Kate Morton: Salaisuuden kantaja

img_20160918_105716.jpg

Tiedättekö sen ihmeellisen tunteen, kun lumoava tarina vie täysin mukanaan? Olen lukenut kaksi Kate Mortonin aiempaa romaania, Hylätyn puutarhan ja Kaukaiset hetket, joten minäpä tiedän sen tunteen. Kun kuulin, että Mortonilta ilmestyy suomeksi uusi romaani, hihkaisin ilosta ja merkitsin Salaisuuden kantajan välittömästi syksyn lukulistalleni. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Vivien. Nimi sai Laurelissa aikaan merkillisen muutoksen. Iho tuntui kuumalta ja sitten kylmältä, ja hän tunsi veren tykyttävän ohimoissaan. Aivojen poikki vilahti pyörryttävä kuvasarja: kiiltävä veitsenterä, äidin säikähtänyt ilme, irronnut punainen nauha. Vanhoja muistoja, rumia muistoja, jotka tuntemattoman naisen nimi oli jotenkin päästänyt valloilleen.

Vuonna 1961. Muu perhe on juhlimassa kuopuksen syntymäpäivää rannalla, mutta 16-vuotias Laurel on kavunnut puumajaan haaveilemaan ensirakkaudestaan ja heidän yhteisestä tulevaisuudestaan. Kaunis kesäpäivä saa järkyttävän käänteen, kun puumajassa piileskelevä Laurel joutuu todistamaan rikosta. Se muuttaa kaiken, mitä hän on siihen asti tiennyt perheestään ja erityisesti äidistään Dorothysta.

Vuonna 2011. Laurel on tehnyt menestyksekkään uran näyttelijänä, ja ennen seuraavan elokuvan kuvauksia hän kiirehtii huonokuntoisen äitinsä luo auttamaan tämän 90-vuotisjuhlien järjestämisessä. Laurel ei kuitenkaan voi olla miettimättä viidenkymmenen vuoden takaista kesäpäivää, jonka jälkeen mikään ei enää ollut niin kuin ennen. Hän päättää ottaa selvää äitinsä salatusta menneisyydestä.

”Kuka sinä olet, Dorothy?” Laurel sanoi hiljaa. ”Kuka olit ennen kuin sinusta tuli meidän äitimme?”

Salaisuuden kantaja on paksu romaani, lähes 700-sivuinen. Kate Mortonin kerronta on yksityiskohtaista ja hidastempoista. Siitä joko tykkää tai sitten ei tykkää. Minä olen viehähtynyt Mortonin tyyliin, mutta myönnän Salaisuuden kantajaa lukiessani hetkittäin tuskastuneeni ja kaivanneeni tarinaan tiivistämistä. Pelkäänpä, että yksityiskohtainen kuvailu ja kirjan paksuus saavat osan lukijoista jättämään tämän hienon matkan kesken.

Mutta ei Salaisuuden kantaja huono ole, ei suinkaan. Kate Morton osaa rakennella juonta taitavasti ja kuljettaa tarinaansa hienosti monessa aikatasossa, monta ihmistä seuraten. Henkilöhahmot tulevat läheiseksi, tapahtumapaikkoihin kiintyy. Ystävyksiä ja rakastavaisia sodan keskellä Lontoossa, ja viisikymmentä vuotta myöhemmin sisarukset selvittämässä menneisyyden salaisuuksia. Sodasta ja rikoksesta huolimatta lukuromaanin tunnelma on enimmäkseen ihanan lämminhenkinen ja rakastava.

Hidastempoisen alun ja keskiosan jälkeen kerronta tiivistyy ja vauhti kiihtyy. Viimeiset parisataa sivua hotkaisin yhdeltä istumalta. Kirjan loppuratkaisu ei ehkä ole yllättävä mutta Salaisuuden kantajan henkeen sopiva – kaunis ja koskettava.

Englanninkielinen alkuteos The Secret Keeper, 2012.
Suomentanut Hilkka Pekkanen. Kustantaja Bazar, 2016. 669 sivua.

Stephen King: Mersumies

2016-09-10-18.41.53.jpg.jpg

Stephen King on nimi, jonka jokainen vähääkään kirjoja lukenut tai televisiota katsonut tunnistaa. Tuotteliaan kirjailijan kynästä on syntynyt lukuisia megahittejä, kuten Carrie, Hohto, Se ja Kuvun alla. Kingin tuorein suomennos kantaa nimeää Mersumies, ja tällä kertaa tarjolla ei olekaan yliluonnollista kauhua vaan dekkari. Edgar-palkinnon napannut Mersumies on trilogian ensimmäinen osa, joten tätä herkkua on luvassa vielä kahden kirjan verran lisää.

Neljänkymmenen vuoden virkaura on takana, ja nyt entisen rikosetsivän Bill Hodgesin elämä on täynnä tylsääkin tylsempiä eläkepäiviä. Kunnes hän saa kirjeen Mersumurhaajalta. Yhdeltä niistä harvoista, joita Hodges ei ole saanut kiinni. Etevän rikosetsivä Hodgesin hienon uran suurin epäonnistuminen. Kirje ei kuitenkaan lannista Bill Hodgesia, vaan päinvastoin, eläköityneen poliisimiehen pitkäveteinen elämä vaihtuu innostuneeseen Mersumurhaajaan jahtaamiseen. Internetin salaisella keskustelupalstalla, Sinisen sateenvarjon alla, käynnistyy Hodgesin ja Mersumiehen välinen kissa ja hiiri -leikki.

Hodgesin kasvoille ilmestyy leveä virne, joka oikaisee rypyt ja saa hänet näyttämään miltei komealta. Heidän suhteensa on saanut virallisen vahvistuksen: Hodges on kalastaja, Mersumies kala. Mutta ovela kala, Hodges muistuttaa itseään, sellainen joka saattaa äkkiä kiskaista siiman poikki. Sellaista kalaa pitää väsyttää, kelata hitaasti veneeseen.

Ai että, Stephen King ei petä! Mersumiehen kyydissä roikkuessani en kaivannut kertaakaan Kingille tyypillistä yliluonnollista kauhua, vaan pidin lujasti penkistä kiinni ja nautin dekkarin tiukoista mutkista. Kingille ominaista huumoria ei ole unohdettu, ja minä jopa hörähtelin välillä ääneen kirjaa lukiessani. Kingin kynänjälki on terävää, vauhti ei hyydy missään vaiheessa, eikä dekkari seuraile liian ennalta-arvattavia polkuja. Ilkka Rekiaro on tehnyt hienoa työtä suomennoksen kanssa.

Englanninkielinen alkuteos Mr. Mercedes, 2014.
Suomentanut Ilkka Rekiaro. Kustantaja Tammi, 2016. 463 sivua.

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

2016-09-08-19.07.33.jpg.jpg

Häpeäkseni on myönnettävä, että Marko Hautalaa en ole aiemmin lukenut. Nimen olen toki kuullut, kirjankin ostanut ja monesti lukemista harkinnut, mutta vasta tämän uusimman kauhuromaanin myötä tulin oikeasti lukeneeksi Hautalaa. Marko Hautala on saanut aiemmista teoksistaan Kalevi Jäntin sekä Tiiliskivi-palkinnon, ja hänen kauhuromaanejaan on käännetty muun muassa englanniksi ja saksaksi. Kuiskaava tyttö on Hautalan seitsemäs romaani.

Se on tytön supatusta. Se kuuluu aivan vasemman korvani vierestä. Joskus luulen tuntevani jopa hengityksen. Aivan kuin perhonen lepattaisi korvalehteä vasten. Tai huulet olisivat niin lähellä, että ne välillä koskettaisivat. Silloin joudun hieromaan korvalehteäni, kunnes sitä alkaa kuumottaa. Joskus tyynyliinassa on ollut verta.

Siivoustyöntekijä löytää psykoterapeutti Unto Mäkilän ruumiin. Kuin rikkinäisen jauhosäkin, kaikki valuu ulos. Mäkilä oli ennen kuolemaansa jättänyt työkaverilleen Antonille punaisen kansion, Iida Hallaston potilaskertomuksen. Anton ei ollut kuullut mitään Iida-tyttärestään yli viiteentoista vuoteen, ja kansio tempaisee Antonin huimalle matkalle maanalaisiin käytäviin.

Marko Hautalan Kuiskaava tyttö menee luihin ja ytimiin, hyytäen ja korvalehteä kutitellen. Hautala ei maalaile hirmuisia hirviöitä eikä ullakon kummituksia, vaan tarinan keskiössä on korvasta lakkaamatta kuuluva tytön kuiskutus. Kuin tinnitus. Ei suinkaan tarvitse olla hullu kuullakseen kuiskauksia. Mutta se tarttuu, jos vain olet kuullut tai lukenut kuiskaavasta tytöstä. Supatusta ei voi paeta, vaan se kuuluu taukoamatta, yötä päivää, myös nukkuessa. Ja joskus saattaa tuntea hengityksen korvalehdellään. Iik!

Minulle kuitenkin kävi tämän Kuiskaavan tytön kanssa vähän hassusti. Koin nimittäin kirjan alun paljon kauhistuttavammaksi kuin lopun. Kirjan alkupuolella tunnelma on ihanan hyytävä, lopussa melske äityy jopa hivenen yliampuvaksi ja turhankin väkivaltaiseksi. Kaikkea ei kuitenkaan tarjoilla lukijalle valmiiksi pureskeltuna, vaan asiat jäävät mukavasti avoimiksi.

http://markohautala.fi/

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Tammi. 255 sivua.

S. K. Tremayne: Jääkaksoset

img_20160903_214926.jpg

S. K. Tremaynen Jääkaksoset on ollut suomalaisissa kirjablogeissa yksi tämän kesän hypetetyimmistä romaaneista. Psykologinen trilleri on käännetty useille kielille ja pomppinut myyntilistojen kärjessä muun muassa Hollannissa ja Saksassa. S. K. Tremayne on salanimi, jonka taakse kätkeytyy lontoolainen toimittaja ja kirjailija Sean Thomas.

”Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi?”
Olen vaiti. Hiljaisuus humisee korvissani. Avaan suuni:
”Anteeksi mitä, kulta?”
”Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi? Kirstie on kuollut. Se oli Kirstie joka kuoli. Minä olen Lydia.”

Jääkaksosiksi nimetyt identtiset kaksoset syntyivät vuoden kylmimpänä ja kuuraisimpana päivänä, heidän silmänsä olivat jäänsiniset ja hiukset lumivalkeat. Nyt elossa on kuitenkin enää vain toinen kaksosista, sillä toinen on menehtynyt vuotta aiemmin onnettomuudessa. Äidin ja isän avioliitto natisee liitoksissaan, isä juo liikaa ja on joutunut työttömäksi. Perhe pakenee tuskaisia muistoja ja muuttaa Lontoosta syrjäiselle majakkasaarelle Skotlantiin. Menneisyys alkaa kuitenkin piinata perheen äitiä, kun eloonjäänyt Kirstie-tytär yllättäen väittää olevansa Lydia, jonka vanhemmat luulivat kuolleen. Mitä oikein tapahtui sinä päivänä, kun toinen kaksosista kuoli?

Ei minua häiritse niinkään ajatus omasta kuolemastani, vaan minulle läheisten ihmisten kuolemasta. Koska rakastan heitä. Ja osa minusta kuolee heidän mukanaan. Siksi kaikenlainen rakkaus on tavallaan vain yksi itsemurhan muoto.

Sisäkannen poiminnoissa Jääkaksosia luonnehditaan selkäpiitä karmivaksi, taitavasti rytmitetyksi ja tiheätunnelmaiseksi. Olen samaa mieltä. Identtiset kaksoset, joista toinen on kuollut, mutta kumpi. Majakkasaari, tuulinen, kolea, karu. Vikkeliä rottia ja narisevia ovia. Hetkittäin S. K. Tremayne kuljettaa tarinaansa eteenpäin turhankin laskelmoidusti ja sortuu epäuskottavuuksiin, mutta trilleri todellakin pitää tiukasti otteessaan. Ja loppuratkaisu on täydellisen yllättävä, en olisi etukäteen osannut kuvitella moista loppua kirjalle. Hui! Vau!

Jännityksellä jään odottamaan, saammeko tulevaisuudessa suomeksi myös S. K. Tremaynen toisen trillerin, joka kantaa nimeä The Fire Child.  Onko kaikki hyvät trillerin ainekset kaluttu jo Jääkaksosia varten, vai onko Tremaynella riittänyt uusia ideoita Tulilapseensa?

Englanninkielinen alkuteos The Ice Twins, 2015.
Suomentanut Oona Nyström. Kustantaja Otava, 2016. 350 sivua.

Stuart MacBride: Pahan postia

img_20160828_205415.jpg

HarperCollins on tänä vuonna tutustuttanut minut lukuisiin uusiin kirjailijoihin, ja taas käsissäni on minulle ennestään tuntemattoman kirjailijan teos. Stuart MacBride ei kirjailijana ole kuitenkaan mikään untuvikko, vaan tämä skotlantilainen on voittanut kirjoillaan lukuisia palkintoja, muun muassa CWA Dagger in the Library -palkinnon vuonna 2007 ja ITV3 Crime Thriller Award for Breakthrough Author of the Year -palkinnon vuonna 2008. Pahaa postia on ensimmäinen osa rikoskonstaapeli Ash Hendersonista kertovasta dekkarisarjasta. Kiitos taas arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Välähdys. Aivan kuin hänen päässään räjähtäisi, veitsi viiltäisi silmiä, lasinsirpaleet repisivät aivoja. Sitten pimeys. Hän keinahtaa taaksepäin tuolissa, ja puu narahtaa hänen allaan. Hän räpyttelee silmiään. Sinioranssi hehku polttaa silmäluomien sisäpuolella. Kyyneleet vierivät likaisille poskille. Minä pyydän…

Viisi vuotta sitten rikoskonstaapeli Ash Hendersonin Rebecca-tytär katosi, vain muutama päivä ennen 13-vuotissyntymäpäiväänsä. Viisi vuotta sitten murhaaja oli kiduttanut Rebeccan kuoliaaksi ja ottanut siitä kuvia todisteeksi. Joka vuosi hän lähettää syntymäpäiväkortin, jokainen aina edellistä karmeampi.

Rebecca ei suinkaan ole ainoa kuollut teinityttö, vaan Syntymäpäiväsankariksi nimetty murhaaja on siepannut tyttöjä jo vuosien ajan. Ash Henderson on pitänyt tyttärensä murhan salassa, jotta häntä ei siirrettäisi pois rikostutkinnasta. Hän on päättänyt, että Rebeccan murhaaja saa vielä ansionsa mukaan.

Hän kallistaa päätään taaksepäin, räpyttelee silmiään ja katsoo kattoa. Huone hahmottuu jälleen: miltei mustiksi petsatut kattopalkit, hämähäkinseittejä, neonloisteputki, joka surisee kuin lasin taakse vangiksi jäänyt ampiainen. Saastaiset seinät. Kolmijalkaiseen jalustaan kiinnitetty suuri kamera. Ja ääni. Mies laulaa Paljon onnea vaan.

Stuart MacBriden Pahan postia on niin koukuttava dekkaripläjäys, että mieleni melkeinpä teki valvoa koko yö ahmimassa kirjaa. Kerronta on vauhdikasta ja raakaa, räväkkää ja kyynistä, monitahoista ja vetävää, järkyttävää ja vangitsevaa. Juoni kääntyilee ja vääntyilee, yllättää ja hätkähdyttää. Ja kuka kumma onkaan Syntymäpäiväsankari?

Etukäteen pelkäsin, olisiko tämä aiheensa takia liian raskasta luettavaa, mutta onneksi kirja vilisee mahtavia henkilöhahmoja keventämässä tunnelmaa. Rikoskonstaapeli Ash Henderson on sopivasti äreä ja viljelee mustaa huumoria. Rikospsykologi McDonald on tarkkasilmäinen mutta omituinen höpöttäjä, joka kammoksuu muun muassa leivänpaahtimia ja suljettuja paikkoja. Rikosylikonstaapeli Smith on turhantärkeä ääliö. Yksi poliiseista jää kiinni rysän päältä yllättävässä paikassa. Kammottava rotanpyydystäjä, riehuva lohenkasvattaja. Ihan uskomatonta, miten hillittömiä hahmoja MacBride on luonut dekkariinsa, silti sortumatta ylilyönteihin.

Kirjoitin keväällä toisesta HarperCollinsin kirjasta, Karin Slaughterin Kaunokaisista, että hetkittäin toivoin Karin Slaughterin säästelevän lukijaparkojaan sadistisilta ja iljettäviltä yksityiskohdilta. Stuart MacBriden Pahan postia ei aivan yllä Kaunokaisten aiheuttaman kuvotuksen tasolle, mutta samansuuntaista voisin sanoa myös tästä. Eli mikäli välttelet raakoja trillereitä ja menetät herkästi yöunesi, jätä väliin sekä Slaughterin Kaunokaiset että MacBriden Pahan postia. Mikäli taas olet kovahermoisempi etkä helposti hätkähdä, suosittelen ehdottomasti tutustumaan molempiin HarperCollinsin kirjailijoihin.

Englanninkielinen alkuteos Birthdays for the Dead, 2012.
Suomentanut Virpi Kuusela. Kustantaja HarperCollins, 2015. 416 sivua.

Bonnie MacBird: Veren taide

2016-08-26-15.50.26.jpg.jpg

Kesälomani jälkeen olen ollut niin kiireinen, etten ole ehtinyt enkä jaksanutkaan lukea niin paljoa kuin olisin halunnut. Samaan aikaan mielenkiintoisia kirjauutuuksia tulvii joka suunnasta, ja vanhempiakin arvostelukappaleita on odottamassa lukemistaan. Myönnän, että kirjapinon kasvaessa takaraivostani on alkanut kuulua huonon omatunnon kolkuttelua ja pienoinen stressin poikanen kohottelee päätään. Rakkaat kirjabloggaajakollegani kuitenkin vakuuttelivat, että kirjojen takia ei todellakaan pidä stressata, lukemisen pitäisi olla ilo ja nautinto. Siispä kiitän suuresti tästäkin arvostelukappaleesta HarperCollinsia, pahoittelen etanan vauhtiani ja nautin stressittömästi lukuharrastuksestani.

Olen aina ollut sitä mieltä, että elämä Holmesin kanssa on kuin kävelisi köysien varassa olevaa riippusiltaa pitkin viidakossa olevan rotkon yli. Adrenaliini saattaa tuntua virkistävältä, mutta kukaan ei tiedä, mitä alapuolella on, ja on jatkuvasti vaarassa menettää jalansijansa.

Lontoo on lumen peitossa marraskuun loppupuolella vuonna 1888. Tohtori Watson saa huolestuttavan viestin Sherlock Holmesin taloudenhoitajalta ja kiiruhtaa Holmesin luo. Holmes on vakavan depression vallassa ja sortunut käyttämään kokaiinia, eikä Watson onnistu saamaan ystäväänsä jalkeille. Sitten Pariisista saapuu kirje, jossa laulajatar pyytää kuuluisan etsivän Sherlock Holmesin apua kadonneen poikansa etsimisessä. Holmes piristyy välittömästi ja päättää saman tien matkustaa Ranskaan. Pian Holmesille ja Watsonille selviää, että kadonnut lapsi on vain jäävuoren huippu paljon suuremmassa vyyhdissä.

Yhdysvaltalainen Bonnie MacBird on tehnyt pitkän uran Hollywoodissa, muun muassa käsikirjoittajana ja ohjaajana. MacBird on kymmenvuotiaasta saakka rakastanut Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinoita ja on nyt myös itse kynäillyt uuden Holmes-dekkarin. MacBird opettaa luovaa kirjoittamista ja pitää säännöllisesti Sherlock Holmes -aiheisia luentoja.

Suhtaudun epäluuloisesti yritelmiin herätellä henkiin toisen kirjailijan luomia hahmoja. Esimerkiksi Sophie Hannah meni pahasti metsään Nimikirjainmurhillaan, jonka Hercule Poirot oli pelkkä surkea karikatyyri Agatha Christien luomasta mestarietsivästä. Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes ei kuitenkaan ole minulle niin rakas hahmo kuin Agatha Christien Hercule Poirot, ja viimeksi lukemastani Doylen Holmesista on vierähtänyt jo kymmenen vuotta. En siis osaa aidosti vertailla Doylen Holmesia MacBirdiin Holmesiin ja viihdyin ihan hyvin MacBirdin Holmesin seurassa. GoodReadsin kommenttien perusteella moni on kuitenkin ollut pahasti pettynyt MacBirdin Holmesiin ja Watsoniin.

Mutkikkaasta, viihdyttävästä juonestaan huolimatta Veren taide olisi kenties jäänyt keskinkertaiseksi lukukokemukseksi, jos en ole olisi sattunut löytämään kirjailijan omilta kotisivuilta mielenkiintoista tietopakettia kirjassa esiintyvistä historiallisista henkilöistä, paikoista ja esineistä. (Ja nyt varoituksen sana. Art in the Blood Annotations on tarkoitettu luettavaksi kirjan ohessa ja sisältää juonipaljastuksia, joten jos et halua spoilaantua, älä kurkistele nettisivua ennen kirjan lukemista.) Toivottavasti Veren taiteesta julkaistaan joskus kuvitettu painos, jossa on mukana nettisivuilta löytyvät tekstit.

Englanninkielinen alkuteos Art in the Blood, 2015.
Suomentanut Virpi Kuusela. Kustantaja HarperCollins, 2016. 320 sivua.

Preston & Child: Kuoleman naamio

img_20160825_171743.jpg

Aloysius Pendergast, arvoituksellinen ja kiehtova FBI-agentti. Jännitystä, seikkailua ja mysteerejä. Suhteeni Douglas Prestonin ja Lincoln Childin luomaan Pendergast-sarjaan on kuitenkin ollut hieman kaksijakoinen. Sekä Ihmeiden kabinetti että Kuoleman asetelma olivat kumpainenkin viiden tähden lukukokemuksia. Sen sijaan Tulikiven, Veljensä vartijan ja Kuolleiden kirjan muodostama Diogenes-trilogia ei yltänyt aiempien Pendergast-kirjojen tasolle. Dioneges-trilogian jälkeen Pimeyden pyörä oli iloinen yllätys, vaikka sekään ei aivan vetänyt vertoja ensimmäisille suomennetuille kirjoille. Ja nyt käsissäni on uusi suomennettu Pendergast, odotukseni olivat Kuoleman naamion suhteen korkealla.

Samassa Smithback huomasi tunnistavansa tulijan, tai niin hän ainakin arveli. Tämän kasvot tosin näyttivät erilaisilta kuin ennen – tuhkanharmailta, pöhöttyneiltä ja oudon kuhmuraisilta. Kutsumaton vieras oli mitä ilmeisimmin vakavasti sairas… tai sitten kyse oli jostain vieläkin pahemmasta. ”Sinäkö siinä, Colin?” Smithback kysyi. ”Tämä on minun asuntoni. Mitä hittoa sinä täällä teet?” Silloin hän näki, että tulijalla oli kädessään kookas lihaveitsi.

Toimittaja William Smithbackin ja antropologi Nora Kellyn ensimmäisen hääpäivän iloinen juhlinta saa karmaisevan käänteen, kun veitsellä huitova mies hyökkää heidän kotiinsa ja surmaa Williamin raa’asti. Silminnäkijähavaintojen ja valvontakameroiden mukaan syyllinen on samassa talossa asunut työtön brittinäyttelijä, joka oli kuitenkin todettu kuolleeksi jo kymmenen päivää aikaisemmin. Johtolangat viittaavat salaperäiseen uskonnolliseen yhteisöön, jonka on toistuvasti huhuttu uhraavan eläimiä ja herättävän vainajia eloon.

Messuamisen lisäksi sisältyi kantautui jyminää, joka muistutti paljaiden jalkapohjien nopeaa ja rytmikästä tömähtelyä. Äkkiä kuoron kiivaana toistuvan laulun ylle kohosi yksinäinen ääni. Se oli kimakka ja epävireinen mutta kuului selvästikin rituaalin kulkuun. Samassa vuohi määkäisi jälleen, kimeästi ja kauhuissaan. Määkäystä seurasi täydellinen hiljaisuus.

Huh, Kuoleman naamio käynnistyy todella räväkästi, kun aiemmista kirjoista tuttu toimittaja William Smithback tapetaan heti ensimmäisten sivujen aikana. Olin hetken aikaa suorastaan tyrmistynyt hänen kuolemastaan, mutta onneksi Douglas Preston ja Lincoln Child säästävät sentään Nora Kellyn hengen. New Yorkin poliisin murharyhmän komisario Vincent D’Agosta ryntää paikalle, ja FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergast on tietysti taas mukana tämänkin kimurantin mysteerin tutkimuksissa.

Kuoleman naamio ei mielestäni aivan yllä ensimmäisten suomennettujen Pendergastien tasolle, mutta Preston ja Child ovat keitelleet varsin herkullisen sopan. Keitos pitää sisällään niin murhanhimoisia zombeja kuin myös ruskeakaapuisia lahkolaisia. Jännittäviä juonenkäänteitä ja salaperäistä mystiikkaa. Rikostutkinta on niin oivallisesti liitetty yliluonnollisiin sattumuksiin, että voodoo-taiat ja elävät kuolleet tuntuvat todellisilta. Tosin kirjan lopussa meno äityy hivenen yliampuvaksi, mutta se kirjailijakaksikolle suotakoon. Eikä kaikki suinkaan ole aivan sitä, miltä ensin näyttää.

Toivottavasti Gummerus jatkaa kirjasarjan suomentamista. Enkä minä laittaisi ollenkaan pahakseni tiheämpää suomentamistahtia. Tämän alkuperäiskielellä vuonna 2009 ilmestyneen Kuoleman naamion jälkeen Douglas Preston ja Lincoln Child ovat ehtineet kynäillä jo monta Pendergast-dekkaria lisää.

http://www.prestonchild.com

Englanninkielinen alkuteos Cemetery Dance, 2009.
Suomentanut Antti Autio. Kustantaja Gummerus, 2016. 575 sivua.

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta

2016-08-02-01.08.19.jpg.jpg

Andrew Michael Hurleyn Hylätty ranta palkittiin parhaana esikoisromaanina Iso-Britanniassa vuonna 2015, ja kirjan pohjalta on tekeillä elokuva. Minulle Hylätty ranta on ollut yksi kesän odotetuimmista romaaneista, mutta olen säästellyt tätä kesäkuusta saakka ja otin tämän vasta nyt nautittavaksi.

Loneyta ei voinut oikeasti tuntea. Se muuttui jokaisen vuoroveden tullessa ja mennessä, ja joskus matalin luode paljasti niiden luita, jotka olivat kuvitelleet osaavansa lukea rantaa niin hyvin, että säästyisivät sen kavalilta virtauksilta. Kukaan, joka oli perillä Loneysta, ei mennyt lähellekään rantaa. Ei kukaan muu kuin me.

Tarinan kertojana on Tonto, joka palaa muistoissaan nuoruuteensa ja Loneyn maisemiin. Loney on kesytön kaistale Luoteis-Englannin rannikkoa. Teini-ikäinen Tonto, hänen mykkä isoveljensä Hanny ja pieni joukko seurakuntalaisia on matkustanut viettämään perinteistä pääsiäisen retriittiä. He asuvat ränsistyneessä rinnetalossa, jossa aika tuntuu pysähtyneen. Veljesten syvästi uskovainen äiti toivoo paikallisen lähteen pyhän veden parantavan Hannyn. Poika pysyy mykkänä, mutta sokea kyläläinen saa yllättäen näkönsä takaisin ja rinnetalon omenapuut notkuvat mehukkaista omenoista keskellä kylmää alkukevättä. Samaan aikaan pahamaineinen Coldbarrownin saari ja viimeisillään raskaana oleva teinityttö vetävät Hannya puoleensa.

Tunnustan, että odotin Hylätyn rannan olevan enemmän kauhua kuin tämä lopulta on. Luokittelisin tämän ehkä pikemminkin lukuromaaniksi, vaikka taustalla häilyy koko ajan uhkaavia sävyjä. Hylätyn rannan kauhu ei ole suoraviivaista lukijan pelottelua, vaan painostavaa tunnelmaa luodaan tehokkaasti pienin elein. En kuitenkaan ole pettynyt, vaan nautin tarinasta ja rivien välistä tihkuvasta uhasta.

Andrew Michael Hurleyn kieli on kaunista, kerronta soljuu kiireettömästi eteenpäin. Henkilöhahmoista hahmotellaan vahva kuva, mutta kirjan ehdoton päähenkilö on kuitenkin Loney, jumalanhylkäämä rantakaistale. Hurley ei tarjoile lukijoilleen kaikkia vastauksia valmiiksi pureskeltuina suupaloina, vaan osa asioista jää mukavasti auki ja lukijan oman mielikuvituksen varaan. Mieleenpainuva romaani.

Englanninkielinen alkuteos The Loney, 2014.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Kustantaja WSOY, 2016. 427 sivua.

Lauren Beukes: Zoo City

2016-08-02-01.08.30.jpg.jpg

Olen aiemmin lukenut eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin palkintoja kahmineen Säkenöivät tytöt -romaanin, mutta minulle aikamatkaileva sarjamurhaaja tarjosi valitettavasti pettymyksen. Ajasta ja henkilöstä toiseen hyppiminen aiheutti kerrontaan häiritsevää rikkonaisuutta, henkilöhahmot jäivät etäisiksi, eikä loppuratkaisu tarjonnut vastauksia suuriin kysymyksiini.

Mutta yhdestä pettymyksestäni huolimatta päätin antaa Lauren Beukesille toisen mahdollisuuden ja lukaista blogeissa kehuja niittäneen Zoo Cityn, joka on palkittu Arthur C. Clarke -palkinnolla vuoden 2011 parhaana scifikirjana. Ja onpa muuten Zoo Cityllä hienot kannet, jotka suorastaan houkuttelevat tarttumaan kirjaan.

Oletko kadottanut esineen, jolla on tunnearvoa? Voin auttaa löytämään sen edulliseen hintaan. Ei huumeita, aseita tai kadonneita ihmisiä.

Rikolliset on eläimellistetty, ja niinpä veljensä tappamisesta vankilassa istunut Zinzi joutuu kantamaan laiskiaista selässään. Zinzi ja muut rikolliset eläinkumppaneineen asuvat Zoo Cityn slummialueella, peläten Pohjanvirtaa. Laiskiaisen myötä Zinzi on saanut erityisen kyvyn löytää kadonneita esineitä. Vanhoja huumevelkojaan hän makselee laatimalla huijausviestejä rikollisjärjestöjen toimeksiannosta.

Zinzi saa uudelta asiakkaaltaan tehtäväksi etsiä tämän kadonneen sormuksen. Kun nainen murhataan ja sormus löytyy Zinzin hallusta, poliisit epäilevät Zinziä murhasta. Kuulustelujen jälkeen hänet kuitenkin vapautetaan, mutta sekä sormus että hänen saamansa palkkio takavarikoidaan.

Zinzi suostuu suuren palkkion houkuttelemana ottamaan vastaan vastenmielisen tehtävän ja lupautuu etsimään kadonneen ihmisen. Omalaatuinen musiikkituottaja Odi Huron palkkaa Zinzin etsimään kadonnutta teinitähteä. Palkkiolla Zinzi toivoo pääsevänsä pois Zoo Cityn saastaisesta slummista, mutta sen sijaan hän sotkeutuu yhä syvemmälle rikosten ja taikuuden vääristämän kaupungin ytimeen.

Ilmanpaine laskee kuin myrskyn edellä. Jostain ilmaantuu valittava ääni, pehmeä ja matala, juuri ja juuri ihmiskorvin kuultava, aivan kuin se olisi kuulunut aina. Se voimistuu ulvonnaksi. Ja sitten varjot alkavat pudota alas puista kuin pisarat sateen jälkeen. Pimeys kerääntyy kokoon ja tihenee ja alkaa kiehua.

Pari viikkoa sitten kirjoitin lukeneeni pitkästä aikaa niin koukuttavan kirjan, että valvoskelin kirjan parissa yömyöhään, vaikka väsymys kirvelsi silmissä. Olisin halunnut perua menoni, tunkea korvatulpat korviini ja vain uppoutua kirjaan. Se kirja oli Ursula Poznanskin Äänet. Ja nyt huomasin olevan samanlaisessa tilanteessa tämän Lauren Beukesin Zoo Cityn kanssa. Kirja koukuttaa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien eikä vauhti hyydy missään vaiheessa.

Zoo City – Eläinten valtakunta on hieno ja omaperäinen romaani. Lauren Beukesin teksti on terävää, nokkelaa, raivokasta, ironista ja kyynistä. Kirjassa on yliluonnollisia aineksia, ripaus scifiä ja hyytävää trillerimäisyyttä, mutta langat pysyvät hyvin Beukesin käsissä ja lopputulos tekee lähtemättömän vaikutuksen. Räväkkää ja viiltävää urbaania fantasiaa. Hätkähdyttävä ja täydellinen. Lukekaa!

Englanninkielinen alkuteos Zoo City, 2010.
Suomentanut Tytti Viinikainen. Kustantaja Aula & Co, 2016. 409 sivua.

Vera Vala: Milanon nukkemestari

img_20160803_205012.jpg

Ihana Vera Vala on parikymmentä vuotta Italiassa asunut kirjailija ja kolumnisti. Milanon nukkemestari on Arianna de Bellis -dekkarisarjan viides osa. Olen lukenut myös kaikki sarjan aiemmat romaanit – Kuolema sypressin varjossa, Kosto ikuisessa kaupungissa, Villa Sibyllan kirous ja Tuomitut.

Seinää vasten nojaavasta naisesta ei voinut heti tietää, oliko tämä kuollut vai elävä. Pää oli kallistunut eteenpäin, silmäluomet näyttivät olevan kiinni. Naisen kädet lepäsivät tämän sylissä. Suu oli hiukan raollaan. Nainen näytti nukkuvalta, vaikka hänen olisi pitänyt mietiskellä syntejään. Katua niitä. Todellisuudessa nainen oli kuollut.

Milanosta löydetään kaksi murhattua opiskelijaa, kummallakin on nukke vasemmassa kädessään. Neljä vuotta aiemmin vastaavanlaisista murhista oli tuomittu katolinen pappi, ja tapaus tahrasi skandaaleissa ryvettyneen Vatikaanin mainetta entisestään. Arianna de Bellisin veli Ares matkustaa paavin pyynnöstä Milanoon auttamaan syyttömän papin vapauttamisessa ja sarjamurhaajan pysäyttämisessä.

Arianna de Bellis on jättänyt roomalaisen etsivätoimiston ja muuttanut miehensä sekä kaksivuotiaan tyttärensä kanssa Milanoon. Arianna työskentelee tutkijana yliopiston oikeuspsykologian laitoksella ja tekee tutkimusta psykiatrisista vankimielisairaaloista. Yksi vangeista karkaa psykiatrisesta hoidosta paetakseen omien sanojensa mukaan Nukkemestaria. Arianna lähtee kaduille etsimään karkulaista.

– Minä en pidä tästä nukkekodista, Gianni sanoi Enricolle. – Se on erilainen kuin äidillä.
– Totta kai se on erilainen, Enrico vastasi. – Se kuuluu Nukkemestarille.

Ensimmäisten Arianna de Bellis -kirjojen kepeys on Milanon nukkemestarissa tipotiessään. Vera Valan dekkarisarja on edetessään selvästikin muuttunut jännittävämmäksi ja synkemmäksi. Vaikka pidin Vera Valan ensimmäisistäkin dekkareista, olen silti ottanut muutoksen ilolla vastaan. Minua miellyttävät enemmän nämä tummemmat sävyt kuin aistikkaat puistokävelyt ja auringonsäteiden tanssi meren pinnalla.

Ariannan menneisyyden salaisuudet ovat alkaneet tuntua turhalta sivujuonelta. Turhauttavaa, että samoista asioista on vihjailtu nyt jo viiden kirjan ajan, mutta menneisyys pysyttelee koko ajan piilossa savuverhon takana. Ares saa tällä kertaa isomman roolin tarinassa, ja sitä turhemmalta tuntuvat yritelmät koukuttaa lukija Ariannan nuoruuden mysteerillä. Valan dekkarit toimivat hyvin ilmankin, eikä Ariannan menneisyys edes liity mitenkään käsillä oleviin murhatutkimuksiin.

Arianna de Bellis -dekkarit ovat viime vuosina kuuluneet jokaiseen kesääni, mutta tämän viidennen dekkarin myötä joudumme jättämään hetkeksi hyvästit Ariannalle. Vera Vala on nimittäin kertonut pitävänsä pienen tauon sarjasta ja kirjoittavansa pari muuta kauan mielessä pyörinyttä kertomusta. Kuudennessa Arianna de Bellis -dekkarissa Ariannan menneisyys ja nykyisyys kuulemma kohtaavat ja tulevaisuus selkiytyy, joten josko viimein saisimme selvyyttä Ariannan arvoitukselliseen menneisyyteen.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Gummerus. 431 sivua.