Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja

CollageMaker_20180327_183357359.jpg

BookBeatin äänikirjoista on tämän vuoden aikana tullut minulle vakituinen seuralainen. Väsyneiden iltojen ratto, tylsien kotitöiden piristys. Olen kokeillut monenlaisia äänikirjoja, dekkareista hömppään ja trillereistä tietokirjoihin. Jättänyt kesken, jos ei ensimmäisen puolen tunnin aikana ole kiinnostus herännyt. Kuunnellut loppuun asti jopa yhdessä illassa, jos kirja on oikein vienyt mukanaan.

Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita tarjoilee ronskia humoristista tekstiä. Parisuhteen loputtua itketään ensin tyynyliina räästä märäksi ja sitten hypitään innoissaan sängystä toiseen. Rönkkönen ei todellakaan ujostele eikä kursaile, vaan hän laukoo suoraa puhetta niin seurustelusta, seksistä, miehistä kuin myös meistä naisista. Ehkä osa kirjan jutuista avautuisi paremmin, jos olisin itse ollut aikuisiällä sinkkuna, mutta kyllä Rönkkönen minuakin onnistui ajoittain vähän naurattamaan. Meno tosin on välillä niin räävitöntä, että kaipasin pieniä taukoa äänikirjasta ja kuuntelin tätä lyhyemmissä pätkissä.

Tuomas Kyrön Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja on kolmas osa hurmaavasta Mielensäpahoittaja-sarjasta. Tällä kertaa Mielensäpahoittajan ajatukset pyörivät vahvasti kuoleman ympärillä, hän nimittäin nikkaroi ruumisarkkua ja laatii testamenttia. Mustepullo on päässyt vuosikymmenien aikana kuivahtamaan, ja koska testamentti täytyy tietysti laatia hienolla mustekynällä, Mielensäpahoittaja houkuttelee poikansa mukaan musteenhakureissulle. Kommelluksilta ei tietenkään vältytä, ja miniälläkin pinna kiristyy. Humoristista kerrontaa höystettynä hienoilla viisauksilla. Ja myös lukuisia koskettavia hetkiä. Lukija Antti Litja herättää Mielensäpahoittajan hahmon upeasti eloon.

Ehkä on väärin verrata Henriikka Rönkkösen ja Tuomas Kyrön kirjoja toisiinsa. Kirjojen päähenkilöt ovat täysin erilaiset. Mutta kyllä minuun uppoaa paremmin Mielensäpahoittajan sutkautukset ja kokemuksen tuomat viisaukset kuin Mielikuvituspoikaystävän ronski huumori. Kyllä ei ole kyrpähuumori ihan minua varten.

Henriikka Rönkkönen
Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Kustantaja Atena, 2016.
Lukijana Krista Putkonen-Örn. Kesto 4 h 50 min.

Tuomas Kyrö
Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja
Kustantaja WSOY, 2016.
Lukijana Antti Litja. Kesto 6 h 21 min.

Karin Erlandsson: Saarretut

IMG_20180322_192848_299.jpg

Karin Erlandsson asuu Maarianhaminassa ja työskentelee kulttuuritoimittajana Nya Åland -lehdessä. Erlandssonin kaksi vuotta sitten ilmestynyt Kuolonkielot oli miellyttävän vähäeleinen ja rauhallinen, jopa vanhanaikaisen tuntuinen rikosromaani. Ja nyt dekkarisarjalle on saatu jatkoa, Erlanssonin uusin romaani kantaa nimeä Saarretut. Kiitokset arvostelukappaleesta Kustantamo S&S:lle!

Perheen äiti Monika on murhattu. Muu perhe jatkaa elämäänsä, mutta suru on läsnä joka hetki. Isä Krister viettää päivänsä sohvalla maaten. Poika Jonas lintsailee koulusta ja on vihainen koko maailmalle. Tytär Kajsa asettelee nukkeja nukkekotiin ja haaveilee tavallisesta perheestä. Ja sitten Jonas löytää kaapin perältä äitinsä vanhoja kirjeitä, eikä yhtäkkiä mikään ole enää ennallaan.

Lumimyrsky kietoo pikkukaupungin tiukkaan syleilyynsä. Puhelimet eivät toimi, sähköt katkeilevat. Kauppaan ei pystytä toimittamaan tuoretta ruokaa, eikä paikallinen sanomalehti ilmesty. Aura-auto ei ehdi joka paikkaan, ja pian kaupungin ulospääsytiet menevät yksi kerrallaan poikki. Kaupunki jää saarroksiin. Vaikka ilma on hyytävän kylmä, kaupunkilaisten tunteet kuumenevat.

Karin Erlandssonin Saarretut on romaani, jonka haluaisi joko hotkaista saman tien yhdeltä istumalta tai sitten nautiskella hitaasti ja ajan kanssa. Minä valitsin jälkimmäisen tavan, verkkaisen nautiskelun. Muutama luku kerrallaan, rauhallisesti sanoja makustellen. Tosin myönnettäköön, että kirjan viimeisellä kolmanneksella sorruin nopeatahtiseen ahmimiseen.

Saarretut on mielestäni ehjempi ja kypsempi kokonaisuus kuin kaksi vuotta sitten lukemani Kuolonkielot. Dekkarimaisuus on tällä kertaa vieläkin vähemmällä, mutta se ei haitannut minua ollenkaan. Pidän Karin Erlandssonin tavasta kuvata tarkkanäköisesti ja hienovireisesti ihmisten ajatuksia ja tunteita, heidän välisiään suhteita. Kuvailisin Saarrettuja ehkäpä pikemminkin ihmissuhdevetoiseksi kevyeksi jännäriksi kuin varsinaiseksi dekkariksi.

Saarretut rakentuu lyhyistä luvuista, pienistä kohtauksista. Henkilöhahmoja on monta, jokaisen elämään kurkistetaan vuorollaan, mutta Karin Erlandsson osaa pitää langat taitavasti käsissään. Kerronta ei ole jahkailevaa, mutta silti tekstistä on aistittavissa ihastuttavaa viipyileväisyyttä ja vanhanaikaisuutta. Erlandsson ei kikkaile kielellä, mutta yksinkertaisuudessakin on kauneutta.

Ruotsinkielinen alkuteos Pojken, 2018.
Suomentanut Laura Varjola.
Kustantaja S&S, 2018. 212 sivua.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani

IMG_20180311_175534_898.jpg

Muutama viikko sitten postilaatikostani löytyi ennakkokappale helsinkiläisen Anniina Tarasovan (s. 1985) esikoisromaanista Venäläiset tilikirjani. Myönnän, kirja ei aluksi herättänyt minussa oikein minkäänlaista kiinnostusta. Bisnesmaailman Bridget Jones, suomalaisen ja venäläisen kulttuurin yhteentörmäyksiä, reteää ja persoonallista. Mutta sitten aloin kuulla kehuvia kommentteja sieltä sun täältä, eihän tämä kuulemma olekaan silkkaa hömppää, ja niinpä päätin hilata Tarasovan kirjan ylöspäin lukupinossani. Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Reija Wren työskentelee suuren konsernin pääkonttorissa Turussa taloushallinto-osastolla. Kihlattunsa estelyistä huolimatta Reija lupautuu kahdeksan kuukauden ulkomaan pestille ja lähtee innoissaan Venäjälle suorittamaan konsernin sisäistä tarkastusta. Kielitaitoiselle Reijalle Pietari on ennestään tuttu kaupunki, hän tuntee venäläisen byrokratian. Heti junamatkalla kuitenkin sattuu ja tapahtuu, eikä perillä Pietarissakaan vältytä kommelluksilta. Kaiken lisäksi pietarilaisen firman juristi on yllättäen kadonnut, ja yrityksen johtaja suhtautuu Reijaan vihamielisesti.

Anniina Tarasovan Venäläisiä tilikirjoja on mahdotonta sovittaa mihinkään tiukasti rajattuun genreen. Toisaalta kirja on viihteellistä hömppää, toisaalta kirjassa on koukuttavan dekkarin ja jännärin aineksia. Yritysmaailma on vahvasti läsnä, mutta se on lopulta vain yksi osa runsasta kokonaisuutta. Esikoiskirjailija esittelee herskyvästi venäläisten tapoja ja saa lukijan mahan kurnimaan kuvatessaan paikallisia kulinaarisia herkkuja. Kieli on eläväistä ja hauskaa.

Päähenkilö Reija Wren koheltaa, säheltää ja mokailee, mutta samaan aikaan Reija on piinkova taloushallinnon asiantuntija ja erittäin pätevä työssään. Iltaisin Reija viihtyy baareissa ja yökerhoissa juomassa olutta ja polttamassa sikareita tai pelailee asunnollaan lumilautapeliä pleikkarilla. Reija ei ole täydellinen mutta ei myöskään holtiton tohelo. Hän on moniulotteinen hahmo, joka ei mahdu tarkasti määriteltyihin muotteihin, vaan hän uskaltaa olla oma itsensä.

Pienenä miinuksena voisin sanoa, että kirjassa on minun makuuni vähän liikaakin kaikkea. Minä nimittäin koin Tarasovan kerronnan välillä turhan poikkoilevana ja jouduin välillä pysähtymään vetääkseni henkeä. Tilintarkastuksesta hämyiseen baariin ja ruokakojulta Nevan rannalle. Yksityiskohtaista ja vivahteikasta kerrontaa, vauhdikasta ja räväkkää elämänmenoa. Ehkä jotain olisi voinut jättää pois ja samalla tiivistää tarinaa.

Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani on kansainvälistä tasoa oleva viihderomaani, jolle löytyy varmasti laaja lukijakunta. Sujuvasti kirjoitettua esikoisromaania voi lämpimästi suositella niin chick litin ystäville kuin myös kevyitä dekkareita ahmiville. Mikäli olet kiinnostunut Venäjästä, lue tämä. Tai mikäli sinua kiinnostaa konsernimaailma, on tämä kirja sinulle.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Gummerus. 469 sivua.
Kannen suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Christian Rönnbacka: Tuonen korppi

IMG_20180204_164311_552.jpg

Alkuvuoden uutuudet houkuttaisivat kovasti, mutta päätin tässä välissä lukea yhden viime syksyltä lukematta jääneen arvostelukappaleen. Mitään hyvää syytä sille ei ole, että tämä Christian Rönnbackan Tuonen korppi on jäänyt lukupinoon möllöttämään, ja tämä olisi ehdottomasti ansainnut tulla luetuksi jo aiemmin. Runsas vuosi sitten lukaisin Rönnbackan edellisen dekkarin Kaikki mikä kiiltää, yllätyksekseni pidin siitä kovasti ja halusin toistekin lukea Rönnbackaa. Kiitos arvostelukappaleesta Crime Timelle!

Hän säpsähti, kun hänen ylitseen liihotti tumma varjo voimakkain siiveniskuin. Korppi raakkui käheästi, ja sen ääni kaikui lohduttomana metsän yllä.

Kaksi metsässä seikkailevaa poikaa löytää kalkkikivilouhoksen vedestä irtonaisen käsivarren. Komisario Antti Hautalehto ja hänen kollegansa saavat nopeasti selville, että tuntemattoman miehen käsi on ollut vedessä vasta muutaman päivän. Ja pian vedestä löytyy myös kädetön ruumis. Mutta johtolankoja on vähänlaisesti, eikä uhrin henkilöllisyyden selvittäminen ole helppoa. Kadonneiden listalta ei löydy ketään tuntomerkkeihin sopivaa. Kuka uhri on? Ja miksi hänen kätensä on hakattu irti?

Christian Rönnbacka ei petä lukijoitaan, vaan Tuonen korppi on ihan täyttä timanttia. Juoni jolkottelee alusta loppuun jouhevasti, lukijansa tiukasti koukuttaen. Syyllisen arvasin jo melko aikaisessa vaiheessa, mutta motiivi tuli yllätyksenä, eikä pienoinen ennalta-arvattavuus vienyt lukuiloani. Tilanteet ja henkilöt vaihtuvat, mutta Rönnbacka pitää kaikki langat taitavasti hyppysissään.

Rönnbacka osaa loihtia herkullisia henkilöhahmoja ja hienoa kuvailua. Poliisien välinen sanailu on ihailtavan sujuvaa, kirjassa leiskautellaan jatkuvasti nokkelia (ja kieltämättä myöskin niitä jokseenkin kuluneita) humoristisia sutkauksia. Lukiessa nauratti monta kertaa.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Crime Time. 248 sivua.
Kannen ulkoasu Jussi Jääskeläinen.

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon

IMG_20180208_130009-01~01.jpg

Haluan blogata luettujen kirjojen lisäksi myös BookBeatissa kuunnellut äänikirjat, mutta päätin pitää nämä bloggaukset lyhyinä enkä kuvaa äänikirjoja Instagramiin. Äänikirjojen valokuvaaminen on tylsää, kuvaan niin paljon mieluummin kirjoja kuin kiiltävää kännykän tai tabletin näyttöä.

Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia jatkaa Anna-Leena Härkösen aiemmista kirjoituskokoelmista tuttua linjaa. Härkösen kynästä on jälleen kerran syntynyt omakohtaisia, elämänmakuisia ja ytimekkäitä kirjoituksia. Jutut pursuilevat arkipäiväisiä sattumuksia, välillä pirskahtelee huumoria. Härkönen käsittelee kirjoituksissaan muun muassa lastenkasvatusta, matkailua, koirakammoa, mielikuvitusystäviä, kuninkaallisia häitä, naishirviöitä, vanhenemista, joulukoristelua ja erityisherkkyyttä.

Kirjan kuunneltuani jäin vähän ristiriitaisiin fiiliksiin. Osa Härkösen kirjoituksista on nokkelia ja saivat minut yksimielisenä hymähtelemään mukana. Noinhan tuo asia juuri on, noinhan se aina menee. Mutta osa ei ihan kolahtanut minuun.

Lukijana Kaija Pakarinen.
Kustantaja Otava, 2018.
Kesto 3 h 11 min.

Pauliina Susi: Seireeni

IMG_20180103_164333_735.jpg

Pauliina Susi on vantaalainen kirjailija, jonka edellinen romaani Takaikkuna nappasi hienosti Suomen Dekkariseuran arvostetun Vuoden johtolanka -palkinnon. Olen kuullut kirjasta runsaasti kehuja, mutta siitä huolimatta Takaikkuna on jäänyt minulta vallan lukematta. Syksyllä 2017 ilmestynyt Seireeni on itsenäinen jatko-osa Takaikkunalle. Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Pauliina Susi kuljettaa rinnakkain kahta tarinaa, jotka molemmat sijoittuvat Välimerelle. Leia Laine nousee synttäreitään juhlivan siskonsa Ripsan kanssa Barcelonan satamassa hulppeaan risteilyalukseen. Seireenissä on peräti kaksikymmentä kerrosta, pituutta yli 300 metriä. Uima- ja porealtaita, vesiliukumäkiä, surffaussimulaattoria, koripallo- ja lentopallokenttiä, kiipeilyseinää ja köysirataa. Luksuskauppoja, kahviloita, ravintoloita, yökerhoja, teattereita ja kasinoa. Puitteet ovat upeat, mutta risteilyä varjostaa oudot sattumukset. Onko risteilylle soluttautunut terroristi vai mitä kummaa laivalla on meneillään?

Päätarinan sivussa kuljetetaan toista tarinaa, joka vie lukijat ihan erilaiseen miljööseen, Välimeren toiselle laidalle. Yksitoistavuotias Amira on vanhempiensa ja parinkymmenen muun pakolaisen kanssa ahtautunut ihmissalakuljettajien kalastajaveneeseen. Elämä kotimaassa on käynyt liian vaaralliseksi, mutta myös pakeneminen meren yli on vaarallista. Ihmissalakuljettajien vene on pieni ja huonokuntoinen, merenkäynti saa kaikki voimaan rajusti pahoin, salakuljettajat käyttäytyvät julmasti.

Seireenin kerronta aaltoilee kuin vene laineilla. Varsinkin kirjan alkupuolella tunnelma on enimmäkseen hyvinkin kepeää, jopa chicklitmäistä. Kunnes yhtäkkiä sävy hetkeksi muuttuu, mennään täysin toiseen ääripäähän. Ero hyväosaisten loisteliaan luksusristeilijän ja pakolaisten surkean purtilon välillä on valtava. Pauliina Susi on ujuttanut trilleriinsä yhteiskunnallista sanomaa ihmisten eriarvoisuudesta, pohdiskelua niin pakolaisten kuin myös naisten asemasta, rasismista ja seksismistä. Ja vaikka upean risteilyaluksen matkustajilla on lokoisat oltavat, ei risteilijän työntekijöiden oloissa ole kehumista.

Seireeni on yli 500-sivuinen järkäle. Minä jäin valitettavasti kaipailemaan terävöintiä, tiivistämistä. Kirjaa joutuu kahlaamaan pitkät pätkät ennen kuin se vetää mukaansa. Ja sitten mennäänkin rytinällä. Juostaan pitkin laivan käytäviä, pelätään pahinta ja toivotaan parasta. Ruumiitakin tulee, mutta Pauliina Susi pitää touhun melko siistinä eikä Seireenissä mässäillä liikaa kauheuksilla.

Hitaahkosta käynnistymisestään huolimatta Pauliina Suden Seireeni tarjoilee ihan kelvollista risteilytrilleriä. Kirjan loppu vähän lupailee, että Leia Laineen tarina jatkuisi Takaikkunan ja Seireeninkin jälkeen. Leia on melkoinen tiukkis ja Ripsa on isomman luokan ääliö, mutta minä voisin antaa näille sisaruksille vielä mahdollisuuden.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Tammi. 522 sivua.

Tommi Kovanen & Jenny Rostain: Kuolemanlaakso

IMG_20180106_012120_949.jpg

Olen useamman kuukauden miettinyt, että toisinaan olisi mukava kuunnella äänikirjoja. Joskus ei vain jaksaisi lukea, mutta silti tekisi mieli uppoutua tarinaan. Joskus neuloessa tai vaikkapa siivotessa voisi samalla kuunnella äänikirjaa. Joskus autossa istuessa aika kuluisi rattoisammin, kun olisi mielenkiintoinen äänikirja pitämässä seuraa.

Olen tutkaillut sekä BookBeatin että Storytelin tarjontaa. Kumpainenkin ovat kuukausimaksullisia palveluita, vähän niin kuin kirjamaailman vastine Netflixille tai Spotifylle, eli kuukausimaksua vastaan voit lukea ja kuunnella kirjoja niin paljon kuin haluat. BookBeatissa ja Storytelissä molemmissa on varmasti omat hyvät puolensa ja jokaiselle jotakin, mutta lopulta päädyin ottamaan BookBeatin kuukauden ilmaisen kokeilujakson. BookBeatissa on tarjolla sekä äänikirjoina että e-kirjoja niin kotimaisia romaaneja kuin myös elämäkertoja, skandidekkareita, hömppää, tietokirjoja, hyvinvointia, klassikoita, ya-hittejä, lastenkirjoja ja vaikka mitä. BookBeatin seurassa ei varmasti käy aika pitkäksi!

Ensimmäiseksi BookBeat-kuunneltavakseni valikoitui hetken pähkäilyn jälkeen Tommi Kovasen & Jenny Rostainin Kuolemanlaakso. Ja oivallisesti tämä äänikirjaksi sopiikin, sillä tässä ei ole pitkiä dialogeja, ei mutkikkaita juonenkäänteitä, ei liian laajaa henkilögalleriaa. On vain Tommi Kovasen tositarina, joka ravistelee ja koskettaa, raastaa ja liikuttaa.

Kuolemanlaakso on tarina Tommi Kovasesta, jolle pelikaverit olivat kuin adoptoitu perhe ja jää kuin toinen koti. Tarina päivästä jolloin hänen elämänsä muuttui. Koko kausi oli SM-liigassa pelattua kovaa peliä, pelaajia rusikoitu jopa sairaalakuntoon. Eikä kovalta peliltä vältytä myöskään Rauman Lukon ja Espoon Bluesin välisessä pelissä lauantaina 26. tammikuuta 2013. Bluesin hyökkääjä Tommi Huhtala taklasi rajusti kuolleesta kulmasta takaapäin Lukon puolustajaa Tommi Kovasta. Seurasi pimeys ja hiljaisuus.

Kuolemanlaakso on tarina aivovammasta. Joukkuelääkärin tunaroinnista ja liigan hyvävelikerhosta. Vääryydestä. Tommi Kovasen pelaajaura päättyi törkytaklauksen seurauksena, eikä taklaaja saanut teostaan rangaistusta. Kovasta sen sijaan rangaistiin elinkautisella tuomiolla. Jäälle ei ollut enää mitään asiaa. Vakavia muistiongelmia, lamaannuttavaa keskittymiskyvyttömyyttä, musertavaa väsymystä, tulipunaista vihaa.

Tommi Kovasen & Jenny Rostainin Kuolemanlaakso on jääkiekkoilijan elämäkerta, jota voi varauksetta suositella myös muille kuin lätkäfaneille. Hengästyttävä kuvaus Tommi Kovasen kohtalosta, jollaista ei todellakaan soisi kenellekään. Kirjaa kuunnellessa pala nousee kurkkuun ja silmäkulmiin kihoavat kyyneleet. Kuolemanlaakso tarjoaa toki vain yhden näkökulman asioihin, eikä vastapuoli saa kirjassa omaa suunvuoroaan. Mutta yksikin aivovamma on liikaa. Kirjan sanoma on raju ja hätkähdyttävä, raaka ja puhutteleva.

Tommi Kovasen tarina ei ole kevyttä ja leppoista kuunneltavaa, mutta loppupuolella on onneksi myös pientä ilon ja toivon pilkahdusta. Elämä on muuttunut pysyvästi, jääkiekkoilijan ura on ohi, eikä aivovamma katoa minnekään. Mutta elämässä on myös jotain hyvää. Tommi Kovanen on neljävuotiaan pojan isä, eikä edes aivovamma voi viedä häneltä sitä pois.

Jos luet (tai kuuntelet) tänä talvena vain yhden kirjan, lue tämä. Ja vaikka sinulla ei yleensä olisikaan tapana lukea (tai kuunnella) kirjoja, tee tällä kertaa poikkeus. Tähän pysäyttävään kirjaan soisi jokaisen tarttuvan.

Lukijana Antti Jaakola.
Kustantaja Bazar, 2017.
Kesto 6 h 6 min.

Matt Haig: Tyttö joka pelasti joulun

IMG_20171209_214950_142.jpg

Tasan vuosi sitten Matt Haigin kirjoittama ja Chris Mouldin kuvittama Poika nimeltä Joulu ihastutti ja ilahdutti minua. Köyhän pojan kasvukertomus punanuttuiseksi joulupukiksi, hyvän ja pahan taistelua, satumaisuutta ja taianomaisuutta. Jäin salaa vähän haaveilemaan kirjasarjan jatkosta, ja, kuten saduissa, joskus myös todellisuudessa unelmat toteutuvat. Hihkuin ilosta saadessani käsiini Matt Haigin uuden jouluisen romaanin nimeltä Tyttö joka pelasti joulun. Kiitokset arvostelukappaleesta Aula & Co:lle!

Taikuus saa porot lentämään taivaalla. Taikuuden ansiosta joulupukki pystyy matkustamaan maailman ympäri yhdessä yössä. Mutta ilman toivoa ei olisi taikaa. Jouluaaton taika nimittäin syntyy lasten toiveista ja haaveista. Kun joulupukki ensimmäisenä jouluaattona päätti ilahduttaa lapsia lahjoilla, eivät lapset vielä osanneet toivoa tarpeeksi. Eiväthän lapset olleet koskaan aiemmin päässeet kokemaan, miten toiveet taiotaan todeksi. Mutta onneksi eräs lontoolainen tyttö Amelia Toivorinta toivoi kovasti taikuuden olevan totta. Amelian ansiosta joulupukin porot pysyivät ilmassa. Amelia oli ensimmäinen lapsi, joka uskoi joulupukkiin. Eikä joulupukki koskaan unohtaisi tyttöä, joka pelasti joulun.

Vuotta myöhemmin Amelia Toivorinta toivoo joulupukilta uutta harjaa savupiippujen puhdistukseen, hyrrää ja lempikirjailijansa Charles Dickensin kirjaa. Mutta kaikkein eniten Amelia toivoo, että hänen äitinsä parantuisi. Yhdeksänvuotias Amelia on joutunut jatkamaan äitinsä ammattia nuohoojana, koska äiti ei pysty enää kiipeilemään savupiippuihin. Äiti vain makaa sängyssä yskimässä.

Samaan aikaan Suomessa Tonttuvaarassa joulupukilla on rutkasti murheita. Joulu on ihan nurkan takana ja lelupajassa kova hyörinä. Mutta porot vaikuttavat omituisen huolestuneilta, lasten kirjeet eivät pääse perille vuoren yli Tonttuvaaraan, ilkeät peikot aiheuttavat sekasortoa, ja kaiken lisäksi toivopuntari hohtaa vain heikosti. Taikuus on vähissä. Täytyykö joulu perua? Jaksaako edes Amelia toivoa riittävästi?

IMG_20171209_214950_145-1.jpg

Matt Haigin edellinen romaani Poika nimeltä Joulu oli lumoavan maaginen ja huikean jännittävä seikkailu, pojan kasvukertomus joulupukiksi. Tyttö joka pelasti joulun on jatkoa ensimmäiselle kirjalle, nyt joulupukki yrittää selviytyä ensimmäisten joulujen haasteista. Ilman taikuutta eivät porot lennä, ilman taikuutta ei joulupukki ehdi kiertämään maailman lasten luona yhdessä yössä, eikä joulun taikaa ole ilman lasten toiveita. Melkoisen kimurantti tilanne!

Taianomaisen joulumaailman, höpsön hulluttelun ja kutkuttavan jännityksen ohella minua viehättää se perinteinen hyvän ja pahan taistelu. Matt Haigin loihtimat pahat tyypit ovat oikeasti suunnattoman ilkeää porukkaa, mutta vastaavasti hyvillä on valtavan suuri sydän, he ovat ystävällisiä, huomaavaisia, kilttejä. Tarinan edetessä vaikuttaa siltä, että paha voittaa, mutta onneksi lopussa hyvä kukistaa pahan. Matkan varrella sattuu ja tapahtuu niin paljon, että vaikka lukija tietää kirjan päättyvän onnellisesti, lukiessa ei todellakaan käy aika pitkäksi. Ja joskus pahoistakin tyypeistä voi paljastua se hyvä puoli.

Matt Haigin lämminhenkinen kerronta ja Chris Mouldin eloisa kuvitus vetoavat monen ikäisiin lukijoihin. Poika nimeltä Joulu ja Tyttö joka pelasti joulun sopivat kumpainenkin luettavaksi itsenäisinä tarinoina, mutta suosittelen lämpimästi tutustumaan molempiin. Molemmat kirjat ovat koskettavia ja syvällisiä. Herättävät tunteita ja antavat ajateltavaa. Sysimustan synkkiä sävyjä, hulvattoman hauskaa huumoria. Sydämellisyyttä, välittämistä. Joulun taikaa ja iloa.

Englanninkielinen alkuteos The Girl Who Saved Christmas, 2016.
Kuvittanut Chris Mould. Suomentanut Sarianna Silvonen.
Kustantaja Aula & Co, 2017. 343 sivua.

Suvi Piiroinen: Menetetyt

IMG_20171118_104619_000.jpg

Marras-joulukuu on lukemisen suhteen ollut varsinainen pohjanoteeraus. Useimpina iltoina olen lukemisen sijaan valinnut ajankulukseni jotain täysin tyhjäpäistä toimintaa tai sitten painunut suosiolla nukkumaan. Marraskuun lukuhaaste on mennyt totaalisesti mönkään, en ole viitsinyt ottaa stressiä mokomasta. Silloin harvoin, kun olen saanut tartuttua kirjaan, olen yrittänyt valita luettavakseni jotain takuuvarmaa viihdettä.

Viime talvena minulla oli ilo lukea kuopiolaisen opettajan Suvi Piiroisen esikoisromaani Pahaa parempi. Kirja käynnisti Joensuuhun sijoittuvan dekkarisarjan, jonka pääosissa hääräilevät rikostutkijat Väiski Rossi ja Rob Peura sekä joukko heidän kollegoitaan. Ja nyt Piiroisen vakuuttava esikoinen saa jatkoa tämän Menetetyt-dekkarin myötä. Kiitokset arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Menetetyt käynnistyy erittäin räväkästi. Sillalta hypännyt nainen aiheuttaa traagisen onnettomuuden, joka koskettaa henkilökohtaisesti rikostutkija Rob Peuraa. Eikä ehdi kulua kuin muutama viikko, kun toinen nuori nainen tapetaan julmasti kerrostalon pyykkituvassa. Pian poliiseille selviää, että kumpikin naisista on ollut samalla luokalla lukiossa ja molempien kuolemantapauksien takana on ilmeisesti sama mies. Mutta onnistuvatko rikostutkijat löytämään surmaajan ennen kuin hän iskee taas?

En tiedä, olenko nyt marras-joulukuun harmaassa suossa muuttunut herkkikseksi, mutta mielestäni Menetetyt on kovempaa kamaa kuin Piiroisen esikoisdekkari Pahaa parempi. Nyt jo vähän mässäillään raakuuksilla, vuodatetaan verta ja synkistellään. Ruumiita tulee useita. Rob Peura velloo sivukaupalla ahdistuksen ja surun tummissa vesissä, mutta onneksi muilla poliiseilla sentään menee enimmäkseen paremmin. Menetetyt ei toki suinkaan ole pelkkää väkivaltaa ja alakuloisuutta, mutta koin tämän astetta rankemmaksi kuin Piiroisen esikoisdekkarin.

Vaikka Suvi Piiroisen esikoinen Pahaa parempi oli mielestäni parempi, ei myöskään tämä Menetetyt ole yhtään hassumpi rikosromaani. Piiroinen osaa punoa koukuttavia juonia ja kirjoittaa hyvin. Kerronnassa on mainiota imua, eikä vauhti todellakaan hyydy kesken kaiken. Luvut ovat lyhyitä ja tarinaa seuraillaan monen eri henkilön silmin, mutta Suvi Piiroinen pitää ihailtavan taitavasti kaikki langat käsissään. Toivottavasti kuulemme tästä hienosta naisdekkarikirjailijasta vielä moneen kertaan tulevina vuosina!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 319 sivua.

Tuula Kallioniemi: Ensiluokkaiset agentit

IMG_20171114_170429.jpg

Marraskuun synkeinä iltoina lueskelin ekaluokkalaisen tyttäreni kanssa Tuula Kallioniemen kirjoittaman ja Jii Roikosen kuvittaman Ensiluokkaiset kioskikauppiaat -kirjan. Humoristinen kerronta upposi niin äitiin kuin myös tyttäreen. Innostuneena säntäsimme kirjastoon lainaamaan pari Reuhurinne-kirjaa lisää, ja niistä ensimmäiseksi luettavaksi valikoitui tämä Ensiluokkaiset agentit.

Tällä kertaa ekaluokkalaiset Pikkis ja Tötterö päättävät kokeilla, millaista olisi olla oikea agentti. Saman tien Pikkis ja Tötterö pääsevätkin vakoiluhommiin, kun isommat pojat Fisu, Möly ja Verneri juonivat selvästikin jotain. Pojat höpöttävät pankin räjäyttämisestä ja pukeutuvat kuin Aku Ankan Karhukopla. Apua! Ensiluokkaiset agentit Pikkis ja Tötterö päättävät selvittää poikien salaisuuden.

Reuhurinteen Lue itse -kirjasarja on tarkoitettu juuri lukemaan oppineille, joten kirjan teksti on isokokoista ja melko helppolukuista, pitkät sanat on tavutettu. Hauskaan kerrontaan tuo lisää eloa sarjakuvamainen kuvitus ja pienet kysymystehtävät. Lapsi lukee kirjasta ääneen osan, äiti osan, ja kimpassa me luemme tällaisen 40-sivuisen kirjan parissa illassa.

Minä pidin enemmän Ensiluokkaisten kioskikauppiaiden huumorista, mutta seitsemänvuotiaaseen tyttöön taisi vedota paremmin nämä agenttitouhut ja ”heko heko, osta mopo” -hokemat. Jännittävää salaisuutta ratkoessaan Pikkiksellä ja Tötteröllä on ohjelmassa runsaasti hiiviskelyä, vakoilua ja jopa valepukuja. Terävä lukija hoksaa toki heti alkusivuilla, mistä on kyse, mutta Pikkiksen ja Tötterön kommelluksia seuratessa ei aika käy pitkäksi. On siinä mainio kaksikko!

IMG_20171114_170609.jpg

Kirjoittanut Tuula Kallioniemi. Kuvittanut Jii Roikonen.
Kustantaja Otava, 2017. 40 sivua.