Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

IMG_20171001_122816_814.jpg

Antti Tuomaisen rikosromaaneja on julkaistu peräti 28 maassa, muun muassa Yhdysvalloissa, Kiinassa, Ranskassa, Saksassa ja Brasiliassa. Hän on napannut Suomen dekkariseura ry:n Vuoden johtolanka -palkinnon ja ollut ehdolla myös ulkomaisten kirjapalkintojen saajaksi. Romaaneista Synkkä niin kuin sydämeni ja Mies joka kuoli on suunnitteilla elokuva. Palm Beach Finland on Tuomaisen seitsemäs romaani. Kiitos arvostelukappaleesta Like Kustannukselle!

Mittari näytti 13,5 celsiusastetta, kello lähestyi puoli kolmea. Päivän kuumin hetki. Loistavaa. Erinomaista. Suomen kesä. Mihin ihminen saattoi luottaa ellei siihen.

Lomakylän uusi omistaja Jorma Leivo on laittanut tuulemaan ja parissa kuukaudessa entisestä harmaasta Loma-Kähärästä on sukeutunut värikäs Palm Beach Finland. Turkoosia, vaaleansinistä, vaaleanpunaista, vaaleanvihreää. Paksun maalipinnan ovat saaneet ylleen niin vierasmökit, uimakopit, purjelautavuokraamo kuin ravintolakin. Aurinkovarjoja ja muovipalmuja. Neonväreissä hohtava kyltti mainostaa rantaa sloganilla ”It’s the hottest beach in Finland”. Tosin jatkuva tuuli ja jääkylmä merivesi pitävät rannan tyhjänä.

Se oli vahinko. Harmillinen sattumus. Se johtui työnnön ja vedon epäsuhteesta, väärinkäsityksestä. Siksi niska murtui ja päästi äänen, joka muistutti kuivan laudan katkeamista.

Jorma Leivo haaveilee saavansa läheisen perintöhuvilan ja sen tontin omistukseensa, jatkeeksi uudelle lomakylälleen. Leivo pestaa kaksi tomppelia pelottelemaan huvilan omistavaa Oliviaa, mutta keikka menee pahasti pieleen ja ulkopuolinen miekkonen menettää henkensä. Selvittämätöntä kuolemantapausta saapuu tutkimaan peitetoimintayksiköstä poliisi Jan Nyman, joka piiloutuu opettajan peiteroolin taa. Myös ammattirikollinen Holma kiinnostuu tapauksessa, kuollut mies on nimittäin hänen veljensä.

Jälleen yksi kesä. Vihreys, joka kesti hetken. Aurinko, joka nousi niin korkealle, että sen oli pakko kostautua. Ja se kostautui, verisesti. Puoleen vuoteen se ei edes näyttäytynyt. Ja niin oli vuosi mennyt, jälleen yksi kokonainen elämän vuosi.

Antti Tuomaisen edellinen romaani Mies joka kuoli oli yksi viime vuoden parhaista kirjoista. Mustalla huumorilla höystetty dekkari, hykerryttävän hersyvää ja riipivän traagista. Palm Beach Finland jatkaa samansuuntaisella linjalla, mutta nyt mennään astetta pidemmälle, suorastaan epäuskottaviin sfääreihin saakka. Jouduin ensin vähän nikottelemaan, mutta hiljalleen Palm Beach Finlandin hivenen vinksahtanut meininki alkoi maistua. Lopulta maiskuttelin onnellisena tätä kirjallista makupalaa.

Tuomaisen Palm Beach Finland on täynnä toinen toistaan herkullisempia henkilöhahmoja. Jokainen tavoittelee omia unelmiaan, mutta kaiken keskiössä on raha tai oikeammin sen puute. Asiat eivät useimmiten mene ollenkaan niin kuin on suunniteltu, joten kaikenlaisia kommelluksia mahtuu matkan varrelle. Tapahtumia seuraillaan monen eri henkilön näkövinkkelistä, ja lukija pysyy koko ajan kärryillä tapahtumista, vaikka muut henkilöhahmot olisivat niistä täysin tietämättömiä.

Antti Tuomaisen Palm Beach Finland on dekkari täynnä mustaa huumoria, hykerryttäviä juonenkäänteitä, hillittömiä möhläyksiä, sujuvia dialogeja, mehukkaita heittoja ja nasevia oivalluksia, mutta mukaan mahtuu myös ripaus romantiikkaa. Tuomaisen huumori osuu ja uppoaa minuun kuin ne kirjassa mainitut kuuluisat miljoona volttia. Huikean hienoja ajatelmia oli pakko välillä pysähtyä makustelemaan ja pohdiskelemaan. Palm Beach Finland on napakymppi.

Nyt asteita oli kenties kuusitoista, tuuli viilensi ilmaa ja säätiedotus lupasi kylmenevää. Loppuviikosta kenties rakeitakin. Erinomaista, ajatteli Jorma Leivo.

IMG_20171001_120521_769.jpg

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Like. 333 sivua.

Eva Frantz: Sininen huvila

IMG_20170827_210540_378

Espoolainen Eva Frantz (s. 1980) työskentelee Svenska Ylessä ja kirjoittaa aktiivisesti ruotsinkielistä blogia. Hänen esikoisromaaninsa julkaistiin vuosi sitten, ja tämä Sininen huvila on hänen toinen romaaninsa, tosin vasta ensimmäinen suomennettu. Sininen huvila käynnistää cozy crime -dekkarisarjan, jossa seuraillaan poliisi Anna Gladia. Kiitokset arvostelukappaleesta Kustantamo S&S:lle!

Bruno Stenlundilla oli tehtävä. Kun Bruno astui verannalle ja tunsi heinäkuisen yön viileyden paljailla säärillään, hän tiesi ettei ollut koskaan tehnyt mitään näin rohkeaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoa. Äiti nukkui keittiön lattialla ihan tahmaisena. Bruno oli yrittänyt herättää äitiä, mutta äiti vain nukkui. Ihan kummallista.

Kaksi bileistä palaavaa nuorta löytävät viisivuotiaan pojan harhailemassa ulkona keskellä yötä. Toinen nuorista tunnistaa pojan Brunoksi, jonka äiti Becca Stenlund pitää suosittua Sininen huvila -nimistä lifestyle-blogia. Nuoret vievät Brunon takaisin kotiin ja saavat selville, miksi Bruno on lähtenyt yksin ulos. Pojan äiti makaa sinisen huvilan keittiön lattialla kuoleman kielissä, pahasti pahoinpideltynä.

Vanhempi rikoskonstaapeli Anna Glad ryhtyy selvittämään tapausta. Becca Stenlundin taistellessa elämästään sairaalassa poliiseille selviää, että useammalla tuntuisi olevan kaunoja Beccaa kohtaan. Beccan aviomies Peter on kyllästynyt blogin ympärillä pyörivään elämään, avioliitossa on otettu aikalisä, Peter on muuttanut kerrostaloasuntoon. Beccan blogiin on jatkuvasti jätetty ilkeämielisiä kommentteja ja suoranaisia tappouhkauksia. Onko Beccan kimppuun hyökännyt kommentoijista kauhein, Forneus, vai joku muu? Kuka on metsässä piileskelevä Peikko? Entä kuka tuo tyhjään taloon tuoreita kukkia?

Tämähän on kuin mistäkin kansansadusta, Anna ajatteli ja hieroi silmiään. Kuningatar Becca, prinssi Bruno ja peikko. Ja Anna, urhea metsästäjä.

Syksy tekee tuloaan. Kurkkuuni kasvoi kaktus, päätä särki, aivastutti. Niinpä valitsin luettavien kirjojen pinosta ohuimman ja kevyimmän tuntuisen romaanin seurakseni. Ilokseni Eva Frantzin Sininen huvila osoittautui varsin oivalliseksi valinnaksi.

Sininen huvila on sopivan kepeää luettavaa. Kirjan tempo on miellyttävän rauhallinen, sortumatta silti puuduttavan tylsäksi. Flunssainen pääni pysyi hyvin juonenkäänteissä mukana, eikä kirjan seurassa käynyt aika pitkäksi. Kerrontaa on höystetty mukavasti niin blogikommenteilla kuin Twitter-twiittauksilla sekä myös kursivoiduilla muistovälähdyksillä. Välillä päästään kurkistamaan poliisien yksityiselämään, mutta poliisien omat huolet ja murheet eivät vie liikaa tilaa tutkinnalta.

Annan plussaa myös kirjan miljööstä. Idyllinen sininen huvila, lifestyle-bloggaajan koti, jossa kaikki on viimeisen päälle tiptop, ei leivänmuruja pöydällä eikä tahmaisia sormenjälkiä ovissa. Mutta vaikka aluksi pikkukaupunki vaikuttaa uneliaalta ja monen elämä tahrattomalta, julkisivun takaa paljastuu kaappeihin piiloteltuja luurankoja.

Aion painaa Eva Frantzin nimen mieleeni. Vaikka Sininen huvila ei ole täyden kympin dekkari, on kirjassa kuitenkin ehdottomasti paljon hyvää. Pienoisista uskottavuusongelmista huolimatta minä mieluusti palaisin uudelleen Anna Gladin seuraan. Kovan luokan dekkarifanikin kaipaa joskus kepeämpää luettavaa.

Ruotsinkielinen alkuteos Blå villan, 2017.
Suomentanut Ulla Lempinen.
Kustantaja S&S, 2017. 249 sivua.

Arttu Tuominen: Silmitön

IMG_20170820_164027_418

Porilaisen Arttu Tuomisen (s. 1981) uusin dekkari lienee minulla tämän syksyn odotetuin kirjauutuus. Ja kun elokuun puolivälissä löysin postilaatikosta Silmitön-dekkarin, taisin jopa kiljahtaa ääneen. Labyrintti-sarjan kolmatta osaa on niin odotettu! Mutta hyväähän kannattaa aina odottaa ja Arttu Tuomisen dekkari on ehdottomasti odotuksen arvoinen. Suuret kiitokset arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Mies kääntää katseensa pohjalla makaaviin kaloihin. Osa sätkii vielä, mutta osa on jo tukehtunut. Joukossa on isoja ja pienempiä yksilöitä, rasvaisia ja laihoja, mutta yhdelläkään silakalla ei silmiä. Niiden tilalla on ammottavat tyhjät reiät.

Reposaaren koululla järjestetään Solumare Oy:n tiedotustilaisuus koskien merihiekan noston aloittamista Porin edustan merialueelta. Ympäristöaktivistit, kalastajat ja paikalliset asukkaat vastustavat suunnitelmia. Ruoppauksen pelätään pilaavan alueen meriympäristön ja kalatalouden, vapauttavan merenpohjaan kertyneet raskasmetallit. Lupa-asiat ovat kuitenkin kunnossa, tarvittavat tutkimukset tehtyinä, eikä Solumaren ruoppaushanketta tunnu estävän enää mikään. Tiedotustilaisuuden tunnelma äityy kiivaaksi, ja aktivistit räjäyttävät pihalla Solumaren auton.

Pari kuukautta myöhemmin Mäntyluodosta merestä löydetään kuollut mies, jolta on kaivettu silmät päästä. Poliisi arvelee, että joko kyseessä on poliittinen murha tai sitten murhalla saattaisi olla yhteys merihiekan imuruoppaushankkeeseen. Työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt entinen ylikonstaapeli Janne Rautakorpi palkataan avustamaan tutkimuksissa, ja avukseen Rautakorpi saa Greenpeace-aktivisti Venla Jokisen.

”Ei laki tarkoita, että se on automaattisesti hyvä. Lait ovat aina kompromisseja, poliittisesti sovittuja normeja. Aktivismia tarvitaan osoittamaan, että on olemassa asioita, jotka ovat niin isoja, ettei niitä pystytä hallitsemaan. Kuten ydinvoima. Nuo nuoret ovat turhautuneita, koska eivät saa ääntään kuuluville. Joskus ainoa keino on ottaa laki omiin käsiin.”

Porilainen Arttu Tuominen on noussut suomalaisten dekkarikirjailijoihin timanttiseen kärkeen, hän pesee rikosromaaneillaan mennen tullen monta kokeneempaa nimeä. Mutta laadukkaan dekkarikerronnan lisäksi minua viehättää Tuomisen kirjoissa tutut paikat. Suurimman osan elämästäni Porissa asuneena ja nykyisenä ulvilalaisena tiedän niin Reposaaren koulun, Kallon majakan, Yyterin Teboilin kuin myös Porin Preiviikin ja Ulvilan Krapiston.

Silmitön-dekkarissa silmillä tai oikeastaan silmättömyydellä ja silmittömyydellä on tärkeä rooli. Kalastajat nostavat merestä silakoita, joilla on silmien paikalla pelkät tyhjät reiät. Yksi kirjan keskeisistä hahmoista, eläköitynyt teologian professori on menettänyt näkönsä nuorena onnettomuudessa. Merestä löydetään silmätön miehen ruumis. Silmitöntä ahneutta ja itsekkyyttä. Moni kieltäytyy näkemästä totuutta, moni ajautuu silmittömiin tekoihin. Silmitöntä vihaa. Silmitöntä pelkoa.

Iltaisin valvoin kirjan parissa ihan liian myöhään, väsymys silmissä kirvellen, mutta kun minun oli aivan pakko lukea vielä yksi luku ja sitten vielä pari lisää. Eihän tätä olisi malttanut laskea käsistään! Mutta yömyöhään valvominen Silmittömän parissa sopii hyvin, sillä kirjailija Arttu Tuomisen päivät ovat kuluneet ympäristötarkastajan töissä sekä lapsiperhearjessa, aikaa kirjoittamiselle on ollut vasta myöhään illalla. Minua kirja valvotti vain muutamana iltana, Tuomisella on kirjansa parissa ollut paljon pidempi puristus.

Silmitön rullailee jouhevasti eteenpäin, sopivaa vauhtia, tiukasti lukijansa koukuttaen. Henkilöhahmoja ei ole liian paljon eikä liian vähän. Kiittelen niin henkilökuvausta kuin myös porilaista miljöötä, Tuomisen luomissa henkilöhahmoissa on mukavasti särmää ja Pori esiintyy näkyvästi kirjan sivuilla. Monitahoinen ja ajankohtainen dekkari antaa lukijoilleen ajattelemisen aihetta, ei hyssyttele mutta ei myöskään tuputa.

Mikäli et ole vielä lukenut yhtään Tuomisen dekkaria, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Nämä ovat häkellyttävän hyviä! Kannattaa ahmia ensin esikoisteos Muistilabyrintti (2015) ja jatkaa sen jälkeen Labyrintti-sarjan toisella osalla Murtumispiste (2016). Ja tämä juuri julkaistu Silmitön on neliosaiseksi kaavaillun dekkarisarjan kolmas osa.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 424 sivua.

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

IMG_20170807_184946

Viime vuodet Berliinissä asunut kirjailija Eppu Nuotio (s. 1962) on minulle entuudestaan tuttu sekä lastenkirjoistaan että Piia Marin -dekkarisarjastaan. Myrkkykeiso aloittaa upouuden dekkarisarjan, jonka pääosassa hääräilee viherpeukalo ja perennaharrastaja Ellen Lähde. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Turkulainen Ellen Lähde on 58-vuotias. Kolme vuotta aiemmin Ellen oli päättänyt jäädä varhaiseläkkeelle, koska kuntaliitosten myötä hän jäänyt olisi työttömäksi kartanpiirtäjän toimestaan. Yhteiset eläkepäivät aviomiehen kanssa jäivät kuitenkin pelkäksi haaveeksi, sillä mies menehtyi maratonmatkallaan. Yllättäen sekä eläkkeelle että leskeksi jäänyt Ellen ei kuitenkaan ole yksinäinen. Ellen on itsenäinen ja toimelias, hän tietää mitä haluaa. Hänellä on parikymmentä vuotta nuorempi rakastaja. Ellen on mukana Marttojen ja Kotiavun toiminnassa. Hän käy taidenäyttelyissä ja konserteissa, teattereissa ja taimimyymälöissä, tanssimassa ja syömässä.

Ellen Lähde päätyy Kotiavun kautta auttelemaan Timo Lappoa, jonka vaimo Mirkka Kairikko on lähtenyt maalle valvomaan mökin remontointia ja jättänyt Timon kahdestaan kaksivuotiaan tyttären kanssa kotiin. Timo on tottumaton hoitamaan lasta, mutta onneksi Ellen lupautuu huolehtimaan tytöstä. Yllättäen Ellenin lapsenvahtikeikka venähtää useamman päivän pituiseksi, kun Mirkkaan ei saada yhteyttä. Mökillä on tuoreita kukkia maljakossa, koira haukkuu pihalla narun päässä, mutta Mirkkaa ei löydy.

Ellenistä tuntuu siltä, että hän ei voi mitenkään seurata tätä sivusta, hänhän on tavallaan osallinen. Hän on ollut naisen kotona, hoitanut tämän lasta, seissyt tämän makuuhuoneessa, käyttänyt tämän astioita, nähnyt tämän kehystämät valokuvat, pessyt pyykit ja kastellut kukat. Hän ei ole koskaan tavannut naista, mutta hän on ollut naisen kotona ehkä juuri silloin kun tämä katosi.

Kaipasin lukumaratonille jotain kevyehköä luettavaa, ei liian raskasta eikä liian paksua romaania. Siispä lukemattomien kirjojen rivistä luettavakseni valikoitui Eppu Nuotion Myrkkykeiso, joka käynnistää Ellen Lähteen tutkimuksista kertovan dekkarisarjan. Luvassa on kepeää ja miellyttävää dekkariviihdettä, ei erityisen jännittävää, mutta taitavasti kirjoitettua ja viihdyttävää. Kirja jonka pariin on ihana uppoutua näin sateisena lauantaipäivänä.

Aktiivinen eläkeläinen Ellen Lähde ratkoo tapauksen teini-ikäisen Samuelin avustuksella, tässä dekkarissa poliisit jäävät sivuosaan. Henkilöhahmoja on melko paljon, mutta Eppu Nuotio esittelee heidät hyvin. Ja vaikka osa henkilöistä tuntuu aluksi tarpeettomilta, tarinan edetessä jokaisella on oma paikkansa tarinan kuljetuksessa.

Vaikka Myrkkykeison maailma on hetkittäin melko arkinen itkevine lapsineen ja haisevine roskapusseineen, Eppu Nuotio on ripotellut sekaan myös kauniita kuvauksia, nautinnollisia hetkiä, aistillisia yksityiskohtia. Vaaleanpunaisia köynnösruusuja ja hehkuvia sammalleimuja. Aromikasta kahvia ja ihanan makeita lettuja. Pirskahtelevaa valkoviiniä ja suussasulavia aleksanterinleivoksia. Marokkolaista tabbouleh-salaattia. Ohralla, sienillä ja kasviksilla täytettyjä viinimarjanlehtikääryleitä. Tätä kirjaa lukiessa puraisee helposti puutarhakärpänen ja nälkä kurnii masussa.

IMG_20170819_180523_568_20170819181215855Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Otava. 252 sivua.
Kannen suunnitellut Piia Aho.

Vink vink. Mikäli Eppu Nuotion Myrkkykeiso vaikuttaa kiinnostavalta, kannattaa käydä osallistumassa Otavan kirjojen arvontaan täällä Luetut.netissä. Myrkkykeison lisäksi arvottavana on Jørn Lier Horstin dekkari Luolamies ja kolme jännittävää psykologista trilleriä. Osallistumisaikaa on 31.8.2017 saakka.

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa

IMG_20170703_145026_443

Tiina Raevaara (s. 1979) on tiedetoimittaja, perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi, filosofian tohtori ja myös palkittu kirjailija. Veri joka suonissasi virtaa on itsenäinen jatko-osa kauhuromaaneille Yö ei saa tulla ja Korppinaiset. Pidin valtavasti molemmista edellä mainituista romaaneista, erityisesti Korppinaisista. Hyytävää psykologista jännitystä, kauhistuttavaa kauhua, taianomaisia harhamaailmoja, pakkomielteistä rakkautta. Persoonallisia ja moniulotteisia henkilöhahmoja. Ihanasti outoa ja sopivasti pelottavaa.

Astun sateeseen, pisarat tippuvat hartioilleni valtavina, kylminä kyyneleinä. Olen edelleen täynnä surua. Maailma ei anna minulle muuta vaihtoehtoa, ei päästä hyökyaaltoa lähtemään sisältäni.

Sairaalloisen kalpea nuorukainen seuraa Johannesta kelloliikkeeseen ja rysähtää kaupan lattialle. Mies on Constantin, kelloliikkeen entisen omistajan sukulaispoika. Constantin kertoo matkustaneensa Romaniasta Suomeen, paenneensa salaperäisestä tutkimuslaitoksesta nimeltä 4eon. Instituutin ideologia on yhdistelmä uskontoa ja lääketiedettä, siellä yritetään parantaa rikkaita kyseenalaisin keinoin.

”Ihmiset, jotka toimivat jonkin ideologian varassa, ovat paljon vaarallisempia kuin ihmiset, jotka toimivat vain omaksi hyväkseen”, Teodor sanoo hiljaa.

Johanneksen ja Hannan avioliitto rakoilee pahasti. Heidän vanhempi poikansa Aaro on kuollut vuosi sitten luusyöpään, elossa oleva Teo on liian hiljainen. Yllättäen neljävuotias Teo alkaa puhua kuolleesta veljestään, ja Johannes joutuu todistamaan pelottavia näkyjä. Johannes uskoo Aaron haluavan pahaa Teolle, yrittävän varastaa veljensä elämän.

”Kerro vain, missä Aaro on.”
Teo laskee kätensä. Nostaa sitten toisen ylös ja koskettaa kasvojaan. ”Täällä.”

Johannes ikävöi yhä kauan sitten kadonnutta rakastettuaan ja uskoo Aalon jo kuolleen. Kun Johannes sitten saakin selville, että Aalo olisi hoidettavana 4eonissa, Johannes päättää matkustaa Romaniaan. Instituutti on entinen luostari, kaunis paikka, mutta Johannekselle selviää nopeasti, että sen seinien sisällä tapahtuu kauheuksia.

En uskalla enää nukkua. Olen liian heikko tehdäkseni mitään muuta, ja nyt, kun unikin on viety minulta, toivo on mennyttä.

Tiina Raevaaran Veri joka suonissasi virtaa on intensiivinen lukukokemus. Raevaara yhdistelee totuutta ja kuvitelmaa niin taitavasti, että lukija melkeinpä voi uskoa joka sanan. Natsien lääketieteelliset ihmiskokeet ovat totta, joten miksipä ei Romanian syrjäisessä vuoristossa voisi olla salaperäistä instituuttia. Raevaara lienee saanut vaikutteita Mary Shelleyn Frankensteinista ja tuo onnistuneesti vanhojen kauhutarinoiden teemoja nykyaikaan.

Piinaavaa, ahdistavaa, pelottavaa, synkkää. Tiina Raevaara sieppaa lukijan mukaansa hurjalle matkalle, eikä lukija parka voi muuta kuin ahmia sivun toisensa perään, samalla yön ääniä ja varjoja säikkyen. Myönnän valvoneeni liian myöhään Raevaaran psykologisen kauhutrillerin parissa. Eikä ihan heti tullut uni. Onneksi on kesäloma.

Kiitokset arvostelukappaleesta Like Kustannukselle!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Like. 304 sivua.

Marjut Pettersson: Niin kuin sinä sen muistat

IMG_20170602_173915_20170608194222978

Myllylahti postitti minulle kaksi kevään uutuusdekkaria, joista ensimmäiseksi luin Annika Erosen Kaivon. Erosen mainion esikoisdekkarin jälkeen oli mukava ottaa luettavakseni toinen Myllylahden uutuus, Marjut Petterssonin Niin kuin sinä sen muistat. Marjut Pettersson (s. 1969) on turkulainen äidinkielenopettaja, ja hänen romaaninsa tapahtumat sijoittuvat Uuteenkaupunkiin. Kiitos arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Et kerro kaksipäiselle yleisöllesi, että ikkunaton ja umpiomainen kuulusteluhuone on epämukava, vaikka se sitä on. Ilmassa leijuva hieno pöly tunkeutuu kurkkua kalvavana karheutena hengitysteihisi, ja tuoli tuntuu kovalta istuinluitasi vasten siitä huolimatta, että takalistossasi on yllin kyllin vuosikymmenten mittaan kertyneitä pehmusteita. Suutasi kuivaa, mutta et tee elettäkään pyytääkseni itsellesi vettä tai tarttuaksesi edessäsi olevaan virvoitusjuomapulloon. Vaadit osaksesi enemmän, paljon enemmän. Rahtusen aikaa, muutaman kiireettömän tunnin.
– Tarkoitukseni ei ole pitkittää tätä kuulemista, sanot ja luot heihin vuorotellen hymyttömän katseen. – Mutta tahtoisin puhua tapahtuneesta täysin vapaasti ja valitsemassani järjestyksessä. Sellaisella tavalla johon yksikään valehtelija pysty.

Marjut Pettersonin Niin kuin sinä sen muistat on takaperin etenevä rikosromaani. Tapahtumat käynnistyvät tunnustuksesta ja sitä edeltäneestä pidätyksestä. Mutta mitä oikein on tapahtunut, kenen sanaan voi luottaa, kuka on murhattu?

Kirjan keskiössä on kolmiodraama. Kiti, Toni, Mona. Mutta tällä kertaa kyseessä ei ole ihan se perinteisin kolmiodraama, ja useampi henkilö nousee lopulta tarinan kannalta tärkeäksi. Henkilöhahmoja kuvaillaan herkullisen elävästi ja armottoman kaunistelemattomasti. Hiljalleen lukijalle paljastuu koko kauhea totuus, Pettersson onnistuu asettelemaan monimutkaisen kuvion palaset siististi paikoilleen.

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen mutta myös hivenen haastava. Tapahtumat eivät etene kronologisessa järjestyksessä ja kerronta kulkee oudosti toisessa persoonassa. Minulla vierähti kymmeniä sivuja ennen kuin pääsin sisälle tarinaan, mutta lopulta sitkeys palkittiin ja huomasin olevani täydellisesti koukussa. Aluksi niin kummalliselta tuntunut sinä-muotoinen kerronta alkaa tarinan edetessä tuntua luonnolliselta.

Marjut Petterssonin kieli on hämmästyttävän taidokasta. Jokaista yksityiskohtaa kuvaillaan säälittömästi ja vivahteikkaasti. Kielikuvat ovat tarkkaan mietittyjä. Lukeminen on hidasta ja nautinnollista, minä pysähdyin jatkuvasti makustelemaan lukemaani. Mutta vaikka kerronta on eloisaa ja räiskyvää, Pettersson ei tunnu temppuilevan kielellä liikaa, vaan teksti soljuu luontevasti ja vakuuttavasti eteenpäin.

Enpä arvannut tähän Marjut Petterssonin rikosromaaniin tarttuessani, että käsissäni on näinkin hieno kirja. Pettersson ei päästä lukijaansa helpolla, mutta palkinnoksi lukija saa nauttia vahvatunnelmaisesta ja ajatuksia herättävästä romaanista.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 309 sivua.

Annika Eronen: Kaivo

IMG_20170602_174013

Myllylahti muisti minua kahdella kevään dekkariuutuudella, josta ensimmäiseksi otin luettavakseni tämän Annika Erosen esikoisteoksen. Annika Eronen on nelikymppinen lempääläinen toimittaja. Kaivon idea oli muhinut Erosen päässä seitsemän vuoden ajan, mutta romaanin kirjoittaminen oli vienyt lopulta aikaa vain puolisen vuotta. Kaivo käynnistää rikoskomisario Hannu Savolaisen tutkimuksista kertovan dekkarisarjan. Kiitos arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Tuula Kalliokoski sairastaa akuuttia leukemiaa, hänellä on elinaikaa jäljellä hädin tuskin muutama viikko. Yllättäen Kalliokoski katoaa Kanta-Hämeen keskussairaalasta, ja hänet löydetään seuraavana päivänä kuristettuna erakoituneen Eeva Rautiaisen kaivosta. Miksi Kalliokoski oli menossa tapaamaan Rautiaista? Miksi joku halusi murhata kuolemansairaan naisen?

Rikoskomisario Hannu Savolainen joutuu painiskelemaan kimurantin murhatutkinnan parissa. Johtolangat eivät tunnu johtavan mihinkään. Mutta lopulta alkaa vaikuttaa siltä, että Tuula Kalliokosken kuolemalla olisi yhteys vuosikymmenien taakse psykiatriseen sairaalaan ja sen potilaisiin sekä henkilökuntaan.

Olet herättänyt pedot sisälläni. Ne hyökkäilevät vasten kaltereitaan ja raapivat häkin kattoa ja lattiaa veitsenterävillä kynsillään. Ja pian ne ovat valmiita metsästämään.

Lempääläisen Annika Erosen kynästä on syntynyt kelpo esikoisdekkari. Vaikka johtolangat eivät aluksi tunnu johtavan minnekään ja syöpäsairaan naisen murha tuntuu käsittämättömältä, Eronen onnistuu pitämään lukijan mielenkiinnon yllä. Tarina ei jämähdä liiaksi paikoilleen, vaan uusia seikkoja paljastuu ja juoni rullaa mukavasti eteenpäin. Taustalla häämöttävistä uhkaavista voimista huolimatta Kaivo on veretön ja kevyehkö dekkari, jossa on havaittavissa ripaus Agatha Christien henkeä. Loppuratkaisu lipsahtaa epäuskottavan puolelle, mutta nautin mutkikkaiden juonikuvioiden avautumisesta.

Hämeenlinnaan sijoittuva Annika Erosen dekkari ei esittele erityisen mieleenpainuvia henkilöhahmoja, mutta päähenkilönä häärivä rikoskomisario Hannu Savolainen on ihan symppis leskimies. Masennukseen taipuvainen Savolainen asustelee kaksin Leevi-kissansa kanssa, on perinyt ankaralta pappisisältään työnarkomanian ja polttelee hurjat määrät tupakkaa. Onneksi Savolainen ei kuitenkaan piehtaroi liian synkissä tunnelmissa.

Annikan Erosen Kaivo ei pärjää vertailussa Arttu Tuomisen Murtumispisteelle tai Suvi Piiroisen Pahaa paremmalle. Eikä tarvitsekaan. Kaivo on selvästi kevyempi dekkari, kepeää viihdettä leppoisiin kesäpäiviin. Painan Annika Erosen nimen muistiini tulevaisuuden varalle, ehdottomasti voisin toistekin lukea Hannu Savolaisen tutkimuksista!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 328 sivua.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

IMG_20170523_180227_526_20170523180600846

Riitta Jalosen Kirkkaus oli odotellut lukuvuoroaan viime vuoden lokakuulta saakka. Sain kirjan Helsingin Kirjamessuilla bloggariaamiaisella. Kiitokset Tammelle! Olen useasti hypistellyt Jalosen kirjaa kädessäni, lukenut muiden kirjabloggaajien kehuvia sanoja, mutta vasta nyt nappasin Kirkkauden käteeni kirjahyllystä ja aloin lukea.

Jalosen Kirkkauden keskiössä on todellinen henkilö, uusiseelantilainen kirjailija Janet Frame (1924-2004), jonka huikean tarinan ympärille Jalonen on kehitellyt fiktiivisen romaanin. Janet Frame oli herkkäsieluinen, omalaatuinen tyttö, joka vietti monta vuotta elämästään psykiatrisessa sairaalassa. Janetilla diagnosoitiin erheellisesti skitsofrenia, lahjakasta kirjailijaa kiellettiin kirjoittamasta, ja häntä yritettiin hoitaa lukuisilla sähköshokeilla. Lopulta lääkärit päätyivät kokeilemaan lobotomiaa, mutta viime hetkellä operaatio onneksi peruttiin, koska Janetin ensimmäinen novellikokoelma sai arvostetun kirjallisuuspalkinnon. Ja myöhemmin skitsofreniadiagnoosi kumottiin. Janet Frame julkaisi novellien lisäksi romaaneja, runoja ja kolmiosaisen omaelämäkerran.

Kierrän kirjoituspaperin valmiiksi koneeseen. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tulen kirjoittamaan. Kirja on kuitenkin sisälläni, on ollut jo kauan odottamassa oikeaa aikaa ja oikeaa paikkaa.

Kirjan minäkertoja Janet Frame kahlaa välillä hyvinkin syvissä vesissä, mutta Kirkkaus ei siitä huolimatta ole ollenkaan synkkämielinen romaani. Riitta Jalonen loihtii taidokkaasti kuvan poikkeuksellisesta kirjailijalahjakkuudesta. Jalosen kielessä on ihanan tajunnanvirtamaista keveyttä ja kauneutta. Kirja on täynnä toinen toistaan hienompia kielikuvia, hengästyttävän upeita ajatelmia.

Mutta joudun valitettavasti myöntämään olleeni ymmälläni Kirkkauden edessä. Lyhyet luvut tekivät lukukokemuksestani hajanaisen ja irrallisen. En saanut kunnolla otetta Janet Framen rönsyilevästä tarinasta, ja Janet jäi minulle harmillisen etäiseksi hahmoksi. Yritin antaa Jalosen kauniin kielen viedä mukanaan, nauttia sanojen virrasta. Hetkittäin häkellyin ja mykistyin ihastuksesta. Hetkittäin olin vain hämmentynyt.

Kirkkaus on romaani, josta olisin todella halunnut pitää. Enkä minä kiistä Riitta Jalosen hienovireisen tekstin kauneutta, vaivattomuutta, voimaa, herkkyyttä. Tiedän saaneeni lukea melkoisen mestariteoksen. Mutta ehkä kiireinen toukokuu oli kuitenkin väärä hetki yrittää uppoutua Janet Framen maailmaan. Ehkä tämä ei vain ollut minun kirjani.

Harppi piirtää ympyrän, jonka sisälle kaikkien ihmisten pitäisi mahtua. Rajan yli voi kurkotella mutta sinne ei saa mennä. Jos menee, on kuin neulomuksesta karkaisi silmukka omille teilleen: yksi karannut uhkaa vetää mukaansa toisia.
Aika siirtää rajat aina eri paikkaan, ei mikään määritelmä pysy. Kuka sanoo mikä on oikea tapa olla ihminen?

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Tammi. 352 sivua.
Kannen suunnitellut Emmi Kyytsönen.

Eve Hietamies: Hammaskeiju

IMG_20170518_230110_608_20170518232433578

Vuonna 2010 Eve Hietamies julkaisi romaanin Yösyöttö, jossa Antti Pasanen jäi yllättäen kaksin pienen vauvan kanssa ja joutui opettelemaan elämään Paavo-vauvan ehdoilla. Vuonna 2012 ilmestyi Tarhapäivä, ja Paavo Pasasesta oli yhtäkkiä kasvanut viisivuotias reipas päiväkotilainen. Ja nyt vuonna 2017 Pasasen pienperheen tarina saa vihdoin jatkoa Hammaskeijun myötä. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Seitsemänvuotias!
Vielä kesäkuun lopulla se ei ollut tarpeeksi vanha kävelläkseen yksin naapurin pihan poikki päiväkotiin tai tullakseen sieltä yksin takaisin kotiin. Ei, lapsi piti saattaa ja hakea päiväkodin eskarista.
Äkkiä elokuun alussa olikin yhteiskunnan mielestä ihan ok, että sama kakara hengaili aamulla yksin kotona, kun vanhemmat olivat töissä. Koulu alkoi vasta kello kymmenen ja iltsu oli iltsu eikä mikään altsu, jonne olisi saanut mennä myös aamuisin.
Saman tenavan piti äkkiä suoriutua asioista, joista sen ei kukaan ollut olettanut suoriutuvan vielä paria kuukautta aikaisemmin. Vuosia oltiin isin kanssa kävelty käsi kädessä, ja äkkiä pitikin hoitaa samat hommat yksin.

Antti ja Paavo Pasasen arki mullistuu, kun Paavo aloittaa koulun ja isä Antti löytää lukuisia murehtimisen aiheita. Miten Paavo pärjää koulussa? Mitä jos Paavoa aletaan kiusata eikä Paavo löydä kavereita. Entä jos koulumatkalla tapahtuu jotain. Jos Sipoon metsistä tulee susilauma tai meteoriitti putoaa päähän. Mitä jos Paavo kadottaa koulumatkalla reppunsa, kännykkänsä, kenkänsä, suuntavaistonsa. Entä jos Paavo alkaa lintsata. Entä jos Paavo varastaa huumepäissään autoja ja kaatelee mummoja pankkiautomaateilla.

Antti Pasanen tekee kahdeksantuntisia työpäiviä. Ekaluokkalaisella Paavolla on lyhyet koulupäivät, eikä Paavo viihdy iltapäiväkerhossa. Muutenkin niin hankalaan yhtälöön lisätään vielä Antin kehitysvammainen veli Janne, joka yllättäen muuttaa asumaan Antin ja Paavon luo. Antti tuumailee, että pienestä lapsesta pienet huolet, isommasta lapset isommat huolet, pienesta lapsesta ja isosta lapsesta hermoromahdus.

IMG_20170521_112802

Anttia ja Paavoa on todellakin ollut jo ikävä! Heidän arkista elämäänsä, kommelluksiaan. Aitoa kaksikkoa iloineen ja suruineen. Vaikka en yksinhuoltajaisä olekaan, Antin huoliin on helppo samaistua. Ja Paavo on kasvanut ihanasti samassa tahdissa kuin oma lapseni, joka on nyt myös seitsemänvuotias ja aloittaa ensi syksynä koulun.

Hammaskeiju on ehdottomasti Eve Hietamiehen trilogian paras kirja. Yösyötössä ja Tarhapäivässä oli toki molemmissa omat hyvät hetkensä, mutta Hammaskeiju on melkoista tykitystä joka sivulla. Teksti on miellyttävän kepeää, viihdyttävää, humoristista, mutta samaan aikaan Hietamies on ujuttanut tarinaansa lukuisia oivalluksia ja arkista viisautta. Välillä nauraa tirskahtelin ääneen, välillä minulla kostui silmäkulma liikutuksesta. Stereotypiat, kliseet eivätkä edes synkistelyt häirinneet minua ollenkaan, vaan nautin täysillä kirjan lukemisesta.

Eve Hietamies on omistanut uusimman romaaninsa yksinhuoltajille ja opettajille. Uskoisin Hammaskeijun humoristisen ja elämänmakuisen kerronnan uppoavan myös muille kuin vain meille vanhemmille ja koulumaailmassa työskenteleville. Oikea hyvän mielen kirja. Niin lämmin ja ihana.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Otava. 415 sivua.
Kannen suunnitellut Emmi Kyytsönen.

Tuomo Jäntti: Verso

IMG_20170517_174819_746-1

Tuomo Jäntin esikoisromaani Talven hallava hevonen julkaistiin kaksi vuotta sitten. Se oli yhdistelmä sukupolvitarinaa, maagista realismia ja psykologista kauhua. Kirjan alkupuolisko oli lupaava ja nosti odotukseni korkealle, mutta loppua kohden tarina muuttui kummalliseksi enkä suoraan sanottuna ymmärtänyt kaikkea. Monia asioita jätetään selvittämättä, tarina tuntuu loppuvan ärsyttävästi kesken. Miten niin lupaavan aloituksen jälkeen voikaan kirja päättyä niin turhauttavaan lopetukseen! Vaikka en täysillä rakastunutkaan Talven hallavaan hevoseen, ihastuin kuitenkin Jäntin tapaan punoa tarinoita, ujuttaa arkiseen elämään maagisia vivahteita. Ja nyt Jäntiltä on ilmestynyt uusi romaani nimeltä Verso.

Ensimmäisenä aamuna Karl luuli joutuneensa huonon vitsin kohteeksi. Hän tuijotti kuvaansa kylpyhuoneen peilistä vielä yönsamein silmin ja kävi läpi mahdollisia syyllisiä. Joku töistä tietenkin, mutta vaivaa oli sentään tarvinnut nähdä – hänen parransänkensä oli kirkkaan vihreä. – – Karl nosti käden kasvoilleen. Leuka ei tuntunut karhealta. Pikemminkin hänen kauniin vihreä aamupartansa oli pehmeä. Se tuoksui ruoholta.

Entinen toimittaja ja imagokonsultti Alis Ismantik saa varantoministeriltä tehtäväkseen tutkia Kolkamon pakkohoitolaitoksen taloussotkuja. Siellä hoidetaan versottuneita: ihmisiä, jotka ovat tuntemattomasta syystä alkaneet kasvaa heinää, ruohoa ja lehtiä. Kolkamon tietoverkkoa tutkiessaan Alis alkaa vähitellen aavistaa, että hänen todellinen tehtävänsä ei olekaan talousrikosten tutkiminen. Mitä Kolkamossa oikein on tapahtunut? Entä mikä on kaiken elottoman ja elollisen tieltään tuhoava Gowiwa?

Verso eteni aggressiivisesti ja tappoi ihmisen muutamassa viikossa. Alussa heitä vielä näki. Heitä, joiden takinhihoista kurkisteli heinää, joiden silmäkulmasta pistivät esiin kauniit keltaiset kukat ja joiden sammaloitunut kieli esti puhumisen. Noina ensimmäisinä viikkoina ennen hysteriaa. Sairaalloinen kiinnostus vaihtui nopeasti kauhuun, epätoivoon ja vihaan – moni suhtautui versottuneisiin kuin heidän muuttunut tilansa olisi itse aiheutettua, mutta toisaalta tämän inhon kohteiksi joutuneet eivät tienneet muun maailman asenteista paljoakaan. He katosivat kasvustoonsa ja kuolivat nopeasti pois.

Tuomo Jäntin Versoa voisi kuvailla niin dystopiaromaaniksi, katastrofiromaaniksi, scifiromaaniksi kuin myös jännitysromaaniksi. Jäntin luomassa dystopiassa vihreä luonto on kadonnut tyystin. Kaupunkien ympärillä maa on pelkkää kuivaa aavikkoa. Kahvia ja tupakkaa on sentään saatavilla, mutta muuten nautinnot tuntuvat olevan vähissä. Pelkoa herättää niin verso ja versottuneet ihmiset kuin myös vieläkin synkempi ja julmempi tappaja, jatkuvasti etenevä ja kaiken tuhoava Gowiwa.

Verson idea on mielenkiintoinen, mutta valitettavasti kiehtova idea kärsii kehnosta toteutuksesta. Tuomo Jäntti ei kerro helppoa tarinaa, ja laaja henkilögalleria sekä ajasta toiseen hyppiminen tuovat lukemisen ymmärtämiseen melkoisia haasteita. Alun vaikeuksien jälkeen pääsin vähän paremmin sisälle Verson vieraaseen maailmaan, mutta henkilöhahmot ovat värittömiä ja kerronta liian lavertelevaa, rönsyilevää, sekavaa. Jopa päähenkilö Alis Ismantik on ärsyttävän tylsä ja persoonaton. Harmi.

Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Gummerus. 426 sivua.
Kannen suunnitellut Tuomo Parikka.