Agatha Christie: Lentävä kuolema

Englantilainen dekkarikuningatar Agatha Christie liittyy vahvasti nuoruuteni kesälomiin. Yläasteikäisenä nimittäin lainasin kymmenittäin Christien dekkareita kirjastosta ja ahmin niitä kesäisin. Ihana monen viikon loma. Joka päivä pelkkää aurinkoa ja kepeää vapautta. Seurana välillä Hercule Poirot, välillä Neiti Marple, satunnaisesti joku muu Christien hahmo. Ja niin rakastuin dekkareihin.

Nyt WSOY on julkaissut uusina suomennoksina Agatha Christien parhaita. Viime vuonna ilmestyi Idän pikajunan arvoitus ja nyt tänä keväänä tämä Lentävä kuolema. Idän pikajunan arvoituksen olen lukenut monia kertoja, nähnyt televisiostakin, joten sitä en tällä kertaa lukenut. Mutta Lentävä kuolema vaikuttaa vieraammalta Christien dekkarilta. Tämänkin olen takuulla nuorempana lukenut, mutta tarina ei todellakaan ole enää tuoreessa muistissa. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Aivan matkustamon päässä, istuimella numero 2, madame Gisellen pää retkahti eteenpäin. Hänen olisi voinut luulla nukkuvan. Mutta hän ei nukkunut. Hän ei puhunut eikä ajatellut.
Madame Giselle oli kuollut…

Hercule Poirot on lentokoneessa matkalla Pariisista Lontooseen. Samassa takamatkustamossa istuu myös kymmenen muuta matkustajaa. Kampaamoapulainen Jane Grey yrittää vältellä katsomasta vastapäätä istuvaa hammaslääkäri Norman Galea. Lääkäri Roger Bryant on uppoutunut haaveisiin huilistin urasta. Lady Cicely Horbury murehtii kokaiiniriippuvuuttaan, ja Venetia Kerr kohdistaa myrkyllisiä ajatuksia Horburyyn. Rikoskirjailija Daniel Clancy suunnittelee kohtausta seuraavaan kirjaansa. Liikemies James Ryder hautoo rahahuolia. Ampiainen kiusaa matkustajia, kunnes Armand Dupondin vieressä istuva ranskalainen arkeologi Jean Dupont tappaa sen näppärästi ja surina hiljenee. Matkustajat tarkkailevat toisiaan, mutta kukaan ei huomaa, kun Hercule Poirotin takana istuva madame Giselle lyyhistyy istuimellaan.

Kymmenen todistajan läsnä ollessa – kahdentoista, jos stuertit lasketaan – murhaaja oli nostanut puhallusputken huulilleen ja lähettänyt kohtalokkaan nuolen matkaan niin, että kukaan ei ollut huomannut mitään.

Agatha Christie on kehitellyt herkullisen suljetun huoneen mysteerin. Lentokoneen matkustamo, kymmenen matkustajaa, yksi kuollut. Ihanan vanhanaikainen murhamysteeri, jota lukiessa epäilee vuorotellen jokaista, mutta syyllinen tulee lopulta silti yllätyksenä. Hercule Poirot pääsee loistamaan älyllään ja lyö muut ällikällä.

Erikseen haluan vielä kehua uuden painoksen kantta. Martti Ruokonen on tehnyt hienoa työtä. Kauniin vanhahtava kansi miellyttää silmääni, sopii kirjan sisältöön ja ajan henkeen. Samantyylisiä kansia näkisin mielelläni muissakin Christien dekkareissa.

Englanninkielinen alkuteos Death in the Clouds, 1935.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja WSOY, 2018. 303 sivua.
Kannen suunnitellut Martti Ruokonen.

Muriel Barbery: Haltiaelämää

Ranskalainen filosofianopettaja ja kirjailija Muriel Barbery (s. 1969) tuli monille tutuksi Siilin eleganssi -romaanillaan, jota on maailmanlaajuisesti myyty huikeat yli kuusi miljoonaa kappaletta. Minä en ole Barberyyn aiemmin tutustunut, mutta Haltiaelämää herätti mielenkiintoni. Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Kun tyttö ryhtyi soittamaan, ällistys naulitsi tulokkaat penkkiinsä kuin vasaranisku. Vanha piika risti itsensä satakunta kertaa, sillä Clara soitti kappaletta nyt kaksi kertaa nopeammassa temmossa kuin äsken, nyt nimittäin vietittiin todellisia häitä, ja Clara luki yksi kerrallaan kaikki Alessandron tuomat nuottivihkot.

Maria harjoitti runouden uskontoa päivittäin, kun hän kiipesi puihin ja kuunteli oksien ja lehtien laulua. Hän oli hyvin varhain ymmärtänyt, että muut liikkuivat maaseudulla kuin sokeat ja kuurot, että heille hänen kuuntelemansa sinfoniat ja katselemansa taulut eivät olleet muuta kuin luonnon melua ja mykkiä maisemia.

Clara asuu pienessä italialaiskylässä vanhan maalaispapin ja tämän lukutaidottoman piian luona. Clara osaa soittaa pianoa ylimaallisen kauniisti. Satojen kilometrien päässä Ranskassa Marialla on myös erityinen lahja – hän kuuntelee puiden ja kukkien laulua, puhelee metsän eläimille. Yliluonnollisten lahjojensa avulla nämä kaksi löytölasta voivat muuttaa tulevaisuuden.

Aavistelin jo etukäteen, että Muriel Barberyn Haltiaelämää on minulle joko täysi napakymppi tai sitten melkoinen pettymys. Valitettavasti jälkimmäinen arvaukseni osui oikeaan. Barberyn kieli on runollisen kaunista (kiitokset suomentajalle hienosta työstä!), mutta kielikuvia pursuileva, koukeroinen teksti tekee kerronnasta turhan vaikeaselkoista. Kertomus soljuu eteenpäin usvaisen verkkaisesti. Henkilöhahmoja on liikaa ja he jäävät valjuiksi.

Haltiaelämää olisi vaatinut lukijalta enemmän kuin minä tällä hetkellä kirjalle pystyn antamaan. Kun näin haastavaa romaania lukee pätkissä arjen keskellä ja väsyneenä ennen nukkumaanmenoa, ei Barberyn unenomaisesta satumaailmasta saa valitettavasti kovinkaan paljoa irti. Juonesta pysyin sentään kärryillä, mutta en jaksanut jäädä makustelemaan Barberyn kielen hienouksia ja availemaan koukeroiden taakse piilotettuja suurenmoisia ajatuksia.

Muriel Barbery on kirjoittamassa jatkoa kirjalleen. Minun osaltani Marian ja Claran tarinan seuraaminen saa kuitenkin jäädä tähän yhteen romaaniin. En muutenkaan ole fantasiakirjallisuuden suurin ystävä, eikä Haltiaelämää valitettavasti ollut yhtään minun juttuni.

Ranskankielinen alkuteos La vie des elfes, 2015
Suomentanut Lotta Toivanen. Kustantaja Gummerus, 2016. 273 sivua.

Fred Vargas: Hyisiä aikoja

Ranskan ykkösdekkaristi Fred Vargas on koulutukseltaan arkeologi, erikoistumisalanaan kulkutaudit ja keskiaikaiset luut. Vargasin Adamsberg-dekkarit ovat olleet maailmanlaajuinen menestys, yli kymmenen miljoonaa myytyä kirjaa, 45 eri kielellä. Fred Vargas on napannut peräti neljä kertaa CWA International Dagger -rikoskirjallisuuspalkinnon. Mutta uskokaa tai älkää, minulle Vargas on uusi tuttavuus, ja nyt kesälomani alkaisiksi päätin korjata asian, hyppäsin hyisiin tunnelmiin Hyisiä aikoja -dekkarin seurassa.

Eläkepäiviään viettänyt matematiikanopettaja löydetään kuolleena kylpyammeestaan. Naisen kuolema vaikuttaisi olevan itsemurha, mutta ammeen viereen piirretty merkki herättää poliiseissa kummastusta. Avuksi päätetään kutsua murharyhmän komisario Adamsberg ja hänen tiiminsä. Ja sitten tulee toinen samankaltainen tapaus. Kemian alan tutkijan kuolema on luokiteltu itsemurhaksi, miehen työtuoliin on piirretty sama merkki. Komisario Adamsbergin tiimi saa selville, että molemmat uhrit olivat osallistuneet samalle kohtalokkaalle retkelle Islannin jäätiköille kymmenen vuotta sitten. Miten kuolemantapaukset liittyvät selittämättömiin tapahtumiin Islannissa ja Robespierre-fanaatikkojen salaseuraan Pariisissa?

Oi, miksi en ole aiemmin tutustunut Fred Vargasiin ja komisario Adamsbergiin! Ihanan hersyvä dekkari, täynnä nokkelia heittoja ja huumorinkukkasia. Tiukasti koukuttava juoni, ilman ylenpalttista raakuuksilla mässäilyä. Paikotellen koin kertomuksen seuraamisen hivenen työlääksi runsaan henkilömäärän takia, mutta onneksi Adamsbergs on itsekin hukassa tutkintansa kanssa. Kirjan lopussa Fred Vargas onnistuu kuitenkin solmimaan levälonkerot nätisti yhteen, ja kimurantti tapaus saa varsin tyydyttävän ratkaisun.

Ranskankielinen alkuteos Temps glaciaires, 2015.
Suomentanut Marja Luoma. Kustantaja Gummerus, 2016. 481 sivua.

P.S. Nyt kesälomaviikkojeni aikana Luetut.net tulee todennäköisesti päivittymään normaaliin tahtiin, mutta postaukset saattavat olla lyhyempiä eivätkä ne aina tupsahda eetteriin heti kirjan luettuani. Eikä lukutahtini ole lomallakaan päätähuimaava, tämän Hyisten aikojen kanssa pakersin viikon verran.