Karhunen & Rantanen: Kaverin puolesta kyselen

IMG_20190214_194730_765.jpg

Sain marraskuussa yllätyspostina Anna Karhusen & Tiia Rantasen ohuen vaaleanpunaisen kirjan Kaverin puolesta kyselen. Tarkemmin asiaan tutustuessani hoksasin kirjan perustuvan samannimiseen podcastiin. En ole koskaan yhtäkään podcastia kuunnellut, joten pohjatietoni ovat aika heppoiset. Kaverin puolesta kyselen vaikutti kuitenkin kirjalta, jonka voisin ehdottomasti jossain välissä lukaista. Ja se hetki koitti nyt.

Kaverin puolesta kyselen -kirjan perusidea on simppeli. Kirjassa esitellään niitä noloja ja mukahauskoja sattumuksia, jotka ovat aina tietysti sattuneet kaverille, eivät koskaan sinulle itsellesi. Kirjan tarinoissa on vahvasti edustettuna ällöttävät pissa- ja kakkajutut, järjettömät kännisekoilut ja roisit seksimöhläykset.

Ehkä nämä ”kaverille” sattuneet kommellukset toimivat paremmin popcastina kuin kirjana. Tai ehkä minä en vain kuulu oikeaan kohderyhmään. Olisin halunnut ulvoa naurusta kirjaa lukiessani, mutta suurimman osan ajasta olin vain ärtynyt. Kissalleen räyhäävä naapuri. Puseronsa sisään oksentava känniääliö. Veemäisen kämppiksensä shampooseen pissaava kostaja. Heko heko.

Mutta hei, te muut, antakaa ihmeessä Anna Karhusen & Tiia Rantasen kirjalle mahdollisuus! Ylen podcast on kuulemma mainio ja kerännyt ympärilleen melkoisen joukon vannoutuneita kuuntelijoita, joten mistään ihan pienen piirin höpöhöpöjutusta ei ole kyse. Ja voisin hyvin kuvitella, että tämä kirja saattaisi upota Henriikka Rönkkösen roisin huumorin ystäville. Tämä nyt ei vain ollut minun kirjani.

Kiitos arvostelukappaleesta Kosmokselle!

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Kosmos. 139 sivua.
Kannen suunnitellut Saara Helkala.

Hjorth & Rosenfeldt: Korkeampi oikeus

IMG_20190203_153614_196.jpg

Kirjapino yöpöydälläni on huvennut lähes olemattomiin, viimeisiä viedään syksyn kirjoista. Kuudes Sebastian Bergman -dekkari on joutunut odottamaan lukuvuoroon pääsyään häpeällisen kauan, kun marras-joulukuun kiireissä en ehtinyt tätä lukea ja yhtäkkiä kalenteri näyttää jo helmikuuta. Tänä vuonna olenkin pyytänyt selvästi vähemmän arvostelukappaleita, antanut itselleni luvan hidastaa tahtia. Ja siitä huolimatta, tai juuri sen ansiosta, tammikuu oli ihan loistava kirjakuukausi. Mutta asiaan.

Jatkan suunnitelman mukaan.
En ole vielä valmis.
En likimainkaan.

Korkeampi oikeus jatkaa suunnilleen siitä, johon edellinen dekkari jäi, joten sarja kannattaa ehdottomasti lukea ilmestymisjärjestyksessä. Vanja työskentelee nykyään rikospoliisina Uppsalassa, jossa naisia vaaniva sarjaraiskaaja aiheuttaa pelkoa. Mies nukuttaa uhrinsa lääkeruiskulla ja vetää heidän päähänsä säkin. Kun Vanjan pomo pyytää arvostetun profiloijan Sebastian Bergmanin apua, Vanja kieltäytyy tekemästä yhteistyötä Sebastianin kanssa ja palaa Tukholmaan murharyhmään. Mutta kun yksi raiskaajan uhreista kuolee, sarjaraiskaustutkinta muuttuukin murhatutkinnaksi. Uppsalasta pyydetään murharyhmän apua, ja Vanjan on pakko tehdä töitä Sebastianin kanssa.

Michael Hjorth on käsikirjoittanut televisiolle muun muassa Wallanderia. Hans Rosenfeldt on niin ikään rustaillut Walladeria, lisäksi muun muassa Varustamoa ja Murha Sandhamnissa -televisiosarjaa. Hans Rosenfeldtin nimi on kuitenkin suomalaisille ehkäpä tutuimmaksi tullut loistavan Silta-televisiosarjan myötä. Ja yhdessä miehet ovat kirjoittaneet Sebastian Bergman -dekkareita jo kuuden kirjan verran. Kaksikolla on siis melkoisesti kokemusta rikossarjojen kirjoittamisesta!

Korkeampi oikeus -dekkarin takakannen sisäliepeeseen on painettu lainaus bloggauksestani koskien kirjailijakaksikon edellistä Hylätyt-dekkaria. ”Vetävä, koukuttava, yllättävä.” Samat sanat voisi jossain määrin liittää myös Korkeampaan oikeuteen. Erityisen vauhdikasta ja räväkkää menoa ei ole tarjolla, mutta minä en sellaista kaipaakaan.

Rikostutkinta tuntuu tällä kertaa jokseenkin epäkiinnostavalta, mutta sen sijaan entuudestaan tuttujen henkilöhahmojen väliset skismat ja heidän murheensa pitävät jännitettä hyvin yllä. Esimiehet uhittelevat toisilleen. Sähköä on ilmassa monin eri tavoin. Sebastian on melkoinen ketale ja naistenmies mutta on luvannut tyttärensä Vanjan vuoksi käyttäytyä paremmin. Billystä on paljastunut sairas ja tuhoisa puoli, hän yrittää epätoivoisesti peitellä oman sotkunsa jälkiä. Eikä kaikki lopulta suinkaan käänny parhain päin, vaan kirjan loppu jättää monta asiaa herkullisesti auki ja saa malttamattomana odottamaan dekkarisarjan seuraavaa osaa.

Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Ruotsinkielinen alkuteos En högre rättvisa, 2018.
Suomentanut Taina Rönkkö.
Kustantaja Otava, 2018. 510 sivua.

Tammikuun 2019 kirjat

CollageMaker_20190130_114652413~01.jpg

Olen viime aikoina blogannut ainoastaan arvostelukappaleista. Haluaisin kuitenkin saada muistiin ne muutkin luetut ja kuunnellut kirjat, joten päätin näin kuukausittain koostaa tänne blogin puolelle pienen yhteenvedon jokaisen kuukauden kirjoista. Säännöllisesti päivittyvä kirjalista löytyy Goodreadsista, minut saa lisätä kaveriksi!

Olen löytänyt taas äänikirjojen pariin ja lukenut muutaman e-kirjankin. BookBeat on vaihtunut Storyteliin, olen ollut vaihtoon tyytyväinen. Storytelin valikoima vaikuttaisi olevan paljon laajempi ja monipuolisempi. Storytel julkaisee myös omia kirjoja, Storytel Original -nimikkeen alla, eikä näitä kirjoja muualta saa. Iso plussa on myös se, että osassa Storytelin kirjoissa voi kätevästi hyppiä äänikirjan ja e-kirjan välillä, formaatit on näppärästi synkronoitu keskenään. Erityistä kiitosta haluan antaa lisäksi Kids Modesta, joka antaa lapselle turvallisen pääsyn ainoastaan lastenkirjavalikoimaan, eikä lapseni vahingossakaan voi alkaa kuunnella mitään aikuisten jännäriä.

Tammikuu oli minulle loistava kirjakuukausi. Neljä arvostelukappaletta, neljä e-kirjaa, viisi äänikirjaa. Yhteensä kolmetoista kirjaa! Tosin mukana oli poikkeuksellisesti sarjakuvakirjoja, joita en tavallisesti lue lainkaan. Aluksi aioin merkitä Goodreadsiin myös lapselle ääneen lukemani kirjat, mutta ohuet lastenkirjat tuntuvat vääristävän tilastoja liikaa, joten en tänäkään vuonna aio laskea lastenkirjoja mukaan omiin lukutilastoihini.

Tammikuu oli runsauden lisäksi myös laadukas kirjakuukausi. Olen antanut Goodreadsissa kaikille kirjoille kolme tai neljä tähteä. Ei hullummin! Tosin osa neljän tähden kirjoista on ehkä lähempänä neljää ja puolta, toisaalta taas osa kolmen tähden kirjoista olisi ehdottomasti voinut saada minulta vain kaksi ja puoli tähteä. Kuukauden mieleenpainuvin romaani on ollut Kate Quinnin Koodinimi Alice, mutta haluan lisäksi suositella Sarah Andersenin hulvattoman osuvaa sarjakuvakirjaa Adulthood is a Myth.

Tammikuun kirjat:
1. 📘 Elly Griffiths: Käärmeen kirous ⭐ 3/5
2. 📘 Sarah Andersen: Adulthood Is a Myth ⭐ 4/5
3. 📘 Kate Quinn: Koodinimi Alice ⭐ 4/5
4. 📘 Brian Gordon: Fowl Language – The Struggle Is Real ⭐ 3/5
5. 🎧 Robert Galbraith: Valkoinen kuolema ⭐ 4/5
6. 📘 Lars Kepler: Lazarus ⭐ 3/5
7. 📘 Sarah Andersen: Big Mushy Happy Lump ⭐ 3/5
8. 🎧 Iikka Kivi: Menisit ennemmin terapiaan – Rehellinen self help -kirja ⭐ 3/5
9. 🎧 Tuomas Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja ⭐ 3/5
10. 📘 Debbie Tung: Quiet Girl in a Noisy World – An Introvert’s Story ⭐ 3/5
11. 🎧 Marianne Power: Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin ⭐ 3/5
12. 📘 Mads Peder Nordbo: Tyttö ilman ihoa ⭐ 3/5
13. 🎧 Emma Rous: Au pair ⭐ 3/5

Mads Peder Nordbo: Tyttö ilman ihoa

IMG_20190117_175327_459.jpg

Tanskalainen toimittaja Matthew Cave on muuttanut lumen ja jään maahan Grönlantiin. Onnettomuus, joka vei hänen vaimonsa ja syntymättömän lapsensa, piinaa hänen mieltään joka hetki, ja hän toivoo pääsevänsä Grönlannissa edes hetkeksi suruaan pakoon. Jäätiköltä löytynyt historiallinen muumio antaakin Matthewille muuta ajateltavaa, mutta ennen kuin hän ehtii julkaista jutun maailmanlaajuisesti merkittävästä löydöstä, tapahtuu hirvittävä murha. Ylemmältä taholta kielletään Matthewia uutisoimasta jäämiehestä. Turhautunut Matthew päättää alkaa tutkia niin uusia kuin menneisyydessä tapahtuneita murhia.

Tapamme vain sen, minkä syömme tai mitä tarvitsemme. Kunnioitamme kaikkea ympärillämme ja pyydämme anteeksi, jos joudumme siksi viemään jonkun hengen. Jopa kalan. Tätä murhaa ei ole tehty anteeksi pyydellen.

Tanskalainen Mads Peder Nordbo tuntee hyvin romaaninsa miljöön, asuuhan hän itsekin Grönlannin Nuukissa. En tiedä, paljonko Nordbo on ottanut kirjallisia vapauksia teostaan kirjoittaessaan, mutta minä joka tapauksessa nautin Grönlannin maisemista, inuiittien kiehtovan historian ja perinteiden kuvailusta. Virkistävää vaihtelua skandidekkareiden harmaan ankeille lähiöille, vaikka nuhruisia betonitaloja löytyy ikävä kyllä myös Grönlannista.

Hyytävästä nimestään huolimatta Tyttö ilman ihoa ei pidä sisällään yhtään tyttöä ilman ihoa. Yhden murhista tuomitun naisen kylläkin, iho täynnä kasviaiheisia tatuointeja. Mutta vaikka nyljettyä tyttöä kirjasta et löydä, muita karmeita murhia tapahtuu niin menneisyydessä kuin myös nykyhetkessä. Tosin Lars Keplerin Lazaruksen jälkeen Tyttö ilman ihoa tuntuu aika kesyltä, sillä vaikka ihmisiä murhataan tasaiseen tahtiin ja lapsia kohdellaan kaltoin, ei sentään Lazaruksen tapaista tappotahtia ole onneksi tarjolla.

Ihastuin Mads Peder Nordbon kuvauksiin, joissa Grönlannin luonto yhdistyy hienosti arkiseen elämään. Kun tuoreen kahvin tuoksu leviää huoneeseen kuin elämä vuononpohjukassa kesällä, ja kun ajatukset kimpoilevat kuin tuulenpuuska korkeiden kallioiden välissä. Enemmänkin Nordbo olisi voinut hyödyntää Grönlannin karua luontoa kirjassaan, voimakkaammin kielikuvilla ja kuvauksilla alleviivata kirjan miljöötä.

Mads Peder Nordbon Tyttö ilman ihoa on vahva, tiivistunnelmainen ja koukuttava dekkari. Sujuvasti etenevää ja hyvin kirjoitettua perushyvää jännitystä. Tyttö ilman ihoa on sarjan avausosa, joten tätä jännäriherkkua on tulevaisuudessa luvassa lisää. Aion ehdottomasti laittaa kirjailijan nimen muistiin!

Kiitokset arvostelukappaleesta Like Kustannukselle!

Tanskankielinen alkuteos Pigen uden hud, 2017.
Suomentanut Tiina Sjelvgren.
Kustantaja Like, 2018. 349 sivua.

Lars Kepler: Lazarus

IMG_20190111_181931_712.jpg

Lars Kepler on nimimerkki, jonka takaa löytyy ruotsalainen kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Suomalaistaustaisesta Joona Linnasta kertovat erinomaiset dekkarit ovat aiheuttaneet hyytäviä pelon värinoitä lukijoissa ympäri maapalloa, sarjaa on käännetty jo 40 kielelle. Lazarus on seitsemäs Joona Linna -dekkari. Kiitos arvostelukappaleesta Tammelle!

* * *

Norjassa Oslossa kerrostalon asukkaat valittavat kuvottavasta hajusta. Löyhkä johdattaa poliisit erääseen yhdennentoista kerroksen asuntoon. Poliisit löytävät asunnosta ruumiin, jonka mädäntyminen on edennyt jo pitkälle. Mutta pahinta asunnossa ei suinkaan ole keittiön lattialla lojuva haiseva ruumis. Kammottavin yllätys on pakastearkussa.

Sitten Saksassa Rostockin leirintäalueella murhataan mies. Molemmilla tapauksilla on tavalla tai toisella yhteys Joona Linnaan. Pian ruotsalaiset poliisit saavat selville, että samankaltaisia murhia on tapahtunut Euroopassa lukuisia. Yhtäkkiä Joona Linna joutuu miettimään, onko hirviö menneisyydestä sittenkin yhä elossa.

* * *

Lazarus on taas yksi mielenkiintoinen syksyn kirja, jonka lukeminen valitettavasti jäi marras-joulukuun kiireissä ja joka pääsi lukulistalleni vasta nyt alkuvuodesta. Piinaavan koukuttava trilleri joka uhkaa lukijan yöunia. Kirja jota ei ensimmäisten sivujen jälkeen malttaisi laskea käsistään. Kirja jonka sisältämä armoton julmuus voi aiheuttaa painajaisia.

Kirjailijapariskunta osaa erinomaisesti koukuttaa lukijansa ja juoksuttaa taitavasti Lazarusta eteenpäin. Luvut ovat lyhyitä, ja tarina etenee huimaa vauhtia. Uusia murhia edellisten perään, lisää kauheuksia ja hirveyksiä. Lukijalle ei tarjota hengähdystaukoja ja kepeämpiä suvantovaiheita, vaan dekkari kiitää eteenpäin määrätietoisesti. Silkkaa jännityksen tykitystä alusta loppuun. Dekkarin keskiössä ei tällä kertaa ole pelko omasta kuolemasta, vaan Lazarus pelottelee läheisten menettämisellä.

Mutta mutta. Kun joka nurkan takaa eteen hyppii irtonaisia päitä ja katkottuja käsiä, touhu alkaa mennä turhan överiksi ja lipsahtaa epäuskottavan puolelle. Lukija turtuu eikä pian hätkähdä enää oikein mistään. Henkilöhahmojen suru ja hätä eivät kosketa. Vähemmän vastenmielisiä kauheuksia ja enemmän syvyyttä henkilöhahmoihin olisi tehnyt Lazarukselle hyvää.

Ruotsinkielinen alkuteos Lazarus, 2018.
Suomentanut Kari Koski ja Maija Kauhanen.
Kustantaja Tammi, 2018. 552 sivua.

Kate Quinn: Koodinimi Alice

IMG_20190103_184427_411.jpg

Lukuromaani on terminä vähän hankala, koska ensinnäkin sille ei taida olla olemassa mitään virallista määritelmää ja toiseksi sitä tunnutaan usein pidettävän vähättelevänä sanana. Eräiden mielestä lähes kaikki romaanit ovat lukuromaaneja, toiset eivät käytä kyseistä termiä koskaan. Minun oman määritelmäni mukaan lukuromaani on viihdyttävä ja mukaansatempaava, hyvin kirjoitettu ja helppolukuinen. Juoni on monitasoinen. Lukuromaani voi pitää sisällään romantiikkaa, mutta lukuromaani ei ole liian höttöinen ja siirappinen. Lukuromaanissa on sopivasti jännitettä ja jännitystä, mutta puistattavan raaka dekkari tai vauhdikas trilleri eivät voi olla lukuromaaneja. Usein lukuromaanissa liikutaan menneisyydessä mutta ei aina. Lukuromaani on kiehtova ja lumoava, koukuttava ja vangitseva.

Yhdysvaltalaisen Kate Quinnin ensimmäinen suomennettu romaani Koodinimi Alice herätti kiinnostukseni. Tämä historiallinen lukuromaani on kai ollut jonkinlainen menestys maailmalla, eikä Koodinimi Alice ole täällä Suomessakaan saanut ollenkaan hullumpia arvosteluja. Toisinaan on ihanaa uppoutua hyvän lukuromaanin syleilyyn, ja joululomani loppupuolella päätin heittäytyä Koodinimi Alicen vietäväksi. Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Ranska. Sinne Eve lähtisi työskentelemään vakoojana. Vakoojana, hän ajatteli tunnustellen ajatusta kuin lapsi tunnustelee irronneen hampaan jättämää koloa. Hänen vatsassaan lepattivat perhoset, osittain hermostuksesta, osittain innostuksesta. Minusta tulee vakooja Ranskassa.

Vuonna 1915 kaksikymmentäkaksivuotias Evelyn Gardner työskentelee lakiasiaintoimistossa Lontoossa, turvassa ensimmäisen maailmansodan taisteluilta. Eve haluaisi olla taistelemassa rintamalla saksalaisia vastaan, mutta naista ei huolita sotilaaksi ja änkyttämisen takia häneltä on evätty pääsy tukijoukkoihin. Kun kielitaitoiselle Evelle sitten yllättäen tarjotaan mahdollisuutta liittyä palvelukseen vakoojana, hän on haltioissaan. Eve lähtee Ranskaan, jossa häntä kouluttaa taitava vakoojien kuningatar Alice Dubois, lempinimeltään Lili. Naisvakoojien verkosto tekee tärkeää työtä. Kunnes petos hajottaa Alicen verkoston.

Vuonna 1947 yhdeksäntoistavuotias matematiikan opiskelija Charlotte St. Clair matkustaa äitinsä kanssa Yhdysvalloista Eurooppaan. Naimaton Charlie on raskaana. Hänelle on varattu aika klinikalta, jossa pikku ongelma hoidettaisiin pois päiväjärjestyksestä. Kesken matkan Charlie kuitenkin livistää englantilaisesta hotellista ja lähtee selvittämään rakkaan serkkunsa kohtaloa. Rose oli neljä vuotta aiemmin toisen maailmansodan aikana kadonnut jäljettömiin, mutta Charlie toivoo hänen olevan yhä elossa.

Charlien ja Even tiet kohtaavat lontoolaisessa asunnossa. Viisikymppinen Eve on alkoholisoitunut ja katkera erakko, joka ei katso hyvällä Charlien tuppautumista kotiinsa. Eräs Charlien lausuma nimi saa Even kuitenkin suhtautumaan nuoreen naiseen suopeammin. Charlie ja Eve sekä Even autonkuljettaja lähtevät yhdessä etsimään totuutta.

Se ei ollut ollut painajaista. Olin nukkunut, olin herännyt, ja se oli totta. Painajaisia ei ollut ollut, vain todellista kauhua. Silmiäni kirveli, mutta kyyneleitä ei enää ollut jäljellä.

Kirjoitin bloggaukseni alussa olevan kappaleen lukuromaanin määritelmästä ennen kuin aloin lukea tätä Kate Quinnin Koodinimeä Alicea. Ilokseni huomasin, että samat sanat sopivat täysin tähänkin romaaniin. Viihdyttävää, helppolukuista, kiehtovaa, vangitsevaa. Vahvoja, rohkeita, älykkäitä naisia etsimässä totuutta. Sotaa ja vakoojia. Draamaa ja jännitystä. Ripaus romantiikkaa ja seksiä.

Lähes kuusisataa sivua on paljon, mutta Kate Quinn on kirjoittanut runsaasti täytettä kirjansa kansien väliin. Tosin vuoteen 1947 sijoittuva tarina kaipaisi paikoitellen pientä terävöittämistä, ja vuoden 1915 pätkät ovat ehdottomasti romaanin parasta antia. Koodinimi Alice ei kuitenkaan merkittävästi laahaa joutokäynnillä mutta ei myöskään aiheuta lukijalleen ähkyä. Mukaansatempaavuudesta kertonee jotain se, että minä, joka en ole viikkokausiin päässyt nauttimaan kunnon lukuflow’sta, ahmin tätä isoina annoksina kerrallaan enkä olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni.

Koodinimi Alice ei pidä sisällään pelkkää keksittyä tarinointia, vaan kirja perustuu osaksi ihan todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Kirjan lopussa Kate Quinn kertoo kirjansa taustoista. Yllättävän iso osa kirjan tapahtumista on oikeasti tapahtunut, vaikkakin Quinn on toki ottanut kirjallisia vapauksia ja sovittanut kohtaukset tarinaansa sopiviksi. Vakoojien kuningatar Alice Dubois, oikealta nimeltään Louise de Bettignies, on tehnyt tärkeää työtä ensimmäisessä maailmansodassa, ja muutama muukin henkilöhahmo perustuu todelliseen henkilöön.

Ja pieni varoituksen sana. Vaikka Koodinimi Alice ei vie lukijaa suoraan sodan keskelle tykkitulitukseen ja juoksuhautoihin, ei vakoojien elämä suinkaan helppoa ollut. Kylmyys ja nälkä olivat vakoojien pienin murhe. Kate Quinn ei kaunistele ja silottele, ja kirja pitää sisällään muutamia hätkähdyttävän rankkoja kohtauksia. Kunpa maailmassa ei käytäisi enää koskaan yhtäkään sotaa.

Englanninkielinen alkuteos The Alice Network, 2017.
Suomentanut Päivi Paju.
Kustantaja HarperCollins, 2018. 574 sivua.

Elly Griffiths: Käärmeen kirous

IMG_20181231_132759_062.jpg

King’s Lynnistä rakennustyömaalta löytyy keskiaikaisen kirkon perustukset sekä ruumisarkku, jonka arvellaan pitävän sisällään 1300-luvulla eläneen piispan jäännökset. Arkku on tarkoitus avata museossa juhlallisesti arvovieraiden katseiden alla. Arkeologi Ruth Galloway saapuu haudanhiljaiseen museoon hyvissä ajoin. Ja kauhukseen löytää arkun vierestä tutun kuraattorin yhä lämpimän ruumiin.

Kuraattorin työpöydän lukitussa laatikossa on nippu nimettömiä uhkauskirjeitä. Museota on vaadittu palauttamaan sen hallussa olevat aboriginaalien pääkallot, jotta ne voitaisiin haudata esivanhempiensa maahan Australiaan. Tai muuten Suuren Käärmeen kirous lankeaa museon ylle ja aiheuttaa suunnatonta huonoa onnea.

Käärme on suurempi kuin taivas, suurempi kuin maa. Mutta samalla se on niin pieni, että se pääsee korvanjuureen kuiskaamaan: ”Sinä kuolet.”

Yöpöydälläni kirjapinossa on odottamassa vielä jokunen syksyn kirja, jotka yritän saada luetuksi ennen kevään uutuuksia. Yksi syksyn odotetuimmista dekkareista on minulle ollut tämä Elly Griffithsin Käärmeen kirous. Erinomaisesta Ruth Galloway -sarjasta on aiemmin suomeksi ilmestynyt Risteyskohdat, Januksen kivi ja Jyrkänteen reunalla. Kiitokset taas arvostelukappaleesta Tammelle!

Rakastan tätä Elly Griffithsin dekkarisarjaa! On ihanaa palata Norfolkin karuihin rannikkomaisemiin vanhojen tuttujen henkilöhahmojen seuraan, lukea heidän tuoreimpia kuulumisiaan, jännittää heidän puolestaan. Luuarkeologi Ruth Galloway on sympaattinen päähenkilö, ihastuttavan inhimillinen ja sopivan epätäydellinen mutta ei kuitenkaan holtiton sählääjä. Komisario Harry Nelson on oikeudenmukainen poliisi, jonka ajotavat herättävät muissa huolta. Ruthin ja Nelsonin mutkikas suhde on muuttunut entistäkin hankalammaksi, eivätkä he tällä kertaa juurikaan tee yhteistyötä.

Käärmeen kirous jatkaa samalla linjalla kuin aiemmat Ruth Galloway -dekkarit. Juoni on kiehtova ja koukuttava, mutta jännitys ei tiivisty liian tiheäksi. Henkilöhahmoissa ja heidän välisissään suhteissa on sopivasti särmää ja säröjä. Lopun käänteissä on jossain määrin ennalta-arvattavuutta, mutta Elly Griffiths onnistuu myös mukavasti yllättämään lukijansa.

Muutamia seikkoja pidin epäuskottavana. Yksivuotias lapsi kaipailee jatkuvasti vierelleen isää ja nimittää jokaista vastaantulevaa miestä isäkseen, vaikka lapsella ei ole koskaan ollut isää eikä siis kokemusta asiasta. Lapsi myös nukkuu hämmästyttävän paljon, eivätkä Elly Griffithsin maalailemat kuvat yksinhuoltajan arjesta tunnu ihan kaikilta osin uskottavilta. Onnellisesti avioliitossa olevat pettävät puolisoitaan hämmästyttävän kevyesti, ja fiksut aikuiset ihmiset tekevät kaikenlaista muutakin typerää. Mutta no, pieni höttöisyys tälle kirjasarjalle sallittakoon.

Englanninkielinen alkuteos A Room Full of Bones, 2012.
Suomentanut Anna Lönnroth. Kustantaja Tammi, 2018. 331 sivua.
Kannen suunnitellut Markko Taina.

Kirjavuosi 2018

pixlr.jpg

Luetut.netin tykätyimmät kuvat Instagramissa vuonna 2018

Vuosi 2018 lähenee loppuaan ja on taas aika tehdä pientä yhteenvetoa vuodesta. Vuoden 2018 aikana luin ja kuuntelin yhteensä 71 kirjaa. Eniten luin kesäloman aikaan heinäkuussa ja vähiten nyt joulukuussa. Suunnilleen samoissa lukumäärissä olen mennyt jo useamman vuoden, sillä vuonna 2016 luin 65 kirjaa ja vuoden 2017 saldo oli 72 kirjaa. Luvuissa ei ole mukana lapselleni ääneen luettuja kirjoja, ne mukaan laskettuna lukumääräni olisivat kirkkaasti kolminumeroisia.

Olen kirjablogannut säännöllisesti alkaen vuodesta 2004. Kolme vuotta sitten Luetut.net muutti tänne WordPressiin. Kiitollisena olen seuraillut blogini kävijätilastoja, ja vaikka kommenttimäärät ovat vähäisiä, blogissani näyttäisi olevan mukavasti vipinää. Lämmin kiitos teille ihan jokaiselle blogini lukijalle! Vuoden 2018 Luetut.netin luetuin juttu on ollut Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni. Toiseksi luetuimpana on Stephen Kingin & Owen Kingin Ruususen uni ja kolmantena Tuire Malmstedtin Pimeä jää. Myös vanhat koostebloggaukset ovat keränneet paljon lukukertoja.

Kirjojen asettaminen paremmuusjärjestykseen on aina kovin hankalaa. Vuoden 2018 aikana luetuista mieleeni on kuitenkin erityisesti jäänyt Gamilla Creben Lemmikki, jota ei suotta ole palkittu parhaan pohjoismaisen rikosromaanin Lasiavain-palkinnolla vuonna 2018. Myös Arttu Tuomisen Leipuri on ehdottomasti suosittelemisen arvoinen dekkari, mutta saadakseen Leipurista eniten irti kannattaa lukea Tuomisen koko Labyrintti-sarja ilmestymisjärjestyksessä. Yhtään kirjaa en muistaakseni jättänyt tänä vuonna kesken, vaikka parin kohdalla luovuttaminen oli lähellä.

Ensi vuodelle en aio asettaa mitään sen kummempia lukutavoitteita enkä osallistu stressaaviin haasteisiin. Yritän palailla äänikirjojen pariin ja ottaa lukuharrastukseni rennosti. Dekkareita ja psykologisia trillereitä näkyy blogissani varmasti jatkossakin, kenties jotain muutakin välillä. Luen mitä huvittaa, juuri sen verran kuin huvittaa.

Rentouttavia lukuhetkiä teille kaikille ja ihanaa kirjavuotta 2019! ❤

Annika Eronen: Yöhön kadonnut

IMG_20181220_204814_355.jpg

Lempääläisen Annika Erosen esikoisteos Kaivo käynnisti rikoskomisario Hannu Savolaisen tutkimuksista kertovan sarjan. Kevyehkö dekkari jonka juoni rullaili mukavasti eteenpäin, viihdyttäen ja mielenkiintoa herättäen. Ja nyt dekkarisarjaan on tänä syksynä ilmestynyt toinen osa, joka kantaa nimeä Yöhön kadonnut. Kiitokset taas arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Kymmenvuotias Linda Rask katosi keskellä yötä sijaiskodistaan. Tapaus ei koskaan selvinnyt, tyttöä ei koskaan löydetty. Kaksitoista vuotta myöhemmin rikoskomisario Hannu Savolainen alkaa uudelleen selvitellä Lindan katoamista, kun myös filosofian professori Tage Iversen katoaa. Ilmeisesti Iversen oli keksinyt jotakin liittyen Lindan katoamiseen. Kahden katoamistapauksen tutkinnan lisäksi Hannu Savolaista työllistää hämeenlinnalaisten jalankulkijoiden henkeä uhkaava rikosaalto.

Vuosien varrella Linda Raskin tapauksen yksityiskohdat olivat pikku hiljaa hälventyneet Savolaisen mielestä. Juttu oli kylmennyt ja häipynyt taka-alalle ajankohtaisempien tapahtumien tieltä. – – Mutta rauhaan juttu ei ollut häntä silti koskaan täysin jättänyt. Sen Savolainen myönsi itselleen nöyrästi. Ja nyt hän oli jälleen uponnut siihen täysin, vapaa-aikaansa myöten. Se ei luvannut mitään hyvää.

Rikoskomisario Hannu Savolainen on symppis leskimies, joka pohdiskelee paljon omaa elämäänsä. Hän on aina yrittänyt tehdä muihin vaikutuksen ja tavoitellut muiden hyväksyntää. Kunnianhimoiselle ja taitavalle rikospoliisille on ollut tärkeää edetä urallaan, toisinaan jopa oman terveytensä kustannuksella. Savolainen möhlii uuden parisuhteensa kanssa, harmittava yskä kiusaa häntä jatkuvasti, eikä adoptoitu kissan raasu voi sekään hyvin.

Kuten Kaivossa myös Yöhön kadonneessa poliisit tuntuvat aluksi hapuilevan pimeässä. Johtolankoja kyllä tipahtelee heidän eteensä, mutta kunnon läpimurto antaa odottaa itseään. Annika Eronen onnistuu silti pitämään lukijan mielenkiinnon yllä, eikä tarina jämähdä missään vaiheessa paikoilleen. Tosin jäin miettimään, että yhden sivujuonen olisi voinut jättää pois ja siten napakoittaa kokonaisuutta.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Myllylahti. 352 sivua.

Samuel Bjørk: Poika pimeästä

IMG_20181202_130115_724.jpg

Isä ja poika ovat kalastamassa tunturijärvellä, kun pojan uistimeen tarttuu balettiasuisen naisen ruumis. Rannalla on jalustaan kiinnitetty kamera ja lastenkirjasta repäisty sivu. Holger Munch, Mia Krüger ja muu yksikkö alkavat tutkia omituista murhaa. Ja pian samankaltaisia kuolemantapauksia tulee lisää. Seuraavan uhrin huoneen seinältä löytyy englanninkielinen lause, ilmeisesti lainaus lastenelokuvasta. Kolmannen uhrin luota löytyy palava nukkekoti.

Tiellä hänen edessään seisoi pieni poika.
Liikahtamatta.
Huulet sinisinä.
Kauriinsarvet päässään.

Poika pimeästä on jatkoa norjalaisen Samuel Bjørkin mainiolle dekkarisarjalle, josta aiemmin on julkaistu Minä matkustan yksin (Det henger en engel alene i skogen) sekä Yölintu (Uglen). Tälläkin kertaa Bjørk on punonut niin nokkelat juonikoukerot, että vauhtiin päästyäni ahmin kirjaa yöunien kustannuksella. Onneksi itsenäisyyspäivän aikaan oli töistä neljän päivän vapaa, sain huoletta lukea yömyöhään.

Edellistä Samuel Bjørkin kirjaa lukiessani koin pienoista turhautumista ongelmaisten rikospoliisien takia. Holger Munch haikaili yhä ex-vaimonsa perään, Mia Krüger veti masennuslääkkeeksi viinaa ja pillereitä sekaisin. Alkoholin kanssa oli probleemaa monilla muillakin. Yksi poliiseista tuhlasi perheensä säästöt uhkapeleihin. No, nyt tällä kertaa Holger Munch ja Mia Krüger antavat heti dekkarin alussa onneksi paljon ryhdikkäämmän kuvan itsestään, Munch tuntuu jossain määrin hyväksyneen avioeron ja Mia on jättänyt päihteet taakseen.

”Olen pahoillani kun menen suoraan asiaan, mutta meillä on paljon tehtävää”, Mia sanoi. ”Millainen diagnoosi Vivianilla oli?”
”Diagnoosi, sairaus, normaalius, mikä oikeastaan on mitäkin?” Ritter sanoi ja nojautui taaksepäin. ”Olemme kaikki ennen kaikkea ihmisiä. Toisilla on vähän enemmän käsimatkatavaraa kuin toisilla, mutta täytyykö ihmiset lokeroida sen takia?”

Skandidekkarien ystäville suosittelen ehdottomasti tutustumista norjalaisen Samuel Bjørkin erinomaisiin dekkareihin. Kirjoista saa eniten irti lukemalla ne ilmestymisjärjestyksessä, onhan päähenkilöiden yksityiselämässä ehtinyt tapahtua jo yhtä ja toista. Poika pimeästä -dekkarin loppu antaa lupauksen siitä, ettei Holger Munchin ja Mia Krügerin elämä ole jatkossakaan muuttumassa tylsäksi.

Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Norjankielinen alkuteos Gutten som elsket rådyr, 2018.
Suomentanut Päivi Kivelä.
Kustantaja Otava, 2018. 363 sivua.