Marjut Pettersson: Niin kuin sinä sen muistat

IMG_20170602_173915_20170608194222978

Myllylahti postitti minulle kaksi kevään uutuusdekkaria, joista ensimmäiseksi luin Annika Erosen Kaivon. Erosen mainion esikoisdekkarin jälkeen oli mukava ottaa luettavakseni toinen Myllylahden uutuus, Marjut Petterssonin Niin kuin sinä sen muistat. Marjut Pettersson (s. 1969) on turkulainen äidinkielenopettaja, ja hänen romaaninsa tapahtumat sijoittuvat Uuteenkaupunkiin. Kiitos arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Et kerro kaksipäiselle yleisöllesi, että ikkunaton ja umpiomainen kuulusteluhuone on epämukava, vaikka se sitä on. Ilmassa leijuva hieno pöly tunkeutuu kurkkua kalvavana karheutena hengitysteihisi, ja tuoli tuntuu kovalta istuinluitasi vasten siitä huolimatta, että takalistossasi on yllin kyllin vuosikymmenten mittaan kertyneitä pehmusteita. Suutasi kuivaa, mutta et tee elettäkään pyytääkseni itsellesi vettä tai tarttuaksesi edessäsi olevaan virvoitusjuomapulloon. Vaadit osaksesi enemmän, paljon enemmän. Rahtusen aikaa, muutaman kiireettömän tunnin.
– Tarkoitukseni ei ole pitkittää tätä kuulemista, sanot ja luot heihin vuorotellen hymyttömän katseen. – Mutta tahtoisin puhua tapahtuneesta täysin vapaasti ja valitsemassani järjestyksessä. Sellaisella tavalla johon yksikään valehtelija pysty.

Marjut Pettersonin Niin kuin sinä sen muistat on takaperin etenevä rikosromaani. Tapahtumat käynnistyvät tunnustuksesta ja sitä edeltäneestä pidätyksestä. Mutta mitä oikein on tapahtunut, kenen sanaan voi luottaa, kuka on murhattu?

Kirjan keskiössä on kolmiodraama. Kiti, Toni, Mona. Mutta tällä kertaa kyseessä ei ole ihan se perinteisin kolmiodraama, ja useampi henkilö nousee lopulta tarinan kannalta tärkeäksi. Henkilöhahmoja kuvaillaan herkullisen elävästi ja armottoman kaunistelemattomasti. Hiljalleen lukijalle paljastuu koko kauhea totuus, Pettersson onnistuu asettelemaan monimutkaisen kuvion palaset siististi paikoilleen.

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen mutta myös hivenen haastava. Tapahtumat eivät etene kronologisessa järjestyksessä ja kerronta kulkee oudosti toisessa persoonassa. Minulla vierähti kymmeniä sivuja ennen kuin pääsin sisälle tarinaan, mutta lopulta sitkeys palkittiin ja huomasin olevani täydellisesti koukussa. Aluksi niin kummalliselta tuntunut sinä-muotoinen kerronta alkaa tarinan edetessä tuntua luonnolliselta.

Marjut Petterssonin kieli on hämmästyttävän taidokasta. Jokaista yksityiskohtaa kuvaillaan säälittömästi ja vivahteikkaasti. Kielikuvat ovat tarkkaan mietittyjä. Lukeminen on hidasta ja nautinnollista, minä pysähdyin jatkuvasti makustelemaan lukemaani. Mutta vaikka kerronta on eloisaa ja räiskyvää, Pettersson ei tunnu temppuilevan kielellä liikaa, vaan teksti soljuu luontevasti ja vakuuttavasti eteenpäin.

Enpä arvannut tähän Marjut Petterssonin rikosromaaniin tarttuessani, että käsissäni on näinkin hieno kirja. Pettersson ei päästä lukijaansa helpolla, mutta palkinnoksi lukija saa nauttia vahvatunnelmaisesta ja ajatuksia herättävästä romaanista.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 309 sivua.

Annika Eronen: Kaivo

IMG_20170602_174013

Myllylahti muisti minua kahdella kevään dekkariuutuudella, josta ensimmäiseksi otin luettavakseni tämän Annika Erosen esikoisteoksen. Annika Eronen on nelikymppinen lempääläinen toimittaja. Kaivon idea oli muhinut Erosen päässä seitsemän vuoden ajan, mutta romaanin kirjoittaminen oli vienyt lopulta aikaa vain puolisen vuotta. Kaivo käynnistää rikoskomisario Hannu Savolaisen tutkimuksista kertovan dekkarisarjan. Kiitos arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Tuula Kalliokoski sairastaa akuuttia leukemiaa, hänellä on elinaikaa jäljellä hädin tuskin muutama viikko. Yllättäen Kalliokoski katoaa Kanta-Hämeen keskussairaalasta, ja hänet löydetään seuraavana päivänä kuristettuna erakoituneen Eeva Rautiaisen kaivosta. Miksi Kalliokoski oli menossa tapaamaan Rautiaista? Miksi joku halusi murhata kuolemansairaan naisen?

Rikoskomisario Hannu Savolainen joutuu painiskelemaan kimurantin murhatutkinnan parissa. Johtolangat eivät tunnu johtavan mihinkään. Mutta lopulta alkaa vaikuttaa siltä, että Tuula Kalliokosken kuolemalla olisi yhteys vuosikymmenien taakse psykiatriseen sairaalaan ja sen potilaisiin sekä henkilökuntaan.

Olet herättänyt pedot sisälläni. Ne hyökkäilevät vasten kaltereitaan ja raapivat häkin kattoa ja lattiaa veitsenterävillä kynsillään. Ja pian ne ovat valmiita metsästämään.

Lempääläisen Annika Erosen kynästä on syntynyt kelpo esikoisdekkari. Vaikka johtolangat eivät aluksi tunnu johtavan minnekään ja syöpäsairaan naisen murha tuntuu käsittämättömältä, Eronen onnistuu pitämään lukijan mielenkiinnon yllä. Tarina ei jämähdä liiaksi paikoilleen, vaan uusia seikkoja paljastuu ja juoni rullaa mukavasti eteenpäin. Taustalla häämöttävistä uhkaavista voimista huolimatta Kaivo on veretön ja kevyehkö dekkari, jossa on havaittavissa ripaus Agatha Christien henkeä. Loppuratkaisu lipsahtaa epäuskottavan puolelle, mutta nautin mutkikkaiden juonikuvioiden avautumisesta.

Hämeenlinnaan sijoittuva Annika Erosen dekkari ei esittele erityisen mieleenpainuvia henkilöhahmoja, mutta päähenkilönä häärivä rikoskomisario Hannu Savolainen on ihan symppis leskimies. Masennukseen taipuvainen Savolainen asustelee kaksin Leevi-kissansa kanssa, on perinyt ankaralta pappisisältään työnarkomanian ja polttelee hurjat määrät tupakkaa. Onneksi Savolainen ei kuitenkaan piehtaroi liian synkissä tunnelmissa.

Annikan Erosen Kaivo ei pärjää vertailussa Arttu Tuomisen Murtumispisteelle tai Suvi Piiroisen Pahaa paremmalle. Eikä tarvitsekaan. Kaivo on selvästi kevyempi dekkari, kepeää viihdettä leppoisiin kesäpäiviin. Painan Annika Erosen nimen muistiini tulevaisuuden varalle, ehdottomasti voisin toistekin lukea Hannu Savolaisen tutkimuksista!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 328 sivua.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

IMG_20170523_180227_526_20170523180600846

Riitta Jalosen Kirkkaus oli odotellut lukuvuoroaan viime vuoden lokakuulta saakka. Sain kirjan Helsingin Kirjamessuilla bloggariaamiaisella. Kiitokset Tammelle! Olen useasti hypistellyt Jalosen kirjaa kädessäni, lukenut muiden kirjabloggaajien kehuvia sanoja, mutta vasta nyt nappasin Kirkkauden käteeni kirjahyllystä ja aloin lukea.

Jalosen Kirkkauden keskiössä on todellinen henkilö, uusiseelantilainen kirjailija Janet Frame (1924-2004), jonka huikean tarinan ympärille Jalonen on kehitellyt fiktiivisen romaanin. Janet Frame oli herkkäsieluinen, omalaatuinen tyttö, joka vietti monta vuotta elämästään psykiatrisessa sairaalassa. Janetilla diagnosoitiin erheellisesti skitsofrenia, lahjakasta kirjailijaa kiellettiin kirjoittamasta, ja häntä yritettiin hoitaa lukuisilla sähköshokeilla. Lopulta lääkärit päätyivät kokeilemaan lobotomiaa, mutta viime hetkellä operaatio onneksi peruttiin, koska Janetin ensimmäinen novellikokoelma sai arvostetun kirjallisuuspalkinnon. Ja myöhemmin skitsofreniadiagnoosi kumottiin. Janet Frame julkaisi novellien lisäksi romaaneja, runoja ja kolmiosaisen omaelämäkerran.

Kierrän kirjoituspaperin valmiiksi koneeseen. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tulen kirjoittamaan. Kirja on kuitenkin sisälläni, on ollut jo kauan odottamassa oikeaa aikaa ja oikeaa paikkaa.

Kirjan minäkertoja Janet Frame kahlaa välillä hyvinkin syvissä vesissä, mutta Kirkkaus ei siitä huolimatta ole ollenkaan synkkämielinen romaani. Riitta Jalonen loihtii taidokkaasti kuvan poikkeuksellisesta kirjailijalahjakkuudesta. Jalosen kielessä on ihanan tajunnanvirtamaista keveyttä ja kauneutta. Kirja on täynnä toinen toistaan hienompia kielikuvia, hengästyttävän upeita ajatelmia.

Mutta joudun valitettavasti myöntämään olleeni ymmälläni Kirkkauden edessä. Lyhyet luvut tekivät lukukokemuksestani hajanaisen ja irrallisen. En saanut kunnolla otetta Janet Framen rönsyilevästä tarinasta, ja Janet jäi minulle harmillisen etäiseksi hahmoksi. Yritin antaa Jalosen kauniin kielen viedä mukanaan, nauttia sanojen virrasta. Hetkittäin häkellyin ja mykistyin ihastuksesta. Hetkittäin olin vain hämmentynyt.

Kirkkaus on romaani, josta olisin todella halunnut pitää. Enkä minä kiistä Riitta Jalosen hienovireisen tekstin kauneutta, vaivattomuutta, voimaa, herkkyyttä. Tiedän saaneeni lukea melkoisen mestariteoksen. Mutta ehkä kiireinen toukokuu oli kuitenkin väärä hetki yrittää uppoutua Janet Framen maailmaan. Ehkä tämä ei vain ollut minun kirjani.

Harppi piirtää ympyrän, jonka sisälle kaikkien ihmisten pitäisi mahtua. Rajan yli voi kurkotella mutta sinne ei saa mennä. Jos menee, on kuin neulomuksesta karkaisi silmukka omille teilleen: yksi karannut uhkaa vetää mukaansa toisia.
Aika siirtää rajat aina eri paikkaan, ei mikään määritelmä pysy. Kuka sanoo mikä on oikea tapa olla ihminen?

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Tammi. 352 sivua.
Kannen suunnitellut Emmi Kyytsönen.

Eve Hietamies: Hammaskeiju

IMG_20170518_230110_608_20170518232433578

Vuonna 2010 Eve Hietamies julkaisi romaanin Yösyöttö, jossa Antti Pasanen jäi yllättäen kaksin pienen vauvan kanssa ja joutui opettelemaan elämään Paavo-vauvan ehdoilla. Vuonna 2012 ilmestyi Tarhapäivä, ja Paavo Pasasesta oli yhtäkkiä kasvanut viisivuotias reipas päiväkotilainen. Ja nyt vuonna 2017 Pasasen pienperheen tarina saa vihdoin jatkoa Hammaskeijun myötä. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Seitsemänvuotias!
Vielä kesäkuun lopulla se ei ollut tarpeeksi vanha kävelläkseen yksin naapurin pihan poikki päiväkotiin tai tullakseen sieltä yksin takaisin kotiin. Ei, lapsi piti saattaa ja hakea päiväkodin eskarista.
Äkkiä elokuun alussa olikin yhteiskunnan mielestä ihan ok, että sama kakara hengaili aamulla yksin kotona, kun vanhemmat olivat töissä. Koulu alkoi vasta kello kymmenen ja iltsu oli iltsu eikä mikään altsu, jonne olisi saanut mennä myös aamuisin.
Saman tenavan piti äkkiä suoriutua asioista, joista sen ei kukaan ollut olettanut suoriutuvan vielä paria kuukautta aikaisemmin. Vuosia oltiin isin kanssa kävelty käsi kädessä, ja äkkiä pitikin hoitaa samat hommat yksin.

Antti ja Paavo Pasasen arki mullistuu, kun Paavo aloittaa koulun ja isä Antti löytää lukuisia murehtimisen aiheita. Miten Paavo pärjää koulussa? Mitä jos Paavoa aletaan kiusata eikä Paavo löydä kavereita. Entä jos koulumatkalla tapahtuu jotain. Jos Sipoon metsistä tulee susilauma tai meteoriitti putoaa päähän. Mitä jos Paavo kadottaa koulumatkalla reppunsa, kännykkänsä, kenkänsä, suuntavaistonsa. Entä jos Paavo alkaa lintsata. Entä jos Paavo varastaa huumepäissään autoja ja kaatelee mummoja pankkiautomaateilla.

Antti Pasanen tekee kahdeksantuntisia työpäiviä. Ekaluokkalaisella Paavolla on lyhyet koulupäivät, eikä Paavo viihdy iltapäiväkerhossa. Muutenkin niin hankalaan yhtälöön lisätään vielä Antin kehitysvammainen veli Janne, joka yllättäen muuttaa asumaan Antin ja Paavon luo. Antti tuumailee, että pienestä lapsesta pienet huolet, isommasta lapset isommat huolet, pienesta lapsesta ja isosta lapsesta hermoromahdus.

IMG_20170521_112802

Anttia ja Paavoa on todellakin ollut jo ikävä! Heidän arkista elämäänsä, kommelluksiaan. Aitoa kaksikkoa iloineen ja suruineen. Vaikka en yksinhuoltajaisä olekaan, Antin huoliin on helppo samaistua. Ja Paavo on kasvanut ihanasti samassa tahdissa kuin oma lapseni, joka on nyt myös seitsemänvuotias ja aloittaa ensi syksynä koulun.

Hammaskeiju on ehdottomasti Eve Hietamiehen trilogian paras kirja. Yösyötössä ja Tarhapäivässä oli toki molemmissa omat hyvät hetkensä, mutta Hammaskeiju on melkoista tykitystä joka sivulla. Teksti on miellyttävän kepeää, viihdyttävää, humoristista, mutta samaan aikaan Hietamies on ujuttanut tarinaansa lukuisia oivalluksia ja arkista viisautta. Välillä nauraa tirskahtelin ääneen, välillä minulla kostui silmäkulma liikutuksesta. Stereotypiat, kliseet eivätkä edes synkistelyt häirinneet minua ollenkaan, vaan nautin täysillä kirjan lukemisesta.

Eve Hietamies on omistanut uusimman romaaninsa yksinhuoltajille ja opettajille. Uskoisin Hammaskeijun humoristisen ja elämänmakuisen kerronnan uppoavan myös muille kuin vain meille vanhemmille ja koulumaailmassa työskenteleville. Oikea hyvän mielen kirja. Niin lämmin ja ihana.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Otava. 415 sivua.
Kannen suunnitellut Emmi Kyytsönen.

Tuomo Jäntti: Verso

IMG_20170517_174819_746-1

Tuomo Jäntin esikoisromaani Talven hallava hevonen julkaistiin kaksi vuotta sitten. Se oli yhdistelmä sukupolvitarinaa, maagista realismia ja psykologista kauhua. Kirjan alkupuolisko oli lupaava ja nosti odotukseni korkealle, mutta loppua kohden tarina muuttui kummalliseksi enkä suoraan sanottuna ymmärtänyt kaikkea. Monia asioita jätetään selvittämättä, tarina tuntuu loppuvan ärsyttävästi kesken. Miten niin lupaavan aloituksen jälkeen voikaan kirja päättyä niin turhauttavaan lopetukseen! Vaikka en täysillä rakastunutkaan Talven hallavaan hevoseen, ihastuin kuitenkin Jäntin tapaan punoa tarinoita, ujuttaa arkiseen elämään maagisia vivahteita. Ja nyt Jäntiltä on ilmestynyt uusi romaani nimeltä Verso.

Ensimmäisenä aamuna Karl luuli joutuneensa huonon vitsin kohteeksi. Hän tuijotti kuvaansa kylpyhuoneen peilistä vielä yönsamein silmin ja kävi läpi mahdollisia syyllisiä. Joku töistä tietenkin, mutta vaivaa oli sentään tarvinnut nähdä – hänen parransänkensä oli kirkkaan vihreä. – – Karl nosti käden kasvoilleen. Leuka ei tuntunut karhealta. Pikemminkin hänen kauniin vihreä aamupartansa oli pehmeä. Se tuoksui ruoholta.

Entinen toimittaja ja imagokonsultti Alis Ismantik saa varantoministeriltä tehtäväkseen tutkia Kolkamon pakkohoitolaitoksen taloussotkuja. Siellä hoidetaan versottuneita: ihmisiä, jotka ovat tuntemattomasta syystä alkaneet kasvaa heinää, ruohoa ja lehtiä. Kolkamon tietoverkkoa tutkiessaan Alis alkaa vähitellen aavistaa, että hänen todellinen tehtävänsä ei olekaan talousrikosten tutkiminen. Mitä Kolkamossa oikein on tapahtunut? Entä mikä on kaiken elottoman ja elollisen tieltään tuhoava Gowiwa?

Verso eteni aggressiivisesti ja tappoi ihmisen muutamassa viikossa. Alussa heitä vielä näki. Heitä, joiden takinhihoista kurkisteli heinää, joiden silmäkulmasta pistivät esiin kauniit keltaiset kukat ja joiden sammaloitunut kieli esti puhumisen. Noina ensimmäisinä viikkoina ennen hysteriaa. Sairaalloinen kiinnostus vaihtui nopeasti kauhuun, epätoivoon ja vihaan – moni suhtautui versottuneisiin kuin heidän muuttunut tilansa olisi itse aiheutettua, mutta toisaalta tämän inhon kohteiksi joutuneet eivät tienneet muun maailman asenteista paljoakaan. He katosivat kasvustoonsa ja kuolivat nopeasti pois.

Tuomo Jäntin Versoa voisi kuvailla niin dystopiaromaaniksi, katastrofiromaaniksi, scifiromaaniksi kuin myös jännitysromaaniksi. Jäntin luomassa dystopiassa vihreä luonto on kadonnut tyystin. Kaupunkien ympärillä maa on pelkkää kuivaa aavikkoa. Kahvia ja tupakkaa on sentään saatavilla, mutta muuten nautinnot tuntuvat olevan vähissä. Pelkoa herättää niin verso ja versottuneet ihmiset kuin myös vieläkin synkempi ja julmempi tappaja, jatkuvasti etenevä ja kaiken tuhoava Gowiwa.

Verson idea on mielenkiintoinen, mutta valitettavasti kiehtova idea kärsii kehnosta toteutuksesta. Tuomo Jäntti ei kerro helppoa tarinaa, ja laaja henkilögalleria sekä ajasta toiseen hyppiminen tuovat lukemisen ymmärtämiseen melkoisia haasteita. Alun vaikeuksien jälkeen pääsin vähän paremmin sisälle Verson vieraaseen maailmaan, mutta henkilöhahmot ovat värittömiä ja kerronta liian lavertelevaa, rönsyilevää, sekavaa. Jopa päähenkilö Alis Ismantik on ärsyttävän tylsä ja persoonaton. Harmi.

Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Gummerus. 426 sivua.
Kannen suunnitellut Tuomo Parikka.

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä

IMG_20170417_153553_01

Jukka Laajarinne työskenteli matemaattisten aineiden ja filosofian opettajana ennen ryhtymistään vapaaksi kirjailijaksi. Laajarinne on minulle aivan uusi tuttavuus, mutta Pinnan alla pimeä herätti kiinnostukseni. Kustantaja Atena on kuvaillut kirjaa tiivistunnelmaiseksi psykologiseksi trilleriksi, joka yhdistää myytit aikamme suurimpiin uhkakuviin. Mielenkiintoista! Kiitos arvostelukappaleesta Atenalle!

Kohtasin saman symbolikuvan kolme kertaa. Ensin omassa unessani, sitten potilaani kertomuksessa ja lopulta uutisissa. Korkeasaari, hukkuvia ihmisiä. – – Meitä saattaa olla uhkaamassa jonkin sortin epidemia. Ehkä pandemia. Ihmiset tuhoutuvat joukoittain johonkin, mikä on toistaiseksi pinnan alla.

Psykoterapeutti Kaarlo Nuortevan asiakas kertoo muistavansa, että oli pienenä lapsena ollut vaarassa hukkua Korkeasaaren rannassa. Kaarlon mieleen palautuu hänen oma unensa, jossa ihmisiä hukkui mereen eläintarhan edustalla. Ja sitten se tapahtuu ihan oikeasti, Korkeasaaren rannassa hukkuu lapsia. Epidemia on alkanut levitä.

Kaarlo ottaa yhteyttä opiskeluaikaiseen tyttöystäväänsä, joka työskentelee nykyisin maan johtavana epidemiologina. Kaarlo ja Doris yrittävät pysäyttää epidemian ja seuraavat huolestuneena uutisia maailmalta. Tulvia Georgiassa, valtavia kraattereita Siperiassa. Sairastumassa eivät ole pelkästään ihmiset vaan koko tuntemamme todellisuus.

Jukka Laajarinteen Pinnan alla pimeä on kiehtova ja omintakeinen romaani. Entäpä jos onnettomuudet ja kauheudet ihan oikeasti lisääntyisivät ja leviäisivät sanoista ja katseista, unista ja uutisista? Voisiko epidemian pysäyttää vai koituisiko massahysteria ihmiskunnan tuhoksi?

Pinnan alla pimeä ei ole kirja, joka ahmaistaan nopeasti välipalaksi ja sitten sännätään seuraavan kirjan kimppuun. Laajarinteen tekstin sisäistäminen vaatii nimittäin oman aikansa. Psykologista ja filosofista jargonia on runsaasti, enkä todennäköisesti oikeasti edes ymmärtänyt kaikkea. Laajarinne siteeraa muun muassa Jungia ja kieputtaa todellisuutta fiktion ympärille. Hetkittäin tunsin lukevani pidemminkin raskasta oppikirjaa kuin koukuttavaa trilleriä.

Vaikka Laajarinteen romaani on hämmentävän omituinen, hänen sanoissaan on myös pelottava totuuden siemen. Epidemiat leviävät sanoista. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että itsemurhista uutisoiminen lisää itsemurhia. Vihapuhe lisää vihapuhetta. Kun joku kertoo somessa pesseensä talonsa ikkunat, muutama muukin todennäköisesti innostuu ikkunanpesupuuhiin. Kun pari luokan suosituinta tyttöä hehkuttaa ihanaa poikabändiä, pian suurin osa luokan tytöistä on rehkahtanut kyseiseen bändiin. Ihminen ei elä omassa suljetussa kuplassaan, vaan muiden ihmisten sanat ja teot muokkaavat meitä ja meidän toimintaamme.

Kirjan luettuani jäin vähän hämilleni. Toisaalta Jukka Laajarinteen idea on mahtava, kirja kiehtoi ja koukutti, Laajarinne sai minut hyvällä tavalla mietiskelemään lukemaani. Toisaalta hyvä idea tuntuu paikoitellen hukkuvan psykologisen ja filosofisen jaarittelun alle, hedelmätöntä ja turhauttavaa pohdiskelua on aivan liikaa. Ja kirjan loppu ei oikein tyydyttänyt minua.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Atena. 263 sivua.
Kansi Timo Mänttäri.

P.S. Luetut.net muutti tänne WordPressiin alkuvuodesta 2016. Ja tämä on sadas postaukseni täällä!

Jaakko Melentjeff: Hukkuneet

IMG_20170415_135852_20170415141735111

Ylöjärveläinen Jaakko Melentjeff (s. 1965) on koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri ja työskentelee sosiaalityöntekijänä Tampereella psykiatrian poliklinikalla. Hukkuneet on hänen esikoisromaaninsa. Kiitos arvostelukappaleesta Atena Kustannukselle!

Hän oli saanut käsiinsä uransa erikoisimman murhajutun. Murhasarja, jossa ei voinut vahvistaa, että kyse edes oli henkirikoksista. Kyllähän ihmisiä hukkui, mutta ei tällä tavalla: katoavat viikkokausiksi, löytyvät hukkuneina mutta ilman vettä keuhkoissa, väärän ja kaiken lisäksi myös kadonneen henkilön henkilöpaperit taskussa.

Porin eteläpuolella merestä löytyy ruumis, taskussaan suomalaisen miljonäärin henkilöllisyyspaperit ja ranteessaan arvokas kello. Poliiseille kuitenkin selviää, että kuollut mies ei olekaan kyseinen miljonääri ja että kaiken lisäksi miljonääri on kadoksissa. Pian Reykjavikista löytyy samalla oudolla tavalla hukkunut mies, mukanaan toisen henkilön henkilöllisyyspaperit. Rikosylikonstaapeli Paula Korhonen Tampereen keskusrikospoliisista, Annmari Akselsson Tukholman poliisista, rikoskomisario Magnus Thor Reykjavikin poliisista ja NORDSA:n etsivä Kalle Nordin päättävät tehdä yhteistyötä. Onko Pohjolassa liikkeellä sarjamurhaaja? Entä kuka kumma on Kolmisorminen mies?

Olen tietoisesti pyrkinyt lisäämään kotimaisen kirjallisuuden lukemista ja mielestäni onnistunutkin siinä. Jaakko Melentjeffin esikoisromaani Hukkuneet olisi kuitenkin saattanut mennä minulta kokonaan ohi, mutta suurimman osan elämästäni Porissa asuneena kiinnostuin kirjasta Porin mainitsemisen takia. Pori esiintyy kirjassa lopulta vain ohimennen, mitättömän pienessä sivuroolissa, mutta olen silti iloinen, että tulin lukeneeksi tämän.

Jaakko Melentjeffin Hukkuneet on kansainvälinen trilleri, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen lisäksi myös Ruotsiin, Islantiin ja Tsekkiin. Melentjeff onnistui koukuttamaan minut heti ensimmäisten sivujen myötä, ja jännite pysyy hyvin yllä loppuun saakka. Dialogi tuntuu paikoitellen vaivaannuttavan kömpelöltä, ja juoni on ehkäpä turhankin monimutkainen, mutta tarinassa on ehdottomasti hyvää imua. Huumoria on ripoteltu mukavasti matkan varrelle.

Henkilögalleria on hengästyttävän laaja, ja minulla vei hetken päästä kärryille siitä, kuka kukin on. Onneksi muutama kirjan hahmoista nousee selvemmin esiin. Tamperelainen viisikymppinen rikosylikonstaapeli Paula Korhonen asuu kerrostalossa Amurissa, kävelee joka aamu töihin säästä riippumatta, huolehtii iäkkäistä vanhemmistaan, ei ole koskaan ollut parisuhteessa ja yrittää löytää elämäänsä rakkauden netin deittisivuston kautta. Tukholmalainen Annmari Akselsson on eroamassa petollisesta miesystävästään. Reykjavikilainen rikoskomisario Magnus Thor on leski ja neljän tyttären yksinhuoltajaisä. NORDSA:n polkkatukkainen Kalle Nordin asuu yksiössä Turussa, reissaa työtehtävien takia paljon ja kaipaa lapsiaan.

Toivottavasti Jaakko Melentjeff jatkaa kirjoittamista. Olisi sääli, jos näin laaja joukko poliiseja olisi luotu vain yhtä ainoaa rikosromaania varten. Vaikka minä en ihan täysillä ihastunutkaan tähän esikoisdekkariin, Melentjeffissa on selvästi potentiaalia.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Atena. 420 sivua.
Kansi Mika Perkiökangas.

Matti Laine: Pahuuden hinta

IMG_20170406_092531_20170406222225089

Helmikuun lopulla posti toi minulle ennakkokappaleen Matti Laineen maaliskuun puolivälissä ilmestyvästä dekkarista. Samoihin aikoihin saapui kuitenkin pino muitakin kirjoja, muu elämä vei oman aikansa, ja niinpä Laineen dekkarin lukeminen siirtyi valitettavasti näihin huhtikuun alun päiviin. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Helsinkiläinen Matti Laine (s. 1976) on näyttelijä ja kirjailija, joka on näytellyt niin televisiossa, elokuvissa kuin myös teatterissa ja ehtinyt kirjoittaa jo seitsemän dekkaria. Tämä Pahuuden hinta on kolmas osa Elias Vitikka -dekkarisarjasta.

Elias Vitikka on anastettujen luksusjahtien välittäjä, entinen jääkiekkoilija. Yllättäen aseistautuneet poliisit rynnistävät Vitikan perheen kotiin ja keskeyttävät tylysti yksivuotissynttärien juhlinnan. Elias Vitikka saa kuulla olevansa epäiltynä jäähallin pukuhuoneesta löytyneen jääkiekkovalmentajan surmasta. Ja pian Vitikka joutuu huomaamaan, että hänen perässään on poliisin lisäksi myös kilpaileva rikollisjoukkio. Liittyykö kaikki jotenkin takavuosien kolmeen nuoreen jääkiekkolupaukseen? Vai mistä sotkussa on kyse?

Iskuja sateli lisää ja lisää, ja sen pienen hetken ajan, kun mies ymmärsi mitä hänelle oli tapahtumassa, hänen mielensä täyttyi raastavan kivun lisäksi yhdestä ainoasta ajatuksesta.
Antakaa anteeksi.

Olen aina toitottanut joka paikassa, etten pidä romaaneista, joissa järjestäytynyt rikollisuus näyttelee isoa roolia. Alamaailma ja rikollisjengit ovat minulle vastenmielisiä aiheita. Siitä huolimatta minä luin viime vuonna pari hyvää dekkaria, joissa pääpahikset kuuluvat järjestäytyneeseen rikollisryhmään. Ja tämän Laineen dekkarin myötä joudun jälleen myöntämään, että alamaailman rosvojoukkiosta voi kirjoittaa oikeasti mielenkiintoisen ja koukuttavan rikosromaanin.

Vaikka Elias Vitikka hääräilee rikollisissa puuhissa, hän on silti yllättävän sympaattinen päähenkilö. Hämmentävän ristiriitainen. Jääkiekkomaalivahti jonka ura on päättynyt loukkaantumiseen. Kauppaa nykyään varastettuja luksusveneitä ja on ajautunut syvälle alamaailmaan. Kovahermoinen rikollinen joka ei pinkaise tiukoissakaan tilanteissa pakoon. Mutta hänestä löytyy myös pehmeämpi puoli, rakastava isä ja puoliso, suojelee aina perhettään. Toisaalta Vitikka on selkeästi pahis, toisaalta taas ehdottomasti hyvis.

Matti Laine on kirjoittanut kelpo dekkarin. Jännittävän ja koukuttavan. Hauskan. Yllättäviä juonenkäänteitä on ripoteltu matkan varrelle kiitettävästi. Vauhtia on sopivasti, eikä meno lipsahda yltiöpäiseksi säntäilyksi. Loppua kohden jännitys tihentyy. Tällaiset miehekkäät rikosromaanit eivät aivan kuulu minun omalle mukavuusalueelleni, mutta voisinpa kuvitella lukevani toistekin Vitikan seikkailuista.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Bazar. 271 sivua.

Heikki Hietala: Viisto valo

wp-1490201252275.jpg

Heikki Hietala opettaa tietojenkäsittelyä ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Hänen novellikokoelmansa Filtered Light and Other Stories on julkaistu Yhdysvalloissa vuonna 2012, ja nyt tämä valoaiheinen kimara on saatu suomeksi nimellä Viisto valo. Kiitos arvostelukappaleesta Sitruuna Kustannukselle!

Minun on ihan ensimmäiseksi pakko tunnustaa, että luen todella harvoin novellikokoelmia enkä oikein ole päässyt sinuiksi novellien kanssa. Roald Dahlin kokoelmat ovat kieltämättä olleet varsin mainioita, mutta muuten olen enimmäkseen vältellyt novelleja. Siispä tämän arvostelukappaleen myötä jouduin todellakin hyppäämään pois mukavuusalueeltani ja hengitystäni pidätellen sukelsin Hietalan novellilajitelmaan.

Heti ensimmäisen novellin myötä lukijalle selviää, että nyt on astuttu maagiseen maailmaan, jossa valolla on tavalla tai toisella pieni mutta tärkeä rooli. Heikki Hietala hallitsee spekulatiivisen fiktion. Hän nyrjäyttää todellisuuden pois raiteiltaan ja repii realismin rajoja. Kaikki yhdeksäntoista novellia tarjoavat lukijalle jotain sopivasti yllättävää. Vaikka alussa kertomus vaikuttaa realistiselta, yllättäen todellisuus heittää kuperkeikan ja kaikki muuttuu ihanan järjettömäksi.

Novellilajitelman lyhyimmät tarinat ovat pituudeltaan vain parisivuisia. Itse pidin eniten vähän pidemmistä kertomuksista, samaan tarinaan sai uppoutua viidentoista tai kahdenkymmenen sivun verran. Kirjan pisin novelli, Tuuli pilleissä, on toisen maailmansodan aikaan sijoittuva kummitustarina nuoresta papista, joka saapuu uuteen seurakuntaan ja kohtaa siellä itsekseen soivat kirkkourut. Lyhyin novelli kantaa nimeä Näin on, ja se onkin todellinen lyhytnovelli, alle viisisataa sanaa ja kaikki mahdutettuna pariin lauseeseen.

Omaksi suosikikseni nousi Kissankultaa, jossa opettaja kohtaa metsässä oudon valokuvaajan. Tai ehkäpä Hiilipohjainen, joka kertoo pojasta ja hänen ulkoavaruudesta olevasta ystävästään. Vai olisiko suosikkini sittenkin Sillan yli, kertomus miehestä joka etsii maalaukseen kuvattua siltaa. Tai kenties Pesänjako, jossa infrapunaskannerikamera paljastaa talon vihamielisen haamun. Tai ehkäpä minä pidinkin kaikkein eniten Lumottuun peikkometsään sijoittuvasta novellista nimeltä Takku. Hietalan novellilajitelmassa on niin monta hyvää tarinaa!

Englanninkielinen alkuteos Filtered Light – Other Stories, 2012.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Kustantaja Sitruuna Kustannus, 2017. 230 sivua.

J. M. Ilves: Sorjonen – Nukkekoti

wp-1486494896612.jpg

J. M. Ilves on salanimi, jonka taakse kätkeytyy kuulemma kaksi ammattikirjailijaa. Salaperäistä. Nukkekoti käynnistää Sorjonen-rikosromaanisarjan, ja toinen osa nimeltä Loppupeli julkaistaan pian, huhtikuussa 2017. Syksyllä 2016 Yle TV1 esitti 11-osaisen Sorjonen-televisiosarjan, jota itse en kylläkään katsonut jaksoakaan, mutta kirja herätti kiinnostukseni. Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Viime kuukausina olen alkanut ajatella, että ihmisluonnon rumimman puolen kohtaaminen on kuin radioaktiiviselle säteilylle altistumista. Olen saanut virkavuosieni aikana niin suuren annoksen, että vaikutukset ovat alkaneet näkyä. Jokaisen altistuksen jälkeen olen vähän heikompi, vähän ilottomampi. Yhä useammin tuntuu kuin uhraisin itseni turhaan. Maailma näyttää laukkaavan kohti hetki hetkeltä syvenevää pimeyttä, eikä tekemisilläni ole siihen pienintäkään vaikutusta.

Kari Sorjonen kaipaa leppoisampaan työhön ja enemmän aikaa aivokasvaimesta toipuvan vaimonsa sekä teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Niinpä hän irtisanoutuu työstään KRP:stä ja ottaa rikoskomisarion pestin vastaan uudesta Vakavien rikosten erikoisyksiköstä VARE:sta. Kari Sorjonen, vaimo Pauliina ja tytär Janina muuttavat pääkaupunkiseudulta Lappeenrantaan.

Mutta kuten lukija voi etukäteen aavistella, eihän poliisi Kari Sorjosen elämä uudessa työssä ja uudessa kaupungissa ole yhtään sen leppoisampaa. Heti ensimmäisenä iltana perheen yhteinen ruokailuhetki keskeytyy, kun puhelin soi ja Kari hälytetään rikospaikalle. Ihmiset ovat petoja Lappeenrannassakin. Mutta kuka kumma on Nukkemestari ja mikä on Nukkekoti?

Hetken makuuhuoneessa oli hiljaista. Sitten Katia kysyi arasti:
– Kuka sä olet?
– Voit kutsua minua Nukkemestariksi.

Joskus kirjan luettuani jään miettimään, että kirja olisi kaivannut reippaasti tiivistämistä. Sorjosen luettuani minulle tuli päinvastaisia aatoksia. Tämä olisi voinut olla paksumpi, henkilöistä ja tapahtumista olisi voinut kertoa laveammin. Kari Sorjonen on selkeästi dekkarin päähenkilö, niin yksityis- kuin myös työelämässä, ja muut poliisit saavat tyytyä näyttelemään pieniä sivurooleja. Sorjosen taustoja valotetaan heti kirjan alun prologissa, mutta prologi jää harmillisen irralliseksi. Ehkä dekkarisarjan seuraavissa osissa kerrotaan enemmän Kari Sorjosen menneisyydestä ja päästään paremmin tutustumaan myös yksikön muihin poliiseihin?

Mutta vaikka äsken nillitin, en silti voi kieltää, etteikö Sorjonen – Nukkekoti olisi viihdyttävä dekkaripläjäys. Salanimen takana piilotteleva kirjailijakaksikko tarjoilee lyhyitä lukuja ja vetävän juonen. Sopivasti yllätyksellisyyttä ja jännitystä. Eikä huumoriakaan ole unohdettu. Kelpo avaus dekkarisarjalle.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Gummerus. 283 sivua.