on luonut ison joukon muitakin henkilöhahmoja, tarinaa kuljetetaan eteenpäin monen eri henkilön kautta, eri näkökulmia tarkastellen.

Mutta voi näitä ongelmaisia poliiseja! Vaikean rikostutkinnan ohessa Holger Munch haikailee yhä entisen vaimonsa perään ja polttaa hurjat määrät tupakkaa. Mia Krüger suree vuosia aiemmin kuollutta siskoaan, on ahdistunut ja masentunut, nappailee pillereitä ja viinaa sekaisin.  Alkoholiongelmia on monilla. Yksi poliiseista hassaa omat ja puolisonsa säästöt uhkapeleihin. Huoh! Vaikka pidän poliisien yksityiselämän kuvailemisesta ja inhimillisistä henkilöhahmoista, Samuel Bjørkin poliiseilla on mielestäni liiankin paljon päihdeongelmia ja addiktioita. Miten ihmeessä tuollainen poppoo saa ikinä yhtään rikosta selvitetyksi!

Minä matkustan yksin oli mielestäni himpun verran parempi kuin tämä Yölintu. Mutta ei tämäkään huono ole, ei suinkaan. Bjørk on kyhännyt jälleen kerran sopivasti kieroutuneen ja kimurantin dekkarikeitoksen, joka koukuttaa heti ensimmäisistä sivuista alkaen aina kauhistuttavaan loppuun saakka. Toivottavasti dekkarisarja saa pian jatkoa!

Norjankielinen alkuteos Uglen, 2015.
Suomentanut Päivi Kivelä.
Kustantaja Otava, 2017. 398 sivua.

Jaakko Melentjeff: Hukkuneet

IMG_20170415_135852_20170415141735111

Ylöjärveläinen Jaakko Melentjeff (s. 1965) on koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri ja työskentelee sosiaalityöntekijänä Tampereella psykiatrian poliklinikalla. Hukkuneet on hänen esikoisromaaninsa. Kiitos arvostelukappaleesta Atena Kustannukselle!

Hän oli saanut käsiinsä uransa erikoisimman murhajutun. Murhasarja, jossa ei voinut vahvistaa, että kyse edes oli henkirikoksista. Kyllähän ihmisiä hukkui, mutta ei tällä tavalla: katoavat viikkokausiksi, löytyvät hukkuneina mutta ilman vettä keuhkoissa, väärän ja kaiken lisäksi myös kadonneen henkilön henkilöpaperit taskussa.

Porin eteläpuolella merestä löytyy ruumis, taskussaan suomalaisen miljonäärin henkilöllisyyspaperit ja ranteessaan arvokas kello. Poliiseille kuitenkin selviää, että kuollut mies ei olekaan kyseinen miljonääri ja että kaiken lisäksi miljonääri on kadoksissa. Pian Reykjavikista löytyy samalla oudolla tavalla hukkunut mies, mukanaan toisen henkilön henkilöllisyyspaperit. Rikosylikonstaapeli Paula Korhonen Tampereen keskusrikospoliisista, Annmari Akselsson Tukholman poliisista, rikoskomisario Magnus Thor Reykjavikin poliisista ja NORDSA:n etsivä Kalle Nordin päättävät tehdä yhteistyötä. Onko Pohjolassa liikkeellä sarjamurhaaja? Entä kuka kumma on Kolmisorminen mies?

Olen tietoisesti pyrkinyt lisäämään kotimaisen kirjallisuuden lukemista ja mielestäni onnistunutkin siinä. Jaakko Melentjeffin esikoisromaani Hukkuneet olisi kuitenkin saattanut mennä minulta kokonaan ohi, mutta suurimman osan elämästäni Porissa asuneena kiinnostuin kirjasta Porin mainitsemisen takia. Pori esiintyy kirjassa lopulta vain ohimennen, mitättömän pienessä sivuroolissa, mutta olen silti iloinen, että tulin lukeneeksi tämän.

Jaakko Melentjeffin Hukkuneet on kansainvälinen trilleri, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen lisäksi myös Ruotsiin, Islantiin ja Tsekkiin. Melentjeff onnistui koukuttamaan minut heti ensimmäisten sivujen myötä, ja jännite pysyy hyvin yllä loppuun saakka. Dialogi tuntuu paikoitellen vaivaannuttavan kömpelöltä, ja juoni on ehkäpä turhankin monimutkainen, mutta tarinassa on ehdottomasti hyvää imua. Huumoria on ripoteltu mukavasti matkan varrelle.

Henkilögalleria on hengästyttävän laaja, ja minulla vei hetken päästä kärryille siitä, kuka kukin on. Onneksi muutama kirjan hahmoista nousee selvemmin esiin. Tamperelainen viisikymppinen rikosylikonstaapeli Paula Korhonen asuu kerrostalossa Amurissa, kävelee joka aamu töihin säästä riippumatta, huolehtii iäkkäistä vanhemmistaan, ei ole koskaan ollut parisuhteessa ja yrittää löytää elämäänsä rakkauden netin deittisivuston kautta. Tukholmalainen Annmari Akselsson on eroamassa petollisesta miesystävästään. Reykjavikilainen rikoskomisario Magnus Thor on leski ja neljän tyttären yksinhuoltajaisä. NORDSA:n polkkatukkainen Kalle Nordin asuu yksiössä Turussa, reissaa työtehtävien takia paljon ja kaipaa lapsiaan.

Toivottavasti Jaakko Melentjeff jatkaa kirjoittamista. Olisi sääli, jos näin laaja joukko poliiseja olisi luotu vain yhtä ainoaa rikosromaania varten. Vaikka minä en ihan täysillä ihastunutkaan tähän esikoisdekkariin, Melentjeffissa on selvästi potentiaalia.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Atena. 420 sivua.
Kansi Mika Perkiökangas.

Viveca Sten: Ristiaallokossa

IMG_20170411_165703_01

Ruotsalainen Viveca Sten työskenteli juristina ennen ryhtymistään dekkarikirjailijaksi. Hän asuu perheensä kanssa talvet Tukholmassa ja kesät Sandhamnin saarella. Ristiaallokossa on kuudes Sandhamn-dekkari. Olin jo vähän aikeissa luovuttaa Sandhamnin murhien suhteen, mutta edellinen dekkari Juhannusmurha oli niin hyvä, että ehdottomasti halusin jatkaa sarjan parissa. Kiitos arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Jouluaattona Jeanette Thiels kiiruhtaa päivän viimeiseen Sandhamniin menevään lauttaan. Peloissaan ja ahdistuneena Jeanette majoittautuu saarella vuokramökkiin. Tapaninpäivänä hotellin rannasta löydetään naisen ruumis, ja rikosylikonstaapeli Thomas Andreasson joutuu kesken joululomansa käynnistämään murhatutkinnan. Jeanette Thiels on kuulunut Ruotsin eturivin ulkomaankirjeenvaihtajiin ja tehnyt juttuja useilta sotatoimialueilta. Liittyykö naisen murha hänen työhönsä?

Samaan aikaan Nora Linde joutuu omassa työssään pankin juristina kiperän tilanteen eteen. Noran on päätettävä, kuinka pitkälle hänen lojaaliutensa riittää.

IMG_20170412_183904_01_20170413101807088-2

Sandhamn-dekkarin pääosassa on taas vanha tuttu kaksikko eli rikosylikonstaapeli Thomas Andreasson sekä hänen lapsuudenystävänsä juristi Nora Linde. Edellinen dekkari Juhannusmurha sijoittui nimensä mukaisesti juhannuksen tienoille, tässä Ristiaallokossa elellään joulun ja uudenvuoden aikaa. Nyt ei lämmin kesäaurinko helli saarelaisia, vaan kirpeä pakkanen paukkuu ja lunta on pyryttänyt kinoksiksi.

Monien hyvien ruotsalaisdekkaristien tapaan myös Viveca Sten on ujuttanut rikosromaaniinsa purevaa yhteiskuntakritiikkiä. Kirjassa tylytetään maahanmuuttovastaista järjestöä, jonka mukaan suvaitsevaisuus on mennyt liian pitkälle ja maahanmuuttoa olisi radikaalisti vähennettävä erityisesti islamilaisista maista. Sten ei kuitenkaan heittäydy tavattoman pisteliääksi, ja yhteiskunnallinen kritiikki lomittuu oivallisesti dekkarin juoneen.

Viveca Stenin Ristiaallokossa tarjosi viihdyttäviä lukuhetkiä pääsiäislomalaiselle. Sopivan kevyt dekkari, ei yletöntä väkivallalla mässäilyä mutta ei myöskään liian kepeää höttöä. Tuttujen henkilöhahmojen seurassa on aina mukavaa viettää aikaa, ja näin sujuvaa dekkaria on iloa lukea. Loppua kohden vauhti kiihtyy ja jännitys tihentyy. Loppuratkaisu onnistui yllättämään minut.

Seitsemännen Sandhamn-dekkarin suomennosta ei tarvitse kauaa odotella. WSOY nimittäin julkaisee Vallan varjoissa -nimeä kantavan rikosromaanin elokuussa 2017. Jee!

Ruotsinkielinen alkuteos I farans riktning, 2013.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Kustantaja WSOY, 2017. 429 sivua.

Matti Laine: Pahuuden hinta

IMG_20170406_092531_20170406222225089

Helmikuun lopulla posti toi minulle ennakkokappaleen Matti Laineen maaliskuun puolivälissä ilmestyvästä dekkarista. Samoihin aikoihin saapui kuitenkin pino muitakin kirjoja, muu elämä vei oman aikansa, ja niinpä Laineen dekkarin lukeminen siirtyi valitettavasti näihin huhtikuun alun päiviin. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Helsinkiläinen Matti Laine (s. 1976) on näyttelijä ja kirjailija, joka on näytellyt niin televisiossa, elokuvissa kuin myös teatterissa ja ehtinyt kirjoittaa jo seitsemän dekkaria. Tämä Pahuuden hinta on kolmas osa Elias Vitikka -dekkarisarjasta.

Elias Vitikka on anastettujen luksusjahtien välittäjä, entinen jääkiekkoilija. Yllättäen aseistautuneet poliisit rynnistävät Vitikan perheen kotiin ja keskeyttävät tylysti yksivuotissynttärien juhlinnan. Elias Vitikka saa kuulla olevansa epäiltynä jäähallin pukuhuoneesta löytyneen jääkiekkovalmentajan surmasta. Ja pian Vitikka joutuu huomaamaan, että hänen perässään on poliisin lisäksi myös kilpaileva rikollisjoukkio. Liittyykö kaikki jotenkin takavuosien kolmeen nuoreen jääkiekkolupaukseen? Vai mistä sotkussa on kyse?

Iskuja sateli lisää ja lisää, ja sen pienen hetken ajan, kun mies ymmärsi mitä hänelle oli tapahtumassa, hänen mielensä täyttyi raastavan kivun lisäksi yhdestä ainoasta ajatuksesta.
Antakaa anteeksi.

Olen aina toitottanut joka paikassa, etten pidä romaaneista, joissa järjestäytynyt rikollisuus näyttelee isoa roolia. Alamaailma ja rikollisjengit ovat minulle vastenmielisiä aiheita. Siitä huolimatta minä luin viime vuonna pari hyvää dekkaria, joissa pääpahikset kuuluvat järjestäytyneeseen rikollisryhmään. Ja tämän Laineen dekkarin myötä joudun jälleen myöntämään, että alamaailman rosvojoukkiosta voi kirjoittaa oikeasti mielenkiintoisen ja koukuttavan rikosromaanin.

Vaikka Elias Vitikka hääräilee rikollisissa puuhissa, hän on silti yllättävän sympaattinen päähenkilö. Hämmentävän ristiriitainen. Jääkiekkomaalivahti jonka ura on päättynyt loukkaantumiseen. Kauppaa nykyään varastettuja luksusveneitä ja on ajautunut syvälle alamaailmaan. Kovahermoinen rikollinen joka ei pinkaise tiukoissakaan tilanteissa pakoon. Mutta hänestä löytyy myös pehmeämpi puoli, rakastava isä ja puoliso, suojelee aina perhettään. Toisaalta Vitikka on selkeästi pahis, toisaalta taas ehdottomasti hyvis.

Matti Laine on kirjoittanut kelpo dekkarin. Jännittävän ja koukuttavan. Hauskan. Yllättäviä juonenkäänteitä on ripoteltu matkan varrelle kiitettävästi. Vauhtia on sopivasti, eikä meno lipsahda yltiöpäiseksi säntäilyksi. Loppua kohden jännitys tihentyy. Tällaiset miehekkäät rikosromaanit eivät aivan kuulu minun omalle mukavuusalueelleni, mutta voisinpa kuvitella lukevani toistekin Vitikan seikkailuista.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Bazar. 271 sivua.

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

wp-1490100657440.jpg

Ruotsalaisen Emelie Scheppin (s. 1979) kirjailijaura on melkoinen tuhkimotarina. Yksikään kustantamo ei huolinut Scheppin käsikirjoitusta. Niinpä sitkeä Schepp päätti julkaista esikoisdekkarinsa Ikuisesti merkitty omakustanteena. Kirjaa myytiin kymmeniä tuhansia, ja yhtäkkiä myös iso kustantamo kiinnostui Scheppin dekkarista. Nyt syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertovaa dekkarisarjaa on julkaistu jo kolme osaa ja lisää on tulossa. Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

”Hän on oikeasti kuollut.” Nainen nyyhkäisi taas. Nyyhkytykset vaihtuivat nopeasti hysteeriseksi itkuksi, ja sitten hätäkeskuspäivystäjän kuulokkeista kuului vain pitkä, tuskainen huuto.

Vaimo palaa kävelylenkiltä kotiin ja löytää miehensä elottoman ruumiin olohuoneen matolta. Mies on maahanmuuttoviraston johtaja, hän on työskennellyt turvapaikka-asioiden parissa. Epäilykset kohdistuvat vaimoon. Mutta miksi talosta löytyy lapsen kädenjälkiä, vaikka pariskunnalla ei ole lapsia?

Syyttäjä Jana Berzelius saa tutkinnan hoidettavakseen. Pian löytyy pojan ruumis, ja tapauksella on selvä yhteys aiempaan maahanmuuttoviraston johtajan murhaan. Ruumiinavauksessa Jana näkee pojan ihoon viiilletyt kirjaimet, ja Janan mieleen nousee muistoja hänen omasta salatusta menneisyydestään. Jana ei halua muiden saavan tietää totuutta hänen lapsuudestaan, joten hän päättää pysyä askeleen edellä poliiseja.

Jana näki pojan ihoon viilletyt kirjaimet. Ne olivat epätasaisia ja näyttivät siltä, että ne oli viilletty tylsällä veitsellä. Hän näki, että ne muodostivat nimen, ja maa alkoi keinua hänen jalkojensa alla. Hän tarttui molemmin käsin pöytään, ettei olisi kaatunut.

Luettuani pari lukua Emelie Scheppin esikoisdekkaria hämmästelin, miksi ihmeessä Ikuisesti merkitystä on kohkattu niin paljon. Ei alku tylsä ole, ei suinkaan, mutta en kokenut kirjan alkua myöskään erityisen koukuttavaksi. Päähenkilö Jana Berzelius vaikuttaa liian kylmältä ja värittömältä ihmiseltä, enkä minä liiemmälti ihastunut muihinkaan henkilöhahmoihin. Mutta kun rinnalla kuljetetaan koko ajan toista tarinaa, rikostutkinnan jännitys tihenee ja henkilöhahmoista löytyy uusia puolia, huomasin valvovani kirjan parissa ihan liian myöhään.

Emelie Scheppin Ikuisesti merkitty on paikoitellen epäuskottava, ja olin havaitsevani tekstissä välillä pienoista kömpelyyttä. Mutta väliäkös niillä on, jos dekkari muuten on koukuttavaa ja ahmittavaa kamaa. Juoni rullaa mukavasti eteenpäin, uusia juttuja paljastuu joka luvussa, eikä Schepp jämähdä märehtimään samaa asiaa liian pitkäksi aikaa.

Alussa niin tylsältä vaikuttanut päähenkilö Jana Berzelius on varsin mielenkiintoinen tapaus, ja kirjan edetessä tämän syyttäjän synkkää menneisyyttä aletaan hiljalleen paljastaa lukijalle. Kiinnostuin myös parista poliisista. Henrik Levander on vaimonsa tossun alla elävä nössykkä, mutta onneksi hän osaa myös yllättää. Mia Bolander suhtautuu vihamielisesti Janaan, käyttää holtittomasti rahaa, juo liikaa. Gunnarilla ja Annelilla on erikoinen suhde. Toivottavasti Scheppin suomentamista jatketaan, sillä haluaisin tietää, miten Janan, Henrikin, Mian ja muiden tarinat jatkuvat. Jäin koukkuun.

Ruotsinkielinen alkuteos Märkta för livet, 2013.
Suomentanut Hanna Arvonen. Kustantaja HarperCollins, 2017. 382 sivua.