Samuel Bjørk: Poika pimeästä

Isä ja poika ovat kalastamassa tunturijärvellä, kun pojan uistimeen tarttuu balettiasuisen naisen ruumis. Rannalla on jalustaan kiinnitetty kamera ja lastenkirjasta repäisty sivu. Holger Munch, Mia Krüger ja muu yksikkö alkavat tutkia omituista murhaa. Ja pian samankaltaisia kuolemantapauksia tulee lisää. Seuraavan uhrin huoneen seinältä löytyy englanninkielinen lause, ilmeisesti lainaus lastenelokuvasta. Kolmannen uhrin luota löytyy palava nukkekoti.

Tiellä hänen edessään seisoi pieni poika.
Liikahtamatta.
Huulet sinisinä.
Kauriinsarvet päässään.

Poika pimeästä on jatkoa norjalaisen Samuel Bjørkin mainiolle dekkarisarjalle, josta aiemmin on julkaistu Minä matkustan yksin (Det henger en engel alene i skogen) sekä Yölintu (Uglen). Tälläkin kertaa Bjørk on punonut niin nokkelat juonikoukerot, että vauhtiin päästyäni ahmin kirjaa yöunien kustannuksella. Onneksi itsenäisyyspäivän aikaan oli töistä neljän päivän vapaa, sain huoletta lukea yömyöhään.

Edellistä Samuel Bjørkin kirjaa lukiessani koin pienoista turhautumista ongelmaisten rikospoliisien takia. Holger Munch haikaili yhä ex-vaimonsa perään, Mia Krüger veti masennuslääkkeeksi viinaa ja pillereitä sekaisin. Alkoholin kanssa oli probleemaa monilla muillakin. Yksi poliiseista tuhlasi perheensä säästöt uhkapeleihin. No, nyt tällä kertaa Holger Munch ja Mia Krüger antavat heti dekkarin alussa onneksi paljon ryhdikkäämmän kuvan itsestään, Munch tuntuu jossain määrin hyväksyneen avioeron ja Mia on jättänyt päihteet taakseen.

”Olen pahoillani kun menen suoraan asiaan, mutta meillä on paljon tehtävää”, Mia sanoi. ”Millainen diagnoosi Vivianilla oli?”
”Diagnoosi, sairaus, normaalius, mikä oikeastaan on mitäkin?” Ritter sanoi ja nojautui taaksepäin. ”Olemme kaikki ennen kaikkea ihmisiä. Toisilla on vähän enemmän käsimatkatavaraa kuin toisilla, mutta täytyykö ihmiset lokeroida sen takia?”

Skandidekkarien ystäville suosittelen ehdottomasti tutustumista norjalaisen Samuel Bjørkin erinomaisiin dekkareihin. Kirjoista saa eniten irti lukemalla ne ilmestymisjärjestyksessä, onhan päähenkilöiden yksityiselämässä ehtinyt tapahtua jo yhtä ja toista. Poika pimeästä -dekkarin loppu antaa lupauksen siitä, ettei Holger Munchin ja Mia Krügerin elämä ole jatkossakaan muuttumassa tylsäksi.

Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Norjankielinen alkuteos Gutten som elsket rådyr, 2018.
Suomentanut Päivi Kivelä.
Kustantaja Otava, 2018. 363 sivua.

Eva Frantz: Kahdeksas neito

Espoolainen Eva Frantz työskentelee toimittajana Ylellä. Viime vuonna häneltä ilmestyi ensimmäinen Anna Glad -dekkari, Sininen huvila, joka tarjoili miellyttävän rauhallista ja kepeää cozy crimeä. Murhattu lifestyle-bloggaaja ja kaappeihin piilotettuja luurankoja. Nyt syyskuussa ilmestynyt toinen dekkari kantaa nimeä Kahdeksas neito ja vie lukijan ihan erilaisen tapauksen äärelle. Kiitokset arvostelukappaleesta Kustantamo S&S:lle!

Aamuvirkku avantouimari löytää merestä naisen ruumiin. Uhri oli asunut läheisessä kansanopisto Futuricassa ja työskennellyt siellä valokuvataiteen opettajana. Hukkumistapaus olisi helppo tuomita onnettomuudeksi ja jättää tutkinta siihen, mutta vanhempi rikoskonstaapeli Anna Glad päättää silti vähän tonkia uhrin elämää. Kansanopistossa tuntuu olevan meneillään jotain hämärää, ja Annan saama kirjekuori kääntää tutkimuksen suunnan. Onko kuolemantapauksella yhteys kolmenkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin?

Anna Glad on toipunut rankasta erostaan ja totuttelee elämäänsä sinkkuna. Tosin hän ei näytä pitkään pysyvän sinkkuna, sillä kaksikin eri miestä osoittaa kiinnostusta häntä kohtaan. Onneksi Eva Frantz ei liiaksi keskity pyörittelemään höttöisiä ihmissuhdekiemuroita. Varsinkin, kun lukija aavistelee ennakolta, miten parisuhdesopassa tulee käymään.

Cozy crime tai cozy mystery lienevät vähänkin enemmän dekkareita lukeville tuttuja sanoja. Eva Frantzin dekkareita on kutsuttu cozy crimeksi, mutta jäin miettimään, onko Kahdeksas neito kuitenkaan ihan puhdasta cozy crimeä. Tapahtumapaikkana toimii soma pieni kaupunki, väkivallalla ei mässäillä, romantiikkaa on vähän ripoteltu matkan varrelle, ja tarinaa kuljetetaan eteenpäin melko leppoisaan tyyliin. Mutta Kahdeksassa neidossa käsitellään aika rankkojakin juttuja. Toisaalta myöskin Elly Griffithsin dekkareita kutsutaan cozy crimeksi, eivätkä nekään pidä sisällään pelkkiä lämminhenkisiä rupatteluja ja kotoisia kahvihetkiä. Joka tapauksessa Eva Frantz on mukavan virkistävä tuulahdus suomalaisten dekkarikirjailijoiden joukossa, ja toivon meidän saavan kuulla Anna Gladista vielä useamman dekkarin verran.

Olen muuten viime viikkojen aikana lukenut sattumalta kolme joulun aikaan sijoittuvaa romaania, jotka kaikki ovat tosin olleet tyystin erilaisia. Daniel Colen Marionetti tarjoilee hurjaa sarjamurhaajajahtia. Clare Mackintoshin Anna minun olla on psykologinen trilleri Annasta, joka epäilee, että hänen vanhempiensa kuolemat eivät olisikaan olleet itsemurhia. Ja sitten on tämä Eva Frantzin Kahdeksas neito, jossa tässäkin päähenkilön nimi on Anna, mutta jännitystä on huomattavasti vähemmän. Iloista joulumieltä ei näistä yhdestäkään kirjasta löydy, mutta kaikki kolme tarjoavat kelpo viihdykettä pimeisiin talvi-iltoihin.

Ruotsinkielinen alkuteos Den åttonde tärnan, 2018.
Suomentanut Ulla Lempinen.
Kustantaja S&S, 2018. 343 sivua.

Clare Mackintosh: Anna minun olla

Kuolema ei pue minua. Kannan sitä kuin lainatakkia, se luisuu olkapäiltäni ja laahaa maassa. Se huonosti istuva ja epämukava.

Anna on pienen tyttövauvan äiti. Mutta äitiyden iloon ja onneen sekoittuu tuskaa ja surua. Annan on vaikea hyväksyä vanhempiensa, erityisesti äitinsä, kuolemaa. Puolitoista vuotta sitten Annan isä heittäytyi alas jyrkänteeltä mereen. Seitsemän kuukauden kuluttua Annan äiti seurasi miehensä esimerkkiä. Kuolemansyyntutkinnassa molemmat tapaukset todettiin itsemurhiksi.

Äitinsä kuoleman vuosipäivänä Anna saa kortin, jossa on koneella kirjoitettu teksti: ”Itsemurhako? Mieti vähän.” Kortin myötä Anna vakuuttuu siitä, että hänen vanhempiensa kuolemat eivät todellakaan olleet itsemurhia, vaan heidät murhattiin. Anna ottaa yhteyttä poliisiin ja alkaa penkoa asioita. Mutta pitäisikö salaisuuksien antaa pysyä piilossa?

Olit valmis kuolemaan minun vuokseni, ja sillä hetkellä ajattelin, että minäkin voisin kuolla sinun vuoksesi.
En vain tullut koskaan ajatelleeksi, että kummankaan meistä tarvitsisi oikeasti tehdä sitä.

Clare Mackintoshin esikoisromaani Annoin sinun mennä iski suoraan jokaisen äidin pahimpaan pelkoon. Mackintoshin toinen psykologinen trilleri Minä näen sinut muistutti meitä naisia tuttujen rutiinien hyytävistä vaaroista. Mackintoshin kolmas trilleri Anna minun olla ei ilahduttavasti ole edeltäjiensä kopio, vaan tällä kertaa käsitellään omien vanhempien menetyksestä koituvaa surua ja pengotaan perheen salaisuuksia.

Ensimmäisten kymmenien sivujen aikana ehdin jo tuomita Mackintoshin uusimman latteaksi. Anna minun olla tuntuu paljastavan salaisuutensa heti alussa. Surkeana pohdiskelin, onko trilleritaituri Mackintosh todellakin valinnut näin yllätyksettömän tien ja räväyttänyt salaisuudet lukijalle heti alkumetreille. Mutta ehei, huoli pois, kyllä Mackintosh tälläkin kertaa yllättää lukijansa. Jopa useampaan kertaan.

Kun marraskuun harmaus vetää mieltä matalaksi eikä oikein mikään huvittaisi, Clare Mackintoshin psykologiset trillerit ovat mitä parhainta luettavaa. Mackintosh osaa kirjoittaa huikean vangitsevia ja vetäviä trillereitä. Sivut kääntyilevät kuin itsestään, kirjaa ei malttaisi laskea käsistään. Taitavasti punottua juonenkuljetusta, odottamattomia käänteitä ja sopivasti jännitystä. Mahtavaa!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos Let Me Lie, 2018.
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.
Kustantaja Gummerus, 2018. 438 sivua.

Volker Kutscher: Babylon Berlin

Tunnustan. Kun Babylon Berlinin ennakkokappale syyskuussa tipahti postilaatikkooni, en minä suoraan sanottuna ollut ollenkaan kiinnostunut tästä 1920-luvun Berliiniin sijoittuvasta dekkarista. Mutta kun aloin kuulla monelta eri taholta kehuvia kommentteja kirjasta, Babylon Berlin pääsikin yöpöydälleni odottamaan lukuvuoroaan. Ja nyt marraskuun pimeinä iltoina päätin vetäistä villasukat jalkaani, käpertyä sohvan nurkkaan ja uppoutua tähän tummasävyiseen dekkariin. Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Eletään vuotta 1929. Rikoskomisario Gereon Rath on saanut siirron Kölnistä kuohuvaan Berliiniin ja huoltopoliisiin. Moraali on löyhää, pornografia ja prostituutio kukoistavat hämärien kujien varjoissa. Kommunistit haaveilevat Neuvosto-Saksasta ja järjestävät mielenosoituksia. Poliisien ja työväen välille syntyy kahakoita eikä kuolonuhreilta vältytä.

Samaan aikaan Berliinin poliisia työllistää murhatutkinta. Kanavasta nostetaan ylös auto, josta löytyy pahoinpidelty mies. Sattumalta rikoskomisario Gereon Rath osuu ruumishuoneelle ja tunnistaa lääkärin pöydällä makaavan venäläismiehen. Murharyhmän tuskaillessa paikoillaan jumittavan tutkinnan kanssa Rath tekee salaa omia tutkimuksiaan. Ja rakastuu murharyhmän pikakirjoittajana työskentelevään terävä-älyiseen kaunottareen. Tutkimukset johdattavat Rathin venäläisten ja kulta-aarteen jäljille.

* * *

Olin turhaan ennakkoluuloinen dekkaria kohtaan. Tämä ei ole ollenkaan niin poliittinen ja väkivaltainen kuin etukäteen pelkäsin. Volker Kutscher ei vaadi lukijoiltaan perusteellista Saksan historian tuntemusta, mutta hän ei myöskään sorru pitämään puisevia historian ja politiikan oppitunteja. Vuonna 1929 Hitlerin valtaannousuun on vielä jokunen vuosi aikaa, mutta merkkejä kansallissosialismin vyörystä on jo näkyvissä.

Babylon Berlin tarjoilee monista dekkareista tuttuja asetelmia. Siirron saanut poliisi joka ei erityisemmin pidä uudesta työpaikastaan ja sekaantuu muiden murhatutkintaan. Rikollisuutta, romantiikkaa, huumoria. Mutta tuttuihin asetelmiin uutta hohtoa tuo rikosromaanin miljöö, lukija pääsee nauttimaan upeasta ajankuvauksesta. Hulppeista paremman väen yökerhoista likaisille slummikujille, äänekkäiden kommunistien mielenosoituksista poliisitalon suojiin.

Mutta mutta. Minulla on nykyään selvästi ongelmia näiden paksumpien romaanien kanssa. Tätäkin lukiessa ehdin useampaan kertaan miettiä, onkohan lähes kuusisataa sivua liikaa. Puolivälissä olin uuvahtaa, mutta sitkeästi taistelin kirjan loppuun. Tapahtumia riittää, mutta samalla henkilögalleria kasvaa laajaksi. Olisi mukavaa kuulla, ovatko muut kirjan lukeneet pysyneet koko ajan täysin kärryillä jokaisesta käänteestä, jokaisen eteen tupsahtavan hahmon henkilöllisyydestä.

Saksankielinen alkuteos Der nasse Fisch, 2008.
Suomentanut Heli Naski.
Kustantaja Bazar, 2018. 588 sivua.

* * *

Volker Kutscherin rikosromaaneihin perustuva televisiosarja Babylon Berlin (ikäraja 16) alkaa Yle Tv1:llä lauantaina 10.11.2018. Saksan kaikkien aikojen kalleinta draamasarjaa nähdään Ylellä saman tien kaksi tuotantokautta peräkkäin, yhteensä 16 jaksoa. Jaksot ovat katsottavissa myös Yle Areenassa. Useita palkintoja kahmineeseen televisiosarjaan on valmisteilla kolmas tuotantokausi.

Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi

Kirjasyksyn sato on tänä vuonna ollut erinomaista ja tarjonnut minulle lukuisia kiinnostavia uutuuksia. Yöpöydälläni notkuu toinen toistaan houkuttelevampia romaaneja, jotka kaikki haluaisin lukea nyt heti. Voihan valintojen vaikeudet! Mutta tällä kertaa valinnan tekeminen oli helppoa, koska kaipasin tähän väliin luettavakseni jotain vähän kepeämpää. Kirjapinon päällisimmäisenä huhuili Alan Bradleyn mainion Flavia de Luce -sarjan yhdeksäs osa nimeltä On hieno paikka haudan povi. Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Englannin maaseudulla Buckshawin kartanossa asusteleva de Lucen perhe ei ole jouluisen tragedian jälkeen enää entisellään. Kaksitoistavuotias Flavia on isosiskojensa kanssa jatkuvasti napit vastakkain, pahemmin kuin koskaan aiemmin. Tyrannimaisen Felicity-tädin päsmäröinti vain pahentaa tilannetta entisestään.

Eräänä kauniina kesäpäivänä perheen uskollinen palvelija Dogger pakkaa eväskorit veneeseen ja vie de Lucen siskokset rauhalliselle jokiretkelle raikkaaseen ulkoilmaan. Matkan varrella Flavia pääsee ihailemaan kuuluisan myrkyttäjäpapin kirkkoa. Flavia riiputtaa kättään veneen laidan yli ja miettii myrkkyjen saloja, kun yllättäen jokin vedessä hipaisee hänen sormiaan. Ihmisruumis.

Minulle ruumis, jota ei ole tutkittu, on tarina jota ei ole kerrottu: tiiviiksi puristettu tarinapallo, joka suorastaan vaatii tulla puretuksi aina viimeiseen langanpäähän asti.

Sinnikäs harrastelijasalapoliisi ja taitava kotikemisti Flavia de Luce on vauhdissa jälleen. Synkeähkösti käynnistynyt tarina tarjoilee onneksi nopeasti ruumiin, joten kaksitoistavuotias Flavia pääsee unohtamaan murheensä ja uppoutumaan kiintoisaan tutkintaan yhdessä Doggerin kanssa. Välillä uskottavuuden rajat natisevat, mutta kylmähermoisen Flavian seikkailut ja taitavasti kirjoitettu kertomus vievät mukanaan. Kääntäjä Maija Heikinheimo on jälleen kerran tehnyt hienoa työtä suomennoksen kanssa.

On hieno paikka haudan povi on ehdottomasti yksi parhaimmista Flavia-dekkareista. Flavia de Luce on mukavasti kypsynyt, eikä hän tuhlaile aikaansa enää samanlaisiin harkitsemattomiin lapsellisuuksiin kuin ensimmäisissä kirjoissa. Hän on myös hellämielisempi ja kärsivällisempi. Flavia lähentyy perheen palvelijan kanssa, ja tässä kirjassa Dogger saa ilahduttavasti aiempaa isomman roolin.

Suosittelen lukemaan Flavia de Luce -dekkarit ilmestymisjärjestyksessä, aloittaen ensimmäisestä nimeltä Piiraan maku makea. Jokaisessa yhdeksässä kirjassa Flavialla on pureskeltavana visainen rikospähkinä, mutta siinä sivussa Flavian yksityiselämässä on ehtinyt tapahtua monenmoista. Suvun salaisuuksia on paljastettu, sisarusten elämä on mullistunut moneen kertaan. Ja luulenpa, että lisää myllerryksiä on luvassa jatkossakin, kun sarjan kymmenes osa julkaistaan toukokuussa suomeksi.

Englanninkielinen alkuteos The Grave’s a Fine and Private Place, 2018.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2018. 397 sivua.

Daniel Cole: Marionetti

Entä jos Jumala on olemassa?
Entä jos on taivas?
Entä jos on helvetti?
Ja entä jos… ihan vain jos… entä jos me kaikki olemme jo siellä?

Emily Baxter on Räsynukke-murhien jälkeen saanut ylennyksen rikosylikomisarioksi. Yhtenä joulukuisena iltana Lontoossa hänen toimistoonsa marssivat erikoisagentit Elliot Curtis FBI:stä ja Damien Rouche CIA:sta. Kaksikko pyytää maineikkaalta Emily Baxterilta virka-apua. New Yorkissa on löydetty ruumis, rinnassaan sana ”syötti”, ja kaiken lisäksi uhri on Baxterin entisen työparin nimikaima. Emily Baxter ei erityisemmin kiinnostu amerikkalaisten jutusta ja kuittaa sen taas yhdeksi kopiomurhaksi. Mutta kun lontoolaisessa vankilassa iskee murhaaja, jonka rinnasta itsemurhan jälkeen löydetään sana ”nukke”, Baxter joutuu yrittämään yhteistyötä agenttien kanssa. Samankaltaisia murhatapauksia tulee lisää New Yorkissa ja Lontoossa, uhrilla aina rinnassaan sana ”syötti” ja itsemurhan tehneellä murhaajalla ”nukke”. Mutta keneen Baxter voi luottaa? Kuka on kammottavien marionettimurhien takana oleva nukkemestari?

Viime vuonna meillä oli Räsynukke. Ja nyt pirullista jännitystä tarjoaa Marionetti, jossa viitataan useaan kertaan Räsynukke-kirjan tapahtumiin. Suosittelen siis lukemaan dekkarit ilmestymisjärjestyksessä. Minä jouduin kesken Marionetin lukemisen hakemaan kirjahyllystäni Räsynuken ja palauttelemaan menneitä tapahtumia mieleeni, olin nimittäin onnistunut unohtamaan Räsynuken lopun käänteet.

Daniel Colen Marionetti jatkaa edeltäjänsä Räsynuken viitoittamia polkuja. Tarjolla on siis tälläkin kertaa hermoja raastavaa sarjamurhaajajahtia, hurjia tilanteita ja hykerryttävää sysimustaa huumoria. Myös toivotonta lohduttomuutta ja synkkää surua. Murhat ovat kammottavan hirveitä, mutta onneksi Daniel Cole säästelee lukijoitaan eikä takerru liiaksi iljettäviin yksityiskohtiin.

Mutta aivan yhtä koukuttava Marionetti ei ole kuin Räsynukke. En tiedä, oliko vika lukijan vireystasossa, mutta koin Marionetin jossain määrin sekavaksi. Henkilöhahmoja on aivan liikaa, uusia nimiä heitellään oikealta ja vasemmalta, enkä pysynyt joka hetki kärryillä siitä, kuka kukin on. Paikoissakin menin välillä sekaisin, kun New Yorkista reissataan Lontooseen ja takaisin.

Marionetin loppu saa odottamaan ja toivomaan dekkarisarjalle jatkoa. Ja jatkoa onkin tulossa, sillä Daniel Cole on kaavaillut kirjasarjasta kolmiosaista. Siispä seuraava kirja olisi trilogian päättävä romaani. Kun ensimmäinen osa oli nimeltään Räsynukke ja toinen Marionetti, niin minkäköhän nukkehahmon kolmas osa saa nimekseen?!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos Hangman, 2018.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja Gummerus, 2018. 431 sivua.

C. J. Tudor: Liitu-ukko

Lastenkeinun vaimea kitinä, varhaisaamun pureva kylmyys, liitupiirroksen terävät valkoiset viivat mustassa asfaltissa. Taas uusi viesti. Mutta tällä kertaa erilainen. Piirroksessa ei ollut liitu-ukkoa… vaan jotain muuta.

Vuonna 1986 kaksitoistavuotias Eddie viettää paljon aikaa kavereidensa kanssa. He piirtelevät liiduilla tikku-ukkoja ja jättävät näin toisilleen salaisia viestejä. Mutta pian kaverukset kyllästyvät riipustelemaan liiduilla. Liitu-ukkopiirroksia ilmestyy silti ympäri kaupunkia, eivätkä nämä liitu-ukot lupaa koskaan mitään hyvää. Ja lopulta yksi piirros johdattaa heidät murhapaikalle.

Vuonna 2016 nelikymppinen Eddie työskentelee äidinkielen opettajana, asustaa talossaan yhdessä vuokralaisen kanssa ja käyttää liikaa alkoholia. Eräänä päivänä Eddie saa kirjeen, jossa on piirros tikku-ukosta ja pala valkoista liitua. Eddien muutkin kaverit ovat saaneet samanlaisen piirroksen. Ja kun yksi heistä kuolee, Eddie päättää selvittää, mitä kolmekymmentä vuotta todella sitten tapahtui.

Ehkä todellakin on aika palata muistojen tielle. Se vain ei ole mikään auringossa kylpevä tie, jonka varressa on pelkkiä lämpimiä muistoja. Minun reittini on synkkä, ja se on täynnä valheita, salaisuuksia ja arvaamattomia kuoppia.
Ja tien varrella on liitu-ukkoja.

Englantilaisen C. J. Tudorin esikoisromaani Liitu-ukko on niittänyt laajalti kehuja, ja kirjan oikeudet on ehditty kaupata jo peräti neljäänkymmeneen maahan. Ehdottomasti minäkin halusin kokea tämän suitsutetun trilleritapauksen ja niinpä käynnistin syyslomani karmaisevan Liitu-ukon seurassa. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Liitu-ukon kannessa tätä mainostetaan vuoden pelottavimmaksi kirjaksi. Olen tänä vuonna lukenut hyytävämpiäkin trillereitä, mutta jännittävä, yllättävä ja koukuttava tämä ehdottomasti on. Psykologista jännitystä ja puistattavia kauhuviboja. Jokainen luku pitää sisällään herkullisia koukkuja, jotka saavat lukijan ahmimaan kirjaa malttamattomana eteenpäin, jopa kotitöiden ja yöunien kustannuksella.

Jännittävien ja yllättävien juonenkäänteiden lisäksi pidän Liitu-ukossa todella siitä, miten elävästi ja vahvasti esikoiskirjailija C. J. Tudor kuvailee tapahtumia. Kaksitoistavuotiaiden kaveruksien elämää, nelikymppisen miehen ja hänen nuoren vuokralaisensa välistä suhdetta, vanhojen kavereiden keskinäisiä kaunoja. Traagisia muistoja. Pelottavia unia, joista ei ihan aina tiedä, ovatko ne pelkkiä todellisen tuntuisia valveunia vai tapahtuvatko ne sittenkin oikeasti. Uhkia ja pelkoja.

Mikäli haluaa lukea vuoden pelottavimman kirjan, C. J. Tudorin Liitu-ukko kannattaa ehkäpä jättää väliin. Mutta mikäli kaipaa luettavakseen vangitsevan psykologisen trillerin ja ahmittavan lukusukkulan täynnä juonenkäänteitä ja cliffhangereita, Liitu-ukko on oivallinen valinta. Ja kirjan loppu on ehdottomasti yksi vuoden parhaimmista.

Englanninkielinen alkuteos The Chalk Man, 2018.
Suomentanut Raimo Salminen.
Kustantaja WSOY, 2018. 426 sivua.

Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä

Andrew Michael Hurleyn esikoisromaani Hylätty ranta oli mieleenpainuva romaani, sopivasti mystinen ja synkkäsävyinen. Jäin odottelemaan brittikirjailijalta lisää, ja kesäkuussa odotukseni palkittiin, kun suomeksi ilmestyi Paholaisen päivä. Mutta luettavakseni otin kirjan vasta nyt lokakuussa halloweenin kynnyksellä. Pyrin yleensä lukemaan arvostelukappaleet suurin piirtein saapumisjärjestyksessä, mutta Paholaisen päivä hautautui kirjapinon uumeniin ja joutui odottelemaan lukuvuoroaan epäreilun pitkään. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle ja suuret pahoitteluni bloggauksen viivästymisestä!

Laaksossa kaikkien juttujen täytyy alkaa Paholaisella.

Eräänä syksynä yli sata vuotta sitten Paholainen saapui kiusaamaan Endlandsin laakson asukkaita. Vanha Kehno pujahti alas laaksoon lammaslauman mukana, nostatti laakson ylle sankan lumipyryn, tappoi eläimiä ja ihmisiä. Tapauksesta kerrotaan yhä tänäkin päivänä puistattavia tarinoita, ja lokakuun lopulla Endlandsissa vietetään jokavuotista Paholaisen päivää. Vanhat perinteet ja rituaalit varmistavat, että laakson asukkaat ovat turvassa Paholaiselta tänäkin vuonna.

John on saapunut kotiseudulleen Endlandsiin yhdessä raskaana olevan vaimonsa Katherinen kanssa. Johnin isoisä, Ukko, on yllättäen kuollut, ja tiedossa on hautajaiset. John elättelee toiveita muutosta lapsuutensa maisemiin, mutta hänen tuore vaimonsa ei ole järin ihastunut Endlandsiin. Ränsistyneitä taloja, läpipääsemättömiä ryteikköjä, raivokkaasti virtaavia jokia. Naapuritalon tyttö käyttäytyy perin kummallisesti, ja järisyttäviä salaisuuksia tulee julki. Ovatko he kaikki tänä vuonna sittenkään turvassa Paholaiselta?

Meillä on kaikki, mitä me tarvitsemme, jotta voimme jatkaa. Ja jatkaa meidän täytyy.

Kuten Andrew Michael Hurleyn esikoisromaani myös Paholaisen päivä edustaa kutkuttavasti hiipivää ja uhkaavan värisyttävää kauhua. Suoraviivaisen ja vauhdikkaan pelottelun ystävät joutunevat pettymään, mutta minä nautin kovasti Hurleyn tarinoinnista. Pidän hänen jutustelevasta ja kiireettömästä tavastaan kuljettaa kertomusta eteenpäin, kutoa tunnelmaa ja maalailla maisemia. Kieli on kaunista ja kuvailevaa.

Kirjan edetessä Endlandsin laakso ja sen asukkaat tulevat hiljalleen tutuksi. Jokaista murusta ei kuitenkaan pureskella lukijalle valmiiksi, vaan joitain asioita jätetään sopivasti auki ja lukijan oman mielikuvituksen varaan. Paholaisen päivä on samaan aikaan sekä ihastuttavan maanläheinen että hämmentävän mystinen romaani.

Englanninkielinen alkuteos Devil’s Day, 2017.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja WSOY, 2018. 381 sivua.

Jan-Erik Fjell: Kostaja

Norjalaisen Jan-Erik Fjellin luoma Anton Brekke -sarja ei ole minulle ihan sitä tyypillisintä luettavaa. En nimittäin yleensä välitä rikosromaaneista, joissa järjestäytynyt rikollisuus näyttelee suurta roolia. On amerikkalaisia mafiatouhuja ja liettualaisia huumekuriireja. Olisin ohittanut koko dekkarisarjan, jos kustantamosta ei olisi lähetetty minulle yllärinä arvostelukappaleita. Ja onneksi lähetettiin, sillä Fjellin dekkarit ovat osoittautuneet mainioiksi. Sarjan ensimmäinen osa Ilmiantaja nappasi norjalaisen Bokhandler-palkinnon vuonna 2010. Vaaran varjo jatkoi dekkarisarjaa, ja nyt suomeksi on saatu kolmas osa nimeltä Kostaja. Kiitokset arvostelukappaleesta taas HarperCollinsille!

Kriposin rikosylikomisario Anton Brekke on jäänyt kiinni laittomiin pokeriturnauksiin osallistumisesta, ja hänet on rangaistukseksi siirretty komisarioksi Fredrikstadin järjestyspoliisiin. Puoli vuotta myöhemmin ensin murhataan nainen, sitten mies. Ja kun paljastuu, että Saksassakin on samanlainen murhatapaus, Kriposissa ymmärretään kyseessä olevan sarjamurhaaja. Vihjeitä ei kuitenkaan ole, ja lopulta päätetään pyytää apua Anton Brekkeltä sekä FBI:ltä. Brekke onnistuukin löytämään parinkymmenen vuoden takaa murhattuja yhdistävän siteen. Kaikki kolme nyt murhattua henkilöä on nimittäin ollut samaan aikaan San Franciscossa vuonna 1994. Mutta miten Alcatraziin elinkautiseen vuonna 1961 tuomitun norjalaispojan tarina liittyy nykypäivän murhiin? Ja ovatko kaikki vuoden 1994 matkalle osallistuneet vaarassa? Löytyykö murhaaja heidän joukostaan?

Minuun on iskenyt syysflunssa, joka on aiheuttanut vähän nuhaa, vähän yskää, vähän hengenahdistusta ja enemmän väsymystä. Jan-Erik Fjellin Kostaja on mitä parhainta seuraa väsähtäneelle flunssailijalle, koska kirjan luvut ovat lyhyitä ja juoni jännittävä. Tarinaa kuljetetaan nykyajan lisäksi myös 1960-luvulla sekä vuodessa 1994, mutta Fjell pitää kaikki langat näppärästi hyppysissään, eikä väsynytkään lukija tipahtanut kärryiltä. Lukukokemus ei tuntunut kärsivän, vaikka luin kirjaa lyhyissä pätkissä enkä ollut kovin skarppina.

Jos aiemmin olen Jan-Erik Fjellin suhteen ollut vähän epäröivällä kannalla, tämän kolmannen rikosromaanin myötä voin hyvillä mielin hehkuttaa, että tässäpä meillä on tutustumisen arvoinen norjalaiskirjailija. Fjell osaa koukuttaa ja yllättää lukijansa. Jännitettä ja jännitystä on sopivasti, eikä tällä kertaa tyrkytetä niitä kaikkein puistattavampia karmeuksia samassa mittakaavassa kuin Fjellin edellisessä dekkarissa. Kostajan loppu saa malttamattomana odottelemaan seuraavan kirjan suomentamista.

Norjankielinen alkuteos Hevneren, 2013.
Suomentanut Hanna Arvonen.
Kustantaja HarperCollins, 2018. 398 sivua.

Karen Cleveland: Koko totuus

Läheltä otettu kasvokuva. Niin tuttu, niin tavallinen – ja samalla kuitenkaan ei, koska se on paikassa, jonne se ei kuulu. Räpytän silmiäni, kerran, kaksi, ja mieleni pinnistelee yhdistääkseen näkemäni siihen, mitä se tarkoittaa. Vannon, että aika pysähtyy. Jäiset sormet kiertyvät sydämeni ympärille ja puristavat, ja kuulen vain veren kohinan korvissani.

Sain loppukesällä yllärinä ennakkokappaleen Karen Clevelandin trilleristä Koko totuus. Vakoojajännäri ei aluksi oikein houkutellut minua, ja kirja unohtuikin moneksi viikoksi yöpöydälleni lojumaan. Mutta mitä useampia kehuvia kommentteja Clevelandin kirjasta luin, sitä enemmän lukeminen alkoi houkutella. Kunnes eräänä lokakuisena iltana päädyin tarttumaan kirjaan. Ja se oli menoa se.

Karen Clevelandin Koko totuudessa on samantapainen teema kuin viimeksi lukemassani Karin Slaughterin Menneisyyden jäljissä. Sitä on kuvitellut tuntevansa läheisensä läpikotaisin, mutta yllättäen valkenee, että rakkaassa ihmisessä onkin aivan vieras ja salattu puoli. Slaughterin Menneisyyden jäljissä tytär joutuu kohtaamaan äitinsä salatun menneisyyden, Clevelandin Koko totuudessa neljän lapsen äiti saa selville aviomiehensä hurjan salaisuuden. Huh.

Kirjan päähenkilö on Vivian työskentelee CIA:n vastavakoiluanalyytikkona. Hänen tehtävänään on paljastaa venäläisagenttien verkoston johtajia Yhdysvalloissa. Nukkuvat agentit ovat soluttautuneet niin hyvin amerikkalaiseen yhteiskuntaan, että heidän paljastamisensa on vaikeaa, miltei mahdotonta. Vivianin uurastus ei olekaan tuottanut tulosta, kunnes viimein Viv pääsee murtautumaan erään venäläisen yksityiselle tietokoneelle. Viv arvelee hänen mahdollisesti olevan yhdyshenkilö, jolla on vastuullaan viisi nukkuvaa agenttia. Venäläisen tietokoneelta löytyykin viisi kasvokuvaa, viisi mahdollista nukkuvaa agenttia. Ja yhdessä valokuvista on Vivianin oma aviomies.

Koko totuuden kanteen on painettu lukuisten tunnettujen kirjailijoiden ylistyssanoja. Trilleriä mainostetaan niin koukuttavaksi, että ensimmäisen luvun luettuaan kirjaa ei malta laskea käsistään, vaan tätä ahmii luvun toisensa perään viimeiselle sivulle asti. Minä en jättänyt ruokailuja väliin, en menettänyt yöuniani. Ehdin rakennella lapsen kanssa legoilla, käydä ruokakaupassa, juoksennella suunnistamassa. Mutta kieltämättä Karen Cleveland osaa koukuttaa lukijansa, ja minullakin tuli vilkuiltua kirjaa vähän väliä. Tekstiin on ripoteltu kavalia koukkuja, jotka saavat lukijan helposti hotkimaan luvun toisensa perään.

Kirjan aihealue CIA:n vastavakoiluineen ja venäläisine agentteineen on minulle täysin tuntematonta maailmaa. Terrorismin tutkijana CIA:ssa ja FBI:ssa työskennellyt esikoiskirjailija Karen Cleveland ei kuitenkaan juutu hankalaan nippelitietoon, vaan hän selittää asiat lukijalle ymmärrettävästi ja kiinnostavasti. Ja enemmän kuin vakoojajännäri tämä on kertomus vaimosta ja äidistä, joka on valmis tekemään kaikkensa rakkaittensa eteen.

Kirjailija Karen Clevelandia on vielä pakko erikseen kehua siitä, että hän on malttanut pitää Koko totuuden paketin tiiviinä eikä ole päästänyt jännäriään liiaksi rönsyilemään. Harvassa romaanissa riittää aineksia yli viisisataasivuiseen tarinaan, ja silti nykyään niin moni kirjailija tuuttaa ulos paksuja romaaneja. Koko totuudessa on sivuja sopivat kolmisensataa, enkä kirjaa lukiessani kertaakaan joutunut harmittelemaan liiallista jaarittelua, toistoa ja tyhjäkäyntiä. Jännitys pysyy yllä alusta loppuun. Kirjan lopun tapahtumat tosin jakanevat mielipiteitä, joku tykkää loppuratkaisusta ja joku toinen ei.

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos Need to Know, 2018.
Suomentanut Maija Kauhanen.
Kustantaja Gummerus, 2018. 320 sivua.