Preston & Child: Koston kehä

IMG_20180506_135934_078.jpg

Yhdysvaltalaiskaksikon Douglas Prestonin ja Lincoln Childin yhteistyönä kynäilemä Pendergast-sarja on tarjonnut kaltaiselleni dekkarifanille melkoista nannaa. Tapahtumarikasta rikostutkintaa ripauksilla yliluonnollisia vivahteita. Vauhdikkaita seikkailuja ja koukuttavia mysteerejä. Pääosassa on kiehtova ja älykäs FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergast.

Koston kehä on yhdeksäs suomennettu Pendergast-dekkari, suoraa jatkoa Houreunen käynnistämälle Helen-trilogialle. Kaksitoista vuotta aiemmin Pendergastin rakas vaimo Helen oli menehtynyt leijonan hyökkäyksessä Sambiassa. Pendergast oli vuosikausia luullut Helenin kuoleman olleen pelkkä kammottava onnettomuus, mutta Houreunessa Pendergastille selvisi sen sittenkin olleen huolellisesti suunniteltu murha. Erikoisagentti Aloysius Pendergast, komisario Vincent D’Agosta ja ylikomisario Laura Hayward alkoivat selvitellä Helenin salaisuuksia ja löytävät murhan takaa monimutkaisen salaliiton.

Onneksi Houreuni-kirjan tapahtumat ovat vielä melko tuoreessa muistissani. Koston kehä nimittäin jatkaa ihan suoraan siitä, mihin Houreunessa jäätiin. Douglas Preston ja Lincoln Child eivät tuhlaa aikaansa kertauksiin vaan kiidättävät lukijansa suoraan toiminnan keskelle. Hyvä niin. Houreunen sisältö oli niin runsas ja monitahoinen, ettei sitä voisikaan tiivistää lukijalle siistiksi parin lauseen yhteenvedoksi. Lukekaa siis ensin Houreuni ennen kuin säntäätte Koston kehän pariin.

Koston kehä muistuttaa valitettavasti venytettyä takaa-ajotrilleriä, johon on sullottu vähän liikaakin kaikkea. Kissa-hiiri-leikki on toki ihan viihdyttävää seurattavaa, mutta Helenin kuoleman selvittely tuntuu välillä jäävän harmillisesti paitsioon. Henkilöhahmoja on runsaasti, tilanteet ja paikat vaihtuvat. Juoni haarautuu ja rönsyilee. Pienissä pätkissä kirjaa lukiessani olin vähällä kadottaa punaisen langan.

Mutta ei viisisataa sivua luettavaa tunnu paljolta, kun kirja on täynnä toinen toistaan henkeäsalpaavampia juonenkäänteitä. Koston kehässä lukija pääsee jännittämään niin skotlantilaiselle sumuiselle suomaalle ja newyorkilaiseen kolkkoon vankimielisairaalaan kuin myös Pendergastin hämyiseen kartanoon. Tilanteet ovat välillä hyvinkin tukalia, mutta onneksi sankarimme on nokkela.

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos Cold Vengeance, 2011.
Suomentanut Pekka Marjamäki.
Kustantaja Gummerus, 2018. 490 sivua.

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

IMG_20180415_111945_284.jpg

Minä näen sinut. Mutta sinä et näe minua. Olet uppoutunut pokkariisi, jonka kannessa on tyttö on punaisessa mekossa. En näe kirjan nimeä, mutta sillä ei ole väliä: niissä on kaikissa sama tarina. Jos poika ei tapaa tyttöä, poika väijyy tyttöä. Poika tappaa tytön.
Tarinan ironia kolahtaa minuun.

Zoe työskentelee toimistopäällikkönä kiinteistövälitysfirmassa Lontoon keskustassa. Mutta kohtuuhintaiset asunnot ovat kaukana keskustasta, joten joka arkiaamu ja joka arki-ilta Zoe kulkee julkisilla kotoa töihin ja töistä kotiin. Ahtautuu täpötäysiin vaunuihin. Joutuu sietämään ventovieraiden ihmisten läheisyyttä ja tungettelevia katseita. Märän koiran hajuisia päällystakkeja ja turistien liian suuria selkäreppuja.

Taas yhtenä perjantai-iltana raskaan työviikon jälkeen Zoe matkustaa kotiin miehensä ja kahden aikuisen lapsensa luo. Haaveilee noutoruuasta ja kylmästä viinistä, sohvasta ja televisio-ohjelmista. Junassa Zoe vilkuilee hajamielisenä sanomalehteä, ja yhtäkkiä seuralaispalvelun lehtimainos saa hänet tolaltaan. Mainoksen valokuva on epäselvä, mutta Zoe on varma, että kuvan nainen on hän itse.

Muutamaa päivää myöhemmin Zoe päätyy töissä selailemaan vanhempaa London Gazetten numeroa. Hän löytää sanomalehden viimeiseltä aukeamalta seksilinjojen ja seuralaispalveluiden joukosta taas samanlaisen mainoksen, mutta tällä kertaa kuvassa on eri nainen. Ja kun nainen pian joutuu rikoksen uhriksi, ei Zoe voi olla miettimättä, onko seuraavaksi hänen vuoronsa.

Rutiini tuntuu sinusta rauhoittavalta. Se on tuttu ja turvallinen.
Rutiini tuo sinulle turvallisen olon.
Rutiini tappaa sinut.

Moni meistä noudattaa päivä toisensa perään samoja rutiineja. Me olemme omien tapojemme orjia. Samaan aikaan töihin, aina samaa reittiä. Sitten samaan aikaan töistä kotiin, taas samaa tuttua reittiä. Ruokaostokset tehdään samassa kaupassa samana viikonpäivänä. Jumppatunti aina keskiviikkoiltaisin, juoksulenkki aina sunnuntaiaamuisin. Mutta entä jos joku tuntee meidän rutiinimme yhtä hyvin kuin me itsekin? Entä jos joku seuraa metrossa, vakoilee salaa ruokakaupassa, käy samassa kahvilassa samaan aikaan ja hautoo pahoja ajatuksia? Entä jos rutiinit koituvat kuolemaksi?

Clare Mackintoshin esikoisromaani Annoin sinun mennä iski suoraan jokaisen äidin pahimpaan pelkoon. Mackintoshin toinen psykologinen trilleri Minä näen sinut levittää hyytävää kauhua vieläkin laajemmalle alueelle, nyt nimittäin pelotellaan kaikkia naisia. Ilahduttavasti nämä kaksi trilleriä eivät ole toistensa toisintoja, latteita kopioita, vaan Mackintosh on kehitellyt taas ihan erilaisen tarinan. Ja niin paljon kuin pidinkin Mackintoshin esikoisesta, Minä näen sinut kolahtaa vieläkin rajummin.

Psykologisten trillerien ongelmana usein on epäuskottavat henkilöhahmot, verkkaisesti etenevä kerronta ja ennalta-arvattavuus. Olen tänäkin vuonna lukenut muutaman keskinkertaisen trillerin, joista en muista enää juuri mitään. Clare Mackintoshin Minä näen sinut onnistuu kuitenkin olemaan sekä uskottava että yllättävä. Taitavasti kirjoitettua jännitystä, sopivasti pelottelua ja odottamattomia juonenkäänteitä. En kaivannut tiivistämistä, en mitään pois enkä mitään lisää. Enemmän lukuaikaa olisin sen sijaan kaivannut, tämä olisi ollut ihana ahmaista yhdeltä istumalta. Psykologisten trillerien parhaimmistoa!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos I See You, 2016.
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.
Kustantaja Gummerus, 2018. 413 sivua.

Michael Connelly: Yövuoro

IMG_20180408_120919_511.jpg

”Koko homma menee aamulla murtopuolen pöydälle”, Jenkins sanoi. ”Mitä jos annettaisiin niiden hoitaa tämä?”
”Mutta eiväthän ne hoida”, Ballard sanoi. ”Tämä juttu hukkuu muiden sekaan. Sitä ei selvitetä pidemmälle, eikä se ole reilua tuota naista kohtaan.”
Hän nyökkäsi kohti keittiötä, missä uhri istui lohduttoman näköisenä.
”Ei kai tässä kukaan reiluudesta ole mitään puhunut”, Jenkins sanoi. ”Tämä nyt on tämmöistä.”

Konstaapeli Renée Ballard ja hänen työparinsa John Jenkins tekevät pelkkää yövuoroa Los Angelesin poliisissa Hollywoodin jaostossa. Jenkinsille yötyöt sopivat hyvin, sillä hän haluaa olla päivisin kotona vakavasti sairaan vaimonsa luona. Ballard sen sijaan oli joutunut yövuoroon vasten tahtoaan vähän yli kaksi vuotta sitten. Ballard oli silloin tehnyt valituksen murharyhmän pomon ahdistelusta, mutta asia oli päätetty lakaista maton alle, ja Ballard oli passitettu yövuoroon.

Toisinaan Renée Ballard haluaisi tutkia tapauksen alusta loppuun, mutta sitä ei yövuorolaisille suoda. He vain käyvät öisillä rikospaikoilla, kirjoittavat alustavia raportteja ja sitten antavat tapaukset eteenpäin muiden tutkittavaksi. Mutta eräänä yönä eteen tulee kolme tapausta, jotka eivät jätä Ballardia rauhaan. Yksinäisen naisen kotiin tehty murtovarkaus. Prostituoidun raju pahoinpitely. Viisi kuolonuhria vaatinut yökerhoammuskelu. Ballard alkaa tehdä omia tutkimuksiaan esimiehiltään salaa.

”Minä luen Marcielle kirjoja paikoista, joihin emme päässeet. Hän on tällä hetkellä kiinnostunut Japanin historiasta, joten minä luen sitä. Siellä on sanonta sopeutumista korostavasta yhteiskunnasta: törröttävä naula hakataan piiloon.”
”Eli mitä tuo tarkoittaa?”
”Sitä että täällä laitoksella on paljon porukkaa vasara kädessa. Pidähän varasi.”

Yövuoro on yhdysvaltalaisen Michael Connellyn uuden dekkarisarjan ensimmäinen osa ja esittelee konstaapeli Renée Ballardin, päättäväisen ja sinnikkään naispoliisin. Yövuoro saapui minulle maaliskuussa yllärinä, eikä minulla ollut oikein mitään ennakko-odotuksia kirjan suhteen. Halusin kuitenkin antaa Michael Connellylle ja Renée Ballardille mahdollisuuden. Ja kylläpä kannatti lukea tämä. Yövuoro nimittäin yllätti minut varsin iloisesti! Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle.

Yövuoron juoni rullailee mukavan jouhevasti eteenpäin. Vaikka Ballardilla on työn alla kolme eri tapausta, henkilögalleria ei kasva dekkarin edetessä liian laajaksi. Sivupoluille ei harhailla eikä paikoilleen jämähdetä. Tilanteet vaihtuvat, uusia seikkoja paljastuu. Yllättäviä käänteitä, tihenevää jännitystä. Lukija on tiukasti koukussa.

Poliisihommien ohessa päähenkilö Renée Ballard tulee hiljalleen tutuksi, mutta Michael Connelly keskittyy enemmän hänen työhönsä kuin yksityiselämän kiemuroihin. Renée Ballardin elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta hän ei jatkuvasti märehdi ja vatvo menneitä. Virkistävää lukea välillä poliisista, joka ei hae lohtua pullosta eikä kohtele läheisiään kaltoin. Vapaa-ajallaan Ballard suppailee meressä ja leikkii koiransa kanssa hiekkarannalla. Tosin sitä vapaa-aikaa ei kovinkaan paljoa jää, kun määrätietoinen Ballard selvittelee rikoksia uutterasti yötä päivää. Ilman ylityökorvauksia.

Jään innokkaana odottamaan, miten konstaapeli Renée Ballardin tarina kehittyy sarjan tulevissa osissa. Seuraavassa Ballard-dekkarissa (eng. Dark Sacred Night) tehokaksikko Renée Ballard ja Harry Bosch tulevat yhdistämään voimansa ja tutkivat tiimityönä uutta tapausta. Mielenkiintoista! Rikoksia ja rikollisia Hollywoodissa epäilemättä piisaa, eikä Ballard taatusti luiki pahoja miehiä pakoon.

Englanninkielinen alkuteos The Late Show, 2017.
Suomentanut Tero Valkonen.
Kustantaja Gummerus, 2018. 390 sivua.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani

IMG_20180311_175534_898.jpg

Muutama viikko sitten postilaatikostani löytyi ennakkokappale helsinkiläisen Anniina Tarasovan (s. 1985) esikoisromaanista Venäläiset tilikirjani. Myönnän, kirja ei aluksi herättänyt minussa oikein minkäänlaista kiinnostusta. Bisnesmaailman Bridget Jones, suomalaisen ja venäläisen kulttuurin yhteentörmäyksiä, reteää ja persoonallista. Mutta sitten aloin kuulla kehuvia kommentteja sieltä sun täältä, eihän tämä kuulemma olekaan silkkaa hömppää, ja niinpä päätin hilata Tarasovan kirjan ylöspäin lukupinossani. Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Reija Wren työskentelee suuren konsernin pääkonttorissa Turussa taloushallinto-osastolla. Kihlattunsa estelyistä huolimatta Reija lupautuu kahdeksan kuukauden ulkomaan pestille ja lähtee innoissaan Venäjälle suorittamaan konsernin sisäistä tarkastusta. Kielitaitoiselle Reijalle Pietari on ennestään tuttu kaupunki, hän tuntee venäläisen byrokratian. Heti junamatkalla kuitenkin sattuu ja tapahtuu, eikä perillä Pietarissakaan vältytä kommelluksilta. Kaiken lisäksi pietarilaisen firman juristi on yllättäen kadonnut, ja yrityksen johtaja suhtautuu Reijaan vihamielisesti.

Anniina Tarasovan Venäläisiä tilikirjoja on mahdotonta sovittaa mihinkään tiukasti rajattuun genreen. Toisaalta kirja on viihteellistä hömppää, toisaalta kirjassa on koukuttavan dekkarin ja jännärin aineksia. Yritysmaailma on vahvasti läsnä, mutta se on lopulta vain yksi osa runsasta kokonaisuutta. Esikoiskirjailija esittelee herskyvästi venäläisten tapoja ja saa lukijan mahan kurnimaan kuvatessaan paikallisia kulinaarisia herkkuja. Kieli on eläväistä ja hauskaa.

Päähenkilö Reija Wren koheltaa, säheltää ja mokailee, mutta samaan aikaan Reija on piinkova taloushallinnon asiantuntija ja erittäin pätevä työssään. Iltaisin Reija viihtyy baareissa ja yökerhoissa juomassa olutta ja polttamassa sikareita tai pelailee asunnollaan lumilautapeliä pleikkarilla. Reija ei ole täydellinen mutta ei myöskään holtiton tohelo. Hän on moniulotteinen hahmo, joka ei mahdu tarkasti määriteltyihin muotteihin, vaan hän uskaltaa olla oma itsensä.

Pienenä miinuksena voisin sanoa, että kirjassa on minun makuuni vähän liikaakin kaikkea. Minä nimittäin koin Tarasovan kerronnan välillä turhan poikkoilevana ja jouduin välillä pysähtymään vetääkseni henkeä. Tilintarkastuksesta hämyiseen baariin ja ruokakojulta Nevan rannalle. Yksityiskohtaista ja vivahteikasta kerrontaa, vauhdikasta ja räväkkää elämänmenoa. Ehkä jotain olisi voinut jättää pois ja samalla tiivistää tarinaa.

Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani on kansainvälistä tasoa oleva viihderomaani, jolle löytyy varmasti laaja lukijakunta. Sujuvasti kirjoitettua esikoisromaania voi lämpimästi suositella niin chick litin ystäville kuin myös kevyitä dekkareita ahmiville. Mikäli olet kiinnostunut Venäjästä, lue tämä. Tai mikäli sinua kiinnostaa konsernimaailma, on tämä kirja sinulle.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Gummerus. 469 sivua.
Kannen suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Preston & Child: Houreuni

IMG_20171006_145734_462.jpg

Yhdysvaltalaisten Douglas Prestonin ja Lincoln Childin luoma Pendergast-sarja hemmottelee lukijoitaan vähän erilaisella dekkariviihteellä. Rikostutkintaa höystettynä piristävällä ripauksella yliluonnollisia elementtejä. Jännitystä, seikkailua ja mysteerejä. Dekkarisarjan pääosassa on kiehtova ja arvoituksellinen FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergast.

Ensimmäiset Pendergast-dekkarit Ihmeiden kabinetti ja Kuoleman asetelma olivat viiden tähden jännäreitä. Tulikiven, Veljensä vartijan ja Kuolleiden kirjan muodostama Diogenes-trilogia ei kuitenkaan yltänyt aiempien kirjojen tasolle. Diogenes-trilogian jälkeen Pimeyden pyörä ja Kuoleman naamio olivat iloisia yllätyksiä, mutta aivan eivät nekään vetäneet vertoja ensimmäisille kirjoille. Ja nyt käsissäni on kahdeksas suomennettu Pendergast-mysteeri, Houreuni. Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Pendergast nojautui taaksepäin tuolissaan. Hän nosti hienoisesti vapisevan kätensä kauhuissaan suulleen. Helen Pendergastin kuolema ei ollut sittenkään traaginen onnettomuus. Kyse oli kylmäverisestä murhasta.

Kaksitoista vuotta sitten Pendergastin rakas vaimo heitti henkensä leijonan hyökättyä hänen kimppuunsa Sambiassa. Tarkastellessaan Helenille kuulunutta metsästyskivääriä Pendergast oivaltaa yhtäkkiä, että hänen vaimoaan kohdannut onnettomuus olikin huolellisesti suunniteltu murha. Järkyttynyt Pendergast kääntyy komisario Vincent D’Agostan puoleen, ja D’Agosta jää pitkälle virkavapaalle auttaakseen ystäväänsä. Miksi Helen murhattiin, kuka oli syyllinen? Saadessaan selville edesmenneen vaimonsa varjelemia salaisuuksia Pendergast joutuu miettimään, kenen kanssa hän oikein meni naimisiin.

Pendergast tiesi, että Helen oli rakastanut häntä, mutta siitä huolimatta oli käymässä yhä ilmeisemmäksi, että hänen vaimonsa oli viettänyt kaksoiselämää. Tilanne oli katkeran ironinen: Helen oli ollut ainoa henkilö, johon hän oli voinut luottaa ja jolle hän oli kuunaan uskoutunut – ja Helen oli myös koko ajan salannut häneltä totuuden.

Kaikki suomennetut Pendergast-dekkarit ovat yli 500-sivuisia, eikä myöskään Houreuni tee poikkeusta. Luettavaa siis riittää yllin kyllin. Toisinaan näin paksut romaanit tuntuvat turhaan venytetyiltä, mutta Houreunessa ei ole pitkiä suvantovaiheita, vaan huisia juonenkäänteitä on tarjolla tasaiseen tahtiin ja kiitettävissä määrin. Yrittäessään selvittää Helenin salaisuuksia Aloysius Pendergast ja Vincent D’Agosta reissaavat ympäriinsä, muun muassa Sambiasta Georgiaan ja Louisianasta Floridaan. Välillä kaksikon eteen tuntuu tulevan läpipääsemätön umpikuja, mutta sitten jokin pieni uusi yksityiskohta auttaa taas Pendergastia ja D’Agostaa tutkimuksissa eteenpäin. Tapaukseen liittyvät niin kadonnut mustakehyksinen maalaus kuin myös sukupuuttoon kuollut carolinanpapukaija.

Douglas Prestonin ja Lincoln Childin Houreuni on ehdottomasti parhaimmasta päästä suomennetuista Pendergast-jännäreistä. Ellei jopa paras. Otin ilolla vastaan vauhdikkaan tutkimusmatkan Pendergastin edesmenneen vaimon salaisuuksiin. Vaikka matkan varrella on lukuisia mutkia matkassa ja aseet paukkuvat, romaanin sävy pysyy mukavan kepeänä, eikä Pendergast vaivu liiaksi synkistelemään. Douglas Preston ja Lincoln Child onnistuvat yllättämään lukijansa kerta toisensa jälkeen, seikkailun tiimellyksessä ei aika käy pitkäksi.

Houreuni käynnistää Helen-trilogian, joten toivottavasti Gummerus jatkaa kirjasarjan suomentamista ja suomalaiset lukijat pääsevät ensi vuonna jännittämään trilogian seuraavan osan parissa. Enkä panisi ollenkaan pahakseni, vaikka Gummerus innostuisi ensi vuonna julkaisemaan parikin Pendergastia. Suomennostahti on nimittäin useamman vuoden perässä, ja tämän Houreunen jälkeen kirjailijakaksikko Preston & Child on ehtinyt kynäilemään jo useamman Pendergast-dekkarin lisää.

Englanninkielinen alkuteos Fever Dream, 2010.
Suomentanut Pekka Marjamäki.
Kustantaja Gummerus, 2017. 576 sivua.

Camilla Läckberg: Noita

IMG_20170903_214229_688

Ruotsalainen Camilla Läckberg (s. 1974) on aikaisemmalta ammatiltaan ekonomi, mutta uranvaihto kirjailijaksi kannatti. Nykyään Läckbergia voi ihan ansaitusti kutsua dekkarikuningattareksi. Hänen rikosromaanejaan on myyty lähes 60 maassa yhteensä peräti 20 miljoonaa kappaletta. Kirjoista on tehty niin elokuvia kuin myös televisiosovituksia. Noita on Fjällbackan kylään sijoittuvan dekkarisarjan kymmenes osa. Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Vieläkään ei näkynyt mitään. Pelkkää vettä. Hän käänsi katseensa hitaasti kohtia omia jalkojaan. Silloin hän näki hiukset. Punaiset hiukset, jotka huljuivat sameassa vedessä kuin meriheinä.

Kolmekymmentä vuotta sitten neljävuotias Stella katosi. Sieppauksesta ja taposta tuomittiin kaksi 13-vuotiasta tyttöä, jotka alaikäisinä kuitenkin välttivät vankilan. Helen on jäänyt paikkakunnalle asumaan, mutta Marie on luonut näyttelijän uraa Hollywoodissa ja palannut vasta nyt Fjällbackaan, kuvaamaan uutta elokuvaa.

Ja sitten neljävuotias Linnea katoaa. Samasta talosta ja samanikäisenä kuin Stella aikoinaan. Poliisit alkavat tutkia, mikä kahta rikosta yhdistää vai onko kaikki pelkkää sattumaa.

Kuolema vaikutti niin moniin. Vaikutukset levisivät kuin renkaat vedenpinnalla, mutta ne, jotka olivat keskipisteessä, kärsivät tietysti eniten. Ja suru välittyi sukupolvelta toiselle.

Minulla on ollut Camilla Läckbergin kanssa paljon lyhyempi suhde kuin monilla muilla dekkarifaneilla. Olin tätä ennen lukenut Läckbergiltä vain Saarnaajan ja Leijonankesyttäjän. Tunnistan silti jo Läckbergin tyylin, ja Noita jatkaa samalla kaavalla. Läckbergia aiemmin lukeneet tietävät siis uuden kirjan avatessaan, mitä suurin piirtein on tälläkin kertaa odotettavissa. Erica Falck sekaantuu taas poliisimiehensä työhön, heidän avioliittonsa on niin siirappisen täydellistä ja Erica niin lumoavan kaunis. Yäk.

Läckberg käsittelee dekkarissaan tuntemattoman pelkoa ja muukalaisvastaisuutta. Hän rinnastaa entisaikojen noitavainot nykypäivän maahanmuuttovihaan. Noidiksi syytettyjä naisia poltettiin roviolla, nykyään heitetään polttopulloja vastaanottokeskusten ikkunoista. Rasismi alkaa olla puhkikaluttu aihe eivätkä noitavainotkaan kovin omaperäiseltä kalskahda, mutta Läckberg on onnistunut kieputtamaan juonikuvioista herkullisen ja monitahoisen keitoksen.

Mutta lähes 700 sivua on paljon. Läckberg kuljettaa rinnakkain kolmea eri tarinaa, joista yksi tapahtuu nykyajassa, toisessa seuraillaan siepatun Stellan tapausta vuodessa 1985, kolmannessa hypätään 1600-luvulle ja noitavainoihin. Henkilöhahmoja on runsaasti, ja liian monet kohtauksista ovat juonen kannalta ihan epäoleellisia. Varsinkin 1600-luvulle sijoittuva osuus on liiaksi päälle liimatun tuntuinen ja jää lopulta harmillisen irralliseksi. Kerrontaa olisi voinut tiivistää reippaasti. Napakampi ote olisi ehdottomasti tehnyt Läckbergin dekkarille hyvää.

Ruotsinkielinen alkuteos Häxan, 2017.
Suomentanut Outi Menna.
Kustantaja Gummerus, 2017. 687 sivua.

Jussi Adler-Olsen: Vartija

IMG_20170803_194842_095_20170803200019152

Tanskalainen Jussi Adler-Olsen (s. 1950) on työskennellyt muun muassa näytelmäkirjailijana, kääntäjänä ja kustannustoimittajana. Varsinaisen läpimurtonsa kirjailijana hän teki Osasto Q -rikossarjallaan. Vartija on Osasto Q -sarjan kuudes osa. Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Hän näki joka puolella harmaan sävyjä. Lepattavat varjot ja hellävarainen pimeys kietoutuivat hänen ympärilleen peitoksi ja pitivät hänet lämpimänä.

Rikostutkija Carl Mørckin ilta on venähtänyt pitkäksi ja hän torkkuu työpöytänsä ääressä, kun soiva puhelin keskeyttää hänen päivänokosensa. Eläkkeelle jäävä poliisi Bornholmin saarelta yrittää pyytää Osasto Q:n apua jonkin kimurantin rikostapauksen tutkinnassa. Carl Mørck ei suhtaudu kovinkaan suopeasti miehen avunpyyntöön. Ja seuraavana päivänä tapahtuu traaginen välikohtaus.

Carl, Rose ja Assad päätyvät tutkimaan seitsemäntoista vuotta sitten tapahtunutta yliajoa. Bornholmin korkeakoulun suosituin tyttö oli löydetty kuolleena, rajun liikenneonnettomuuden seurauksena puuhun paiskautuneena. Johtolankoja oli tasan nolla, yliajo jäi selvittämättä ja syyllinen tuomitsematta. Kaikkien mielestä kyseessä ei kuitenkaan ollut pelkkä tahaton tappo ja liikennepako vaan harkitusti tehty murha.

Tutkimukset Bornholmin saarella johdattavat Osasto Q:n taivaankappaleita palvovan esoteerisen lahkon, Luonnonabsorptioakatemian, jäljille. Yhteisön johtajan oikeana kätenä toimii lujaluontoinen nainen, joka tekee päättäväisesti kaikkensa suojellakseen sekä itseään että lahkon karismaattista johtajaa.

Vain vähän aikaa. Ne olivat ainoat konkreettiset sanat, joita Carl pystyi ajattelemaan, loput hänestä oli pelkkää ruumista.

Monet kirjailijat ovat ammentaneet jännäreihinsä aineksia joko todellisista tai kuviteltuista uskonnollisista kulteista. Saatananpalvontaa, eläinuhreja, joukkoitsemurhia. Muutama vuosi sitten minäkin ahmin monta dekkaria, joissa pääpahiksen roolia esittivät jonkin vaarallisen uskonlahkon jäsenet. Sitten iski totaalinen kyllästyminen, aloin vältellä mystisistä kulteista kertovia dekkareita. Joskus tauko on paikallaan ja nyt olen taas hiljalleen alkanut lämmetä aiheelle. Viime vuonna lukaisin ainakin kaksi uskonnollisista yhteisöistä kertovaa dekkaria, Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin ja Prestonin & Childin Kuoleman naamio. Mutta tällä kertaa tarjolla ei ole lapsiuhreja, voodoo-taikoja eikä edes eläviä kuolleita, kun uskonlahkoteemaan pureutuu Jussi Adler-Olsen kuudennessa Osasto Q -dekkarissaan Vartija.

Jussi Adler-Olsen juoksuttaa rinnakkain kahta tarinaa. Toisessa seuraillaan nykyajassa Osasto Q:n tutkimuksia, toisessa keskitytään lahkon pakkomielteiseen avainhenkilöön. Enkä voi kuin ihailla, miten taitavasti Adler-Olsen rakentaa dekkarinsa juonta ja koukuttaa lukijansa. Tarina rullaa eteenpäin kuin itsestään, sivut kääntyilevät vauhdilla. Carl, Rose ja Assad ovat vallan mainio kolmikko, ja henkilöiden vuoropuhelut ovat rennon humoristisia, luontevan sujuvia. Lukijoiden silmille ei heitellä ylen määrin verta ja suolenpätkiä, vaan mestarillinen Adler-Olsen osaa hienosti luoda jännitystä ilman järjettömiä raakuuksia.

Jussi Adler-Olsenin Vartija on timanttinen ja teräksinen dekkari, viimeisen päälle kirkkaaksi hiottu ja napakaksi taottu. Mikäli tämä huikea tanskalainen dekkarikirjailija on sinulle vielä tuntematon, kehotan tutustumaan hänen tuotantoonsa mahdollisimman pikaisesti. Adler-Olsen ei todellakaan petä.

Tanskankielinen alkuteos Den grænseløse, 2014.
Suomentanut Katriina Huttunen.
Kustantaja Gummerus, 2017. 570 sivua.

Daniel Cole: Räsynukke

IMG_20170724_230629_705

Brittiläisen Daniel Colen (s. 1983) pirullinen esikoisromaani Räsynukke on tänä vuonna löytynyt monen lukutoukan yöpöydältä. Dekkarin käännösoikeudet myytiin nimittäin yli 30 maahan jo ennen teoksen julkaisemista. Kirjan mainostetaan pitävän sisällään kekseliään ja mielipuolisen murhatarinan yhdistettynä kiivastempoiseen kerrontaan ja sysimustaan huumoriin. Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

”Eikö minulla pitänyt olla vapaa viikonloppu?”
”Ei ole enää. Tulet tänne katsomaan rikospaikkaa.”
”Ai sinun pöytäsi viereen?” Wolf kysyi vain puoliksi leikillään. Pomoa ei ollut näkynyt kentällä vuosikausiin.
”Onpa hauskaa. Minut päästettiin ulos tätä juttua varten.”
”Ai niin paha tapaus?”
Linjalla oli hetken hiljaista, ennen kuin Simmons vastasi: ”Aika paha.”

Rikosylikonstaapeli William Layton-Fawkes, lempinimeltään Wolf, hälytetään keskellä yötä makaaberille rikospaikalle. On löytynyt ruumis lontoolaisesta vuokrakämpästä, vastapäätä Wolfin omaa asuntoa. Ruumis joka kiinnitetty siimoilla kattoon ja kursittu kokoon kuuden eri uhrin ruumiinosista. Toimittajat nimeävät sen Räsynukeksi.

Wolf alkaa tutkia tapausta yhdessä Emily Baxterin kanssa. Sarjamurhaajan jahtaaminen muuttuu Wolfille pian liiankin henkilökohtaiseksi, kun Räsynukke-murhaaja toimittaa Wolfin toimittajana työskentelevälle entiselle vaimolle nipun rikospaikalta otettuja valokuvia sekä tappolistan. Luettelon nimistä ja tulevista kuolinpäivistä. Listan viimeisenä Wolfin nimi ja kuolinpäivä.

Kaukaa lähestyi sinisiä valoja, mutta Wolf istui liikkumatta kuuntelemassa tappajaa, joka kuunteli hänen kuunteluaan. Wolf olisi halunnut uhkailla häntä, säikäyttää hänet, tehdä mitä vain saadakseen hänestä jotakin irti, mutta hän tiesi, ettei pystyisi mitenkään ilmaisemaan, millaista silkkaa kiukkua ja vihaa tuolloin tunsi.

Ai että miten loistava dekkari! Daniel Colen Räsynukke lunastaa lupauksensa, tarjolla on siis oikeasti koukuttavaa sarjamurhaajajahtia yhdistettynä vauhdikkaaseen kerrontaan ja hykerryttävän mustaan huumoriin. Henkilöhahmot eivät ehkä ole kaikkein omaperäisempiä mutta silti kiinnostavia. Uskottavuuden rajat natisevat, mutta taitavasti kynäilty tarina vie mukanaan, eikä tässä vauhdissa lukija todellakaan ehdi murehtia epäuskottavia seikkoja.

Daniel Colen Räsynukke ei ole ollenkaan niin verinen ja karmiva dekkari kuin etukäteen arvelin. Murhat ovat toki hiuksianostattavan hirveitä, eikä dekkareissa ihan joka päivä törmää vastaaviin rikostapauksiin. Matkan varrelle mahtuu kaikenlaista synkkää ja vastenmielistä, mutta esimerkiksi palasista kokoon ommellun ruumiin tutkistelu käydään läpi loppujen lopuksi melko ylimalkaisesti eikä Cole hurjasti mässäile inhottavilla yksityiskohdilla. Voisinpa siis varovasti suositella tätä niitä kaikkein raaempia dekkareita kaihtaville lukijoille.

Onneksi olen vielä kesälomalla. Daniel Colen Räsynuken takia nipistin yöunistani, sillä eihän tätä page-turneria malttanut laskea käsistään. Onkohan tässä tämän kesän paras dekkari?! Ja mikä parasta, tätä herkkua on joskus tulevaisuudessa luvassa lisää, sillä Räsynukke on ensimmäinen osa dekkarisarjasta.

”Lopulta sitä tajuaa…”
”Tajuaa mitä?”
”Että mitään ’hyviä’ ihmisiä ei ole. On vain niitä, joita ei ole vielä kiusattu tarpeeksi, ja niitä, joita on.”

Englanninkielinen alkuteos Ragdoll, 2017.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja Gummerus, 2017. 444 sivua

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Blogi-isku_juliste

Kymmenen kirjabloggaajaa on mukana Gummeruksen järjestämässä blogi-iskussa. Bloggaajat julkaisevat postauksensa samana päivänä ja samaan aikaan, torstaina 20.7. kello 10, viikkoa ennen medioiden ja muiden blogien arvostelupäivää. Luetut.net lähti innolla mukaan tähän blogi-iskuun ja lukemaan Camilla Greben moniulotteista, nautinnollisesti kieputtavaa psykologista trilleriä Kun jää pettää alta. Kiitokset ennakkokappaleesta Gummerus Kustannukselle!

IMG_20170712_124244_993_20170712124514529

Emma Bohman on kihloissa esimiehensä kanssa, mutta Emma ja Jesper ovat päättäneet pitää suhteensa salassa kaikilta. Jesper Orre on nimittäin toimitusjohtajana Clothes&Moressa, Pohjoismaiden nopeimmin kasvavassa vaateliikeketjussa, eikä media ole päästänyt Jesperiä helpolla. Miehestä uutisoidaan usein hänen poliittisesti epäkorrektien lausuntojensa, tiukan johtamistapansa ja villien naisseikkailujensa takia. Emma yrittää kuitenkin unohtaa epävarmuutensa ja skandaalinkäryiset juorut.

Peter Lindgren on sitoutumiskammoinen ja vastuuta pakoileva mies. Yhdestä parisuhteesta syntyi lapsi, mutta Peter tapaa teini-ikäistä poikaansa vain jouluna, juhannuksena ja tämän syntymäpäivinä. Peterin ihmissuhteissa ei ole hurraamista, eikä ole helppoa työskennellä poliisina kaupungissa, jossa kukaan ei enää välitä muista kuin itsestään.

Hanne Lagerlind-Schön haaveilee pääsevänsä käymään Grönlannissa. Matka ei ole koskaan toteutunut, koska Hannen takertuva ja ylihuolehtivainen psykiatrimies Owe ei pidä Grönlantia ja inuiitteja kiehtovina. Eikä Hanne uskalla lähteä matkalle yksin. Ei ainakaan nyt, kun muistisairaus varjostaa kaikkea ja kyttää tilaisuutta nielaista Hannen kokonaan. Toistaiseksi muistisairaus pidetään Owen käskystä salassa, Hanne pyrkii muistilappujen turvin jatkamaan elämäänsä jotakuinkin normaalisti.

Yllättäen Jesper Orre katoaa jäljettömiin. Hänen luksuskodistaan löydetään tuntemattoman naisen mestattu ruumis, ja kateissa oleva toimitusjohtaja nousee poliisin pääepäillyksi. Rikospoliisi Peter Lindgren ja profiloija Hanne Lagerlind-Schön alkavat tutkia tapausta, jossa näyttäisi olevan yhtymäkohtia kymmenen vuoden takaiseen selvittämättömään murhaan.

Ystävän erottaa vihollisesta vasta silloin, kun jää pettää alta.
– Inuiittien sananlasku

Camilla Greben psykologinen trilleri Kun jää pettää alta käynnistyy tuntemattoman naisen murhasta. Ääneen pääsevät vuorotellen Emma, Peter ja Hanne. Kolme kolhiintunutta sielua joiden tarinat risteävät talvisessa Tukholmassa. Sadetta, pimeyttä, kylmyyttä, synkkyyttä.

Camilla Grebe osaa taitavasti luoda henkilöhahmoistaan uskottavia ja elävän tuntuisia. Jokaisella on oma menneisyytensä, omat inhimilliset heikkoutensa. Yhdenkään rosoinen elämä ei ole liian täydellistä, mutta kukaan ei onneksi myöskään piehtaroi liian synkissä ajatuksissa. Emman, Jesperin, Peterin ja Hannen lisäksi mukaan mahtuu joukko muitakin henkilöitä, mutta henkilögalleria ei kasva liian suureksi. Camilla Grebe pitää langat näppärästi hyppysissään ja kuljettaa päähenkilöiden tarinoita jouhevasti eteenpäin.

Moniuloitteisten, kiinnostavien henkilöhahmojen lisäksi kaipaan psykologiselta trilleriltä vetävää ja tiivistunnelmaista kerrontaa. Hyvä psykologinen trilleri koukuttaa ja saa lukijan valvomaan kirjan parissa aamun pikkutunneille saakka. Ja Camilla Greben Kun jää pettää alta todellakin on hyvä psykologinen trilleri. Kerronnassa on imua eikä kirjaa malttaisi laskea käsistään. Viisisataa sivua sujahtaa vauhdilla.

Pienenä miinuksena mainittakoon, että valitettavasti pystyin aavistelemaan useimmat juonenkäänteet ennakolta. Camilla Grebe ei onnistu järjestämään minulle toivomaani jymy-yllätystä. Mutta kun paljon lukee trillereitä, sitä alkaa hiljalleen oppia lukemaan rivien välistä kirjailijan jekutukset. Eikä se lopulta liiemmälti minua edes haitannut, vaan ennalta-arvattavuudesta huolimatta viihdyin loistavasti Greben trillerin seurassa.

Camilla Greben Kun jää pettää alta on nautittava psykologinen trilleri, jonka vahvuutena ovat inhimilliset, vakuuttavat henkilöhahmot ja vetävä, tiivistunnelmainen kerronta. Kirja julkaistaan viikolla 30/2017.

Ruotsinkielinen alkuteos Älskaren från huvudkontoret, 2015.
Suomentanut Sari Kumpulainen.
Kustantaja Gummerus, 2017. 507 sivua.

Tuomo Jäntti: Verso

IMG_20170517_174819_746-1

Tuomo Jäntin esikoisromaani Talven hallava hevonen julkaistiin kaksi vuotta sitten. Se oli yhdistelmä sukupolvitarinaa, maagista realismia ja psykologista kauhua. Kirjan alkupuolisko oli lupaava ja nosti odotukseni korkealle, mutta loppua kohden tarina muuttui kummalliseksi enkä suoraan sanottuna ymmärtänyt kaikkea. Monia asioita jätetään selvittämättä, tarina tuntuu loppuvan ärsyttävästi kesken. Miten niin lupaavan aloituksen jälkeen voikaan kirja päättyä niin turhauttavaan lopetukseen! Vaikka en täysillä rakastunutkaan Talven hallavaan hevoseen, ihastuin kuitenkin Jäntin tapaan punoa tarinoita, ujuttaa arkiseen elämään maagisia vivahteita. Ja nyt Jäntiltä on ilmestynyt uusi romaani nimeltä Verso.

Ensimmäisenä aamuna Karl luuli joutuneensa huonon vitsin kohteeksi. Hän tuijotti kuvaansa kylpyhuoneen peilistä vielä yönsamein silmin ja kävi läpi mahdollisia syyllisiä. Joku töistä tietenkin, mutta vaivaa oli sentään tarvinnut nähdä – hänen parransänkensä oli kirkkaan vihreä. – – Karl nosti käden kasvoilleen. Leuka ei tuntunut karhealta. Pikemminkin hänen kauniin vihreä aamupartansa oli pehmeä. Se tuoksui ruoholta.

Entinen toimittaja ja imagokonsultti Alis Ismantik saa varantoministeriltä tehtäväkseen tutkia Kolkamon pakkohoitolaitoksen taloussotkuja. Siellä hoidetaan versottuneita: ihmisiä, jotka ovat tuntemattomasta syystä alkaneet kasvaa heinää, ruohoa ja lehtiä. Kolkamon tietoverkkoa tutkiessaan Alis alkaa vähitellen aavistaa, että hänen todellinen tehtävänsä ei olekaan talousrikosten tutkiminen. Mitä Kolkamossa oikein on tapahtunut? Entä mikä on kaiken elottoman ja elollisen tieltään tuhoava Gowiwa?

Verso eteni aggressiivisesti ja tappoi ihmisen muutamassa viikossa. Alussa heitä vielä näki. Heitä, joiden takinhihoista kurkisteli heinää, joiden silmäkulmasta pistivät esiin kauniit keltaiset kukat ja joiden sammaloitunut kieli esti puhumisen. Noina ensimmäisinä viikkoina ennen hysteriaa. Sairaalloinen kiinnostus vaihtui nopeasti kauhuun, epätoivoon ja vihaan – moni suhtautui versottuneisiin kuin heidän muuttunut tilansa olisi itse aiheutettua, mutta toisaalta tämän inhon kohteiksi joutuneet eivät tienneet muun maailman asenteista paljoakaan. He katosivat kasvustoonsa ja kuolivat nopeasti pois.

Tuomo Jäntin Versoa voisi kuvailla niin dystopiaromaaniksi, katastrofiromaaniksi, scifiromaaniksi kuin myös jännitysromaaniksi. Jäntin luomassa dystopiassa vihreä luonto on kadonnut tyystin. Kaupunkien ympärillä maa on pelkkää kuivaa aavikkoa. Kahvia ja tupakkaa on sentään saatavilla, mutta muuten nautinnot tuntuvat olevan vähissä. Pelkoa herättää niin verso ja versottuneet ihmiset kuin myös vieläkin synkempi ja julmempi tappaja, jatkuvasti etenevä ja kaiken tuhoava Gowiwa.

Verson idea on mielenkiintoinen, mutta valitettavasti kiehtova idea kärsii kehnosta toteutuksesta. Tuomo Jäntti ei kerro helppoa tarinaa, ja laaja henkilögalleria sekä ajasta toiseen hyppiminen tuovat lukemisen ymmärtämiseen melkoisia haasteita. Alun vaikeuksien jälkeen pääsin vähän paremmin sisälle Verson vieraaseen maailmaan, mutta henkilöhahmot ovat värittömiä ja kerronta liian lavertelevaa, rönsyilevää, sekavaa. Jopa päähenkilö Alis Ismantik on ärsyttävän tylsä ja persoonaton. Harmi.

Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Gummerus. 426 sivua.
Kannen suunnitellut Tuomo Parikka.