Tuomo Jäntti: Verso

IMG_20170517_174819_746-1

Tuomo Jäntin esikoisromaani Talven hallava hevonen julkaistiin kaksi vuotta sitten. Se oli yhdistelmä sukupolvitarinaa, maagista realismia ja psykologista kauhua. Kirjan alkupuolisko oli lupaava ja nosti odotukseni korkealle, mutta loppua kohden tarina muuttui kummalliseksi enkä suoraan sanottuna ymmärtänyt kaikkea. Monia asioita jätetään selvittämättä, tarina tuntuu loppuvan ärsyttävästi kesken. Miten niin lupaavan aloituksen jälkeen voikaan kirja päättyä niin turhauttavaan lopetukseen! Vaikka en täysillä rakastunutkaan Talven hallavaan hevoseen, ihastuin kuitenkin Jäntin tapaan punoa tarinoita, ujuttaa arkiseen elämään maagisia vivahteita. Ja nyt Jäntiltä on ilmestynyt uusi romaani nimeltä Verso.

Ensimmäisenä aamuna Karl luuli joutuneensa huonon vitsin kohteeksi. Hän tuijotti kuvaansa kylpyhuoneen peilistä vielä yönsamein silmin ja kävi läpi mahdollisia syyllisiä. Joku töistä tietenkin, mutta vaivaa oli sentään tarvinnut nähdä – hänen parransänkensä oli kirkkaan vihreä. – – Karl nosti käden kasvoilleen. Leuka ei tuntunut karhealta. Pikemminkin hänen kauniin vihreä aamupartansa oli pehmeä. Se tuoksui ruoholta.

Entinen toimittaja ja imagokonsultti Alis Ismantik saa varantoministeriltä tehtäväkseen tutkia Kolkamon pakkohoitolaitoksen taloussotkuja. Siellä hoidetaan versottuneita: ihmisiä, jotka ovat tuntemattomasta syystä alkaneet kasvaa heinää, ruohoa ja lehtiä. Kolkamon tietoverkkoa tutkiessaan Alis alkaa vähitellen aavistaa, että hänen todellinen tehtävänsä ei olekaan talousrikosten tutkiminen. Mitä Kolkamossa oikein on tapahtunut? Entä mikä on kaiken elottoman ja elollisen tieltään tuhoava Gowiwa?

Verso eteni aggressiivisesti ja tappoi ihmisen muutamassa viikossa. Alussa heitä vielä näki. Heitä, joiden takinhihoista kurkisteli heinää, joiden silmäkulmasta pistivät esiin kauniit keltaiset kukat ja joiden sammaloitunut kieli esti puhumisen. Noina ensimmäisinä viikkoina ennen hysteriaa. Sairaalloinen kiinnostus vaihtui nopeasti kauhuun, epätoivoon ja vihaan – moni suhtautui versottuneisiin kuin heidän muuttunut tilansa olisi itse aiheutettua, mutta toisaalta tämän inhon kohteiksi joutuneet eivät tienneet muun maailman asenteista paljoakaan. He katosivat kasvustoonsa ja kuolivat nopeasti pois.

Tuomo Jäntin Versoa voisi kuvailla niin dystopiaromaaniksi, katastrofiromaaniksi, scifiromaaniksi kuin myös jännitysromaaniksi. Jäntin luomassa dystopiassa vihreä luonto on kadonnut tyystin. Kaupunkien ympärillä maa on pelkkää kuivaa aavikkoa. Kahvia ja tupakkaa on sentään saatavilla, mutta muuten nautinnot tuntuvat olevan vähissä. Pelkoa herättää niin verso ja versottuneet ihmiset kuin myös vieläkin synkempi ja julmempi tappaja, jatkuvasti etenevä ja kaiken tuhoava Gowiwa.

Verson idea on mielenkiintoinen, mutta valitettavasti kiehtova idea kärsii kehnosta toteutuksesta. Tuomo Jäntti ei kerro helppoa tarinaa, ja laaja henkilögalleria sekä ajasta toiseen hyppiminen tuovat lukemisen ymmärtämiseen melkoisia haasteita. Alun vaikeuksien jälkeen pääsin vähän paremmin sisälle Verson vieraaseen maailmaan, mutta henkilöhahmot ovat värittömiä ja kerronta liian lavertelevaa, rönsyilevää, sekavaa. Jopa päähenkilö Alis Ismantik on ärsyttävän tylsä ja persoonaton. Harmi.

Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Gummerus. 426 sivua.
Kannen suunnitellut Tuomo Parikka.

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

IMG_20170428_141902_158

Brittiläinen Clare Mackintosh on työskennellyt niin järjestyspoliisina, rikostutkijana kuin myös toimittajana. Mackintosh on kuulemma saanut idean esikoisromaaniinsa oikeasta rikostapauksesta, jota hän oli tutkinut ollessaan poliisina. Esikoisromaani Annoin sinun mennä on käännetty yli 30 kielelle, ja tämä psykologinen trilleri on kahminut lukuisia palkintoja. Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Auto ilmaantuu kuin tyhjästä. Märkien jarrujen vinkaisu, tömähdys, kun viisivuotias poika iskeytyy tuulilasiin, ja hänen vartalonsa pyörähdys, ennen kuin se paiskautuu tielle. Nainen juoksee pojan perässä edelleen liikkeessä olevan auton eteen. Liukastuu ja rojahtaa eteenpäin työntämien käsiensä varaan. Hänen hengityksensä salpautuu.
Se on ohi silmänräpäyksessä.

Viisivuotias poika jää kotikadulla auton alle ja menehtyy. Auton kuljettaja pakenee paikalta. Poliiseilla on johtolankoja vähän, ja lopulta kuukausien myöhemmin virallinen tutkinta päätetään lopettaa. Tapaus ei kuitenkaan jätä rauhaan rikoskomisario Ray Stevensia ja rikoskonstaapeli Kate Evansia, ja he päättävät omalla ajallaan jatkaa tapauksen tutkintaa.

Poikansa menettänyt Jenna Gray pakenee suruaan ja muuttaa syrjäiseen mökkiin Walesin rannikolle. Jenna yrittää jättää entisen elämänsä taakseen ja aloittaa uudelleen alusta, mutta menneisyys ja muistot palaavat piinaamaan häntä.

Huuto lävistää uneni ja säpsäyttää minut hereille. Aurinko ei ole vielä noussut, mutta makuuhuoneessa on valot päällä: en kestä pimeyttä ympärilläni.

Välillä sitä kaipaa luettavakseen kunnon page-turneria, jonka parissa illat venyvät liian pitkiksi. Vielä yksi luku. Ja sitten vielä yksi luku lisää. Väsymys kirvelee silmissä, mutta kirjaa ei malta laskea käsistään, sivut kääntyvät kuin itsestään. Muutaman ei niin koukuttavan romaanin jälkeen on ihanaa saada viettää aikaa tällaisen lukusukkulan seurassa.

Etukäteen vähän pelkäsin, olisiko Clare Mackintoshin Annoin sinut mennä liian ahdistava psykologinen trilleri. Lapsen kuolema ja äidin suru eivät todellakaan ole mitään kevyitä aiheita. Mutta surussa ei vellota liiaksi. Ja vaikka psykologiseen trilleriin kuuluu tietty määrä ahdistusta ja jännitystä, ei Mackintosh piinaa lukijoitaan sietämättömästi.

Olen useammalta taholta kuullut, että Annoin sinun mennä pitää sisällään tyrmäävän juonenkäänteen. Yritin lukiessani arvailla, millaisen nokkelan yllärin Mackintosh järjestää, mutta enpä onnistunut ennakolta arvaamaan tätä käännettä. Puolivälissä kirjaa jysähtää sellainen pommi, että kirja tekisi mieli lukaista yhdeltä istumalta loppuun saakka.

Clare Mackintosh pärjää esikoisromaanillaan erinomaisesti psykologisten trillerien kilvassa. Paula Hawkinsin Nainen junassa, Renée Knigthin Kenenkään ei pitänyt tietää tai Shari Lapenan Hyvä naapuri häviävät kirkkaasti Mackintoshin sujuvalle juonenkuljetukselle ja uskottaville henkilöhahmoille.

Englanninkielinen alkuteos I Let You Go, 2014.
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.
Kustantaja Gummerus, 2017. 417 sivua

J. M. Ilves: Sorjonen – Nukkekoti

wp-1486494896612.jpg

J. M. Ilves on salanimi, jonka taakse kätkeytyy kuulemma kaksi ammattikirjailijaa. Salaperäistä. Nukkekoti käynnistää Sorjonen-rikosromaanisarjan, ja toinen osa nimeltä Loppupeli julkaistaan pian, huhtikuussa 2017. Syksyllä 2016 Yle TV1 esitti 11-osaisen Sorjonen-televisiosarjan, jota itse en kylläkään katsonut jaksoakaan, mutta kirja herätti kiinnostukseni. Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Viime kuukausina olen alkanut ajatella, että ihmisluonnon rumimman puolen kohtaaminen on kuin radioaktiiviselle säteilylle altistumista. Olen saanut virkavuosieni aikana niin suuren annoksen, että vaikutukset ovat alkaneet näkyä. Jokaisen altistuksen jälkeen olen vähän heikompi, vähän ilottomampi. Yhä useammin tuntuu kuin uhraisin itseni turhaan. Maailma näyttää laukkaavan kohti hetki hetkeltä syvenevää pimeyttä, eikä tekemisilläni ole siihen pienintäkään vaikutusta.

Kari Sorjonen kaipaa leppoisampaan työhön ja enemmän aikaa aivokasvaimesta toipuvan vaimonsa sekä teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Niinpä hän irtisanoutuu työstään KRP:stä ja ottaa rikoskomisarion pestin vastaan uudesta Vakavien rikosten erikoisyksiköstä VARE:sta. Kari Sorjonen, vaimo Pauliina ja tytär Janina muuttavat pääkaupunkiseudulta Lappeenrantaan.

Mutta kuten lukija voi etukäteen aavistella, eihän poliisi Kari Sorjosen elämä uudessa työssä ja uudessa kaupungissa ole yhtään sen leppoisampaa. Heti ensimmäisenä iltana perheen yhteinen ruokailuhetki keskeytyy, kun puhelin soi ja Kari hälytetään rikospaikalle. Ihmiset ovat petoja Lappeenrannassakin. Mutta kuka kumma on Nukkemestari ja mikä on Nukkekoti?

Hetken makuuhuoneessa oli hiljaista. Sitten Katia kysyi arasti:
– Kuka sä olet?
– Voit kutsua minua Nukkemestariksi.

Joskus kirjan luettuani jään miettimään, että kirja olisi kaivannut reippaasti tiivistämistä. Sorjosen luettuani minulle tuli päinvastaisia aatoksia. Tämä olisi voinut olla paksumpi, henkilöistä ja tapahtumista olisi voinut kertoa laveammin. Kari Sorjonen on selkeästi dekkarin päähenkilö, niin yksityis- kuin myös työelämässä, ja muut poliisit saavat tyytyä näyttelemään pieniä sivurooleja. Sorjosen taustoja valotetaan heti kirjan alun prologissa, mutta prologi jää harmillisen irralliseksi. Ehkä dekkarisarjan seuraavissa osissa kerrotaan enemmän Kari Sorjosen menneisyydestä ja päästään paremmin tutustumaan myös yksikön muihin poliiseihin?

Mutta vaikka äsken nillitin, en silti voi kieltää, etteikö Sorjonen – Nukkekoti olisi viihdyttävä dekkaripläjäys. Salanimen takana piilotteleva kirjailijakaksikko tarjoilee lyhyitä lukuja ja vetävän juonen. Sopivasti yllätyksellisyyttä ja jännitystä. Eikä huumoriakaan ole unohdettu. Kelpo avaus dekkarisarjalle.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Gummerus. 283 sivua.

Minna Rytisalo: Lempi

wp-1484518338458.jpg

Niin paljon kuin dekkareista pidänkin ja niin kaikkiruokainen kuin dekkarien suhteen olenkin, toisinaan sitä kuitenkin kaipaa luettavakseen jotain aivan muuta. Siispä nyt oli mitä parhain hetki ottaa luettavakseni Minna Rytisalon Lempi. Kuusamolaisen äidinkielenopettajan esikoisromaani on ihastuttanut lukuisia lukijoita, kahminut kirjallisuuspalkintoehdokkuuksia ja herättänyt kansainvälistäkin kiinnostusta. Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Romaanin ensimmäisenä kertojaäänenä on Pursuojan ujo isäntä Viljami, joka hämmästykseen huomaa kauppiaan kauniin Lempi-tyttären valinneen hänet. Lempi on koulussa vuosia istunut valkolakki eikä ole tottunut huushollaamiseen, joten Viljami palkkaa vaimolleen aputytöksi Ellin. Mutta Viljamin ja Lempin onnea kestää vain muutaman kuukauden. Viljami kutsutaan rintamalle, raskaana oleva Lempi jää kotiin Ellin kanssa. Kun Viljami palaa sodasta, Lempi on kadonnut ja Viljamin sydän särkyy.

Katsoin peilistä, miten sormeni silitti poskeasi ja sitten seurasi huultesi ääriviivoja, ja ilmeesi vakavoitui, silmiisi syttyi tumma hehku, se oli sellaista sinä kesänä ja syksynä, että minä sain sen onnen, jota en voi ajatella enää ikinä. Sen kesän muistaminen raastaa rikki ja repii auki. – Viljami

Toisena puheenvuoron saa Pursuojan taloon piikatytöksi palkattu Elli. Salaa Lempiä halveksiva, salaa Viljamia rakastava. Kun Viljami palaa rintamalta kotiin, Lempi on sopivasti kadonnut jäljettömiin. Elli toivoo pääsevänsä Lempin paikalle, talon emännäksi ja Viljamin vaimoksi. Elli sepittää tarinan, että Lempi olisi lähtenyt saksalaisen matkaan ja jättänyt vastasyntyneen lapsensa Ellin hoteisiin.

Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli. Pahinta oli, miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva. – Elli

Kolmantena, viimeisenä, oman näkökulmansa tarinaan pääsee kertomaan Lempin kaksoissisar. Sisko seurustelee saksalaisupseerin kanssa, mutta hänenkään rakkaustarinansa ei pääty onnellisesti. Sisko ei usko Lempin karanneen toisen miehen matkaan ja hylänneen lastaan, ja hän päättää yrittää selvittää sisarensa kohtalon.

Sinä olit minun lisänä ja puolikkaani, eikä sellaista sidettä, joka on kohdussa solmittu, katkaise kuolema tai edes vuosikymmenien välimatka. Kun ajattelen kahta ihmisenalkua tunnustelemassa ja kuuntelemassa toisiaan pimeässä, haromassa toisiaan kohti, sydämiä vastatusten – totta kai sinä olet minulle aina. Se, että menetin sinut, on vaikuttanut minun elämässäni kaikkeen. – Sisko

Minna Rytisalon Lempi on kerännyt niin paljon ylistäviä arvioita bloggaajilta ja kriitikoilta, että en keksi romaanista mitään uutta sanottavaa. Mutta oi, miten upea romaani tämä onkaan! Sivuja kirjassa on vain runsas kaksisataa, mutta Lempi ei silti ole mikään kepeä välipala eikä hetkessä hotkaistavaa huttua. Heti ensimmäisten sivujen myötä ymmärsin lukevani taitavasti kirjoitettua, hienoa ja kypsää esikoisromaania.

Tapahtumien keskiössä ja oikeastaan päähenkilönä on Lempi, joka ei kuitenkaan saa romaanissa omaa suunvuoroa, vaan hänet hahmotellaan muiden kertomuksien pohjalta. Romaani sijoittuu vuoden 1944 kieppeille, mutta Lapin sota saa kirjassa vain pienen sivuroolin, ja Lempi on ennen kaikkea traaginen rakkaustarina. Tajunnanvirtamaista ja vaivatonta kerrontaa joka vie mukanaan. Hieno romaani joka varmasti jää mieleen pitkäksi aikaa.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Gummerus. 234 sivua.
Kannen suunnitellut Jenni Noponen.

John Verdon: Painajaisuni

img_20161024_124816.jpg

John Verdonin luoma Dave Gurney -sarja on edennyt jo viidenteen osaan. Olen lukenut kaikki Verdonin aiemmat dekkarit, joista kaksi ensimmäistä (Numeropeli ja Sokkoleikki) olivat mielestäni parempia kuin seuraavat kirjat (Murhakierre ja Tappakaa Peter Pan). Tartuin siis Painajaisuneen ristiriitaisin fiiliksin. Jumittaisinko koko syysloman ja vielä marraskuussakin Painajaisunen parissa? Vai hotkaisenko tämän viisisataasivuisen dekkarin muutamassa päivässä?

Makaan sängyssä. Alan vaipua uneen. Nukahtaminen ei kuitenkaan tunnu hyvältä. Tunne ei ole sama kuin yleensä, kun rennosti siirtyy unen maille. Olen osittain hereillä, mutta en pysty liikkumaan enkä puhumaan. Tiedän että huoneessa on joku tai jokin. Kuulen syvää, raskasta hengitystä, ihan kuin siellä olisi eläin. Kuuluu vähän niin kuin matalaa murinaa. En näe otusta, mutta se tulee lähemmäksi. Se hiipii kohti minua. Nyt se painaa minua vuodetta vasten. Haluan huutaa mutta en pysty. Silloin näen kiihkeät punaiset silmät. Ja eläimen terävät kulmahampaat.

Wolf Laken upeassa lomakeskuksessa hypnoterapeutti Richard Hammond auttaa ihmisiä pääsemään eroon riippuvuudesta tupakkaan. Nyt hänen maineeseensa on kuitenkin tullut tahroja, kun neljä hänen asiakastaan on kertonut nähneensä terapiaistunnon jälkeen kammottavia painajaisia. Ja nämä neljä miestä ovat jokainen tahollaan päätynyt tekemään itsemurhan, viiltämään ranteensa auki. Eläkkeelle jäänyt NYPD:n murhatutkija Dave Gurney kiinnostuu epäilyttävistä kuolemantapauksista ja matkustaa vaimonsa kanssa Wolf Lakeen tapaamaan Richard Hammondia.

Kävellessään hän hengitti pitkään ja syvään kylmää ilmaa saadakseen myrkyllisen sotkun pois sisuksistaan. Se ei kuitenkaan onnistunut. Oli liian paljon pieniä yksityiskohtia, liian monta kummallista henkilöhahmoa, liikaa tunteiden sekamelskaa. Kolmekymmentäkaksi tuntia sitten hänen ainoa huolenaiheensa oli ollut omituisesti käyttäytyvä piikkisika. Nyt hänen mieltään painoivat mahdottomuuksien alle haudatut mysteerit.

Kuten alustuksessani kirjoitin, Dave Gurney -sarjan taso on ailahdellut. Osasta dekkareista olen pitänyt hyvinkin paljon. Osassa tarina on tuntunut käynnistyvän hitaanlaisesti, olen jumitellut dekkarin parissa monta viikkoa ja kiinnostunut juonesta kunnolla ihan vasta kirjan loppupuolella.

Onneksi tämä Painajaisuni edustaa ehdottomasti sitä parempaa John Verdonia. Dekkari koukuttaa heti ensimmäisten lukujen myötä. Juoni on sopivasti eriskummallinen ja kiero, henkilöhahmot omituisia ja juonenkäänteet yllättäviä. Dave Gurneyn vaimon menneisyyden valottaminen tuo mielenkiintoisen lisän tarinaan ja uutta syvyyttä päähenkilöihin. Mutta voiko painajaisunta todella käyttää murha-aseena?

Englanninkielinen alkuteos Wolf Lake, 2016.
Suomentanut Marja Luoma. Kustantaja Gummerus, 2016. 527 sivua.

P.S. Huomenna minut löytää Helsingin Kirjamessuilta!

Muriel Barbery: Haltiaelämää

2016-10-16-16.22.36.jpg.jpg

Ranskalainen filosofianopettaja ja kirjailija Muriel Barbery (s. 1969) tuli monille tutuksi Siilin eleganssi -romaanillaan, jota on maailmanlaajuisesti myyty huikeat yli kuusi miljoonaa kappaletta. Minä en ole Barberyyn aiemmin tutustunut, mutta Haltiaelämää herätti mielenkiintoni. Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Kun tyttö ryhtyi soittamaan, ällistys naulitsi tulokkaat penkkiinsä kuin vasaranisku. Vanha piika risti itsensä satakunta kertaa, sillä Clara soitti kappaletta nyt kaksi kertaa nopeammassa temmossa kuin äsken, nyt nimittäin vietittiin todellisia häitä, ja Clara luki yksi kerrallaan kaikki Alessandron tuomat nuottivihkot.

Maria harjoitti runouden uskontoa päivittäin, kun hän kiipesi puihin ja kuunteli oksien ja lehtien laulua. Hän oli hyvin varhain ymmärtänyt, että muut liikkuivat maaseudulla kuin sokeat ja kuurot, että heille hänen kuuntelemansa sinfoniat ja katselemansa taulut eivät olleet muuta kuin luonnon melua ja mykkiä maisemia.

Clara asuu pienessä italialaiskylässä vanhan maalaispapin ja tämän lukutaidottoman piian luona. Clara osaa soittaa pianoa ylimaallisen kauniisti. Satojen kilometrien päässä Ranskassa Marialla on myös erityinen lahja – hän kuuntelee puiden ja kukkien laulua, puhelee metsän eläimille. Yliluonnollisten lahjojensa avulla nämä kaksi löytölasta voivat muuttaa tulevaisuuden.

Aavistelin jo etukäteen, että Muriel Barberyn Haltiaelämää on minulle joko täysi napakymppi tai sitten melkoinen pettymys. Valitettavasti jälkimmäinen arvaukseni osui oikeaan. Barberyn kieli on runollisen kaunista (kiitokset suomentajalle hienosta työstä!), mutta kielikuvia pursuileva, koukeroinen teksti tekee kerronnasta turhan vaikeaselkoista. Kertomus soljuu eteenpäin usvaisen verkkaisesti. Henkilöhahmoja on liikaa ja he jäävät valjuiksi.

Haltiaelämää olisi vaatinut lukijalta enemmän kuin minä tällä hetkellä kirjalle pystyn antamaan. Kun näin haastavaa romaania lukee pätkissä arjen keskellä ja väsyneenä ennen nukkumaanmenoa, ei Barberyn unenomaisesta satumaailmasta saa valitettavasti kovinkaan paljoa irti. Juonesta pysyin sentään kärryillä, mutta en jaksanut jäädä makustelemaan Barberyn kielen hienouksia ja availemaan koukeroiden taakse piilotettuja suurenmoisia ajatuksia.

Muriel Barbery on kirjoittamassa jatkoa kirjalleen. Minun osaltani Marian ja Claran tarinan seuraaminen saa kuitenkin jäädä tähän yhteen romaaniin. En muutenkaan ole fantasiakirjallisuuden suurin ystävä, eikä Haltiaelämää valitettavasti ollut yhtään minun juttuni.

Ranskankielinen alkuteos La vie des elfes, 2015
Suomentanut Lotta Toivanen. Kustantaja Gummerus, 2016. 273 sivua.

Preston & Child: Kuoleman naamio

img_20160825_171743.jpg

Aloysius Pendergast, arvoituksellinen ja kiehtova FBI-agentti. Jännitystä, seikkailua ja mysteerejä. Suhteeni Douglas Prestonin ja Lincoln Childin luomaan Pendergast-sarjaan on kuitenkin ollut hieman kaksijakoinen. Sekä Ihmeiden kabinetti että Kuoleman asetelma olivat kumpainenkin viiden tähden lukukokemuksia. Sen sijaan Tulikiven, Veljensä vartijan ja Kuolleiden kirjan muodostama Diogenes-trilogia ei yltänyt aiempien Pendergast-kirjojen tasolle. Dioneges-trilogian jälkeen Pimeyden pyörä oli iloinen yllätys, vaikka sekään ei aivan vetänyt vertoja ensimmäisille suomennetuille kirjoille. Ja nyt käsissäni on uusi suomennettu Pendergast, odotukseni olivat Kuoleman naamion suhteen korkealla.

Samassa Smithback huomasi tunnistavansa tulijan, tai niin hän ainakin arveli. Tämän kasvot tosin näyttivät erilaisilta kuin ennen – tuhkanharmailta, pöhöttyneiltä ja oudon kuhmuraisilta. Kutsumaton vieras oli mitä ilmeisimmin vakavasti sairas… tai sitten kyse oli jostain vieläkin pahemmasta. ”Sinäkö siinä, Colin?” Smithback kysyi. ”Tämä on minun asuntoni. Mitä hittoa sinä täällä teet?” Silloin hän näki, että tulijalla oli kädessään kookas lihaveitsi.

Toimittaja William Smithbackin ja antropologi Nora Kellyn ensimmäisen hääpäivän iloinen juhlinta saa karmaisevan käänteen, kun veitsellä huitova mies hyökkää heidän kotiinsa ja surmaa Williamin raa’asti. Silminnäkijähavaintojen ja valvontakameroiden mukaan syyllinen on samassa talossa asunut työtön brittinäyttelijä, joka oli kuitenkin todettu kuolleeksi jo kymmenen päivää aikaisemmin. Johtolangat viittaavat salaperäiseen uskonnolliseen yhteisöön, jonka on toistuvasti huhuttu uhraavan eläimiä ja herättävän vainajia eloon.

Messuamisen lisäksi sisältyi kantautui jyminää, joka muistutti paljaiden jalkapohjien nopeaa ja rytmikästä tömähtelyä. Äkkiä kuoron kiivaana toistuvan laulun ylle kohosi yksinäinen ääni. Se oli kimakka ja epävireinen mutta kuului selvästikin rituaalin kulkuun. Samassa vuohi määkäisi jälleen, kimeästi ja kauhuissaan. Määkäystä seurasi täydellinen hiljaisuus.

Huh, Kuoleman naamio käynnistyy todella räväkästi, kun aiemmista kirjoista tuttu toimittaja William Smithback tapetaan heti ensimmäisten sivujen aikana. Olin hetken aikaa suorastaan tyrmistynyt hänen kuolemastaan, mutta onneksi Douglas Preston ja Lincoln Child säästävät sentään Nora Kellyn hengen. New Yorkin poliisin murharyhmän komisario Vincent D’Agosta ryntää paikalle, ja FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergast on tietysti taas mukana tämänkin kimurantin mysteerin tutkimuksissa.

Kuoleman naamio ei mielestäni aivan yllä ensimmäisten suomennettujen Pendergastien tasolle, mutta Preston ja Child ovat keitelleet varsin herkullisen sopan. Keitos pitää sisällään niin murhanhimoisia zombeja kuin myös ruskeakaapuisia lahkolaisia. Jännittäviä juonenkäänteitä ja salaperäistä mystiikkaa. Rikostutkinta on niin oivallisesti liitetty yliluonnollisiin sattumuksiin, että voodoo-taiat ja elävät kuolleet tuntuvat todellisilta. Tosin kirjan lopussa meno äityy hivenen yliampuvaksi, mutta se kirjailijakaksikolle suotakoon. Eikä kaikki suinkaan ole aivan sitä, miltä ensin näyttää.

Toivottavasti Gummerus jatkaa kirjasarjan suomentamista. Enkä minä laittaisi ollenkaan pahakseni tiheämpää suomentamistahtia. Tämän alkuperäiskielellä vuonna 2009 ilmestyneen Kuoleman naamion jälkeen Douglas Preston ja Lincoln Child ovat ehtineet kynäillä jo monta Pendergast-dekkaria lisää.

http://www.prestonchild.com

Englanninkielinen alkuteos Cemetery Dance, 2009.
Suomentanut Antti Autio. Kustantaja Gummerus, 2016. 575 sivua.

Vera Vala: Milanon nukkemestari

img_20160803_205012.jpg

Ihana Vera Vala on parikymmentä vuotta Italiassa asunut kirjailija ja kolumnisti. Milanon nukkemestari on Arianna de Bellis -dekkarisarjan viides osa. Olen lukenut myös kaikki sarjan aiemmat romaanit – Kuolema sypressin varjossa, Kosto ikuisessa kaupungissa, Villa Sibyllan kirous ja Tuomitut.

Seinää vasten nojaavasta naisesta ei voinut heti tietää, oliko tämä kuollut vai elävä. Pää oli kallistunut eteenpäin, silmäluomet näyttivät olevan kiinni. Naisen kädet lepäsivät tämän sylissä. Suu oli hiukan raollaan. Nainen näytti nukkuvalta, vaikka hänen olisi pitänyt mietiskellä syntejään. Katua niitä. Todellisuudessa nainen oli kuollut.

Milanosta löydetään kaksi murhattua opiskelijaa, kummallakin on nukke vasemmassa kädessään. Neljä vuotta aiemmin vastaavanlaisista murhista oli tuomittu katolinen pappi, ja tapaus tahrasi skandaaleissa ryvettyneen Vatikaanin mainetta entisestään. Arianna de Bellisin veli Ares matkustaa paavin pyynnöstä Milanoon auttamaan syyttömän papin vapauttamisessa ja sarjamurhaajan pysäyttämisessä.

Arianna de Bellis on jättänyt roomalaisen etsivätoimiston ja muuttanut miehensä sekä kaksivuotiaan tyttärensä kanssa Milanoon. Arianna työskentelee tutkijana yliopiston oikeuspsykologian laitoksella ja tekee tutkimusta psykiatrisista vankimielisairaaloista. Yksi vangeista karkaa psykiatrisesta hoidosta paetakseen omien sanojensa mukaan Nukkemestaria. Arianna lähtee kaduille etsimään karkulaista.

– Minä en pidä tästä nukkekodista, Gianni sanoi Enricolle. – Se on erilainen kuin äidillä.
– Totta kai se on erilainen, Enrico vastasi. – Se kuuluu Nukkemestarille.

Ensimmäisten Arianna de Bellis -kirjojen kepeys on Milanon nukkemestarissa tipotiessään. Vera Valan dekkarisarja on edetessään selvästikin muuttunut jännittävämmäksi ja synkemmäksi. Vaikka pidin Vera Valan ensimmäisistäkin dekkareista, olen silti ottanut muutoksen ilolla vastaan. Minua miellyttävät enemmän nämä tummemmat sävyt kuin aistikkaat puistokävelyt ja auringonsäteiden tanssi meren pinnalla.

Ariannan menneisyyden salaisuudet ovat alkaneet tuntua turhalta sivujuonelta. Turhauttavaa, että samoista asioista on vihjailtu nyt jo viiden kirjan ajan, mutta menneisyys pysyttelee koko ajan piilossa savuverhon takana. Ares saa tällä kertaa isomman roolin tarinassa, ja sitä turhemmalta tuntuvat yritelmät koukuttaa lukija Ariannan nuoruuden mysteerillä. Valan dekkarit toimivat hyvin ilmankin, eikä Ariannan menneisyys edes liity mitenkään käsillä oleviin murhatutkimuksiin.

Arianna de Bellis -dekkarit ovat viime vuosina kuuluneet jokaiseen kesääni, mutta tämän viidennen dekkarin myötä joudumme jättämään hetkeksi hyvästit Ariannalle. Vera Vala on nimittäin kertonut pitävänsä pienen tauon sarjasta ja kirjoittavansa pari muuta kauan mielessä pyörinyttä kertomusta. Kuudennessa Arianna de Bellis -dekkarissa Ariannan menneisyys ja nykyisyys kuulemma kohtaavat ja tulevaisuus selkiytyy, joten josko viimein saisimme selvyyttä Ariannan arvoitukselliseen menneisyyteen.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Gummerus. 431 sivua.

Anna Jansson: Vääriin käsiin

img_20160721_144647.jpg

Anna Janssonin Vääriin käsiin on jo viidestoista Maria Wern -dekkari. Minulle tämä on kuitenkin vasta seitsemäs lukemani Maria Wern. Minusta ei ole vuosien varrella tullut Anna Jansson -fania, mutta satunnaisesti, yleensä kesäisin, olen näitä lueskellut. Kunnon dekkarinälkää eivät Jansson ja Wern onnistu tyydyttämään, mutta silloin tällöin nautittuna nämä ovat ihan mukavaa seuraa.

Kahdeksankymppinen eläkkeellä oleva kouluvalokuvaaja murhataan, eikä poliisilla ole tekijästä muita johtolankoja kuin rikospaikalta löydetty videokameran linssinsuojus. Koulukiusattu kuusitoistavuotias poika katoaa Gotlannin lautalta. Maria Wernin kollegan vanha äiti joutuu tuntemattoman hevostytön murjomaksi ja kertoo tytön kuvanneen häntä. Lisää vanhuksia pahoinpidellään, lisää lukiolaisia katoaa. Tutkintaa johtava Maria Wern joutuu myös itse keskellä rikosvyyhtiä, kun sähköpostitse saapuu Marian makuuhuoneessa salaa kuvattu videopätkä.

Anna Janssonin dekkareissa on tyypillisesti paljon henkilöhahmoja, hetkittäin jopa vähän sekavaa menoa, ennalta arvattavia ja usein myös epäuskottavia juonenkäänteitä. Vääriin käsiin jatkaa samalla linjalla. Kirjan alku on ihan tasokasta tarinan kuljetusta, mutta lopussa Janssonille tuntuu tulevan kiire ja homma karkaa muutenkin käsistä. Harmi. Vääriin käsiin on ihan kelvollinen kesädekkari, mutta tässä olisi ollut aineksia paljon parempaankin.

Ruotsinkielinen alkuteos Alla kan se dig, 2015.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Kustantaja Gummerus, 2016. 297 sivua.

P.S. Viisi viikkoa kesälomaa takana, vielä kaksi viikkoa jäljellä. Mahtuisikohan tähän kesälomaan vielä yksi tai kaksi dekkaria…?!

Dolores Redondo: Myrskyuhri

img_20160714_180237.jpg

Espanjalaisen Dolores Redondon Baskimaan murhat -trilogia on edennyt päätososaan. Dekkarisarjan ensimmäinen osa Näkymätön vartija julkaistiin suomeksi vuosi sitten kesällä, toinen osa Luualttari ilmestyi viime tammikuussa, ja nyt tämä trilogian päättävä Myrskyuhri on saatu myös suomeksi. En ole ihan täysillä hullaantunut Redondon dekkarisarjaan, mutta sen verran paljon nämä rikostutkintaa ja baskimytologiaa yhdistävät romaanit ovat minua näemmä kiehtoneet, että olen lukaissut koko trilogian.

Tällä kertaa rikosylikonstaapeli Amaia Salazar ja hänen tiiminsä kutsutaan tutkimaan nelikuukautisen tyttövauvan kuolemaa. Keskosena syntyneen vauvan kuolinsyyksi on ensin merkitty kätkytkuolema, mutta sitten isä yrittää paeta tyttärensä ruumis repussaan ja mutisee kuulusteluissa uhrilahjasta. Vauvan isoäidillä on omat epäilyksensä asiasta, ja hän kertoo paholaismaisesta olennosta, Ingumasta, joka imee lasten hengen näiden nukkuessa. Tutkinnan edetessä Amaia ja hänen kollegansa yhdistävät tapauksen Baztanin laaksossa vuosia sitten tapahtuneisiin kauheuksiin.

Baskimaan murhat -trilogian jokainen dekkari on ollut edellistä parempi, ja tämä sarjan päätösosa Myrskyuhri on ehdottomasti trilogian paras. Dolores Redondo ammentaa kirjoihinsa elementtejä baskimytologiasta, ja tässäkin kirjassa on sopiva ripaus yliluonnollisuutta. Vaikka aiheet ovat rankkoja, Redondo ei takerru iljettäviin yksityiskohtiin eikä myöskään mässäile väkivallalla. Kerronta on sujuvaa, juonenkäänteet koukuttavat. Välillä kirjassa tosin tuntuu tapahtuvan liikaakin, välillä taas on pidempiä suvantovaiheita, joten kirjan temmossa on mielestäni häiritsevän paljon vaihtelua.

Olen trilogian jokaisen romaanin kohdalla nillittänyt henkilöhahmoista ja jatkan yhä edelleen samaa valitusta. En oppinut trilogian aikana pitämään yhdestäkään henkilöhahmosta. Latteita, mustavalkoisia, ennalta arvattavia. Kirjan päähenkilössä olisi aineksia vaikka mihin, mutta edes Amaia Salazar ei ole onnistunut kunnolla herättämään mielenkiintoani.

Myrskyuhri on niin suoraa jatkoa edellisille Baskimaan murhat -trilogian dekkareille, että suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä. Eli ensin Näkymätön vartija, sitten Luualttari ja viimeiseksi Myrskyuhri.

Espanjankielinen alkuteos Ofrenda a la tormenta, 2014.
Suomentanut Sari Selander. Kustantaja Gummerus, 2016. 578 sivua.