Seidi Saikkonen: Yvonnen talo

IMG_20190810_200520_657.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Kahdeksan vuotta on kulunut noista äänensävyistä, lauseista, pienistä teoista. Mutta melkein kokonaisen vuoden ne olivat minun elämäni. Se on pitkä aika olla kaksin.

Muutama viikko sitten löysin postilaatikostani Kosmoksen lähettämän yllätyksen. Ohuen pehmeäkantisen ennakkokappaleen. Seidi Saikkosen Yvonnen talo. En tiennyt kirjasta mitään, en edes lukenut takakannen tekstiä, mutta päätin ottaa kirjan luettavaksi virallisen julkaisupäivän (8.8.) tienoilla. Ja niinpä yhtenä elokuisena lauantaipäivänä lukaisin parisataasivuisen kirjan yhdeltä istumalta.

Kirjan päähenkilö Anna Suoranta matkustaa Sveitsiin hautajaisiin. Kahdeksan vuotta sitten hän työskenteli pienessä sveitsiläisessä kylässä henkilökohtaisena avustajana, auttoi pyörätuolissa istuvaa Yvonnea arkisissa askareissa ja perhosharrastuksen kanssa. Nyt Yvonne on kuollut tapaturmaisesti, ja Anna on kutsuttu hänen hautajaisiinsa. Mutta mitä kahdeksan vuotta sitten tapahtui, miksi Anna lähti silloin niin kiireellä pois Yvonnen talosta?

Sanoin itselleni: lopeta jo, lähde. Sanoin itselleni: älä lähde. Olin junaradan ainoalla raiteella.

Tarinaa kuljetetaan limittäin niin nykyaikaa seuraillen kuin myös kahdeksan vuoden takaisia tapahtumia muistellen. Kirjan unenomainen tunnelma johtuu kenties Seidi Saikkosen lyhyistä lauseista ja päähenkilön uppoutumisesta jatkuvasti muistoihinsa. Saikkosen niukat, tiiviit lauseet vaativat minulta aluksi pientä totuttelua, mutta lopulta viehätyin hänen vähäeleisestä tyylistään viedä tarinaa eteenpäin.

Pidän kovasti kirjan ideasta, ja Saikkonen onnistuu juonenkäänteillään yllättämään minut. Olisin mielelläni tutustunut syvemminkin henkilöhahmoihin sekä miljööseen, eikä ripaus lisää jännitystä olisi ollut yhtään pahitteeksi. Kirjan loppukaan ei täysin tyydyttänyt minua. Mutta kaiken kaikkiaan Yvonnen talo on ihan viihdyttävä ja ahmittava esikoisromaani.

Kiitos arvostelukappaleesta Kosmokselle!

Julkaistu vuonna 2019.
Kustantaja Kosmos. 189 sivua.
Kannen suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

IMG_20190810_132926_313.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Taidemaalari Alicia Berenson ampuu aviomiestään useita kertoja päähän. Murhan motiivi jää hämärän peittoon. Ennen murhaa aviopari oli vaikuttanut onnelliselta ja syvästi rakastuneilta, eikä heillä ollut rahahuolia. Alicia ei miehensä kuoleman jälkeen puhu sanaakaan, eikä hän anna mitään selitystä teolleen, mutta yhden arvoituksellisen taulun hän maalaa. Tuomari päätyy pitämään puhumatonta Aliciaa vähentyneesti syyntakeisena, ja Alicia passitetaan hoitoon Groven oikeuspsykiatriseen hoitolaitokseen.

Kuusi vuotta myöhemmin kriminaalipsykoterapeutti Theo Faber hakeutuu töihin Groveen. Alician tapaus on kiinnostanut häntä suuresti, ja kun Grovessa avautuu paikka, hän lähettää työhakemuksen matkaan. Theo uskoo pystyvänsä auttamaan Aliciaa paremmin kuin moni muu ja saavansa Alician taas puhumaan. Mutta olisiko sittenkin parempi olla sekaantumatta Alician tapaukseen?!

* * *

Alex Michaelides on syntynyt Kyproksella, opiskellut kirjallisuutta Cambridgessä ja käsikirjoittamista Los Angelesissa. Nykyisin hän asuu Lontoossa. Hiljainen potilas on hänen esikoistrillerinsä. Ja melkoinen esikoinen onkin! Hiljainen potilas on nimittäin rikkonut maailmanennätyksen, kun kirjan oikeudet myytiin yli 40 kielelle jo ennen varsinaista julkaisua. Kirja on keikkunut New York Timesin myyntilistan ykkösenä, ja onpa kirjan elokuvaoikeudetkin jo ostettu.

Olen pitkin kesää hypistellyt saamaani ennakkokappaletta, mutta maltoin säästellä tämän elokuun alkuun, piristykseksi kesäloman jälkeiseen aikaan, arkeen paluuseen. Kirjan aloitettuani ahmaisin tämän nopeassa tahdissa. Alex Michaelides herättelee lukijan mielenkiinnon heti ensimmäisissä luvuissa, ja sen jälkeen sitä vain hotkii lukuja lukujen perään, haluaa tietää miten tarina etenee. Kerronta on melko hidastempoista, mutta koukkuja on ripoteltu matkan varrelle sen verran, että kirjan parissa malttaa pysyä. Psykologiaa ja ihmismielen särkymistä on tarjolla runsaasti, varsinainen trillerimäisyys astuu kunnolla mukaan oikeastaan vasta kirjan loppupuolella.

Aliciasta en halua paljastaa teille mitään, lukekaa kirja itse. Mutta Theo on herkullisen ristiriitainen henkilöhahmo. Toisaalta fiksun ja mukavan oloinen mies, toisaalta ihan hukassa itsensä ja elämänsä kanssa. Rikkinäinen ja pelottavan pakkomielteinen. Psykoterapeutti joka todellakin tarvitsee myös itse terapiaa. Mutta kuten Theo kirjassa toteaa, me ihmiset taidamme kaikki olla vähän sekaisin, jotkut vain hieman enemmän kuin toiset.

Alex Michaelides on kertonut halunneensa kirjoittaa kirjan, jollaisen hän itse haluaisi lukea. Hiljainen potilas on myös kirja jonka minä haluan lukea. Nautin verkkaisesti etenevistä psykologisista trillereistä, jotka paljastavat lukijalle salaisuutensa hiljalleen, pieni pala kerrallaan, lopussa vauhtia kiihdyttäen. Osan olin aavistellut etukäteen, mutta Michaelides onnistuu myös yllättämään, iskee jalat alta ja saa sydämen pamppailemaan. Onkohan tässä tämän syksyn paras psykologinen trilleri?!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos The Silent Patient, 2019.
Suomentanut Antti Autio.
Kustantaja Gummerus, 2019. 454 sivua.

Heinäkuun 2019 kirjat

CollageMaker_20190731_105658535.jpg

Vietin koko heinäkuun kesälomalla. Etukäteen ajatellen kuukaudesta olisi siis pitänyt tulla vuoden paras lukukuukausi. Mutta lomalla päivät täyttyivät muista kivoista puuhista, enkä monena päivänä tarttunut kirjaan ollenkaan. Alkukuusta kuuntelin nopeassa tahdissa kaksi äänikirjaa, mutta sen jälkeen äänikirjat saivat väistyä painettujen ja sähköisten kirjojen tieltä. Heinäkuussa siis vain kaksi kuunneltua äänikirjaa. Lisäksi luin kuusi arvostelukappaletta sekä kolme e-kirjaa ja yhden kirjastosta lainatun kirjan. Yhteensä kaksitoista kirjaa.

Heinäkuuhun ei osunut yhtään todellista timanttia, mutta monta hyvää kirjaa luin heinäkuun aikana. Voisin suositella vaikkapa Emelie Scheppin Kadonnutta poikaa, dekkarisarjan neljäs osa jatkaa vanhalla tutulla linjalla, säpinää riittää jatkuvalla syötöllä, yllättäviä juonenkäänteitä ja teräviä koukkuja. Roope Lipastin Jälkikasvukausi on osuvasti ja humorisesti kerrottu tarina perheestä, jossa aikuiset ihmettelevät reippaan pojannassikan tilalle yhtäkkiä ilmestynyttä kiroilevaa teiniä. Alan Bradleyn Kuolon kultaiset kiehkurat on kymmenes osa ihastuttavasta Flavia de Luce -dekkarisarjasta, ahmin kirjan lähes yhdeltä istumalta. Liane Moriartyn Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista ei ole parasta Moriartya, mutta siitäkin huolimatta romaani tarjoaa hykerryttävän herkullista lukuhetkiä.

Tämä on erinomainen kirjavuosi! Viime vuonna eli 2018 minä luin ja kuuntelin yhteensä 71 kirjaa, vuoden 2017 saldo oli 72 kirjaa, vuonna 2016 luin 65 kirjaa. Nyt tämä vuosi on vasta heinäkuussa, silti olen jo ehtinyt ahmaista enemmän kirjoja kuin viime vuonna koko vuoden aikana! Mitään lukutavoitteita en ole tälle vuodelle asettanut, en halua suorittaa harrastustani, mutta silti olen kieltämättä ilahtunut. Ehkäpä tänä vuonna pääsen pitkästä aikaa yli sadan kirjan tahtiin?!

Heinäkuun kirjat:
66. 🎧 Jørn Lier Horst: Hylkiöt ⭐ 4/5
67. 🎧 Anna Jansson: Sokea hetki ⭐ 2/5
68. 📘 Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä ⭐ 3/5
69. 📘 Sofie Sarenbrant: Osasto 73 ⭐ 3/5
70. 📘 Emelie Schepp: Kadonnut poika ⭐ 4/5
71. 📘 Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto – Anna haukku! ⭐ 2/5
72. 📘 Roope Lipasti: Jälkikasvukausi ⭐ 4/5
73. 📘 Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat ⭐ 4/5
74. 📱 Lucinda Riley: Seitsemän sisarta ⭐ 3/5
75. 📱 Saku Tuominen: Hyvä elämä – Lyhyt oppimäärä ⭐ 4/5
76. 📱 Sanna Aulankoski & Maaret Lundahl: Voimat takaisin – Tietoa ja dialogia työuupumuksesta ⭐ 3/5
77. 📘 Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista ⭐ 4/5

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista

IMG_20190731_092748_198.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Kymmenen päivän hyvinvointiretriitti hotellissa. Yhdeksän vierasta. Frances on viisikymppinen lapseton sinkku, kirjoittanut liudan romanttisia bestsellereitä, kärsii särkyneestä sydämestä. Ben ja Jessica ovat rikas nuoripari, jotka ovat tulleet retriittiin pelastaakseen avioliittonsa. Tony on ylipainoinen ja tuntee olonsa kaikin puolin surkeaksi. Carmel on neljän tytön äiti, takana kipeä avioero. Lars on perheoikeusjuristi, jonka harrastuksena on erilaiset hyvinvointiretriitit. Napoleon, hänen vaimonsa Heather ja heidän parikymppinen tyttärensä Zoe ovat kokeneet jotain hyvin surullista ja traagista.

Ylellisen terveys- ja hyvinvointikeskuksen johtajana toimii Maša Dmitritšenko. Älylaitteet, sokeri, alkoholi ja kofeiini ovat retriitissä kiellettyjen listalla, eikä kirjojen lukemistakaan suositella. Sen sijaan hotellivieraiden tiiviiseen päiväohjelmaan kuuluu muun muassa terveellisiä smoothieita, joogaa ja meditointia. Maša ei kuitenkaan halua vain tyytyä auttamaan retriittiin osallistuvia painonpudotuksessa tai parisuhteen korjaamisessa, vaan hän haluaa tarjota asiakkailleen paljon mullistavamman kokemuksen.

”Kymmenen päivän kuluttua ette enää ole samoja ihmisiä kuin nyt.”
Kukaan ei liikahtanutkaan.
Frances tunsi, kuinka toivo kohosi huoneessa kuin hienoinen utu. Toivo muutoksesta, muuttumisesta toiseksi, muuttumisesta paremmaksi.

Australialaisen Liane Moriartyn romaaneja on myyty maailmanlaajuisesti miljoonia kappaleita. Eikä ihme. Olen lukenut kaikki suomennetut Liane Moriartyn kirjat ja ihastunut hänen tyyliinsä yhdistellä kepeää viihdettä ja pientä jännitystä vangitsevaksi kokonaisuudeksi. Taustalla väreileviä herkullisen uhkaavia salaisuuksia jotka lopulta nousevat synkkinä pintaan. Moriartyn romaanit eivät ole puhtaita trillereitä mutta eivät ihan höttöistä hömppääkään. Ahmittavan nautittavaa!

Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista -romaani esittelee liudan henkilöhahmoja. Onneksi Liane Moriarty marssittaa henkilöt lavalle hyvässä järjestyksessä, eikä lukijan päätä sekoiteta yhtäkkisellä valtavalla henkilötulvalla. Jokainen pääsee vuorollaan kertojaääneksi, mutta osa henkilöhahmoista saa enemmän äänivaltaa kuin toiset. Tutuimmaksi tulee viisikymppinen kirjailija Frances, mutta myös Napoleon, Heather ja Zoe saavat hyvin äänensä kuuluville. Osa henkilöhahmoista jää kuitenkin statistin rooliin, ohuiksi paperinukeiksi, ja se on ehkäpä tämän romaanin suurin heikkous.

Olin etukäteen kuullut vähän pettyneitä kommentteja tästä Liane Moriartyn romaanista, joten ennakkoon minun odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla. Iloksesi odotukseni ylittyivät roimasti. Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista on hykerryttävän herkullista luettavaa. Syrjäinen hotelli on kiehtova tapahtumapaikka, Liane Moriarty on kerännyt retriittiin mielenkiintoisen ja monipuolisen vierasjoukon. Paikoitellen kaipasin nopeampaa juonenkuljetusta, mutta onneksi Moriarty ripottelee tiedonmurusia tasaisessa tahdissa, joten juoni pysyy kiinnostavana. Touhu menee yllättävän kummalliseksi, mutta tykkäsin retriitin omintakeisesta ja vinksahtaneesta meiningistä.

Liane Moriartyn Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista ei ole parasta Moriartya, mutta siitäkin huolimatta lukuromaani tarjoaa kutkuttavan koukuttavia lukuhetkiä. Aloin jopa vähän haaveilla kymmenen päivän rentouttavasta retriitistä, mutta Mašan terveys- ja hyvinvointikeskuksen suosittelen kiertämään kaukaa.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Englanninkielinen alkuteos Nine Perfect Strangers, 2018.
Suomennos Helene Bützow.
Kustantaja WSOY, 2019. 455 sivua.

Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat

IMG_20190724_164802_910.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Heti alkuun haluan huomauttaa, että olen tyttö, jolla on keskivertoa paremmat aivot.

Kanadalaisen Alan Bradleyn loihtima herkullinen dekkarisarja on edennyt jo kymmenenteen osaan. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin maaseudulle, jossa mysteerejä ratkoo kaksitoistavuotias Flavia de Luce, teräväpäinen harrastelijasalapoliisi ja taitava kemisti. Dekkarisarjan edetessä on ehtinyt tapahtua jo monenmoista, ja taas muutoksen tuulet puhaltavat Flavian elämässä.

Flavia de Luce on perustanut perheen palvelijan, autonkuljettajan ja puutarhurin Doggerin kanssa pienen etsivätoimiston, jolle he antavat hienon nimen Arthur W. Dogger & kumppanit. Kaksikon ensimmäinen tapaus tulee yllättäen vastaan Flavian isosiskon hääjuhlassa. Feelyn ja Dieterin hääkakusta nimittäin löytyy irtonainen ihmissormi.

Miten palsamoitu sormi oli löytänyt tiensä Surreyn hautausmaalle haudatun kuolleen naisen kädestä Buckshawiin ja keskelle hääkakkua?
Tästä oli kehkeytymässä varsin mielenkiintoinen arvoitus.

Kuolon kultaiset kiehkurat on yksi parhaista Flavia de Luce -dekkareista. Terävää päättelykykyä, kemiallisia kokeita, uteliaisuutta ja nuuskimista vaaditaan jälleen kerran, että kimurantti tapaus saadaan ratkaistuksi. Tarinassa ei ole turhaa joutukäyntiä, vaan juoni puksuttaa vakaasti eteenpäin kuin ne kuuluisat junat Lontoon suurhautausmaan rautateillä. Ahmin kirjan lähes yhdeltä istumalta. Jälleen kerran haluan kehua suomentaja Maija Heikinheimoa, joka on taidokkaasti kääntänyt sutkautukset ja sananlaskut sujuvalle suomelle, kieli on eläväistä ja humoristista.

Alan Bradleyn dekkarisarjan taso on hieman ailahdellut, mutta suosittelen silti lukemaan Flavia de Lucet ilmestymisjärjestyksessä. Vaikka jokaisessa kirjassa Flavialla on pureskeltavana kinkkinen rikospähkinä, siinä sivussa Flavian oma elämä etenee. Uusia seikkoja on paljastunut Flavian perheen menneisyydestä, de Lucen suvun tarina syvenee jokaisen kirjan myötä. Toivottavasti tämä kymmenes osa ei jäisi viimeiseksi Flavia-dekkariksi, vaan kirjasarja saisi vielä jatkoa.

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Englanninkielinen alkuteos The Golden Tresses of the Dead, 2019.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2019. 367 sivua.

Roope Lipasti: Jälkikasvukausi

IMG_20190721_132427_622.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Yhdessä yössä lapsi muuttuu teiniksi, jonka henkinen ja fyysinen selkäranka ovat kumpikin kuin keitettyä nuudelia. Aivot menevät solmuun, ja elämä on tunteiden suurta vuoristorataa. Teini sulkeutuu omaan huoneeseensa, nukkuu iltapäivään ja ahtaa sisäänsä valtavat määrät limpsaa ja pizzaa. Vanhemmat ovat ihan vammaisia, kirosanat sinkoilevat, eikä koulu tietenkään kiinnosta. Ja yhtäkkiä kuvioihin ilmestyy tyttöystävä.

Kirjan keskiössä on perhe, jossa on kaksi poikaa, jo aikuiseksi kasvanut tytär, äiti ja isä. Pojista vanhempi on keskellä murrosiän pahimpia myrskyjä, nuorempi poikakin jo antaa viitteitä tulevasta murkkuilusta. Vanhin lapsista, tytär muuttaa pois kotoa omaan asuntoonsa. Isä on psykologi ja enimmäkseen kotona, äiti työskentelee seurakunnassa.

Tarinan minäkertojana on perheen isä. Menestynyt psykologi joka on kirjoittamassa kasvatusopasta murrosikäisten vanhemmille. Kirjoitusprojekti ei vain oikein edisty. Miten opastaa teinien vanhempia, kun hän itsekin on täysin hukassa oman teinipoikansa kanssa?! Välillä isä seurailee ikkunasta naapurin yksinhuoltajaäitiä, joka elää erilaista vanhemmuuden vaihetta vastasyntyneen vauvansa kanssa. Välillä isä pakenee autotalliin ja purkaa teiniturhautumistaan pyörittelemällä savesta Ruissalon eläimiä. Ja pian savieläimiä on enemmän kuin tulevaan kirjaan kirjoitettuja sivuja.

Ihmiset kehittyvät niin eri tavoin. Joillekin matka aikuisuuteen on suora moottoritie, jotkut kulkevat hengenvaarallista kärrypolkua vaikeuksien vuorten yli ja palaavat vielä takaisin hakemaan unohtuneen lippiksensä.

Minulla ei perheessäni ole teiniä. Vielä. Silti Roope Lipasti sai minut useampaan kertaan nyökyttelemään päätäni ja tyrskimään naurusta. Miten osuvasti ja samalla humoristisesti hän kuvaileekaan ihan tavallista suomalaista perhettä, jossa aikuiset ihmettelevät reippaan pojannassikan tilalle yhtäkkiä ilmestynyttä kiroilevaa teiniä. Nopealukuista ja kevyttä, hersyvää viihdettä sortumatta kuitenkaan liiallisiin latteuksiin ja ilkeyksiin.

Neljän lapsen isänä Roope Lipastilla on runsaasti kokemusta murkkuiän mylleryksistä. Hän on siis ehtinyt omakohtaisesti kokea paitsi oman teini-ikänsä myös neljän teinin ihanankauhean vanhemmuuden. Ei ihme että kirjan teksti on niin samaistuttavaa ja myötätuntoa herättävää. Myös kertomukset eläinmaailman vanhemmista ovat hauskoja. Kerrontaa elävöittävän kuvituksen on piirtänyt Roope Lipastin poika Anton Lipasti.

Olen aiemmin lukenut Roope Lipastilta vain muutaman lehtikolumnin sekä pari lastenkirjaa Lätkä-Laurista, mutta Jälkikasvukauden myötä päätin, että tämän kirjailijan nimi täytyy ehdottomasti painaa mieleen. Sukkelasanainen ja hauska mies tuo Roope Lipasti. Ja voisin lukea Lipastilta vakavampaakin tekstiä.

Kiitos arvostelukappaleesta Atena Kustannukselle!

Julkaistu vuonna 2019. Kustantaja Atena. 231 sivua.
Kansi Elina Warsta. Kuvitus Anton Lipasti.

Emelie Schepp: Kadonnut poika

IMG_20190714_235616_457.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Ruotsalaisen Emelie Scheppin kirjailijan uran alku on huikea tuhkimotarina. Yksikään kustantamo ei huolinut hänen käsikirjoitustaan, joten lopulta hän päätti julkaista esikoisdekkarinsa omakustanteena. Kirjaa myytiin kymmeniä tuhansia kappaleita, ja niinpä lopulta myös iso kustantamo kiinnostui Scheppin romaanista. Nyt sarjaa on myyty lähes 30 maahan, ja Emelie Schepp on äänestetty Ruotsissa vuoden dekkarikirjailijaksi kolmena vuotena peräkkäin, vuosina 2016, 2017 ja 2018.

Syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertovasta dekkarisarjasta on aiemmin suomeksi ilmestynyt esikoisdekkari Ikuisesti merkitty, sen jälkeen Valkoiset jäljet ja Hidas kuolema, ja nyt suomeksi on saatu sarjan neljäs osa Kadonnut poika. Sarja rakentuu pitkälti päähenkilö Jana Berzeliuksen traagisen menneisyyden ympärille, joten suosittelen lukemaan kirjat ilmestymisjärjestyksessä. Myös Kadonnut poika -dekkarissa Jana joutuu jälleen vastatusten synkän menneisyytensä kanssa.

”Iskä, meillä on joku.”
”Mitä? Kuka sitten?” Sam tunsi hyytävää kylmyyttä.

Kuusivuotias poika soittaa isälleen, joka on käymässä pikaisesti ruokakaupassa. Kesken puhelun poika hätääntyy, joku vieras mies on tunkeutunut heidän taloonsa ja lyönyt äitiä. Isä Sam kaahaa kauhuissaan kaupasta kotiin ja löytää vaimonsa makaamassa eteisen lattialla. Jonathan-pojasta ei näy jälkeäkään.

Kadonnut poika on tuttua koukuttavaa Emelie Scheppia. Säpinää riittää jatkuvalla syötöllä eikä lukiessa todellakaan ole tylsää. Yllättäviä juonenkäänteitä ja teräviä koukkuja. Kadonnut poika pitäisi pikaisesti löytää, ja yksityiselämässäkin on monilla mietittävää. Syyttäjä Jana Berzeliukselle murheita aiheuttaa taas vanha tuttu vihollinen Danilo Peña, jota Jana ei ole vieläkään saanut nitistettyä.

Emelie Scheppin henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia mutta eivät useinkaan kovin mukavia. Syyttäjä Jana Berzeliuksesta en ole koskaan pitänyt, mutta kirjasarjan pahin narttu on rikoskomisario Mia Bolander. Itsekeskeinen ja ahne akka joka tätä nykyä seurustelee itseään huomattavasti vanhemman äveriään miehen kanssa. Mia valehtelee, varastaa ja ajaa sumeilematta omaa etuaan. Mutta niin inhottava tyyppi kuin Mia onkin, hänestä on yllättäen muodostunut minulle se kirjasarjan kiinnostavin henkilöhahmo. Mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Mian hahmo kehittyy kirjasarjan seuraavissa osissa.

Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Ruotsinkielinen alkuteos Pappas pojke, 2017.
Suomennos Meri Ala-Tauriala.
Kustantaja HarperCollins, 2019. 416 sivua.

Sofie Sarenbrant: Osasto 73

IMG_20190708_215911_042.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Ruotsalainen Sofie Sarenbrant ei halunnut kirjoittaa dekkaria, jonka pääosassa on taas yksi masenteleva ja ryypiskelevä keski-ikäinen ruotsalaismies, ja niinpä Sofie Sarenbrant loi rikospoliisi Emma Sköldin. Nyt kustantamo WSOY on alkanut suomentaa Sarenbrantin dekkarisarjaa ilahduttavan tiiviissä tahdissa. Harmillisesti suomentaminen tosin alkoi vasta sarjan kolmannesta osasta, joten suomalaiset lukijat eivät pääse Emma Sköldin matkaan alusta alkaen. Keväällä suomeksi ilmestyi Avoimet ovet, heti perään tämä Osasto 73, ja syksyllä suomeksi saadaan vielä Kerjäläinen.

Edellisessä Avoimet ovet -dekkarissa Emma Sköld oli 36-vuotiaana vihdoinkin onnellisesti raskaana ja haaveili muutosta yhteen lapsen isän Kristofferin kanssa. Kirja päättyi jännästi, mutta tämä Osasto 73 ei jatku suoraan siitä, mihin Avoimet ovet jäi. Itse asiassa Avoimien ovien ja Osasto 73:n välissä on ehtinyt kulua aikaa useampi kuukausi. Emman ja Kristofferin tytär on jo syntynyt, Ines on puolivuotias.

Emma Sköld herää hämmentyneenä sairaalasängystä letkujen keskeltä. Hän muistaa lähteneensä ratsastamaan ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen. Kauhukseen Emma saa kuulla joutuneensa vakavaan ratsastusonnettomuuteen ja maanneensa viimeiset viisi kuukautta koomassa. Hatarien muistojensa sirpaleita kasatessaan Emmalle kuitenkin tulee tunne, ettei onnettomuus olisikaan ollut onnettomuus. Mutta kuka muka olisi halunnut hänelle pahaa? Teho-osastolla maatessaan Emma on turvassa, mutta kun hänet siirretään osastolle numero 73, vaara pääsee vaanimaan lähelle.

Dekkarin luvut ovat lyhyitä, lukeminen sujuu joutuisasti. En ole moneen viikkoon päässyt nauttimaan kunnon lukuflow’sta, mutta tätä luin parinakin iltana silmät väsymyksestä sirrillään. Vielä yksi luku, sitten vielä yksi, taas yksi lisää. Juoni tuntuu aluksi ennalta arvattavalta, mutta yllätyksiä ja jännityksen tihentymisiä on ripoteltu matkan varrelle niin paljon, että lukijan mielenkiinto pysyy yllä.

Liian harvoin tulee kehuttua suomentajaa, vaikka hänellä on iso rooli kirjan tekstin sujuvuuden ja nautittavuuden kannalta. Tönkön Avoimien ovien jälkeen kiinnitin kuitenkin oikein erityistä huomiota Osasto 73:n suomennokseen. Suomennos on tällä kertaa Annamari Typön käsialaa. Teksti on luontevaa ja helppolukuista. Dialogeissa ei hypitä oudosti puhekielen ja kirjakielen välillä, enkä huomannut kummallisia suomennoksia. En tiedä, onko Avoimet ovet myös alkuperäiskielellä kömpelömpi, mutta annan silti Osasto 73:n suomennoksesta kehut Annamari Typölle.

Kuten Avoimet ovet myös Osasto 73 loppuu melkoiseen cliffhangeriin. En oikeastaan pidä ollenkaan siitä, että dekkarin lopussa jätetään asioita näin paljon avoimiksi. Ärsyttävää ja turhauttavaa, suorastaan raivostuttavaa. Saapa nähdä, selviääkö sarjan seuraavassa osassa viimein jotain. Vai onko Sofie Sarenbrantilla todellakin tapana jättää jokaisessa kirjassaan asioita näin pahasti kesken ja sen jälkeen unohtaa ne tyystin.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Ruotsinkielinen alkuteos Avdelning 73, 2015.
Suomennos Annamari Typpö.
Kansi Sanna-Reeta Meilahti.
Kustantaja WSOY, 2019. 397 sivua.

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

IMG_20190706_122454_098.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Jane Neal kohtasi luojansa varhaisaamun usvassa kiitospäivää edeltävänä sunnuntaina. Se oli melkoinen yllätys kaikille. Hänen kuolemansa ei ollut luonnollinen, paitsi jos uskoo että kaikki tapahtuu kuten on tarkoitettu. Siinä tapauksessa Jane Neal oli koko seitsemänkymmentäkuusivuotisen elämänsä käynyt kohti hetkeä, jolloin kuolema kohtasi hänet värikylläisessä vaahterametsässä Three Pinesin kylän laitamalla. Hän oli kaatunut maahan raajat levällään kuin tehdäkseen enkeleitä kirkkaisiin hauraisiin lehtiin.

Kanadalaisen Louise Pennyn Kuolema kiitospäivänä aloittaa Three Pines -dekkarisarjan, jota on käännetty jo yli 25 kielelle ja myyty maailmanlaajuisesti huikeat yli seitsemän miljoonaa kappaletta. Suomeksikin kirjasarjaa on saatu jo kymmenisen vuotta sitten, Kuolema kiitospäivänä on nimittäin ilmestynyt aiemmin WSOY:n suomentamana nimellä Naivistin kuolema.

Three Pines on viehättävä pikkukylä kaukana pääteistä, piilossa laaksossa. Kyläläiset eivät lukitse oviaan, eikä kylässä edes ole omaa poliisia. Ei murtoja, ei pahoinpitelyjä, ei ilkivaltaa. Mutta yllättäen pikkukylän rauha järkkyy, kun eräänä lokakuisena aamuna kylän bistro sotketaan ankanlannalla. Ja sitten, vielä kamalampaa, muutamaa päivää myöhemmin eläkkeellä oleva opettajatar, naivistisia tauluja maalannut Jane Neal löydetään kuolleena metsästä.

Minulla on viime aikoina ollut monen kirjan kanssa käynnistymisvaikeuksia. Samoin kävi myös Kuolema kiitospäivänä -dekkarin kanssa. Henkilöhahmoja on paljon. Välillä ollaan nykyhetkessä, välillä palataan ajassa hieman taaksepäin. Ehdin jo kirota keskittymisvaikeuteni, enhän minä pääse lainkaan sisälle tähän kirjaan. Mutta nopeasti henkilöt alkoivat tulla tutuiksi, tarina imaisi mukaansa. Ja sitten olinkin tiukasti koukussa.

Odotin kirjalta Flavia de Lucen ja neiti Marplen tyylistä rikostutkintaa, rentoa cozy crimeä ihastuttavassa pikkukylässä. Päähenkilönä ei kuitenkaan hääri mikään harrastelijasalapoliisi, vaan Quebecin poliisista ylikomisario Armand Gamache, teräväpäinen ja sydämellinen murhatutkija. Kirjan tapahtumat sijoittuvat nykyiseen tietokoneiden ja kännyköiden aikaan, mutta pienessä Three Pinesin kylässä on hurmaavaa vanhanaikaisuuden tuntua.

Kuolema kiitospäivänä on oikein herttainen dekkari. Sympaattisen lämminhenkistä kerrontaa höystettynä herkullisilla ruokakuvauksilla. Yllätyksiä on ripoteltu matkan varrelle mukavasti, eikä iljettävillä raakuuksilla mässäillä lainkaan. Kyläläisillä on pienet likaiset salaisuutensa, mutta hurmaava rikoskomisario Armand Gamache hoitaa tutkinnan tyylikkäästi.

Katsoessaan ympärilleen hän tajusi, kuinka paljon piti Three Pinesista ja näistä ihmisistä. Todella ikävää, että yksi heistä oli murhaaja.

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle! Sain kirjan ennakkokappaleena jo muutama viikko sitten ennen ilmestymispäivää, ja kauppoihin Kuolema kiitospäivänä ilmestyi kesäkuun alussa. Sarjan seuraava osa Kylmän kosketus julkaistaan suomeksi heti ensi syksynä 2019 ja kolmas osa Kuukausista julmin keväällä 2020.

Englanninkielinen alkuteos Still Life, 2005.
Suomennos Raimo Salminen.
Kustantaja Bazar, 2019. 377 sivua.
Kansi Perttu Lämsä.

Kesäkuun 2019 kirjat

CollageMaker_20190628_232225189~01.jpg

Ohhoh, vastahan vuosi 2019 alkoi ja nyt ollaan jo vuoden puolivälissä! Kesäkuun alussa kuuntelin useamman äänikirjan, sen jälkeen alkoi taas lukeminenkin hiljalleen maistua. Kesäkuusta tuli kuitenkin tämän vuoden huonoin lukukuukausi. Kuusi kuunneltua äänikirjaa, kaksi luettua arvostelukappaletta sekä yksi kirjastosta lainattu kirja. Yhteensä yhdeksän kirjaa.

Haluan ehdottomasti suositella hienoa tietokirjaa, Matthew Walkerin Miksi nukumme – Unen voima. Mielenkiintoinen tietopaketti nukkumisesta ja sen tärkeydestä. Hyvin kirjoitettua ja hyvin perusteltua. Uni on uskomaton ihmelääke, silti monet ihmiset nukkuvat aivan liian vähän. Univaje muun muassa heikentää oppimista ja keskittymiskykyä, lisää riskiä joutua onnettomuuteen, altistaa monille vakaville sairauksille. Walker herättelee myös ymmärtämään, miten esimerkiksi kofeiini ja alkoholi vaikuttavat nukkumiseen. Erinomainen kirja!

Kesäkuun neljän tähden helmiin lukeutuu Jane Harperin Kuiva kausi. Aaron Falk -dekkarisarjan avauksen tapahtumapaikkana toimii paahtavan kuuma ja rutikuiva australialainen pikkukaupunki. Keskiössä ihmiset ja heidän välisensä suhteet. Helppolukuinen, viihdyttävä, koukuttava, yllättävä. Siispä mitä parhain kesädekkari!

Kesäkuun kirjat:
57. 🎧 Mark Manson: Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan ⭐ 3/5
58. 🎧 Matthew Walker: Miksi nukumme – Unen voima ⭐ 5/5
59. 🎧 Minna Huotilainen & Mona Moisala: Keskittymiskyvyn elvytysopas ⭐ 2/5
60. 🎧 Liisa Uusitalo-Arola: Uuvuksissa – Kirja sinulle, joka tahdot voimasi takaisin ⭐ 3/5
61. 📘 Jane Harper: Kuiva kausi ⭐ 4/5
62. 📘 JP Ahonen: Villimpi Pohjola – Irtiotto ⭐ 4/5
63. 📘 Kate Morton: Kellontekijän tytär ⭐ 3/5
64. 🎧 Kaisa Jaakkola: Palaudu ja vahvistu ⭐ 3/5
65. 🎧 Heine Bakkeid: Meren aaveet ⭐ 2/5