Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa

IMG_20170912_175524_805

Toimittaja Ninni Schulmanin (s. 1972) dekkarit sijoittuvat hänen lapsuutensa maisemiin Värmlandiin. Magdalena Hanssonista kertova viisiosainen dekkarisarja on myynyt Ruotsissa yli puoli miljoonaa kappaletta. Sarjan ensimmäinen osa Tyttö lumisateessa ilmestyi suomenkielisenä painoksena nyt elokuussa. Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Päivänvalo laskeutui kuin polkuna pimeyteen lattian poikki ja ojennetun käsivarren yli. Laihat sormet törröttivät kohti kattoa.
Siellä makasi ihminen. Kuollut ihminen.

Magdalena Hansson on avioeron jälkeen palannut kotikaupunkiinsa Hagforsiin. Hän asustaa isoa taloa kuusivuotiaan poikansa kanssa ja työskentelee paikallislehden toimittajana. Magdalenan työpäiviin tulee vipinää ja jännitystä, kun yllättäen kuusitoistavuotias tyttö katoaa uudenvuodenyönä. Ja pian toinen tyttö löydetään ammuttuna maakellarista. Mitä ihmettä pikkukaupungissa on meneillään?

Mikä minun nimeni on? Minä olen unohtanut nimeni.
Aikaa ei enää ole, vain pimeyttä ja kaikki yöt. En tiedä mistä alan ja mihin lopun.

Kuvittelin lukevani saksalaista dekkaria, kirjailijan sukunimi Schulman hämäsi minut, mutta varsin nopeasti kirjaa lukiessani kävi selville, että nythän ollaan naapurimaassamme Ruotsissa. Ja mikäpä siinä, kyllähän ruotsalaiset osaavat dekkareita kirjoittaa. Ninni Schulmanin Tyttö lumisateessa tarjoaa kelpo jännitystä, helppolukuista ja vetävää. Ihan perusdekkariksi en tätä luonnehtisi, Tyttö lumisateessa on nimittäin jotain himpun verran parempaa.

Dekkareille tyypilliseen tapaan kirjassa seurataan useampaa henkilöä. Ääneen pääsevät poliisien lisäksi muun muassa kadonneen tytön isä kuin myös naapurista kuuluvaa mekastusta kummasteleva vanhus. Toimittaja Magdalena Hansson on kuitenkin selvästi kirjan päähenkilö. Juuri kipeän avioeron kokenut, takaisin kotiseudulleen palannut. Ihmissuhteet ja ihmisten väliset kemiat ovat isossa roolissa Schulmanin dekkarissa, eikä Magda liiaksi keskity märehtimään eroaan ja ex-miestään, sillä pian läpätystä Magdan rinnassa aiheuttaa eräs paikkakuntalainen komistus. Ihmissuhdekuvioista huolimatta Tyttö lumisateessa ei ole mitään ällöttävän ruusunpunaista höttöä, vaan synkkiä salaisuuksia väreilee piilossa pinnan alla ja hyytävä pakkanen paukkuu.

Myönnän, jäin koukkuun. Ninni Schulmanin Tyttö lumisateessa on ehdottomasti tutustumisen arvoinen dekkari. Toivottavasti kustantamo Tammi jatkaa viisiosaisen dekkarisarjan julkaisemista, ja me innokkaat suomalaiset dekkarifanit saamme pian hyppysiimme Magdalena Hansson -sarjan toisen osan.

Ruotsinkielinen alkuteos Flickan med snö i håret, 2010.
Suomentanut Maija Kauhanen.
Kustantaja Tammi, 2017. 442 sivua.

Jørn Lier Horst: Luolamies

IMG_20170905_170319_744

Norjalainen Jørn Lier Horst (s. 1970) on työskennellyt poliisina, mutta nykyään hän keskittyy täyspäiväisesti kirjoittamiseen. Horst on kahminut William Wisting -dekkareillaan lukuisia palkintoja, muun muassa Norjan kirjakauppaliiton palkinnon vuonna 2011 ja Lasiavain-palkinnon 2013. Horstin suomentaminen aloitettiin vasta sarjan seitsemännestä osasta, Sitruuna Kustannus julkaisi suomeksi dekkarit Suljettu talveksi ja Ajokoirat. Nyt kustantamo on kuitenkin vaihtunut Sitruunasta Otavaan, ja William Wisting -dekkarisarjan yhdeksäs osa Luolamies ilmestyi kesällä kauppoihin. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

William Wistingin naapuri on löydetty kotoaan muumioituneena. Kuusikymppinen mies oli ehtinyt istua neljä kuukautta kuolleena nojatuolissaan, ennen kuin sähköyhtiössä oli hermostuttu maksamattomiin laskuihin. Wistingin toimittajana työskentelevä tytär Line päättää tutkia tapausta tarkemmin ja kirjoittaa joulupyhien lehteen jutun kuolleesta miehestä. Miten joku voi olla niin yksinäinen ja kaikkien unohtama, että kukaan ei kaipaa häntä moneen kuukauteen?

Samaan aikaan rikospoliisi William Wisting on keskellä kimuranttia tutkintaa. Joulukuusiostoksilla olleet isä ja poika olivat sattumalta kaivaneet lumihangen alta esiin miehen ruumiin. Kesävaatteisiin pukeutuneen vainajan taskussa on ruotsalaisen seurakunnan esite, ja tutkinta saa hätkähdyttävän käänteen, kun esitteessä olleet sormenjäljet tunnistetaan. Ne kuuluvat yhdysvaltalaiselle murhaajalle, jota FBI on etsinyt vuodesta 1989 saakka. Piileskeleekö etsitty sarjakuristaja norjalaisessa pikkukaupungissa?

Nyt tutkinnan alla olevassa tapauksessa oli jotain pelottavaa. Jotain mitä hän ei ollut kokenut aiemmin, mikä sai hänet tuntemaan itsensä pimeässä seisovaksi pieneksi lapseksi, joka ei nähnyt mitään mutta tiesi silti, että jossain siellä pimeyden keskellä oli jotain.

Pidin kovasti kahdesta edellisestä William Wisting -dekkarista, eikä Jørn Lier Horst petä tälläkään kertaa. Luolamiehen luvut ovat herkullisen lyhyitä ja napakoita. Välillä seurataan rikospoliisi William Wistingia ja välillä rikostoimittaja Line Wistingia. Jokaiseen lukuun on asetettu nerokas juonikoukku, joka saa lukijan ahmimaan malttamattomana luvun toisensa perään. Tarina puksuttaa eteenpäin pidellen lukijaa tiukasti mukanaan. Juonikuvioita ei ole sotkettu ylettömällä määrällä henkilöhahmoja, eikä lukijaa pitkästytetä epäoleellisilla kohtauksilla. Camilla Läckberg voisi ottaa mallia!

William Wisting on miellyttävä rikospoliisi, jolla ei ole ongelmia alkoholin eikä uhkapelien kanssa. Wisting on hyvissä väleissä aikuisen tyttärensä kanssa, eikä Line-tyttären työ rikostoimittajana tunnu aiheuttavan skismaa heidän välilleen. Leskimies ei juoksentele hameväen perässä eikä harrasta yhden yön juttuja. Keskellä hankalaa tutkintaa poliisin työpäivät venyvät pitkiksi, kotona odottaa tyhjä jääkaappi, eikä jouluvalmisteluille jää aikaa, mutta Wisting ei märehdi kiireitään eikä piehtaroi masennuksen syvässä suossa. Dekkarigenressä on liian paljon eronneita, juoppoja, melankolisia poliiseja, ja heidän joukossaan William Wisting on piristävä poikkeus!

Pidin kovasti siitä, että Jørn Lier Horst on ottanut rikosromaaninsa teemaksi yhden nykyajan ongelmista. Ison mutta ehkä liiaksi vaietun ongelman. Yksinäisyyden. Luolamies-dekkarissa on useampikin yksinäinen ihminen, joita yhtään kukaan ei kaipaa. Puhelin ei soi, kukaan ei käy kylässä, postinjakaja tuo pelkkiä laskuja ja mainoksia. Vanhemmat ovat kuolleet jo aikoja sitten, eikä rakkautta ole kohdalle osunut. Ilman perhettä, ilman ystäviä. Ja kun yksinäinen ihminen kuolee kotiinsa, edes lähimmät naapurit eivät huomaa kaivata häntä.

Yksinäisyys ei synny yksinolosta vaan siitä, ettei ole ketään jota kaivata.

Norjankielinen alkuteos Hulemannen, 2013.
Suomentanut Outi Menna.
Kustantaja Otava, 2017. 383 sivua.

Kolme asiaa joista en luovu

IMG_20170903_162507_836_20170910170204068

Olen blogeissa törmännyt Kolme asiaa joista en luovu -haasteeseen. Päätin kantaa oman korteni kekoon listaamalla kolme asiaa, joista minä en voisi kuvitella luopuvani. Unohdetaan nyt kokonaan ne ihmiselle elintärkeät asiat, kuten hengittäminen, syöminen ja nukkuminen. Jätän listauksestani pois myös perheen, ystävät ja muut rakkaat. Sen sijaan listaan kolme minulle tärkeää juttua, vähän ehkä höpsöjäkin, mutta minun jokapäiväiseen elämääni olennaisesti kuuluvia asioita.

Kirjat

Kenellekään ei liene yllätys, että listaltani löytyvät kirjat. Katson televisiota melko harvoin, pystyisin luopumaan televisiosta, mutta en voisi kuvitella eläväni elämääni ilman kirjoja. Olen kirjablogannut kolmentoista vuoden ajan, mutta jo sitä ennen luin säännöllisesti kirjoja, ihan lapsesta saakka. Välillä elämässäni on ollut hetkiä, jolloin lukemiseen on tullut pientä taukoa, mutta mitään pitkiä lukupausseja minulla ei ole koskaan ollut.

Kahvi

Päiväni ei lähde käyntiin ilman kahvimukillista. Juon kahvia myös pitkin päivää. En ole huomannut kahvilla olevan vaikutusta yöuniini, joten iltakahvit saatan keitellä vielä puoliltaöin. Tiedostan riippuvuuteni kahviin, mutta mielestäni se on niin harmiton addiktio, että aion jatkossakin surutta keitellä tummapaahtoista. Tosin pari kertaa olen vieroittanut itseni kahvista ja juonut sen sijaan teetä, mutta työelämässä ollessani minä tarvitsen päivittäisen kofeiiniannokseni. Ja omasta mielestäni olen myös ansainnut sen.

Villasukat

Kotona ollessani minulla on villasukat jalassa oikeastaan aina. Joskus kesällä helleaikaan luovun hetkeksi villasukistani, mutta jos kesä on kovin kolea ja sateinen, kuljen kesälläkin villasukissa. Olen lapsesta saakka kärsinyt viluisista, helposti särkevistä jaloista, ja villasukat ovat tehokas lääke jalkasärkyjä vastaan. Ihana äitini on neulonut minulle isot kasat villasukkia, itsekin neulon muutaman sukkaparin vuodessa. Tällä hetkellä jaloissani on pitkävartiset räsymattosukat.

Camilla Läckberg: Noita

IMG_20170903_214229_688

Ruotsalainen Camilla Läckberg (s. 1974) on aikaisemmalta ammatiltaan ekonomi, mutta uranvaihto kirjailijaksi kannatti. Nykyään Läckbergia voi ihan ansaitusti kutsua dekkarikuningattareksi. Hänen rikosromaanejaan on myyty lähes 60 maassa yhteensä peräti 20 miljoonaa kappaletta. Kirjoista on tehty niin elokuvia kuin myös televisiosovituksia. Noita on Fjällbackan kylään sijoittuvan dekkarisarjan kymmenes osa. Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Vieläkään ei näkynyt mitään. Pelkkää vettä. Hän käänsi katseensa hitaasti kohtia omia jalkojaan. Silloin hän näki hiukset. Punaiset hiukset, jotka huljuivat sameassa vedessä kuin meriheinä.

Kolmekymmentä vuotta sitten neljävuotias Stella katosi. Sieppauksesta ja taposta tuomittiin kaksi 13-vuotiasta tyttöä, jotka alaikäisinä kuitenkin välttivät vankilan. Helen on jäänyt paikkakunnalle asumaan, mutta Marie on luonut näyttelijän uraa Hollywoodissa ja palannut vasta nyt Fjällbackaan, kuvaamaan uutta elokuvaa.

Ja sitten neljävuotias Linnea katoaa. Samasta talosta ja samanikäisenä kuin Stella aikoinaan. Poliisit alkavat tutkia, mikä kahta rikosta yhdistää vai onko kaikki pelkkää sattumaa.

Kuolema vaikutti niin moniin. Vaikutukset levisivät kuin renkaat vedenpinnalla, mutta ne, jotka olivat keskipisteessä, kärsivät tietysti eniten. Ja suru välittyi sukupolvelta toiselle.

Minulla on ollut Camilla Läckbergin kanssa paljon lyhyempi suhde kuin monilla muilla dekkarifaneilla. Olin tätä ennen lukenut Läckbergiltä vain Saarnaajan ja Leijonankesyttäjän. Tunnistan silti jo Läckbergin tyylin, ja Noita jatkaa samalla kaavalla. Läckbergia aiemmin lukeneet tietävät siis uuden kirjan avatessaan, mitä suurin piirtein on tälläkin kertaa odotettavissa. Erica Falck sekaantuu taas poliisimiehensä työhön, heidän avioliittonsa on niin siirappisen täydellistä ja Erica niin lumoavan kaunis. Yäk.

Läckberg käsittelee dekkarissaan tuntemattoman pelkoa ja muukalaisvastaisuutta. Hän rinnastaa entisaikojen noitavainot nykypäivän maahanmuuttovihaan. Noidiksi syytettyjä naisia poltettiin roviolla, nykyään heitetään polttopulloja vastaanottokeskusten ikkunoista. Rasismi alkaa olla puhkikaluttu aihe eivätkä noitavainotkaan kovin omaperäiseltä kalskahda, mutta Läckberg on onnistunut kieputtamaan juonikuvioista herkullisen ja monitahoisen keitoksen.

Mutta lähes 700 sivua on paljon. Läckberg kuljettaa rinnakkain kolmea eri tarinaa, joista yksi tapahtuu nykyajassa, toisessa seuraillaan siepatun Stellan tapausta vuodessa 1985, kolmannessa hypätään 1600-luvulle ja noitavainoihin. Henkilöhahmoja on runsaasti, ja liian monet kohtauksista ovat juonen kannalta ihan epäoleellisia. Varsinkin 1600-luvulle sijoittuva osuus on liiaksi päälle liimatun tuntuinen ja jää lopulta harmillisen irralliseksi. Kerrontaa olisi voinut tiivistää reippaasti. Napakampi ote olisi ehdottomasti tehnyt Läckbergin dekkarille hyvää.

Ruotsinkielinen alkuteos Häxan, 2017.
Suomentanut Outi Menna.
Kustantaja Gummerus, 2017. 687 sivua.

Eva Frantz: Sininen huvila

IMG_20170827_210540_378

Espoolainen Eva Frantz (s. 1980) työskentelee Svenska Ylessä ja kirjoittaa aktiivisesti ruotsinkielistä blogia. Hänen esikoisromaaninsa julkaistiin vuosi sitten, ja tämä Sininen huvila on hänen toinen romaaninsa, tosin vasta ensimmäinen suomennettu. Sininen huvila käynnistää cozy crime -dekkarisarjan, jossa seuraillaan poliisi Anna Gladia. Kiitokset arvostelukappaleesta Kustantamo S&S:lle!

Bruno Stenlundilla oli tehtävä. Kun Bruno astui verannalle ja tunsi heinäkuisen yön viileyden paljailla säärillään, hän tiesi ettei ollut koskaan tehnyt mitään näin rohkeaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoa. Äiti nukkui keittiön lattialla ihan tahmaisena. Bruno oli yrittänyt herättää äitiä, mutta äiti vain nukkui. Ihan kummallista.

Kaksi bileistä palaavaa nuorta löytävät viisivuotiaan pojan harhailemassa ulkona keskellä yötä. Toinen nuorista tunnistaa pojan Brunoksi, jonka äiti Becca Stenlund pitää suosittua Sininen huvila -nimistä lifestyle-blogia. Nuoret vievät Brunon takaisin kotiin ja saavat selville, miksi Bruno on lähtenyt yksin ulos. Pojan äiti makaa sinisen huvilan keittiön lattialla kuoleman kielissä, pahasti pahoinpideltynä.

Vanhempi rikoskonstaapeli Anna Glad ryhtyy selvittämään tapausta. Becca Stenlundin taistellessa elämästään sairaalassa poliiseille selviää, että useammalla tuntuisi olevan kaunoja Beccaa kohtaan. Beccan aviomies Peter on kyllästynyt blogin ympärillä pyörivään elämään, avioliitossa on otettu aikalisä, Peter on muuttanut kerrostaloasuntoon. Beccan blogiin on jatkuvasti jätetty ilkeämielisiä kommentteja ja suoranaisia tappouhkauksia. Onko Beccan kimppuun hyökännyt kommentoijista kauhein, Forneus, vai joku muu? Kuka on metsässä piileskelevä Peikko? Entä kuka tuo tyhjään taloon tuoreita kukkia?

Tämähän on kuin mistäkin kansansadusta, Anna ajatteli ja hieroi silmiään. Kuningatar Becca, prinssi Bruno ja peikko. Ja Anna, urhea metsästäjä.

Syksy tekee tuloaan. Kurkkuuni kasvoi kaktus, päätä särki, aivastutti. Niinpä valitsin luettavien kirjojen pinosta ohuimman ja kevyimmän tuntuisen romaanin seurakseni. Ilokseni Eva Frantzin Sininen huvila osoittautui varsin oivalliseksi valinnaksi.

Sininen huvila on sopivan kepeää luettavaa. Kirjan tempo on miellyttävän rauhallinen, sortumatta silti puuduttavan tylsäksi. Flunssainen pääni pysyi hyvin juonenkäänteissä mukana, eikä kirjan seurassa käynyt aika pitkäksi. Kerrontaa on höystetty mukavasti niin blogikommenteilla kuin Twitter-twiittauksilla sekä myös kursivoiduilla muistovälähdyksillä. Välillä päästään kurkistamaan poliisien yksityiselämään, mutta poliisien omat huolet ja murheet eivät vie liikaa tilaa tutkinnalta.

Annan plussaa myös kirjan miljööstä. Idyllinen sininen huvila, lifestyle-bloggaajan koti, jossa kaikki on viimeisen päälle tiptop, ei leivänmuruja pöydällä eikä tahmaisia sormenjälkiä ovissa. Mutta vaikka aluksi pikkukaupunki vaikuttaa uneliaalta ja monen elämä tahrattomalta, julkisivun takaa paljastuu kaappeihin piiloteltuja luurankoja.

Aion painaa Eva Frantzin nimen mieleeni. Vaikka Sininen huvila ei ole täyden kympin dekkari, on kirjassa kuitenkin ehdottomasti paljon hyvää. Pienoisista uskottavuusongelmista huolimatta minä mieluusti palaisin uudelleen Anna Gladin seuraan. Kovan luokan dekkarifanikin kaipaa joskus kepeämpää luettavaa.

Ruotsinkielinen alkuteos Blå villan, 2017.
Suomentanut Ulla Lempinen.
Kustantaja S&S, 2017. 249 sivua.

Mats Strandberg: Hoivakoti

IMG_20170826_172623_500_20170826173204875

Ruotsalaista Mats Strandbergia (s. 1976) tituleerataan Ruotsin kauhukuninkaaksi, peräti jopa Stephen Kingin veroiseksi. Edellisessä kauhuromaanissaan Strandberg vei lukijansa hyytävälle laivaristeilylle, ja pian kauhufaneja hemmotellaan myös valkokankaalla, sillä Risteily-kirjasta on kuulemma tekeillä elokuva. Minulla Risteily on jäänyt lukematta, mutta nyt elokuussa ilmestynyt Hoivakoti päätyi lukulistalleni. Kiitos arvostelukappaleesta Like Kustannukselle!

Parikymmentä vuotta sitten nuori Joel lähti kotoaan maailmalle pää täynnä suuria unelmia, mutta nyt tuhlaajapoika on palannut takaisin lapsuudenkotiinsa huolehtimaan äidistään. Monika kärsii infarktin jälkeisestä sekavuustilasta eikä pärjää enää kotona. Niinpä Joel on hankkinut äidilleen paikan läheisestä Mäntykodista.

Monikan vointi kuitenkin huononee nopeasti Mäntykodissa. Hän käyttäytyy yhä sekavammin ja laihtuu huolestuttavasti. Monika kertoo neljäkymmentä vuotta sitten kuolleen miehensä palanneen takaisin hänen luokseen, ja pian hoivakodin muutkin asukkaat alkavat kertoa näkevänsä kutsumattomia vieraita.

”Uskothan sinä minua?” äiti sanoo. ”Näethän sinä hänet? Hän seisoo aivan sinun takanasi.”
Äidin silmistä loistaa niin vahva toivo, että Joelin on vaikea hengittää.
”No mutta katso nyt häneen päin edes”, äiti sanoo.
Joel kääntyy. Hänestä tuntuu, kuin hän näkisi varjon oven edessä, mutta se on vain takki joka roikkuu eteisen naulassa.
Ei ketään. Tietenkään.
Ja silti hänestä tuntuu, kuin jokin katsoisi takaisin. Tuulahdus ikkunan suunnalta silittää hänen niskaansa.

Hoivakoti-romaanissaan Mats Strandberg kuvaa vanhusten palvelutalon arkea (inho)realistiseen tyyliin. Hoitajien työvuorot on kiireisiä ja raskaita. Peseytymisessä ja pukeutumisessa auttamista, vaippojen vaihtoa, lääkkeiden jakoa, syöttämistä. Dementoituneiden vanhusten käytös on usein töykeää, väkivaltaista, irstasta. Hoitajat kuitenkin suhtautuvat vanhuksiin ihailtavan kärsivällisesti, lempeästi. Vaikka dementia on rikkonut mielen ja muuttanut persoonallisuutta, vanhuksia pidetään arvossa ja heitä kunnioitetaan. Heidän kanssaan lauletaan ja leivotaan, heille järjestetään juhlia.

Mats Strandberg ei ole Stephen Kingin veroinen kirjailija, mutta Hoivakoti on ihan kelpo kauhua. Alussa Strandberg keskittyy kuvailemaan henkilöiden taustoja, Mäntykodin arkea, dementoituneiden vanhusten elämää ja pohjustamaan tarinaansa. Hiljalleen mukaan alkaa hiipiä kauhuelementtejä. Mitään hirvittävän kauhistuttavan kauheaa kauhua ei ole luvassa, mutta miellyttävän karmaisevia juttuja Strandberg on keksinyt lukijoitaan pelotellakseen.

Mats Strandbergin Hoivakoti on nopealukuinen ja koukuttava romaani, jota voi suositella myös Stephen Kingin kauhuromaaneja kaihtaville. Kirjan parasta antia on ehdottomasti dementoituneet vanhukset ja hoivakodin arjen kuvailu, mutta kauhuelementit tuovat tarinaan toki mukavan hykerryttäviä säväyksiä. Erityisesti loppu on todella hyytävä!

Ruotsinkielinen alkuteos Hemmet, 2017.
Suomentaneet Ida Takala ja Stella Vuoma.
Kustantaja Like, 2017. 368 sivua.

Arttu Tuominen: Silmitön

IMG_20170820_164027_418

Porilaisen Arttu Tuomisen (s. 1981) uusin dekkari lienee minulla tämän syksyn odotetuin kirjauutuus. Ja kun elokuun puolivälissä löysin postilaatikosta Silmitön-dekkarin, taisin jopa kiljahtaa ääneen. Labyrintti-sarjan kolmatta osaa on niin odotettu! Mutta hyväähän kannattaa aina odottaa ja Arttu Tuomisen dekkari on ehdottomasti odotuksen arvoinen. Suuret kiitokset arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Mies kääntää katseensa pohjalla makaaviin kaloihin. Osa sätkii vielä, mutta osa on jo tukehtunut. Joukossa on isoja ja pienempiä yksilöitä, rasvaisia ja laihoja, mutta yhdelläkään silakalla ei silmiä. Niiden tilalla on ammottavat tyhjät reiät.

Reposaaren koululla järjestetään Solumare Oy:n tiedotustilaisuus koskien merihiekan noston aloittamista Porin edustan merialueelta. Ympäristöaktivistit, kalastajat ja paikalliset asukkaat vastustavat suunnitelmia. Ruoppauksen pelätään pilaavan alueen meriympäristön ja kalatalouden, vapauttavan merenpohjaan kertyneet raskasmetallit. Lupa-asiat ovat kuitenkin kunnossa, tarvittavat tutkimukset tehtyinä, eikä Solumaren ruoppaushanketta tunnu estävän enää mikään. Tiedotustilaisuuden tunnelma äityy kiivaaksi, ja aktivistit räjäyttävät pihalla Solumaren auton.

Pari kuukautta myöhemmin Mäntyluodosta merestä löydetään kuollut mies, jolta on kaivettu silmät päästä. Poliisi arvelee, että joko kyseessä on poliittinen murha tai sitten murhalla saattaisi olla yhteys merihiekan imuruoppaushankkeeseen. Työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt entinen ylikonstaapeli Janne Rautakorpi palkataan avustamaan tutkimuksissa, ja avukseen Rautakorpi saa Greenpeace-aktivisti Venla Jokisen.

”Ei laki tarkoita, että se on automaattisesti hyvä. Lait ovat aina kompromisseja, poliittisesti sovittuja normeja. Aktivismia tarvitaan osoittamaan, että on olemassa asioita, jotka ovat niin isoja, ettei niitä pystytä hallitsemaan. Kuten ydinvoima. Nuo nuoret ovat turhautuneita, koska eivät saa ääntään kuuluville. Joskus ainoa keino on ottaa laki omiin käsiin.”

Porilainen Arttu Tuominen on noussut suomalaisten dekkarikirjailijoihin timanttiseen kärkeen, hän pesee rikosromaaneillaan mennen tullen monta kokeneempaa nimeä. Mutta laadukkaan dekkarikerronnan lisäksi minua viehättää Tuomisen kirjoissa tutut paikat. Suurimman osan elämästäni Porissa asuneena ja nykyisenä ulvilalaisena tiedän niin Reposaaren koulun, Kallon majakan, Yyterin Teboilin kuin myös Porin Preiviikin ja Ulvilan Krapiston.

Silmitön-dekkarissa silmillä tai oikeastaan silmättömyydellä ja silmittömyydellä on tärkeä rooli. Kalastajat nostavat merestä silakoita, joilla on silmien paikalla pelkät tyhjät reiät. Yksi kirjan keskeisistä hahmoista, eläköitynyt teologian professori on menettänyt näkönsä nuorena onnettomuudessa. Merestä löydetään silmätön miehen ruumis. Silmitöntä ahneutta ja itsekkyyttä. Moni kieltäytyy näkemästä totuutta, moni ajautuu silmittömiin tekoihin. Silmitöntä vihaa. Silmitöntä pelkoa.

Iltaisin valvoin kirjan parissa ihan liian myöhään, väsymys silmissä kirvellen, mutta kun minun oli aivan pakko lukea vielä yksi luku ja sitten vielä pari lisää. Eihän tätä olisi malttanut laskea käsistään! Mutta yömyöhään valvominen Silmittömän parissa sopii hyvin, sillä kirjailija Arttu Tuomisen päivät ovat kuluneet ympäristötarkastajan töissä sekä lapsiperhearjessa, aikaa kirjoittamiselle on ollut vasta myöhään illalla. Minua kirja valvotti vain muutamana iltana, Tuomisella on kirjansa parissa ollut paljon pidempi puristus.

Silmitön rullailee jouhevasti eteenpäin, sopivaa vauhtia, tiukasti lukijansa koukuttaen. Henkilöhahmoja ei ole liian paljon eikä liian vähän. Kiittelen niin henkilökuvausta kuin myös porilaista miljöötä, Tuomisen luomissa henkilöhahmoissa on mukavasti särmää ja Pori esiintyy näkyvästi kirjan sivuilla. Monitahoinen ja ajankohtainen dekkari antaa lukijoilleen ajattelemisen aihetta, ei hyssyttele mutta ei myöskään tuputa.

Mikäli et ole vielä lukenut yhtään Tuomisen dekkaria, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Nämä ovat häkellyttävän hyviä! Kannattaa ahmia ensin esikoisteos Muistilabyrintti (2015) ja jatkaa sen jälkeen Labyrintti-sarjan toisella osalla Murtumispiste (2016). Ja tämä juuri julkaistu Silmitön on neliosaiseksi kaavaillun dekkarisarjan kolmas osa.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 424 sivua.

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

IMG_20170807_184946

Viime vuodet Berliinissä asunut kirjailija Eppu Nuotio (s. 1962) on minulle entuudestaan tuttu sekä lastenkirjoistaan että Piia Marin -dekkarisarjastaan. Myrkkykeiso aloittaa upouuden dekkarisarjan, jonka pääosassa hääräilee viherpeukalo ja perennaharrastaja Ellen Lähde. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Turkulainen Ellen Lähde on 58-vuotias. Kolme vuotta aiemmin Ellen oli päättänyt jäädä varhaiseläkkeelle, koska kuntaliitosten myötä hän jäänyt olisi työttömäksi kartanpiirtäjän toimestaan. Yhteiset eläkepäivät aviomiehen kanssa jäivät kuitenkin pelkäksi haaveeksi, sillä mies menehtyi maratonmatkallaan. Yllättäen sekä eläkkeelle että leskeksi jäänyt Ellen ei kuitenkaan ole yksinäinen. Ellen on itsenäinen ja toimelias, hän tietää mitä haluaa. Hänellä on parikymmentä vuotta nuorempi rakastaja. Ellen on mukana Marttojen ja Kotiavun toiminnassa. Hän käy taidenäyttelyissä ja konserteissa, teattereissa ja taimimyymälöissä, tanssimassa ja syömässä.

Ellen Lähde päätyy Kotiavun kautta auttelemaan Timo Lappoa, jonka vaimo Mirkka Kairikko on lähtenyt maalle valvomaan mökin remontointia ja jättänyt Timon kahdestaan kaksivuotiaan tyttären kanssa kotiin. Timo on tottumaton hoitamaan lasta, mutta onneksi Ellen lupautuu huolehtimaan tytöstä. Yllättäen Ellenin lapsenvahtikeikka venähtää useamman päivän pituiseksi, kun Mirkkaan ei saada yhteyttä. Mökillä on tuoreita kukkia maljakossa, koira haukkuu pihalla narun päässä, mutta Mirkkaa ei löydy.

Ellenistä tuntuu siltä, että hän ei voi mitenkään seurata tätä sivusta, hänhän on tavallaan osallinen. Hän on ollut naisen kotona, hoitanut tämän lasta, seissyt tämän makuuhuoneessa, käyttänyt tämän astioita, nähnyt tämän kehystämät valokuvat, pessyt pyykit ja kastellut kukat. Hän ei ole koskaan tavannut naista, mutta hän on ollut naisen kotona ehkä juuri silloin kun tämä katosi.

Kaipasin lukumaratonille jotain kevyehköä luettavaa, ei liian raskasta eikä liian paksua romaania. Siispä lukemattomien kirjojen rivistä luettavakseni valikoitui Eppu Nuotion Myrkkykeiso, joka käynnistää Ellen Lähteen tutkimuksista kertovan dekkarisarjan. Luvassa on kepeää ja miellyttävää dekkariviihdettä, ei erityisen jännittävää, mutta taitavasti kirjoitettua ja viihdyttävää. Kirja jonka pariin on ihana uppoutua näin sateisena lauantaipäivänä.

Aktiivinen eläkeläinen Ellen Lähde ratkoo tapauksen teini-ikäisen Samuelin avustuksella, tässä dekkarissa poliisit jäävät sivuosaan. Henkilöhahmoja on melko paljon, mutta Eppu Nuotio esittelee heidät hyvin. Ja vaikka osa henkilöistä tuntuu aluksi tarpeettomilta, tarinan edetessä jokaisella on oma paikkansa tarinan kuljetuksessa.

Vaikka Myrkkykeison maailma on hetkittäin melko arkinen itkevine lapsineen ja haisevine roskapusseineen, Eppu Nuotio on ripotellut sekaan myös kauniita kuvauksia, nautinnollisia hetkiä, aistillisia yksityiskohtia. Vaaleanpunaisia köynnösruusuja ja hehkuvia sammalleimuja. Aromikasta kahvia ja ihanan makeita lettuja. Pirskahtelevaa valkoviiniä ja suussasulavia aleksanterinleivoksia. Marokkolaista tabbouleh-salaattia. Ohralla, sienillä ja kasviksilla täytettyjä viinimarjanlehtikääryleitä. Tätä kirjaa lukiessa puraisee helposti puutarhakärpänen ja nälkä kurnii masussa.

IMG_20170819_180523_568_20170819181215855Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Otava. 252 sivua.
Kannen suunnitellut Piia Aho.

Vink vink. Mikäli Eppu Nuotion Myrkkykeiso vaikuttaa kiinnostavalta, kannattaa käydä osallistumassa Otavan kirjojen arvontaan täällä Luetut.netissä. Myrkkykeison lisäksi arvottavana on Jørn Lier Horstin dekkari Luolamies ja kolme jännittävää psykologista trilleriä. Osallistumisaikaa on 31.8.2017 saakka.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin

IMG_20170816_191631_939

Lontoolaisen Paula Hawkinsin esikoistrilleri koukutti pari vuotta sitten suomalaisia jännärifaneja. Nainen junassa oli todellinen page-turner, jonka ahmaisin yhdessä hujauksessa. Jännittäville ja koukuttaville psykologisille trillereille on aina tilausta, enkä todellakaan halunnut jättää väliin tätä Hawkinsin tänä vuonna ilmestynyttä uutta jännäriä Tummiin vesiin. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Jotkut sanovat, että kaikki Hukkuneiden mutkaan vajonneet naiset jättävät veteen jotain itsestään. Toisten mielestä paikkaan on imeytynyt jäänteitä heidän mahdistaan, sillä noista ajoista lähtien se on vetänyt puoleensa kaltoin kohdeltuja, epätoivoisia, onnettomia ja kadotettuja sieluja. Toivonsa menettäneet kulkijat suuntaavat sinne liittyäkseen ammoin veden varaan joutuneiden sisartensa seuraan.

Julesin sisar Nel on ollut kiinnostunut seudun järkyttävästä historiasta ja kirjoittanut kirjaa Beckfordin hankalista naisista. Lukuisia noidiksi epäiltyjä naisia on raahattu väkisin jokeen, ja nykyään masentuneet naiset lopettavat elämänsä Hukkuneiden mutkaksi kutsutussa paikassa. Ja kun Nel sitten löydetään hukkuneena joesta, hänen sanotaan hypänneen joenmutkan kallioilta veteen ja tehneen itsemurhan.

Jules ei ole ollut läheinen Nelin kanssa, mutta sisarensa kuoltua hän palaa kotitaloonsa Beckfordiin ja huolehtii Nelin viisitoistavuotiaasta tyttärestä. Jules  ei usko sisarensa hypänneen tahallaan vaan epäilee jonkun hankkiutuneen eroon Nelistä, koska tästäkin oli jonkun mielestä tullut hankala nainen.

Suljin silmäni ja henkäisin terävästi, kun jalkani upposivat pehmeään mutaan, mutta en pysähtynyt. Jatkoin kulkuani, ja kun pääni painui vedenpinnan alle, tajusin jossakin kauhuni syövereissä, että se tosiaan tuntui hyvältä.

Vaikka Nainen junassa oli vauhdikkaasti hotkittavaa kamaa, olin kuitenkin lopulta vähän pettynyt. Minä nimittäin arvasin jo hyvissä ajoin, minkälaisen yllärin Paula Hawkins oli säästellyt kirjansa loppuun, ja kokonaisuus jäi jotenkin latteaksi. Mutta jättimenestyksen jälkeen Hawkins ei suinkaan ole jämähtänyt samoihin uomiin, vaan hän on selvästikin kehittynyt kirjailijana. Tummiin vesiin nimittäin on Hawkinsin esikoistrilleriä parempi. Nimensä mukaisesti nyt ollaan tummissa vesissä, synkissä syvyyksissä.

Kertojaääniä on monta. Ehkä liiankin monta. Henkilöstä toiseen hypitään vinhaa vauhtia. Luin kirjaa väsyneenä, pitkissä pätkissä, ja minulla oli aluksi vaikeuksia päästä sisälle juoneen. Useamman kertojan kuljettaessa tarinaa eteenpäin saadaan monenlaisia näkökulmia, mutta lopputulos muistuttaa helposti vaikeatajuista sekasotkua. Mutta kun psykologisen trillerin juonikiemurat lähteävät kunnolla käyntiin ja henkilöhahmot alkavat käydä tutuiksi, kärsivällisyys palkitaan ja kirjasta kehkeytyy kelpo page-turner.

Paula Hawkins on omistanut romaaninsa kaikille hankalille ihmisille. Ja kukapa meistä ei joskus olisi ollut hankala. Tässäpä siis oivallista luettavaa meille kaikille! Jos Paula Hawkinsin Tummiin vesiin voisi olla sinulle mieluinen psykologinen trilleri, kannattaa osallistua Otavan kirjapakettien arvontaan täällä Luetut.netissä, aikaa on 31.8.2017 saakka.

Englanninkielinen alkuteos Into the Water, 2017.
Suomentanut Antti Autio.
Kustantaja Otava, 2017. 415 sivua.

S. K. Tremayne: Tulilapsi

IMG_20170812_092252_446

Lontoolaisen S.K. Tremaynen vuosi sitten suomeksi ilmestynyt Jääkaksoset oli selkäpiitä karmiva, taitavasti rytmitetty ja tiheätunnelmainen psykologinen trilleri. Ehkäpä turhankin laskelmoitua ja epäuskottavaa mutta, yhtä kaikki, varsin oivallista viihdettä. Ja kun Tremaynen Tulilapsi ilmestyi tänä kesänä suomeksi, halusin ehdottomasti lukea tämänkin. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

”Tiedätkö, että tuosta tuulen ulinasta on olemassa vanha cornwallilainen tarina? Sanotaan, että myrskyisinä päivinä voi kuulla hukkuneiden huutavan omia nimiään.” – – ”Joskus sitä tulee miettineeksi. Kaikki ne poikaparat, kaikki alas kaivoksiin jääneet poikaparat ja kalastajat, jotka ovat hukkuneet. Ehkä kuolleet eivät lähdekään luotamme. Ehkä ne ovat aina jossain muodossa lähellämme.”

Rachel on muuttanut kauas Lontoosta ja ahtaasta kimppakämpästä, tuoreen aviomiehensä valtavaan taloon eteläiseen Englantiin, syrjäiseen Länsi-Cornwalliin. Uskomattoman ihanan aviomiehen ja upean talon lisäksi Rachel on saanut elämäänsä suloisen kahdeksanvuotiaan poikapuolen Jamien. Onni tuntuu täydelliseltä.

Mutta yllättäen Jamie muuttuu sulkeutuneeksi ja alkaa kertoa omituisia juttuja. Rachel päätyy penkomaan menneitä. Rachelin aviomiehen edellinen vaimo on kuollut pari vuotta aiemmin kaivoksessa sattuneessa onnettomuudesta. Mitä oikein on tapahtunut? Mitä Jamie yrittää kertoa hänelle?

Hän katsoo minua suoraan silmiin ja vetää syvään henkeä. Sitten hän sanoo: ”Sinä et ole täällä enää jouluna, Rachel.” – – Jamie vetää toisen kerran syvään ja hartaasti henkeä ja sanoo sitten hyvin hitaasti kuin paljastaisi kaikkein kauheimman salaisuuden: ”Sinä kuolet joulupäivään mennessä.”

S. K. Tremaynen Tulilapsi alkaa latteasti. Häiritsevää hömppämäisyyttä ja ärsyttävää ruusunpunaisuutta. Tämäkö muka on psykologinen trilleri?! Mutta taisteltuani tylsähkön alun yli ja luettuani vajaa sata sivua aloin hiljalleen jäädä koukkuun. Kerronnassa on kieltämättä naiivi sävy, juoni etenee enimmäkseen ennakoitavissa olevia polkuja, henkilöt käyttäytyvät typerästi. Mutta ei tätä voinut keskenkään jättää. Vanha kartano, myrskyävä meri, maanalaiset kaivostunnelit ja poikapuolen hyytävä käytös aiheuttavat miellyttäviä puistatuksia ja kylmiä väreitä.

Joskus jokin kirja tuntuu oikealta juuri siinä hetkessä. Tulilapsen kanssa minulla kävi näin. Kirjailija S. K. Tremayne ei tarjoa mitään maata mullistavaa ja tantereita järisyttävää. Sen sijaan Tulilapsi on mainiota vastapainoa arjelle, joka monen viikon kesälomailun jälkeen tuntuu taas niin kovin kiireiseltä. Päässäni suorastaan humisee kaikkien muistettavien ja hoidettavien asioiden painosta, mutta Tulilapsi ei onneksi vaadi lukijaltaan paljoa. Kirjaa voi lukea pienissä pätkissä arjen keskellä, eivätkä Tulilapsen juonenkäänteet todellakaan vaadi liikoja pähkäilyjä.

On ennustettu, että lunta voi tulla reilustikin. Meteorologit suorastaan herkuttelevat tällä mahdollisuudella: ihmiset rakastavat huonoa säätä, yhtä paljon kuin he rakastavat murhamysteerejä. Carnhallow’ssa murhamysteeri on kuitenkin todellinen. Se on minun elämääni. Mysteeri, joka minun täytyy selvittää. Ja nopeasti.

Englanninkielinen alkuteos The Fire Child, 2015.
Suomentanut Jaana Iso-Markku. Kustantaja Otava, 2017. 367 sivua.

Mikäli S. K. Tremaynen Tulilapsi herätti kiinnostuksesi, kannattaa kiireen vilkkaa käydä osallistumassa Otavan kirjojen arvontaan Luetut.netissä. Tulilapsen lisäksi arvottavana on pari muutakin psykologista trilleriä sekä dekkareita. Osallistumisaikaa on 31.8.2017 saakka.