Sheena Kamal: Kadonneet sielut

IMG_20180211_191733_944.jpg

Sheena Kamal on syntynyt Karibialla ja muuttanut lapsena Kanadaan. Nykyisin Vancouverissa asuva Kamal on työskennellyt tutkivana rikostoimittajana elokuva- ja televisioalalla. Kadonneet sielut on hänen esikoisromaaninsa. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Yhtäkkiä minua alkaa pelottaa, mitä on tapahtumassa. – – Näyttää siltä, että menneisyyteni on palannut etsimään minua. Sen väkivaltaiset sormet ovat kynsineet tiensä läpi kostean maan metsässä, jonne sen hautasin, ja se on tullut nyt vetämään minut mukaansa.

Kun kännykkä soi heti viiden jälkeen aamulla, Nora on välittömästi varuillaan. Eihän niin aikaisin aamulla tapahdu koskaan mitään hyvää. Nora työskentelee yksityisetsivän avustajana, muun muassa auttaa etsimään kadonneita ihmisiä, ja tämäkin puhelu koskee kadonnutta henkilöä. Teini-ikäinen tyttö on kadonnut. Tyttö jonka Nora oli viisitoista vuotta sitten antanut adoptoitavaksi. Bonnie.

Nora on vaivoin saanut elämänsä jotenkuten kuntoon. Hänellä on työpaikka, katto pään päällä, jopa lemmikkikoira, eikä hän käytä enää alkoholia. Mutta nyt hutera korttitalo alkaa huojua, menneisyyden traumat puskevat pintaan. Hän päättää lähteä etsimään tytärtään. Pelastamaan lasta jota hän ei koskaan halunnut.

Minä ihmettelen, miksi olen jatkanut sitkeästi eteenpäin, ja ajattelen Bonnieta, tyttöä, jota en edes tunne. Etsinkö minä häntä sen vuoksi, että välitän, vai koska uskon, ettei kukaan muu etsi häntä?

Sheena Kamal on taas yksi uusi kiinnostava esikoiskirjailija, johon HarperCollins on minut tutustuttanut. Harvoin olen joutunut pettymään eikä niin käynyt tälläkään kertaa.

Kadonneet sielut on vetävä trilleri, joka ei noudata niitä ihan kaikkein tavallisempia kaavoja, vaan tarjosi minulle jotain vähän erilaista. Vahva naispäähenkilö johdattaa lukijan Vancouverin sateisten katujen läpi hengenvaaralliseen takaa-ajoon lumisille vuorille ja monien mutkien kautta lopulta rosoisen kauniille Vancouverinsaarelle. Monitahoisessa jännärissä on kadonneen teinitytön lisäksi muun muassa hämäräperäisiä turvallisuusalan tyyppejä ja kaivosyhtiöiden häikäilemätöntä toimintaa. Matkan varrella langanpäitä solmitaan, lopussa kaikki kiertyy kohtalaisen siististi yhteen.

Myönnän, että lämpenin Noralle hitaanlaisesti. Jouduin melko kauan kyräilemään ennen kuin aloin tajuta, miten mahtava päähenkilö tässä onkaan. Kaikesta kokemastaan ja rankasta taustastaan huolimatta Nora on sisukas selviytyjä, todellinen supermimmi. Tökerön käytöksen ja kylmän ulkokuoren alla on upea tyyppi, jolla ei todellakaan ole ollut elämässään helppoa. Sijaiskotien, kodittomuuden ja alkoholiriippuvuuden jälkeen Nora on löytänyt elämässään jonkinlaisen tasapainon, saanut työnantajakseen mukavan homoparin ja lemmikikseen seksihullun narttukoiran.

Kadonneet sielut on ensimmäinen osa Nora Watts -sarjaa. Sheena Kamalin trilleri ei ole täydellinen mutta kuitenkin varsin lupaava esikoinen. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten Noran tarina tästä jatkuu.

Englanninkielinen alkuteos The Lost Ones, 2017.
Suomentanut Hanna Arvonen.
Kustantaja HarperCollins, 2018. 350 sivua.

Christian Rönnbacka: Tuonen korppi

IMG_20180204_164311_552.jpg

Alkuvuoden uutuudet houkuttaisivat kovasti, mutta päätin tässä välissä lukea yhden viime syksyltä lukematta jääneen arvostelukappaleen. Mitään hyvää syytä sille ei ole, että tämä Christian Rönnbackan Tuonen korppi on jäänyt lukupinoon möllöttämään, ja tämä olisi ehdottomasti ansainnut tulla luetuksi jo aiemmin. Runsas vuosi sitten lukaisin Rönnbackan edellisen dekkarin Kaikki mikä kiiltää, yllätyksekseni pidin siitä kovasti ja halusin toistekin lukea Rönnbackaa. Kiitos arvostelukappaleesta Crime Timelle!

Hän säpsähti, kun hänen ylitseen liihotti tumma varjo voimakkain siiveniskuin. Korppi raakkui käheästi, ja sen ääni kaikui lohduttomana metsän yllä.

Kaksi metsässä seikkailevaa poikaa löytää kalkkikivilouhoksen vedestä irtonaisen käsivarren. Komisario Antti Hautalehto ja hänen kollegansa saavat nopeasti selville, että tuntemattoman miehen käsi on ollut vedessä vasta muutaman päivän. Ja pian vedestä löytyy myös kädetön ruumis. Mutta johtolankoja on vähänlaisesti, eikä uhrin henkilöllisyyden selvittäminen ole helppoa. Kadonneiden listalta ei löydy ketään tuntomerkkeihin sopivaa. Kuka uhri on? Ja miksi hänen kätensä on hakattu irti?

Christian Rönnbacka ei petä lukijoitaan, vaan Tuonen korppi on ihan täyttä timanttia. Juoni jolkottelee alusta loppuun jouhevasti, lukijansa tiukasti koukuttaen. Syyllisen arvasin jo melko aikaisessa vaiheessa, mutta motiivi tuli yllätyksenä, eikä pienoinen ennalta-arvattavuus vienyt lukuiloani. Tilanteet ja henkilöt vaihtuvat, mutta Rönnbacka pitää kaikki langat taitavasti hyppysissään.

Rönnbacka osaa loihtia herkullisia henkilöhahmoja ja hienoa kuvailua. Poliisien välinen sanailu on ihailtavan sujuvaa, kirjassa leiskautellaan jatkuvasti nokkelia (ja kieltämättä myöskin niitä jokseenkin kuluneita) humoristisia sutkauksia. Lukiessa nauratti monta kertaa.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Crime Time. 248 sivua.
Kannen ulkoasu Jussi Jääskeläinen.

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon

IMG_20180208_130009-01~01.jpg

Haluan blogata luettujen kirjojen lisäksi myös BookBeatissa kuunnellut äänikirjat, mutta päätin pitää nämä bloggaukset lyhyinä enkä kuvaa äänikirjoja Instagramiin. Äänikirjojen valokuvaaminen on tylsää, kuvaan niin paljon mieluummin kirjoja kuin kiiltävää kännykän tai tabletin näyttöä.

Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia jatkaa Anna-Leena Härkösen aiemmista kirjoituskokoelmista tuttua linjaa. Härkösen kynästä on jälleen kerran syntynyt omakohtaisia, elämänmakuisia ja ytimekkäitä kirjoituksia. Jutut pursuilevat arkipäiväisiä sattumuksia, välillä pirskahtelee huumoria. Härkönen käsittelee kirjoituksissaan muun muassa lastenkasvatusta, matkailua, koirakammoa, mielikuvitusystäviä, kuninkaallisia häitä, naishirviöitä, vanhenemista, joulukoristelua ja erityisherkkyyttä.

Kirjan kuunneltuani jäin vähän ristiriitaisiin fiiliksiin. Osa Härkösen kirjoituksista on nokkelia ja saivat minut yksimielisenä hymähtelemään mukana. Noinhan tuo asia juuri on, noinhan se aina menee. Mutta osa ei ihan kolahtanut minuun.

Lukijana Kaija Pakarinen.
Kustantaja Otava, 2018.
Kesto 3 h 11 min.

Karin Slaughter: Hyvä tytär

IMG_20180126_165455_985.jpg

HarperCollins lähetti minulle tammikuun iloksi nipun arvostelukappaleita, joista ensimmäiseksi valitsin lukuvuoroon paketin paksuimman kirjan, Karin Slaughterin Hyvän tyttären. Kiitokset kustantamolle jälleen kerran! Yhdysvaltalainen Karin Slaughter (s. 1971) on ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani, olen tainnut lukea kaikki häneltä suomennetut teokset.

Vuonna 1989. Samanthan ja Charlotten perhe ei ole kaupunkilaisten suosiossa Georgian Pikevillessä. Tyttöjen isä Russell Quinn työskentelee rikollisten puolustusasianajajana, joten hänellä on aina kesken jokin juttu, jonka takia häntä vihataan. Äiti Gamma on kaupunkilaisten mielestä vaikea nainen, koska hän on liian älykäs, ei osaa pitää suutaan kiinni eikä suostu mukautumaan. Kun Rusty auttaa murhaajan vapaaksi kuolemaantuomittujen osastolta, Quinnin perheen kotitalon ikkunasta heitetään polttopullo ja talo palaa maan tasalle. Mutta pahempaa on luvassa. Seuraavassa hyökkäyksessä äiti menettää henkensä. Isä syyttää itseään. Eikä Quinnin perhe ole koskaan enää entisensä.

28 vuotta myöhemmin Charlie Quinn on seurannut isänsä jalanjäljissä ja työskentelee myöskin puolustusasianajajana Pikevillessä. Sattumalta Charlie joutuu eräänä aamuna todistamaan järkyttävää kouluampumistapausta, jonka myötä menneisyyden muistot alkavat puskea pintaan, vanhat haavat avautuvat.

”Muistan, kun äitisi sanoi minulle kerran – hän sanoi: ’Russell, minun pitää päättää ennen kuolemaani, haluanko olla onnellinen vai haluanko olla oikeassa.'”
Charlie tunsi oudon vihlaisun sydämessään, koska se kuulosti juuri sellaiselta huomautukselta, jonka Gamma olisi tehnyt. ”Oliko hän onnellinen?”
”Uskon, että hän oli pääsemässä siihen.”

Karin Slaughter vie lukijansa keskelle riipaisevaa ja raastavaa perhedraamaa. Herkullisen piinaavaa, henkeäsalpaavaa jännitystä. Vahvoja, vavahduttavia tunteita. On niin lapsuuden tragediaa, äidin kaipuuta ja isyyden haasteita kuin myös sisarusten välistä sidettä, välittämistä ja rakkautta. On poliisien ja asianajajien työskentelyä, uhrien musertavaa surua. Salattuja salaisuuksia ja yllättäviä juonenkäänteitä.

Kaunokaiset-trillerin luettuani esitin toiveen, että Slaughter voisi vähän säästellä ja sääliä lukijoitaan. Slaughter osaa kirjoittaa loistavia trillereitä, mutta julmia, kammottavia kuvaelmia heitellään ajoittain ämpärikaupalla lukijaparkojen silmille. No, ilokseni Hyvä tytär ei ole ollenkaan niin sadistinen trilleri, vaan jännitystä rakennetaan tehokkaasti henkilöiden, salaisuuksien, yllätyksien kautta. Mutta vaikka raakojen yksityiskohtien mässäilyä on vähennetty, ei Hyvä tytär kalpene Kaunokaiset-trillerille. Jos Kaunokaiset oli täyden kympin trilleri, Hyvälle tyttärelle voisin antaa kymppi plussan.

Hyvän tyttären takakannen teksti lupaili vahvojen tunteiden ja odottamattomien käänteiden trilleriä. Sitä myös sain. Ja enemmänkin. Voisinpa jopa sanoa, että minulle tämä taisi olla Karin Slaughterin hienosta tuotannosta se kaikkein parhain. Hyvä tytär kouraisi sydämestä, vavahdutti mahan pohjasta, kostutti silmäkulmat ja aiheutti suoranaisen tunteiden myrskyn. Kiitos.

Englanninkielinen alkuteos The Good Daughter, 2017.
Suomentanut Virpi Kuusela.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 556 sivua.

Dan Brown: Alku

IMG_20180127_101341_709.jpg

Äänikirjat tarjoavat mukavaa vaihtelua kirjojen lukemiseen. Äänikirjaa voi kuunnella vaikkapa neuloessa, siivotessa ja ruokaa laittaessa. Olen tainnut jäädä koukkuun. BookBeat on mukavan helppokäyttöinen, äänikirjatarjonta on melko laaja, eikä kuukausimaksu kurita kukkaroani liikaa. Ensimmäiseksi kuuntelin kokonaan Tommi Kovasen & Jenny Rostainin Kuolemanlaakson. Pysäyttävän tositarinan jälkeen päätin valita BookBeatin Top: Äänikirjat -listasta jotain ihan muuta, jotain viihteellisempää. Siispä kuunneltavakseni valikoitui Dan Brownin tuorein jännäri nimeltä Alku.

Harvardin yliopiston symbologian professori Robert Langdon seikkailee jälleen. Tällä kertaa tapahtumat käynnistyvät Espanjassa Bilbaon Guggenheim-museossa. Tulevaisuudentutkija Edmond Kirsch järjestää tiedotustilaisuuden, jossa hän aikoo kertoa järisyttävästä löydöstään. Paljastuksen luvataan tuovan vastauksen ihmiselämän kahteen peruskysymykseen, mistä me tulemme ja mihin olemme menossa. Mutta ilta Guggenheimissa saa synkän käänteen, ja Langdon pakenee kauniin museonjohtajan Ambra Vidalin kanssa. He päätyvät Barcelonaan yrittäessään selvittää Kirschin salaisuutta, mutta joku tuntuu tekevän kaikkensa pitääkseen totuuden salassa.

Dan Brownin Alku tarjoaa muhkean kuuntelupaketin, eikä lähes kaksikymmentä tuntia kestävää äänikirjaa kuunnella ihan parissa illassa. Lars Svedbergin ääni soljuu ihanasti korvissa, mutta minulla vei kotvasen ja toisenkin päästä sisälle tarinaan. Dan Brown nimittäin keskittyy pitkät pätkät kuvailemaan esimerkiksi Bilbaon Guggenheimin arkkitehtuuria ja jotain mykistäviä nykytaiteen teoksia, eikä itse asiaan tunnuta pääsevän ollenkaan. Viisi kuusi tuntia äänikirjaa kuunneltuani Dan Brown malttaa viimein päästää Robert Langdonin irti, ja kuuntelija pääsee lopulta nauttimaan vauhdista sekä vaarallisista tilanteista.

Alku noudattaa Dan Brownin aiemmista kirjoista tuttua kaavaa. Kirjailija yhdistelee jännäriinsä taitavasti knoppitietoa muun muassa uskonnoista, arkkitehtuurista, tekniikasta, taiteista, symboliikasta ja historiasta. Päähenkilöllä professori Robert Langdonilla on taas tietysti apunaan lumoava kaunotar, taas on ratkottavana yksi kimurantti arvoitus. Pakomatkoja ja vaaratilanteita, pohdiskelua ja pähkäilyä.

Alku ei kuitenkaan ole Da Vinci -koodin veroinen jännäripläjäys. Laimeahko, jopa kömpelö. Minä jäin miettimään, onko formaatilla vaikutusta asiaan. Olisiko Alku toiminut paremmin luettuna kirjana kuin kuuntelemanani äänikirjana? Niin tai näin, Dan Brownin faneille Alku on varmasti tuttua ja turvallista trilleriherkkua.

Englanninkielinen alkuteos Origin, 2017.
Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen.
Kustantaja WSOY, 2017.
Lukijana Lars Svedberg.
Kesto 19 h 50 min.

Stephen King: Viimeinen vartio

IMG_20180121_120907_337.jpg

Edgar-palkittu Mersumies esitteli meille Bill Hodgesin, eläköityneen rikosetsivän, jota oli jäänyt pahasti kismittämään Mersumurhaajan tapaus. Teräväpäisen Hodgesin hienon uran suurin epäonnistuminen. Yksi niistä harvoista, joita Hodges ei ollut saanut napattua. Ja kun Hodgesille sitten yllättäen saapuu kirje Mersumieheltä, poliisimiehen pitkäveteiset eläkepäivät vaihtuvat innostuneeseen jahtiin.

Trilogian toinen osa Etsivä löytää jatkaa tuttujen henkilöhahmojen tarinaa, mutta tällä kertaa Bill Hodges keskittyy jahtaamaan ihan eri pahista. Mutta eipä Hodges ollut täysin unohtanut Mersumurhaajaa. Ja nyt suomeksi on ilmestynyt trilogian päätösosa Viimeinen vartio, jossa Bill Hodges joutuu toteamaan Mersumiehen palanneen jälleen. Suuret kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Trilogian päätösosassa Bill Hodgesin entinen työpari kutsuu Hodgesin ja tämän apulaisen Holly Gibneyn vilkaisemaan rikospaikkaa. Iäkäs nainen on tappanut ensin aikuisen tyttärensä ja sitten itsensä. Tytär on kuusi vuotta aiemmin loukkaantunut pahoin Mersumurhaajan iskussa, ja poliisit arvelevat äidin päättäneen lopettaa tyttärensä kärsimykset. Mutta sitten tulee uusia kuolemantapauksia, joista kaikista löytyy yhteys Mersumurhaajaan. Ja jokaiselta rikospaikalta löytyy outo Z-kirjain. Mersumurhaaja on viime vuonna maannut tiedottomana aivovammaosastolla, mutta nyt Bill Hodges alkaa epäillä, että tyhjän katseen takana jylläisi arvaamattomat voimat.

Bill Hodges -trilogian kaksi ensimmäistä osaa on edustanut perinteisempää dekkarigenreä, mutta trilogian päätösosassa Stephen King yhdistelee perinteiseen rikostutkintaan yliluonnollisia sävyjä. Sama tuttu vauhti ja koukuttavuus ovat yhä tallella, Viiimeinen vartio puksuttaa eteenpäin kuin päättäväinen veturi eikä lukija malta hypätä kesken pois kyydistä.

Viimeinen vartio on haikea lopetus hienolle trilogialle. Suosikkini on yhä sarjan ensimmäinen osa Mersumies, mutta Viimeisen vartion myötä trilogia saa arvoisensa päätöksen. Seitsemänkymmentävuotias kauhun kuningas Stephen King osaa yhä käyttää kynäänsä ihailtavan taitavasti ja pidellä lukijaansa tiukasti pihdeissään.

Englanninkielinen alkuteos End of Watch, 2016.
Suomentanut Ilkka Rekiaro.
Kustantaja Tammi, 2018. 402 sivua.

Fiona Barton: Leski

IMG_20180114_173207_039.jpg

Fiona Barton on työskennellyt vuosia toimittajana Isossa-Britanniassa. Oikeussaleissa istuessaan ja rikosjuttuja kirjoittaessaan hän mietiskeli usein, mitä vaimot ovat tienneet syytetyn aitioon joutuneiden aviomiestensä hirviömäisistä puuhista. Ja niinpä lopulta syntyi Bartonin esikoisromaani Leski. Kiitokset ennakkokappaleesta Bazar Kustannukselle!

Kurkkuun nousee hysteerinen nauru, mutta se tulee ulos nyyhkäyksenä, ja hän ojentaa kätensä koskettamaan käsivarttani.
”Ei mitään hätää”, hän sanoo. ”Se on ohi nyt.”
Niin kuin onkin. Ei enää poliiseja, ei enää Gleniä. Ei enää hänen höpsötyksiään.

Lesken tapahtumien keskiössä on leskeksi jäänyt Jean Taylor. Hänen aviomiehensä on menehtynyt jäätyään linja-auton alle, mutta toimittajia ei niinkään kiinnosta miehen kuolema vaan hänen elämänsä. Jeanin aviomies Glen on nimittäin ollut syytettynä kaksivuotiaan Bella-tytön sieppauksesta. Glenin syyllisyyttä ei pystytty oikeudessa todistamaan, mutta media ja poliisit eivät ole jättäneet pariskuntaa rauhaan.

Leski Jean Taylorin lisäksi kertojaääniä ovat toimittaja Kate Waters ja poliisi Bob Sparkes sekä pari muuta henkilöä. Aluksi ollaan vuodessa 2010, seurataan Jeanin elämää hänen miehensä kuoleman jälkeen. Ja sitten palataan neljä vuotta ajassa taaksepäin vuoteen 2006, jolloin kaksivuotias Bella katosi. Vuodesta 2006 liikutaan hiljalleen eteenpäin, kohti nykyhetkeä.

Minulla on viimeiset pari kuukautta ollut lukemisen suhteen ilmassa pientä kriisiä. Olen puoliksi väkisin kahlannut kirjoja loppuun, eikä mikään kirja ole vetänyt minua kunnolla mukaansa. Olin jo ehtinyt pelätä, olenko iäksi menettänyt lukemisen ilon ja innon. Mutta sitten tartuin Fiona Bartonin Leskeen ja ilahtuneena huomasin olevani täysin koukussa. Ihanaa!

Fiona Bartonin Leski on psykologinen trilleri, joka keskittyy pikemminkin psykologiseen puoleen kuin piinaavaan jännitykseen. Vaikka pieni lapsi on kadonnut ja poliiseille nousee epäilyjä seksuaalirikoksesta, ei Barton yritä järkyttää lukijoitaan inhottavilla yksityiskohdilla. Ällöttävän mässäilyn sijaan juonta rakennetaan taitavasti ihmisten ja heidän ajatuksiensa, tunteidensa kautta. Suruun ja murheeseen ei kuitenkaan uppouduta liiaksi, eikä Lesken tunnelma ole ahdistavan painostava.

Fiona Bartonin vahva toimittajatausta varmastikin näkyy Leskessä. Barton kuvaa uskottavasti niin toimittajien kuin myös poliisien työskentelyä, kirjoittaa vetävästi ja osaa koukuttaa lukijansa. Totuutta ripotellaan pieninä palasina, lukija pystyy jotain aavistelemaan etukäteen, mutta kirja pitää silti tiukasti otteessaan.

Leski tarjoaa virkistävän erilaisen näkökulman, jossa keskiössä ei tyypilliseen tapaan olekaan poliisit ja heidän rikostutkintansa vaan syytetyn vaimo. Onko Jean miehensä tossun alla elänyt vaimorukka, joka on uskonut manipuloivasta miehestään joka hetki pelkkää hyvää? Paljonko Jean on todellisuudessa tiennyt aviomiehensä höpsötyksistä? Miksi Jean on kaikesta huolimatta pysynyt miehensä rinnalla?

Englanninkielinen alkuteos The Widow, 2016.
Suomentanut Pirkko Biström. Kustantaja Bazar, 2018. 367 sivua.

Pauliina Susi: Seireeni

IMG_20180103_164333_735.jpg

Pauliina Susi on vantaalainen kirjailija, jonka edellinen romaani Takaikkuna nappasi hienosti Suomen Dekkariseuran arvostetun Vuoden johtolanka -palkinnon. Olen kuullut kirjasta runsaasti kehuja, mutta siitä huolimatta Takaikkuna on jäänyt minulta vallan lukematta. Syksyllä 2017 ilmestynyt Seireeni on itsenäinen jatko-osa Takaikkunalle. Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Pauliina Susi kuljettaa rinnakkain kahta tarinaa, jotka molemmat sijoittuvat Välimerelle. Leia Laine nousee synttäreitään juhlivan siskonsa Ripsan kanssa Barcelonan satamassa hulppeaan risteilyalukseen. Seireenissä on peräti kaksikymmentä kerrosta, pituutta yli 300 metriä. Uima- ja porealtaita, vesiliukumäkiä, surffaussimulaattoria, koripallo- ja lentopallokenttiä, kiipeilyseinää ja köysirataa. Luksuskauppoja, kahviloita, ravintoloita, yökerhoja, teattereita ja kasinoa. Puitteet ovat upeat, mutta risteilyä varjostaa oudot sattumukset. Onko risteilylle soluttautunut terroristi vai mitä kummaa laivalla on meneillään?

Päätarinan sivussa kuljetetaan toista tarinaa, joka vie lukijat ihan erilaiseen miljööseen, Välimeren toiselle laidalle. Yksitoistavuotias Amira on vanhempiensa ja parinkymmenen muun pakolaisen kanssa ahtautunut ihmissalakuljettajien kalastajaveneeseen. Elämä kotimaassa on käynyt liian vaaralliseksi, mutta myös pakeneminen meren yli on vaarallista. Ihmissalakuljettajien vene on pieni ja huonokuntoinen, merenkäynti saa kaikki voimaan rajusti pahoin, salakuljettajat käyttäytyvät julmasti.

Seireenin kerronta aaltoilee kuin vene laineilla. Varsinkin kirjan alkupuolella tunnelma on enimmäkseen hyvinkin kepeää, jopa chicklitmäistä. Kunnes yhtäkkiä sävy hetkeksi muuttuu, mennään täysin toiseen ääripäähän. Ero hyväosaisten loisteliaan luksusristeilijän ja pakolaisten surkean purtilon välillä on valtava. Pauliina Susi on ujuttanut trilleriinsä yhteiskunnallista sanomaa ihmisten eriarvoisuudesta, pohdiskelua niin pakolaisten kuin myös naisten asemasta, rasismista ja seksismistä. Ja vaikka upean risteilyaluksen matkustajilla on lokoisat oltavat, ei risteilijän työntekijöiden oloissa ole kehumista.

Seireeni on yli 500-sivuinen järkäle. Minä jäin valitettavasti kaipailemaan terävöintiä, tiivistämistä. Kirjaa joutuu kahlaamaan pitkät pätkät ennen kuin se vetää mukaansa. Ja sitten mennäänkin rytinällä. Juostaan pitkin laivan käytäviä, pelätään pahinta ja toivotaan parasta. Ruumiitakin tulee, mutta Pauliina Susi pitää touhun melko siistinä eikä Seireenissä mässäillä liikaa kauheuksilla.

Hitaahkosta käynnistymisestään huolimatta Pauliina Suden Seireeni tarjoilee ihan kelvollista risteilytrilleriä. Kirjan loppu vähän lupailee, että Leia Laineen tarina jatkuisi Takaikkunan ja Seireeninkin jälkeen. Leia on melkoinen tiukkis ja Ripsa on isomman luokan ääliö, mutta minä voisin antaa näille sisaruksille vielä mahdollisuuden.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Tammi. 522 sivua.

Tommi Kovanen & Jenny Rostain: Kuolemanlaakso

IMG_20180106_012120_949.jpg

Olen useamman kuukauden miettinyt, että toisinaan olisi mukava kuunnella äänikirjoja. Joskus ei vain jaksaisi lukea, mutta silti tekisi mieli uppoutua tarinaan. Joskus neuloessa tai vaikkapa siivotessa voisi samalla kuunnella äänikirjaa. Joskus autossa istuessa aika kuluisi rattoisammin, kun olisi mielenkiintoinen äänikirja pitämässä seuraa.

Olen tutkaillut sekä BookBeatin että Storytelin tarjontaa. Kumpainenkin ovat kuukausimaksullisia palveluita, vähän niin kuin kirjamaailman vastine Netflixille tai Spotifylle, eli kuukausimaksua vastaan voit lukea ja kuunnella kirjoja niin paljon kuin haluat. BookBeatissa ja Storytelissä molemmissa on varmasti omat hyvät puolensa ja jokaiselle jotakin, mutta lopulta päädyin ottamaan BookBeatin kuukauden ilmaisen kokeilujakson. BookBeatissa on tarjolla sekä äänikirjoina että e-kirjoja niin kotimaisia romaaneja kuin myös elämäkertoja, skandidekkareita, hömppää, tietokirjoja, hyvinvointia, klassikoita, ya-hittejä, lastenkirjoja ja vaikka mitä. BookBeatin seurassa ei varmasti käy aika pitkäksi!

Ensimmäiseksi BookBeat-kuunneltavakseni valikoitui hetken pähkäilyn jälkeen Tommi Kovasen & Jenny Rostainin Kuolemanlaakso. Ja oivallisesti tämä äänikirjaksi sopiikin, sillä tässä ei ole pitkiä dialogeja, ei mutkikkaita juonenkäänteitä, ei liian laajaa henkilögalleriaa. On vain Tommi Kovasen tositarina, joka ravistelee ja koskettaa, raastaa ja liikuttaa.

Kuolemanlaakso on tarina Tommi Kovasesta, jolle pelikaverit olivat kuin adoptoitu perhe ja jää kuin toinen koti. Tarina päivästä jolloin hänen elämänsä muuttui. Koko kausi oli SM-liigassa pelattua kovaa peliä, pelaajia rusikoitu jopa sairaalakuntoon. Eikä kovalta peliltä vältytä myöskään Rauman Lukon ja Espoon Bluesin välisessä pelissä lauantaina 26. tammikuuta 2013. Bluesin hyökkääjä Tommi Huhtala taklasi rajusti kuolleesta kulmasta takaapäin Lukon puolustajaa Tommi Kovasta. Seurasi pimeys ja hiljaisuus.

Kuolemanlaakso on tarina aivovammasta. Joukkuelääkärin tunaroinnista ja liigan hyvävelikerhosta. Vääryydestä. Tommi Kovasen pelaajaura päättyi törkytaklauksen seurauksena, eikä taklaaja saanut teostaan rangaistusta. Kovasta sen sijaan rangaistiin elinkautisella tuomiolla. Jäälle ei ollut enää mitään asiaa. Vakavia muistiongelmia, lamaannuttavaa keskittymiskyvyttömyyttä, musertavaa väsymystä, tulipunaista vihaa.

Tommi Kovasen & Jenny Rostainin Kuolemanlaakso on jääkiekkoilijan elämäkerta, jota voi varauksetta suositella myös muille kuin lätkäfaneille. Hengästyttävä kuvaus Tommi Kovasen kohtalosta, jollaista ei todellakaan soisi kenellekään. Kirjaa kuunnellessa pala nousee kurkkuun ja silmäkulmiin kihoavat kyyneleet. Kuolemanlaakso tarjoaa toki vain yhden näkökulman asioihin, eikä vastapuoli saa kirjassa omaa suunvuoroaan. Mutta yksikin aivovamma on liikaa. Kirjan sanoma on raju ja hätkähdyttävä, raaka ja puhutteleva.

Tommi Kovasen tarina ei ole kevyttä ja leppoista kuunneltavaa, mutta loppupuolella on onneksi myös pientä ilon ja toivon pilkahdusta. Elämä on muuttunut pysyvästi, jääkiekkoilijan ura on ohi, eikä aivovamma katoa minnekään. Mutta elämässä on myös jotain hyvää. Tommi Kovanen on neljävuotiaan pojan isä, eikä edes aivovamma voi viedä häneltä sitä pois.

Jos luet (tai kuuntelet) tänä talvena vain yhden kirjan, lue tämä. Ja vaikka sinulla ei yleensä olisikaan tapana lukea (tai kuunnella) kirjoja, tee tällä kertaa poikkeus. Tähän pysäyttävään kirjaan soisi jokaisen tarttuvan.

Lukijana Antti Jaakola.
Kustantaja Bazar, 2017.
Kesto 6 h 6 min.

Emelie Schepp: Valkoiset jäljet

IMG_20171219_224023_207_20171219224613085.jpg

Ruotsalaisen Emelie Scheppin (s. 1979) ura dekkarikirjailijana ei alkanut ihan vaivattomasti. Yksikään kirjakustantamo ei nimittäin huolinut Scheppin käsikirjoitusta. Niinpä sitkeä Schepp päätti julkaista esikoisdekkarinsa Ikuisesti merkitty omakustanteena. Kirja meni niin hyvin kaupaksi, että vihdoin myös kustantamo kiinnostui Emelie Scheppin dekkarista. Nyt syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertovaa sarjaa on julkaistu jo useamman kirjan verran, ja tämä syksyllä suomeksi ilmestynyt Valkoiset jäljet on dekkarisarjan toinen osa. Suuret kiitokset arvostelukappaleesta taas HarperCollinsille!

Viisitoistavuotias thaimaalainen teinityttö löydetään kuolleena junasta. Kaksikymmentävuotias nuori mies surmataan kotonaan. Kaksi erillistä tutkintaa kietoutuvat yhteen ja vievät poliisit huumekaupan jäljille. Kun Danilo Peñasta tulee pääepäilty, syyttäjä Jana Berzeliukselle tulee hätä. Danilo tietää aivan liikaa Janan salatusta menneisyydestä, synkkiä salaisuuksia, eikä Jana halua muiden saavan selville niitä. Danilo on vaiennettava.

Emelie Schepp ei maalaile kovin ruusuisia kuvia nykypäivän Ruotsista. Ihmiset ovat onnettomia. Pahoja ihmisiä on paljon. Väkivalta on arkipäivää, huumekauppa kukoistaa. Eivätkä poliisit onnistu koskaan saamaan järjestäytynyttä rikollisuutta kuriin, vaan vankilaan teljettyjen pahisten tilalle tulee aina uusia rikollisia, entistä pahempia.

Hyvä dekkarisarja vaatii koukuttavien ja jännittävien juonikuvioiden lisäksi myös mielenkiintoisia ja persoonallisia henkilöhahmoja. Emelie Schepp onnistuu siinä. Päähenkilönä häärii syyttäjä Jana Berzelius, jota piinaa traaginen menneisyys. Rikoskomisario Mia Bolander on ahne ja itsekäs, käyttää holtittomasti rahaa, naukkailee liikaa alkoholia ja hyppii sängystä toiseen. Gunnarilla ja Annelilla on vaikea parisuhde, ollako vai eikö olla.

Emelie Scheppin Valkoiset jäljet -dekkarin loppu on hengästyttävän jännittävä. Totta puhuen en malttanut odottaa, että minulla olisi aikaa lukea kirja loppuun, joten ikäviä pakollisia kotihommia häärätessäni kuuntelin kirjan loppuun BookBeatissa. Toimi! Eikä ainakaan kuunneltuna loppu tuntunut liioitellun pitkitetyltä, vaan jännitystä annosteltiin sopivina annoksina.

Kirjan luettuani (ja osaksi kuunneltuani) jäin miettimään, aikooko Emelie Schepp rakentaa vielä montakin kirjaa Jana Berzeliuksen salatun menneisyyden ympärille. Vaikka menneisyys on toki osa iso päähenkilöä, kaksi dekkaria luettuani kaipaisin jo muutakin vatvottavaa. Jos jokainen rikostapaus liittyy tavalla tai toisella Janaan ja hänen salaisuuksiinsa, saattaa dekkarisarja alkaa pian käydä puisevan tylsäksi. Mutta vielä toistaiseksi olen viihtynyt Janan seurassa.

Ruotsinkielinen alkuteos Vita spår, 2015.
Suomentanut Meri Ala-Tauriala.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 396 sivua.