Filip Alexanderson: Esikoinen

wp-1489421152278.jpg

Filip Alexanderson on ruotsalainen näyttelijä, ja hänen ensimmäinen romaaninsa kantaa esikoiselle oivallisesti sopivaa nimeä Esikoinen. Kirjan käännösoikeudet on myyty viiteen maahan, ja kirjasta on tekeillä kansainvälinen televisiosarja. Kiitos arvostelukappaleesta Likelle!

Entinen poliisi Viveca Eldh työskentelee nykyisin Yhteisössä. Eldh saa tutkittavakseen vastasyntyneen vauvan kuoleman, jonka merkit viittaavat rituaalimurhaan. Samaan aikaan hän yrittää selvitellä, kuka kulkee tappamassa kodittomia.

Parikymppinen Jonas joutuu onnettomuuteen. Kaiken järjen mukaan Jonaksen olisi pitänyt menehtyä vammoihinsa, mutta keho parantuu itsestään ja Jonas onnistuu pakenemaan sairaalasta. Jonas huomaa saaneensa outoja kykyjä.

Kirja, jonka kannessa on kuvattuna noin pelottava hahmo, ei voi olla mitään lällyä kamaa. Minä jopa otin kansipaperin pois kirjan päältä lukemisen ajaksi, jotta minun ei tarvitsisi katsella karmaisevaa kansikuvaa. Eikä kirjan sisältö todellakaan ole mitään lällyä hempeilyä, vaan Filip Alexanderson tarjoilee lukijoilleen trillerimäisen kattauksen höystettynä fantasialla ja kauhulla.

Esikoinen yllätti minut kahdella tavalla. Ensinnäkään en tiennyt Esikoisen olevan yliluonnollinen jännäri, vaan oletin tämän edustavan perinteisempää dekkarigenreä. Toiseksi odotin Esikoisen olevan sietämättömän raaka ja kiduttavan julma, mutta kerronta ei ole ollenkaan niin järkyttävää ja iljettävää kuin etukäteen kuvittelin. Toki juoneen on mahdutettu runsaasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mäiskettä ja mätkettä, mutta Alexanderson ei silmittömästi piinaa ja raasta lukijoitaan.

Luen fantasiaa todella harvoin, ja minulla oli suuria vaikeuksia päästä sisään Esikoisen maailmaan. Aina, kun luulin ymmärtäväni jotain, tapahtuikin jotain uutta ja outoa, ja minä olin taas ihan pihalla. Toisaalta pidin kirjan maailmasta, yliluonnollisine kykyineen ja kudottuine huoneineen, mutta toisaalta minulla meni yli ymmärryksen kaikenlaiset Varjokkaat ja Takamaiset. Sen verran tehokkaasti Esikoinen minut kuitenkin koukutti, että ei minulle tullut mieleenkään jättää kirjaa kesken.

Filip Alexandersonin Esikoinen käynnistää kirjasarjan, jonka toinen osa ilmestyy ruotsiksi tänä keväänä. Suomeksi Tulikaste saadaan heti ensi syksynä.

Ruotsinkielinen alkuteos Förstfödd, 2015.
Suomentanut Sirje Niitepõld. Kustantaja Like, 2017. 407 sivua.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

2016-10-16-18.44.14.jpg.jpg

Antti Tuomaisen rikosromaaneja on julkaistu peräti 28 maassa, muun muassa Yhdysvalloissa, Kiinassa, Ranskassa, Saksassa ja Brasiliassa. Hän on napannut Suomen dekkariseura ry:n Vuoden johtolanka -palkinnon, ja Synkkä niin kuin sydämeni -romaanista on tekeillä elokuva. Mies joka kuoli on Tuomaisen kuudes teos.

Häpeäkseni on tunnustettava, että en ollut koskaan aiemmin lukenut Antti Tuomaista. En vaikka olen kuullut paljon kehuja hänen kirjoistaan. En vaikka olen useasti hypistellyt hänen kirjojaan. En vaikka olen jopa ostanut omaksi yhden hänen aiemmista kirjoistaan. Siispä nyt oli korkea aika korjata asia ja lukaista tuoretta Tuomaista!

Lääkäri istuu pöytänsä takana. Hän istuu siinä tänään ja vielä huomennakin ja ensi viikolla. Ajatus on voimakas ja hetkeä myöhemmin tiedän miksi se on tullut mieleeni. – Kuinka…, aloitan. Tällaisia asioita kysytään vain kerran elämässä, tajuan senkin. – Miten… Montako… Onko minulla… Kuinka paljon aikaa minulla on?

Antti Tuomaisen dekkari käynnistyy räväkästi, kun mies saa kuulla lääkärin vastaanotolla tekevänsä kuolemaa. Haminalainen 37-vuotias sieniyrittäjä. Pitkäaikaisen myrkytyksen uhri. Elinaikaa enää päiviä, korkeintaan viikkoja. Mutta kuka on myrkyttänyt hänet? Kuka on hitaasti mutta varmasti murhannut häntä?

Minun pulmani näyttävät olevan kahdenlaisia: niitä, jotka liittyvät elämääni ja niitä, jotka liittyvät kuolemaani. En ole koskaan aiemmin ymmärtänyt kuinka läheisesti ne liittyvät toisiinsa. Kuolema on kuin tiivistettyä elämää: siihen pakkautuu yhdeksi suureksi kysymykseksi se kuinka elämää pitäisi elää. Tai kuinka olisi pitänyt.

Oi miksi, oi miksi en ole aikaisemmin lukenut ihanaa Antti Tuomaista! Mies joka kuoli on niin hyvä! Yksi vuoden parhaimmista! En halua paljastaa Tuomaisen romaanin juonesta yhtään enempää kuin kirjan takakannessa kerrotaan, sillä tämä herskyvä ja traaginen dekkari kannattaa ehdottomasti kokea itse. Vauhdikas kertomus koukuttaa heti ensimmäisestä lauseesta lähtien ja vie lukijan täysin mukanaan. Mustaa huumoria, mainioita henkilöhahmoja, syvällisiä ajatelmia. Napakymppi!

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Like. 301 sivua.

Tiina Raevaara: Korppinaiset

img_20160601_160904.jpg

Tiina Raevaaraa on pakko ihailla. Hän on julkaissut romaaneja, novellikokoelman ja tietokirjan. Hän on perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi ja filosofian tohtori. Hän on tiedetoimittaja. Hänellä on taskussaan niin Runeberg-palkinto kuin myös Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto. Kaiken lisäksi Tiina Raevaara on kaunis ja kirjoittaa oikeasti hyviä kirjoja!

Korppinaiset on jatkoa Tiina Raevaaran edelliselle romaanille Yö ei saa tulla, jonka minä luin säikkyen ja nauttien. Psykologista jännitystä, maagisia harhamaailmoja, viiltävää realismia, kammottavaa kauhujen karnevaalia. Ihanan persoonallisia ja moniulotteisia henkilöhahmoja. Ja se hirviömäinen Nukkumatti, joka vaelteli öisin etsimässä unettomia ja repi heiltä silmät päästä.

Jokaisella ihmisellä on taakkanaan menneisyys. Ja vaikka me niin harvoin tiedämme, millaista taakkaa kanssakulkijamme joutuvat raahaamaan, menneisyys vaikuttaa jokaiseen vielä edessä olevaan hetkeen. Menneisyys tekee meistä sellaisia kuin olemme.

Vuosi sitten Johannes sai selville, että Aalo onkin elossa. Ainoa nainen jota Johannes on koskaan rakastanut. Johannes haluaa saada kadotetun rakastettunsa takaisin ja elää loppuelämänsä Aalon kanssa isovanhemmiltaan perimässään talossa metsän keskellä. Johannes ryhtyy kunnostamaan suurta taloa yhdessä viime vuodet talossa asuneen vuokralaisen kanssa. Talossa, jossa on lukittuja huoneita ja naakkojen valtaama ullakko, Johannes alkaa miettiä menneisyyttään ja isänsä salaperäistä kuolemaa.

Tiina Raevaara on luonut hyisevät puitteet kauhuromaanilleen. Pölyinen talo lukittuine huoneineen ja menneisyyden aaveineen. Arvoituksellisia kuolemantapauksia, sairaalloisia pakkomielteitä, vaiettuja muistoja. Varislinnut, ne kaikki kirjan mustapukuiset ja terävänokkaiset naakat ja korpit. Raunioitunut sairaala josta paikalliset kertovat kauhistuttavia tarinoita.

Korppinaiset on niin vetävä ja koukuttava, että olisin voinut ahmaista tämän kevyesti yhdessä illassa. Yritin kuitenkin lukea kirjaa lyhyemmissä pätkissä, nauttien. En ole pitkään aikaan lukenut mitään kirjaa näin jännittyneenä, malttamattomana loppuratkaisua odottaen, samalla kirjan loppumista peläten.

Johanneksen, Aalon ja talon tarinat kietoutuvat ihanasti ja kamalasti yhteen. Lukijalle annetaan vihjeitä tulevasta, mutta minä taisin odottaa jotain vieläkin kammottavampaa. Kauhuromaanin loppuratkaisu tarjoillaan lukijalle valmiiksi pureskeltuna, ja vaikka en yleensä pidä asioiden jättämisestä auki, kenties Korppinaiset olisi voinut lopulta olla vähän arvoituksellisempi.

Tiina Raevaaran edellinen romaani Yö ei saa tulla oli hyvä, mutta tämä Johannaksen ja Aalon tarinaa jatkava Korppinaiset on parempi. Olen aiemmin ollut sovittelemassa kotimaisen kauhukuningattaren kruunua Mia Vänskän päähän, mutta täten julistan Tiina Raevaaran Suomen kauhukuningattareksi.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Like. 281 sivua.

Marie Hermanson: Hämäränmaa

IMG_20160125_234643

Martina saa tarpeekseen kurjasta työstään hotellisiivoojana. Kaiken lisäksi hän huomaa olevansa asunnoton. Martina tapaa sattumalta vanhan ystävänsä Tessanin, joka houkuttelee Martinan mukaan Glimmenäsin kartanoon. Tessan työskentelee kartanossa iäkkään Florence Wendmanin taloudenhoitajana. Florence on jämähtänyt vuoteen 1943, ja niinpä nuoret pukeutuvat 40-luvun vaatteisiin, leikkivät mukana Florencen mielikuvitusmaailmassa. Florence tarjoaa nuorille katon pään päälle ja taskurahaa, kartanossa nuorilla on kaikki hyvin. Mutta sitten eräs kyläilijä keikauttaa kaiken päälaelleen.

Olen nelisen vuotta sitten lukenut Marie Hermansonin Laakson ja toivoin tämän toisen suomennoksen nimeltä Hämäränmaa olevan yhtä makoisa trilleri. Nämä ovat kuitenkin loppujen lopuksi aika erilaiset jännärit, mutta enpä kuitenkaan ole pettynyt. Laakso tarjoili hyytävää, klaustrofobista jännitystä, kun sen sijaan Hämäränmaa on kevyttä psykologista jännitystä. Hämäränmaan jännite muodostuu painostavasta, odottavasta tunnelmasta, ei niinkään suoranaisesta pelosta ja kauhusta.

Erityisen mielissäni olin Marie Hermansonin nykyajan kuvauksesta. Miten nuoret joutuvat nykypäivänä elämään taloudellisesti epävarmassa tilanteessa, pätkätöiden kurimuksessa, stressaten vuokranmaksusta. Ja miten turvallinen olo nuorille tuleekaan, kun iäkäs rouva tarjoaa heille asunnon ja ylläpidon. Ränsistynyt kartano ja back to the forties ei kuulosta ollenkaan hullummalta, jos toisena vaihtoehtona on asunnottomuus ja rahattomuus.

Hämäränmaa ei aivan vedä vertoja aiemmin suomennetulle Laaksolle, mutta kovasti pidin tästäkin. Olisin viihtynyt Hämäränmaassa pidemmänkin matkan kuin vain 299 sivua. Toivottavasti Marie Hermansonin tuotantoa suomennetaan lisää!

Ruotsinkielinen alkuteos Skymningslandet, 2014.
Suomentanut Jaana Nikula. Kustantaja Like Kustannus, 2015. 299 sivua.

Milla Ollikainen: Pirunkuru

IMG_20160123_024807

Kolarissa iloitaan kaivosyhtiön suuresta hankkeesta, joka toteutuessaan toisi satoja työpaikkoja. Pirunkurusta löytyvä entisen kaivostyöläisen ruumis heittää kuitenkin synkän varjon hankkeen ylle.

Pirunkuru on Milla Ollikaisen Ylläs-trilogian päätösosa. Olen lukenut myös kaksi aiempaa dekkaria, Veripailakat ja Vesiraukka. Vaikka kirjoissa on osaksi samat päähenkilöt, jokainen kirja toimii myös hyvin omana itsenäisenä tarinanaan. Kahdesta aiemmasta Ylläs-dekkarista poiketen Pirunkurusta puuttuu kiehtovan kansanperinteen elementit, mutta tästäkin kirjasta löytyy tuttua lappilaista leppoisuutta ja koukuttava juoni.

Kirjan lopusta en halua spoilata liikaa, mutta loppuratkaisu herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta lopun käänne tuntuu epäuskottavalta, väärältä. Toisaalta Ollikainen on kirjoittanut mainion lopun trilogialleen.

Julkaistu vuonna 2015.
Kustantaja Like. 223 sivua.