Clare Mackintosh: Anna minun olla

IMG_20181112_182238_832.jpg

Kuolema ei pue minua. Kannan sitä kuin lainatakkia, se luisuu olkapäiltäni ja laahaa maassa. Se huonosti istuva ja epämukava.

Anna on pienen tyttövauvan äiti. Mutta äitiyden iloon ja onneen sekoittuu tuskaa ja surua. Annan on vaikea hyväksyä vanhempiensa, erityisesti äitinsä, kuolemaa. Puolitoista vuotta sitten Annan isä heittäytyi alas jyrkänteeltä mereen. Seitsemän kuukauden kuluttua Annan äiti seurasi miehensä esimerkkiä. Kuolemansyyntutkinnassa molemmat tapaukset todettiin itsemurhiksi.

Äitinsä kuoleman vuosipäivänä Anna saa kortin, jossa on koneella kirjoitettu teksti: ”Itsemurhako? Mieti vähän.” Kortin myötä Anna vakuuttuu siitä, että hänen vanhempiensa kuolemat eivät todellakaan olleet itsemurhia, vaan heidät murhattiin. Anna ottaa yhteyttä poliisiin ja alkaa penkoa asioita. Mutta pitäisikö salaisuuksien antaa pysyä piilossa?

Olit valmis kuolemaan minun vuokseni, ja sillä hetkellä ajattelin, että minäkin voisin kuolla sinun vuoksesi.
En vain tullut koskaan ajatelleeksi, että kummankaan meistä tarvitsisi oikeasti tehdä sitä.

Clare Mackintoshin esikoisromaani Annoin sinun mennä iski suoraan jokaisen äidin pahimpaan pelkoon. Mackintoshin toinen psykologinen trilleri Minä näen sinut muistutti meitä naisia tuttujen rutiinien hyytävistä vaaroista. Mackintoshin kolmas trilleri Anna minun olla ei ilahduttavasti ole edeltäjiensä kopio, vaan tällä kertaa käsitellään omien vanhempien menetyksestä koituvaa surua ja pengotaan perheen salaisuuksia.

Ensimmäisten kymmenien sivujen aikana ehdin jo tuomita Mackintoshin uusimman latteaksi. Anna minun olla tuntuu paljastavan salaisuutensa heti alussa. Surkeana pohdiskelin, onko trilleritaituri Mackintosh todellakin valinnut näin yllätyksettömän tien ja räväyttänyt salaisuudet lukijalle heti alkumetreille. Mutta ehei, huoli pois, kyllä Mackintosh tälläkin kertaa yllättää lukijansa. Jopa useampaan kertaan.

Kun marraskuun harmaus vetää mieltä matalaksi eikä oikein mikään huvittaisi, Clare Mackintoshin psykologiset trillerit ovat mitä parhainta luettavaa. Mackintosh osaa kirjoittaa huikean vangitsevia ja vetäviä trillereitä. Sivut kääntyilevät kuin itsestään, kirjaa ei malttaisi laskea käsistään. Taitavasti punottua juonenkuljetusta, odottamattomia käänteitä ja sopivasti jännitystä. Mahtavaa!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos Let Me Lie, 2018.
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.
Kustantaja Gummerus, 2018. 438 sivua.

Daniel Cole: Marionetti

IMG_20181024_193041_268.jpg

Entä jos Jumala on olemassa?
Entä jos on taivas?
Entä jos on helvetti?
Ja entä jos… ihan vain jos… entä jos me kaikki olemme jo siellä?

Emily Baxter on Räsynukke-murhien jälkeen saanut ylennyksen rikosylikomisarioksi. Yhtenä joulukuisena iltana Lontoossa hänen toimistoonsa marssivat erikoisagentit Elliot Curtis FBI:stä ja Damien Rouche CIA:sta. Kaksikko pyytää maineikkaalta Emily Baxterilta virka-apua. New Yorkissa on löydetty ruumis, rinnassaan sana ”syötti”, ja kaiken lisäksi uhri on Baxterin entisen työparin nimikaima. Emily Baxter ei erityisemmin kiinnostu amerikkalaisten jutusta ja kuittaa sen taas yhdeksi kopiomurhaksi. Mutta kun lontoolaisessa vankilassa iskee murhaaja, jonka rinnasta itsemurhan jälkeen löydetään sana ”nukke”, Baxter joutuu yrittämään yhteistyötä agenttien kanssa. Samankaltaisia murhatapauksia tulee lisää New Yorkissa ja Lontoossa, uhrilla aina rinnassaan sana ”syötti” ja itsemurhan tehneellä murhaajalla ”nukke”. Mutta keneen Baxter voi luottaa? Kuka on kammottavien marionettimurhien takana oleva nukkemestari?

Viime vuonna meillä oli Räsynukke. Ja nyt pirullista jännitystä tarjoaa Marionetti, jossa viitataan useaan kertaan Räsynukke-kirjan tapahtumiin. Suosittelen siis lukemaan dekkarit ilmestymisjärjestyksessä. Minä jouduin kesken Marionetin lukemisen hakemaan kirjahyllystäni Räsynuken ja palauttelemaan menneitä tapahtumia mieleeni, olin nimittäin onnistunut unohtamaan Räsynuken lopun käänteet.

Daniel Colen Marionetti jatkaa edeltäjänsä Räsynuken viitoittamia polkuja. Tarjolla on siis tälläkin kertaa hermoja raastavaa sarjamurhaajajahtia, hurjia tilanteita ja hykerryttävää sysimustaa huumoria. Myös toivotonta lohduttomuutta ja synkkää surua. Murhat ovat kammottavan hirveitä, mutta onneksi Daniel Cole säästelee lukijoitaan eikä takerru liiaksi iljettäviin yksityiskohtiin.

Mutta aivan yhtä koukuttava Marionetti ei ole kuin Räsynukke. En tiedä, oliko vika lukijan vireystasossa, mutta koin Marionetin jossain määrin sekavaksi. Henkilöhahmoja on aivan liikaa, uusia nimiä heitellään oikealta ja vasemmalta, enkä pysynyt joka hetki kärryillä siitä, kuka kukin on. Paikoissakin menin välillä sekaisin, kun New Yorkista reissataan Lontooseen ja takaisin.

Marionetin loppu saa odottamaan ja toivomaan dekkarisarjalle jatkoa. Ja jatkoa onkin tulossa, sillä Daniel Cole on kaavaillut kirjasarjasta kolmiosaista. Siispä seuraava kirja olisi trilogian päättävä romaani. Kun ensimmäinen osa oli nimeltään Räsynukke ja toinen Marionetti, niin minkäköhän nukkehahmon kolmas osa saa nimekseen?!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos Hangman, 2018.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja Gummerus, 2018. 431 sivua.

Karen Cleveland: Koko totuus

IMG_20181005_162331_474.jpg

Läheltä otettu kasvokuva. Niin tuttu, niin tavallinen – ja samalla kuitenkaan ei, koska se on paikassa, jonne se ei kuulu. Räpytän silmiäni, kerran, kaksi, ja mieleni pinnistelee yhdistääkseen näkemäni siihen, mitä se tarkoittaa. Vannon, että aika pysähtyy. Jäiset sormet kiertyvät sydämeni ympärille ja puristavat, ja kuulen vain veren kohinan korvissani.

Sain loppukesällä yllärinä ennakkokappaleen Karen Clevelandin trilleristä Koko totuus. Vakoojajännäri ei aluksi oikein houkutellut minua, ja kirja unohtuikin moneksi viikoksi yöpöydälleni lojumaan. Mutta mitä useampia kehuvia kommentteja Clevelandin kirjasta luin, sitä enemmän lukeminen alkoi houkutella. Kunnes eräänä lokakuisena iltana päädyin tarttumaan kirjaan. Ja se oli menoa se.

Karen Clevelandin Koko totuudessa on samantapainen teema kuin viimeksi lukemassani Karin Slaughterin Menneisyyden jäljissä. Sitä on kuvitellut tuntevansa läheisensä läpikotaisin, mutta yllättäen valkenee, että rakkaassa ihmisessä onkin aivan vieras ja salattu puoli. Slaughterin Menneisyyden jäljissä tytär joutuu kohtaamaan äitinsä salatun menneisyyden, Clevelandin Koko totuudessa neljän lapsen äiti saa selville aviomiehensä hurjan salaisuuden. Huh.

Kirjan päähenkilö on Vivian työskentelee CIA:n vastavakoiluanalyytikkona. Hänen tehtävänään on paljastaa venäläisagenttien verkoston johtajia Yhdysvalloissa. Nukkuvat agentit ovat soluttautuneet niin hyvin amerikkalaiseen yhteiskuntaan, että heidän paljastamisensa on vaikeaa, miltei mahdotonta. Vivianin uurastus ei olekaan tuottanut tulosta, kunnes viimein Viv pääsee murtautumaan erään venäläisen yksityiselle tietokoneelle. Viv arvelee hänen mahdollisesti olevan yhdyshenkilö, jolla on vastuullaan viisi nukkuvaa agenttia. Venäläisen tietokoneelta löytyykin viisi kasvokuvaa, viisi mahdollista nukkuvaa agenttia. Ja yhdessä valokuvista on Vivianin oma aviomies.

Koko totuuden kanteen on painettu lukuisten tunnettujen kirjailijoiden ylistyssanoja. Trilleriä mainostetaan niin koukuttavaksi, että ensimmäisen luvun luettuaan kirjaa ei malta laskea käsistään, vaan tätä ahmii luvun toisensa perään viimeiselle sivulle asti. Minä en jättänyt ruokailuja väliin, en menettänyt yöuniani. Ehdin rakennella lapsen kanssa legoilla, käydä ruokakaupassa, juoksennella suunnistamassa. Mutta kieltämättä Karen Cleveland osaa koukuttaa lukijansa, ja minullakin tuli vilkuiltua kirjaa vähän väliä. Tekstiin on ripoteltu kavalia koukkuja, jotka saavat lukijan helposti hotkimaan luvun toisensa perään.

Kirjan aihealue CIA:n vastavakoiluineen ja venäläisine agentteineen on minulle täysin tuntematonta maailmaa. Terrorismin tutkijana CIA:ssa ja FBI:ssa työskennellyt esikoiskirjailija Karen Cleveland ei kuitenkaan juutu hankalaan nippelitietoon, vaan hän selittää asiat lukijalle ymmärrettävästi ja kiinnostavasti. Ja enemmän kuin vakoojajännäri tämä on kertomus vaimosta ja äidistä, joka on valmis tekemään kaikkensa rakkaittensa eteen.

Kirjailija Karen Clevelandia on vielä pakko erikseen kehua siitä, että hän on malttanut pitää Koko totuuden paketin tiiviinä eikä ole päästänyt jännäriään liiaksi rönsyilemään. Harvassa romaanissa riittää aineksia yli viisisataasivuiseen tarinaan, ja silti nykyään niin moni kirjailija tuuttaa ulos paksuja romaaneja. Koko totuudessa on sivuja sopivat kolmisensataa, enkä kirjaa lukiessani kertaakaan joutunut harmittelemaan liiallista jaarittelua, toistoa ja tyhjäkäyntiä. Jännitys pysyy yllä alusta loppuun. Kirjan lopun tapahtumat tosin jakanevat mielipiteitä, joku tykkää loppuratkaisusta ja joku toinen ei.

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos Need to Know, 2018.
Suomentanut Maija Kauhanen.
Kustantaja Gummerus, 2018. 320 sivua.

Camilla Grebe: Lemmikki

IMG_20180825_100113_190.jpg

Ruotsalaisen Camilla Greben psykologinen jännäri Kun jää pettää alta imaisi minut mukaansa vuosi sitten. Jäin janoamaan lisää. Ilokseni trillerin itsenäinen jatko-osa Lemmikki ilmestyi suomeksi heti tänä kesänä, ja odotin malttamattomana sopivaa hetkeä dekkarin ahmimiselle. Eivätkä minun odotukseni kirjan suhteen suinkaan vähentyneet kuultuani Lemmikin saaneen kaksi erittäin arvostettua palkintoa. Ensin Ruotsin dekkariakatemia oli valinnut Lemmikin parhaaksi ruotsalaiseksi rikosromaaniksi vuonna 2017 ja sitten Lemmikki vielä kahmaisi parhaan pohjoismaisen rikosromaanin Lasiavain-palkinnon vuonna 2018. On se Camilla Grebe melkoinen jännärivelho!

Ormberg henkii rappiota ja epätoivoa: lakkautettuja tehtaita, lopetettuja liikkeitä, hylättyjä taloja. Epäluulo pakolaisia kohtaan on tätä taustaa vasten ihan ymmärrettävää. Eikös se niin mene? Ihmismieli etsii syysuhteita. On helppo uskoa, että vaikeudet johtuvat pakolaisista. Että työttömyys, kylän autioituminen ja julkisten palveluiden karsiminen ovat kaikki heidän syytään. Kun elanto ja arvokkuus on viety, on hyvin houkuttelevaa osoitella toisia sormella. Esimerkiksi maahanmuuttajia.

Lemmikki-dekkarin tapahtumapaikkana on Ormberg. Mitättömän pieni kylä parin tunnin ajomatkan päässä Tukholmasta. Autioituvassa Ormbergissa asuu enää lähinnä vain työttömiä ja vanhuksia, jotka ovat kieltäytyneet muuttamasta muualle. Vanha tekstiilitehdas on laittanut lapun luukulle, ja nykyään tehtaan tiloissa toimii vastaanottokeskus sadalle turvapaikanhakijalle. Pikkuruisessa pitäjässä ei yleensä tapahdu yhtään mitään, mutta kahdeksan vuotta sitten kiviröykkiöstä löytyi viisivuotiaan tytön luuranko ja nyt tutkinta on käynnistetty uudelleen. Ja tutkinnan myötä kolmen henkilön elämä kietoutuu yhteen.

Teini-ikäinen Jake asuu siskonsa ja alkoholisoituneen isänsä kanssa Ormbergin hienoimmassa talossa. Äiti on menehtynyt syöpään. Kun Jake on yksin kotona, hän käy salaa äitinsä vaatekaapilla ihastelemassa upeita paljettimekkoja ja korkeakorkoisia strassikenkiä. Mutta ei Ormbergissa poika voi julkisesti pukeutua naistenvaatteisiin ja meikata. Niinpä Jake pitää haaveensa omana tietonaan eikä kerro niistä kenellekään.

Vähän päälle parikymppinen Malin on vastavalmistunut poliisi. Nyt hän asuu väliaikaisesti äitinsä luona Ormbergissä. Puolen vuoden kuluttua kesällä Malin on menossa naimisiin juristina työskentelevän Maxin kanssa, viimeistään silloin Malin aikoo jättää Ormbergin taakseen ja muuttaa Maxin luo Tukholmaan. Ormbergiin liittyy liikaa kipeitä muistoja, ja pienessä peräkylässä kaikki tuntevat toisensa kiusallisen hyvin, minnekään ei pääse piiloon.

Kuusikymppinen Hanne löydetään Ormbergin metsästä hortoilemasta kylmettyneenä ja sekavana. Poliisissa profiloijana työskennellyt käyttäytymistieteilijä kärsii alkavasta dementiasta, mutta nyt hän ei muista viime päivistä yhtään mitään. Hanne ei muista, miten päätyi yksin metsään, eikä tiedä, mitä hänen käteensä kuulakärkikynällä kirjoitetut numerot merkitsevät.

Olen täynnä tyhjyyttä, kammottavaa loputonta pimeyttä.
Ehkä Ormberg on viimein asettunut minuun asumaan.

Eipä ole Camilla Greben Lemmikkiä suotta kehuttu ja palkinnoilla kunnioitettu. Lemmikki tekisi mieli ahmia yhdeltä istumalta, ja toisaalta näin hyvää dekkaria haluaisi säästellä, nauttia pieniä suupaloina, hitaasti herkutellen. Luetpa sitten nopeasti hotkaisten tai hitaasti nautiskellen, suosittelen ehdottomasti tarttumaan tähän erinomaiseen ruotsalaisdekkariin.

Kertojaääniä on kolme. Teinipoika Jake ja nuori naispoliisi Malin sekä kuusikymppinen profiloija Hanne. Tosin Hanne saa äänensä kuuluville lähinnä vain päiväkirjansa sivuilla. Päiväkirjan jonka Hanne kadottaa metsässä harhaillessaan ja jonka Jake löytää, päiväkirjan jota Jake lukee salaa. Resepti toimii hyvin, sekä Hanne että Jake tulevat lukijalle läheisiksi, koin kumpaakaan kohtaan suurta myötätuntoa ja sääliä. Sen sijaan Malin on minulle aluksi hivenen etäinen, mutta matkan varrella kiinnyin myös häneen. Kaikilla kolmella on oma tärkeä tehtävänsä tarinan kuljetuksessa.

Pieni ja surkea kyläpahanen, kyläläisten epäluulo maahanmuuttajia kohtaan, kylän persoonalliset asukkaat. Ei mitään uusia teemoja dekkarimaailmassa, mutta Camilla Grebe on kyhännyt aineksista hämmästyttävän tuoreen ja kiinnostavan kokonaisuuden. Yhteiskunnallisia teemoja ei alleviivata liiaksi, ne solahtavat luontevasti tarinaan, ja lukijalle annetaan tilaa luoda omat mielipiteensä. Kerronta on herkkävireistä ja vangitsevaa, puhuttelevaa ja taidokasta.

Camilla Greben Lemmikki nousee varmasti korkealle tämän vuoden top-listoillani, todennäköisesti jopa ihan sinne kirkkaimpaan kärkeen. Tällaisia helmiä osuu harvoin kohdalle. Viisisataasivuisessa dekkarissa ei ole yhtään notkahdusta, ei yhtään harha-askelta, ei mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Tasapainoinen ja sopusointuinen paketti, täydellinen lukunautinto.

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Ruotsinkielinen alkuteos Husdjuret, 2017.
Suomentanut Sari Kumpulainen.
Kustantaja Gummerus, 2018. 507 sivua.

Jussi Adler-Olsen: Selfiet

IMG_20180719_174451_439.jpg

Carl huokaisi. Nyt hänellä oli kolme tapausta, joita pitäisi alkaa penkoa: kaksitoista vuotta sitten murhattu nainen, kolme viikkoa sitten murhattu nainen ja Rosen murhattu persoonallisuus.
Hän tuskin enää tiesi, mikä näistä tapauksista oli vuorossa ensimmäisenä.

Apulaispoliisikomisario Carl Mørck johtaa poliisitalon kellarissa majailevaa pientä Osasto Q:ta, jonka tehtävänä on ratkoa vanhoja selvittämättömiä rikoksia. Nyt osastoa uhataan alasajolla, ja Carl päättää tehdä kaikkensa vakuuttaakseen yläkerran porukat Osasto Q:n tarpeellisuudesta. Ensimmäiseksi he alkavat tutkia kahta murhatapausta, joiden välillä on kaksitoista vuotta aikaa, mutta joissa on selviä yhtäläisyyksiä. Mutta yllättäen pieni Osasto Q supistuu vieläkin pienemmäksi, kun Rose joutuu hoitoon psykiatriseen sairaalaan ja Carlilla on apunaan enää Assad ja Gordon.

Samaan aikaan seurataan nuoria naisia, jotka elävät yhteiskunnan tuella. He yrittävät vältellä työntekoa, haaveilevat rikkauksista ja helposta elämästä. Meikit ja vaatteet ovat tärkeämpiä kuin vuokranmaksu. Yksi pyörittää sugar daddyja, toinen hankkiutuu toistuvasti raskaaksi saadakseen yhteiskunnalta helppoa rahaa. Sosiaalitoimiston työntekijä Anneli on lopen kyllästynyt näihin työtä vieroksuviin, yhteiskunnan siivellä eläviin typeriin naikkosiin. Lopulta Anneli päättää tehdä selvää ärsyttävimmistä sossupummeista, jotka hän on työuransa aikansa joutunut kohtaamaan.

Anneli riisuutui ja meni sängylle makaamaan, edelleen päästään pyörällä ja täristen yliajon aiheuttamasta kiihtymyksestä ja adrenaliinista. Ne olivat täysin vieraita tuntemuksia sille kunnon tytölle, joka oli nyt pian viisikymmentä vuotta käyttäytynyt moitteettomasti eikä ollut koskaan ennen tehnyt pahaa kenellekään. Miten hän olisi voinut tietää, miten hyvältä tuntui saada päättää muiden hengestä?

Minulla on menossa useamman kirjan dekkariputki, ja nyt luettavakseni valikoitui tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin seitsemäs Osasto Q -dekkari nimeltä Selfiet. Ei ehkä ihan parhainta luettavaa 30 asteen raukeassa helteessä. Kirjassa nimittäin hypitään ajassa eteen- ja taaksepäin, henkilöstä toiseen. Ensimmäiset viisikymmentä sivua lukeminen edistyi nihkeästi, mutta sitten dekkari vei mennessään. Ja hyvin veikin!

Selfiet on monitahoinen jännäri, jossa Osasto Q:lla on useampi tapaus selvitettävänään. Pahoinpitelyitä ja yliajoja, varkauksia ja ryöstelyitä, ammuskeluja ja natsirikoksia. Jussi Adler-Olsen pitää kaikki langat tyylikkäästi hyppysissään ja juoksuttaa tarinaansa humoristisella otteella taidokkaasti eteenpäin. Vaikka sivuja on yli viisisataa, juoni kantaa hyvin loppuun saakka, enkä pahemmin kaipaillut tiivistämistä. Tosin muutamia rönsyjä olisi voinut hieman typistää.

Carl Mørck on oma nokkela ja kärttyinen itsensä, Assad keittelee vahvoja juomiaan ja viljelee omituisia sananlaskujaan, Gordon on yllättävän skarppi ja tehokas. Rose parantelee itseään psykiatrisessa sairaalassa, ja hänen arvoitukselliseen menneisyyteensä saadaan vihdoin selvyyttä. Mutta melkeinpä voisin sanoa, että tuttujen henkilöhahmojen sijaan kirjan kiinnostavimmat tyypit löytyvät yhteiskunnan tuella elävistä naisista sekä heidän sosiaalityöntekijästään. Adler-Olsen kuvaa herkullisesti työttömien naisten elämää, ja murhaava sossutäti on sopivasti vinksahtanut.

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Tanskankielinen alkuteos Selfies, 2016.
Suomentanut Katriina Huttunen.
Kustantaja Gummerus, 2018. 535 sivua.

Vera Vala: Suden hetki

IMG_20180713_205228_403.jpg

Manetti otti askeleen taaksepäin. Hänen olisi pakko pidätellä yskää. Hän ei halunnut tartuttaa tautia enää yhteenkään viattomaan ihmiseen. Oli pakko lähteä pois ennen kuin naisesta tulisi yksi niistä, jonka kaiken takana oleva kieroutunut mieli oli päättänyt uhrata osana sairasta suunnitelmaa.

Arianne de Bellis on muuttanut Bartolomeon työn takia Seychellien paratiisisaarelle. Bartolomeo työskentelee aluepäällikkönä YK:n rikosten torjuntaan keskittyvässä yksikössä. Ja yhtäkkiä hänellä on käsissään kiireellinen työtehtävä. Harmittomalta vaikuttanut rokotekampanja Madagaskarilla on muuttunut murhaavaksi bioaseeksi, ja nyt keuhkorutto leviää myös Seychelleille. Kuka on ruttoepidemian takana?

Italiassa asuvan Vera Valan luoma Arianna de Bellis -dekkarisarja on edennyt jo kuudenteen osaan. Kiitos Suden hetken arvostelukappaleesta Gummerukselle! Ensimmäisten Arianna-kirjojen aistikas tunnelmointi on hiljalleen vaihtunut synkempään jännitykseen, ja minä olen ottanut muutoksen ilolla vastaan. Minua miellyttävät enemmän nämä tummemmat sävyt kuin ihastuttavien puistokävelyjen ja auringonlaskujen kuvailut. Pieni ripaus aistikkuutta on kuitenkin yhä tallella, eikä kirjojen miljöössä ole moittimista.

Tarttuessani Suden hetkeen huomasin unohtaneeni melkoisesti aiempien kirjojen tapahtumia, mutta onneksi Vera Vala palauttelee mieleen Arianna de Bellisin taustoja. Vera Vala on aiemmin lupaillut, että kuudennessa romaanissa Ariannan menneisyys ja nykyisyys kohtaisivat, joten odotin saavani vihdoinkin selvyyttä Ariannan arvoitukselliseen menneisyyteen. Ja osaksi sainkin. Bartolomeon painiskellessa keuhkoruttoepidemian pysäyttämiseksi Arianna kohtaa karun totuuden menneisyydestään. Lukuisia salaisuuksia tupsahtelee päivän valoon, eikä mikään ole enää ennallaan.

Suden hetki on ihan vetävä jännäri. Mutta samaan aikaan koin kirjan myös melko hidaslukuiseksi ja kärsin ähkystä. Henkilöhahmoja on runsaasti, ja juonikuviot vaativat lukijalta tarkkaavaisuutta. Välillä hypätään ajassa taaksepäin ja upotaan entistä syvemmälle juonitteluiden verkkoihin. Harmikseni Suden hetki on loppujen lopuksi melkoinen sekasotku. Myönnän, että 30 asteen helteessä kirjaa lukiessani en ihan joka hetki pysynyt täysin kärryillä kaikesta.

Vera Vala on ilmoittanut, että tämän kirjan jälkeen Arianna jää tauolle, mutta ilmeisesti jatkoa saattaa vielä joskus olla luvassa. Suden hetki päättyy kutkuttavaan yllätykseen, mutta minun ja Ariannan tiet saattavat erota tässä kohtaa. Olen jo edellisten kirjojen kohdalla kaipaillut tiivistämistä, jäntevöittämistä, ja turhautumiseni tuntuu kasvavan jokaisen kirjan myötä. Ariannan menneisyyden saloja panttailtiin liian kauan, ja nyt kuudennen kirjan jälkeen koen olevani jo ihan kypsä Ariannaan.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Gummerus. 457 sivua.
Kannen suunnitellut Laura Noponen.

Preston & Child: Koston kehä

IMG_20180506_135934_078.jpg

Yhdysvaltalaiskaksikon Douglas Prestonin ja Lincoln Childin yhteistyönä kynäilemä Pendergast-sarja on tarjonnut kaltaiselleni dekkarifanille melkoista nannaa. Tapahtumarikasta rikostutkintaa ripauksilla yliluonnollisia vivahteita. Vauhdikkaita seikkailuja ja koukuttavia mysteerejä. Pääosassa on kiehtova ja älykäs FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergast.

Koston kehä on yhdeksäs suomennettu Pendergast-dekkari, suoraa jatkoa Houreunen käynnistämälle Helen-trilogialle. Kaksitoista vuotta aiemmin Pendergastin rakas vaimo Helen oli menehtynyt leijonan hyökkäyksessä Sambiassa. Pendergast oli vuosikausia luullut Helenin kuoleman olleen pelkkä kammottava onnettomuus, mutta Houreunessa Pendergastille selvisi sen sittenkin olleen huolellisesti suunniteltu murha. Erikoisagentti Aloysius Pendergast, komisario Vincent D’Agosta ja ylikomisario Laura Hayward alkoivat selvitellä Helenin salaisuuksia ja löytävät murhan takaa monimutkaisen salaliiton.

Onneksi Houreuni-kirjan tapahtumat ovat vielä melko tuoreessa muistissani. Koston kehä nimittäin jatkaa ihan suoraan siitä, mihin Houreunessa jäätiin. Douglas Preston ja Lincoln Child eivät tuhlaa aikaansa kertauksiin vaan kiidättävät lukijansa suoraan toiminnan keskelle. Hyvä niin. Houreunen sisältö oli niin runsas ja monitahoinen, ettei sitä voisikaan tiivistää lukijalle siistiksi parin lauseen yhteenvedoksi. Lukekaa siis ensin Houreuni ennen kuin säntäätte Koston kehän pariin.

Koston kehä muistuttaa valitettavasti venytettyä takaa-ajotrilleriä, johon on sullottu vähän liikaakin kaikkea. Kissa-hiiri-leikki on toki ihan viihdyttävää seurattavaa, mutta Helenin kuoleman selvittely tuntuu välillä jäävän harmillisesti paitsioon. Henkilöhahmoja on runsaasti, tilanteet ja paikat vaihtuvat. Juoni haarautuu ja rönsyilee. Pienissä pätkissä kirjaa lukiessani olin vähällä kadottaa punaisen langan.

Mutta ei viisisataa sivua luettavaa tunnu paljolta, kun kirja on täynnä toinen toistaan henkeäsalpaavampia juonenkäänteitä. Koston kehässä lukija pääsee jännittämään niin skotlantilaiselle sumuiselle suomaalle ja newyorkilaiseen kolkkoon vankimielisairaalaan kuin myös Pendergastin hämyiseen kartanoon. Tilanteet ovat välillä hyvinkin tukalia, mutta onneksi sankarimme on nokkela.

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos Cold Vengeance, 2011.
Suomentanut Pekka Marjamäki.
Kustantaja Gummerus, 2018. 490 sivua.

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

IMG_20180415_111945_284.jpg

Minä näen sinut. Mutta sinä et näe minua. Olet uppoutunut pokkariisi, jonka kannessa on tyttö on punaisessa mekossa. En näe kirjan nimeä, mutta sillä ei ole väliä: niissä on kaikissa sama tarina. Jos poika ei tapaa tyttöä, poika väijyy tyttöä. Poika tappaa tytön.
Tarinan ironia kolahtaa minuun.

Zoe työskentelee toimistopäällikkönä kiinteistövälitysfirmassa Lontoon keskustassa. Mutta kohtuuhintaiset asunnot ovat kaukana keskustasta, joten joka arkiaamu ja joka arki-ilta Zoe kulkee julkisilla kotoa töihin ja töistä kotiin. Ahtautuu täpötäysiin vaunuihin. Joutuu sietämään ventovieraiden ihmisten läheisyyttä ja tungettelevia katseita. Märän koiran hajuisia päällystakkeja ja turistien liian suuria selkäreppuja.

Taas yhtenä perjantai-iltana raskaan työviikon jälkeen Zoe matkustaa kotiin miehensä ja kahden aikuisen lapsensa luo. Haaveilee noutoruuasta ja kylmästä viinistä, sohvasta ja televisio-ohjelmista. Junassa Zoe vilkuilee hajamielisenä sanomalehteä, ja yhtäkkiä seuralaispalvelun lehtimainos saa hänet tolaltaan. Mainoksen valokuva on epäselvä, mutta Zoe on varma, että kuvan nainen on hän itse.

Muutamaa päivää myöhemmin Zoe päätyy töissä selailemaan vanhempaa London Gazetten numeroa. Hän löytää sanomalehden viimeiseltä aukeamalta seksilinjojen ja seuralaispalveluiden joukosta taas samanlaisen mainoksen, mutta tällä kertaa kuvassa on eri nainen. Ja kun nainen pian joutuu rikoksen uhriksi, ei Zoe voi olla miettimättä, onko seuraavaksi hänen vuoronsa.

Rutiini tuntuu sinusta rauhoittavalta. Se on tuttu ja turvallinen.
Rutiini tuo sinulle turvallisen olon.
Rutiini tappaa sinut.

Moni meistä noudattaa päivä toisensa perään samoja rutiineja. Me olemme omien tapojemme orjia. Samaan aikaan töihin, aina samaa reittiä. Sitten samaan aikaan töistä kotiin, taas samaa tuttua reittiä. Ruokaostokset tehdään samassa kaupassa samana viikonpäivänä. Jumppatunti aina keskiviikkoiltaisin, juoksulenkki aina sunnuntaiaamuisin. Mutta entä jos joku tuntee meidän rutiinimme yhtä hyvin kuin me itsekin? Entä jos joku seuraa metrossa, vakoilee salaa ruokakaupassa, käy samassa kahvilassa samaan aikaan ja hautoo pahoja ajatuksia? Entä jos rutiinit koituvat kuolemaksi?

Clare Mackintoshin esikoisromaani Annoin sinun mennä iski suoraan jokaisen äidin pahimpaan pelkoon. Mackintoshin toinen psykologinen trilleri Minä näen sinut levittää hyytävää kauhua vieläkin laajemmalle alueelle, nyt nimittäin pelotellaan kaikkia naisia. Ilahduttavasti nämä kaksi trilleriä eivät ole toistensa toisintoja, latteita kopioita, vaan Mackintosh on kehitellyt taas ihan erilaisen tarinan. Ja niin paljon kuin pidinkin Mackintoshin esikoisesta, Minä näen sinut kolahtaa vieläkin rajummin.

Psykologisten trillerien ongelmana usein on epäuskottavat henkilöhahmot, verkkaisesti etenevä kerronta ja ennalta-arvattavuus. Olen tänäkin vuonna lukenut muutaman keskinkertaisen trillerin, joista en muista enää juuri mitään. Clare Mackintoshin Minä näen sinut onnistuu kuitenkin olemaan sekä uskottava että yllättävä. Taitavasti kirjoitettua jännitystä, sopivasti pelottelua ja odottamattomia juonenkäänteitä. En kaivannut tiivistämistä, en mitään pois enkä mitään lisää. Enemmän lukuaikaa olisin sen sijaan kaivannut, tämä olisi ollut ihana ahmaista yhdeltä istumalta. Psykologisten trillerien parhaimmistoa!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos I See You, 2016.
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.
Kustantaja Gummerus, 2018. 413 sivua.

Michael Connelly: Yövuoro

IMG_20180408_120919_511.jpg

”Koko homma menee aamulla murtopuolen pöydälle”, Jenkins sanoi. ”Mitä jos annettaisiin niiden hoitaa tämä?”
”Mutta eiväthän ne hoida”, Ballard sanoi. ”Tämä juttu hukkuu muiden sekaan. Sitä ei selvitetä pidemmälle, eikä se ole reilua tuota naista kohtaan.”
Hän nyökkäsi kohti keittiötä, missä uhri istui lohduttoman näköisenä.
”Ei kai tässä kukaan reiluudesta ole mitään puhunut”, Jenkins sanoi. ”Tämä nyt on tämmöistä.”

Konstaapeli Renée Ballard ja hänen työparinsa John Jenkins tekevät pelkkää yövuoroa Los Angelesin poliisissa Hollywoodin jaostossa. Jenkinsille yötyöt sopivat hyvin, sillä hän haluaa olla päivisin kotona vakavasti sairaan vaimonsa luona. Ballard sen sijaan oli joutunut yövuoroon vasten tahtoaan vähän yli kaksi vuotta sitten. Ballard oli silloin tehnyt valituksen murharyhmän pomon ahdistelusta, mutta asia oli päätetty lakaista maton alle, ja Ballard oli passitettu yövuoroon.

Toisinaan Renée Ballard haluaisi tutkia tapauksen alusta loppuun, mutta sitä ei yövuorolaisille suoda. He vain käyvät öisillä rikospaikoilla, kirjoittavat alustavia raportteja ja sitten antavat tapaukset eteenpäin muiden tutkittavaksi. Mutta eräänä yönä eteen tulee kolme tapausta, jotka eivät jätä Ballardia rauhaan. Yksinäisen naisen kotiin tehty murtovarkaus. Prostituoidun raju pahoinpitely. Viisi kuolonuhria vaatinut yökerhoammuskelu. Ballard alkaa tehdä omia tutkimuksiaan esimiehiltään salaa.

”Minä luen Marcielle kirjoja paikoista, joihin emme päässeet. Hän on tällä hetkellä kiinnostunut Japanin historiasta, joten minä luen sitä. Siellä on sanonta sopeutumista korostavasta yhteiskunnasta: törröttävä naula hakataan piiloon.”
”Eli mitä tuo tarkoittaa?”
”Sitä että täällä laitoksella on paljon porukkaa vasara kädessa. Pidähän varasi.”

Yövuoro on yhdysvaltalaisen Michael Connellyn uuden dekkarisarjan ensimmäinen osa ja esittelee konstaapeli Renée Ballardin, päättäväisen ja sinnikkään naispoliisin. Yövuoro saapui minulle maaliskuussa yllärinä, eikä minulla ollut oikein mitään ennakko-odotuksia kirjan suhteen. Halusin kuitenkin antaa Michael Connellylle ja Renée Ballardille mahdollisuuden. Ja kylläpä kannatti lukea tämä. Yövuoro nimittäin yllätti minut varsin iloisesti! Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle.

Yövuoron juoni rullailee mukavan jouhevasti eteenpäin. Vaikka Ballardilla on työn alla kolme eri tapausta, henkilögalleria ei kasva dekkarin edetessä liian laajaksi. Sivupoluille ei harhailla eikä paikoilleen jämähdetä. Tilanteet vaihtuvat, uusia seikkoja paljastuu. Yllättäviä käänteitä, tihenevää jännitystä. Lukija on tiukasti koukussa.

Poliisihommien ohessa päähenkilö Renée Ballard tulee hiljalleen tutuksi, mutta Michael Connelly keskittyy enemmän hänen työhönsä kuin yksityiselämän kiemuroihin. Renée Ballardin elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta hän ei jatkuvasti märehdi ja vatvo menneitä. Virkistävää lukea välillä poliisista, joka ei hae lohtua pullosta eikä kohtele läheisiään kaltoin. Vapaa-ajallaan Ballard suppailee meressä ja leikkii koiransa kanssa hiekkarannalla. Tosin sitä vapaa-aikaa ei kovinkaan paljoa jää, kun määrätietoinen Ballard selvittelee rikoksia uutterasti yötä päivää. Ilman ylityökorvauksia.

Jään innokkaana odottamaan, miten konstaapeli Renée Ballardin tarina kehittyy sarjan tulevissa osissa. Seuraavassa Ballard-dekkarissa (eng. Dark Sacred Night) tehokaksikko Renée Ballard ja Harry Bosch tulevat yhdistämään voimansa ja tutkivat tiimityönä uutta tapausta. Mielenkiintoista! Rikoksia ja rikollisia Hollywoodissa epäilemättä piisaa, eikä Ballard taatusti luiki pahoja miehiä pakoon.

Englanninkielinen alkuteos The Late Show, 2017.
Suomentanut Tero Valkonen.
Kustantaja Gummerus, 2018. 390 sivua.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani

IMG_20180311_175534_898.jpg

Muutama viikko sitten postilaatikostani löytyi ennakkokappale helsinkiläisen Anniina Tarasovan (s. 1985) esikoisromaanista Venäläiset tilikirjani. Myönnän, kirja ei aluksi herättänyt minussa oikein minkäänlaista kiinnostusta. Bisnesmaailman Bridget Jones, suomalaisen ja venäläisen kulttuurin yhteentörmäyksiä, reteää ja persoonallista. Mutta sitten aloin kuulla kehuvia kommentteja sieltä sun täältä, eihän tämä kuulemma olekaan silkkaa hömppää, ja niinpä päätin hilata Tarasovan kirjan ylöspäin lukupinossani. Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Reija Wren työskentelee suuren konsernin pääkonttorissa Turussa taloushallinto-osastolla. Kihlattunsa estelyistä huolimatta Reija lupautuu kahdeksan kuukauden ulkomaan pestille ja lähtee innoissaan Venäjälle suorittamaan konsernin sisäistä tarkastusta. Kielitaitoiselle Reijalle Pietari on ennestään tuttu kaupunki, hän tuntee venäläisen byrokratian. Heti junamatkalla kuitenkin sattuu ja tapahtuu, eikä perillä Pietarissakaan vältytä kommelluksilta. Kaiken lisäksi pietarilaisen firman juristi on yllättäen kadonnut, ja yrityksen johtaja suhtautuu Reijaan vihamielisesti.

Anniina Tarasovan Venäläisiä tilikirjoja on mahdotonta sovittaa mihinkään tiukasti rajattuun genreen. Toisaalta kirja on viihteellistä hömppää, toisaalta kirjassa on koukuttavan dekkarin ja jännärin aineksia. Yritysmaailma on vahvasti läsnä, mutta se on lopulta vain yksi osa runsasta kokonaisuutta. Esikoiskirjailija esittelee herskyvästi venäläisten tapoja ja saa lukijan mahan kurnimaan kuvatessaan paikallisia kulinaarisia herkkuja. Kieli on eläväistä ja hauskaa.

Päähenkilö Reija Wren koheltaa, säheltää ja mokailee, mutta samaan aikaan Reija on piinkova taloushallinnon asiantuntija ja erittäin pätevä työssään. Iltaisin Reija viihtyy baareissa ja yökerhoissa juomassa olutta ja polttamassa sikareita tai pelailee asunnollaan lumilautapeliä pleikkarilla. Reija ei ole täydellinen mutta ei myöskään holtiton tohelo. Hän on moniulotteinen hahmo, joka ei mahdu tarkasti määriteltyihin muotteihin, vaan hän uskaltaa olla oma itsensä.

Pienenä miinuksena voisin sanoa, että kirjassa on minun makuuni vähän liikaakin kaikkea. Minä nimittäin koin Tarasovan kerronnan välillä turhan poikkoilevana ja jouduin välillä pysähtymään vetääkseni henkeä. Tilintarkastuksesta hämyiseen baariin ja ruokakojulta Nevan rannalle. Yksityiskohtaista ja vivahteikasta kerrontaa, vauhdikasta ja räväkkää elämänmenoa. Ehkä jotain olisi voinut jättää pois ja samalla tiivistää tarinaa.

Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani on kansainvälistä tasoa oleva viihderomaani, jolle löytyy varmasti laaja lukijakunta. Sujuvasti kirjoitettua esikoisromaania voi lämpimästi suositella niin chick litin ystäville kuin myös kevyitä dekkareita ahmiville. Mikäli olet kiinnostunut Venäjästä, lue tämä. Tai mikäli sinua kiinnostaa konsernimaailma, on tämä kirja sinulle.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Gummerus. 469 sivua.
Kannen suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.