Jørn Lier Horst: Ajokoirat

img_20161127_163603.jpg

Norjalainen Jørn Lier Horst (s. 1970) on ammatiltaan poliisi, mutta nykyään hän keskittyy täyspäiväisesti kirjoittamiseen. Horst on kahminut William Wisting -dekkareillaan lukuisia palkintoja, muun muassa Norjan kirjakauppaliiton palkinnon vuonna 2011 ja Lasiavain-palkinnon 2013. Horst on kirjoittanut jo kymmenen Wisting-dekkaria, joista tähän mennessä on suomennettu kaksi. Viime vuonna suomeksi julkaistiin sarjan seitsemäs osa Suljettu talveksi, ja nyt tänä syksynä suomalaiset lukijat ovat päässeet nauttimaan Ajokoirista. Suuret kiitokset arvostelukappaleesta Sitruuna Kustannukselle!

Pidätetty virantoimituksesta. Sanat herättivät sisäistä levottomuutta, jollaista Wisting ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tyhjät, hahmottomat ajatukset sinkoilivat päässä löytämättä kiinnekohtaa, ja hän jäi istumaan ja tuijottamaan tyhjyyteen päätösasiakirja kädessään. Aivan kuin aivot olisivat ostaneet itselleen lisäaikaa keksiäkseen miten hänen piti reagoida.
Hänet valtasi omituinen epävarmuus, jonkinlainen lannistumisen varjo. Hänestä tuntui kuin hän tukehtuisi. Häntä huimasi, hänelle tuli huono olo eikä hän kyennyt sisäistämään tapahtunutta.

Nuori rikostutkija Willian Wisting johti Cecilia Linden murhan tutkintaa ja sai syyllisen kiikkiin todisteiden perusteella. Nyt, seitsemäntoista vuotta myöhemmin, tuomitun asianajaja on hakenut tuomionpurkua ja väittää poliisin lavastaneen todisteet. Media alkaa jahdata Wistingiä ja hänet pidätetään virasta.

Willian Wistingin rikostoimittajana työskentelevä tytär Line saa uutisvihjeen murhasta Fredrikstadissa. Viisikymppisen miehen kimppuun oli käyty, kun hän oli ollut iltakävelyllä koiransa kanssa. Line toivoo, että tapauksessa olisi aineksia jymyjuttuun ja lehdistö keskittyisi mässäilemään tuoreella murhalla hänen isänsä mustamaalaamisen sijaan.

Hän nojautui tuolissa taaksepäin. Tuntui kuin hänen silmiensä edessä olisi ollut taideteos, joka ei ollut vielä valmis. Maisema, jossa oli jo kehykset. Pääpiirteet olivat paikoillaan, aihe oli hahmoteltu isolla siveltimellä, mutta yksityiskohdat puuttuivat. Vielä toistaiseksi hahmotelma oli niin epäselvä, ettei hän osannut kuvitella, miltä se näyttäisi lopullisessa muodossaan.

Jørn Lier Horstin Suljettu talveksi oli kelpo dekkari, mutta tämä Lasiavain-palkittu Ajokoirat on vieläkin parempi. Varsinainen lukusukkula! Luvut ovat lyhyitä ja erittäin hyvin rytmitettyjä. Viralta pidätettyä rikostutkijaa Willian Wistingia ja hänen toimittajatytärtään Linea seuraillaan vuorotellen. Koko ajan sattuu ja tapahtuu, eivätkä tapaukset jää junnaamaan paikoilleen. Pienoinen ennalta-arvattavuus ja kliseisyys eivät haittaa, kun dekkari on näin hyvin rakennettu ja sujuvaa luettavaa.

William Wisting on miellyttävä poliisi, jolla on hyvät välit aikuiseen tyttäreensä. Dekkarimaailmassa on liian paljon eronneita, alkoholisoituneita ja onnettomia poliiseja. On virkistävää lukea näin mukavasta poliisista, jolla on yksityiselämässään asiat edes suurin piirtein kunnossa. William Wisting ei jää liiaksi märehtimään rakkauselämänsä ryppyjä eikä sorru tiukassakaan paikassa ryyppäämiseen.

Toivottavasti Sitruuna Kustannus jatkaa kirjasarjan suomentamista ja me dekkarien ystävät pääsemme jatkossakin nauttimaan William ja Line Wistingin seurasta!

Norjankielinen alkuteos Jakthundene, 2012.
Suomentaneet Tiina Sjelvgren ja Aino Ahonen.
Kustantaja Sitruuna Kustannus, 2016. 371 sivua.
Kannen suunnitellut Jussi Jääskeläinen.

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

img_20161123_170031.jpg

Kanadalaisen Alan Bradleyn luoma hurmaava Flavia de Luce -dekkarisarja on valloittanut sydämeni. Loppusoinnun kaiku kalmistossa on sarjan viides osa, ja aiemmin on julkaistu Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus sekä Filminauha kohtalon käsissä. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin, ja päähenkilönä hääräilee teräväpäinen Flavia de Luce, yksitoistavuotias harrastelijapoliisi. Flavia asustaa rapistuvassa Buckshawin kartanossa yhdessä talousvaikeuksien kanssa painiskelevan isänsä ja inhottavien isosiskojensa kanssa.

Tämä ei missään tapauksessa ollut Pyhän Tancredin ruumis. Sammutin taskulampun, vedin pääni kivenraosta ja käännyin hitaasti kirkkoherraan päin. ”Luulenpa, että löysimme juuri herra Collicuttin”, sanoin.

Kylän suojelupyhimyksen Pyhän Tancredin kuolinpäivästä on pääsiäisen aikaan tulossa 500 vuotta, ja pyhimyksen hauta halutaan avata juhlallisin menoin. Utelias Flavia de Luce on tietenkin myös paikalla ja kurkistaa ensimmäisenä kivipaaden sisään. Yllätys on melkoinen, kun haudasta löytyy kadonneen urkurin ruumis. Kuka kumma on murhannut herra Collicuttin ja piilottanut hänet pyhimyksen hautaan? Miksi ruumis on naamioitu?

Toisen ihmisen tavaroiden nuuskimisesta saa syvää ja alkukantaista nautintoa, olipa kyse yhdestä laatikosta tai kokonaisesta talosta. Vaikka pieni osa minusta oli aivan hupsuna pelosta, suurin osa nautti täysin rinnoin. Teki mieli vihellellä, mutta en uskaltanut.

Kaipasin jotain höpsöä, helppoa ja hauskaa luettavaa. Siispä aina yhtä verraton Flavia de Luce on mitä oivallisinta seuraa! Alan Bradley on jälleen kerran keitellyt herkullisen sopan lukijoiden iloksi. Järjen voi lukiessa heittää romukoppaan, eikä jokaista juonenkäännettä kannata pysähtyä märehtimään liikaa. Nauttii vain kyydistä ja antaa topakan Flavian johdattaa lukija läpi mainion tarinan.

MYYTÄVÄNÄ, kyltissä luki rumilla mustilla kirjaimilla. TUHO! TUHO! TUHO! vasara tuntui sanovan, ja jokainen isku oli kuin seipäänisku sydämeeni. Buckshaw myytävänä! Se ei voinut olla totta!

Loppusoinnun kaiku kalmistossa on ehkäpä hivenen erilainen kuin sarjat aiemmat kirjat. Huumoria ei suinkaan ole tälläkään kertaa unohdettu, mutta koin kirjan kuitenkin asteen verran vakavammaksi. Perheen talousvaikeudet nimittäin konkretisoituvat, kun Flavian isä näyttää viimein hävinneen taistelun verokarhua vastaan ja Buckshawin kartano laitetaan myyntiin. Flavian ja hänen isosiskojensa välillä eivät salamat lentele entiselleen malliin, vaan siskokset jopa päätyvät halailemaan ja itkeskelemään yhdessä.

Alan Bradley todellakin osaa viihdyttämisen taidon, ja Maija Heikinheimo on tehnyt erinomaista työtä kirjan suomennoksen kanssa. Sarjan edellinen osa Filminauha kohtalon käsissä oli tähän mennessä ilmestyneistä Flavia-romaaneista ehkäpä lempparini, mutta tämä Loppusoinnun kaiku kalmistossa taisi nousta uudeksi suosikikseni. Ja millaiseen koukkuun tämä kirja päättyykään! Onneksi Kuolleet linnut eivät laula ilmestyy suomeksi heti keväällä 2017, joten kovin kauaa ei sitä tarvitse odotella.

alanbradleyflaviadeluce

Englanninkielinen alkuteos Speaking from Among the Bones, 2013.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2016. 410 sivua.

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää

2016-11-11-22.07.39.jpg.jpg

Ja taas kerran pääsin lukemaan minulle aiemmin tuntematonta kirjailijaa! Olenhan minä toki Christian Rönnbackan nimen ennenkin kuullut, tiedän hänen saaneen paljon kehuja Antti Hautalehto -sarjallaan. Mutta en ollut aikaisemmin lukenut yhtään Rönnbackan dekkaria, joten nyt oli ehdottomasti jo korkea aika korjata tämä virhe. Kiitos arvostelukappaleesta Crime Timelle!

Keskusrikospoliisi seurailee nuoria, joiden toimissa tuntuu olevan jotain hämärää. Sebastian ja Anton elävät virallisten tietojen mukaan pelkällä peruspäivärahalla ja asumistuella, mutta silti heillä on varaa matkustella ulkomailla. Kun Anton saa seuraavan toimeksiannon kansainväliseltä rikollisliigalta, KRP seuraa Antonia ulkomaille. Mutta nuorten tehtävä menee mönkään, ja pian heillä on poliisien lisäksi perässään rikollisliigan palkkaama ammattitappaja.

Minähän en pidä rikosromaaneista, joissa pääpahikset edustavat järjestäytynyttä rikollisuutta. Niinpä jouduin hetken nikottelemaan Christian Rönnbackan dekkarin kanssa, kun heti kirjan alussa selviää, että keskiössä on isompi rikollisjoukkio. Mutta minulle kävi tämän Rönnbackan dekkarin kanssa samoin kuin aikaisemmin Arttu Tuomisen Murtumispisteen kanssa – hyvä tarina vie mukanaan, vaikka aihealue aluksi tuntuisikin vastenmieliseltä.

Christian Rönnbackan Kaikki mikä kiiltää on vauhdikas ja nopeatempoinen dekkari. Henkilöt ja tilanteet vaihtuvat. Poliiseja, nuoria rikollisia ja sitten niitä todella pahoja kovan luokan rikollisia. Paljon autoilua ja pakenemista, piileskelyä ja pelkoa. Toiminta ei kuitenkaan lipsahda överiksi, eivätkä poliisit unohda kiireenkään keskellä huumorintajuaan. Kaiken kaikkiaan varsin toimiva ja uskottava dekkaripaketti.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Crime Time. 287 sivua.
Kannen ulkoasu Jussi Jääskeläinen.

img_20161110_123101.jpg

Olen nyt lukenut neljä Crime Timen rikosromaania peräkkäin. Tapani Baggen Pikku enkeli, Tuija Lehtisen Väärä vainaja, JP Koskisen Helmikuun kylmä kosketus ja tämä Christian Rönnbackan Kaikki mikä kiiltää. Hieno pino kotimaisia dekkareita! Näiden parin viikon aikana silmäni ovat avautuneet suomalaisten dekkaristien suhteen, ja jatkossa tulen varmasti lukemaan enemmän kotimaista kuin aikaisemmin.

JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus

2016-11-10-13.07.40.jpg.jpg

Juha-Pekka Koskisen nimestä minulle tupsahtaa ensimmäiseksi mieleen muutaman vuoden takainen Finlandia-palkintoehdokas Ystäväni Rasputin. Yhtään JP Koskisen kirjaa en kuitenkaan ole lukenut, ja dekkarista on turvallista aloittaa. Helmikuun kylmä kosketus on jatkoa Murhan vuosi -dekkarisarjalle, jonka ensimmäinen osa Tammikuun pimeä syli ilmestyi alkuvuonna 2016. Kiitos arvostelukappaleesta Crime Timelle!

Tiesin heti, että minun olisi pakko tappaa hänet. Hän käveli ovesta sisään muiden mukana, hymyili ja laski leikkiä, oli kuin kuka tahansa. Sulautui joukkoon kuten yksittäinen lumihiutale valkeana hohtavaan kinokseen. Mutta minä tiesin paremmin. Ei ole kahta samanlaista lumihiutaletta. On katsottava tarkasti, jos haluaa nähdä pienet erot. Paholainen asuu mitättömissä yksityiskohdissa.

Yksityisetsivä Kalevi Arosuon ja tämän veljenpojan Juho Tulikosken etsivätoimistoon saapuu nainen pyytämään apua. Hämeenlinnan kaupunginjohtajan poika Nico on siepattu, ja nyt pojasta vaaditaan lunnaita. Pojan äiti haluaa hoitaa asian vähin äänin, ilman julkista likapyykkiä. Arosuolla on omat epäilyksensä asiasta, sillä kidnappaukset ovat Suomessa harvinaisia eikä pojan äiti vaikuta kovinkaan huolestuneelta. Lunnasrahat maksetaan, mutta Nico pysyy kadoksissa ja nyt pojan äitikin huolestuu. Arosuo ja Tulikoski yrittävät päästä sieppaajan jäljille ja selvittää sieppaajan jättämät mystiset vihjeet.

Oi että, tässäpä on taas yksi kirjailija, jonka kohdalla minun on pakko ihmetellä, miksi ihmeessä en ole aiemmin lukenut yhtään hänen romaaniaan! Ja miksi ihmeessä olen vuosien varrella lukenut niin vähän suomalaisia dekkareita, vaikka Suomesta löytyy tällaisia kirjailijahelmiä!

JP Koskisen Helmikuun kylmä kosketus on tasokasta jälkeä. Henkilöhahmot ovat uskottavia, juoni rullaa vaivattomasti eteenpäin, ja koko paketti toimii hienosti. Paikoitellen ehkä hivenen yliampuva mutta se ei haittaa ollenkaan, päinvastoin, JP Koskisen rikosromaanin tunnelmaan sopii hyvin pieni yliampuvuus. Kielenkäyttö ja kielikuvat ovat oivaltavia ja tyylikkäitä. Huumoria vilahtelee tekstissä kiitettävästi.

Olen nyt marraskuussa lukenut kaksi muutakin Crime Timen rikosromaania, Tapani Baggen Pikku enkeli ja Tuija Lehtisen Väärä vainaja. Näistä kolmesta dekkarista JP Koskisen Helmikuun kylmä kosketus on verisin ja väkivaltaisin, joten puhtoisia dekkareita kaipaaville suosittelisin ennemmin Baggea ja Lehtistä kuin Koskista. Mutta ei Koskinenkaan ylen määrin mässäile silmämunilla ja suolenpätkillä, vaikka kirjan loppupuolella ihan kamalia tapahtuukin ja monta ihmistä pääsee väkivaltaisesti hengestään. Uskoisin, että jos näiden dekkareiden takia menettää yöunensa, se johtuu pikemminkin kirjan koukuttavuudesta eikä niinkään kauheudesta.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Crime Time. 244 sivua.
Kannen ulkoasu Timo Ahola.

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja

2016-11-03-11.19.43.jpg.jpg

Tuija Lehtinen on minulle – niin kuin monelle muullekin – tuttu nimi nuortenkirjoistaan sekä aikuisille suunnatuista viihderomaaneistaan. Pari Lehtisen kirjaa olen joskus vuosia sitten lukenut. En kuitenkaan edes nuorena ollut kepeän kirjallisuuden ystävä, joten kun luokkatoverini ahmivat Tuija Lehtistä, minä istuin mieluummin nenä kiinni Stephen Kingin tai Dean Koontzin kauhuromaanissa. Nyt vuonna 2016 Tuija Lehtisen nimi alkoi kuitenkin kiinnostaa minua, kun Lehtinen päätti yllättäen julkaista dekkarin. Kiitos arvostelukappaleesta Crime Timelle!

Erja astui parvekkeelle kahvimuki kädessä ja katsoi auringossa kylpevää maisemaa. Hän oli tyytyväinen. Elämä oli hallinnassa. Perunkirjoitus, Harrikan huolto, ja tie olisi auki maailman ääriin. Meri kimalsi kaukana. Ehkä laivalla Saksaan ja siitä baanalle. Unelmointi keskeytyi kännykän pirinään.

Eläköityneen poliisin Erja Revon pakeille saapuu hänen entisen naapurinsa tytär Jenni, joka epäilee kummitätinsä Outi Liinojan kuolemassa olevan jotain pahasti pielessä. Kummitädin kerrotaan myyneen pari vuotta sitten kerrostaloasuntonsa, mutta rahat ovat kadonneet jonnekin. Ja nyt Jenni epäilee, että hänen kummitätinsä sijasta on tuhkattu joku muu, väärä vainaja. Minne asunnon myymisestä saadut perintörahat ovat hävinneet? Entä missä Outi on ja kuka on asunut hänen asunnossaan viime vuodet?

Minulle tuli Tuija Lehtisen Erja Revosta ensimmäiseksi mieleen Ann Cleevesin Vera Stanhope. Erja Repo ei kuitenkaan ole Vera Stanhopen kehno kopio, vaan Erjasta on luotu oma persoonallinen hahmonsa. Varhaiseläkkeelle jäänyt sporttinen 58-vuotias vanhapiika. Ajelee Harley Davidson -moottoripyörällä ja rentoutuu kokoamalla haastavia 5000 palan palapelejä. Sympaattisuudessa Cleevesin Vera Stanhope voittaa kuitenkin Erja Revon mennen tullen, Erja ajattelee kovin kylmästi läheisistään ja on kyyninen.

Tapani Baggen vauhdikkaan ja juonivetoisen Pikku enkelin jälkeen Tuija Lehtisen Väärä vainaja tuntuu melkoisen hidastempoiselta. Tarina rakentuu pitkälti Erja Revon ja muiden henkilöhahmojen varaan, ja rikostutkimukset kulkevat rinnalla koko ajan. En pidä Erjasta, mutta hän on ihan kiinnostava päähenkilö dekkarisarjalle ja siinä mielessä onnistunut hahmo. Dekkarin henkilögalleria ei ole tuskastuttavan laaja, joten lukijan on helppo joka hetki pysytellä kärryillä siitä, kuka kukin oikein on.

Tuija Lehtisen Väärä vainaja käynnistää Erja Revon tutkimuksia -dekkarisarjan, ja tämän ensimmäisen perusteella voisin kuvitella lukevani toistekin Lehtisen dekkaria. Väärä vainaja on ihan kelpo luettavaa väsyneisiin marraskuun iltoihin. Dekkari joka ei vaadi lukijalta liikoja. Juoni etenee sujuvasti, vaikkakin hetkittäin kerronnassa on turhaa toistoa ja samojen kysymyksien jauhamista. Huumoria pilkahtelee. Lukijan silmille ei vyörytetä verisiä ja yököttäviä kohtauksia. Eikä loppuratkaisu ole liian ilmeinen.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Crime Time. 218 sivua.
Kannen ulkoasu Laura Rahinantti.

marrasjc3a4nnitystc3a4-20161

Osallistun sekä Tapani Baggen Pikku enkelillä että Tuija Lehtisen Väärällä vainajalla Marrasjännitystä-teemaviikkoon, jonka emäntänä toimii Tuijata – Kulttuuripohdintoja -blogi.

Tapani Bagge: Pikku enkeli

img_20161101_192608.jpg

Tässäpä on taas yksi kotimainen dekkarikirjailija, jonka kirjoja en ole koskaan aiemmin lukenut. Tapani Bagge on kuitenkin julkaissut jo satakunta kirjaa, joista kahdeksantoista on rikosromaaneja. Vuonna 2007 Bagge sai dekkaristaan Musta taivas Suomen dekkariseura ry:n Vuoden johtolanka -palkinnon. Pikku enkeli aloittaa uuden Elviira Noir -trilogian, jonka päähenkilöitä ovat rikoskomisario Sundman ja hänen tiiminsä. Kiitos arvostelukappaleesta Crime Timelle, kiitos tutustuttamisesta Tapani Baggeen!

Ojassa oli jonkin verran vettä ja siinä kellui mahallaan joku, jonka pitkät vaaleat hiukset olivat levinneet viuhkaksi hänen päänsä ympärille. Kädet olivat levällään kuin tyyppi olisi ollut lähdössä lentoon, mutta ei se hievahtanutkaan. Vaaleanharmaan hupparin huppu oli vähän revennyt. Jalassa oli ehjät vaaleansiniset farkut ja kirkkaanpunaiset tennarit.

Pienessä Elviiran kaupungissa tapahtuu peräti kaksi henkirikosta saman illan ja yön aikana. Uskovaisen perheen 16-vuotiaan tytön ruumis löytyy ojasta, ja vartija on pudonnut lehtitalon porrastasanteelta pää edellä ala-aulan marmorilattiaan. Liittyvätkö kuolemantapaukset toisiinsa? Miksi heidät murhattiin?

Pikku enkeli -rikosromaanin luvut ovat lyhyitä, ja Tapani Bagge kuljettaa tarinaa vauhdikkaasti. Yhden luvun jälkeen tekee mieli ahmaista vielä seuraava luku ja sitten taas seuraava. Jokaiseen lukuun on nimittäin ujutettu nerokas koukku. Lukija ei malttaisi laskea kirjaa käsistään, vaikka kello on jo paljon ja väsymys kirvelee silmissä.

Rikostutkinnan ja epäiltyjen jututtamisen ohessa Baggen dekkarissa käsitellään monia ajankohtaisia teemoja, kuten muun muassa maahanmuuttokriittisyyttä ja talousrikoksia. Repliikit ovat nasevia, ja poliisien välisiä keskusteluja sävyttää miellyttävästi musta huumori.

Vaikka kirjan keskiössä on kaksi murhaa, Tapani Baggen Pikku enkeli on harvinaisen siivo rikosromaani, ilman iljettävillä yksityiskohdilla mässäilyä. Epäiltyjä on matkan varrella kiitettävän paljon, eikä syyllisten arvaaminen ole lukijalle helppoa. Mainiota marrasjännitystä!

– Tiedätte varmaan, että Elviira oli alkujaan Degerbyn kylä samannimisen kartanon mukaan?
– Tiedän. Ja kuningas Aadolf Fredrik perusti tänne 1700-luvulla linnoituksen ja kaupungin ja nimesi ne rakastajattarensa, hovineito Elvira Stenhammaren mukaan.
– Oletteko te koskaan miettinyt, millainen kaupungista olisi mahtanut tulla, jos kuningas olisikin nimennyt tämän kuningatar Loviisa Ulriikan mukaan?
– Ei kai nimi kaupunkia pahenna, Töltti sanoi ja lähti.
Mutta ajatus jäi vaivaamaan häntä.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Crime Time. 213 sivua.
Kannen ulkoasu Jussi Kaakinen.

marrasjc3a4nnitystc3a4-20161

Osallistun tällä Tapani Baggen hienolla dekkarilla Marrasjännitystä-teemaviikkoon, jonka emäntänä toimii Tuijata – Kulttuuripohdintoja -blogi. Jännitys ja kauhu sopivat mitä parhaiten marraskuulle! Sana marras tarkoittaa kuolemaa tekevää ihmistä tai kuollutta. Marraskuussa luonto on martaana eli kuollut. Ja vielä kaiken lisäksi lauantaina 5. marraskuuta vietetään vainajien muistopäivää eli pyhäinpäivää.

Helsingin Kirjamessuilla 29.10.2016

kirja16_bloggaajat.jpg

Lauantaina 29.10.2016 kello herätti aamulla jo neljältä, hyppäsin Porista 5.20 lähtevään junaan, jotta ehtisin yhdeksäksi Helsingin Kirjamessuille. Takaisin kotiin juna lähti Pasilan asemalta vasta kello 19.12, joten olin kirjamessureissullani lauantaina aamuvarhaisesta iltamyöhään.

img_20161029_053640.jpg

En halunnut tehdä etukäteen kovin tarkkaa aikataulutusta messupäivälleni, joten päivän ainoa ”pakollinen” ohjelma oli WSOY:n ja Tammen järjestämä bloggariaamiainen, jossa aamupalan ohessa sai kuunnella mielenkiintoisia kirjailijahaastatteluita. Paikalla olivat Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis. Myönnän lukevani liian vähän kotimaista kirjallisuutta, mutta sekä Tuula-Liina Variksen Huvila että Riitta Jalosen Kirkkaus herättivät mielenkiintoni ja otin molemmat kirjat kotiin luettavakseni. Kirjailijahaastattelujen jälkeen oli vielä lyhyt BookBeatin esittely.

sam_4897

Lopun lauantaipäivästä lähinnä haahuilin ympäriinsä Messukeskuksessa. Kuvattavaa olisi ollut vaikka kuinka paljon, mutta menin niin sekaisin messuhuumasta, että unohdin räpsiä valokuvia kirjoista ja kirjailijoista. Paikalla oli myös runsaslukuisesti aktikvariaatteja. Kirjamessujen kanssa samaan aikaan Messukeskuksessa järjestettiin Viini ja ruoka -messut, mutta siellä oli lauantai-iltapäivällä sellainen väenpaljous, että vilkaisin vain osan viini- ja ruokatarjonnasta enkä maistellut mitään.

sam_4898

sam_4900

John Verdon: Painajaisuni

img_20161024_124816.jpg

John Verdonin luoma Dave Gurney -sarja on edennyt jo viidenteen osaan. Olen lukenut kaikki Verdonin aiemmat dekkarit, joista kaksi ensimmäistä (Numeropeli ja Sokkoleikki) olivat mielestäni parempia kuin seuraavat kirjat (Murhakierre ja Tappakaa Peter Pan). Tartuin siis Painajaisuneen ristiriitaisin fiiliksin. Jumittaisinko koko syysloman ja vielä marraskuussakin Painajaisunen parissa? Vai hotkaisenko tämän viisisataasivuisen dekkarin muutamassa päivässä?

Makaan sängyssä. Alan vaipua uneen. Nukahtaminen ei kuitenkaan tunnu hyvältä. Tunne ei ole sama kuin yleensä, kun rennosti siirtyy unen maille. Olen osittain hereillä, mutta en pysty liikkumaan enkä puhumaan. Tiedän että huoneessa on joku tai jokin. Kuulen syvää, raskasta hengitystä, ihan kuin siellä olisi eläin. Kuuluu vähän niin kuin matalaa murinaa. En näe otusta, mutta se tulee lähemmäksi. Se hiipii kohti minua. Nyt se painaa minua vuodetta vasten. Haluan huutaa mutta en pysty. Silloin näen kiihkeät punaiset silmät. Ja eläimen terävät kulmahampaat.

Wolf Laken upeassa lomakeskuksessa hypnoterapeutti Richard Hammond auttaa ihmisiä pääsemään eroon riippuvuudesta tupakkaan. Nyt hänen maineeseensa on kuitenkin tullut tahroja, kun neljä hänen asiakastaan on kertonut nähneensä terapiaistunnon jälkeen kammottavia painajaisia. Ja nämä neljä miestä ovat jokainen tahollaan päätynyt tekemään itsemurhan, viiltämään ranteensa auki. Eläkkeelle jäänyt NYPD:n murhatutkija Dave Gurney kiinnostuu epäilyttävistä kuolemantapauksista ja matkustaa vaimonsa kanssa Wolf Lakeen tapaamaan Richard Hammondia.

Kävellessään hän hengitti pitkään ja syvään kylmää ilmaa saadakseen myrkyllisen sotkun pois sisuksistaan. Se ei kuitenkaan onnistunut. Oli liian paljon pieniä yksityiskohtia, liian monta kummallista henkilöhahmoa, liikaa tunteiden sekamelskaa. Kolmekymmentäkaksi tuntia sitten hänen ainoa huolenaiheensa oli ollut omituisesti käyttäytyvä piikkisika. Nyt hänen mieltään painoivat mahdottomuuksien alle haudatut mysteerit.

Kuten alustuksessani kirjoitin, Dave Gurney -sarjan taso on ailahdellut. Osasta dekkareista olen pitänyt hyvinkin paljon. Osassa tarina on tuntunut käynnistyvän hitaanlaisesti, olen jumitellut dekkarin parissa monta viikkoa ja kiinnostunut juonesta kunnolla ihan vasta kirjan loppupuolella.

Onneksi tämä Painajaisuni edustaa ehdottomasti sitä parempaa John Verdonia. Dekkari koukuttaa heti ensimmäisten lukujen myötä. Juoni on sopivasti eriskummallinen ja kiero, henkilöhahmot omituisia ja juonenkäänteet yllättäviä. Dave Gurneyn vaimon menneisyyden valottaminen tuo mielenkiintoisen lisän tarinaan ja uutta syvyyttä päähenkilöihin. Mutta voiko painajaisunta todella käyttää murha-aseena?

Englanninkielinen alkuteos Wolf Lake, 2016.
Suomentanut Marja Luoma. Kustantaja Gummerus, 2016. 527 sivua.

P.S. Huomenna minut löytää Helsingin Kirjamessuilta!

Anna-Mari West: Kalenterikirja 2017

2016-10-26-18.21.53.jpg.jpg

Vuosi 2016 alkaa lähennellä loppuaan, vuosi 2017 kolkuttelee ihan nurkan takana. (Tai onhan vuoden vaihtumiseen aikaa toki vielä yli kaksi kuukautta, mutta viikot soljuvat niin vauhdikkaasti, että ykskaks sitä ollaankin uudessa vuodessa.) Opiskellessani käytin mieluiten lukuvuosikalentereita, mutta nykyään olen kokenut vuosikalenterin näppärämmäksi, joten aina vuoden lopulla säntään kalenteriostoksille.

Olen netissä kateellisena ihastellut, miten upeita kalentereita ihmiset osaavat tuunailla, ja hetken aikaa vakavasti harkitsin tilaavani itsellenikin oman MAMBI Happy Plannerin. En kuitenkaan raaskisi maksaa kalenterista niin montaa kymppiä, ja Happy Planner on turhan isokokoinen kannettavaksi mukana joka päivä. Sitten mielessäni käväisi, että Happy Plannerin sijaan voisin ostaa Ajaston Doodle-kalenterin ja tuunailla siitä mieleiseni. Mutta jaksaisinkohan oikeasti koko vuoden panostaa kalenteriini niin paljon aikaa ja rahaa? Vai tyrehtyisikö innostukseni muutaman työlään tuunausviikon jälkeen?

2016-10-26-18.40.28.jpg.jpg

Kalenteria etsiessäni päädyin Anna-Mari West Photographyn sivuille ja tiesin välittömästi löytäneeni sen oikean. Kalenterikirja 2017! Niin kauniin hempeitä valokuvia, niin oivaltavia mietelauseita. Tilasin kalenterin lisäksi samalla kertaa magneettisen kirjanmerkin, eikä rahaa kulunut näihin yhteensä kuin vain vaivaiset parikymppiä. Olen rakastunut!❤

2016-10-26-18.40.50.jpg.jpg

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

2016-10-16-18.44.14.jpg.jpg

Antti Tuomaisen rikosromaaneja on julkaistu peräti 28 maassa, muun muassa Yhdysvalloissa, Kiinassa, Ranskassa, Saksassa ja Brasiliassa. Hän on napannut Suomen dekkariseura ry:n Vuoden johtolanka -palkinnon, ja Synkkä niin kuin sydämeni -romaanista on tekeillä elokuva. Mies joka kuoli on Tuomaisen kuudes teos.

Häpeäkseni on tunnustettava, että en ollut koskaan aiemmin lukenut Antti Tuomaista. En vaikka olen kuullut paljon kehuja hänen kirjoistaan. En vaikka olen useasti hypistellyt hänen kirjojaan. En vaikka olen jopa ostanut omaksi yhden hänen aiemmista kirjoistaan. Siispä nyt oli korkea aika korjata asia ja lukaista tuoretta Tuomaista!

Lääkäri istuu pöytänsä takana. Hän istuu siinä tänään ja vielä huomennakin ja ensi viikolla. Ajatus on voimakas ja hetkeä myöhemmin tiedän miksi se on tullut mieleeni. – Kuinka…, aloitan. Tällaisia asioita kysytään vain kerran elämässä, tajuan senkin. – Miten… Montako… Onko minulla… Kuinka paljon aikaa minulla on?

Antti Tuomaisen dekkari käynnistyy räväkästi, kun mies saa kuulla lääkärin vastaanotolla tekevänsä kuolemaa. Haminalainen 37-vuotias sieniyrittäjä. Pitkäaikaisen myrkytyksen uhri. Elinaikaa enää päiviä, korkeintaan viikkoja. Mutta kuka on myrkyttänyt hänet? Kuka on hitaasti mutta varmasti murhannut häntä?

Minun pulmani näyttävät olevan kahdenlaisia: niitä, jotka liittyvät elämääni ja niitä, jotka liittyvät kuolemaani. En ole koskaan aiemmin ymmärtänyt kuinka läheisesti ne liittyvät toisiinsa. Kuolema on kuin tiivistettyä elämää: siihen pakkautuu yhdeksi suureksi kysymykseksi se kuinka elämää pitäisi elää. Tai kuinka olisi pitänyt.

Oi miksi, oi miksi en ole aikaisemmin lukenut ihanaa Antti Tuomaista! Mies joka kuoli on niin hyvä! Yksi vuoden parhaimmista! En halua paljastaa Tuomaisen romaanin juonesta yhtään enempää kuin kirjan takakannessa kerrotaan, sillä tämä herskyvä ja traaginen dekkari kannattaa ehdottomasti kokea itse. Vauhdikas kertomus koukuttaa heti ensimmäisestä lauseesta lähtien ja vie lukijan täysin mukanaan. Mustaa huumoria, mainioita henkilöhahmoja, syvällisiä ajatelmia. Napakymppi!

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Like. 301 sivua.