Arttu Tuominen: Verivelka

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Porilainen dekkaristi ja ympäristötarkastaja Arttu Tuominen on ansaitusti singahtanut suomalaisten dekkarikirjailijoiden timanttiseen parhaimmistoon ja löytänyt tiensä lukuisten dekkarifanien kirjahyllyyn. Neliosainen Labyrintti-sarja tuli päätökseen, ja Verivelan myötä käynnistyy uusi DELTA-sarja. Verivelka on Tuomisen ensimmäinen WSOY:n kustantama kirja.

Verivelan keskiössä on kaksi nelikymppistä miestä. Lapsuuden aikaisten kaverusten tiet ovat vuosia sitten eronneet, mutta nyt he kohtaavat jälleen. Jari Paloviita työskentelee rikoskomisarion viransijaisena Porin poliisissa, hän on naimisissa ja kahden pienen tyttären isä. Antti Mielonen on alkoholisoitunut ja koditon pikkurikollinen. Ja nyt Antti on erään kostean mökki-illan tapahtumien seurauksena joutunut syytetyksi taposta. Kuoliaaksi puukotettu uhri on paatunut väkivaltarikollinen, jota kukaan ei jää ikävöimään.

Tarinaa kuljetetaan vuorotellen niin nykyajassa syksyssä 2018 kuin myös Jarin ja Antin lapsuuden kesässä vuodessa 1991. Poikien mustavalkoista maailmaa, aikuiseksi kasvaneiden miesten harmaamman sävyistä elämää. Mutta onko Antti syyllinen mökillä tapahtuneeseen puukotukseen? Ja mitä tapahtui vuoden 1991 kesällä, jolloin Jarin ja Antin lapsuus karusti päättyi? Ovatko ystävyys ja verivelka tärkeämpiä kuin lain toteutuminen?

Verivelka tarjoaa psykologisempaa jännitystä kuin Arttu Tuomisen aiemmat rikosromaanit. Verivelka on paljon enemmän kuin vain pelkkä poliisidekkari. Mökillä tapahtunut puukotus jää oikeastaan vähän sivuosaan, sen sijaan keskipisteeseen nousevat ihmiset, heidän välisensä suhteet, heidän kohtalonsa. Väkevä romaani joka vangitsee mukaansa ja saa lukijan välillä henkäilemään jännityksestä, välillä nieleskelemään liikutuksesta.

Labyrintti-sarjan tavoin myös Verivelka sijoittuu Porin maisemiin. Eikä Arttu Tuominen tälläkään kertaa luo Porista mitään kaunista ja siloteltua kuvaa, vaan täällä jäinen tuuli piiskaa, sadetta vihmoo ja poliiseja vituttaa. Tapahtumapaikkana toimii muun muassa merenrantamökki Ahlaisten Korpholmassa ja rapistunut rintamamiestalo Musan Paviljongissa. Mutta vaikka porilaismiljöö on tärkeä osa Tuomisen kirjoja, Verivelan tarina tulee iholle varmasti myös heille, jotka eivät Poria tunne. Samanlaisia kolkkoja kerrostaloja ja ränsistyneitä puutaloja löytyy muistakin Suomen kaupungeista.

Arttu Tuominen avaa mieskaksikon karua tarinaa taitavasti, lukijan tiukasti koukuttaen, vihjeillä härnäten ja käänteillä yllättäen. Mutta vaikka päähenkilönä on rikospoliisi Jari Paloviita, äänensä saa kuuluville useampi muukin kirjan henkilöistä. Henkilöhahmot ovat särmikkäitä ja moniulotteisia, eikä kenelläkään mene hyvin. Yksi poliiseista naukkailee salaa, toinen kärsii pakko-oireista. Hankalia isä-poika-suhteita ja avioliiton rakoilua. Ja miten hienosti Tuominen osaakaan loihtia kuvaa 12-13-vuotiaiden poikien ihanasta ja toisinaan myös kovasta maailmasta!

Verivelkaa on kehuttu Arttu Tuomisen parhaaksi rikosromaaniksi, ja minun on ehdottomasti pakko olla täysin samaa mieltä. Erinomainen dekkari jossa kaikki palaset on aseteltu taidokkaasti omille paikoilleen. Mitään en kaipaisi lisää, mitään en ottaisi pois. Tummasävyistä, vahvaa ja vavahduttavaa kerrontaa.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Kustantaja WSOY, 2019. 408 sivua.
Kansi Mika Tuominen.

Tomas Gads: Pirulainen

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Myönnän ennakkoluuloni. Kun pari kuukautta sitten löysin postilaatikostani Tomas Gadsin kirjan, ajattelin tämän olevan jokin tyypillinen miehinen jännäri. Ohuet henkilöhahmot, lattea juoni, pelkkää räiskettä ja rähinää. Ei kiitos. Mutta onneksi vilkaisin kirjaa tarkemmin. Tomas Gads on salanimi, jonka takaa löytyy kaksi iisalmelaista sosiaalipsykologia, Kaisa Nummela ja Satu Roos. Eikä kyseessä tosiaan ole mikään kökkö miehinen jännäri vaan ihmismielen syvyyksiin sukeltava psykologinen dekkari.

Ryhmä Halme on Lounais-Suomen poliisin vasta perustettu erikoistiimi, jonka pomona toimii komisario Halme. Lisäksi ryhmään kuuluu rikosylikonstaapeli Sergei Petrov ja rikosylitutkija Magnus Mehtonen sekä nuori poliisikokelas, tietotekniikkaekspertti Niklas Lindholm. Suurimman roolin kirjassa kuitenkin saa ryhmän viides jäsen, rikosylikonstaapeli Ann-Mari Forsman, joka on leski ja yksinhuoltaja, entinen pörssiyhtiön henkilöstöjohtaja ja nykyinen tietokonepeliaddikti.

Ryhmä Halmeen ensimmäinen tapaus osoittautuu varsin kimurantiksi. Turun saaristossa polttariporukka on huvitellut vesilautaillen ja törmännyt meressä ruumiiseen. Pian poliiseille selviää, että vainaja saattaisi olla bioteknologian alalla toimivan suuryrityksen omistaja ja toimitusjohtaja Alvar Wilenius. Miehen olisi pitänyt olla työreissulla Saksassa, ja hänen purjeveneensä löytyy merkillisen kaukaa ruumiin löytöpaikasta.

Pirulainen käynnistyy hitaanlaisesti. Jalkapallotreenejä ja kuppilassa istuskelua, työuupumusta ja mielenterveysongelmia. Olisin kaivannut heti dekkarin alkuun terävää koukkua. Poliisitutkinta junnailee paikoillaan, ja kursiivilla kirjoitetut osuudet ovat kiinnostavampia kuin poliisien touhut. Välillä poliisit käyvät jutustelemassa patologin kanssa ja kuulustelemassa uhrin omaisia, mutta tiedonmuruset ovat kiven alla. Kun tutkinta lopulta nytkähtää eteenpäin, Pirulainen tempaisi minut mukaansa.

Esikoisromaaniksi Pirulainen on ihan kelpo kokonaisuus. Tosin kyyti on töyssyistä, hetkittäin hyvinkin vauhdikasta ja välillä vauhti tuntuu hyytyvän kokonaan. Jouhevamman juonen kuljettamisen lisäksi jäin kaipaamaan hiotumpia henkilöhahmoja. Mutta plussaa psykologisesta otteesta ja yllättävästä lopusta. Jatkoa odotellessa.

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Kustantaja Bazar, 2019. 333 sivua.
Kannen suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Tiina Martikainen: Surmanpolku

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Kun on ensin lukenut Katja Kärjen Jumalan huoneesta fiktiivisistä Martikaisen suvun naisista, onkin hauskaa hypätä seuraavaksi ihan oikean Martikaisen matkaan. Tiina Martikainen on sammattilainen kirjailija, joka on ehtinyt kirjoitella jo hienon liudan teoksia. Rikosylikonstaapeli Hanna Vainiosta ja tämän poliisikoirasta kertova dekkarisarja on edennyt kolmanteen osaan. Kiitos arvostelukappaleesta niin kirjailijalle itselleen kuin myös Myllylahdelle!

Kirjan kansikuva muistuttaa Susikoira Roi -kopiota, mutta kirjaa ei todellakaan kannata tuomita kannen perusteella. Saksanpaimenkoira tosin tästäkin kirjasta löytyy, Riina nimeltään, mutta nyt ei seurailla pojan ja susikoiran seikkailuja. Surmanpolussa ollaan ihan aikuisten maailmassa ja keskellä vakavaa poliisitutkintaa. Mikään hurja dekkari ei kuitenkaan ole kyseessä, ja tätä voikin hyvin suositella väkivaltaisia dekkareita kaihtaville.

Sammatin metsässä lenkkipolulta löytyy nelikymppisen miehen ruumis, yhä lämpimänä ja puukko rinnassaan. Uhri on paikallisille tuttu yrittäjä, ilmalämpöpumppuja kauppaava Kimmo Jalkanen. Poliisi epäilee surmaajan yllättäneen uhrin kesken tämän jokailtaisen koiralenkin. Mutta miksi yrittäjä tapettiin ja kuka sen teki?

Olen aiemmin lukenut Tiina Martikaiselta Jäätyneet kasvot -dekkarin, joten Hanna Vainio ja hänen Riina-koiransa eivät olleet minulle ihan uusia tuttavuuksia. Hanna työskentelee rikosylikonstaapelina ja poliisikoiranohjaajana Lohjan poliisissa. Hannan kanssa samassa talossa Lohjan Sammatissa asustavat hänen 16-vuotias tyttärensä Mira sekä tietysti saksanpaimenkoira Riina. Miran isä on heidän elämässään mukana enää lähinnä rahallisesti. Pelkkää iloa ja auvoa ei Hannan yksityiselämä ole, vaan häntä mietityttää miesystävänsä Erkin käytös.

Surmanpolku tarjoaa miellyttävän leppoisaa dekkariviihdettä. Arjen pyörityksen keskellä on ihanaa saada uppoutua näin sujuvaan ja helppolukuiseen rikosromaaniin. Kirjailija pitää lankoja varmaotteisesti hyppysissään, eikä lukijan päätä yritetä sekoittaa monimutkaisilla koukeroilla. Yllätyksiä mahtuu silti matkan varrelle mukavasti. Viihdyin.

Julkaistu vuonna 2019.
Kustantaja Myllylahti. 296 sivua.

Katja Kärki: Jumalan huone

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Minun pitäisi olla iloinen Lillin puolesta, mutta ilooni sekoittuu sääliä, sen tulevaisuus on oksettavan yksinkertainen ja kuolettavan tylsä. Kohta se menee naimisiin ja tulee paksuksi ja tekee kymmenen lasta, paapoo niitä naama hikisenä ja puhuu vain yösyötöistä, kakkavaipoista ja miehensä pitkistä työpäivistä. Sen viikon kohokohta on sunnuntai, kun pääsee seuroihin kuulemaan Jumalan sanaa ja veisaamaan virsiä. Kuka vittu haluaa sellaista elämää.

Sain jo ennen joulua postitse yllärinä ennakkokappaleen Katja Kärjen esikoisromaanista Jumalan huone. Kirjan ilmestymispäivä oli tammikuun lopulla. En vielä joulu-tammikuussa ollut erityisen kiinnostunut Kärjen romaanista, mutta yhtäkkiä helmikuussa havaitsin, että joka puolelta pulppuilee lukuisia kirjaa ylistäviä kommentteja, jopa viiden tähden arvioita. No mutta, täytyyhän minunkin tämä lukea!

Katja Kärjen Jumalan huone on Pohjois-Karjalaan sijoittuva sukuromaani, jossa kerrotaan kolmen naisen kautta Martikaisen suvun tarinaa aina 1930-luvulta vuoteen 2009 saakka. Kapinallinen Elsa on syntynyt vuonna 1985, Elsan täti Maria on syntynyt 1960, vanhimpana Marian täti Aili on syntynyt vuonna 1922. Suku on vahvasti uskossa, lestadiolaisia, ja uskovaisuus antaa väkevän leiman jokaisen naisen elämään. Perheissä on monta lasta, joita kasvatetaan ankaralla kurilla ja varoitellaan alituisesti synneistä. Sunnuntaisin käydään seuroissa kuulemassa Jumalan sanaa.

Vaikka romaanin keskiössä on kolme naista, vuonna 1985 syntynyt Elsa tuli minulle ehdottomasti kaikkein tutuimmaksi ja läheisimmäksi. Jeesus on paimen ja seurakuntalaiset lampaita, eikä Elsa todellakaan halua olla mikään vitun lammas. Elsa yrittää olla mahdollisimman synnillinen, hän katsoo televisiota ja kuuntelee musiikkia, tanssii ja meikkaa, valehtelee ja varastaa, vetää kännejä ja harrastaa esiaviollista seksiä. Ja lopulta tulee se päivä, kun Elsa päättää häipyä ahdasmielisestä kodistaan ja jättää kaiken taakseen. Elsalla lähtee mopo keulimaan pahemmin kerran, kirjassa esitellään mielestäni liiankin paljon Elsan päihteiden huuruista örvellystä ja holtitonta rellestämistä.

Marian lapsuudenkodissa 60-luvulla eletään jatkuvassa pelossa. Isä-Mauri on sodan musertama mies, jonka sisällä viha ottaa välillä vallan ja isä muuttuu perkeleeksi. Ja sitten tulee se yksi päivä, kun äiti kuolee ja isä-Mauri viedään vankilaan. Aili-täti muuttaa taloon huolehtimaan lapsista, ja elämä jatkaa arkista kulkuaan murheineen päivineen. Lopulta isä kotiutuu vankilasta. Veli katoaa Ruotsiin. Kun Maria haluaa lähteä opiskelemaan korkeakouluun, talossa on hyinen tunnelma ja ovia paiskotaan. Sitäkään ei katsota hyvällä, ettei Marialla ole miestä eikä lapsia.

Katja Kärjen Jumalan huone on vahvatunnelmainen ja monitahoinen romaani Martikaisen suvun vaiheista. Lestadiolaisuus on vain yksi pieni osa kertomusta, ja Jumalan huone onkin ennen kaikkea romaani kolmesta erilaisesta naisesta erilaisine kipukohtineen. Vaiettuja salaisuuksia ja piiloteltuja traumoja. Odotin paljon ja sain enemmän. Hieno esikoinen!

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Kustantaja Bazar, 2019. 463 sivua.
Kannen suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Karhunen & Rantanen: Kaverin puolesta kyselen

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Sain marraskuussa yllätyspostina Anna Karhusen & Tiia Rantasen ohuen vaaleanpunaisen kirjan Kaverin puolesta kyselen. Tarkemmin asiaan tutustuessani hoksasin kirjan perustuvan samannimiseen podcastiin. En ole koskaan yhtäkään podcastia kuunnellut, joten pohjatietoni ovat aika heppoiset. Kaverin puolesta kyselen vaikutti kuitenkin kirjalta, jonka voisin ehdottomasti jossain välissä lukaista. Ja se hetki koitti nyt.

Kaverin puolesta kyselen -kirjan perusidea on simppeli. Kirjassa esitellään niitä noloja ja mukahauskoja sattumuksia, jotka ovat aina tietysti sattuneet kaverille, eivät koskaan sinulle itsellesi. Kirjan tarinoissa on vahvasti edustettuna ällöttävät pissa- ja kakkajutut, järjettömät kännisekoilut ja roisit seksimöhläykset.

Ehkä nämä ”kaverille” sattuneet kommellukset toimivat paremmin popcastina kuin kirjana. Tai ehkä minä en vain kuulu oikeaan kohderyhmään. Olisin halunnut ulvoa naurusta kirjaa lukiessani, mutta suurimman osan ajasta olin vain ärtynyt. Kissalleen räyhäävä naapuri. Puseronsa sisään oksentava känniääliö. Veemäisen kämppiksensä shampooseen pissaava kostaja. Heko heko.

Mutta hei, te muut, antakaa ihmeessä Anna Karhusen & Tiia Rantasen kirjalle mahdollisuus! Ylen podcast on kuulemma mainio ja kerännyt ympärilleen melkoisen joukon vannoutuneita kuuntelijoita, joten mistään ihan pienen piirin höpöhöpöjutusta ei ole kyse. Ja voisin hyvin kuvitella, että tämä kirja saattaisi upota Henriikka Rönkkösen roisin huumorin ystäville. Tämä nyt ei vain ollut minun kirjani.

Kiitos arvostelukappaleesta Kosmokselle!

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Kosmos. 139 sivua.
Kannen suunnitellut Saara Helkala.

Annika Eronen: Yöhön kadonnut

Lempääläisen Annika Erosen esikoisteos Kaivo käynnisti rikoskomisario Hannu Savolaisen tutkimuksista kertovan sarjan. Kevyehkö dekkari jonka juoni rullaili mukavasti eteenpäin, viihdyttäen ja mielenkiintoa herättäen. Ja nyt dekkarisarjaan on tänä syksynä ilmestynyt toinen osa, joka kantaa nimeä Yöhön kadonnut. Kiitokset taas arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Kymmenvuotias Linda Rask katosi keskellä yötä sijaiskodistaan. Tapaus ei koskaan selvinnyt, tyttöä ei koskaan löydetty. Kaksitoista vuotta myöhemmin rikoskomisario Hannu Savolainen alkaa uudelleen selvitellä Lindan katoamista, kun myös filosofian professori Tage Iversen katoaa. Ilmeisesti Iversen oli keksinyt jotakin liittyen Lindan katoamiseen. Kahden katoamistapauksen tutkinnan lisäksi Hannu Savolaista työllistää hämeenlinnalaisten jalankulkijoiden henkeä uhkaava rikosaalto.

Vuosien varrella Linda Raskin tapauksen yksityiskohdat olivat pikku hiljaa hälventyneet Savolaisen mielestä. Juttu oli kylmennyt ja häipynyt taka-alalle ajankohtaisempien tapahtumien tieltä. – – Mutta rauhaan juttu ei ollut häntä silti koskaan täysin jättänyt. Sen Savolainen myönsi itselleen nöyrästi. Ja nyt hän oli jälleen uponnut siihen täysin, vapaa-aikaansa myöten. Se ei luvannut mitään hyvää.

Rikoskomisario Hannu Savolainen on symppis leskimies, joka pohdiskelee paljon omaa elämäänsä. Hän on aina yrittänyt tehdä muihin vaikutuksen ja tavoitellut muiden hyväksyntää. Kunnianhimoiselle ja taitavalle rikospoliisille on ollut tärkeää edetä urallaan, toisinaan jopa oman terveytensä kustannuksella. Savolainen möhlii uuden parisuhteensa kanssa, harmittava yskä kiusaa häntä jatkuvasti, eikä adoptoitu kissan raasu voi sekään hyvin.

Kuten Kaivossa myös Yöhön kadonneessa poliisit tuntuvat aluksi hapuilevan pimeässä. Johtolankoja kyllä tipahtelee heidän eteensä, mutta kunnon läpimurto antaa odottaa itseään. Annika Eronen onnistuu silti pitämään lukijan mielenkiinnon yllä, eikä tarina jämähdä missään vaiheessa paikoilleen. Tosin jäin miettimään, että yhden sivujuonen olisi voinut jättää pois ja siten napakoittaa kokonaisuutta.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Myllylahti. 352 sivua.

Eva Frantz: Kahdeksas neito

Espoolainen Eva Frantz työskentelee toimittajana Ylellä. Viime vuonna häneltä ilmestyi ensimmäinen Anna Glad -dekkari, Sininen huvila, joka tarjoili miellyttävän rauhallista ja kepeää cozy crimeä. Murhattu lifestyle-bloggaaja ja kaappeihin piilotettuja luurankoja. Nyt syyskuussa ilmestynyt toinen dekkari kantaa nimeä Kahdeksas neito ja vie lukijan ihan erilaisen tapauksen äärelle. Kiitokset arvostelukappaleesta Kustantamo S&S:lle!

Aamuvirkku avantouimari löytää merestä naisen ruumiin. Uhri oli asunut läheisessä kansanopisto Futuricassa ja työskennellyt siellä valokuvataiteen opettajana. Hukkumistapaus olisi helppo tuomita onnettomuudeksi ja jättää tutkinta siihen, mutta vanhempi rikoskonstaapeli Anna Glad päättää silti vähän tonkia uhrin elämää. Kansanopistossa tuntuu olevan meneillään jotain hämärää, ja Annan saama kirjekuori kääntää tutkimuksen suunnan. Onko kuolemantapauksella yhteys kolmenkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin?

Anna Glad on toipunut rankasta erostaan ja totuttelee elämäänsä sinkkuna. Tosin hän ei näytä pitkään pysyvän sinkkuna, sillä kaksikin eri miestä osoittaa kiinnostusta häntä kohtaan. Onneksi Eva Frantz ei liiaksi keskity pyörittelemään höttöisiä ihmissuhdekiemuroita. Varsinkin, kun lukija aavistelee ennakolta, miten parisuhdesopassa tulee käymään.

Cozy crime tai cozy mystery lienevät vähänkin enemmän dekkareita lukeville tuttuja sanoja. Eva Frantzin dekkareita on kutsuttu cozy crimeksi, mutta jäin miettimään, onko Kahdeksas neito kuitenkaan ihan puhdasta cozy crimeä. Tapahtumapaikkana toimii soma pieni kaupunki, väkivallalla ei mässäillä, romantiikkaa on vähän ripoteltu matkan varrelle, ja tarinaa kuljetetaan eteenpäin melko leppoisaan tyyliin. Mutta Kahdeksassa neidossa käsitellään aika rankkojakin juttuja. Toisaalta myöskin Elly Griffithsin dekkareita kutsutaan cozy crimeksi, eivätkä nekään pidä sisällään pelkkiä lämminhenkisiä rupatteluja ja kotoisia kahvihetkiä. Joka tapauksessa Eva Frantz on mukavan virkistävä tuulahdus suomalaisten dekkarikirjailijoiden joukossa, ja toivon meidän saavan kuulla Anna Gladista vielä useamman dekkarin verran.

Olen muuten viime viikkojen aikana lukenut sattumalta kolme joulun aikaan sijoittuvaa romaania, jotka kaikki ovat tosin olleet tyystin erilaisia. Daniel Colen Marionetti tarjoilee hurjaa sarjamurhaajajahtia. Clare Mackintoshin Anna minun olla on psykologinen trilleri Annasta, joka epäilee, että hänen vanhempiensa kuolemat eivät olisikaan olleet itsemurhia. Ja sitten on tämä Eva Frantzin Kahdeksas neito, jossa tässäkin päähenkilön nimi on Anna, mutta jännitystä on huomattavasti vähemmän. Iloista joulumieltä ei näistä yhdestäkään kirjasta löydy, mutta kaikki kolme tarjoavat kelpo viihdykettä pimeisiin talvi-iltoihin.

Ruotsinkielinen alkuteos Den åttonde tärnan, 2018.
Suomentanut Ulla Lempinen.
Kustantaja S&S, 2018. 343 sivua.

Leena Lehtolainen: Tappajan tyttöystävä

Olen viimeisen viikon ajan kärsinyt niska-hartiajumituksesta enkä pariin päivään voinut kuvitellakaan lukevani kirjaa. Päästyäni pahimman yli aloin kaivata taas lukemisen pariin, mutta halusin vältellä tiiliskiviä ja lukea jotain kevyttä. Siispä yöpöydän kirjapinosta luettavakseni valikoitui runsas kolmesataasivuinen novellikokoelma, Leena Lehtolaisen Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia. Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Leena Lehtolaisen novellikokoelma pitää sisällään viisitoista lyhyttä rikostarinaa. Takakannen teksti lupailee myös psykologista jännitystä ja kihelmöivää kauhua, mutta kertomukset ovat loppujen lopuksi aika kesyjä. Osa henkilöhahmoista on tuttuja Lehtolaisen aiemmista romaaneista, esimerkiksi Maria Kallio ja Hilja Ilveskero, mutta novellikokoelma esittelee myös joukon uusia tuttavuuksia.

Ensimmäisen ja toisen osuuden tarinat ovat riipaisevia mutta eivät erityisen jännittäviä. Pelottelu on heppoista, eikä näiden takia yöuniaan menetä. Mikään tarinoista ei ole erityisen mieleenpainuva, mutta parhaiten mieleeni jäivät Kuollut lumiukko ja Tappajan tyttöystävä. Kuolleessa lumiukossa Maria Kallion naapuri joutuu ilkivallan kohteeksi. Tappajan tyttöystävässä kirjastovirkailija saa pakkomielteisen ihailijan, joka on valmis jopa tappamaan saadakseen haluamansa. Muissa tarinoissa päästään muun muassa rekkakuskin kyytiin ja nuorten kanssa mökkisaarelle.

Kirjan päättävä kolmas osuus on kokoelma jouluisia ja talvisia tarinoita. Joulupukin suudelmassa Hilja Ilveskero saa paikan tavaratalon vartijana. Valkoinen poro on niin ikään Hilja Ilveskero -tarina. Joulukinkkuvaras kertoo köyhästä yksinhuoltajaäidistä, joka törmää sattumalta kaupassa joulukinkkuvarkaaseen. Kolme Joosefia on tarina asunnottomasta alkoholistista, joka huomaa olevansa raskaana.

Tappajan tyttöystävä ja muita rikostarinoita -kokoelman perusteella Leena Lehtolainen on monipuolinen kirjailija, joka taitaa monenlaiset tyylilajit. Useampi kirjan tarinoista käsittelee traagisia ihmiskohtaloita ja epätoivoisia tekoja. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Tammi. 326 sivua.
Kannen suunnitellut Markko Taina.

Arttu Tuominen: Leipuri

”Leipuri?”
Strand nyökkäsi.
”Leivotaan, leivotaan kakkuja. Leipääkin tehdään, jos jaksetaan. Kauli ja käännä ja työnnä paistumaan, pian uunista jo hyvä tuoksu kohoaa”, Rautakorpi lausui.
”Se on siellä, kirjoitettu keittiön seinään.”
”Haluan nähdä sen.”
”Runonko?”
”Kaiken.”

Kevät 2015. Porin poliisin väkivaltayksikön entinen esimies, eläkkeelle jäänyt poliisi Eero Kataja löydetään kuolleena kotoaan. Murhatapa ja keittiöön seinään kirjoitettu loru viittaavat yli kymmenen vuotta sitten Porissa kauhua herättäneisiin Leipuri-murhiin. Janne Rautakorpi on ollut Leipuri-murhien aikaan tutkinnanjohtajana, ja poliisi pyytää Rautakorpea avustamaan uusissa tutkimuksissa. Onko kopiomurhaaja kostoretkellä ja ottanut kohteekseen Leipuri-murhien tutkintaan osallistuneita poliiseja? Vai onko murhaaja peräti yksi poliiseista?

Ja hän oli täällä. Kuin nuo jäiset tähdet.
Kuin kuu, jonka kasvot olivat ikuiset.
Ja kun kuu olisi taas täysi, olisi hänenkin työnsä valmis.

Porilainen Arttu Tuominen on vauhdilla pinkaissut suomalaisten dekkarikirjailijoiden kaikkein kirkkaimpaan kärkikaartiin. Tuomisen esikoisromaani Muistilabyrintti (2015) löi minut ällikällä. Labyrintti-dekkarisarjan seuraavat osat Murtumispiste (2016) ja Silmitön (2017) tarjosivat nekin silkkaa lukunautintoa. Ja nyt ilmestynyt Leipuri on neliosaisen Labyrintti-sarjan huikea päätös. Suuret kiitokset arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Leipuri ei ole todellakaan mikään kevyt ja leppoisa dekkari. Arttu Tuominen heittelee säälittömästi lukijaparkojen silmille ahdistavia ja ankeita kohtauksia, rumia ja raakoja yksityiskohtia. Kerronta on äärettömän intensiivistä ja koukuttavaa, taitavasti rytmitettyä ja sujuvaa. Henkilöhahmoissa on sopivasti särmää ja säröjä, jokaisella on omat verestävät kipupisteensä. Entisenä porilaisena pystyn täysin samaistumaan Tuomisen kolkkoon miljöökuvailuun, kirjojen harmaaseen ja rujoon Poriin, silti rakastettavaan ja rakkaaseen.

Arttu Tuomisen Labyrintti-sarjan päätösosa Leipuri yhdistää hienosti neliosaisen dekkarisarjan eheäksi kokonaisuudeksi. Vuonna 2015 tapahtuvan murhatutkinnan ohessa palaillaan ajassa taaksepäin helteiseen kesään 2002 ja alkuperäisiin Leipuri-murhiin. Moni asia saa selityksensä, jotain jää silti sopivasti avoimeksi. Täydellinen lopetus.

Labyrintti-sarjan viimeisen osan myötä hyvästelen haikein tunnelmin Janne Rautakorven, Liisa Sarasojan ja muut Porin väkivaltayksikön poliisit. Mutta samalla toivon, että sarjan päätös ei olisikaan loppu vaan sittenkin hieno alku. Käynnistyslaukaus. Alkulämmittelyä. Upealle ja pitkälle dekkarikirjailijan uralle. Toivon ja uskon, että lahjakkaasta Arttu Tuomisesta kuulemme vielä lukuisia kertoja tulevien vuosien aikana.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Myllylahti. 352 sivua.

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Näin elo-syyskuussa yöpöydälläni kirjapino aina vain kasvaa kasvamistaan, kun syksyn uutuuksia tulvii postilaatikkoon. Entten tentten teelika mentten ja nappasin pinosta pieksämäkeläisen Tuire Malmstedtin esikoisromaanin Pimeä jää. Kiitokset arvostelukappaleesta sekä kirjailijalle itselleen että kustantamo Myllylahdelle!

Esikoiskirjailijan teokseen tarttuminen on aina jännittävää. Ei ole samanlaisia odotuksia kuin vanhan tutun kirjailijan kohdalla. Ei tiedä yhtään, mitä on luvassa. Silti sitä aina toivoo pääsevänsä lukemaan hyvää kirjaa, viihtymään ja koukuttumaan. Tuire Malmstedt vakuuttaa minut jo heti ensimmäisten sivujen aikana, ja tarinan edetessä meno vain paranee. Tässä on ehdottomasti tutustumisen arvoinen esikoiskirjailija ja hieno vahvistus suomalaiseen dekkaristikaartiin!

Malmstedtin Pimeä jää käynnistää uuden sarjan, jonka pääosassa hääräilee naisylikonstaapeli Isa Karos. Tutkittavana on raskas ja mutkikas tapaus. Savonlinnassa sijaitsevassa Oravin kylässä yhdeksänvuotias Sofia katoaa kotipihaltaan, ja muutaman tunnin kuluttua tytön ruumis löydetään katiskasta läheisestä mökkirannasta. Niin pieni ja niin hiljaa. Poliisi Isa Karos ja hänen työparinsa Niiles Aarnikoski yrittävät koota itsensä, sulkea tunteet sisälleen ja keskittyä ammattimaisesti tutkimaan järkyttävää murhatapausta. Miten joku on voinut murhata lapsen?

Pimeä jää on toisaalta dekkari, toisaalta psykologinen trilleri. Ehkäpä Tuire Malmstedtin esikoista voisi nimittää psykologiseksi rikosromaaniksi. Kuolleista lapsista on jo kirjoitettu (liian) monta dekkaria ja tapahtumapaikkana oleva pieni kylä vaikuttaa tutulta, mutta Malmstedt on onnistunut luomaan palasista tuoreen ja mielenkiintoisen lopputuloksen. Tarjolla on niin hyytävän jännittäviä kohtauksia, yllättäviä käänteitä, uhkaavaa tunnelmaa kuin myös rinnasta kouraisevaa pohjatonta surua.

Sekä Isa Karoksella että hänen työparillaan Niiles Aarnikoskella on yksityiselämässään oma henkilökohtainen tragediansa. Isa on selvästi dekkarin päähenkilö, Niiles jää sivuosaan, ja lukija pääsee kurkkimaan enemmän Isan pään sisälle. Isa painaa töitä aivan liikaa, unohtaa syödä, välttelee kotona odottavaa miestään, nukkuu huonosti. Hiljalleen, pala palalta, Malmstedt raottaa verhoa salaisuuksien edestä ja paljastaa lukijalle, mikä Isan mieltä kaihertaa, mikä Isan ja Samuelin liittoa hajottaa. Isa ja Niiles kantavat kumpainenkin sisimmässään syyllisyyden raskasta taakkaa.

Nykyajassa tapahtuvan murhatutkinnan rinnalla kuljetetaan kahta muuta tarinaa. Toinen sijoittuu Alaskaan vuoden 1882 kieppeille ja esittelee kaksi tlingit-intiaanilasta. Toinen tarinoista vie lukijan 1940-luvulle Naarajärvelle. Lukiessani mietin välillä, onkohan Malmstedt ahtanut kirjaansa liikaakin erilaisia teemoja. Aluksi täysin erillisiltä vaikuttavat juonilinjat nivoutuvat kuitenkin lopulta siististi yhteen, sivujuonet sulautuvat päätarinaan.

Tuire Malmstedtin Pimeä jää on kertomus kuolleista ja elävistä lapsista sekä kauniista sudenkorennoista. Se on sukellus ihmismielen syvimpiin ja synkimpiin kuiluihin, mielenterveyden järkkymiseen, sysimustaan suruun ja kiivaaseen kaipaukseen. Pysäyttävä ja vavahduttava, pelottava ja raastava. Ehkäpä jopa liiankin tummasävyinen ja ahdistava trilleri.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Myllylahti. 352 sivua.