Arnaldur Indriðason: Muistin piinaamat

wp-1485500982031.jpg

Olen lukenut kaikki islantilaisen Arnaldur Indriðasonin suomennetut dekkarit. Pidän erittäin paljon hänen tavastaan kertoa ihmiskohtaloista, koukuttaen ja koskettaen. Vuosi sitten lukemani Varjojen kujat ei ollut Erlendur-dekkarisarjaa, vaan siinä pääosassa oli eläköitynyt poliisi Konráð. Muistin piinamien myötä Arnaldur Indriðason palaa Erlendurin ja Marionin pariin. Kiitokset arvostelukappaleesta Blue Moonille!

Vuonna 1979 Reykjanesissa lämpövoimalasta valuva lauhdevesi on muodostanut pienen lammen keskelle sammalpeitteistä laavakenttää. Ihosairauksista kärsivien keskuudessa kiertää huhu, että lammen vesi helpottaa kutinaa. Kun psoriasista sairastava nainen on jälleen kerran kastautumassa lammella, hän löytää vedestä miehen ruumiin. Mies oli kuollut pudottuaan jostain korkealta, ja ruumis oli piilotettu lauhdevesilampeen. Tutkinta vie Erlendur Sveinssonin ja Marion Briemin amerikkalaisten tukikohtaan.

Samalla Erlenduria mietityttää taas yksi menneisyydessä tapahtunut selvittämätön katoamistapaus. Vuonna 1953 Dagbjört-niminen tyttö oli koulumatkallaan kadonnut jälkiä jättämättä. 18-vuotiaan Dagbjörtin koulutie kulki ohi Kamp Knoxin parakkileirin, joka oli rakennettu toisen maailmansodan aikana amerikkalaisten merijalkaväkijoukkojen sijoituspaikaksi ja josta sodan loputtua oli tullut köyhien islantilaisten surkea asuinalue.

Minulla on ollut pienoista dekkarikriisiä. Olen viimeisten kuukausien aikana nimittäin lukenut liian monta perushyvää ja keskinkertaista dekkaria, joiden parissa aika ei käy pitkäksi, mutta jotka eivät kuitenkaan ole varsinaisesti olleet mitään lukusukkuloita. Onneksi mokomasta kriiseilystä ei ollut nyt tietoakaan, eikä Arnaldur Indriðason pettänyt minua.

Arnaldur Indriðason osaa taitavasti kuljettaa rinnakkain kahta toisiinsa liittyvää tarinaa kahdessa eri ajassa, eikä Erlendur tälläkään kertaa malta olla tonkimatta menneisyyden salaisuuksia. Dekkarin pääjuoni sijoittuu vuoteen 1979, mutta samaan aikaan Erlendur pähkäilee 1950-luvulla tapahtunutta katoamista. Arnaldur kuvailee varmaotteisesti molempien ajanjaksojen yhteiskuntaa. Henkilöhahmot on uskottavia, aitoja, luontevia. Kerronta on miellyttävän rauhallista, dekkarin tunnelmaan sopivaa.

Muistin piinaamat ei ehkä ole ihan kaikkein parasta Arnalduria mutta voittaa kirkkaasti keskinkertaiset tusinadekkarit. Arnaldur Indriðasonin dekkarit kuuluvat ehdottomasti pohjoismaisen rikoskirjallisuuden parhaaseen A-luokkaan. Suosittelen tutustumaan!

Islanninkielinen alkuteos Kamp Knox, 2014.
Suomentanut Seija Holopainen. Kustantaja Blue Moon, 2016. 295 sivua.

Stephen Booth: Vedenpaisumuksen aikaan

wp-1484246896989.jpg

Olen lukenut kaikki aiemmin suomennetut Stephen Boothin dekkarit, ja tämä Vedenpaisumuksen aikaan on jo yhdeksäs suomennos. Boothin dekkarisarja rakentuu kahden päähenkilön ympärille, ylikonstaapelit Ben Cooper ja Diane Fry. Tapahtumat sijoittuvat Derbyshiren kreivikuntaan, kuvitteelliseen Edendalen pikkukaupunkiin. Kirjoissa on oma iso roolinsa Peak Districtilla, Britannian vanhimmilla ja suosituimmalla kansallispuistolla, jonka pohjoinen osa Dark Peak on karua turvenummea ja eteläinen White Peak on puolestaan vehreämpää aluetta.

Aamun uutisissa oli kerrottu, että vuorokauden sademääräennätyksiä oli rikottu jo useaan kertaan. Peak Districtillä oli yhdessä päivässä tullut vettä enemmän kuin normaalisti kuukaudessa. Silti sade ei osoittanut minkäänlaisia lakkaamisen merkkejä. Sitä tuli joka päivä kuin saavista. Pelloista oli tullut liejua ja tiet olivat muuttuneet joiksi. Heinäkuu ja elokuu olivat toistaiseksi olleet fiaskoja, jatkuva sade oli pitänyt turistit poissa ja asuntovaunu- ja telttailualueita oli suljettu ja ulkoilmatapahtumia jouduttu peruuttamaan. Kesä? Tämä muistutti enemmänkin monsuunikautta.

Kuivaa kevättä ja nummipaloja on seurannut erittäin sateinen kesä. Ylikonstaapeli Ben Cooper on pitkällä sairauslomalla, ja Diane Fry on vastentahtoisesti palannut vanhalle työpaikalleen tuuraamaan Cooperia. Kun ojasta löytyy kuollut mies, Cooper ei malta olla sekaantumatta tutkimuksiin.

Fry työnsi kädet taskuihin. Oliko väärin, että hän seisoi täällä märässä metsässä ja toivoi, että tunnistamaton mies oli joutunut rikoksen uhriksi? Todennäköisesti. Kyseessä saattoi ihan hyvin olla itsemurha tai tapaturmainen kuolema. Niitä takuulla tapahtui enemmän kuin murhia. Mutta hänen vaistonsa kertoi jotain muuta. Tämä mies oli päätynyt kuolleena ojaan jonkun toisen tekojen seurauksena.

Stephen Booth ei yritä sekoittaa lukijan päätä psykologisilla kikoilla eikä silmänkääntötempuilla, vaan hän tarjoilee tälläkin kertaa lukijoilleen rauhallista dekkarikerrontaa höystettynä hienolla miljöökuvauksella. Ben Cooper on surusta sekaisin eikä kykene töihin, ja samaan aikaan poliisiasemalla Diane Fry kiristelee ärtyneenä hampaitaan jouduttuaan palaamaan entiselle työpaikalleen. Siinä sivussa poliisien tutkimukset etenevät verkkaisesti ja vettä sataa melkoisesti.

Boothin rikosromaani muistuttaa jossain määrin kahta muuta nyt alkuvuodesta lukemaani Blue Moonin kustantamaa brittidekkaria, Ian Rankinin Toisen miehen haudassa ja Peter Robinsonin Pahaa poikaa. Kaikki kolme ovat nimittäin hyviä perusdekkareita, joiden seurassa viihtyy oivallisesti. Suuret kiitokset arvostelukappaleista Blue Moonille!

Englanninkielinen alkuteos Already Dead, 2013.
Suomentanut Raimo Salokangas.
Kustantaja Blue Moon, 2016. 320 sivua.

Peter Robinson: Paha poika

img_20170104_192735_128.jpg

Pieni helsinkiläinen kustantamo Blue Moon Kirjat julkaisee aina syksyisin muutaman laadukkaan käännösdekkarin, joihin jokaisen dekkarifanin kannattaisi ehdottomasti tutustua. Upeaa, että meille suomalaisille tarjotaan mahdollisuus lukea omalla äidinkielellämme sellaisia erinomaisia kirjailijoita kuin vaikkapa Ian Rankin, Arnaldur Indriðason ja Peter Robinson. Kiitos arvostelukappaleesta Blue Moonille!

Ylikomisario Alan Banks on lähtenyt lomamatkalle lataamaan akkuja. Sillä välin komisario Annie Cabbot lupautuu auttamaan Banksin entistä naapuria, Juliet Doylea, joka on kauhukseen löytänyt aikuisen Erin-tyttärensä huoneesta ladatun aseen. Rikostarkastaja Catherine Gervaise haluaa kaiken hoidettavan sääntöjä noudattaen ja lähettää yksikön noutamaan aseen Doylen kotoa. Poliisin operaatio ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan, ja pian Doylen perheen kotiin joudutaan kutsumaan ambulanssi.

Kun Alan Banks palaa lomamatkaltaan, hän joutuu toteamaan asioiden olevan kotopuolessa todella hullusti. Banksin syrjäinen mökki on muuttunut rikospaikaksi, Tracy-tytär on pakomatkalla pahan pojan kanssa, yksi poliiseista makaa kriittisessä tilassa sairaalan teho-osastolla, ja sisäinen tutkinta suorittaa omia tutkimuksiaan.

Peter Robinson on asunut viimeiset neljäkymmentä vuotta Kanadassa, mutta dekkariensa tapahtumat hän sijoittaa entiselle kotiseudulleen Yorkshireen Pohjois-Englantiin. Paha poika on jo yhdeksästoista Alan Banks -rikosromaani, mutta eipä Robinsonilla tunnu olevan aiheista pulaa, vaan tälläkin kertaa hän on keitellyt varsin herkullisen keitoksen. Vihastuneen naisen hetken mielijohteesta varastamasta aseesta syntyy melkoinen soppa, monta ihmistä joutuu vaaraan, eikä kuolonuhreilta vältytä. Ja voi Alan Banks parkaa, kun rentouttavalta lomalta palatessaan joutuu heti moisen sekasotkun, huolen ja murheen keskelle!

Ennen tätä Robinsonin Pahaa poikaa luin toisen Blue Moonin brittidekkarin, Ian Rankinin Toisen miehen haudassa. Kehuin sen olevan laadukas perusdekkari, vanhaa kunnon poliisitutkintaa, ilman yltiömäistä mäiskettä ja psykologista kikkailua. Samaa linjaa noudattaa myös Robinsonin Paha poika, mutta tämä on ehdottomasti monitahoisempi ja jännittävämpi.

Englanninkielinen alkuteos Bad Boy, 2010.
Suomentanut Ulla Ekman-Salokangas.
Kustantaja Blue Moon, 2016. 381 sivua.

Symppikseen Alan Banksiin voi nyt tammikuussa törmätä myös television puolella. Yle TV1 nimittäin esittää Ylikomisario Banks -sarjan uusia jaksoja lauantai-iltaisin 7.-21. tammikuuta 2017 kello 22.15. Jaksot ovat katsottavissa 14 vuorokauden ajan Yle Areenassa.

Ian Rankin: Toisen miehen haudassa

2016-12-28-18.10.56.jpg.jpg

Olen kymmenisen vuotta sitten lukenut useamman Ian Rankinin rikosromaanin, yhdeksän John Rebus -dekkaria. Sen jälkeen jostain kumman syystä unohdin Ian Rankinin moneksi vuodeksi. Jokin aika sitten sain Blue Moonilta pinon arvostelukappaleita ja ilokseni löysin kirjojen joukosta tämän Rankinin uusimman dekkarin. Miten olinkaan voinut tyystin unohtaa Ian Rankinin?! Kiitos arvostelukappaleesta Blue Moonille!

Rikoskomisario John Rebus on joutunut jäämään eläkkeelle Edinburghin poliisista. Nyt hän työskentelee siviilinä yksikössä, joka tutkii selvittämättömäksi jääneitä törkeitä väkivaltarikoksia. Rebusiin ottaa yhteyttä nainen, joka kertoo 18-vuotiaan tyttärensä kadonneen uudenvuodenaattona 1999. Samalla alueella on myöhemmin kadonnut jäljettömiin muitakin naisia, ja Rebus alkaa tutkia katoamistapauksia yhteistyössä rikoskomisario Siobhan Clarken kanssa. Kadonneiden naisten lisäksi John Rebusia mietityttää sisäisen tutkinnan Malcolm Fox, joka on ottanut Rebusin suurennuslasinsa alle.

Katsoi sitä mistä suunnasta tahansa, Rebus oli ongelma. Siobhan Clarken täytyi tietää se. Hän ei ollut typerä. Poliisimestarinkin olisi pitänyt tietää. Oliko Rebusilla jonkinmoinen ote poliisimestariin – oliko siinä selitys? Jotakin haudattuna arkistoihin? Ja ehkä oli ote myös rikoskomisario Clarkeen – ote joka oli jäänyt Foxilta huomaamatta, niin huolellinen kuin hän olikin.

Ian Rankinin Toisen miehen haudassa on jo kahdeksastoista John Rebus -rikosromaani. Ja ensimmäinen jossa sympaattinen Rebus on eläkkeellä rikoskomisarion virasta, vaikka eihän John Rebus malta viettää leppoisia eläkepäiviä eikä pysytellä pois poliisilaitokselta. Kirjan tunnelma on silti varsin rauhallinen, eikä taitava kirjailija Ian Rankin sorru tarpeettomaan hötkyilyyn. Kerronta on sujuvaa, huumoria pilkahtelee ilahduttavasti, rikostutkinta on uskottavaa.

Ian Rankinin John Rebus -sarja pitää sisällään laadukkaita perusdekkareita. Näitä lukee mielellään ja näiden parissa viihtyy hyvin. Rankin ei tarjoile lukijoilleen yltiömäistä mäiskettä, ei hurjaa kilpajuoksua aikaa vastaan, ei hillittömiä ammuskelukohtauksia. Eikä tarvitsekaan. Luen erittäin mielelläni välillä tällaisia perinteisiä brittidekkareita, vanhaa kunnon poliisitutkintaa, ilman psykologista jännitystä ja hiipivää kauhua.

Englanninkielinen alkuteos Standing in Another Man’s Grave, 2012.
Suomentanut Ulla Ekman-Salokangas. Kustantaja Blue Moon, 2016. 400 sivua.

Stephen Booth: Nummi palaa

IMG_20160112_180058

Peak Districtin luonnonsuojelualueen nummilla raivoaa lukuisia tulipaloja, ja palomiehet taistelevat liekkejä vastaan yötä päivää. Yllättäen sammuttajat löytävät nummelta maahan piilotettuina takin, repun ja muuta tavaraa, jotka kuuluvat pari vuotta sitten kadonneelle pariskunnalle. Samaan aikaan tulen uhkaamassa autioituneessa Light House -pubissa tapahtuu murha.

Nummi palaa on kahdeksas suomennettu Peak District -dekkari. Pääosissa ovat taas tutut rikosylikonstaapelit Ben Cooper ja Diane Fry. Dekkari jatkaa edeltäjiensä linjalla – Stephen Boothin vuolassanaisen kuvailun ohessa rikostutkimukset etenevät hiljalleen. Tutkinta ei tälläkään kertaa ole helpoimmasta päästä, ja Ben Cooperin yksityiselämä on suurten mullistusten kourissa. Dekkari on aika kesyä kamaa, sopii siis hyvin myös kovempia dekkareita vältteleville.

Luin peräkkäin kaksi viime syksynä suomeksi ilmestynyttä kustantamo Blue Moonin dekkaria. Sekä Arnaldur Indriðason että Stephen Booth eivät mässäile raakuuksilla, ja kumpikin on taitava kuvailemaan ympäristöä, ihmisiä. Näistä kahdesta Arnaldur Indriðasonin Varjojen kujat vei kuitenkin voiton, ihan jo pelkästään tunnelmoinnin ja hienojen kuvauksien takia. Rauhallisten dekkarien ystäville suosittelen tutustumista kumpaankin kirjailijaan.

Englanninkielinen alkuteos Dead and Buried, 2012.
Suomentanut Raimo Salokangas. Kustantaja Blue Moon, 2015. 336 sivua.

Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat

IMG_20160112_180058

Huolestunut nainen ottaa yhteyttä poliisiin, kun hänen naapuriaan ei ole näkynyt aikoihin. Poliisit löytävät vanhuksen kuolleena vuoteestaan. Kuolema näyttää luonnolliselta, mutta tutkimuksissa selviää, että mies on tukehdutettu tyynyllä. Vanhuksen pöydältä kirjan välistä löytyy lehtileikkeitä vuodelta 1944, jolloin nuori nainen oli löydetty kuristettuna Kansallisteatterin takaa Reykjavikissa.

Islantilaisen Arnaldur Indriðasonin Erlendur-dekkarisarja on ollut minulle mieluista luettavaa, mutta tämä Varjojen kujat ei jatka Erlendurin, Elínborgin ja Sigurður Ólin tarinaa. Tällä kertaa pääosassa nimittäin on eläköitynyt poliisi Konráð, joka alkaa aikansa kuluksi autella vanhuksen kuoleman tutkinnassa. Minun päässäni Erlendur ja Konráð menivät aluksi suloisesti sekaisin, ja hetkittäin oikeasti unohdin lukevani nyt Konráðista enkä Erlendurista. Konráð on miellyttävä kirjallinen tuttavuus, jotenkin vanhastaan tuttu vaikka uusi onkin. Helposti lähestyttävä ja rauhallinen. Kirjan edetessä Konráðin menneisyyttä valotetaan, ja Konráð ei enää sekoittunut päässäni Erlenduriin.

Arnaldur Indriðason on parhaimmillaan kuljettaessaan rinnakkain kahta tarinaa, nykyajassa ja menneisyydessä. Varjojen kujat jatkaa tätä hyväksi havaittua kaavaa – nykyajassa selvitellään vanhuksen kuolemaa ja vuodessa 1944 tutustutaan kuristetun naisen tapaukseen. Arnaldur ei totutusti tälläkään kertaa tarjoile lukijoilleen piinaavaa jännitystä eikä väkivallalla mässäilyä vaan miellyttävän tarinan ihmisistä. Dekkarin tempo on rauhallinen mutta ei tylsä. Arnaldur osaa johdattaa kertomusta eteenpäin sujuvasti, eivätkä lyhyet luvut tee kerronnasta töksähtelevää. Hienoa ajankuvausta toisen maailmansodan aikaisesta Islannista. Maahisia ja piilokansaa. Hiljainen ja surumielinen. Upea.

Islanninkielinen alkuteos Skuggasund, 2013.
Suomentanut Seija Holopainen. Kustantaja Blue Moon, 2015. 295 sivua.