Matt Haig: Tyttö joka pelasti joulun

IMG_20171209_214950_142.jpg

Tasan vuosi sitten Matt Haigin kirjoittama ja Chris Mouldin kuvittama Poika nimeltä Joulu ihastutti ja ilahdutti minua. Köyhän pojan kasvukertomus punanuttuiseksi joulupukiksi, hyvän ja pahan taistelua, satumaisuutta ja taianomaisuutta. Jäin salaa vähän haaveilemaan kirjasarjan jatkosta, ja, kuten saduissa, joskus myös todellisuudessa unelmat toteutuvat. Hihkuin ilosta saadessani käsiini Matt Haigin uuden jouluisen romaanin nimeltä Tyttö joka pelasti joulun. Kiitokset arvostelukappaleesta Aula & Co:lle!

Taikuus saa porot lentämään taivaalla. Taikuuden ansiosta joulupukki pystyy matkustamaan maailman ympäri yhdessä yössä. Mutta ilman toivoa ei olisi taikaa. Jouluaaton taika nimittäin syntyy lasten toiveista ja haaveista. Kun joulupukki ensimmäisenä jouluaattona päätti ilahduttaa lapsia lahjoilla, eivät lapset vielä osanneet toivoa tarpeeksi. Eiväthän lapset olleet koskaan aiemmin päässeet kokemaan, miten toiveet taiotaan todeksi. Mutta onneksi eräs lontoolainen tyttö Amelia Toivorinta toivoi kovasti taikuuden olevan totta. Amelian ansiosta joulupukin porot pysyivät ilmassa. Amelia oli ensimmäinen lapsi, joka uskoi joulupukkiin. Eikä joulupukki koskaan unohtaisi tyttöä, joka pelasti joulun.

Vuotta myöhemmin Amelia Toivorinta toivoo joulupukilta uutta harjaa savupiippujen puhdistukseen, hyrrää ja lempikirjailijansa Charles Dickensin kirjaa. Mutta kaikkein eniten Amelia toivoo, että hänen äitinsä parantuisi. Yhdeksänvuotias Amelia on joutunut jatkamaan äitinsä ammattia nuohoojana, koska äiti ei pysty enää kiipeilemään savupiippuihin. Äiti vain makaa sängyssä yskimässä.

Samaan aikaan Suomessa Tonttuvaarassa joulupukilla on rutkasti murheita. Joulu on ihan nurkan takana ja lelupajassa kova hyörinä. Mutta porot vaikuttavat omituisen huolestuneilta, lasten kirjeet eivät pääse perille vuoren yli Tonttuvaaraan, ilkeät peikot aiheuttavat sekasortoa, ja kaiken lisäksi toivopuntari hohtaa vain heikosti. Taikuus on vähissä. Täytyykö joulu perua? Jaksaako edes Amelia toivoa riittävästi?

IMG_20171209_214950_145-1.jpg

Matt Haigin edellinen romaani Poika nimeltä Joulu oli lumoavan maaginen ja huikean jännittävä seikkailu, pojan kasvukertomus joulupukiksi. Tyttö joka pelasti joulun on jatkoa ensimmäiselle kirjalle, nyt joulupukki yrittää selviytyä ensimmäisten joulujen haasteista. Ilman taikuutta eivät porot lennä, ilman taikuutta ei joulupukki ehdi kiertämään maailman lasten luona yhdessä yössä, eikä joulun taikaa ole ilman lasten toiveita. Melkoisen kimurantti tilanne!

Taianomaisen joulumaailman, höpsön hulluttelun ja kutkuttavan jännityksen ohella minua viehättää se perinteinen hyvän ja pahan taistelu. Matt Haigin loihtimat pahat tyypit ovat oikeasti suunnattoman ilkeää porukkaa, mutta vastaavasti hyvillä on valtavan suuri sydän, he ovat ystävällisiä, huomaavaisia, kilttejä. Tarinan edetessä vaikuttaa siltä, että paha voittaa, mutta onneksi lopussa hyvä kukistaa pahan. Matkan varrella sattuu ja tapahtuu niin paljon, että vaikka lukija tietää kirjan päättyvän onnellisesti, lukiessa ei todellakaan käy aika pitkäksi. Ja joskus pahoistakin tyypeistä voi paljastua se hyvä puoli.

Matt Haigin lämminhenkinen kerronta ja Chris Mouldin eloisa kuvitus vetoavat monen ikäisiin lukijoihin. Poika nimeltä Joulu ja Tyttö joka pelasti joulun sopivat kumpainenkin luettavaksi itsenäisinä tarinoina, mutta suosittelen lämpimästi tutustumaan molempiin. Molemmat kirjat ovat koskettavia ja syvällisiä. Herättävät tunteita ja antavat ajateltavaa. Sysimustan synkkiä sävyjä, hulvattoman hauskaa huumoria. Sydämellisyyttä, välittämistä. Joulun taikaa ja iloa.

Englanninkielinen alkuteos The Girl Who Saved Christmas, 2016.
Kuvittanut Chris Mould. Suomentanut Sarianna Silvonen.
Kustantaja Aula & Co, 2017. 343 sivua.

Suvi Piiroinen: Menetetyt

IMG_20171118_104619_000.jpg

Marras-joulukuu on lukemisen suhteen ollut varsinainen pohjanoteeraus. Useimpina iltoina olen lukemisen sijaan valinnut ajankulukseni jotain täysin tyhjäpäistä toimintaa tai sitten painunut suosiolla nukkumaan. Marraskuun lukuhaaste on mennyt totaalisesti mönkään, en ole viitsinyt ottaa stressiä mokomasta. Silloin harvoin, kun olen saanut tartuttua kirjaan, olen yrittänyt valita luettavakseni jotain takuuvarmaa viihdettä.

Viime talvena minulla oli ilo lukea kuopiolaisen opettajan Suvi Piiroisen esikoisromaani Pahaa parempi. Kirja käynnisti Joensuuhun sijoittuvan dekkarisarjan, jonka pääosissa hääräilevät rikostutkijat Väiski Rossi ja Rob Peura sekä joukko heidän kollegoitaan. Ja nyt Piiroisen vakuuttava esikoinen saa jatkoa tämän Menetetyt-dekkarin myötä. Kiitokset arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Menetetyt käynnistyy erittäin räväkästi. Sillalta hypännyt nainen aiheuttaa traagisen onnettomuuden, joka koskettaa henkilökohtaisesti rikostutkija Rob Peuraa. Eikä ehdi kulua kuin muutama viikko, kun toinen nuori nainen tapetaan julmasti kerrostalon pyykkituvassa. Pian poliiseille selviää, että kumpikin naisista on ollut samalla luokalla lukiossa ja molempien kuolemantapauksien takana on ilmeisesti sama mies. Mutta onnistuvatko rikostutkijat löytämään surmaajan ennen kuin hän iskee taas?

En tiedä, olenko nyt marras-joulukuun harmaassa suossa muuttunut herkkikseksi, mutta mielestäni Menetetyt on kovempaa kamaa kuin Piiroisen esikoisdekkari Pahaa parempi. Nyt jo vähän mässäillään raakuuksilla, vuodatetaan verta ja synkistellään. Ruumiita tulee useita. Rob Peura velloo sivukaupalla ahdistuksen ja surun tummissa vesissä, mutta onneksi muilla poliiseilla sentään menee enimmäkseen paremmin. Menetetyt ei toki suinkaan ole pelkkää väkivaltaa ja alakuloisuutta, mutta koin tämän astetta rankemmaksi kuin Piiroisen esikoisdekkarin.

Vaikka Suvi Piiroisen esikoinen Pahaa parempi oli mielestäni parempi, ei myöskään tämä Menetetyt ole yhtään hassumpi rikosromaani. Piiroinen osaa punoa koukuttavia juonia ja kirjoittaa hyvin. Kerronnassa on mainiota imua, eikä vauhti todellakaan hyydy kesken kaiken. Luvut ovat lyhyitä ja tarinaa seuraillaan monen eri henkilön silmin, mutta Suvi Piiroinen pitää ihailtavan taitavasti kaikki langat käsissään. Toivottavasti kuulemme tästä hienosta naisdekkarikirjailijasta vielä moneen kertaan tulevina vuosina!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 319 sivua.

Tuula Kallioniemi: Ensiluokkaiset agentit

IMG_20171114_170429.jpg

Marraskuun synkeinä iltoina lueskelin ekaluokkalaisen tyttäreni kanssa Tuula Kallioniemen kirjoittaman ja Jii Roikosen kuvittaman Ensiluokkaiset kioskikauppiaat -kirjan. Humoristinen kerronta upposi niin äitiin kuin myös tyttäreen. Innostuneena säntäsimme kirjastoon lainaamaan pari Reuhurinne-kirjaa lisää, ja niistä ensimmäiseksi luettavaksi valikoitui tämä Ensiluokkaiset agentit.

Tällä kertaa ekaluokkalaiset Pikkis ja Tötterö päättävät kokeilla, millaista olisi olla oikea agentti. Saman tien Pikkis ja Tötterö pääsevätkin vakoiluhommiin, kun isommat pojat Fisu, Möly ja Verneri juonivat selvästikin jotain. Pojat höpöttävät pankin räjäyttämisestä ja pukeutuvat kuin Aku Ankan Karhukopla. Apua! Ensiluokkaiset agentit Pikkis ja Tötterö päättävät selvittää poikien salaisuuden.

Reuhurinteen Lue itse -kirjasarja on tarkoitettu juuri lukemaan oppineille, joten kirjan teksti on isokokoista ja melko helppolukuista, pitkät sanat on tavutettu. Hauskaan kerrontaan tuo lisää eloa sarjakuvamainen kuvitus ja pienet kysymystehtävät. Lapsi lukee kirjasta ääneen osan, äiti osan, ja kimpassa me luemme tällaisen 40-sivuisen kirjan parissa illassa.

Minä pidin enemmän Ensiluokkaisten kioskikauppiaiden huumorista, mutta seitsemänvuotiaaseen tyttöön taisi vedota paremmin nämä agenttitouhut ja ”heko heko, osta mopo” -hokemat. Jännittävää salaisuutta ratkoessaan Pikkiksellä ja Tötteröllä on ohjelmassa runsaasti hiiviskelyä, vakoilua ja jopa valepukuja. Terävä lukija hoksaa toki heti alkusivuilla, mistä on kyse, mutta Pikkiksen ja Tötterön kommelluksia seuratessa ei aika käy pitkäksi. On siinä mainio kaksikko!

IMG_20171114_170609.jpg

Kirjoittanut Tuula Kallioniemi. Kuvittanut Jii Roikonen.
Kustantaja Otava, 2017. 40 sivua.

Tuula Kallioniemi: Ensiluokkaiset kioskikauppiaat

IMG_20171109_161324-01_20171109161731481.jpg

Ja taas täällä jatketaan lastenkirjojen bloggaamisen parissa. Dekkariblogi Luetut.net on näemmä yhtäkkiä muuttunut lastenkirjablogiksi! Mutta toki niitä dekkaribloggauksiakin on vielä tulossa, kunhan päästään yli näistä kiireisimmistä ja stressaavimmista päivistä.

Reuhurinteen alakoulu kerää rahaa leirikoulua varten. Jotkut myyvät vessapaperia, toiset heijastimia, mutta ekaluokkalaiset Pikkis ja Tötterö päättävät perustaa kioskin. Ensiluokkaiset kioskikauppiaat eivät suinkaan myy tikkareita ja jätskejä, vaan myytävänä on muun muassa nenätön nalle, pariton sukka ja pohjaton ämpäri. Kekseliäät Pikkis ja Tötterö raapustavat mainoksen kioskin viereen, mutta harmillisen kirjoitusvirheen takia asiakkaat toivotetaan tervetulleeksi kakkikioskille, vaikka eihän kioskissa ole vessaa ollenkaan. Eivätkä kirjoitusvirheet suinkaan jää tähän, vaan kioskikauppiaille sattuu vielä monta muutakin kommellusta.

Tuula Kallioniemen Ensiluokkaiset kioskikauppiaat kuuluu Reuhurinteen Lue itse -kirjasarjaan, joka on tarkoitettu juuri lukemaan oppineille. Pitkät sanat on tavutettu. Ekaluokkalainen tyttäreni on jo pitkään lukenut yksittäisiä sanoja ja lauseita, mutta vasta nyt tänä syksynä on päästy pidempien tekstien lukemiseen. Ensiluokkaiset kioskikauppiaat -kirjan me luimme yhdessä parin illan aikana, tytär luki osan luvuista ja äiti osan.

Ensiluokkaiset kioskikauppiaat -kirjan teksti on sopivan helppoa aloittelevalle lukijalle, ja nokkela huumori houkuttelee lukemaan eteenpäin. Mustavalkoista sarjakuvamaista kuvitusta on jokaisella aukeamalla elävöittämässä tarinaa. Kirjan lopussa on matikkapulma, jossa lukija pääsee laskeskelemaan, paljonko Pikkis ja Tötterö oikein saivatkaan kerättyä rahaa.

IMG_20171109_161502-01.jpg

Kirjoittanut Tuula Kallioniemi. Kuvittanut Jii Roikonen.
Kustantaja Otava, 2015. 40 sivua.

(Pahoitteluni tuhruisista valokuvista. Marraskuisessa illassa väsyneenä räpsäistyt kännykkäkuvat eivät ole huisin laadukkaita. Kevättä odotellessa…)

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

IMG_20171001_122816_814.jpg

Antti Tuomaisen rikosromaaneja on julkaistu peräti 28 maassa, muun muassa Yhdysvalloissa, Kiinassa, Ranskassa, Saksassa ja Brasiliassa. Hän on napannut Suomen dekkariseura ry:n Vuoden johtolanka -palkinnon ja ollut ehdolla myös ulkomaisten kirjapalkintojen saajaksi. Romaaneista Synkkä niin kuin sydämeni ja Mies joka kuoli on suunnitteilla elokuva. Palm Beach Finland on Tuomaisen seitsemäs romaani. Kiitos arvostelukappaleesta Like Kustannukselle!

Mittari näytti 13,5 celsiusastetta, kello lähestyi puoli kolmea. Päivän kuumin hetki. Loistavaa. Erinomaista. Suomen kesä. Mihin ihminen saattoi luottaa ellei siihen.

Lomakylän uusi omistaja Jorma Leivo on laittanut tuulemaan ja parissa kuukaudessa entisestä harmaasta Loma-Kähärästä on sukeutunut värikäs Palm Beach Finland. Turkoosia, vaaleansinistä, vaaleanpunaista, vaaleanvihreää. Paksun maalipinnan ovat saaneet ylleen niin vierasmökit, uimakopit, purjelautavuokraamo kuin ravintolakin. Aurinkovarjoja ja muovipalmuja. Neonväreissä hohtava kyltti mainostaa rantaa sloganilla ”It’s the hottest beach in Finland”. Tosin jatkuva tuuli ja jääkylmä merivesi pitävät rannan tyhjänä.

Se oli vahinko. Harmillinen sattumus. Se johtui työnnön ja vedon epäsuhteesta, väärinkäsityksestä. Siksi niska murtui ja päästi äänen, joka muistutti kuivan laudan katkeamista.

Jorma Leivo haaveilee saavansa läheisen perintöhuvilan ja sen tontin omistukseensa, jatkeeksi uudelle lomakylälleen. Leivo pestaa kaksi tomppelia pelottelemaan huvilan omistavaa Oliviaa, mutta keikka menee pahasti pieleen ja ulkopuolinen miekkonen menettää henkensä. Selvittämätöntä kuolemantapausta saapuu tutkimaan peitetoimintayksiköstä poliisi Jan Nyman, joka piiloutuu opettajan peiteroolin taa. Myös ammattirikollinen Holma kiinnostuu tapauksessa, kuollut mies on nimittäin hänen veljensä.

Jälleen yksi kesä. Vihreys, joka kesti hetken. Aurinko, joka nousi niin korkealle, että sen oli pakko kostautua. Ja se kostautui, verisesti. Puoleen vuoteen se ei edes näyttäytynyt. Ja niin oli vuosi mennyt, jälleen yksi kokonainen elämän vuosi.

Antti Tuomaisen edellinen romaani Mies joka kuoli oli yksi viime vuoden parhaista kirjoista. Mustalla huumorilla höystetty dekkari, hykerryttävän hersyvää ja riipivän traagista. Palm Beach Finland jatkaa samansuuntaisella linjalla, mutta nyt mennään astetta pidemmälle, suorastaan epäuskottaviin sfääreihin saakka. Jouduin ensin vähän nikottelemaan, mutta hiljalleen Palm Beach Finlandin hivenen vinksahtanut meininki alkoi maistua. Lopulta maiskuttelin onnellisena tätä kirjallista makupalaa.

Tuomaisen Palm Beach Finland on täynnä toinen toistaan herkullisempia henkilöhahmoja. Jokainen tavoittelee omia unelmiaan, mutta kaiken keskiössä on raha tai oikeammin sen puute. Asiat eivät useimmiten mene ollenkaan niin kuin on suunniteltu, joten kaikenlaisia kommelluksia mahtuu matkan varrelle. Tapahtumia seuraillaan monen eri henkilön näkövinkkelistä, ja lukija pysyy koko ajan kärryillä tapahtumista, vaikka muut henkilöhahmot olisivat niistä täysin tietämättömiä.

Antti Tuomaisen Palm Beach Finland on dekkari täynnä mustaa huumoria, hykerryttäviä juonenkäänteitä, hillittömiä möhläyksiä, sujuvia dialogeja, mehukkaita heittoja ja nasevia oivalluksia, mutta mukaan mahtuu myös ripaus romantiikkaa. Tuomaisen huumori osuu ja uppoaa minuun kuin ne kirjassa mainitut kuuluisat miljoona volttia. Huikean hienoja ajatelmia oli pakko välillä pysähtyä makustelemaan ja pohdiskelemaan. Palm Beach Finland on napakymppi.

Nyt asteita oli kenties kuusitoista, tuuli viilensi ilmaa ja säätiedotus lupasi kylmenevää. Loppuviikosta kenties rakeitakin. Erinomaista, ajatteli Jorma Leivo.

IMG_20171001_120521_769.jpg

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Like. 333 sivua.

Eva Frantz: Sininen huvila

IMG_20170827_210540_378

Espoolainen Eva Frantz (s. 1980) työskentelee Svenska Ylessä ja kirjoittaa aktiivisesti ruotsinkielistä blogia. Hänen esikoisromaaninsa julkaistiin vuosi sitten, ja tämä Sininen huvila on hänen toinen romaaninsa, tosin vasta ensimmäinen suomennettu. Sininen huvila käynnistää cozy crime -dekkarisarjan, jossa seuraillaan poliisi Anna Gladia. Kiitokset arvostelukappaleesta Kustantamo S&S:lle!

Bruno Stenlundilla oli tehtävä. Kun Bruno astui verannalle ja tunsi heinäkuisen yön viileyden paljailla säärillään, hän tiesi ettei ollut koskaan tehnyt mitään näin rohkeaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoa. Äiti nukkui keittiön lattialla ihan tahmaisena. Bruno oli yrittänyt herättää äitiä, mutta äiti vain nukkui. Ihan kummallista.

Kaksi bileistä palaavaa nuorta löytävät viisivuotiaan pojan harhailemassa ulkona keskellä yötä. Toinen nuorista tunnistaa pojan Brunoksi, jonka äiti Becca Stenlund pitää suosittua Sininen huvila -nimistä lifestyle-blogia. Nuoret vievät Brunon takaisin kotiin ja saavat selville, miksi Bruno on lähtenyt yksin ulos. Pojan äiti makaa sinisen huvilan keittiön lattialla kuoleman kielissä, pahasti pahoinpideltynä.

Vanhempi rikoskonstaapeli Anna Glad ryhtyy selvittämään tapausta. Becca Stenlundin taistellessa elämästään sairaalassa poliiseille selviää, että useammalla tuntuisi olevan kaunoja Beccaa kohtaan. Beccan aviomies Peter on kyllästynyt blogin ympärillä pyörivään elämään, avioliitossa on otettu aikalisä, Peter on muuttanut kerrostaloasuntoon. Beccan blogiin on jatkuvasti jätetty ilkeämielisiä kommentteja ja suoranaisia tappouhkauksia. Onko Beccan kimppuun hyökännyt kommentoijista kauhein, Forneus, vai joku muu? Kuka on metsässä piileskelevä Peikko? Entä kuka tuo tyhjään taloon tuoreita kukkia?

Tämähän on kuin mistäkin kansansadusta, Anna ajatteli ja hieroi silmiään. Kuningatar Becca, prinssi Bruno ja peikko. Ja Anna, urhea metsästäjä.

Syksy tekee tuloaan. Kurkkuuni kasvoi kaktus, päätä särki, aivastutti. Niinpä valitsin luettavien kirjojen pinosta ohuimman ja kevyimmän tuntuisen romaanin seurakseni. Ilokseni Eva Frantzin Sininen huvila osoittautui varsin oivalliseksi valinnaksi.

Sininen huvila on sopivan kepeää luettavaa. Kirjan tempo on miellyttävän rauhallinen, sortumatta silti puuduttavan tylsäksi. Flunssainen pääni pysyi hyvin juonenkäänteissä mukana, eikä kirjan seurassa käynyt aika pitkäksi. Kerrontaa on höystetty mukavasti niin blogikommenteilla kuin Twitter-twiittauksilla sekä myös kursivoiduilla muistovälähdyksillä. Välillä päästään kurkistamaan poliisien yksityiselämään, mutta poliisien omat huolet ja murheet eivät vie liikaa tilaa tutkinnalta.

Annan plussaa myös kirjan miljööstä. Idyllinen sininen huvila, lifestyle-bloggaajan koti, jossa kaikki on viimeisen päälle tiptop, ei leivänmuruja pöydällä eikä tahmaisia sormenjälkiä ovissa. Mutta vaikka aluksi pikkukaupunki vaikuttaa uneliaalta ja monen elämä tahrattomalta, julkisivun takaa paljastuu kaappeihin piiloteltuja luurankoja.

Aion painaa Eva Frantzin nimen mieleeni. Vaikka Sininen huvila ei ole täyden kympin dekkari, on kirjassa kuitenkin ehdottomasti paljon hyvää. Pienoisista uskottavuusongelmista huolimatta minä mieluusti palaisin uudelleen Anna Gladin seuraan. Kovan luokan dekkarifanikin kaipaa joskus kepeämpää luettavaa.

Ruotsinkielinen alkuteos Blå villan, 2017.
Suomentanut Ulla Lempinen.
Kustantaja S&S, 2017. 249 sivua.

Arttu Tuominen: Silmitön

IMG_20170820_164027_418

Porilaisen Arttu Tuomisen (s. 1981) uusin dekkari lienee minulla tämän syksyn odotetuin kirjauutuus. Ja kun elokuun puolivälissä löysin postilaatikosta Silmitön-dekkarin, taisin jopa kiljahtaa ääneen. Labyrintti-sarjan kolmatta osaa on niin odotettu! Mutta hyväähän kannattaa aina odottaa ja Arttu Tuomisen dekkari on ehdottomasti odotuksen arvoinen. Suuret kiitokset arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Mies kääntää katseensa pohjalla makaaviin kaloihin. Osa sätkii vielä, mutta osa on jo tukehtunut. Joukossa on isoja ja pienempiä yksilöitä, rasvaisia ja laihoja, mutta yhdelläkään silakalla ei silmiä. Niiden tilalla on ammottavat tyhjät reiät.

Reposaaren koululla järjestetään Solumare Oy:n tiedotustilaisuus koskien merihiekan noston aloittamista Porin edustan merialueelta. Ympäristöaktivistit, kalastajat ja paikalliset asukkaat vastustavat suunnitelmia. Ruoppauksen pelätään pilaavan alueen meriympäristön ja kalatalouden, vapauttavan merenpohjaan kertyneet raskasmetallit. Lupa-asiat ovat kuitenkin kunnossa, tarvittavat tutkimukset tehtyinä, eikä Solumaren ruoppaushanketta tunnu estävän enää mikään. Tiedotustilaisuuden tunnelma äityy kiivaaksi, ja aktivistit räjäyttävät pihalla Solumaren auton.

Pari kuukautta myöhemmin Mäntyluodosta merestä löydetään kuollut mies, jolta on kaivettu silmät päästä. Poliisi arvelee, että joko kyseessä on poliittinen murha tai sitten murhalla saattaisi olla yhteys merihiekan imuruoppaushankkeeseen. Työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt entinen ylikonstaapeli Janne Rautakorpi palkataan avustamaan tutkimuksissa, ja avukseen Rautakorpi saa Greenpeace-aktivisti Venla Jokisen.

”Ei laki tarkoita, että se on automaattisesti hyvä. Lait ovat aina kompromisseja, poliittisesti sovittuja normeja. Aktivismia tarvitaan osoittamaan, että on olemassa asioita, jotka ovat niin isoja, ettei niitä pystytä hallitsemaan. Kuten ydinvoima. Nuo nuoret ovat turhautuneita, koska eivät saa ääntään kuuluville. Joskus ainoa keino on ottaa laki omiin käsiin.”

Porilainen Arttu Tuominen on noussut suomalaisten dekkarikirjailijoihin timanttiseen kärkeen, hän pesee rikosromaaneillaan mennen tullen monta kokeneempaa nimeä. Mutta laadukkaan dekkarikerronnan lisäksi minua viehättää Tuomisen kirjoissa tutut paikat. Suurimman osan elämästäni Porissa asuneena ja nykyisenä ulvilalaisena tiedän niin Reposaaren koulun, Kallon majakan, Yyterin Teboilin kuin myös Porin Preiviikin ja Ulvilan Krapiston.

Silmitön-dekkarissa silmillä tai oikeastaan silmättömyydellä ja silmittömyydellä on tärkeä rooli. Kalastajat nostavat merestä silakoita, joilla on silmien paikalla pelkät tyhjät reiät. Yksi kirjan keskeisistä hahmoista, eläköitynyt teologian professori on menettänyt näkönsä nuorena onnettomuudessa. Merestä löydetään silmätön miehen ruumis. Silmitöntä ahneutta ja itsekkyyttä. Moni kieltäytyy näkemästä totuutta, moni ajautuu silmittömiin tekoihin. Silmitöntä vihaa. Silmitöntä pelkoa.

Iltaisin valvoin kirjan parissa ihan liian myöhään, väsymys silmissä kirvellen, mutta kun minun oli aivan pakko lukea vielä yksi luku ja sitten vielä pari lisää. Eihän tätä olisi malttanut laskea käsistään! Mutta yömyöhään valvominen Silmittömän parissa sopii hyvin, sillä kirjailija Arttu Tuomisen päivät ovat kuluneet ympäristötarkastajan töissä sekä lapsiperhearjessa, aikaa kirjoittamiselle on ollut vasta myöhään illalla. Minua kirja valvotti vain muutamana iltana, Tuomisella on kirjansa parissa ollut paljon pidempi puristus.

Silmitön rullailee jouhevasti eteenpäin, sopivaa vauhtia, tiukasti lukijansa koukuttaen. Henkilöhahmoja ei ole liian paljon eikä liian vähän. Kiittelen niin henkilökuvausta kuin myös porilaista miljöötä, Tuomisen luomissa henkilöhahmoissa on mukavasti särmää ja Pori esiintyy näkyvästi kirjan sivuilla. Monitahoinen ja ajankohtainen dekkari antaa lukijoilleen ajattelemisen aihetta, ei hyssyttele mutta ei myöskään tuputa.

Mikäli et ole vielä lukenut yhtään Tuomisen dekkaria, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Nämä ovat häkellyttävän hyviä! Kannattaa ahmia ensin esikoisteos Muistilabyrintti (2015) ja jatkaa sen jälkeen Labyrintti-sarjan toisella osalla Murtumispiste (2016). Ja tämä juuri julkaistu Silmitön on neliosaiseksi kaavaillun dekkarisarjan kolmas osa.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 424 sivua.

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

IMG_20170807_184946

Viime vuodet Berliinissä asunut kirjailija Eppu Nuotio (s. 1962) on minulle entuudestaan tuttu sekä lastenkirjoistaan että Piia Marin -dekkarisarjastaan. Myrkkykeiso aloittaa upouuden dekkarisarjan, jonka pääosassa hääräilee viherpeukalo ja perennaharrastaja Ellen Lähde. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Turkulainen Ellen Lähde on 58-vuotias. Kolme vuotta aiemmin Ellen oli päättänyt jäädä varhaiseläkkeelle, koska kuntaliitosten myötä hän jäänyt olisi työttömäksi kartanpiirtäjän toimestaan. Yhteiset eläkepäivät aviomiehen kanssa jäivät kuitenkin pelkäksi haaveeksi, sillä mies menehtyi maratonmatkallaan. Yllättäen sekä eläkkeelle että leskeksi jäänyt Ellen ei kuitenkaan ole yksinäinen. Ellen on itsenäinen ja toimelias, hän tietää mitä haluaa. Hänellä on parikymmentä vuotta nuorempi rakastaja. Ellen on mukana Marttojen ja Kotiavun toiminnassa. Hän käy taidenäyttelyissä ja konserteissa, teattereissa ja taimimyymälöissä, tanssimassa ja syömässä.

Ellen Lähde päätyy Kotiavun kautta auttelemaan Timo Lappoa, jonka vaimo Mirkka Kairikko on lähtenyt maalle valvomaan mökin remontointia ja jättänyt Timon kahdestaan kaksivuotiaan tyttären kanssa kotiin. Timo on tottumaton hoitamaan lasta, mutta onneksi Ellen lupautuu huolehtimaan tytöstä. Yllättäen Ellenin lapsenvahtikeikka venähtää useamman päivän pituiseksi, kun Mirkkaan ei saada yhteyttä. Mökillä on tuoreita kukkia maljakossa, koira haukkuu pihalla narun päässä, mutta Mirkkaa ei löydy.

Ellenistä tuntuu siltä, että hän ei voi mitenkään seurata tätä sivusta, hänhän on tavallaan osallinen. Hän on ollut naisen kotona, hoitanut tämän lasta, seissyt tämän makuuhuoneessa, käyttänyt tämän astioita, nähnyt tämän kehystämät valokuvat, pessyt pyykit ja kastellut kukat. Hän ei ole koskaan tavannut naista, mutta hän on ollut naisen kotona ehkä juuri silloin kun tämä katosi.

Kaipasin lukumaratonille jotain kevyehköä luettavaa, ei liian raskasta eikä liian paksua romaania. Siispä lukemattomien kirjojen rivistä luettavakseni valikoitui Eppu Nuotion Myrkkykeiso, joka käynnistää Ellen Lähteen tutkimuksista kertovan dekkarisarjan. Luvassa on kepeää ja miellyttävää dekkariviihdettä, ei erityisen jännittävää, mutta taitavasti kirjoitettua ja viihdyttävää. Kirja jonka pariin on ihana uppoutua näin sateisena lauantaipäivänä.

Aktiivinen eläkeläinen Ellen Lähde ratkoo tapauksen teini-ikäisen Samuelin avustuksella, tässä dekkarissa poliisit jäävät sivuosaan. Henkilöhahmoja on melko paljon, mutta Eppu Nuotio esittelee heidät hyvin. Ja vaikka osa henkilöistä tuntuu aluksi tarpeettomilta, tarinan edetessä jokaisella on oma paikkansa tarinan kuljetuksessa.

Vaikka Myrkkykeison maailma on hetkittäin melko arkinen itkevine lapsineen ja haisevine roskapusseineen, Eppu Nuotio on ripotellut sekaan myös kauniita kuvauksia, nautinnollisia hetkiä, aistillisia yksityiskohtia. Vaaleanpunaisia köynnösruusuja ja hehkuvia sammalleimuja. Aromikasta kahvia ja ihanan makeita lettuja. Pirskahtelevaa valkoviiniä ja suussasulavia aleksanterinleivoksia. Marokkolaista tabbouleh-salaattia. Ohralla, sienillä ja kasviksilla täytettyjä viinimarjanlehtikääryleitä. Tätä kirjaa lukiessa puraisee helposti puutarhakärpänen ja nälkä kurnii masussa.

IMG_20170819_180523_568_20170819181215855Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Otava. 252 sivua.
Kannen suunnitellut Piia Aho.

Vink vink. Mikäli Eppu Nuotion Myrkkykeiso vaikuttaa kiinnostavalta, kannattaa käydä osallistumassa Otavan kirjojen arvontaan täällä Luetut.netissä. Myrkkykeison lisäksi arvottavana on Jørn Lier Horstin dekkari Luolamies ja kolme jännittävää psykologista trilleriä. Osallistumisaikaa on 31.8.2017 saakka.

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa

IMG_20170703_145026_443

Tiina Raevaara (s. 1979) on tiedetoimittaja, perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi, filosofian tohtori ja myös palkittu kirjailija. Veri joka suonissasi virtaa on itsenäinen jatko-osa kauhuromaaneille Yö ei saa tulla ja Korppinaiset. Pidin valtavasti molemmista edellä mainituista romaaneista, erityisesti Korppinaisista. Hyytävää psykologista jännitystä, kauhistuttavaa kauhua, taianomaisia harhamaailmoja, pakkomielteistä rakkautta. Persoonallisia ja moniulotteisia henkilöhahmoja. Ihanasti outoa ja sopivasti pelottavaa.

Astun sateeseen, pisarat tippuvat hartioilleni valtavina, kylminä kyyneleinä. Olen edelleen täynnä surua. Maailma ei anna minulle muuta vaihtoehtoa, ei päästä hyökyaaltoa lähtemään sisältäni.

Sairaalloisen kalpea nuorukainen seuraa Johannesta kelloliikkeeseen ja rysähtää kaupan lattialle. Mies on Constantin, kelloliikkeen entisen omistajan sukulaispoika. Constantin kertoo matkustaneensa Romaniasta Suomeen, paenneensa salaperäisestä tutkimuslaitoksesta nimeltä 4eon. Instituutin ideologia on yhdistelmä uskontoa ja lääketiedettä, siellä yritetään parantaa rikkaita kyseenalaisin keinoin.

”Ihmiset, jotka toimivat jonkin ideologian varassa, ovat paljon vaarallisempia kuin ihmiset, jotka toimivat vain omaksi hyväkseen”, Teodor sanoo hiljaa.

Johanneksen ja Hannan avioliitto rakoilee pahasti. Heidän vanhempi poikansa Aaro on kuollut vuosi sitten luusyöpään, elossa oleva Teo on liian hiljainen. Yllättäen neljävuotias Teo alkaa puhua kuolleesta veljestään, ja Johannes joutuu todistamaan pelottavia näkyjä. Johannes uskoo Aaron haluavan pahaa Teolle, yrittävän varastaa veljensä elämän.

”Kerro vain, missä Aaro on.”
Teo laskee kätensä. Nostaa sitten toisen ylös ja koskettaa kasvojaan. ”Täällä.”

Johannes ikävöi yhä kauan sitten kadonnutta rakastettuaan ja uskoo Aalon jo kuolleen. Kun Johannes sitten saakin selville, että Aalo olisi hoidettavana 4eonissa, Johannes päättää matkustaa Romaniaan. Instituutti on entinen luostari, kaunis paikka, mutta Johannekselle selviää nopeasti, että sen seinien sisällä tapahtuu kauheuksia.

En uskalla enää nukkua. Olen liian heikko tehdäkseni mitään muuta, ja nyt, kun unikin on viety minulta, toivo on mennyttä.

Tiina Raevaaran Veri joka suonissasi virtaa on intensiivinen lukukokemus. Raevaara yhdistelee totuutta ja kuvitelmaa niin taitavasti, että lukija melkeinpä voi uskoa joka sanan. Natsien lääketieteelliset ihmiskokeet ovat totta, joten miksipä ei Romanian syrjäisessä vuoristossa voisi olla salaperäistä instituuttia. Raevaara lienee saanut vaikutteita Mary Shelleyn Frankensteinista ja tuo onnistuneesti vanhojen kauhutarinoiden teemoja nykyaikaan.

Piinaavaa, ahdistavaa, pelottavaa, synkkää. Tiina Raevaara sieppaa lukijan mukaansa hurjalle matkalle, eikä lukija parka voi muuta kuin ahmia sivun toisensa perään, samalla yön ääniä ja varjoja säikkyen. Myönnän valvoneeni liian myöhään Raevaaran psykologisen kauhutrillerin parissa. Eikä ihan heti tullut uni. Onneksi on kesäloma.

Kiitokset arvostelukappaleesta Like Kustannukselle!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Like. 304 sivua.

Marjut Pettersson: Niin kuin sinä sen muistat

IMG_20170602_173915_20170608194222978

Myllylahti postitti minulle kaksi kevään uutuusdekkaria, joista ensimmäiseksi luin Annika Erosen Kaivon. Erosen mainion esikoisdekkarin jälkeen oli mukava ottaa luettavakseni toinen Myllylahden uutuus, Marjut Petterssonin Niin kuin sinä sen muistat. Marjut Pettersson (s. 1969) on turkulainen äidinkielenopettaja, ja hänen romaaninsa tapahtumat sijoittuvat Uuteenkaupunkiin. Kiitos arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Et kerro kaksipäiselle yleisöllesi, että ikkunaton ja umpiomainen kuulusteluhuone on epämukava, vaikka se sitä on. Ilmassa leijuva hieno pöly tunkeutuu kurkkua kalvavana karheutena hengitysteihisi, ja tuoli tuntuu kovalta istuinluitasi vasten siitä huolimatta, että takalistossasi on yllin kyllin vuosikymmenten mittaan kertyneitä pehmusteita. Suutasi kuivaa, mutta et tee elettäkään pyytääkseni itsellesi vettä tai tarttuaksesi edessäsi olevaan virvoitusjuomapulloon. Vaadit osaksesi enemmän, paljon enemmän. Rahtusen aikaa, muutaman kiireettömän tunnin.
– Tarkoitukseni ei ole pitkittää tätä kuulemista, sanot ja luot heihin vuorotellen hymyttömän katseen. – Mutta tahtoisin puhua tapahtuneesta täysin vapaasti ja valitsemassani järjestyksessä. Sellaisella tavalla johon yksikään valehtelija pysty.

Marjut Pettersonin Niin kuin sinä sen muistat on takaperin etenevä rikosromaani. Tapahtumat käynnistyvät tunnustuksesta ja sitä edeltäneestä pidätyksestä. Mutta mitä oikein on tapahtunut, kenen sanaan voi luottaa, kuka on murhattu?

Kirjan keskiössä on kolmiodraama. Kiti, Toni, Mona. Mutta tällä kertaa kyseessä ei ole ihan se perinteisin kolmiodraama, ja useampi henkilö nousee lopulta tarinan kannalta tärkeäksi. Henkilöhahmoja kuvaillaan herkullisen elävästi ja armottoman kaunistelemattomasti. Hiljalleen lukijalle paljastuu koko kauhea totuus, Pettersson onnistuu asettelemaan monimutkaisen kuvion palaset siististi paikoilleen.

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen mutta myös hivenen haastava. Tapahtumat eivät etene kronologisessa järjestyksessä ja kerronta kulkee oudosti toisessa persoonassa. Minulla vierähti kymmeniä sivuja ennen kuin pääsin sisälle tarinaan, mutta lopulta sitkeys palkittiin ja huomasin olevani täydellisesti koukussa. Aluksi niin kummalliselta tuntunut sinä-muotoinen kerronta alkaa tarinan edetessä tuntua luonnolliselta.

Marjut Petterssonin kieli on hämmästyttävän taidokasta. Jokaista yksityiskohtaa kuvaillaan säälittömästi ja vivahteikkaasti. Kielikuvat ovat tarkkaan mietittyjä. Lukeminen on hidasta ja nautinnollista, minä pysähdyin jatkuvasti makustelemaan lukemaani. Mutta vaikka kerronta on eloisaa ja räiskyvää, Pettersson ei tunnu temppuilevan kielellä liikaa, vaan teksti soljuu luontevasti ja vakuuttavasti eteenpäin.

Enpä arvannut tähän Marjut Petterssonin rikosromaaniin tarttuessani, että käsissäni on näinkin hieno kirja. Pettersson ei päästä lukijaansa helpolla, mutta palkinnoksi lukija saa nauttia vahvatunnelmaisesta ja ajatuksia herättävästä romaanista.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 309 sivua.