Clare Mackintosh: Minä näen sinut

Minä näen sinut. Mutta sinä et näe minua. Olet uppoutunut pokkariisi, jonka kannessa on tyttö on punaisessa mekossa. En näe kirjan nimeä, mutta sillä ei ole väliä: niissä on kaikissa sama tarina. Jos poika ei tapaa tyttöä, poika väijyy tyttöä. Poika tappaa tytön.
Tarinan ironia kolahtaa minuun.

Zoe työskentelee toimistopäällikkönä kiinteistövälitysfirmassa Lontoon keskustassa. Mutta kohtuuhintaiset asunnot ovat kaukana keskustasta, joten joka arkiaamu ja joka arki-ilta Zoe kulkee julkisilla kotoa töihin ja töistä kotiin. Ahtautuu täpötäysiin vaunuihin. Joutuu sietämään ventovieraiden ihmisten läheisyyttä ja tungettelevia katseita. Märän koiran hajuisia päällystakkeja ja turistien liian suuria selkäreppuja.

Taas yhtenä perjantai-iltana raskaan työviikon jälkeen Zoe matkustaa kotiin miehensä ja kahden aikuisen lapsensa luo. Haaveilee noutoruuasta ja kylmästä viinistä, sohvasta ja televisio-ohjelmista. Junassa Zoe vilkuilee hajamielisenä sanomalehteä, ja yhtäkkiä seuralaispalvelun lehtimainos saa hänet tolaltaan. Mainoksen valokuva on epäselvä, mutta Zoe on varma, että kuvan nainen on hän itse.

Muutamaa päivää myöhemmin Zoe päätyy töissä selailemaan vanhempaa London Gazetten numeroa. Hän löytää sanomalehden viimeiseltä aukeamalta seksilinjojen ja seuralaispalveluiden joukosta taas samanlaisen mainoksen, mutta tällä kertaa kuvassa on eri nainen. Ja kun nainen pian joutuu rikoksen uhriksi, ei Zoe voi olla miettimättä, onko seuraavaksi hänen vuoronsa.

Rutiini tuntuu sinusta rauhoittavalta. Se on tuttu ja turvallinen.
Rutiini tuo sinulle turvallisen olon.
Rutiini tappaa sinut.

Moni meistä noudattaa päivä toisensa perään samoja rutiineja. Me olemme omien tapojemme orjia. Samaan aikaan töihin, aina samaa reittiä. Sitten samaan aikaan töistä kotiin, taas samaa tuttua reittiä. Ruokaostokset tehdään samassa kaupassa samana viikonpäivänä. Jumppatunti aina keskiviikkoiltaisin, juoksulenkki aina sunnuntaiaamuisin. Mutta entä jos joku tuntee meidän rutiinimme yhtä hyvin kuin me itsekin? Entä jos joku seuraa metrossa, vakoilee salaa ruokakaupassa, käy samassa kahvilassa samaan aikaan ja hautoo pahoja ajatuksia? Entä jos rutiinit koituvat kuolemaksi?

Clare Mackintoshin esikoisromaani Annoin sinun mennä iski suoraan jokaisen äidin pahimpaan pelkoon. Mackintoshin toinen psykologinen trilleri Minä näen sinut levittää hyytävää kauhua vieläkin laajemmalle alueelle, nyt nimittäin pelotellaan kaikkia naisia. Ilahduttavasti nämä kaksi trilleriä eivät ole toistensa toisintoja, latteita kopioita, vaan Mackintosh on kehitellyt taas ihan erilaisen tarinan. Ja niin paljon kuin pidinkin Mackintoshin esikoisesta, Minä näen sinut kolahtaa vieläkin rajummin.

Psykologisten trillerien ongelmana usein on epäuskottavat henkilöhahmot, verkkaisesti etenevä kerronta ja ennalta-arvattavuus. Olen tänäkin vuonna lukenut muutaman keskinkertaisen trillerin, joista en muista enää juuri mitään. Clare Mackintoshin Minä näen sinut onnistuu kuitenkin olemaan sekä uskottava että yllättävä. Taitavasti kirjoitettua jännitystä, sopivasti pelottelua ja odottamattomia juonenkäänteitä. En kaivannut tiivistämistä, en mitään pois enkä mitään lisää. Enemmän lukuaikaa olisin sen sijaan kaivannut, tämä olisi ollut ihana ahmaista yhdeltä istumalta. Psykologisten trillerien parhaimmistoa!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos I See You, 2016.
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.
Kustantaja Gummerus, 2018. 413 sivua.

Michael Connelly: Yövuoro

”Koko homma menee aamulla murtopuolen pöydälle”, Jenkins sanoi. ”Mitä jos annettaisiin niiden hoitaa tämä?”
”Mutta eiväthän ne hoida”, Ballard sanoi. ”Tämä juttu hukkuu muiden sekaan. Sitä ei selvitetä pidemmälle, eikä se ole reilua tuota naista kohtaan.”
Hän nyökkäsi kohti keittiötä, missä uhri istui lohduttoman näköisenä.
”Ei kai tässä kukaan reiluudesta ole mitään puhunut”, Jenkins sanoi. ”Tämä nyt on tämmöistä.”

Konstaapeli Renée Ballard ja hänen työparinsa John Jenkins tekevät pelkkää yövuoroa Los Angelesin poliisissa Hollywoodin jaostossa. Jenkinsille yötyöt sopivat hyvin, sillä hän haluaa olla päivisin kotona vakavasti sairaan vaimonsa luona. Ballard sen sijaan oli joutunut yövuoroon vasten tahtoaan vähän yli kaksi vuotta sitten. Ballard oli silloin tehnyt valituksen murharyhmän pomon ahdistelusta, mutta asia oli päätetty lakaista maton alle, ja Ballard oli passitettu yövuoroon.

Toisinaan Renée Ballard haluaisi tutkia tapauksen alusta loppuun, mutta sitä ei yövuorolaisille suoda. He vain käyvät öisillä rikospaikoilla, kirjoittavat alustavia raportteja ja sitten antavat tapaukset eteenpäin muiden tutkittavaksi. Mutta eräänä yönä eteen tulee kolme tapausta, jotka eivät jätä Ballardia rauhaan. Yksinäisen naisen kotiin tehty murtovarkaus. Prostituoidun raju pahoinpitely. Viisi kuolonuhria vaatinut yökerhoammuskelu. Ballard alkaa tehdä omia tutkimuksiaan esimiehiltään salaa.

”Minä luen Marcielle kirjoja paikoista, joihin emme päässeet. Hän on tällä hetkellä kiinnostunut Japanin historiasta, joten minä luen sitä. Siellä on sanonta sopeutumista korostavasta yhteiskunnasta: törröttävä naula hakataan piiloon.”
”Eli mitä tuo tarkoittaa?”
”Sitä että täällä laitoksella on paljon porukkaa vasara kädessa. Pidähän varasi.”

Yövuoro on yhdysvaltalaisen Michael Connellyn uuden dekkarisarjan ensimmäinen osa ja esittelee konstaapeli Renée Ballardin, päättäväisen ja sinnikkään naispoliisin. Yövuoro saapui minulle maaliskuussa yllärinä, eikä minulla ollut oikein mitään ennakko-odotuksia kirjan suhteen. Halusin kuitenkin antaa Michael Connellylle ja Renée Ballardille mahdollisuuden. Ja kylläpä kannatti lukea tämä. Yövuoro nimittäin yllätti minut varsin iloisesti! Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle.

Yövuoron juoni rullailee mukavan jouhevasti eteenpäin. Vaikka Ballardilla on työn alla kolme eri tapausta, henkilögalleria ei kasva dekkarin edetessä liian laajaksi. Sivupoluille ei harhailla eikä paikoilleen jämähdetä. Tilanteet vaihtuvat, uusia seikkoja paljastuu. Yllättäviä käänteitä, tihenevää jännitystä. Lukija on tiukasti koukussa.

Poliisihommien ohessa päähenkilö Renée Ballard tulee hiljalleen tutuksi, mutta Michael Connelly keskittyy enemmän hänen työhönsä kuin yksityiselämän kiemuroihin. Renée Ballardin elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta hän ei jatkuvasti märehdi ja vatvo menneitä. Virkistävää lukea välillä poliisista, joka ei hae lohtua pullosta eikä kohtele läheisiään kaltoin. Vapaa-ajallaan Ballard suppailee meressä ja leikkii koiransa kanssa hiekkarannalla. Tosin sitä vapaa-aikaa ei kovinkaan paljoa jää, kun määrätietoinen Ballard selvittelee rikoksia uutterasti yötä päivää. Ilman ylityökorvauksia.

Jään innokkaana odottamaan, miten konstaapeli Renée Ballardin tarina kehittyy sarjan tulevissa osissa. Seuraavassa Ballard-dekkarissa (eng. Dark Sacred Night) tehokaksikko Renée Ballard ja Harry Bosch tulevat yhdistämään voimansa ja tutkivat tiimityönä uutta tapausta. Mielenkiintoista! Rikoksia ja rikollisia Hollywoodissa epäilemättä piisaa, eikä Ballard taatusti luiki pahoja miehiä pakoon.

Englanninkielinen alkuteos The Late Show, 2017.
Suomentanut Tero Valkonen.
Kustantaja Gummerus, 2018. 390 sivua.

Lina Bengtsdotter: Annabelle

Mitä kello oli? Yksitoista? Kaksitoista? Hän kaivoi kännykän laukustaan. Melkein puoli yksi. Äiti saisi raivarin. Se ryntäisi ovelle, ravistelisi häntä olkapäistä ja tivaisi huutaen, missä hän oli ollut, ja silloin se näkisi naarmut, veren, revenneen mekon. Miten hän selittäisi ne?

Seitsemäntoistavuotias Annabelle Roos on vanhemmiltaan salaa osallistunut nuorten bileisiin autiotalolla. Annabellen ylisuojelevainen äiti on tarkka kotiintuloajoista, mutta tyttöä ei kuulu kotiin. Menee päivä, menee kaksi, menee neljä päivää. Annabelle tuntuu kadonneen jäljettömiin. Puhelinta ei ole käytetty, pankkitililtä ei ole nostettu rahaa. Annabellen vanhemmat ovat suunniltaan huolesta.

Dekkarisarjan päähenkilö Charlie, oikealta nimeltään Charlene, on kolmekymppinen tukholmalainen nainen, joka on työssään poliisina erittäin älykäs ja pätevä. Mutta vapaa-ajallaan Charlie käyttää suuria määriä alkoholia ja pokailee miehiä yhdeksi yöksi seurakseen. Kun ylemmältä taholta tulee käsky lähteä Gullspångiin tutkimaan Annabellen katoamista, krapulaa poteva Charlie suostuu vastentahtoisesti matkustamaan Andersin kanssa Gullspångiin. Nurkkakuntaiseen pikkukaupunkiin josta Charlie itse on kotoisin. Paikkaan liittyy traumaattisia muistoja Charlien lapsuudesta.

Ruotsalainen esikoiskirjailija Lina Bengstdotter ei luo mitään kaunista kuvaa omasta lapsuuden kotikaupungistaan, piskuisesta Gullspångista. Tylsää ja harmaata. Maan nuorimmat äidit, huono hammasterveys ja korkea työttömyys. Lopetettuja kauppoja ja rikottuja ikkunoita. Keskellä ankeaa kaupunkia seisoo valtavan ruma metallisulatto, joka on jo vuosia sitten sulkenut ovensa. Nyt paikkakunnan ainoa isompi työllistäjä on vaneritehdas, jonka työntekijät tunnistaa naarmuisista käsivarsista. Monilla vanhemmilla ei ole töitä, monet nuoret lintsaavat koulusta. Kyläpahasessa ei nuorilla ole iltaisin oikein muuta tekemistä kuin ryypätä ja muhinoida hylätyssä autiotalossa. Kuumina kesäpäivinä uidaan kaupunkia halkovassa joessa, jonka kerrotaan olevan pohjaton ja jossa on vaarallisia virtauksia voimalan takia. Kymmenien kilometrin päässä sijaitsee paperitehdas, jonka haju tulee pohjoistuulella Gullspångiin saakka.

Kadonneista teinitytöistä ja surkeista pikkukaupungeista on toki ennenkin kirjoitettu dekkareita. Eikä siinäkään ole mitään uutta, että poliisilla on riesanaan menneisyyden haamuja ja alkoholiongelmaa. Mutta Lina Bengstdotter on onnistunut kasaamaan aineksista ihan kelpo dekkarin. Sujuvaa, helppolukuista ja koukuttavaakin. Lukijaa ei viedä rypemään liian synkkiin vesiin eikä ahdisteta nurkkaan ylettömällä väkivallalla, mutta traagisia ihmiskohtaloita tarjotaan lukuisia. Kiittelen myös yllättävää loppuratkaisua.

Annabelle käynnistää rikostutkija Charlie Lagerista kertovan dekkarisarjan, josta on ilmeisesti tulossa kolmiosainen. Aion painaa Lina Bengstdotterin nimen mieleeni, tätä kirjailijaa voisin ehdottomasti lukea toistekin. Charlie Lager on vähän turhan ongelmainen tapaus minun makuuni, mutta kyllä hänestä trilogian verran voisi lukea. Ja mistäs sen tietää, jospa Charlie yllättää vielä iloisesti sarjan seuraavissa osissa ja onnistuu selättämään päihdeongelmansa.

Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Ruotsinkielinen alkuteos Annabelle, 2017.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.
Kustantaja Otava, 2018. 366 sivua.

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja

BookBeatin äänikirjoista on tämän vuoden aikana tullut minulle vakituinen seuralainen. Väsyneiden iltojen ratto, tylsien kotitöiden piristys. Olen kokeillut monenlaisia äänikirjoja, dekkareista hömppään ja trillereistä tietokirjoihin. Jättänyt kesken, jos ei ensimmäisen puolen tunnin aikana ole kiinnostus herännyt. Kuunnellut loppuun asti jopa yhdessä illassa, jos kirja on oikein vienyt mukanaan.

Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita tarjoilee ronskia humoristista tekstiä. Parisuhteen loputtua itketään ensin tyynyliina räästä märäksi ja sitten hypitään innoissaan sängystä toiseen. Rönkkönen ei todellakaan ujostele eikä kursaile, vaan hän laukoo suoraa puhetta niin seurustelusta, seksistä, miehistä kuin myös meistä naisista. Ehkä osa kirjan jutuista avautuisi paremmin, jos olisin itse ollut aikuisiällä sinkkuna, mutta kyllä Rönkkönen minuakin onnistui ajoittain vähän naurattamaan. Meno tosin on välillä niin räävitöntä, että kaipasin pieniä taukoa äänikirjasta ja kuuntelin tätä lyhyemmissä pätkissä.

Tuomas Kyrön Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja on kolmas osa hurmaavasta Mielensäpahoittaja-sarjasta. Tällä kertaa Mielensäpahoittajan ajatukset pyörivät vahvasti kuoleman ympärillä, hän nimittäin nikkaroi ruumisarkkua ja laatii testamenttia. Mustepullo on päässyt vuosikymmenien aikana kuivahtamaan, ja koska testamentti täytyy tietysti laatia hienolla mustekynällä, Mielensäpahoittaja houkuttelee poikansa mukaan musteenhakureissulle. Kommelluksilta ei tietenkään vältytä, ja miniälläkin pinna kiristyy. Humoristista kerrontaa höystettynä hienoilla viisauksilla. Ja myös lukuisia koskettavia hetkiä. Lukija Antti Litja herättää Mielensäpahoittajan hahmon upeasti eloon.

Ehkä on väärin verrata Henriikka Rönkkösen ja Tuomas Kyrön kirjoja toisiinsa. Kirjojen päähenkilöt ovat täysin erilaiset. Mutta kyllä minuun uppoaa paremmin Mielensäpahoittajan sutkautukset ja kokemuksen tuomat viisaukset kuin Mielikuvituspoikaystävän ronski huumori. Kyllä ei ole kyrpähuumori ihan minua varten.

Henriikka Rönkkönen
Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Kustantaja Atena, 2016.
Lukijana Krista Putkonen-Örn. Kesto 4 h 50 min.

Tuomas Kyrö
Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja
Kustantaja WSOY, 2016.
Lukijana Antti Litja. Kesto 6 h 21 min.

Karin Erlandsson: Saarretut

Karin Erlandsson asuu Maarianhaminassa ja työskentelee kulttuuritoimittajana Nya Åland -lehdessä. Erlandssonin kaksi vuotta sitten ilmestynyt Kuolonkielot oli miellyttävän vähäeleinen ja rauhallinen, jopa vanhanaikaisen tuntuinen rikosromaani. Ja nyt dekkarisarjalle on saatu jatkoa, Erlanssonin uusin romaani kantaa nimeä Saarretut. Kiitokset arvostelukappaleesta Kustantamo S&S:lle!

Perheen äiti Monika on murhattu. Muu perhe jatkaa elämäänsä, mutta suru on läsnä joka hetki. Isä Krister viettää päivänsä sohvalla maaten. Poika Jonas lintsailee koulusta ja on vihainen koko maailmalle. Tytär Kajsa asettelee nukkeja nukkekotiin ja haaveilee tavallisesta perheestä. Ja sitten Jonas löytää kaapin perältä äitinsä vanhoja kirjeitä, eikä yhtäkkiä mikään ole enää ennallaan.

Lumimyrsky kietoo pikkukaupungin tiukkaan syleilyynsä. Puhelimet eivät toimi, sähköt katkeilevat. Kauppaan ei pystytä toimittamaan tuoretta ruokaa, eikä paikallinen sanomalehti ilmesty. Aura-auto ei ehdi joka paikkaan, ja pian kaupungin ulospääsytiet menevät yksi kerrallaan poikki. Kaupunki jää saarroksiin. Vaikka ilma on hyytävän kylmä, kaupunkilaisten tunteet kuumenevat.

Karin Erlandssonin Saarretut on romaani, jonka haluaisi joko hotkaista saman tien yhdeltä istumalta tai sitten nautiskella hitaasti ja ajan kanssa. Minä valitsin jälkimmäisen tavan, verkkaisen nautiskelun. Muutama luku kerrallaan, rauhallisesti sanoja makustellen. Tosin myönnettäköön, että kirjan viimeisellä kolmanneksella sorruin nopeatahtiseen ahmimiseen.

Saarretut on mielestäni ehjempi ja kypsempi kokonaisuus kuin kaksi vuotta sitten lukemani Kuolonkielot. Dekkarimaisuus on tällä kertaa vieläkin vähemmällä, mutta se ei haitannut minua ollenkaan. Pidän Karin Erlandssonin tavasta kuvata tarkkanäköisesti ja hienovireisesti ihmisten ajatuksia ja tunteita, heidän välisiään suhteita. Kuvailisin Saarrettuja ehkäpä pikemminkin ihmissuhdevetoiseksi kevyeksi jännäriksi kuin varsinaiseksi dekkariksi.

Saarretut rakentuu lyhyistä luvuista, pienistä kohtauksista. Henkilöhahmoja on monta, jokaisen elämään kurkistetaan vuorollaan, mutta Karin Erlandsson osaa pitää langat taitavasti käsissään. Kerronta ei ole jahkailevaa, mutta silti tekstistä on aistittavissa ihastuttavaa viipyileväisyyttä ja vanhanaikaisuutta. Erlandsson ei kikkaile kielellä, mutta yksinkertaisuudessakin on kauneutta.

Ruotsinkielinen alkuteos Pojken, 2018.
Suomentanut Laura Varjola.
Kustantaja S&S, 2018. 212 sivua.

Matthew Costello & Neil Richards: Kartanon salaisuus ja Murha kuunvalossa

Cherringhamin mysteerit on brittiläinen cozy mystery -sarja, jota julkaistaan ainoastaan e-kirjoina ja äänikirjoina. Noin 120-sivuiset tarinat sijoittuvat viehättävään Cherringhamin pikkukaupunkiin, jossa rikoksia ratkovat yksinhuoltajaäiti Sarah Edwards ja eläköitynyt amerikkalaispoliisi Jack Brennan. Kuuntelin helmikuussa Cherringhamin mysteerien ensimmäisen osan Murha Thamesin varrella ja nyt otin kuunteluun sarjan kaksi seuraavaa osaa.

Kartanon salaisuus lähtee käyntiin tulipalolla. Mogdonin ränsistyneessä kartanossa yksin asunut yhdeksänkymppinen Victor Hamblyn löydetään kuolleena talon ullakolta. Miksi ihmeessä Victor oli paennut ullakolle eikä pyrkinyt alas ulko-ovelle? Mitä Victor on piilotellut ullakolla? Johtuiko tulipalo todellakin sähköviasta vai sytyttikö joku palon tahallaan?

Murha kuunvalossa esittelee Cherringhamin rotarykuoron ja sen mutkikkaat ihmissuhteet. Lahjapuotia pitävä yrittäjä Kirsty Kimball menehtyy saatuaan vakavan allergisen reaktion kuoroharjoitusten jälkeen. Tapauksen jälkeen muutama muukin jää kuorosta pois, joten joululauluesitykseen kaivataan kipeästi lisää laulajia. Jack Brennan suostuu liittymään kuoroon. Mutta oliko Kirstyn kuolema sittenkään pelkkä onneton sattuma?

Matthew Costellon & Neil Richardsin Cherringhamin mysteerit eivät ole oikeastaan kovinkaan kummoisia. Liukuhihnalla tuotettuja tusinadekkareita. Mutta silti kuuntelen näitä mielelläni. Kirjoina en jaksaisi näin heppoisia dekkareita lukea, mutta äänikirjoilta kaipaan nimenomaan helppoutta ja kepeyttä. Äänikirjoja kuunnellessani touhuilen usein samalla jotain muuta, joten äänikirjassa ei saa olla liian paljon henkilöhahmoja eikä liian monimutkaisia juonikuvioita. Annan Cherringhamin mysteereille plussaa myös lyhyydestä, tällaisen äänikirjan voi helposti kuunnella yhden illan aikana.

Iso-Britanniassa Cherringhamin mysteereitä on ehtinyt ilmestyä jo yli kaksikymmentä osaa. Suomessa julkaisu on reippaasti jäljessä, mutta nyt Tammi on ryhtynyt julkaisemaan näitä nopeassa tahdissa, yksi uusi kirja joka kuukausi. Sarjan neljäs osa tupsahtaa siis julki huhtikuussa, viides osa toukokuussa, kuudes kesäkuussa jne. Kuunneltavaa riittää siis monelle kuukaudelle!

Kartanon salaisuus – Cherringhamin mysteerit 2
Englanninkielinen alkuteos Mystery at the Manor, 2014.
Suomentanut Taina Wallin. Kustantaja Tammi, 2018.
Lukijana Markus Niemi. Kesto 3 h 16 min.

Murha kuunvalossa – Cherringhamin mysteerit 3
Englanninkielinen alkuteos Murder by Moonlight, 2014.
Suomentanut Taina Wallin. Kustantaja Tammi, 2018.
Lukijana Markus Niemi. Kesto 3 h 20 min.

Ninni Schulman: Poika joka ei itke

Ruotsalaisen Ninni Schulmanin dekkarisarjan ensimmäinen osa Tyttö lumisateessa esitteli Magdalena Hanssonin, joka on avioeron jälkeen palannut kotikaupunkiinsa Hagforsiin ja työskentelee paikallislehden toimittajana. Schulman oli keitellyt varsin maukkaan dekkarisopan, joten ehdottomasti halusin jatkaa kirjasarjan parissa. Nyt kuuntelin BookBeatissa sarjan toisen osan Poika joka ei itke.

Lämpimänä elokuun iltana ukkosrintama vyöryy Hagforsin pikkukaupungin ylle. Omakotitalo syttyy palamaan, ja talossa asunut nelikymppinen nainen kiidätetään pahoin palaneena sairaalaan. Tarkemmissa tutkimuksissa selviää, että tulipaloa ei suinkaan sytyttänyt salama, vaan kyseessä on tuhopoltto. Eikä pyromaani tyydy yhteen tulipaloon, vaan pian toinenkin omakotitalo syttyy palamaan ja samalla uhriluku kasvaa. Hagforsin asukkaat ovat peloissaan. Mikä yhdistää pyromaanin uhreja? Kuka on seuraavaksi vuorossa?

Ninni Schulmanin Poika joka ei itke -dekkari toimisi ehkä paremmin perinteisenä luettuna kirjana kuin näin kuunneltavana äänikirjana. Minä nimittäin koin tämän ajoittain liian hidastempoiseksi ja jaarittelevaksi. Magdalena Hansson märehtii omia yksityisasioitaan ja ahmaisee turhan suuren osan kirjasta, vaikka todellisuudessa jännityksen ytimessä ovat tapausta tutkivat poliisit, uhrit sekä uhrien läheiset. Olisiko kirjaa voinut tiivistää reippaasti vähentämällä Magdan osuutta tai jopa jättämällä hänet kokonaan pois? Vai tarvitseeko tämä dekkarisarja päähenkilökseen juuri Magdan?

Mutta eihän tämä toki huono rikosromaani ole. Ihmissuhdevetoinen jännityksen rakentelu toimii, ja äänikirjaa kuunnellessani huomasin aidosti jännittäväni henkilöhahmojen puolesta. Ninni Schulman onnistuu myös kivasti yllättämään, eikä dekkari noudata niitä kaikkein ennustettavampia polkuja. Siispä aion ehdottomasti jatkaa dekkarisarjan parissa, täytynee vielä tänä keväänä ottaa kuunteluun Hagfors-sarjan kolmas osa.

Ninni Schulman
Poika joka ei itke – Hagfors 2
Ruotsinkielinen alkuteos Pojken som slutade gråta, 2012.
Suomentanut Terhi Vartia. Made By BookBeat, 2017.
Lukijana Kirsti Valve. Kesto 13 h 27 min.

J. S. Monroe: Löydä minut

J. S. Monroe on brittiläinen toimittaja ja kirjailija, oikealta nimeltään Jon Stock. Hän on työskennellyt muun muassa The Daily Telegraphissa sekä julkaissut omalla nimellään vakoojaromaaneja. Stockin tuorein romaani on salanimellä julkaistu psykologinen trilleri Löydä minut. Kiitos arvostelukappaleesta Tammelle!

Rosan hautajaisista on kulunut viisi vuotta aikaa. Rosan ruumista ei koskaan löydetty, mutta kaikki uskovat Rosan tehneen itsemurhan. Kaikki paitsi Rosan poikaystävä Jar, joka yhä edelleen etsiskelee Rosaa. Ja sitten Jar saa käsiinsä tietokoneen, josta löytyy salattu tiedosto nimeltä Rosan päiväkirja. Ystävänsä avustuksella Jar pääsee lukemaan Rosan tekstejä. Ja pian Jar on entistä varmempi siitä, että Rosa ei ole kuollut.

Koetan olla huomaamaton, ja jos minussa on vielä kauneutta, pidän sen tallessa, kunnes Jar näkee minut. Ja jonain päivänä, isän avulla, levitän jälleen siipeni auringossa.

Joskus kirja ei ole ollenkaan sitä, mitä olen odottanut. Tai no, monitahoisen psykologisen trillerin toki sain, mutta kaupan päälle tuli yllättäen roppakaupalla kauheuksia ja hirveyksiä. En mielestäni ole kaikkein heikkohermoisin lukija, mutta nyt jouduin kirjan loppupuolella hyppimään muutamia kohtia yli. En yksinkertaisesti olisi halunnut altistaa itseäni moisille kauheuksille. Osansa saavat niin ihmiset kuin myös eläimet, eikä kirjailijan kieroutunut mielikuvitus todellakaan päästä lukijaparkoja helpolla.

Mutta mikäli kestää kirjan sisältämät kammottavat raakuudet eikä anna ajoittaisen sekavuudenkaan lannistaa itseään, J. S. Monroen Löydä minut on ihan mainio psykologinen trilleri. Heti alkuasetelma on houkuttelevan herkullinen. Enkä ainakaan minä osannut aavistella juonta etukäteen, vaan piinavan jännittävä trilleri kätkee sisälleen lukuisia yllätyksiä.

Lukijaa kieputetaan ja vatkataan kuin rajussa huvipuistolaitteessa. Piina jatkuu jatkumistaan. Oksennus pyrkii kurkkuun ja silmissä vilisee, mutta keskenkään ei malta hypätä kyydistä pois. Ja jälkikäteen on etova olo ja paha mieli. Vähän kaduttaakin, että menin mukaan tälle ajelulle.

Englanninkielinen alkuteos Find Me, 2017.
Suomentanut Arto Schroderus.
Kustantaja Tammi, 2018. 431 sivua.

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun

Viime aikoina on psykologisten trillerien ystäville ollut tarjolla mannaa mahan täydeltä. Uusia kirjailijoita on tupsahdellut kuin sieniä sateella. Yksi tuore kirjailijalupaus on ruotsalainen insinööri Elisabeth Norebäck, jonka esikoisromaani Sano että olet minun sai alkunsa hänen ollessaan äitiysvapaalla. Kirjan käännösoikeudet myyntiin lähes kolmeenkymmeneen maahan jo ennen sen ilmestymistä. Kiitokset arvostelukappaleesta Like Kustannukselle!

Stella Widstrand on psykoterapeutti, teini-ikäisen Milo-pojan äiti ja naimisissa Henrikin kanssa. Eräänä syksyisenä päivänä Stellan elämä järkkyy, kun hänen vastaanotolleen saapuu uusi potilas, parikymppinen opiskelijatyttö nimeltä Isabelle Karlsson. Isabelle suree kuollutta isäänsä ja kertoo hankalasta suhteesta äitiinsä Kerstiniin, mutta Stellalle Isabelle ei ole kuin kuka tahansa potilas. Stella on nimittäin varma, että Isabelle on oikeasti Stellan tytär Alice, joka katosi vaunuista kaksikymmentä vuotta sitten ja lopulta julistettiin kuolleeksi. Mutta nyt Alice on palannut, hän elää.

Elisabeth Norebäckin esikoisromaani Sano että olet minun on intensiivinen trilleri. Joka kerta lukiessani kirjaa huomasin uppoutuvani täydellisesti sen maailmaan. Sähköinen tunnelma tulee lukijan iholle ja aiheuttaa miellyttävää kuhinaa päänupissa. Vahvasti tunteisiin vetoavaa kerrontaa joka loppua kohden vain tiivistyy tiivistymistään.

Kertojaääniä on kolme. Stella, Isabelle ja Kerstin. Jokainen näistä kolmesta naisesta tulee lukijalle tutuksi, mutta liikaa ei suinkaan saman tien paljasteta. Lukijaa kieputetaan sen verran tehokkaasti, että vuorotellen epäilin jokaisen naisen mielenterveyttä ja tarkoitusperiä. Onko Isabelle oikeasti Stellan kadonnut tytär Alice? Vai onko Stella pakkomielteisiin ja harhoihin uppoutunut sekopää? Onko Kerstin huolehtivainen äiti, joka haluaa tyttärelleen Isabellelle pelkkää hyvää? Vai onko Kerstinin ylisuojelevaisuuden taustalla synkkiä salaisuuksia? Vai salaileeko Isabelle sittenkin jotain?

Sano että olet minun on psykologisten trillerien parhaimmistoa. Vahvatunnelmainen mysteeri. Kirja jota ei todellakaan malttaisi laskea käsistään. Kirja joka jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa lukemisen jälkeenkin. Loppuratkaisun minä aavistelin hyvissä ajoin etukäteen, mutta se ei todellakaan laimentanut lukunautintoa. Tyrmäävän hyvä esikoisromaani!

Ruotsinkielinen alkuteos Säg att du är min, 2017.
Suomentaneet Ida Takala ja Sirje Niitepõld.
Kustantaja Like, 2018. 408 sivua.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani

Muutama viikko sitten postilaatikostani löytyi ennakkokappale helsinkiläisen Anniina Tarasovan (s. 1985) esikoisromaanista Venäläiset tilikirjani. Myönnän, kirja ei aluksi herättänyt minussa oikein minkäänlaista kiinnostusta. Bisnesmaailman Bridget Jones, suomalaisen ja venäläisen kulttuurin yhteentörmäyksiä, reteää ja persoonallista. Mutta sitten aloin kuulla kehuvia kommentteja sieltä sun täältä, eihän tämä kuulemma olekaan silkkaa hömppää, ja niinpä päätin hilata Tarasovan kirjan ylöspäin lukupinossani. Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Reija Wren työskentelee suuren konsernin pääkonttorissa Turussa taloushallinto-osastolla. Kihlattunsa estelyistä huolimatta Reija lupautuu kahdeksan kuukauden ulkomaan pestille ja lähtee innoissaan Venäjälle suorittamaan konsernin sisäistä tarkastusta. Kielitaitoiselle Reijalle Pietari on ennestään tuttu kaupunki, hän tuntee venäläisen byrokratian. Heti junamatkalla kuitenkin sattuu ja tapahtuu, eikä perillä Pietarissakaan vältytä kommelluksilta. Kaiken lisäksi pietarilaisen firman juristi on yllättäen kadonnut, ja yrityksen johtaja suhtautuu Reijaan vihamielisesti.

Anniina Tarasovan Venäläisiä tilikirjoja on mahdotonta sovittaa mihinkään tiukasti rajattuun genreen. Toisaalta kirja on viihteellistä hömppää, toisaalta kirjassa on koukuttavan dekkarin ja jännärin aineksia. Yritysmaailma on vahvasti läsnä, mutta se on lopulta vain yksi osa runsasta kokonaisuutta. Esikoiskirjailija esittelee herskyvästi venäläisten tapoja ja saa lukijan mahan kurnimaan kuvatessaan paikallisia kulinaarisia herkkuja. Kieli on eläväistä ja hauskaa.

Päähenkilö Reija Wren koheltaa, säheltää ja mokailee, mutta samaan aikaan Reija on piinkova taloushallinnon asiantuntija ja erittäin pätevä työssään. Iltaisin Reija viihtyy baareissa ja yökerhoissa juomassa olutta ja polttamassa sikareita tai pelailee asunnollaan lumilautapeliä pleikkarilla. Reija ei ole täydellinen mutta ei myöskään holtiton tohelo. Hän on moniulotteinen hahmo, joka ei mahdu tarkasti määriteltyihin muotteihin, vaan hän uskaltaa olla oma itsensä.

Pienenä miinuksena voisin sanoa, että kirjassa on minun makuuni vähän liikaakin kaikkea. Minä nimittäin koin Tarasovan kerronnan välillä turhan poikkoilevana ja jouduin välillä pysähtymään vetääkseni henkeä. Tilintarkastuksesta hämyiseen baariin ja ruokakojulta Nevan rannalle. Yksityiskohtaista ja vivahteikasta kerrontaa, vauhdikasta ja räväkkää elämänmenoa. Ehkä jotain olisi voinut jättää pois ja samalla tiivistää tarinaa.

Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani on kansainvälistä tasoa oleva viihderomaani, jolle löytyy varmasti laaja lukijakunta. Sujuvasti kirjoitettua esikoisromaania voi lämpimästi suositella niin chick litin ystäville kuin myös kevyitä dekkareita ahmiville. Mikäli olet kiinnostunut Venäjästä, lue tämä. Tai mikäli sinua kiinnostaa konsernimaailma, on tämä kirja sinulle.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Gummerus. 469 sivua.
Kannen suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.