Preston & Child: Kuoleman naamio

img_20160825_171743.jpg

Aloysius Pendergast, arvoituksellinen ja kiehtova FBI-agentti. Jännitystä, seikkailua ja mysteerejä. Suhteeni Douglas Prestonin ja Lincoln Childin luomaan Pendergast-sarjaan on kuitenkin ollut hieman kaksijakoinen. Sekä Ihmeiden kabinetti että Kuoleman asetelma olivat kumpainenkin viiden tähden lukukokemuksia. Sen sijaan Tulikiven, Veljensä vartijan ja Kuolleiden kirjan muodostama Diogenes-trilogia ei yltänyt aiempien Pendergast-kirjojen tasolle. Dioneges-trilogian jälkeen Pimeyden pyörä oli iloinen yllätys, vaikka sekään ei aivan vetänyt vertoja ensimmäisille suomennetuille kirjoille. Ja nyt käsissäni on uusi suomennettu Pendergast, odotukseni olivat Kuoleman naamion suhteen korkealla.

Samassa Smithback huomasi tunnistavansa tulijan, tai niin hän ainakin arveli. Tämän kasvot tosin näyttivät erilaisilta kuin ennen – tuhkanharmailta, pöhöttyneiltä ja oudon kuhmuraisilta. Kutsumaton vieras oli mitä ilmeisimmin vakavasti sairas… tai sitten kyse oli jostain vieläkin pahemmasta. ”Sinäkö siinä, Colin?” Smithback kysyi. ”Tämä on minun asuntoni. Mitä hittoa sinä täällä teet?” Silloin hän näki, että tulijalla oli kädessään kookas lihaveitsi.

Toimittaja William Smithbackin ja antropologi Nora Kellyn ensimmäisen hääpäivän iloinen juhlinta saa karmaisevan käänteen, kun veitsellä huitova mies hyökkää heidän kotiinsa ja surmaa Williamin raa’asti. Silminnäkijähavaintojen ja valvontakameroiden mukaan syyllinen on samassa talossa asunut työtön brittinäyttelijä, joka oli kuitenkin todettu kuolleeksi jo kymmenen päivää aikaisemmin. Johtolangat viittaavat salaperäiseen uskonnolliseen yhteisöön, jonka on toistuvasti huhuttu uhraavan eläimiä ja herättävän vainajia eloon.

Messuamisen lisäksi sisältyi kantautui jyminää, joka muistutti paljaiden jalkapohjien nopeaa ja rytmikästä tömähtelyä. Äkkiä kuoron kiivaana toistuvan laulun ylle kohosi yksinäinen ääni. Se oli kimakka ja epävireinen mutta kuului selvästikin rituaalin kulkuun. Samassa vuohi määkäisi jälleen, kimeästi ja kauhuissaan. Määkäystä seurasi täydellinen hiljaisuus.

Huh, Kuoleman naamio käynnistyy todella räväkästi, kun aiemmista kirjoista tuttu toimittaja William Smithback tapetaan heti ensimmäisten sivujen aikana. Olin hetken aikaa suorastaan tyrmistynyt hänen kuolemastaan, mutta onneksi Douglas Preston ja Lincoln Child säästävät sentään Nora Kellyn hengen. New Yorkin poliisin murharyhmän komisario Vincent D’Agosta ryntää paikalle, ja FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergast on tietysti taas mukana tämänkin kimurantin mysteerin tutkimuksissa.

Kuoleman naamio ei mielestäni aivan yllä ensimmäisten suomennettujen Pendergastien tasolle, mutta Preston ja Child ovat keitelleet varsin herkullisen sopan. Keitos pitää sisällään niin murhanhimoisia zombeja kuin myös ruskeakaapuisia lahkolaisia. Jännittäviä juonenkäänteitä ja salaperäistä mystiikkaa. Rikostutkinta on niin oivallisesti liitetty yliluonnollisiin sattumuksiin, että voodoo-taiat ja elävät kuolleet tuntuvat todellisilta. Tosin kirjan lopussa meno äityy hivenen yliampuvaksi, mutta se kirjailijakaksikolle suotakoon. Eikä kaikki suinkaan ole aivan sitä, miltä ensin näyttää.

Toivottavasti Gummerus jatkaa kirjasarjan suomentamista. Enkä minä laittaisi ollenkaan pahakseni tiheämpää suomentamistahtia. Tämän alkuperäiskielellä vuonna 2009 ilmestyneen Kuoleman naamion jälkeen Douglas Preston ja Lincoln Child ovat ehtineet kynäillä jo monta Pendergast-dekkaria lisää.

http://www.prestonchild.com

Englanninkielinen alkuteos Cemetery Dance, 2009.
Suomentanut Antti Autio. Kustantaja Gummerus, 2016. 575 sivua.

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta

2016-08-02-01.08.19.jpg.jpg

Andrew Michael Hurleyn Hylätty ranta palkittiin parhaana esikoisromaanina Iso-Britanniassa vuonna 2015, ja kirjan pohjalta on tekeillä elokuva. Minulle Hylätty ranta on ollut yksi kesän odotetuimmista romaaneista, mutta olen säästellyt tätä kesäkuusta saakka ja otin tämän vasta nyt nautittavaksi.

Loneyta ei voinut oikeasti tuntea. Se muuttui jokaisen vuoroveden tullessa ja mennessä, ja joskus matalin luode paljasti niiden luita, jotka olivat kuvitelleet osaavansa lukea rantaa niin hyvin, että säästyisivät sen kavalilta virtauksilta. Kukaan, joka oli perillä Loneysta, ei mennyt lähellekään rantaa. Ei kukaan muu kuin me.

Tarinan kertojana on Tonto, joka palaa muistoissaan nuoruuteensa ja Loneyn maisemiin. Loney on kesytön kaistale Luoteis-Englannin rannikkoa. Teini-ikäinen Tonto, hänen mykkä isoveljensä Hanny ja pieni joukko seurakuntalaisia on matkustanut viettämään perinteistä pääsiäisen retriittiä. He asuvat ränsistyneessä rinnetalossa, jossa aika tuntuu pysähtyneen. Veljesten syvästi uskovainen äiti toivoo paikallisen lähteen pyhän veden parantavan Hannyn. Poika pysyy mykkänä, mutta sokea kyläläinen saa yllättäen näkönsä takaisin ja rinnetalon omenapuut notkuvat mehukkaista omenoista keskellä kylmää alkukevättä. Samaan aikaan pahamaineinen Coldbarrownin saari ja viimeisillään raskaana oleva teinityttö vetävät Hannya puoleensa.

Tunnustan, että odotin Hylätyn rannan olevan enemmän kauhua kuin tämä lopulta on. Luokittelisin tämän ehkä pikemminkin lukuromaaniksi, vaikka taustalla häilyy koko ajan uhkaavia sävyjä. Hylätyn rannan kauhu ei ole suoraviivaista lukijan pelottelua, vaan painostavaa tunnelmaa luodaan tehokkaasti pienin elein. En kuitenkaan ole pettynyt, vaan nautin tarinasta ja rivien välistä tihkuvasta uhasta.

Andrew Michael Hurleyn kieli on kaunista, kerronta soljuu kiireettömästi eteenpäin. Henkilöhahmoista hahmotellaan vahva kuva, mutta kirjan ehdoton päähenkilö on kuitenkin Loney, jumalanhylkäämä rantakaistale. Hurley ei tarjoile lukijoilleen kaikkia vastauksia valmiiksi pureskeltuina suupaloina, vaan osa asioista jää mukavasti auki ja lukijan oman mielikuvituksen varaan. Mieleenpainuva romaani.

Englanninkielinen alkuteos The Loney, 2014.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Kustantaja WSOY, 2016. 427 sivua.

Lauren Beukes: Zoo City

2016-08-02-01.08.30.jpg.jpg

Olen aiemmin lukenut eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin palkintoja kahmineen Säkenöivät tytöt -romaanin, mutta minulle aikamatkaileva sarjamurhaaja tarjosi valitettavasti pettymyksen. Ajasta ja henkilöstä toiseen hyppiminen aiheutti kerrontaan häiritsevää rikkonaisuutta, henkilöhahmot jäivät etäisiksi, eikä loppuratkaisu tarjonnut vastauksia suuriin kysymyksiini.

Mutta yhdestä pettymyksestäni huolimatta päätin antaa Lauren Beukesille toisen mahdollisuuden ja lukaista blogeissa kehuja niittäneen Zoo Cityn, joka on palkittu Arthur C. Clarke -palkinnolla vuoden 2011 parhaana scifikirjana. Ja onpa muuten Zoo Cityllä hienot kannet, jotka suorastaan houkuttelevat tarttumaan kirjaan.

Oletko kadottanut esineen, jolla on tunnearvoa? Voin auttaa löytämään sen edulliseen hintaan. Ei huumeita, aseita tai kadonneita ihmisiä.

Rikolliset on eläimellistetty, ja niinpä veljensä tappamisesta vankilassa istunut Zinzi joutuu kantamaan laiskiaista selässään. Zinzi ja muut rikolliset eläinkumppaneineen asuvat Zoo Cityn slummialueella, peläten Pohjanvirtaa. Laiskiaisen myötä Zinzi on saanut erityisen kyvyn löytää kadonneita esineitä. Vanhoja huumevelkojaan hän makselee laatimalla huijausviestejä rikollisjärjestöjen toimeksiannosta.

Zinzi saa uudelta asiakkaaltaan tehtäväksi etsiä tämän kadonneen sormuksen. Kun nainen murhataan ja sormus löytyy Zinzin hallusta, poliisit epäilevät Zinziä murhasta. Kuulustelujen jälkeen hänet kuitenkin vapautetaan, mutta sekä sormus että hänen saamansa palkkio takavarikoidaan.

Zinzi suostuu suuren palkkion houkuttelemana ottamaan vastaan vastenmielisen tehtävän ja lupautuu etsimään kadonneen ihmisen. Omalaatuinen musiikkituottaja Odi Huron palkkaa Zinzin etsimään kadonnutta teinitähteä. Palkkiolla Zinzi toivoo pääsevänsä pois Zoo Cityn saastaisesta slummista, mutta sen sijaan hän sotkeutuu yhä syvemmälle rikosten ja taikuuden vääristämän kaupungin ytimeen.

Ilmanpaine laskee kuin myrskyn edellä. Jostain ilmaantuu valittava ääni, pehmeä ja matala, juuri ja juuri ihmiskorvin kuultava, aivan kuin se olisi kuulunut aina. Se voimistuu ulvonnaksi. Ja sitten varjot alkavat pudota alas puista kuin pisarat sateen jälkeen. Pimeys kerääntyy kokoon ja tihenee ja alkaa kiehua.

Pari viikkoa sitten kirjoitin lukeneeni pitkästä aikaa niin koukuttavan kirjan, että valvoskelin kirjan parissa yömyöhään, vaikka väsymys kirvelsi silmissä. Olisin halunnut perua menoni, tunkea korvatulpat korviini ja vain uppoutua kirjaan. Se kirja oli Ursula Poznanskin Äänet. Ja nyt huomasin olevan samanlaisessa tilanteessa tämän Lauren Beukesin Zoo Cityn kanssa. Kirja koukuttaa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien eikä vauhti hyydy missään vaiheessa.

Zoo City – Eläinten valtakunta on hieno ja omaperäinen romaani. Lauren Beukesin teksti on terävää, nokkelaa, raivokasta, ironista ja kyynistä. Kirjassa on yliluonnollisia aineksia, ripaus scifiä ja hyytävää trillerimäisyyttä, mutta langat pysyvät hyvin Beukesin käsissä ja lopputulos tekee lähtemättömän vaikutuksen. Räväkkää ja viiltävää urbaania fantasiaa. Hätkähdyttävä ja täydellinen. Lukekaa!

Englanninkielinen alkuteos Zoo City, 2010.
Suomentanut Tytti Viinikainen. Kustantaja Aula & Co, 2016. 409 sivua.

Vera Vala: Milanon nukkemestari

img_20160803_205012.jpg

Ihana Vera Vala on parikymmentä vuotta Italiassa asunut kirjailija ja kolumnisti. Milanon nukkemestari on Arianna de Bellis -dekkarisarjan viides osa. Olen lukenut myös kaikki sarjan aiemmat romaanit – Kuolema sypressin varjossa, Kosto ikuisessa kaupungissa, Villa Sibyllan kirous ja Tuomitut.

Seinää vasten nojaavasta naisesta ei voinut heti tietää, oliko tämä kuollut vai elävä. Pää oli kallistunut eteenpäin, silmäluomet näyttivät olevan kiinni. Naisen kädet lepäsivät tämän sylissä. Suu oli hiukan raollaan. Nainen näytti nukkuvalta, vaikka hänen olisi pitänyt mietiskellä syntejään. Katua niitä. Todellisuudessa nainen oli kuollut.

Milanosta löydetään kaksi murhattua opiskelijaa, kummallakin on nukke vasemmassa kädessään. Neljä vuotta aiemmin vastaavanlaisista murhista oli tuomittu katolinen pappi, ja tapaus tahrasi skandaaleissa ryvettyneen Vatikaanin mainetta entisestään. Arianna de Bellisin veli Ares matkustaa paavin pyynnöstä Milanoon auttamaan syyttömän papin vapauttamisessa ja sarjamurhaajan pysäyttämisessä.

Arianna de Bellis on jättänyt roomalaisen etsivätoimiston ja muuttanut miehensä sekä kaksivuotiaan tyttärensä kanssa Milanoon. Arianna työskentelee tutkijana yliopiston oikeuspsykologian laitoksella ja tekee tutkimusta psykiatrisista vankimielisairaaloista. Yksi vangeista karkaa psykiatrisesta hoidosta paetakseen omien sanojensa mukaan Nukkemestaria. Arianna lähtee kaduille etsimään karkulaista.

– Minä en pidä tästä nukkekodista, Gianni sanoi Enricolle. – Se on erilainen kuin äidillä.
– Totta kai se on erilainen, Enrico vastasi. – Se kuuluu Nukkemestarille.

Ensimmäisten Arianna de Bellis -kirjojen kepeys on Milanon nukkemestarissa tipotiessään. Vera Valan dekkarisarja on edetessään selvästikin muuttunut jännittävämmäksi ja synkemmäksi. Vaikka pidin Vera Valan ensimmäisistäkin dekkareista, olen silti ottanut muutoksen ilolla vastaan. Minua miellyttävät enemmän nämä tummemmat sävyt kuin aistikkaat puistokävelyt ja auringonsäteiden tanssi meren pinnalla.

Ariannan menneisyyden salaisuudet ovat alkaneet tuntua turhalta sivujuonelta. Turhauttavaa, että samoista asioista on vihjailtu nyt jo viiden kirjan ajan, mutta menneisyys pysyttelee koko ajan piilossa savuverhon takana. Ares saa tällä kertaa isomman roolin tarinassa, ja sitä turhemmalta tuntuvat yritelmät koukuttaa lukija Ariannan nuoruuden mysteerillä. Valan dekkarit toimivat hyvin ilmankin, eikä Ariannan menneisyys edes liity mitenkään käsillä oleviin murhatutkimuksiin.

Arianna de Bellis -dekkarit ovat viime vuosina kuuluneet jokaiseen kesääni, mutta tämän viidennen dekkarin myötä joudumme jättämään hetkeksi hyvästit Ariannalle. Vera Vala on nimittäin kertonut pitävänsä pienen tauon sarjasta ja kirjoittavansa pari muuta kauan mielessä pyörinyttä kertomusta. Kuudennessa Arianna de Bellis -dekkarissa Ariannan menneisyys ja nykyisyys kuulemma kohtaavat ja tulevaisuus selkiytyy, joten josko viimein saisimme selvyyttä Ariannan arvoitukselliseen menneisyyteen.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Gummerus. 431 sivua.

Liebster Award -tunnustus

liebsteraward_tunnustus

Kiitokset Liebster Award -tunnuksesta Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksalle! Olen yleensä nihkeästi osallistunut mihinkään kysymyshaasteisiin, mutta nyt päätin parantaa tapani. Tämä haaste vaikutti niin kivalta, ja olisi mukavaa päästä lukemaan myös muiden vastauksia.

Säännöt:

  • Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
  • Laita palkinto (yllä oleva kuva) esille blogiisi.
  • Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
  • Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
  • Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
  • Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
  • Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Omat vastaukseni MarikaOksan kysymyksiin:

1. Kerro kirjasuositus jokaiselle vuodenajalle eli kirja kesään, syksyyn, talveen ja kevääseen.
– Helpottaakseni pähkäilyä päätin valita kirjasuositukset tänä vuonna lukemistani kirjoista. Kesäkirjaksi suosittelen Viveca Stenin Juhannusmurhaa. Syksyllä voi viettää koukuttavia hetkiä Ursula Poznanskin Äänet-dekkarin kanssa. Talveen sopii joulun aikaan sijoittuva Alan Bradleyn Filminauha kohtalon käsissä. Ja keväällä voi lapsen kanssa aloittaa kivan lintubongausharrastuksen ja tutkailla Flyktmanin, Mattilan ja Rannan Linnut – Hauskaa tietokirjaa.

2. Jos sinulla olisi ajallisesti mahdollista perustaa uusi blogi, millaisen blogin perustaisit?
– Välillä olen tehnyt niin paljon käsitöitä, että olen puolivakavissani harkinnut perustavani blogin käsityöhöpinöilleni. Mutta ihan hyvä vain ettei minulta löydy moista blogia. Minulla on nimittäin maaliskuusta saakka ollut kesken yksi ja sama huivi, enkä ole tänä kesänä poikkeuksellisesti tehnyt ollenkaan käsitöitä. Uskoisin kuitenkin, että syksyn tullen kutimet eksyvät taas käsiini, mutta käsityöblogia en aio perustaa.

3. Oletko kiinnostunut Nobel-palkittujen kirjailijoiden teoksista sen vuoksi, että heille on myönnetty ko. palkinto?
– Olen ja en. Myönnän harkinneeni lukevani jonkin teoksen vain sen takia, että kyseinen kirjailija on saanut Nobel-palkinnon. En kuitenkaan ole yhtäkään lukenut.

4. Minkä kirjan sivuille haluaisit hypätä mukaan osaksi tapahtumia?
– Kääk! Luen enimmäkseen dekkareita ja trillereitä enkä todellakaan haluaisi olla osana näiden kirjojen tapahtumia. Pidän omasta elämästäni, rauhallisesta ja tylsästä.

5. Mainitse muutama kirja, jonka kansikuva on mielestäsi erityisen hieno ja sinun silmääsi miellyttävä.
– Luen tällä hetkellä Vera Valan uusinta dekkaria Milanon nukkemestaria, ja kaikissa Valan kirjoissa on ollut hienot kansikuvat. Mieleeni on jäänyt myös muun muassa Kati Hiekkapellon Tumman kansi, joka miellytti minun silmääni tyylikkäällä tummuudellaan ja kannen kauniit sudenkorentomaiset hyönteiset liittyivät kirjan tekstiin.

6. Onko jokin kirjagenre tai -laji (esim. muistelmat tai historialliset romaanit) erityinen suosikkisi?
– Ei liene kenellekään vähänkään blogiani seuranneelle yllätys, että vastaan tähän dekkarit! Vaihtelu virkistää, satunnaisesti tykkään lukea muitakin kirjoja. Mutta dekkarit ovat minulle sitä parasta vastapainoa arjelle, viihdyttäviä ja koukuttavia.

7. Tykkäätkö tehdä listoja asioista?
– Nuorempana tein paljon kaikenlaisia listoja, hyödyllisiä ja hyödyttömiä, mutta nykyään listaaminen on jäänyt vähemmälle. Viimeksi kirjoittelin muistilistan ennen reissulle lähtöä, että varmasti muistaisin pakata mukaan hammasharjat, laturit ja muut tarpeelliset tavarat. Muistettavien asioiden listaaminen vähentää stressiä, ei tarvitse ihan niin paljoa murehtia asioiden muistamisesta.

8. Mainitse 1-3 kirjailijaa, joiden uusista kirjoista olet todella kiinnostunut.
– Ursula Poznanski on singahtanut suosikkikirjailijoiden listalleni, joten hänen dekkarinsa luen taatusti jatkossakin. Lisätään tähän vielä vaikkapa Karin Slaughter ja Tess Gerritsen.

9. Mikä on suosikkimakusi jäätelökioskilla?
– En juurikaan välitä makeasta, hetkittäin tekee herkkuja mieli, mutta jäätelökioskilla käyn harvoin. Tavallisesti valitsen lakritsan tai sitten jotain ei-niin-makeaa sorbettia tai vaniljapehmiksen.

10. Seuraatko olympialaisia? Jos seuraat, mitkä lajit sinua kiinnostavat?
– Ylensä olen seurannut, mutta tällä kertaa en ole vielä ehtinyt paneutua olympialaisiin reissaamisen takia. Luulenpa, että miesten keihäänheiton finaalin aion katsoa. Ehkäpä muutakin yleisurheilua. Myös golf kiinnostaa.

11. Mikä tuoksu tai maku kuvaa parhaiten viimeksi lukemaasi kirjaa?
– Luin viimeksi Sara Blædelin Unohdetut tytöt. Metsän tuoksu.

Annan tunnustuksen seuraaville blogeille:

Ja omat kysymykseni haastamilleni bloggaajille:

  1. Mikä lapsuuden kirja on jäänyt parhaiten mieleesi?
  2. Mikä oli lempiaineesi peruskoulussa? Entä inhokki?
  3. Jätätkö kirjoja helposti kesken vai sinnitteletkö loppuun saakka?
  4. Käytkö usein teatterissa? Minkä näytelmän näit viimeksi?
  5. Kirja jota moni on kehunut mutta sinä et pitänyt? Miksi et?
  6. Oletko tällä hetkellä koukussa johonkin kirja- tai tv-sarjaan?
  7. Onko sinulla tapana lukea kesäisin ulkona? Paras lukupaikka?
  8. Kuka suomalainen kirjailija teki sinuun viimeksi vaikutuksen?
  9. Mitä muuta harrastat lukemisen lisäksi?
  10. Mitä syksyn uutuuskirjaa odotat eniten? Miksi?
  11. Onko sinulla tapana antaa kirjoja joululahjaksi?

Sara Blædel: Unohdetut tytöt

img_20160729_192056.jpg

Tanskalainen Sara Blædel on minulle uusi dekkarituttavuus. Nimen olen toki aiemminkin kuullut, mutta yhtään Blædelin dekkaria en ollut ennen tätä lukenut. Sara Blædel on Tanskan myydyin kirjailija, hänet on äänestetty monesti Tanskan suosituimmaksi kirjailijaksi, ja hänen dekkareitaan on julkaistu peräti yli kahdessakymmenessä maassa. Unohdetut tytöt on seitsemäs Louise Rick -dekkari ja ensimmäinen osa Kadonneet ihmiset -trilogiasta.

Hukka perii, hukka perii, hänen korvissaan jyskytti, kun oksat ja kivet raapivat ja kolhivat jalkoja. Päässä kohisi ja pelko puristi sydäntä. Hän pyrki kohti ainoaa valoa, jonka näki. Valkoinen kajastus, kuin aukko pimeässä, veti häntä syvemmälle metsään. Sekaisin ja peloissaan hän puski eteenpäin ryteikössä, henkeä kiskoen.

Etsivä Louise Rick on siirtynyt henkirikososastolta uuden erityisetsintäpalvelun johtoon. Yksikölle tulee heti selvitettäväksi visainen tapaus. Louisen kotiseudun metsästä löytyy vastikään kuollut tuntematon nainen, joka on kaikesta päätellen elänyt elämänsä eristyksissä. Lopulta naisen henkilöllisyys saadaan selvitettyä ja paljastuu, että nainen on kirjattu kuolleeksi Eliselundin vajaamielislaitoksessa jo 31 vuotta aikaisemmin. Ja pian samasta metsästä löytyy toinenkin kuollut nainen.

Nyt hän oli melkein perillä, vielä vähän eteepäin ja viimeisten puiden ohi. Sydämen rytmi tasoittui, kun hän erotti kuun sillan valaiseman järven. Juuri kun hänen piti hidastaa, maa katosi yhtäkkiä jalkojen alta.

En ollut aiemmin lukenut Louise Rick -sarjaa, mutta se ei haitannut lukukokemustani yhtään. Louise on aloittanut uudessa työpaikassa, hänellä on uusi työpari. Tekstiin on ripoteltu pieniä vihjauksia Louisen menneisyydestä. Louisen ystävättären Camillan hääsuunnittelut tuntuivat turhalta sivujuonelta, mutta kun Camillan toimittajan vaistot heräävät, hänelläkin on oma tärkeä roolinsa rikostarinan kerronnassa.

Sara Blædelin dekkareissa on kehuttu olevan vahva yhteiskunnallinen sanoma, mutta minä en löytänyt Unohdetuista tytöistä yhtä selkeää teemaa. Kirjassa käsitellään kyllä muun muassa kehitysvammaisten asemaa, heidät vain hylättiin ja unohdettiin vajaamielislaitoksiin. Naisia kirjassa on paljon, suurin osa henkilöhahmoista on naisia päähenkilöistä vajaamielislaitoksen johtajaan. Ja nämä naiset muistelevat paljon menneitä.

Unohdetut tytöt on dekkari, jonka parissa aika kuluu varsin rattoisasti. Oivallista seuraa kesälomalla. Helppolukuinen ja viihdyttävä. Juoni ei etene liian ennalta-arvattavia ja epäuskottavia polkuja, vaan Blædel onnistuu yllättämään, vaikkakaan syyllisen henkilöllisyys ei tullut minulle yllätyksenä.

Sara Blædel ei singahtanut välittömästi lempikirjailijoitteni joukkoon, mutta tulen todennäköisesti toistekin lukemaan hänen dekkareitaan. Karisto voisi suomentaa Blædelin dekkareita nopeammassa tahdissa, niin pääsisimme pian lukemaan loputkin osat tästä Kadonneet ihmiset -trilogiasta.

Tanskankielinen alkuteos De glemte piger, 2011.
Suomentanut Virpi Vainikainen. Kustantaja Karisto, 2016. 323 sivua.

Ursula Poznanski: Äänet

img_20160727_114500.jpg

Itävaltalainen Ursula Poznanski on työskennellyt lääketieteen toimittajana ennen kirjailijaksi ryhtymistään. Poznanski on julkaissut kaksi nuortenkirjaa, mutta ensimmäisellä aikuisille suunnatulla dekkarillaan Vii5i hän teki kansainvälisen läpimurtonsa. En ole lukenut Poznanskin esikoisdekkaria, mutta hänen toinen dekkarinsa Sokeat linnut koukutti minut. Poznanskin kolmas dekkari Äänet jatkaa Beatrice Kasparyn tutkimuksista kertovaa kirjasarjaa.

Hän veti henkeä ja kääntyi ympäri, salamannopeasti. Jonain päivänä hän vielä yhyttäisi ne. Ne eivät voineet piilotella loputtomasti, ja ihan sama mitä lääkärit sanoivat, ne olivat täyttä totta. Hän kuuli äänet. Ihan samalla lailla kuin äänet, jotka eivät piilotelleet, ihan samoin. Niin kuin oman äänensä.
Siellä missä oli ääniä, oli myös ihmisiä.
Ja tuolla alhaalla, tuolla minne portaat johtavat, oli ihmisiä.
Ja ääniä.

Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrisella osastolla yksi lääkäreistä löydetään murhattuna ja omituisesti koristeltuna. Osastolla hoidetaan vaikeasti traumatisoituneita potilaita. Beatrice Kaspary ja hänen poliisikollegansa yrittävät kuulustella traumapotilaita, mutta yksi kuulee olemattomia ääniä, yksi lörpöttelee taukoamatta, eikä yksi puhu sanaakaan. Tietääkö joku heistä jotain lääkärin murhasta ja keneen edes voi luottaa? Ja sitten löytyy seuraava uhri.

Sairaalan käytävät olivat yölläkin valaistut, mikä sai tunnelman vaikuttamaan oudommalta kuin jos kaikkialla olisi vallinnut yön pimeys. Autiot käytävät. Omien askelten kaiku kuulosti Beatricesta sietämättämön kovalta – kuin hän jättäisi akustisia jälkiä. Tämän tästä hän vilkuili olan yli taakseen ja siksi huomasikin, että yksi ovista liikahti.

Oi! Tässäpä on pitkästä aikaa kirja, jota lukiessani valvoin yömyöhään, vaikka väsymys kirvelsi silmissä. Olisin halunnut päivällä perua kaikki menot, tunkea korvatulpat korviini ja vain uppoutua kirjaan. Ursula Poznanskin Äänet todellakin koukuttaa heti ensimmäiseltä sivulta alkaen, eikä vauhti hyydy missään vaiheessa. Täyden kympin dekkari!

Beatrice Kaspary on ihanan inhimillinen päähenkilö, yksinhuoltajan murheineen, ei liian täydellinen eikä myöskään liian surkea. Beatricen ja hänen vetävän poliisikollegansa Florinin välillä kipiöi mukavasti, ja työyhteisöstä löytyy myös asiaankuuluvat ärsyttävät tyypit. Ja sairaalan psykiatrisella osastolla on tietysti monenlaisia mielenkiintoisia persoonallisuuksia, niin hoitohenkilökunnassa kuin myös potilaissa.

Hyvien henkilöhahmojen lisäksi Poznanskin vahvuuksia ovat kerronta ja tarinan kuljetus. Iso osa poliisin työstä on kansioiden lueskelua ja ihmisten haastattelua, mutta miten koukuttavasti ja jännittävästi Poznanski osaakaan kirjoittaa. Murhien selvittelyn ja sairaalalla ravaamisen ohessa seuraillaan sopivina annoksina päähenkilöiden yksityiselämää, mutta poliisien henkilökohtaiset pulmat eivät varasta liikaa tilaa tutkinnalta vaan tuovat uskottavuutta dekkariin. Vertakin kirjasta löytyy, mutta Ursula Poznanski ei herkuttele iljettävillä yksityiskohdilla.

Ursula Poznanskin Äänet nousee korkealle tämän vuoden dekkarilistallani, ihan top kolmoseen. Ja vielä muistutus tulevaisuuden itselleni: kun seuraavan kerran tartun Poznanskin uuteen dekkariin, tyhjennä kalenteri, lähetä perhe mummulaan ja varaa kirjaa varten muutama tunti rauhallista lukuaikaa!

Saksankielinen alkuteos Stimmen, 2015.
Suomentanut Anne Mäkelä. Kustantaja Atena, 2016. 406 sivua.

Anna Jansson: Vääriin käsiin

img_20160721_144647.jpg

Anna Janssonin Vääriin käsiin on jo viidestoista Maria Wern -dekkari. Minulle tämä on kuitenkin vasta seitsemäs lukemani Maria Wern. Minusta ei ole vuosien varrella tullut Anna Jansson -fania, mutta satunnaisesti, yleensä kesäisin, olen näitä lueskellut. Kunnon dekkarinälkää eivät Jansson ja Wern onnistu tyydyttämään, mutta silloin tällöin nautittuna nämä ovat ihan mukavaa seuraa.

Kahdeksankymppinen eläkkeellä oleva kouluvalokuvaaja murhataan, eikä poliisilla ole tekijästä muita johtolankoja kuin rikospaikalta löydetty videokameran linssinsuojus. Koulukiusattu kuusitoistavuotias poika katoaa Gotlannin lautalta. Maria Wernin kollegan vanha äiti joutuu tuntemattoman hevostytön murjomaksi ja kertoo tytön kuvanneen häntä. Lisää vanhuksia pahoinpidellään, lisää lukiolaisia katoaa. Tutkintaa johtava Maria Wern joutuu myös itse keskellä rikosvyyhtiä, kun sähköpostitse saapuu Marian makuuhuoneessa salaa kuvattu videopätkä.

Anna Janssonin dekkareissa on tyypillisesti paljon henkilöhahmoja, hetkittäin jopa vähän sekavaa menoa, ennalta-arvattavia ja usein myös epäuskottavia juonenkäänteitä. Vääriin käsiin jatkaa samalla linjalla. Kirjan alku on ihan tasokasta tarinan kuljetusta, mutta lopussa Janssonille tuntuu tulevan kiire ja homma karkaa muutenkin käsistä. Harmi. Vääriin käsiin on ihan kelvollinen kesädekkari, mutta tässä olisi ollut aineksia paljon parempaankin.

Ruotsinkielinen alkuteos Alla kan se dig, 2015.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Kustantaja Gummerus, 2016. 297 sivua.

P.S. Viisi viikkoa kesälomaa takana, vielä kaksi viikkoa jäljellä. Mahtuisikohan tähän kesälomaan vielä yksi tai kaksi dekkaria…?!

Mielikuvia-värityskirjojen arvonta

img_20160725_132047.jpg

BoD ystävällisesti lähetti minulle blogin lukijoiden kesken arvottavaksi kaksi kappaletta Päivi Vesalan ihania värityskirjoja. Olen aiemmin kirjoittanut blogissani molemmista värityskirjoista, kurkkaa siis sekä Mielikuvia vol 1 että Mielikuvia vol 2.

Arvontaan voit osallistua kommentoimalla tämän postauksen alle, Facebookissa ja Instagramissa. Jokainen kommentti lasketaan yhdeksi arvaksi, joten jos kommentoit kaikkiin kolmeen, saat kolme arpaa ja voittomahdollisuudet kohenevat huimasti. Mikäli toinen näistä värityskirjoista löytyy sinulta jo ja haluat osallistua vain toisen värityskirjan arvontaan, kerro siitä kommentoidessasi.

Arvontaan on aikaa osallistua lauantaihin 20. elokuuta 2016 kello 12.00 saakka.

Päivitys 20.8.2016. Arvonta suoritettu! Mielikuvia vol 1 matkaa Heidille, ja Mielikuvia vol 2:n voitti Annukka. Lähettäkää yhteystiedonne sähköpostiosoitteeseen mari(at)luetut.net, niin pääsen postittamaan kummallekin oman värityskirjan.

Dolores Redondo: Myrskyuhri

img_20160714_180237.jpg

Espanjalaisen Dolores Redondon Baskimaan murhat -trilogia on edennyt päätososaan. Dekkarisarjan ensimmäinen osa Näkymätön vartija julkaistiin suomeksi vuosi sitten kesällä, toinen osa Luualttari ilmestyi viime tammikuussa, ja nyt tämä trilogian päättävä Myrskyuhri on saatu myös suomeksi. En ole ihan täysillä hullaantunut Redondon dekkarisarjaan, mutta sen verran paljon nämä rikostutkintaa ja baskimytologiaa yhdistävät romaanit ovat minua näemmä kiehtoneet, että olen lukaissut koko trilogian.

Tällä kertaa rikosylikonstaapeli Amaia Salazar ja hänen tiiminsä kutsutaan tutkimaan nelikuukautisen tyttövauvan kuolemaa. Keskosena syntyneen vauvan kuolinsyyksi on ensin merkitty kätkytkuolema, mutta sitten isä yrittää paeta tyttärensä ruumis repussaan ja mutisee kuulusteluissa uhrilahjasta. Vauvan isoäidillä on omat epäilyksensä asiasta, ja hän kertoo paholaismaisesta olennosta, Ingumasta, joka imee lasten hengen näiden nukkuessa. Tutkinnan edetessä Amaia ja hänen kollegansa yhdistävät tapauksen Baztanin laaksossa vuosia sitten tapahtuneisiin kauheuksiin.

Baskimaan murhat -trilogian jokainen dekkari on ollut edellistä parempi, ja tämä sarjan päätösosa Myrskyuhri on ehdottomasti trilogian paras. Dolores Redondo ammentaa kirjoihinsa elementtejä baskimytologiasta, ja tässäkin kirjassa on sopiva ripaus yliluonnollisuutta. Vaikka aiheet ovat rankkoja, Redondo ei takerru iljettäviin yksityiskohtiin eikä myöskään mässäile väkivallalla. Kerronta on sujuvaa, juonenkäänteet koukuttavat. Välillä kirjassa tosin tuntuu tapahtuvan liikaakin, välillä taas on pidempiä suvantovaiheita, joten kirjan temmossa on mielestäni häiritsevän paljon vaihtelua.

Olen trilogian jokaisen romaanin kohdalla nillittänyt henkilöhahmoista ja jatkan yhä edelleen samaa valitusta. En oppinut trilogian aikana pitämään yhdestäkään henkilöhahmosta. Latteita, mustavalkoisia, ennalta-arvattavia. Kirjan päähenkilössä olisi aineksia vaikka mihin, mutta edes Amaia Salazar ei ole onnistunut kunnolla herättämään mielenkiintoani.

Myrskyuhri on niin suoraa jatkoa edellisille Baskimaan murhat -trilogian dekkareille, että suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä. Eli ensin Näkymätön vartija, sitten Luualttari ja viimeiseksi Myrskyuhri.

Espanjankielinen alkuteos Ofrenda a la tormenta, 2014.
Suomentanut Sari Selander. Kustantaja Gummerus, 2016. 578 sivua.