Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Luuarkeologi Ruth Galloway löytää kaivaukselta naisen luurangon. Toisen käsivarren paikalla on rautakoukku. Ruth arvelee kyseessä olevan 1800-luvulla elänyt Jemima Green eli toiselta nimeltään Koukkumuori. Yksi Norfolkin historian pahamaineisimmista ja kammottavimmista murhaajista. Jemima Green otti rahasta kasvattilapsia ja kohteli heitä kaltoin, kunnes hän lopulta joutui tuomiolle murhista ja hirtettiin.

Rikoskomisario Harry Nelson tutkii tapausta, jossa nuori äiti on juuri menettänyt kolmannen lapsensa. On mahdollista, että pienet pojat ovat kuolleet luonnollisesta syystä, johonkin perinnölliseen sairauteen. Tai sitten äiti on kylmäverinen murhaaja.

* * *

Yöpöydälläni on pino elo-syyskuussa ilmestyneitä uutuuskirjoja. Enimmäkseen dekkareita ja psykologisia trillereitä, pari muutakin kirjaa. Yleensä nappaan luettavakseni pinon päällimmäisen (eli vanhimman) kirjan, mutta tällä kertaa tein poikkeuksen. Kaipasin jotain kevyehköä ja viihdyttävää, ei liian jännää, joten kaivoin kirjapinon uumenista uusimman suomennetun Ruth Galloway -dekkarin Kadonneet ja kuolleet. Kirja julkaistiin nyt syyskuussa.

Minä niin pidän dekkarisarjoista! Ihanaa jälleen palata Englannin itärannikolle Norfolkin karuihin maisemiin vanhojen tuttujen henkilöhahmojen seuraan, lukea heidän tuoreimpia kuulumisiaan ja jännittää heidän puolestaan. Luuarkeologi Ruth Galloway on fiksu tyyppi, helposti lähestyttävä ja herttaisen inhimillinen. Ikävä kyllä Ruth ei puhu itselleen kovinkaan kauniisti ja moittii ankarasti omaa painoaan, ulkonäköään. Vaativan työn ja yksinhuoltajaäitiyden yhdistäminen on haastavaa, ja omat vaikeutensa Ruthin elämään tuo mutkikas suhde rikoskomisario Harry Nelsonin kanssa.

Kadonneet ja kuolleet on Goodreadsin arvosteluissa kärkipäässä Ruth Galloway -dekkareista, yli nelosen keskiarvolla, ja hyvä dekkari tämä onkin. Vaikka kirjassa vilisee kadonneita ja kuolleita lapsia niin nykyajassa kuin myös menneisyydessä, Elly Griffiths ei synkistele liikaa, vaan dekkarin sävy pysyy enimmäkseen kepeänä. Ihmissuhdesoppaa, vanhemmuutta. Televisiosarjan kuvauksia, syntymäpäiväillallisia, hiekkaleikkejä rannalla. Liian höttöiseksi ei touhu kuitenkaan lipsahda, ja rikosjuoni kantaa hyvin alusta loppuun. Viihdyin.

Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Englanninkielinen alkuteos The Outcast Dead, 2014.
Suomentanut Anna Kangasmaa.
Kustantaja Tammi, 2019. 352 sivua.
Kannen suunnitellut Markko Taina.

* * *

Suomennetut Ruth Galloway -dekkarit:
1. Risteyskohdat (The Crossing Places 2009, suomennettu 2017)
2. Januksen kivi (The Janus Stone 2010, suomennettu 2017)
3. Jyrkänteen reunalla (The House at Sea’s End 2011, suomennettu 2018)
4. Käärmeen kirous (A Room Full of Bones 2012, suomennettu 2018)
5. Korppikuningas (A Dying Fall 2013, suomennettu 2019)
6. Kadonneet ja kuolleet (The Outcast Dead 2014, suomennettu 2019)
7. Aavekentät (The Ghost Fields 2015, suomennetaan 2020)

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

”Siinä ongelma juuri onkin, näet sen mitä haluat nähdä, et sitä mitä sinulle näytetään. Juuri tämä sinulta meni ohi kaksikymmentä vuotta sitten.”
Ne olivat Stephanien viimeiset sanat. Hän käveli pois ja jätti minulle vain arvoituksen, käyntikortin sekä valokopion lehtiartikkelista.

Teatterifestivaalien avajaispäivänä vuonna 1994 Orphean rauhallisessa rantakaupungissa tapahtuu järkyttävä joukkomurha. Kaupunginjohtajan perhe sekä sattumalta talon lähellä lenkkeillyt nainen murhataan. Nuori innokas poliisi Jesse Rosenberg ja hänen työparinsa Derek Scott tekevät uutterasti töitä, ratkaisevat tapauksen ja löytävät syyllisen.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin vuonna 2014 toimittaja Stephanie Mailer marssii ylikomisario Jesse Rosenbergin läksiäisjuhlaan ja ilmoittaa Jessen möhlineen joukkomurhatapauksen tutkinnassa, erehtyneen syyllisestä. Sen jälkeen Jesse ei enää tapaa nuorta toimittajaneitokaista, Stephanie Mailer nimittäin katoaa samana päivänä jäljettömiin.

Ansiokkaan uran tehnyt nelikymppinen Jesse Rosenberg on jo jäämässä eläkkeelle poliisivoimista, mutta kahdenkymmenen vuoden takainen neloismurha sekä Stephanie Mailerin katoaminen eivät jätä häntä rauhaan. Onko poliisi todellakin erehtynyt syyllisestä, tuomittiinko murhista aikoinaan väärä mies? Entä mitä Stephanielle on tapahtunut? Jesse alkaa penkoa sekä vanhaa tapausta että toimittajan katoamista.

* * *

Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Baltimoren sukuhaaran tragedia. Stephanie Mailerin katoaminen. Paksuja kirjoja, pitkiä nimiä. Sveitsiläisen Joël Dickerin (s. 1985) romaanit tuntuvat vahvasti jakavan mielipiteitä, mutta minua kiehtoo hänen tapansa kertoa tarinoita. Miten hän osaa koukuttaa lukijansa, raotella salaisuuden verhoa taitavasti, räväyttää yllätyksiä yllätyksien perään.

Syyskuuni siis käynnistyi muhkealla, yli 700-sivuisella Stephanie Mailerin katoamisella. Juoni on monitahoinen ja polveileva, monessa aikatasossa kulkeva, ja henkilögalleria on mittava. Tuhdista sisällöstään huolimatta romaani onnistuu kuitenkin olemaan helppo- ja nopealukuinen. Tärkeimmät henkilöhahmot löytyvät listattuna kirjan alusta, mutta pysyin hyvin kärryillä jokaisen hahmon henkilöllisyydestä enkä joutunut kertaakaan turvautumaan listaan.

Joël Dickerin Stephanie Mailerin katoaminen ei saanut Hesarin kirjallisuuskriitikolta kovinkaan mairittelevia kommentteja, mutta minuun tämä kolahti. Toki osa juonenkäänteistä on kömpelöhköjä ja epäuskottavia, henkilöhahmoissa on pateettisuutta ja teennäisyyttä, mutta viihdyin Dickerin seurassa silti erinomaisesti. Nautin juonivetoisen romaanin ylenpalttisesta runsaudesta, lukemattomista käänteistä, koukuista ja yllätyksistä. Joël Dicker pitää kaikki langat hyppysissään ja juoksuttaa tarinaa vangitsevasti eteenpäin. Erittäin koukuttava dekkari!

Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Ranskankielinen alkuteos La Disparition de Stephanie Mailer, 2018.
Suomentanut Kira Poutanen. Kustantaja Tammi, 2019. 716 sivua.

Elokuun 2019 kirjat

Elokuu. Vähän haikea fiilis. Kesäloma on ohi, arkeen on palattu. Hyvästi leppoisat kesäpäivät, tervetuloa raikkaat syystuulet ja värikkäät lehdet. Seuraavaan kesälomaan on taas monta kuukautta aikaa. Mutta onneksi kirjoihin voi uppoutua mihin vuodenaikaan tahansa, muulloinkin kuin vain kesälomalla.

Heinä-elokuun vaihteessa hankin vihdoinkin itselleni lukulaitteen, jonka ostamista olin ehtinyt jo pitkään pähkäillä. Todennäköisesti sähköisten kirjojen lukeminen lisääntyy, kun ei tarvitse lukea enää kännykältä tai pädiltä. Elokuun aikana luin loppujen lopuksi vain neljä e-kirjaa ja yhden kirjastosta lainatun kirjan sekä neljä arvostelukappaletta. Yhteensä yhdeksän kirjaa.

Elokuun mielenkiintoisiin tietokirjoihin lukeutuu Marcus Rosenlundin Sää joka muutti maailmaa, kiehtova katsaus siitä miten sää ja ilmasto ovat merkittävästi vaikuttaneet historian kulkuun ja ihmisten elämään. Tom Phillipsin Ihmiset – Näin munasimme kaiken käy läpi ihmiskunnan suurimpia mokauksia, me ihmiset olemme nimittäin vuosituhansien kuluessa ehtineet hääräillä kaikenlaista typerää miettimättä seurauksia.

Elokuussa luetuista romaaneista voisin myös suositella muutamaa. Alex Michaelidesin Hiljainen potilas on jakanut paljon mielipiteitä ja ymmärränkin sen, mutta minä pidin tästä psykologisesta trilleristä, jonka keskiössä on pakkomielteinen psykoterapeutti ja miehensä murhasta tuomittu nainen. Camilla Greben Horros on vangitseva ja virheetön dekkarihelmi, silkkaa ihanaa lukunautintoa alusta loppuun.

Elokuun kirjat:
78. 📱 Miska Rantanen: Kalsarikänni – Suomalainen opas hyvään elämään (S&S, 2018) ⭐ 2/5
79. 📱 Marcus Rosenlund: Sää joka muutti maailmaa (S&S, 2019) ⭐ 4/5
80. 📱 Anja Kulovesi: Kesytä kiire! (Saga Egmont, 2019) ⭐ 2/5
81. 📘 Alex Michaelides: Hiljainen potilas (Gummerus, 2019) ⭐ 4/5
82. 📘 Seidi Saikkonen: Yvonnen talo (Kosmos, 2019) ⭐ 3/5
83. 📱 Tom Phillips: Ihmiset – Näin munasimme kaiken (Tammi, 2019) ⭐ 4/5
84. 📘 Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa (Gummerus, 2017) ⭐ 3/5
85. 📘 Camilla Grebe: Horros (Gummerus, 2019) ⭐ 5/5
86. 📘 Katrine Engberg: Krokotiilinvartija (Otava, 2019) ⭐ 3/5

Olettehan muuten huomanneet, että minua ja Luetut.netiä voi seurata niin Facebookissa ja Instagramissa kuin myös Goodreadsissa. Instagramin tarinoissa jaan kirjajuttujen lisäksi myös kaikenlaista arkipäiväistä menoa, ja Instagram Direct on kenties nopein tapa ottaa yhteyttä minuun. Goodreadsiin päivitän aina säännöllisesti lukemani ja kuuntelemani kirjat, usein myös kirjoitan muutaman rivin kommentin kirjasta.

Katrine Engberg: Krokotiilinvartija

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Hänen sydämensä räpisteli kuin undulaatti, joka pyrkii pakoon häkistään. Hän oli lamaantunut, paniikki riehui hänen voimattomassa kehossaan.

Vanhus löytää alakerran naapurinsa elottomana. Kaikkialla on verta. Nuori nainen on murhattu raa’asti, ja tekijä on kaivertanut uhrin ihoon erikoisen kuvion. Pian tapausta tutkivat poliisit saavat selville, että uhrin vuokranantaja on käyttänyt vuokralaistaan julkaisemattoman romaaninsa henkilöhahmona ja että myös romaanikäsikirjoituksessa nuori nainen murhataan.

”Rikospaikoilta löydetyt todisteet viittaavat sen sataan eri suuntaan. Jotka kaikki ovat vääriä. Ihan kuin olisimme peilin nurjalla puolella.”

Tanskalaisen Katrine Engbergin esikoisromaani Krokotiilinvartija aloittaa dekkarisarjan, jonka pääosassa häärivät Kööpenhaminan poliisin rikostutkijat Jeppe Kørner ja Anette Werner. Tanskassa tätä sarjaa on ehditty jo julkaista kolmen kirjan verran, ja sarjan neljäs osa ilmestyy ihan näinä päivinä. Hienoa että Otava on alkanut suomentaa sarjaa ensimmäisestä kirjasta alkaen, eikä suomalaisten lukijoiden tarvitse hypätä Kørnerin ja Wernerin matkaan keskeltä sarjaa.

Rikospoliisit Jeppe Kørner ja Anette Werner ovat toistensa täysiä vastakohtia, jopa epäuskottavissa määrin. Jeppe on joutunut avioeron jyräämäksi, Anette on onnellisesti naimisissa. Jeppe närsii ruokaansa innottamasti, Anette ahmii kaiken hyvällä ruokahalulla. Jeppen mielestä koirat ovat vastenmielisiä, Anette rakastaa kaikkia eläimiä.

Katrine Engbergin Krokotiilinvartija on kaikin kaikkiaan ihan kelpo esikoisdekkari, ja voisin lukea tätä sarjaa toistekin. Kerronta ja henkilöhahmot tuntuvat paikoitellen väkinäisiltä, enkä pitänyt yhdestäkään kirjan hahmosta, mutta silti viihdyin kirjan seurassa hyvin. Mielenkiintoinen juoni ja yllättäviä käänteitä. Loppu oli oikein jännä.

Jeppe katseli maahan, puistokäytävän soralle varisseita kuihtuneita kukintoja, pulunpaskoja. Juuri nyt se tuntui hänestä aika hyvältä kuvalta Kööpenhaminasta: terälehtien ja paskan mosaiikkia.

Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Tanskankielinen alkuteos Krokodillevogteren, 2016.
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen.
Kustantaja Otava, 2019. 398 sivua.

Camilla Grebe: Horros

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Olimme ihan tavallinen perhe.
Se oli ihan tavallinen aamu, jonka jälkeen mikään ei enää ollut entisellään.

Manfred on yli viisikymppinen rikospoliisi. Hänellä on edellisestä avioliitostaan kolme aikuista lasta ja uuden vaimonsa kanssa pieni tytär. Mutta eräänä aamuna tapahtuu traaginen onnettomuus, ja Manfredin onnellinen perhe-elämä särkyy hetkessä synkiksi sirpaleiksi. Manfred jää pitkälle sairauslomalle, ja töihin palattuaan hän saa heti pari ikävää murhaa selvitettäväkseen.

Sanotaan, ettei Herra anna ihmiselle raskaampaa taakkaa kuin hän jaksaa kantaa, mutta välillä en ole siitä aivan varma.

Pernilla on 36-vuotias yksinhuoltajaäiti. Hartaan uskovaisesta perheessä varttunut Pernilla pelkää olevansa äitinsä kaltainen, pirun riivaama, ja siirtäneensä pahuuden eteenpäin myös pojalleen Samuelille. Pernilla on yrittänyt parhaansa, ohjata poikaansa oikealle tielle, mutta Samuel on lopettanut lukion eikä päästä Herraa sydämeensä. Ja sitten Pernilla löytää Samuelin huoneesta huumeita ja ajaa poikansa pois kotoa.

Olen ihan helvetin kusessa.

Samuel on 18-vuotias poika, joka möhlii pahasti, suututtaa äitinsä ja saa kaiken lisäksi peräänsä vihaisen venäläisen huumediilerin. Samuel pakenee ja päätyy pieneen merenrantakylään. Kodittomana ja nälkäisenä hän päättää ottaa vastaan työn vammaisen pojan avustajana ja muuttaa ikäisensä pojan sekä tämän äidin luo. Mutta työ on tylsää, koti-ikävä vaivaa, eikä mikään mene suunnitelmien mukaan.

* * *

Ruotsalainen Camilla Grebe on ehdottomasti yksi lempidekkaristeistani. Yli viisisataasivuiset romaanit on pakko ahmaista hetkessä, Greben kirjoja ei todellakaan malta laskea käsistään. Kun jää pettää alta oli vetävä jännäri, Lemmikki oli täydellinen lukunautinto. Ja ihanaa, nyt käsissämme on Camilla Greben ihkauusi dekkari, joka kantaa hyistä nimeä Horros.

Horros on itsenäinen jatko-osa kahdelle edelliselle dekkarille, joten osa henkilöhahmoista on ennestään tuttuja, mutta paljon esitellään myös uusia tyyppejä. Horroksen keskiössä on kolme mielenkiintoista, eri-ikäistä ja erilaista päähenkilöä, joiden ympärille Camilla Grebe on rakentanut moniulotteisen rikosromaanin. Liki kuusisataa sivua on kirjassa paljon, mutta mitään en karsisi Horroksesta pois. Koukuttava kertomus soljuu notkahtelematta ensimmäisiltä sivuilta viimeisille saakka, tempaa lukijan tiukasti mukaansa, eikä yksikään kolmesta kertojaäänestä ole tylsä ja tarpeeton. Poikkeuksellisesti en edes yrittänyt aavistella, miten juoni tulee etenemään, vaan keskityin vain nauttimaan hienosta matkasta. Fantastisen sujuvaa ja hiottua tekstiä, sopivasti koukkuja ja jännitystä.

Camilla Grebelle tyypilliseen tapaan myös Horros pitää sisällään kantaa ottavia yhteiskunnallisia teemoja. Niitä ei kuitenkaan alleviivailla liiaksi, vaan ne solahtavat luontevasti tarinaan. Rumaa itsekeskeisyyttä ja raadollista nettimaailmaa mutta myös vahvaa äidinrakkautta ja ihailtavaa periksiantamattomuutta. Nuorison kipuilua ja vanhemmuuden tuskaa.

Kirjan kannen mainosteksti toitottaa, että Camilla Grebe vain paranee ja paranee. Ensimmäinen Kun jää pettää alta oli näistä kolmesta selvästi heikoin, vaikka huono ei sekään ollut. Lemmikki oli erinomainen dekkari, ehdottomasti yksi viime vuoden parhaista, ja myös tälle Horrokselle annan täydet viisi tähteä. Vangitseva ja virheetön dekkarihelmi, silkkaa ihanaa lukunautintoa alusta loppuun.

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Ruotsinkielinen alkuteos Dvalan, 2018.
Suomentanut Sari Kumpulainen.
Kustantaja Gummerus, 2019. 589 sivua.

Seidi Saikkonen: Yvonnen talo

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Kahdeksan vuotta on kulunut noista äänensävyistä, lauseista, pienistä teoista. Mutta melkein kokonaisen vuoden ne olivat minun elämäni. Se on pitkä aika olla kaksin.

Muutama viikko sitten löysin postilaatikostani Kosmoksen lähettämän yllätyksen. Ohuen pehmeäkantisen ennakkokappaleen. Seidi Saikkosen Yvonnen talo. En tiennyt kirjasta mitään, en edes lukenut takakannen tekstiä, mutta päätin ottaa kirjan luettavaksi virallisen julkaisupäivän (8.8.) tienoilla. Ja niinpä yhtenä elokuisena lauantaipäivänä lukaisin parisataasivuisen kirjan yhdeltä istumalta.

Kirjan päähenkilö Anna Suoranta matkustaa Sveitsiin hautajaisiin. Kahdeksan vuotta sitten hän työskenteli pienessä sveitsiläisessä kylässä henkilökohtaisena avustajana, auttoi pyörätuolissa istuvaa Yvonnea arkisissa askareissa ja perhosharrastuksen kanssa. Nyt Yvonne on kuollut tapaturmaisesti, ja Anna on kutsuttu hänen hautajaisiinsa. Mutta mitä kahdeksan vuotta sitten tapahtui, miksi Anna lähti silloin niin kiireellä pois Yvonnen talosta?

Sanoin itselleni: lopeta jo, lähde. Sanoin itselleni: älä lähde. Olin junaradan ainoalla raiteella.

Tarinaa kuljetetaan limittäin niin nykyaikaa seuraillen kuin myös kahdeksan vuoden takaisia tapahtumia muistellen. Kirjan unenomainen tunnelma johtuu kenties Seidi Saikkosen lyhyistä lauseista ja päähenkilön uppoutumisesta jatkuvasti muistoihinsa. Saikkosen niukat, tiiviit lauseet vaativat minulta aluksi pientä totuttelua, mutta lopulta viehätyin hänen vähäeleisestä tyylistään viedä tarinaa eteenpäin.

Pidän kovasti kirjan ideasta, ja Saikkonen onnistuu juonenkäänteillään yllättämään minut. Olisin mielelläni tutustunut syvemminkin henkilöhahmoihin sekä miljööseen, eikä ripaus lisää jännitystä olisi ollut yhtään pahitteeksi. Kirjan loppukaan ei täysin tyydyttänyt minua. Mutta kaiken kaikkiaan Yvonnen talo on ihan viihdyttävä ja ahmittava esikoisromaani.

Kiitos arvostelukappaleesta Kosmokselle!

Julkaistu vuonna 2019.
Kustantaja Kosmos. 189 sivua.
Kannen suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Taidemaalari Alicia Berenson ampuu aviomiestään useita kertoja päähän. Murhan motiivi jää hämärän peittoon. Ennen murhaa aviopari oli vaikuttanut onnelliselta ja syvästi rakastuneilta, eikä heillä ollut rahahuolia. Alicia ei miehensä kuoleman jälkeen puhu sanaakaan, eikä hän anna mitään selitystä teolleen, mutta yhden arvoituksellisen taulun hän maalaa. Tuomari päätyy pitämään puhumatonta Aliciaa vähentyneesti syyntakeisena, ja Alicia passitetaan hoitoon Groven oikeuspsykiatriseen hoitolaitokseen.

Kuusi vuotta myöhemmin kriminaalipsykoterapeutti Theo Faber hakeutuu töihin Groveen. Alician tapaus on kiinnostanut häntä suuresti, ja kun Grovessa avautuu paikka, hän lähettää työhakemuksen matkaan. Theo uskoo pystyvänsä auttamaan Aliciaa paremmin kuin moni muu ja saavansa Alician taas puhumaan. Mutta olisiko sittenkin parempi olla sekaantumatta Alician tapaukseen?!

* * *

Alex Michaelides on syntynyt Kyproksella, opiskellut kirjallisuutta Cambridgessä ja käsikirjoittamista Los Angelesissa. Nykyisin hän asuu Lontoossa. Hiljainen potilas on hänen esikoistrillerinsä. Ja melkoinen esikoinen onkin! Hiljainen potilas on nimittäin rikkonut maailmanennätyksen, kun kirjan oikeudet myytiin yli 40 kielelle jo ennen varsinaista julkaisua. Kirja on keikkunut New York Timesin myyntilistan ykkösenä, ja onpa kirjan elokuvaoikeudetkin jo ostettu.

Olen pitkin kesää hypistellyt saamaani ennakkokappaletta, mutta maltoin säästellä tämän elokuun alkuun, piristykseksi kesäloman jälkeiseen aikaan, arkeen paluuseen. Kirjan aloitettuani ahmaisin tämän nopeassa tahdissa. Alex Michaelides herättelee lukijan mielenkiinnon heti ensimmäisissä luvuissa, ja sen jälkeen sitä vain hotkii lukuja lukujen perään, haluaa tietää miten tarina etenee. Kerronta on melko hidastempoista, mutta koukkuja on ripoteltu matkan varrelle sen verran, että kirjan parissa malttaa pysyä. Psykologiaa ja ihmismielen särkymistä on tarjolla runsaasti, varsinainen trillerimäisyys astuu kunnolla mukaan oikeastaan vasta kirjan loppupuolella.

Aliciasta en halua paljastaa teille mitään, lukekaa kirja itse. Mutta Theo on herkullisen ristiriitainen henkilöhahmo. Toisaalta fiksun ja mukavan oloinen mies, toisaalta ihan hukassa itsensä ja elämänsä kanssa. Rikkinäinen ja pelottavan pakkomielteinen. Psykoterapeutti joka todellakin tarvitsee myös itse terapiaa. Mutta kuten Theo kirjassa toteaa, me ihmiset taidamme kaikki olla vähän sekaisin, jotkut vain hieman enemmän kuin toiset.

Alex Michaelides on kertonut halunneensa kirjoittaa kirjan, jollaisen hän itse haluaisi lukea. Hiljainen potilas on myös kirja jonka minä haluan lukea. Nautin verkkaisesti etenevistä psykologisista trillereistä, jotka paljastavat lukijalle salaisuutensa hiljalleen, pieni pala kerrallaan, lopussa vauhtia kiihdyttäen. Osan olin aavistellut etukäteen, mutta Michaelides onnistuu myös yllättämään, iskee jalat alta ja saa sydämen pamppailemaan. Onkohan tässä tämän syksyn paras psykologinen trilleri?!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos The Silent Patient, 2019.
Suomentanut Antti Autio.
Kustantaja Gummerus, 2019. 454 sivua.

Heinäkuun 2019 kirjat

Vietin koko heinäkuun kesälomalla. Etukäteen ajatellen kuukaudesta olisi siis pitänyt tulla vuoden paras lukukuukausi. Mutta lomalla päivät täyttyivät muista kivoista puuhista, enkä monena päivänä tarttunut kirjaan ollenkaan. Alkukuusta kuuntelin nopeassa tahdissa kaksi äänikirjaa, mutta sen jälkeen äänikirjat saivat väistyä painettujen ja sähköisten kirjojen tieltä. Heinäkuussa siis vain kaksi kuunneltua äänikirjaa. Lisäksi luin kuusi arvostelukappaletta sekä kolme e-kirjaa ja yhden kirjastosta lainatun kirjan. Yhteensä kaksitoista kirjaa.

Heinäkuuhun ei osunut yhtään todellista timanttia, mutta monta hyvää kirjaa luin heinäkuun aikana. Voisin suositella vaikkapa Emelie Scheppin Kadonnutta poikaa, dekkarisarjan neljäs osa jatkaa vanhalla tutulla linjalla, säpinää riittää jatkuvalla syötöllä, yllättäviä juonenkäänteitä ja teräviä koukkuja. Roope Lipastin Jälkikasvukausi on osuvasti ja humorisesti kerrottu tarina perheestä, jossa aikuiset ihmettelevät reippaan pojannassikan tilalle yhtäkkiä ilmestynyttä kiroilevaa teiniä. Alan Bradleyn Kuolon kultaiset kiehkurat on kymmenes osa ihastuttavasta Flavia de Luce -dekkarisarjasta, ahmin kirjan lähes yhdeltä istumalta. Liane Moriartyn Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista ei ole parasta Moriartya, mutta siitäkin huolimatta romaani tarjoaa hykerryttävän herkullista lukuhetkiä.

Tämä on erinomainen kirjavuosi! Viime vuonna eli 2018 minä luin ja kuuntelin yhteensä 71 kirjaa, vuoden 2017 saldo oli 72 kirjaa, vuonna 2016 luin 65 kirjaa. Nyt tämä vuosi on vasta heinäkuussa, silti olen jo ehtinyt ahmaista enemmän kirjoja kuin viime vuonna koko vuoden aikana! Mitään lukutavoitteita en ole tälle vuodelle asettanut, en halua suorittaa harrastustani, mutta silti olen kieltämättä ilahtunut. Ehkäpä tänä vuonna pääsen pitkästä aikaa yli sadan kirjan tahtiin?!

Heinäkuun kirjat:
66. 🎧 Jørn Lier Horst: Hylkiöt ⭐ 4/5
67. 🎧 Anna Jansson: Sokea hetki ⭐ 2/5
68. 📘 Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä ⭐ 3/5
69. 📘 Sofie Sarenbrant: Osasto 73 ⭐ 3/5
70. 📘 Emelie Schepp: Kadonnut poika ⭐ 4/5
71. 📘 Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto – Anna haukku! ⭐ 2/5
72. 📘 Roope Lipasti: Jälkikasvukausi ⭐ 4/5
73. 📘 Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat ⭐ 4/5
74. 📱 Lucinda Riley: Seitsemän sisarta ⭐ 3/5
75. 📱 Saku Tuominen: Hyvä elämä – Lyhyt oppimäärä ⭐ 4/5
76. 📱 Sanna Aulankoski & Maaret Lundahl: Voimat takaisin – Tietoa ja dialogia työuupumuksesta ⭐ 3/5
77. 📘 Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista ⭐ 4/5

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Kymmenen päivän hyvinvointiretriitti hotellissa. Yhdeksän vierasta. Frances on viisikymppinen lapseton sinkku, kirjoittanut liudan romanttisia bestsellereitä, kärsii särkyneestä sydämestä. Ben ja Jessica ovat rikas nuoripari, jotka ovat tulleet retriittiin pelastaakseen avioliittonsa. Tony on ylipainoinen ja tuntee olonsa kaikin puolin surkeaksi. Carmel on neljän tytön äiti, takana kipeä avioero. Lars on perheoikeusjuristi, jonka harrastuksena on erilaiset hyvinvointiretriitit. Napoleon, hänen vaimonsa Heather ja heidän parikymppinen tyttärensä Zoe ovat kokeneet jotain hyvin surullista ja traagista.

Ylellisen terveys- ja hyvinvointikeskuksen johtajana toimii Maša Dmitritšenko. Älylaitteet, sokeri, alkoholi ja kofeiini ovat retriitissä kiellettyjen listalla, eikä kirjojen lukemistakaan suositella. Sen sijaan hotellivieraiden tiiviiseen päiväohjelmaan kuuluu muun muassa terveellisiä smoothieita, joogaa ja meditointia. Maša ei kuitenkaan halua vain tyytyä auttamaan retriittiin osallistuvia painonpudotuksessa tai parisuhteen korjaamisessa, vaan hän haluaa tarjota asiakkailleen paljon mullistavamman kokemuksen.

”Kymmenen päivän kuluttua ette enää ole samoja ihmisiä kuin nyt.”
Kukaan ei liikahtanutkaan.
Frances tunsi, kuinka toivo kohosi huoneessa kuin hienoinen utu. Toivo muutoksesta, muuttumisesta toiseksi, muuttumisesta paremmaksi.

Australialaisen Liane Moriartyn romaaneja on myyty maailmanlaajuisesti miljoonia kappaleita. Eikä ihme. Olen lukenut kaikki suomennetut Liane Moriartyn kirjat ja ihastunut hänen tyyliinsä yhdistellä kepeää viihdettä ja pientä jännitystä vangitsevaksi kokonaisuudeksi. Taustalla väreileviä herkullisen uhkaavia salaisuuksia jotka lopulta nousevat synkkinä pintaan. Moriartyn romaanit eivät ole puhtaita trillereitä mutta eivät ihan höttöistä hömppääkään. Ahmittavan nautittavaa!

Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista -romaani esittelee liudan henkilöhahmoja. Onneksi Liane Moriarty marssittaa henkilöt lavalle hyvässä järjestyksessä, eikä lukijan päätä sekoiteta yhtäkkisellä valtavalla henkilötulvalla. Jokainen pääsee vuorollaan kertojaääneksi, mutta osa henkilöhahmoista saa enemmän äänivaltaa kuin toiset. Tutuimmaksi tulee viisikymppinen kirjailija Frances, mutta myös Napoleon, Heather ja Zoe saavat hyvin äänensä kuuluville. Osa henkilöhahmoista jää kuitenkin statistin rooliin, ohuiksi paperinukeiksi, ja se on ehkäpä tämän romaanin suurin heikkous.

Olin etukäteen kuullut vähän pettyneitä kommentteja tästä Liane Moriartyn romaanista, joten ennakkoon minun odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla. Iloksesi odotukseni ylittyivät roimasti. Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista on hykerryttävän herkullista luettavaa. Syrjäinen hotelli on kiehtova tapahtumapaikka, Liane Moriarty on kerännyt retriittiin mielenkiintoisen ja monipuolisen vierasjoukon. Paikoitellen kaipasin nopeampaa juonenkuljetusta, mutta onneksi Moriarty ripottelee tiedonmurusia tasaisessa tahdissa, joten juoni pysyy kiinnostavana. Touhu menee yllättävän kummalliseksi, mutta tykkäsin retriitin omintakeisesta ja vinksahtaneesta meiningistä.

Liane Moriartyn Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista ei ole parasta Moriartya, mutta siitäkin huolimatta lukuromaani tarjoaa kutkuttavan koukuttavia lukuhetkiä. Aloin jopa vähän haaveilla kymmenen päivän rentouttavasta retriitistä, mutta Mašan terveys- ja hyvinvointikeskuksen suosittelen kiertämään kaukaa.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Englanninkielinen alkuteos Nine Perfect Strangers, 2018.
Suomennos Helene Bützow.
Kustantaja WSOY, 2019. 455 sivua.

Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Heti alkuun haluan huomauttaa, että olen tyttö, jolla on keskivertoa paremmat aivot.

Kanadalaisen Alan Bradleyn loihtima herkullinen dekkarisarja on edennyt jo kymmenenteen osaan. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin maaseudulle, jossa mysteerejä ratkoo kaksitoistavuotias Flavia de Luce, teräväpäinen harrastelijasalapoliisi ja taitava kemisti. Dekkarisarjan edetessä on ehtinyt tapahtua jo monenmoista, ja taas muutoksen tuulet puhaltavat Flavian elämässä.

Flavia de Luce on perustanut perheen palvelijan, autonkuljettajan ja puutarhurin Doggerin kanssa pienen etsivätoimiston, jolle he antavat hienon nimen Arthur W. Dogger & kumppanit. Kaksikon ensimmäinen tapaus tulee yllättäen vastaan Flavian isosiskon hääjuhlassa. Feelyn ja Dieterin hääkakusta nimittäin löytyy irtonainen ihmissormi.

Miten palsamoitu sormi oli löytänyt tiensä Surreyn hautausmaalle haudatun kuolleen naisen kädestä Buckshawiin ja keskelle hääkakkua?
Tästä oli kehkeytymässä varsin mielenkiintoinen arvoitus.

Kuolon kultaiset kiehkurat on yksi parhaista Flavia de Luce -dekkareista. Terävää päättelykykyä, kemiallisia kokeita, uteliaisuutta ja nuuskimista vaaditaan jälleen kerran, että kimurantti tapaus saadaan ratkaistuksi. Tarinassa ei ole turhaa joutukäyntiä, vaan juoni puksuttaa vakaasti eteenpäin kuin ne kuuluisat junat Lontoon suurhautausmaan rautateillä. Ahmin kirjan lähes yhdeltä istumalta. Jälleen kerran haluan kehua suomentaja Maija Heikinheimoa, joka on taidokkaasti kääntänyt sutkautukset ja sananlaskut sujuvalle suomelle, kieli on eläväistä ja humoristista.

Alan Bradleyn dekkarisarjan taso on hieman ailahdellut, mutta suosittelen silti lukemaan Flavia de Lucet ilmestymisjärjestyksessä. Vaikka jokaisessa kirjassa Flavialla on pureskeltavana kinkkinen rikospähkinä, siinä sivussa Flavian oma elämä etenee. Uusia seikkoja on paljastunut Flavian perheen menneisyydestä, de Lucen suvun tarina syvenee jokaisen kirjan myötä. Toivottavasti tämä kymmenes osa ei jäisi viimeiseksi Flavia-dekkariksi, vaan kirjasarja saisi vielä jatkoa.

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Englanninkielinen alkuteos The Golden Tresses of the Dead, 2019.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2019. 367 sivua.