Otavan kirjapakettien arvonta

kirjat1_20170811174551262

Otavalle kävi pienoinen kömmähdys arvostelukappaleiden kanssa, minulle tupsahti kahdesti samat viisi romaania. Mutta joskus moka on iloinen asia. Nythän minulle nimittäin tarjoutui mahdollisuus arpoa teille nämä tuplana saapuneet viisi kirjaa! Mukana on niin hyytävää psykologista trilleriä kuin myös kevyehköä dekkaria. Kaikki kirjat ovat kovakantisia, loppukeväällä ja kesällä ilmestyneitä.

Päätin jakaa kirjat kahteen nippuun, jotka arvon kummatkin erikseen. Dekkarit-paketissa on kaksi kirjaa – Jørn Lier Horstin Luolamies ja Eppu Nuotion Myrkkykeiso. Psykologiset trillerit -kirjapaketista löytyy luettavaa kolmen romaanin verran – S. K. Tremaynen Tulilapsi, toisena Paula Hawkinsin Tummiin vesiin ja kolmantena Ruth Waren Synkän metsän siimeksessä.

Voit osallistua arvontaan kommentoimalla tämän postauksen alle. (Kommenttisi tulee näkyviin vasta hyväksynnän jälkeen.) Ilmoita kommentissasi, haluatko osallistua molempien kirjapakettien arvontaan vai oletko kiinnostunut vain toisesta. Facebookin ja Instagramin puolelle jätettyjä kommentteja ei huomioida tässä arvonnassa, mukaan pääset siis vain ja ainoastaan jättämällä kommentin tähän postaukseen.

Arvontaan on aikaa osallistua torstaihin 31. elokuuta 2017 saakka. Suoritan arvonnan seuraavan päivän aikana ja ilmoitan voittajille. Mikäli kirja-arvonnan jälkeen en saa voittajiin yhteyttä kohtuullisessa ajassa, muutaman päivän kuluessa, arvonta toteutetaan uudelleen. Postitan voittajille kirjat vain kotimaahan ja Postin pakettiautomaatin kautta.

Jussi Adler-Olsen: Vartija

IMG_20170803_194842_095_20170803200019152

Tanskalainen Jussi Adler-Olsen (s. 1950) on työskennellyt muun muassa näytelmäkirjailijana, kääntäjänä ja kustannustoimittajana. Varsinaisen läpimurtonsa kirjailijana hän teki Osasto Q -rikossarjallaan. Vartija on Osasto Q -sarjan kuudes osa. Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Hän näki joka puolella harmaan sävyjä. Lepattavat varjot ja hellävarainen pimeys kietoutuivat hänen ympärilleen peitoksi ja pitivät hänet lämpimänä.

Rikostutkija Carl Mørckin ilta on venähtänyt pitkäksi ja hän torkkuu työpöytänsä ääressä, kun soiva puhelin keskeyttää hänen päivänokosensa. Eläkkeelle jäävä poliisi Bornholmin saarelta yrittää pyytää Osasto Q:n apua jonkin kimurantin rikostapauksen tutkinnassa. Carl Mørck ei suhtaudu kovinkaan suopeasti miehen avunpyyntöön. Ja seuraavana päivänä tapahtuu traaginen välikohtaus.

Carl, Rose ja Assad päätyvät tutkimaan seitsemäntoista vuotta sitten tapahtunutta yliajoa. Bornholmin korkeakoulun suosituin tyttö oli löydetty kuolleena, rajun liikenneonnettomuuden seurauksena puuhun paiskautuneena. Johtolankoja oli tasan nolla, yliajo jäi selvittämättä ja syyllinen tuomitsematta. Kaikkien mielestä kyseessä ei kuitenkaan ollut pelkkä tahaton tappo ja liikennepako vaan harkitusti tehty murha.

Tutkimukset Bornholmin saarella johdattavat Osasto Q:n taivaankappaleita palvovan esoteerisen lahkon, Luonnonabsorptioakatemian, jäljille. Yhteisön johtajan oikeana kätenä toimii lujaluontoinen nainen, joka tekee päättäväisesti kaikkensa suojellakseen sekä itseään että lahkon karismaattista johtajaa.

Vain vähän aikaa. Ne olivat ainoat konkreettiset sanat, joita Carl pystyi ajattelemaan, loput hänestä oli pelkkää ruumista.

Monet kirjailijat ovat ammentaneet jännäreihinsä aineksia joko todellisista tai kuviteltuista uskonnollisista kulteista. Saatananpalvontaa, eläinuhreja, joukkoitsemurhia. Muutama vuosi sitten minäkin ahmin monta dekkaria, joissa pääpahiksen roolia esittivät jonkin vaarallisen uskonlahkon jäsenet. Sitten iski totaalinen kyllästyminen, aloin vältellä mystisistä kulteista kertovia dekkareita. Joskus tauko on paikallaan ja nyt olen taas hiljalleen alkanut lämmetä aiheelle. Viime vuonna lukaisin ainakin kaksi uskonnollisista yhteisöistä kertovaa dekkaria, Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin ja Prestonin & Childin Kuoleman naamio. Mutta tällä kertaa tarjolla ei ole lapsiuhreja, voodoo-taikoja eikä edes eläviä kuolleita, kun uskonlahkoteemaan pureutuu Jussi Adler-Olsen kuudennessa Osasto Q -dekkarissaan Vartija.

Jussi Adler-Olsen juoksuttaa rinnakkain kahta tarinaa. Toisessa seuraillaan nykyajassa Osasto Q:n tutkimuksia, toisessa keskitytään lahkon pakkomielteiseen avainhenkilöön. Enkä voi kuin ihailla, miten taitavasti Adler-Olsen rakentaa dekkarinsa juonta ja koukuttaa lukijansa. Tarina rullaa eteenpäin kuin itsestään, sivut kääntyilevät vauhdilla. Carl, Rose ja Assad ovat vallan mainio kolmikko, ja henkilöiden vuoropuhelut ovat rennon humoristisia, luontevan sujuvia. Lukijoiden silmille ei heitellä ylen määrin verta ja suolenpätkiä, vaan mestarillinen Adler-Olsen osaa hienosti luoda jännitystä ilman järjettömiä raakuuksia.

Jussi Adler-Olsenin Vartija on timanttinen ja teräksinen dekkari, viimeisen päälle kirkkaaksi hiottu ja napakaksi taottu. Mikäli tämä huikea tanskalainen dekkarikirjailija on sinulle vielä tuntematon, kehotan tutustumaan hänen tuotantoonsa mahdollisimman pikaisesti. Adler-Olsen ei todellakaan petä.

Tanskankielinen alkuteos Den grænseløse, 2014.
Suomentanut Katriina Huttunen.
Kustantaja Gummerus, 2017. 570 sivua.

Daniel Cole: Räsynukke

IMG_20170724_230629_705

Brittiläisen Daniel Colen (s. 1983) pirullinen esikoisromaani Räsynukke on tänä vuonna löytynyt monen lukutoukan yöpöydältä. Dekkarin käännösoikeudet myytiin nimittäin yli 30 maahan jo ennen teoksen julkaisemista. Kirjan mainostetaan pitävän sisällään kekseliään ja mielipuolisen murhatarinan yhdistettynä kiivastempoiseen kerrontaan ja sysimustaan huumoriin. Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

”Eikö minulla pitänyt olla vapaa viikonloppu?”
”Ei ole enää. Tulet tänne katsomaan rikospaikkaa.”
”Ai sinun pöytäsi viereen?” Wolf kysyi vain puoliksi leikillään. Pomoa ei ollut näkynyt kentällä vuosikausiin.
”Onpa hauskaa. Minut päästettiin ulos tätä juttua varten.”
”Ai niin paha tapaus?”
Linjalla oli hetken hiljaista, ennen kuin Simmons vastasi: ”Aika paha.”

Rikosylikonstaapeli William Layton-Fawkes, lempinimeltään Wolf, hälytetään keskellä yötä makaaberille rikospaikalle. On löytynyt ruumis lontoolaisesta vuokrakämpästä, vastapäätä Wolfin omaa asuntoa. Ruumis joka kiinnitetty siimoilla kattoon ja kursittu kokoon kuuden eri uhrin ruumiinosista. Toimittajat nimeävät sen Räsynukeksi.

Wolf alkaa tutkia tapausta yhdessä Emily Baxterin kanssa. Sarjamurhaajan jahtaaminen muuttuu Wolfille pian liiankin henkilökohtaiseksi, kun Räsynukke-murhaaja toimittaa Wolfin toimittajana työskentelevälle entiselle vaimolle nipun rikospaikalta otettuja valokuvia sekä tappolistan. Luettelon nimistä ja tulevista kuolinpäivistä. Listan viimeisenä Wolfin nimi ja kuolinpäivä.

Kaukaa lähestyi sinisiä valoja, mutta Wolf istui liikkumatta kuuntelemassa tappajaa, joka kuunteli hänen kuunteluaan. Wolf olisi halunnut uhkailla häntä, säikäyttää hänet, tehdä mitä vain saadakseen hänestä jotakin irti, mutta hän tiesi, ettei pystyisi mitenkään ilmaisemaan, millaista silkkaa kiukkua ja vihaa tuolloin tunsi.

Ai että miten loistava dekkari! Daniel Colen Räsynukke lunastaa lupauksensa, tarjolla on siis oikeasti koukuttavaa sarjamurhaajajahtia yhdistettynä vauhdikkaaseen kerrontaan ja hykerryttävän mustaan huumoriin. Henkilöhahmot eivät ehkä ole kaikkein omaperäisempiä mutta silti kiinnostavia. Uskottavuuden rajat natisevat, mutta taitavasti kynäilty tarina vie mukanaan, eikä tässä vauhdissa lukija todellakaan ehdi murehtia epäuskottavia seikkoja.

Daniel Colen Räsynukke ei ole ollenkaan niin verinen ja karmiva dekkari kuin etukäteen arvelin. Murhat ovat toki hiuksianostattavan hirveitä, eikä dekkareissa ihan joka päivä törmää vastaaviin rikostapauksiin. Matkan varrelle mahtuu kaikenlaista synkkää ja vastenmielistä, mutta esimerkiksi palasista kokoon ommellun ruumiin tutkistelu käydään läpi loppujen lopuksi melko ylimalkaisesti eikä Cole hurjasti mässäile inhottavilla yksityiskohdilla. Voisinpa siis varovasti suositella tätä niitä kaikkein raaempia dekkareita kaihtaville lukijoille.

Onneksi olen vielä kesälomalla. Daniel Colen Räsynuken takia nipistin yöunistani, sillä eihän tätä page-turneria malttanut laskea käsistään. Onkohan tässä tämän kesän paras dekkari?! Ja mikä parasta, tätä herkkua on joskus tulevaisuudessa luvassa lisää, sillä Räsynukke on ensimmäinen osa dekkarisarjasta.

”Lopulta sitä tajuaa…”
”Tajuaa mitä?”
”Että mitään ’hyviä’ ihmisiä ei ole. On vain niitä, joita ei ole vielä kiusattu tarpeeksi, ja niitä, joita on.”

Englanninkielinen alkuteos Ragdoll, 2017.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja Gummerus, 2017. 444 sivua

Jan-Erik Fjell: Ilmiantaja

IMG_20170720_162438

Norjalainen Jan-Erik Fjell (s. 1982) on kirjailija ja radiojuontaja. Hänen ensimmäinen rikosromaaninsa Ilmiantaja on ollut kotimaassaan niin arvostelu- kuin myös myyntimenestys. Ilmiantajalle myönnettiin norjalainen Bokhandler-palkinto vuonna 2010, ja täten Jan-Erik Fjellista tuli nuorin kyseisen palkinnon saanut kirjailija. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

1960-luvulla New Yorkissa. Nuoren Vincent Giordanon elämä kokee ratkaisevan muutoksen, kun hänet otetaan juhlavin menoin mukaan Locatellin mafiaperheeseen. Ensimmäiseksi merkittäväksi tehtäväksi hänelle annetaan ilmiantajan teloittaminen, eihän kukaan saa vahingoittaa perhettä.

Nykyajassa Fredrikstadissa. Öljyalalla rikastunut miljardööri Wilhelm Martiniussen löydetään kuolleena kotoaan. Kriposin rikosylikomisario Anton Brekke kutsutaan tutkimaan murhatapausta, ja avukseen hän pyytää poliisiharjoittelija Magnus Torpin.

Bobby luki kirjeen vielä kerran ennen kuin käveli autoon ja ajoi takaisin kahvilaan. Hän halusi halata vaimoaan tiukemmin kuin koskaan ennen ja kertoa, että hän rakasti tätä.

Jan-Erik Fjell kuljettaa sujuvasti rinnakkain kolmea tarinaa, joista ensimmäinen sijoittuu 1960-luvun New Yorkiin, toinen nykyajan New Yorkiin ja kolmas Fredrikstadin rannikkokaupunkiin Etelä-Norjassa. Aluksi New Yorkin ja Fredrikstadin tarinat eivät tunnu liittyvän millään tavalla toisiinsa, mutta hiljalleen kaikki rinnakkaiset kertomukset alkavat nivoutua yllättävästi yhteen.

Kuten olen useasti aiemminkin kertonut, en ole erityisemmin ihastunut dekkareihin, joissa järjestäytynyt rikollisuus näyttelee suurta roolia. Viime vuosien aikana olen kuitenkin törmännyt lukuisiin poikkeuksiin. Ja ilokseni sain todeta Jan-Erik Fjellin Ilmiantajan olevan tällainen poikkeus. Mafian otteet ovat toki kovia, eikä kyseessä todellakaan ole mikään ihan harmiton porukka, mutta nykyajan rikollisjengeihin verrattuna 1960-luvun mafiaperhe on virkistävä tuulahdus dekkarigenressä.

Ilmiantaja käynnistää Anton Brekke -dekkarisarjan. Rikosylikomisario Brekke ei ole erityisen omaperäinen päähenkilö. Eronnut poliisimies jolla on kehnot välit ex-vaimoonsa ja poikaansa. Pelaa uhkapelejä. Brekke on kuitenkin myös terävä-älyinen ja hauska. Ei ryyppää eikä käytä muitakaan aineita. Ja jotain kummaa vetovoimaa Anton Brekkessa on, sillä tästä eronneesta poliisista haluaisin lukea toistekin.

Dekkarisarjan seuraava osa kantaa nimeä Salakuljettaja, ja sen HarperCollins julkaisee suomeksi heti syyskuussa. Eipä siis kauaa tarvitse odotella uutta Anton Brekke -dekkaria!

Norjankielinen alkuteos Tysteren, 2010.
Suomentanut Hanna Arvonen.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 365 sivua.

Yrsa Sigurðardóttir: Perimä

IMG_20170709_214551_375

Islantilaiselta Yrsa Sigurðardóttirilta on aiemmin suomennettu kaksi dekkaria, Kolmas merkki ja Joka toiselle kuoppaa kaivaa. Olen vähän odotellut, että milloinkohan Yrsa Sigurðardóttirilta saadaan lisää rikosromaaneja suomeksi. Ja nyt odotus palkitaan, Perimä aloittaa uuden dekkarisarjan, jossa Reykjavikin poliisi ja lastensuojelu selvittävät yhteistyössä rikoksia. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

”Aion kertoa sinulle yhden jutun. Lyhyen tarinan. Aika murheellisen. Kehotan sinua kuuntelemaan.”

Freyja työskentelee lastensuojelussa ja asuu veljensä pikkuruisessa kämpässä. Veli on taparikollinen ja lusii parhaillaan vankilassa. Freyjalla ei ole ollut moneen kuukauteen yhtään miessuhdetta, lukuun ottamatta yhtä ihanaa yhden yön juttua. Mies on väittänyt olevansa puuseppä Jónas, mutta yllättäen Freyja törmää samaiseen mieheen rikostutkinnan tiimoilta, mies onkin rikostutkija Huldar.

Nainen on murhattu raa’asti kotonaan. Perheen pojat ovat nukkuneet omassa huoneessaan, mutta 7-vuotias tyttö Margrét on ollut todistamassa äitinsä murhaa. Komisario Huldar ja lastensuojelussa työskentelevä Freyja yrittävät auttaa tyttöä ja saada tältä todistajalausunnon. Mistä syystä murhaaja antoi uhrilleen rangaistuksen? Aikooko murhaaja iskeä uudelleen?

Hän kuuli kytkimen naksahduksen juuri ennen kuin mies kuiskasi hänen korvaansa. ”Sinua onnisti.” Mies oli hetken hiljaa mutta lisäsi sitten. ”Tämä on nopeasti ohi.”
Siinä mies valehteli.

Yrsa Sigurðardóttirin Perimä ei varsinaisesti ole mikään kevyt kesädekkari vaan yllättävänkin rankka ja sadistinen. Ei tokikaan pahimmasta päästä, mutta enpä minä tätä lähtisi suosittelemaan väkivaltaisia dekkareita kaihtaville. Tiivistunnelmaista jännitystä voisi rakentaa vähemmälläkin julmuudella, mutta Yrsa Sigurðardóttir on näemmä päättänyt valita tämän rajumman tien.

Lastensuojelun yhdistäminen perinteiseen poliisidekkariin toimii, ja oman lisämausteensa tarinaan tuo Freyjan ja Huldarin välinen jännite. Keitokseen lisätään erakkoluonteinen radioamatööri, eläköitynyt opettaja kuin myös salaperäiset numerosarjat ja aikaiseksi saadaan ihan kiinnostava dekkaripaketti.

Osa kohtauksista tuntuu turhan venytetyiltä, islantilainen kirjailijatar harhailee hetkittäin liiaksi sivupoluille. Useamman kerran totesin olevani kirjan henkilöhahmoja nokkelampi, hoksasin monet arvoitukset ärsyttävän paljon ennen Freyjaa, Huldaria ja kumppaneita. Jokusia virheitä ja omituisuuksia satuin myös huomaamaan, mutta ne eivät merkittävästi häirinneet juonen seuraamista.

Pienistä puutteistaan huolimatta Yrsa Sigurðardóttirin Perimä on sen verran vetävä dekkarisarjan avaus, että voisinpa jatkossakin lukea lastensuojelussa työskentelevän Freyjan ja rikoskomisario Huldarin yhteisistä tutkimuksista. Toivottavasti tämän islantilaisen dekkarisarjan suomentamista jatketaan.

Islanninkielinen alkuteos DNA, 2014.
Suomentaneet Tapio Koivukari ja Tuula Tuuva-Hietala.
Kustantaja Otava, 2017. 412 sivua.

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

IMG_20170706_001101_687

Oi Flavia! Kanadalaisen Alan Bradleyn ihana Flavia de Luce -sarja tuo virkistävän tuulahduksen dekkarigenreen. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin, jossa murhamysteerejä ratkoo yksitoistavuotias Flavia de Luce. Kuolleet linnut eivät laula on dekkarisarjan kuudes osa, ja aiemmin sarjasta on suomeksi ilmestynyt Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus,  Filminauha kohtalon käsissä sekä Loppusoinnun kaiku kalmistossa. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Ihmiset siirtelivät levottomina painoa jalalta toiselle, ja hengityksemme kevyt ilmavirta teki pehmeitä huokauksia englantilaiseen ilmaan. Loputtoman tuntuisen pysähtyneisyyden jälkeen näimme lopulta kaukaisuudessa veturin savupilven. Se tuli hetki hetkeltä lähemmäs, ja samalla Harriet – äitini – oli tulossa kotiin.

On täydellisen ihana englantilainen aamu, yksi niistä huhtikuisista päivistä, jolloin aurinko on pitkän talven jälkeen palannut ja yhtäkkiä tuntuu kuin olisi jo kesä. Flavia de Luce odottaa perheensä ja kyläläisten kanssa junaa Buckshawin rautatieseisakkeella. Hänen kymmenen vuotta sitten kadonnut äitinsä Harriet on palaamassa kotiin.

Yllättäen tuntematon mies alkaa puheisiin Flavian kanssa Buckshawin rautatieseisakkeella. Pitkä mies on pukeutunut hienosta säästä huolimatta aivan liian paksuun takkiin ja höpöttelee Flavialle omituisia. Hetkeä myöhemmin joku väkijoukosta työntää miehen junan pyörien alle. Flavialla on taas uusi murhamysteeri ratkottavanaan.

Yhtäkkiä tajusin, että minun oli päästävä pois tästä synkkyyden valtaamasta talosta, päästävä jonnekin missä saatoin ajatella tuoreita ajatuksia – omia ajatuksiani, eikä muiden puhki kuluneita mietteitä.

IMG_20170705_105852_01_20170705114030383 Alan Bradleyn Kuolleet linnut eivät laula on kirjasarjan toistaiseksi tummasävyisin dekkari. Ei pelkästään kansikuvaltaan vaan myös sisällöltään. Huumoria ei ole unohdettu, mutta jopa Flavia de Luce on tavallista totisempi eikä rapistuneen Buckshawin kartanon mailla nauru raikaa. Äidin palattua kotiin Flavia päätyy miettimään liian suuria ja synkkiä asioita. Paikalle yllättäen ilmestynyt Undine-serkku tuntuu lyövän Flavian nokkeluudessa, eikä Flavian ajatuksenjuoksu yllä muutenkaan ihan edellisten kirjojen neuvokkuuden tasolle. Jos Flavia olisi ollut täydessä iskussa, hän olisi unohtanut hölmöt kokeilunsa ja selvittänyt murhatapauksen paljon nopeammin. Toisaalta suotakoon Flaviallekin ripaus vakavamielisyyttä ja hidasjärkisyyttä, eihän yksitoistavuotias tyttölapsi voi olla joka hetki täydessä iskussa.

Kuolleet linnut eivät laula on merkittävä osa dekkarisarjan juonen kannalta. Rautatieseisakkeella kuolleen miehen tapaus jää pelkäksi sivujuoneksi, tarinan pääosassa on Flavian Harriet-äidin kotiinpaluu sekä suvun historia. Mutta ei tämä noussut suosikikseni Flavia-kirjoista. Juoni tuntuu junnailevan paikoillaan, kirjan tunnelma on kovin apea, ja Flavian kemialliset kokeilut lipsahtavat liiaksi epäuskottavuuden puolelle. Mainiota ajanvietettä kuitenkin, kyllähän tämän seurassa kului oikein rattoisasti pari kesälomapäivää.

alanbradleyflaviadeluce

Englanninkielinen alkuteos The Dead in Their Vaulted Arches, 2014.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2017. 336 sivua.

Nele Neuhaus: Joka tuulen kylvää

IMG_20170628_120939_904

Saksalainen Cornelia ”Nele” Neuhaus teki kansainvälisen läpimurron Lumikin on kuoltava -romaaninsa myötä. Hofheimin poliisilaitoksen väkivaltarikosyksiköstä kertovan dekkarisarjan päähenkilöinä hyörivät rikoskomisario Pia Kirchhoff ja hänen aatelinen esimiehensä rikosylikomisario Oliver von Bodenstein. Lumikin on kuoltava oli dekkarisarjan neljäs osa mutta vasta ensimmäinen suomennettu. Onneksi nyt suomalaisia lukijoita hemmotellaan uudella Bodenstein & Kirchhoff -dekkarilla, kun keväällä kauppoihin tupsahti Neuhausin uusi tiiliskivi nimeltä Joka tuulen kylvää. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Rikoskomisario Pia Kirchhoff on viettänyt rentouttavan loman kihlattunsa kanssa. Stressitasot lähtevät kuitenkin heti nousuun, kun kotimaan kamaralle palattuaan hänet hälytetään saman tien tutkimaan toimistorakennuksessa sattunutta kuolemantapausta. Tuulivoimayhtiön yövartija on pudonnut portaista. Tutkijat epäilevät, että kyseessä ei olisi onnettomuus, vaan vartija olisi tönäisty portaita alas. Ja kun yhtiön johtajan työpöydältä löytyy kuollut hamsteri, Pia Kirchhoff alkaa epäillä firman pomon salailevan jotain. Liittyvätkö tapaukset Taunuksen tuulivoimapuistohankkeeseen? Hankkeen kannattajien ja vastustajien joukossa tunteet kuumenevät, pelissä on suuret rahat, eikä uusilta kuolonuhreilta vältytä.

IMG_20170628_185159_01 Olin blogissani kehunut Nele Neuhausin edellistä Lumikin on kuoltava -dekkaria niin paljon, että kustantamossa oli päätetty painattaa ylistyssanani Joka tuulen kylvää -kirjan paperikannen takaliepeeseen. (Lainauksen yhteydessä tosin lukee vähän hämäävästi Luetut-blogi, vaikka itse olen aina käyttänyt blogistani pidempää nimeä Luetut.net). Nele Neuhausin luomat päähenkilöt ovat miellyttäviä, kerronta rullailee sujuvasti eteenpäin, jännitystä rakennetaan taitavasti, juonenkäänteet koukuttavat. Ja kyllähän ne samat kehumiset sopivat suurimmaksi osin myös tähän sarjan seuraavaan osaan Joka tuulen kylvää.

Dekkarin alussa Nele Neuhaus esittelee suuren joukon henkilöhahmoja. Vanhojen tuttujen rikostutkijoiden lisäksi esiin marssii muun muassa niin itsepäinen maanomistaja, lemmikkikaupan henkilökuntaa kuin myös uusi rikoskomisario. Paketti ei kuitenkaan hajoa palasiksi, vaan lukija pidetään tiukasti mukana matkassa. Vaatii kirjailijalta taitoa esitellä laajan henkilögalleriansa niin, että lukija pysyy kärryillä eikä mene sekaisin henkilöhahmojen kanssa.

Mutta purnasin jo vähän 558-sivuisen Lumikin on kuoltava -dekkarin kohdalla, että kerrontaa olisi voinut hieman tiivistää ja nopeuttaa. Erityisesti kirjan lopputapahtumat tuntuivat turhan venytetyiltä. Sama vaiva kiusaa myös tätä Joka tuulen kylvää -dekkaria. Kun dekkarissa on 601 sivua, se edellyttää kirjailijalta timanttista jännitteen säilyttämistä, jännityksen kohottamista. Eikä Neuhaus ainakaan minun kohdallani ihan onnistu, vaan viimeiset parisataa sivua kertomus tuntuu vain jatkuvan jatkumistaan. Dekkarin lopussa jätetään harmillisesti osa langanpäistä auki, lukijalle ei selitetä kaikkea.

Saksankielinen alkuteos Wer Wind sät, 2011.
Suomentanut Veera Kaski.
Kustantaja WSOY, 2017. 601 sivua.

Marjut Pettersson: Niin kuin sinä sen muistat

IMG_20170602_173915_20170608194222978

Myllylahti postitti minulle kaksi kevään uutuusdekkaria, joista ensimmäiseksi luin Annika Erosen Kaivon. Erosen mainion esikoisdekkarin jälkeen oli mukava ottaa luettavakseni toinen Myllylahden uutuus, Marjut Petterssonin Niin kuin sinä sen muistat. Marjut Pettersson (s. 1969) on turkulainen äidinkielenopettaja, ja hänen romaaninsa tapahtumat sijoittuvat Uuteenkaupunkiin. Kiitos arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Et kerro kaksipäiselle yleisöllesi, että ikkunaton ja umpiomainen kuulusteluhuone on epämukava, vaikka se sitä on. Ilmassa leijuva hieno pöly tunkeutuu kurkkua kalvavana karheutena hengitysteihisi, ja tuoli tuntuu kovalta istuinluitasi vasten siitä huolimatta, että takalistossasi on yllin kyllin vuosikymmenten mittaan kertyneitä pehmusteita. Suutasi kuivaa, mutta et tee elettäkään pyytääkseni itsellesi vettä tai tarttuaksesi edessäsi olevaan virvoitusjuomapulloon. Vaadit osaksesi enemmän, paljon enemmän. Rahtusen aikaa, muutaman kiireettömän tunnin.
– Tarkoitukseni ei ole pitkittää tätä kuulemista, sanot ja luot heihin vuorotellen hymyttömän katseen. – Mutta tahtoisin puhua tapahtuneesta täysin vapaasti ja valitsemassani järjestyksessä. Sellaisella tavalla johon yksikään valehtelija pysty.

Marjut Pettersonin Niin kuin sinä sen muistat on takaperin etenevä rikosromaani. Tapahtumat käynnistyvät tunnustuksesta ja sitä edeltäneestä pidätyksestä. Mutta mitä oikein on tapahtunut, kenen sanaan voi luottaa, kuka on murhattu?

Kirjan keskiössä on kolmiodraama. Kiti, Toni, Mona. Mutta tällä kertaa kyseessä ei ole ihan se perinteisin kolmiodraama, ja useampi henkilö nousee lopulta tarinan kannalta tärkeäksi. Henkilöhahmoja kuvaillaan herkullisen elävästi ja armottoman kaunistelemattomasti. Hiljalleen lukijalle paljastuu koko kauhea totuus, Pettersson onnistuu asettelemaan monimutkaisen kuvion palaset siististi paikoilleen.

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen mutta myös hivenen haastava. Tapahtumat eivät etene kronologisessa järjestyksessä ja kerronta kulkee oudosti toisessa persoonassa. Minulla vierähti kymmeniä sivuja ennen kuin pääsin sisälle tarinaan, mutta lopulta sitkeys palkittiin ja huomasin olevani täydellisesti koukussa. Aluksi niin kummalliselta tuntunut sinä-muotoinen kerronta alkaa tarinan edetessä tuntua luonnolliselta.

Marjut Petterssonin kieli on hämmästyttävän taidokasta. Jokaista yksityiskohtaa kuvaillaan säälittömästi ja vivahteikkaasti. Kielikuvat ovat tarkkaan mietittyjä. Lukeminen on hidasta ja nautinnollista, minä pysähdyin jatkuvasti makustelemaan lukemaani. Mutta vaikka kerronta on eloisaa ja räiskyvää, Pettersson ei tunnu temppuilevan kielellä liikaa, vaan teksti soljuu luontevasti ja vakuuttavasti eteenpäin.

Enpä arvannut tähän Marjut Petterssonin rikosromaaniin tarttuessani, että käsissäni on näinkin hieno kirja. Pettersson ei päästä lukijaansa helpolla, mutta palkinnoksi lukija saa nauttia vahvatunnelmaisesta ja ajatuksia herättävästä romaanista.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 309 sivua.

Annika Eronen: Kaivo

IMG_20170602_174013

Myllylahti muisti minua kahdella kevään dekkariuutuudella, josta ensimmäiseksi otin luettavakseni tämän Annika Erosen esikoisteoksen. Annika Eronen on nelikymppinen lempääläinen toimittaja. Kaivon idea oli muhinut Erosen päässä seitsemän vuoden ajan, mutta romaanin kirjoittaminen oli vienyt lopulta aikaa vain puolisen vuotta. Kaivo käynnistää rikoskomisario Hannu Savolaisen tutkimuksista kertovan dekkarisarjan. Kiitos arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Tuula Kalliokoski sairastaa akuuttia leukemiaa, hänellä on elinaikaa jäljellä hädin tuskin muutama viikko. Yllättäen Kalliokoski katoaa Kanta-Hämeen keskussairaalasta, ja hänet löydetään seuraavana päivänä kuristettuna erakoituneen Eeva Rautiaisen kaivosta. Miksi Kalliokoski oli menossa tapaamaan Rautiaista? Miksi joku halusi murhata kuolemansairaan naisen?

Rikoskomisario Hannu Savolainen joutuu painiskelemaan kimurantin murhatutkinnan parissa. Johtolangat eivät tunnu johtavan mihinkään. Mutta lopulta alkaa vaikuttaa siltä, että Tuula Kalliokosken kuolemalla olisi yhteys vuosikymmenien taakse psykiatriseen sairaalaan ja sen potilaisiin sekä henkilökuntaan.

Olet herättänyt pedot sisälläni. Ne hyökkäilevät vasten kaltereitaan ja raapivat häkin kattoa ja lattiaa veitsenterävillä kynsillään. Ja pian ne ovat valmiita metsästämään.

Lempääläisen Annika Erosen kynästä on syntynyt kelpo esikoisdekkari. Vaikka johtolangat eivät aluksi tunnu johtavan minnekään ja syöpäsairaan naisen murha tuntuu käsittämättömältä, Eronen onnistuu pitämään lukijan mielenkiinnon yllä. Tarina ei jämähdä liiaksi paikoilleen, vaan uusia seikkoja paljastuu ja juoni rullaa mukavasti eteenpäin. Taustalla häämöttävistä uhkaavista voimista huolimatta Kaivo on veretön ja kevyehkö dekkari, jossa on havaittavissa ripaus Agatha Christien henkeä. Loppuratkaisu lipsahtaa epäuskottavan puolelle, mutta nautin mutkikkaiden juonikuvioiden avautumisesta.

Hämeenlinnaan sijoittuva Annika Erosen dekkari ei esittele erityisen mieleenpainuvia henkilöhahmoja, mutta päähenkilönä häärivä rikoskomisario Hannu Savolainen on ihan symppis leskimies. Masennukseen taipuvainen Savolainen asustelee kaksin Leevi-kissansa kanssa, on perinyt ankaralta pappisisältään työnarkomanian ja polttelee hurjat määrät tupakkaa. Onneksi Savolainen ei kuitenkaan piehtaroi liian synkissä tunnelmissa.

Annikan Erosen Kaivo ei pärjää vertailussa Arttu Tuomisen Murtumispisteelle tai Suvi Piiroisen Pahaa paremmalle. Eikä tarvitsekaan. Kaivo on selvästi kevyempi dekkari, kepeää viihdettä leppoisiin kesäpäiviin. Painan Annika Erosen nimen muistiini tulevaisuuden varalle, ehdottomasti voisin toistekin lukea Hannu Savolaisen tutkimuksista!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 328 sivua.

Jenny Rogneby: Tarkoitus pyhittää keinot

IMG_20170606_225122_614_20170607144426443

Jenny Rogneby (s. 1974) on syntynyt Etiopiassa, mutta hänet adoptoitiin pienenä Ruotsiin. Rogneby työskentelee rikostutkijana Tukholmassa, laulaa Cosmo4-yhtyeessä ja kirjoittaa dekkareita. Ja kaiken lisäksi hän on tyrmäävän kaunis! Tarkoitus pyhittää keinot on Leona-dekkarisarjan toinen osa. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Nyt oli aika.
Hän nosti kätensä ja kosketti kaulassaan olevaa ketjua. Tarttui rintakehään liimaantuneeseen hopeariipukseen. Puristi sitä tiukasti ja siirsi toisen kätensä peukalon laukaisimelle.
Hän hengitti sisään. Veti ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Kohotti sitten katseensa vielä viimeisen kerran kohti säkenöivän sinistä taivasta.
Sulki silmänsä.
Ja painoi.

Itsemurhapommittaja räjäyttää itsensä Tukholmassa valtiopäivätalon edessä. Pommi-isku kuitenkin epäonnistuu, mies jää henkiin, eikä isku vaadi kuolonuhreja. Rikostutkija Leona Lindberg saa tehtäväkseen kuulustella miestä. Kuuluuko pommittaja johonkin terroristiverkostoon ja onko pommi-iskuja luvassa lisää? Vai toimiko pommimies yksin?

Leona Lindberg ei haluaisi ottaa vaativia kuulusteluja hoidettavakseen. Leona ei ole toipunut vakavasti sairaan poikansa kuolemasta, ja poliisin työnsä ohessa hänellä on hoidettavanaan merkittävä keikka. Vaarallinen ammattirikollinen hengittää hänen niskaansa, vaatii rahojaan, eikä Leonalla olisi enää aikaa hukattavana.

Ensimmäiset kolme neljä vuotta poliisin työ oli ollut jännittävää. Sen jälkeen olin ymmärtänyt rajoitukset. Säännöt ohjailivat työtä niin paljon, ettei mitään ollut tehtävissä. Rikollisten maailmassa jokainen oli omillaan. Asetti itse omat rajansa.

En ole lukenut ensimmäistä Leona-dekkaria Kortit on jaettu, joten rikoskirjailija Jenny Rogneby ja hänen päähenkilönsä Leona Lindberg ovat minulle aivan uusia tuttavuuksia. Leona ei ole ihan tavanomainen poliisi, vaan Leonalla on tapana venyttää lakia poliisin työssään ja hääräillä rikollisten projektien parissa. Edellisen keikan mentyä mönkään Leona on kipeästi likaisen rahan tarpeessa, mutta hänen psyykkeensä on koetuksella kaksivuotiaan lapsen kuoleman ja perheen hajoamisen takia. Eikä poliisin saati sitten rikollisen hommat ole ihan helppoja.

Täytyy sanoa, että Leona – Tarkoitus pyhittää keinot yllätti minut jokseenkin iloisesti. En odottanut tältä dekkarilta paljoakaan, koska itsemurhapommittaja ja roistomainen poliisi eivät kumpikaan kuulostaneet niin kovin kiehtovilta. Mutta Jenny Rogneby on loihtinut aineksista mielenkiintoisen sopan, josta riitti viihdykettä moneksi illaksi. Ehkäpä hetkittäin sotkua on liikaakin, eivätkä juonenkäänteet ole aina niin uskottavia, mutta viihdyttämisen taidon Rogneby tuntuu osaavan.

Päähenkilöstä Leona Lindbergistä en voi väittää pitäväni. Epärehellinen Leona ei noudata lakia eikä sääntöjä, tekee typeriä temppuja, kohtelee läheisiään tökerösti, valehtelee ja huijaa. Mutta eihän päähenkilön tarvitsekaan miellyttää lukijaa. Hetkittäin jopa vähän ymmärsin, miksi Leona toimii niin kuin toimii, mutta suurimman osan ajasta Leona enimmäkseen vain ärsytti minua. Ja näin äitinä minun on vaikea hyväksyä joitakin Leonan ratkaisuista.

Ja sitten vielä vähän lisää nillitystä. Loppuratkaisu. Miten masentava ja surullinen. En halua pilata muiden lukukokemusta, joten tyydyn paljastamaan ainoastaan, että Jenny Rogneby ei todellakaan ole kirjoittanut dekkarilleen mitään iloista ja onnellista loppua. Langanpäitä jää niin runsaasti auki, että kirjasarjalle on selvästikin tulossa jatkoa, ja lukija yritetään koukuttaa pysymään Leona-dekkarien parissa.

Ruotsinkielinen alkuteos Leona – Alla medel tillåtna, 2016.
Suomentanut Anu Koivunen.
Kustantaja Bazar, 2017. 427 sivua.