Stephen King: Etsivä löytää

wp-1486898468572.jpg

Edgar-palkittu Mersumies esitteli meille eläkkeelle jääneen rikosetsivän Bill Hodgesin, jonka elämä koostui toinen toistaan tylsemmistä eläkepäivistä. Kunnes hän sai kirjeen Mersumurhaajalta. Yhdeltä niistä harvoista, jota Hodges ei ollut saanut kiinni hienon uransa aikana. Kirje ei suinkaan lannistanut Hodgesia, vaan eläköityneen poliisin pitkäveteinen elämä vaihtui innostuneeseen Mersumurhaajaan jahtaamiseen.

Stephen Kingin trilogian avaus Mersumies ei pitänyt sisällään tippaakaan yliluonnollisuutta, vaan King oli rustaillut kunnon dekkarin. Ja nyt tätä herkkua on luvassa lisää, kun suomeksi on ilmestynyt trilogian toinen osa Etsivä löytää. Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Morris Bellamyn mielestä ensimmäiset John Rothsteinin kirjoittamat Jimmy Gold -romaanit ovat aivan huikeita, mutta sarjan kolmas osa päättää Jimmy Goldin tarinan aivan väärin. Raivostunut Morris ampuu menestyskirjailijan ja tyhjentää tämän kassakaapin. Setelitukkojen lisäksi kassakaapista löytyy iso pino vihkoja, joihin kirjailija on rustaillut muun muassa kaksi julkaisematonta Jimmy Gold -romaania. Morris ei kuitenkaan ehdi uppoutua tarinoihin, vaan hän onnistuu hölmöilemään itselleen elinkautisen tuomion.

Monta vuotta myöhemmin teini-ikäinen Pete Saubers löytää Morrisin piilottaman arkun. Raha tulee todellakin tarpeeseen, sillä Peten perhettä on koetellut lama ja Mersumurhaaja. Valitettavasti Pete erehtyy kaupittelemaan Rothsteinin vihkoja väärälle henkilölle ja saa vankilasta vapautuneen Morrisin peräänsä.

Etsivä löytää -dekkarin ensimmäinen osa esittelee pahiksen ja hyviksen, Morris Bellamyn ja Pete Saubersin. Ensimmäinen osa on rauhallisempaa kerrontaa mutta ei suinkaan pitkäveteistä. Stephen King osaa erittäin taitavasti pohjustaa tarinaansa ja hahmotella lihaa henkilöhahmojensa luiden päälle. King on usein parhaimmillaan kuvaillessaan menneitä aikoja ja menneisyyden tapahtumia. Kirjan ensimmäinen osa onkin ehkä koko dekkarin paras osuus.

Lukija saa odotella Bill Hodgesin ensiesiintymistä aina sivulle 143 saakka. Samalla Stephen King alkaa maltillisesti painella kaasua. Mutta mitä lähemmäs kirjan takakansi lähestyy, sitä hurjempaa kyytiä King tarjoilee. Morris Bellamy tuntuu lällyltä pahikselta verrattuna Mersumurhaajaan, ja minua häiritsi pienoinen kliseisyys sekä ennalta-arvattavuus, mutta kyllä King osaa lukijansa koukuttaa.

Suosittelen lukemaan Hodges-kirjasarjan järjestyksessä. Etsivä löytää -dekkari jatkaa osittain samaa tarinaa, joka sai alkunsa Mersumiehessä. Myös monta henkilöhahmoa on ilahduttavasti Mersumiehestä tuttuja. Trilogian päätösosa End of Watch julkaistaan suomeksi vuonna 2018.

Englanninkielinen alkuteos Finders Keepers, 2015.
Suomentanut Ilkka Rekiaro. Kustantaja Tammi, 2017. 389 sivua.

J. M. Ilves: Sorjonen – Nukkekoti

wp-1486494896612.jpg

J. M. Ilves on salanimi, jonka taakse kätkeytyy kuulemma kaksi ammattikirjailijaa. Salaperäistä. Nukkekoti käynnistää Sorjonen-rikosromaanisarjan, ja toinen osa nimeltä Loppupeli julkaistaan pian, huhtikuussa 2017. Syksyllä 2016 Yle TV1 esitti 11-osaisen Sorjonen-televisiosarjan, jota itse en kylläkään katsonut jaksoakaan, mutta kirja herätti kiinnostukseni. Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Viime kuukausina olen alkanut ajatella, että ihmisluonnon rumimman puolen kohtaaminen on kuin radioaktiiviselle säteilylle altistumista. Olen saanut virkavuosieni aikana niin suuren annoksen, että vaikutukset ovat alkaneet näkyä. Jokaisen altistuksen jälkeen olen vähän heikompi, vähän ilottomampi. Yhä useammin tuntuu kuin uhraisin itseni turhaan. Maailma näyttää laukkaavan kohti hetki hetkeltä syvenevää pimeyttä, eikä tekemisilläni ole siihen pienintäkään vaikutusta.

Kari Sorjonen kaipaa leppoisampaan työhön ja enemmän aikaa aivokasvaimesta toipuvan vaimonsa sekä teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Niinpä hän irtisanoutuu työstään KRP:stä ja ottaa rikoskomisarion pestin vastaan uudesta Vakavien rikosten erikoisyksiköstä VARE:sta. Kari Sorjonen, vaimo Pauliina ja tytär Janina muuttavat pääkaupunkiseudulta Lappeenrantaan.

Mutta kuten lukija voi etukäteen aavistella, eihän poliisi Kari Sorjosen elämä uudessa työssä ja uudessa kaupungissa ole yhtään sen leppoisampaa. Heti ensimmäisenä iltana perheen yhteinen ruokailuhetki keskeytyy, kun puhelin soi ja Kari hälytetään rikospaikalle. Ihmiset ovat petoja Lappeenrannassakin. Mutta kuka kumma on Nukkemestari ja mikä on Nukkekoti?

Hetken makuuhuoneessa oli hiljaista. Sitten Katia kysyi arasti:
– Kuka sä olet?
– Voit kutsua minua Nukkemestariksi.

Joskus kirjan luettuani jään miettimään, että kirja olisi kaivannut reippaasti tiivistämistä. Sorjosen luettuani minulle tuli päinvastaisia aatoksia. Tämä olisi voinut olla paksumpi, henkilöistä ja tapahtumista olisi voinut kertoa laveammin. Kari Sorjonen on selkeästi dekkarin päähenkilö, niin yksityis- kuin myös työelämässä, ja muut poliisit saavat tyytyä näyttelemään pieniä sivurooleja. Sorjosen taustoja valotetaan heti kirjan alun prologissa, mutta prologi jää harmillisen irralliseksi. Ehkä dekkarisarjan seuraavissa osissa kerrotaan enemmän Kari Sorjosen menneisyydestä ja päästään paremmin tutustumaan myös yksikön muihin poliiseihin?

Mutta vaikka äsken nillitin, en silti voi kieltää, etteikö Sorjonen – Nukkekoti olisi viihdyttävä dekkaripläjäys. Salanimen takana piilotteleva kirjailijakaksikko tarjoilee lyhyitä lukuja ja vetävän juonen. Sopivasti yllätyksellisyyttä ja jännitystä. Eikä huumoriakaan ole unohdettu. Kelpo avaus dekkarisarjalle.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Gummerus. 283 sivua.

Arnaldur Indriðason: Muistin piinaamat

wp-1485500982031.jpg

Olen lukenut kaikki islantilaisen Arnaldur Indriðasonin suomennetut dekkarit. Pidän erittäin paljon hänen tavastaan kertoa ihmiskohtaloista, koukuttaen ja koskettaen. Vuosi sitten lukemani Varjojen kujat ei ollut Erlendur-dekkarisarjaa, vaan siinä pääosassa oli eläköitynyt poliisi Konráð. Muistin piinamien myötä Arnaldur Indriðason palaa Erlendurin ja Marionin pariin. Kiitokset arvostelukappaleesta Blue Moonille!

Vuonna 1979 Reykjanesissa lämpövoimalasta valuva lauhdevesi on muodostanut pienen lammen keskelle sammalpeitteistä laavakenttää. Ihosairauksista kärsivien keskuudessa kiertää huhu, että lammen vesi helpottaa kutinaa. Kun psoriasista sairastava nainen on jälleen kerran kastautumassa lammella, hän löytää vedestä miehen ruumiin. Mies oli kuollut pudottuaan jostain korkealta, ja ruumis oli piilotettu lauhdevesilampeen. Tutkinta vie Erlendur Sveinssonin ja Marion Briemin amerikkalaisten tukikohtaan.

Samalla Erlenduria mietityttää taas yksi menneisyydessä tapahtunut selvittämätön katoamistapaus. Vuonna 1953 Dagbjört-niminen tyttö oli koulumatkallaan kadonnut jälkiä jättämättä. 18-vuotiaan Dagbjörtin koulutie kulki ohi Kamp Knoxin parakkileirin, joka oli rakennettu toisen maailmansodan aikana amerikkalaisten merijalkaväkijoukkojen sijoituspaikaksi ja josta sodan loputtua oli tullut köyhien islantilaisten surkea asuinalue.

Minulla on ollut pienoista dekkarikriisiä. Olen viimeisten kuukausien aikana nimittäin lukenut liian monta perushyvää ja keskinkertaista dekkaria, joiden parissa aika ei käy pitkäksi, mutta jotka eivät kuitenkaan ole varsinaisesti olleet mitään lukusukkuloita. Onneksi mokomasta kriiseilystä ei ollut nyt tietoakaan, eikä Arnaldur Indriðason pettänyt minua.

Arnaldur Indriðason osaa taitavasti kuljettaa rinnakkain kahta toisiinsa liittyvää tarinaa kahdessa eri ajassa, eikä Erlendur tälläkään kertaa malta olla tonkimatta menneisyyden salaisuuksia. Dekkarin pääjuoni sijoittuu vuoteen 1979, mutta samaan aikaan Erlendur pähkäilee 1950-luvulla tapahtunutta katoamista. Arnaldur kuvailee varmaotteisesti molempien ajanjaksojen yhteiskuntaa. Henkilöhahmot on uskottavia, aitoja, luontevia. Kerronta on miellyttävän rauhallista, dekkarin tunnelmaan sopivaa.

Muistin piinaamat ei ehkä ole ihan kaikkein parasta Arnalduria mutta voittaa kirkkaasti keskinkertaiset tusinadekkarit. Arnaldur Indriðasonin dekkarit kuuluvat ehdottomasti pohjoismaisen rikoskirjallisuuden parhaaseen A-luokkaan. Suosittelen tutustumaan!

Islanninkielinen alkuteos Kamp Knox, 2014.
Suomentanut Seija Holopainen. Kustantaja Blue Moon, 2016. 295 sivua.

Tiina Martikainen: Jäätyneet kasvot

wp-1484764042176.jpg

Edellisessä bloggauksessani (jossa muuten kehuin Suvi Piiroisen esikoisdekkaria Pahaa parempi) mainitsin lukeneeni vähän, liian vähän Myllylahden kustantamia dekkareita, vaikka muuten paljon rikoskirjallisuutta luenkin. Nyt minulla on ollut ilo tutustua kahteen Myllylahden naisdekkaristiin, ensin Suvi Piiroiseen ja sen jälkeen Tiina Martikaiseen. Piiroinen on esikoiskirjailija, mutta Tiina Martikaisella on takana pidempi ura kirjailijana. Jäätyneet kasvot on toinen osa Martikaisen dekkarisarjasta, joka kertoo naispoliisista ja hänen poliisikoirastaan. Kiitokset arvostelukappaleesta kirjailijalle sekä Myllylahdelle!

Viisikymppinen Pirjo Vaskio löydetään kuolleena hulppean omakotitalon pihalla olevasta uima-altaasta maaliskuisena pakkasyönä. Aviomiehen mukaan Pirjolla oli ollut tapana käydä uimassa säännöllisesti saadakseen helpotusta vaihdevuosien aiheuttamiin kuumiin aaltoihin. Kun rikosylikonstaapeli Hanna Vainio Lohjan poliisista kutsutaan tutkimaan tapausta, hän ihmettelee, miksi naisen hukkuminen on saanut poliisivoimat liikkeelle niin runsain mitoin. Pian Hannalle käy selväksi, ettei kyseessä ole mikään onneton hukkumisonnettomuus, vaan Pirjo Vaskion kuolemasta kehkeytyy kunnon rikostutkinta.

Ensimmäiseksi on pakko kehua Tiina Martikaista omaperäisestä ideasta kirjoittaa dekkarisarja poliisin ja poliisikoiran yhteistyöstä. Satunnaisesti rikoskirjallisuudessa vilahtelee poliisikoiria, mutta en muista aiemmin lukeneeni aikuisille suunnattua dekkaria, jossa poliisikoira olisi näin tärkeässä roolissa, yksi keskeisistä päähenkilöistä. Ja se poliisikoira on muuten rodultaan saksanpaimenkoira, iältään viisivuotias, nimeltään Riina.

Hanna Vainio on miellyttävän tavallinen poliisi. Rikosylikonstaapeli ja poliisikoiranohjaaja. Hänellä ei ole ongelmia alkoholin eikä uhkapelien kanssa, hänen kaapeistaan ei tunnu löytyvän visusti piiloteltuja luurankoja. Yksinhuoltajaäiti teini-ikäiselle tyttärelle. Ex-mies on Hannan ja tytön elämässä mukana enää lähinnä rahallisesti, ja Hanna seurustelee onnellisesti uuden miehen kanssa.

Tiina Martikaisen loihtima rikostarina rullaa jouhevasti eteenpäin. Kuvittelin ensimmäiset luvut luettuani tietäväni, miten Jäätyneet kasvot tulee päättymään, mutta onneksi Martikainen yllättää minut eivätkä rikostutkinnan käänteet suinkaan ole liiaksi ennakolta arvattavissa. Rikostutkinnan ohessa päästään seurailemaan Hanna Vainion ja hänen koiransa Riinan henkilöetsintäkeikkoja, ja yksi keikka on muuttaa kaksikon elämän peruuttamattomasti. Dekkari sopii kuitenkin hyvin myös väkivaltaisempia dekkareita arasteleville, Martikainen ei nimittäin läträile verellä eikä suolenpätkillä.

Muutamia yksityiskohtia jäin lukiessani miettimään, osan koin suorastaan virheellisiksi. Minua kummastutti esimerkiksi se, että Hanna Vainio lainaa omaa poliisikoiraansa muille poliisikoiranohjaajille. Olin kuvitellut poliisikoiran pysyvän tiukasti vain yhden ohjaajan kanssa. Jälkisanoissa Tiina Martikainen kertookin, että ”oikeat poliisikoirat eivät vaihtele ohjaajaa vaan työskentelevät ainoastaan oman kouluttajansa kanssa”. Kirjailijalla on toki oikeus käyttää mielikuvitustaan, eikä fiktiivisen romaanin tarvitse noudattaa orjallisesti tosielämän faktoja.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Myllylahti. 256 sivua.

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi

wp-1484580292728.jpg

Vaikka paljon dekkareita luenkin, Myllylahti on minulle jostain syystä vieraampi kustantamo, eikä näin äkkiseltään mieleeni tule muita Myllylahden kirjailijoita kuin Arttu Tuominen. Tänä vuonna aion korjata tämän epäkohdan ja tutustua minulle uusiin Myllylahden kirjailijoihin. Ensimmäisenä lukuvuoroon pääsi Suvi Piiroisen esikoiskirja Pahaa parempi, joka käynnistää Joensuuhun sijoittuvan dekkarisarjan. Kiitos arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Samalla hetkellä, kun hän oli noussut autoonsa, oli Mia toisella puolen kaupunkia nostettu potkivana ja kiemurtelevana vieraan auton takaosaan, suu peitettynä suurella kädellä, etteivät huudot kuuluisi sivullisten korviin. Koulun pihalle pudonnut vaaleanpunainen kännykkä lojui loskassa. Sen näyttö vilkkui ja se värisi, mutta ääntä siitä ei kuulunut. Eikä siihen koskaan vastattu.

Joulukuinen ilta saa järkyttävän käänteen, kun yhdeksänvuotiaan Mian äiti tulee hakemaan tytärtään taas myöhässä koulun koripallokerhosta ja Mia on sillä välin ehtinyt kadota. Rikostutkija Rob Peuran oma tytär on ollut samaisessa liikuntakerhossa, joten tapaus liippaa läheltä hänen yksityiselämäänsä. Liittyykö Mian katoaminen hänen äitinsä työhön aikuisviihdealalla?

Tarinaa seuraillaan monen henkilön silmin, oman vuoronsa saavat poliisien lisäksi muun muassa koulun vahtimestari ja opettajat. Hyviä ja mielenkiintoisia hahmoja on useampi. Henkilögalleria ei kuitenkaan ole liian laaja, vaan lukija pysyy koko ajan hyvin kärryillä, kuka on poliisin vaimo ja kuka siepatun lapsen äiti. Rikostutkijoihin, erityisesti Väiskiin ja Mariaan, olisi ollut kiva tutustua syvemminkin, mutta eiköhän poliisien tarina jatku dekkarisarjan seuraavissa osissa. Erikoiset etunimet herättivät minussa pientä ihmetystä, supisuomalaiseen joensuulaiseen suuhun luulisi huonosti sopivan Mirinda, Rob, Lotte tai Beata.

Vaikka aihe on niinkin karmea kuin lapsen katoaminen, synkkyyteen ei uppouduta liiaksi, vaan dekkarin sävy pysyy enimmäkseen melko keveänä. Raakuuksilla ei mässäillä, eikä lukijan silmille heitellä jatkuvana virtana vertahyytäviä kohtauksia. Koukuttamisen taidon Piiroinen kyllä osaa, uusia koukkuja ripotellaan sopivassa tahdissa. Juoni etenee paikoitellen ennalta arvattavia polkuja, mutta Piiroinen osaa myös ilahduttavasti yllättää lukijansa. Ja loppu on hengästyttävän jännittävä!

Pahaa parempi ei aivan ole napakymppi, mutta niin hyvin Suvi Piiroinen vakuuttaa minut esikoisellaan, että painan hänen nimensä mieleeni tulevaisuutta varten. Tätä kirjailijaa haluan ehdottomasti lukea toistekin.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Myllylahti. 320 sivua.

Minna Rytisalo: Lempi

wp-1484518338458.jpg

Niin paljon kuin dekkareista pidänkin ja niin kaikkiruokainen kuin dekkarien suhteen olenkin, toisinaan sitä kuitenkin kaipaa luettavakseen jotain aivan muuta. Siispä nyt oli mitä parhain hetki ottaa luettavakseni Minna Rytisalon Lempi. Kuusamolaisen äidinkielenopettajan esikoisromaani on ihastuttanut lukuisia lukijoita, kahminut kirjallisuuspalkintoehdokkuuksia ja herättänyt kansainvälistäkin kiinnostusta. Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Romaanin ensimmäisenä kertojaäänenä on Pursuojan ujo isäntä Viljami, joka hämmästykseen huomaa kauppiaan kauniin Lempi-tyttären valinneen hänet. Lempi on koulussa vuosia istunut valkolakki eikä ole tottunut huushollaamiseen, joten Viljami palkkaa vaimolleen aputytöksi Ellin. Mutta Viljamin ja Lempin onnea kestää vain muutaman kuukauden. Viljami kutsutaan rintamalle, raskaana oleva Lempi jää kotiin Ellin kanssa. Kun Viljami palaa sodasta, Lempi on kadonnut ja Viljamin sydän särkyy.

Katsoin peilistä, miten sormeni silitti poskeasi ja sitten seurasi huultesi ääriviivoja, ja ilmeesi vakavoitui, silmiisi syttyi tumma hehku, se oli sellaista sinä kesänä ja syksynä, että minä sain sen onnen, jota en voi ajatella enää ikinä. Sen kesän muistaminen raastaa rikki ja repii auki. – Viljami

Toisena puheenvuoron saa Pursuojan taloon piikatytöksi palkattu Elli. Salaa Lempiä halveksiva, salaa Viljamia rakastava. Kun Viljami palaa rintamalta kotiin, Lempi on sopivasti kadonnut jäljettömiin. Elli toivoo pääsevänsä Lempin paikalle, talon emännäksi ja Viljamin vaimoksi. Elli sepittää tarinan, että Lempi olisi lähtenyt saksalaisen matkaan ja jättänyt vastasyntyneen lapsensa Ellin hoteisiin.

Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli. Pahinta oli, miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva. – Elli

Kolmantena, viimeisenä, oman näkökulmansa tarinaan pääsee kertomaan Lempin kaksoissisar. Sisko seurustelee saksalaisupseerin kanssa, mutta hänenkään rakkaustarinansa ei pääty onnellisesti. Sisko ei usko Lempin karanneen toisen miehen matkaan ja hylänneen lastaan, ja hän päättää yrittää selvittää sisarensa kohtalon.

Sinä olit minun lisänä ja puolikkaani, eikä sellaista sidettä, joka on kohdussa solmittu, katkaise kuolema tai edes vuosikymmenien välimatka. Kun ajattelen kahta ihmisenalkua tunnustelemassa ja kuuntelemassa toisiaan pimeässä, haromassa toisiaan kohti, sydämiä vastatusten – totta kai sinä olet minulle aina. Se, että menetin sinut, on vaikuttanut minun elämässäni kaikkeen. – Sisko

Minna Rytisalon Lempi on kerännyt niin paljon ylistäviä arvioita bloggaajilta ja kriitikoilta, että en keksi romaanista mitään uutta sanottavaa. Mutta oi, miten upea romaani tämä onkaan! Sivuja kirjassa on vain runsas kaksisataa, mutta Lempi ei silti ole mikään kepeä välipala eikä hetkessä hotkaistavaa huttua. Heti ensimmäisten sivujen myötä ymmärsin lukevani taitavasti kirjoitettua, hienoa ja kypsää esikoisromaania.

Tapahtumien keskiössä ja oikeastaan päähenkilönä on Lempi, joka ei kuitenkaan saa romaanissa omaa suunvuoroa, vaan hänet hahmotellaan muiden kertomuksien pohjalta. Romaani sijoittuu vuoden 1944 kieppeille, mutta Lapin sota saa kirjassa vain pienen sivuroolin, ja Lempi on ennen kaikkea traaginen rakkaustarina. Tajunnanvirtamaista ja vaivatonta kerrontaa joka vie mukanaan. Hieno romaani joka varmasti jää mieleen pitkäksi aikaa.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Gummerus. 234 sivua.
Kannen suunnitellut Jenni Noponen.

Stephen Booth: Vedenpaisumuksen aikaan

wp-1484246896989.jpg

Olen lukenut kaikki aiemmin suomennetut Stephen Boothin dekkarit, ja tämä Vedenpaisumuksen aikaan on jo yhdeksäs suomennos. Boothin dekkarisarja rakentuu kahden päähenkilön ympärille, ylikonstaapelit Ben Cooper ja Diane Fry. Tapahtumat sijoittuvat Derbyshiren kreivikuntaan, kuvitteelliseen Edendalen pikkukaupunkiin. Kirjoissa on oma iso roolinsa Peak Districtilla, Britannian vanhimmilla ja suosituimmalla kansallispuistolla, jonka pohjoinen osa Dark Peak on karua turvenummea ja eteläinen White Peak on puolestaan vehreämpää aluetta.

Aamun uutisissa oli kerrottu, että vuorokauden sademääräennätyksiä oli rikottu jo useaan kertaan. Peak Districtillä oli yhdessä päivässä tullut vettä enemmän kuin normaalisti kuukaudessa. Silti sade ei osoittanut minkäänlaisia lakkaamisen merkkejä. Sitä tuli joka päivä kuin saavista. Pelloista oli tullut liejua ja tiet olivat muuttuneet joiksi. Heinäkuu ja elokuu olivat toistaiseksi olleet fiaskoja, jatkuva sade oli pitänyt turistit poissa ja asuntovaunu- ja telttailualueita oli suljettu ja ulkoilmatapahtumia jouduttu peruuttamaan. Kesä? Tämä muistutti enemmänkin monsuunikautta.

Kuivaa kevättä ja nummipaloja on seurannut erittäin sateinen kesä. Ylikonstaapeli Ben Cooper on pitkällä sairauslomalla, ja Diane Fry on vastentahtoisesti palannut vanhalle työpaikalleen tuuraamaan Cooperia. Kun ojasta löytyy kuollut mies, Cooper ei malta olla sekaantumatta tutkimuksiin.

Fry työnsi kädet taskuihin. Oliko väärin, että hän seisoi täällä märässä metsässä ja toivoi, että tunnistamaton mies oli joutunut rikoksen uhriksi? Todennäköisesti. Kyseessä saattoi ihan hyvin olla itsemurha tai tapaturmainen kuolema. Niitä takuulla tapahtui enemmän kuin murhia. Mutta hänen vaistonsa kertoi jotain muuta. Tämä mies oli päätynyt kuolleena ojaan jonkun toisen tekojen seurauksena.

Stephen Booth ei yritä sekoittaa lukijan päätä psykologisilla kikoilla eikä silmänkääntötempuilla, vaan hän tarjoilee tälläkin kertaa lukijoilleen rauhallista dekkarikerrontaa höystettynä hienolla miljöökuvauksella. Ben Cooper on surusta sekaisin eikä kykene töihin, ja samaan aikaan poliisiasemalla Diane Fry kiristelee ärtyneenä hampaitaan jouduttuaan palaamaan entiselle työpaikalleen. Siinä sivussa poliisien tutkimukset etenevät verkkaisesti ja vettä sataa melkoisesti.

Boothin rikosromaani muistuttaa jossain määrin kahta muuta nyt alkuvuodesta lukemaani Blue Moonin kustantamaa brittidekkaria, Ian Rankinin Toisen miehen haudassa ja Peter Robinsonin Pahaa poikaa. Kaikki kolme ovat nimittäin hyviä perusdekkareita, joiden seurassa viihtyy oivallisesti. Suuret kiitokset arvostelukappaleista Blue Moonille!

Englanninkielinen alkuteos Already Dead, 2013.
Suomentanut Raimo Salokangas.
Kustantaja Blue Moon, 2016. 320 sivua.

Peter Robinson: Paha poika

img_20170104_192735_128.jpg

Pieni helsinkiläinen kustantamo Blue Moon Kirjat julkaisee aina syksyisin muutaman laadukkaan käännösdekkarin, joihin jokaisen dekkarifanin kannattaisi ehdottomasti tutustua. Upeaa, että meille suomalaisille tarjotaan mahdollisuus lukea omalla äidinkielellämme sellaisia erinomaisia kirjailijoita kuin vaikkapa Ian Rankin, Arnaldur Indriðason ja Peter Robinson. Kiitos arvostelukappaleesta Blue Moonille!

Ylikomisario Alan Banks on lähtenyt lomamatkalle lataamaan akkuja. Sillä välin komisario Annie Cabbot lupautuu auttamaan Banksin entistä naapuria, Juliet Doylea, joka on kauhukseen löytänyt aikuisen Erin-tyttärensä huoneesta ladatun aseen. Rikostarkastaja Catherine Gervaise haluaa kaiken hoidettavan sääntöjä noudattaen ja lähettää yksikön noutamaan aseen Doylen kotoa. Poliisin operaatio ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan, ja pian Doylen perheen kotiin joudutaan kutsumaan ambulanssi.

Kun Alan Banks palaa lomamatkaltaan, hän joutuu toteamaan asioiden olevan kotopuolessa todella hullusti. Banksin syrjäinen mökki on muuttunut rikospaikaksi, Tracy-tytär on pakomatkalla pahan pojan kanssa, yksi poliiseista makaa kriittisessä tilassa sairaalan teho-osastolla, ja sisäinen tutkinta suorittaa omia tutkimuksiaan.

Peter Robinson on asunut viimeiset neljäkymmentä vuotta Kanadassa, mutta dekkariensa tapahtumat hän sijoittaa entiselle kotiseudulleen Yorkshireen Pohjois-Englantiin. Paha poika on jo yhdeksästoista Alan Banks -rikosromaani, mutta eipä Robinsonilla tunnu olevan aiheista pulaa, vaan tälläkin kertaa hän on keitellyt varsin herkullisen keitoksen. Vihastuneen naisen hetken mielijohteesta varastamasta aseesta syntyy melkoinen soppa, monta ihmistä joutuu vaaraan, eikä kuolonuhreilta vältytä. Ja voi Alan Banks parkaa, kun rentouttavalta lomalta palatessaan joutuu heti moisen sekasotkun, huolen ja murheen keskelle!

Ennen tätä Robinsonin Pahaa poikaa luin toisen Blue Moonin brittidekkarin, Ian Rankinin Toisen miehen haudassa. Kehuin sen olevan laadukas perusdekkari, vanhaa kunnon poliisitutkintaa, ilman yltiömäistä mäiskettä ja psykologista kikkailua. Samaa linjaa noudattaa myös Robinsonin Paha poika, mutta tämä on ehdottomasti monitahoisempi ja jännittävämpi.

Englanninkielinen alkuteos Bad Boy, 2010.
Suomentanut Ulla Ekman-Salokangas.
Kustantaja Blue Moon, 2016. 381 sivua.

Symppikseen Alan Banksiin voi nyt tammikuussa törmätä myös television puolella. Yle TV1 nimittäin esittää Ylikomisario Banks -sarjan uusia jaksoja lauantai-iltaisin 7.-21. tammikuuta 2017 kello 22.15. Jaksot ovat katsottavissa 14 vuorokauden ajan Yle Areenassa.

Ian Rankin: Toisen miehen haudassa

2016-12-28-18.10.56.jpg.jpg

Olen kymmenisen vuotta sitten lukenut useamman Ian Rankinin rikosromaanin, yhdeksän John Rebus -dekkaria. Sen jälkeen jostain kumman syystä unohdin Ian Rankinin moneksi vuodeksi. Jokin aika sitten sain Blue Moonilta pinon arvostelukappaleita ja ilokseni löysin kirjojen joukosta tämän Rankinin uusimman dekkarin. Miten olinkaan voinut tyystin unohtaa Ian Rankinin?! Kiitos arvostelukappaleesta Blue Moonille!

Rikoskomisario John Rebus on joutunut jäämään eläkkeelle Edinburghin poliisista. Nyt hän työskentelee siviilinä yksikössä, joka tutkii selvittämättömäksi jääneitä törkeitä väkivaltarikoksia. Rebusiin ottaa yhteyttä nainen, joka kertoo 18-vuotiaan tyttärensä kadonneen uudenvuodenaattona 1999. Samalla alueella on myöhemmin kadonnut jäljettömiin muitakin naisia, ja Rebus alkaa tutkia katoamistapauksia yhteistyössä rikoskomisario Siobhan Clarken kanssa. Kadonneiden naisten lisäksi John Rebusia mietityttää sisäisen tutkinnan Malcolm Fox, joka on ottanut Rebusin suurennuslasinsa alle.

Katsoi sitä mistä suunnasta tahansa, Rebus oli ongelma. Siobhan Clarken täytyi tietää se. Hän ei ollut typerä. Poliisimestarinkin olisi pitänyt tietää. Oliko Rebusilla jonkinmoinen ote poliisimestariin – oliko siinä selitys? Jotakin haudattuna arkistoihin? Ja ehkä oli ote myös rikoskomisario Clarkeen – ote joka oli jäänyt Foxilta huomaamatta, niin huolellinen kuin hän olikin.

Ian Rankinin Toisen miehen haudassa on jo kahdeksastoista John Rebus -rikosromaani. Ja ensimmäinen jossa sympaattinen Rebus on eläkkeellä rikoskomisarion virasta, vaikka eihän John Rebus malta viettää leppoisia eläkepäiviä eikä pysytellä pois poliisilaitokselta. Kirjan tunnelma on silti varsin rauhallinen, eikä taitava kirjailija Ian Rankin sorru tarpeettomaan hötkyilyyn. Kerronta on sujuvaa, huumoria pilkahtelee ilahduttavasti, rikostutkinta on uskottavaa.

Ian Rankinin John Rebus -sarja pitää sisällään laadukkaita perusdekkareita. Näitä lukee mielellään ja näiden parissa viihtyy hyvin. Rankin ei tarjoile lukijoilleen yltiömäistä mäiskettä, ei hurjaa kilpajuoksua aikaa vastaan, ei hillittömiä ammuskelukohtauksia. Eikä tarvitsekaan. Luen erittäin mielelläni välillä tällaisia perinteisiä brittidekkareita, vanhaa kunnon poliisitutkintaa, ilman psykologista jännitystä ja hiipivää kauhua.

Englanninkielinen alkuteos Standing in Another Man’s Grave, 2012.
Suomentanut Ulla Ekman-Salokangas. Kustantaja Blue Moon, 2016. 400 sivua.

Kirjavuosi 2016

img_20161110_123101.jpg

Olen kirjoitellut kirjajuttuja nettiin vuodesta 2004 lähtien, joten takana on jo huimat kaksitoista vuotta. Matkan varrella on muutoksia tapahtunut, jutut ovat pidentyneet, mutta perusidea on pysynyt kaikki vuodet samana. Alkuvuodesta 2016 Luetut.netissä tapahtui isompi mullistus, kun siirryin WordPressin alustalle, enkä ainakaan vielä ole katunut muuttoa. Kyllästymisenkään merkkejä ei ole ilmassa, joten eiköhän Luetut.net jatka entisellään myös vuonna 2017.

Nykyajan hektisessä elämässä monilla on hankalaa löytää aikaa lukemiselle ja pystyä rauhoittumaan kirjan ääreen. Itsekin huomaan, että jos (ja kun!) luen kirjaa lyhyissä pätkissä, pitkäjänteinen lukeminen koettelee keskittymiskykyä. Ja jos lukemiseen tulee jostain syystä useamman päivän tauko, kirjan pariin hiljentyminen tuntuu yllättävän työläältä. Kirjat ovat kuitenkin niin tärkeä osa elämääni, että minun on hyvin vaikeaa kuvitella elämää ilman kirjoja, ilman Luetut.netiä.

Tänä vuonna luin yhteensä 65 kirjaa, lähes 25 000 sivua. Eli neljästä seitsemään romaania kuukaudessa, keskimäärin 480 sivua viikossa. Mukaan olen laskenut vain kaikki äänettömästi lukemani kirjat, en siis lapselle ääneen luettuja kirjoja. Tavoitteeni oli lyödä viime vuosien lukuennätykset, ja siinä minä onnistuin, vuodesta 2016 tuli paras kirjavuosi moneen vuoteen. Kaukana on kuitenkin ne ajat, jolloin luin reippaasti yli sata kirjaa vuodessa, enkä lähivuosien aikana usko kykeneväni moisiin lukusuorituksiin.

Olen huono järjestämään kirjoja mihinkään paremmuusjärjestykseen. Joka vuosi kuitenkin muutama kirja nousee ylitse muiden ja jää pitkäksi aikaa pyörimään mieleen. Tänä vuonna lukemistani kirjoista voisin suositella vaikkapa Lauren Beukesin Zoo Cityä tai Antti Tuomaisen Miestä joka kuoli. Zoo City on räväkkää ja viiltävää urbaania fantasiaa, Mies joka kuoli on eittämättä paras tänä vuonna lukemani dekkari.

Monen vuoden bloggaamisen jälkeen minussa herättää yhä edelleen suurta ihmetystä ja kiitollisuutta se, miten paljon kävijöitä blogiini eksyy päivittäin. Kiitos teille jokaiselle! Vuonna 2016 Luetut.netin luetuimpien juttujen listalla on ylivoimaisena ykkösenä Alkuvuoden 2016 parhaat dekkarit. Toiseksi eniten blogissani on tänä vuonna herättänyt kiinnostusta Hjorthin & Rosenfeldtin Hylätyt. Kolmatta ja neljättä sijaa luetuimpien postauksien listalla pitää kaksi hienoa ja jännittävää suomalaista romaania, Arttu Tuomisen Murtumispiste ja Tiina Raevaaran Korppinaiset. Vuoden viidenneksi luetuimmaksi jutuksi kiri vasta tällä viikolla julkaistu Loppuvuoden 2016 parhaat dekkarit.

Ihanaa kirjavuotta 2017 kaikille! Iloa, onnea ja terveyttä! ❤