Leena Lehtolainen: Tappajan tyttöystävä

IMG_20180918_160920_118.jpg

Olen viimeisen viikon ajan kärsinyt niska-hartiajumituksesta enkä pariin päivään voinut kuvitellakaan lukevani kirjaa. Päästyäni pahimman yli aloin kaivata taas lukemisen pariin, mutta halusin vältellä tiiliskiviä ja lukea jotain kevyttä. Siispä yöpöydän kirjapinosta luettavakseni valikoitui runsas kolmesataasivuinen novellikokoelma, Leena Lehtolaisen Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia. Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Leena Lehtolaisen novellikokoelma pitää sisällään viisitoista lyhyttä rikostarinaa. Takakannen teksti lupailee myös psykologista jännitystä ja kihelmöivää kauhua, mutta kertomukset ovat loppujen lopuksi aika kesyjä. Osa henkilöhahmoista on tuttuja Lehtolaisen aiemmista romaaneista, esimerkiksi Maria Kallio ja Hilja Ilveskero, mutta novellikokoelma esittelee myös joukon uusia tuttavuuksia.

Ensimmäisen ja toisen osuuden tarinat ovat riipaisevia mutta eivät erityisen jännittäviä. Pelottelu on heppoista, eikä näiden takia yöuniaan menetä. Mikään tarinoista ei ole erityisen mieleenpainuva, mutta parhaiten mieleeni jäivät Kuollut lumiukko ja Tappajan tyttöystävä. Kuolleessa lumiukossa Maria Kallion naapuri joutuu ilkivallan kohteeksi. Tappajan tyttöystävässä kirjastovirkailija saa pakkomielteisen ihailijan, joka on valmis jopa tappamaan saadakseen haluamansa. Muissa tarinoissa päästään muun muassa rekkakuskin kyytiin ja nuorten kanssa mökkisaarelle.

Kirjan päättävä kolmas osuus on kokoelma jouluisia ja talvisia tarinoita. Joulupukin suudelmassa Hilja Ilveskero saa paikan tavaratalon vartijana. Valkoinen poro on niin ikään Hilja Ilveskero -tarina. Joulukinkkuvaras kertoo köyhästä yksinhuoltajaäidistä, joka törmää sattumalta kaupassa joulukinkkuvarkaaseen. Kolme Joosefia on tarina asunnottomasta alkoholistista, joka huomaa olevansa raskaana.

Tappajan tyttöystävä ja muita rikostarinoita -kokoelman perusteella Leena Lehtolainen on monipuolinen kirjailija, joka taitaa monenlaiset tyylilajit. Useampi kirjan tarinoista käsittelee traagisia ihmiskohtaloita ja epätoivoisia tekoja. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Tammi. 326 sivua.
Kannen suunnitellut Markko Taina.

Arttu Tuominen: Leipuri

IMG_20180911_163550_143.jpg

”Leipuri?”
Strand nyökkäsi.
”Leivotaan, leivotaan kakkuja. Leipääkin tehdään, jos jaksetaan. Kauli ja käännä ja työnnä paistumaan, pian uunista jo hyvä tuoksu kohoaa”, Rautakorpi lausui.
”Se on siellä, kirjoitettu keittiön seinään.”
”Haluan nähdä sen.”
”Runonko?”
”Kaiken.”

Kevät 2015. Porin poliisin väkivaltayksikön entinen esimies, eläkkeelle jäänyt poliisi Eero Kataja löydetään kuolleena kotoaan. Murhatapa ja keittiöön seinään kirjoitettu loru viittaavat yli kymmenen vuotta sitten Porissa kauhua herättäneisiin Leipuri-murhiin. Janne Rautakorpi on ollut Leipuri-murhien aikaan tutkinnanjohtajana, ja poliisi pyytää Rautakorpea avustamaan uusissa tutkimuksissa. Onko kopiomurhaaja kostoretkellä ja ottanut kohteekseen Leipuri-murhien tutkintaan osallistuneita poliiseja? Vai onko murhaaja peräti yksi poliiseista?

Ja hän oli täällä. Kuin nuo jäiset tähdet.
Kuin kuu, jonka kasvot olivat ikuiset.
Ja kun kuu olisi taas täysi, olisi hänenkin työnsä valmis.

Porilainen Arttu Tuominen on vauhdilla pinkaissut suomalaisten dekkarikirjailijoiden kaikkein kirkkaimpaan kärkikaartiin. Tuomisen esikoisromaani Muistilabyrintti (2015) löi minut ällikällä. Labyrintti-dekkarisarjan seuraavat osat Murtumispiste (2016) ja Silmitön (2017) tarjosivat nekin silkkaa lukunautintoa. Ja nyt ilmestynyt Leipuri on neliosaisen Labyrintti-sarjan huikea päätös. Suuret kiitokset arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Leipuri ei ole todellakaan mikään kevyt ja leppoisa dekkari. Arttu Tuominen heittelee säälittömästi lukijaparkojen silmille ahdistavia ja ankeita kohtauksia, rumia ja raakoja yksityiskohtia. Kerronta on äärettömän intensiivistä ja koukuttavaa, taitavasti rytmitettyä ja sujuvaa. Henkilöhahmoissa on sopivasti särmää ja säröjä, jokaisella on omat verestävät kipupisteensä. Entisenä porilaisena pystyn täysin samaistumaan Tuomisen kolkkoon miljöökuvailuun, kirjojen harmaaseen ja rujoon Poriin, silti rakastettavaan ja rakkaaseen.

Arttu Tuomisen Labyrintti-sarjan päätösosa Leipuri yhdistää hienosti neliosaisen dekkarisarjan eheäksi kokonaisuudeksi. Vuonna 2015 tapahtuvan murhatutkinnan ohessa palaillaan ajassa taaksepäin helteiseen kesään 2002 ja alkuperäisiin Leipuri-murhiin. Moni asia saa selityksensä, jotain jää silti sopivasti avoimeksi. Täydellinen lopetus.

Labyrintti-sarjan viimeisen osan myötä hyvästelen haikein tunnelmin Janne Rautakorven, Liisa Sarasojan ja muut Porin väkivaltayksikön poliisit. Mutta samalla toivon, että sarjan päätös ei olisikaan loppu vaan sittenkin hieno alku. Käynnistyslaukaus. Alkulämmittelyä. Upealle ja pitkälle dekkarikirjailijan uralle. Toivon ja uskon, että lahjakkaasta Arttu Tuomisesta kuulemme vielä lukuisia kertoja tulevien vuosien aikana.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Myllylahti. 352 sivua.

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

IMG_20180829_202857_472.jpg

Näin elo-syyskuussa yöpöydälläni kirjapino aina vain kasvaa kasvamistaan, kun syksyn uutuuksia tulvii postilaatikkoon. Entten tentten teelika mentten ja nappasin pinosta pieksämäkeläisen Tuire Malmstedtin esikoisromaanin Pimeä jää. Kiitokset arvostelukappaleesta sekä kirjailijalle itselleen että kustantamo Myllylahdelle!

Esikoiskirjailijan teokseen tarttuminen on aina jännittävää. Ei ole samanlaisia odotuksia kuin vanhan tutun kirjailijan kohdalla. Ei tiedä yhtään, mitä on luvassa. Silti sitä aina toivoo pääsevänsä lukemaan hyvää kirjaa, viihtymään ja koukuttumaan. Tuire Malmstedt vakuuttaa minut jo heti ensimmäisten sivujen aikana, ja tarinan edetessä meno vain paranee. Tässä on ehdottomasti tutustumisen arvoinen esikoiskirjailija ja hieno vahvistus suomalaiseen dekkaristikaartiin!

Malmstedtin Pimeä jää käynnistää uuden sarjan, jonka pääosassa hääräilee naisylikonstaapeli Isa Karos. Tutkittavana on raskas ja mutkikas tapaus. Savonlinnassa sijaitsevassa Oravin kylässä yhdeksänvuotias Sofia katoaa kotipihaltaan, ja muutaman tunnin kuluttua tytön ruumis löydetään katiskasta läheisestä mökkirannasta. Niin pieni ja niin hiljaa. Poliisi Isa Karos ja hänen työparinsa Niiles Aarnikoski yrittävät koota itsensä, sulkea tunteet sisälleen ja keskittyä ammattimaisesti tutkimaan järkyttävää murhatapausta. Miten joku on voinut murhata lapsen?

Pimeä jää on toisaalta dekkari, toisaalta psykologinen trilleri. Ehkäpä Tuire Malmstedtin esikoista voisi nimittää psykologiseksi rikosromaaniksi. Kuolleista lapsista on jo kirjoitettu (liian) monta dekkaria ja tapahtumapaikkana oleva pieni kylä vaikuttaa tutulta, mutta Malmstedt on onnistunut luomaan palasista tuoreen ja mielenkiintoisen lopputuloksen. Tarjolla on niin hyytävän jännittäviä kohtauksia, yllättäviä käänteitä, uhkaavaa tunnelmaa kuin myös rinnasta kouraisevaa pohjatonta surua.

Sekä Isa Karoksella että hänen työparillaan Niiles Aarnikoskella on yksityiselämässään oma henkilökohtainen tragediansa. Isa on selvästi dekkarin päähenkilö, Niiles jää sivuosaan, ja lukija pääsee kurkkimaan enemmän Isan pään sisälle. Isa painaa töitä aivan liikaa, unohtaa syödä, välttelee kotona odottavaa miestään, nukkuu huonosti. Hiljalleen, pala palalta, Malmstedt raottaa verhoa salaisuuksien edestä ja paljastaa lukijalle, mikä Isan mieltä kaihertaa, mikä Isan ja Samuelin liittoa hajottaa. Isa ja Niiles kantavat kumpainenkin sisimmässään syyllisyyden raskasta taakkaa.

Nykyajassa tapahtuvan murhatutkinnan rinnalla kuljetetaan kahta muuta tarinaa. Toinen sijoittuu Alaskaan vuoden 1882 kieppeille ja esittelee kaksi tlingit-intiaanilasta. Toinen tarinoista vie lukijan 1940-luvulle Naarajärvelle. Lukiessani mietin välillä, onkohan Malmstedt ahtanut kirjaansa liikaakin erilaisia teemoja. Aluksi täysin erillisiltä vaikuttavat juonilinjat nivoutuvat kuitenkin lopulta siististi yhteen, sivujuonet sulautuvat päätarinaan.

Tuire Malmstedtin Pimeä jää on kertomus kuolleista ja elävistä lapsista sekä kauniista sudenkorennoista. Se on sukellus ihmismielen syvimpiin ja synkimpiin kuiluihin, mielenterveyden järkkymiseen, sysimustaan suruun ja kiivaaseen kaipaukseen. Pysäyttävä ja vavahduttava, pelottava ja raastava. Ehkäpä jopa liiankin tummasävyinen ja ahdistava trilleri.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Myllylahti. 352 sivua.

Ina Westman: Henkien saari

IMG_20180812_101916_001.jpg

Kaksi vuotta sitten luin Ina Westmanin esikoiskirjan Syliin, episodiromaanin synnytykseen ja äitiyteen liittyvistä ongelmista, odotuksista, onnesta. Syliin jäi minulle mieleen vahvana ja väkevänä kokemuksena, koskettavana ja pysäyttävänä. Joten kun kustantamosta tarjottiin minulle arvostelukappaletta Westmanin tuoreesta Henkien saari -romaanista, vastasin välittömästi myöntävästi. Dekkareiden ja jännäreiden lomassa tekee välillä hyvää lukea jotain ihan muuta. Kiitokset arvostelukappaleesta Kosmokselle!

Elämämme on pysäytetty hetkeksi, kuin joku olisi painanut pause-nappia enkä tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Silti minun tehtäväni on esittää, että tilanne on hallinnassa, että kaikki on hyvin ja normaalia. Elämme vain tavallista pidempää kesälomaa, emme liiku minnekään, mutta emme ole saaren vankeina. Tämä on nyt tällainen saarikesä tällä kertaa. Parempiakin tulee. Niin on pakko uskoa.

Henkien saari -kirjan keskiössä on pieni perhe. Emma, Joel ja heidän tyttärensä Fanni viettävät kesää mökillä ulkosaaristossa, ilman sähköä ja muita nykyajan mukavuuksia. He istuvat laiturilla ihastelemassa auringonlaskua, tarkkailevat kirkkaassa vedessä uivia kaloja, tekevät veneretkiä muihin saariin. Elämä on näennäisesti rentoa ja huoletonta, mutta taustalla väreilee jotain salattua ja synkkää.

Emman päässä on arpi, kuin vetoketju. Emma ei muista, mistä on sen saanut, mutta jotain ikävää se varmasti on ollut. Jotain mikä aiheuttaa Emmalle muistin pätkimistä, ajatuksien harhailemista, jyskyttävää päänsärkyä, synkkiä harhanäkyjä. Jotain ikävää Emmalle on tapahtunut, jotain johon liittyy lentokenttä ja onnettomuus.

Muistot kuulemma palaavat vähitellen, jos palaavat, muistini rajoittaa tietoisuuttani, annostelee asioita sitä mukaa kuin pystyn vastaanottamaan niitä. Kaikkea ei tarvitse muistaa, kaikkea ei ole edes tarkoitettu muistettavaksi, psykiatrini sanoo ja minulle tulee tunne, että hän tietää enemmän kuin minä.
Siksi lepo on tärkeää, siksi olemme täällä, että olisin kaukana kaikista aistiärsykkeistä. Tunnen, että se tekee minulle hyvää. Se ei tee hyvää perheelleni, mutta sitä asiaa en voi nyt auttaa.

Ina Westmanin Henkien saari -kirjassa on oikeastaan neljä kertojaa. Pääosassa ovat Emma ja hänen aviomiehensä Joel, mutta välillä ääneen pääsevät myös isoisä ja Keniasta adoptoitu Fanni. Kirjassa on vähiten isoisän ja Fannin osuuksia, mutta niistä kursiivilla kirjoitetuista keskustelupätkistä minä pidin ehdottomasti eniten. En helposti vetistele kirjoja lukiessani, mutta pariin otteeseen viisivuotiaan Fannin viisaat tuumailut saivat silmäkulmani vähän kostumaan.

Henkien saari on hieno romaani, joka yllättää monitahoisuudellaan. Ina Westman kuorii kauniisti kirjoitettua tarinaa hiljalleen auki, kerros kerrokselta. Teemoja on lukuisia, muun muassa parisuhteesta vanhemmuuteen, adoptiosta rasismiin, ympäristönsuojelusta ilmastonmuutokseen. Westman kuitenkin pitää langat siististi hyppysissään eikä päästä langanpäitä rönsyilemään hallitsemattomasti. Raskaista aineksista huolimatta lukijaa ei kiskota liian synkkiin syvyyksiin, vaan kirjan tunnelma pysyy toiveikkaana. Tyylikäs ja hallittu kokonaisuus, lempeästi eteenpäin soljuva ja sykähdyttävä.

Näin upean kirjan luettuani ihmettelen, miksi luen niin paljon dekkareita ja jännäreitä, miksi en useammin lue kotimaista kaunokirjallisuutta. Meillä on Suomessa näin hienoja kirjailijoita, näin lumoavia romaaneja. Täysi napakymppi ei Henkien saari toki ole, mutta niitä osuu minun kohdalleni harvoin. Henkien saari onnistuu kuitenkin koskettamaan minua tavalla, johon harva dekkari pystyy.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Kosmos. 237 sivua.
Kannen suunnitellut Joel Melasniemi.

Hanna Velling: Kirjosieppo

IMG_20180723_134043_932.jpg

Kirjosieppokoiras on moniavioinen, ja ensimmäisen naaraan aloitettua haudontansa se alkaa etsiä uutta puolisoa. Jälkimmäisen pesinnän alettua koiras siirtyy takaisin ensimmäisen naaraan luo ja hoitaa poikasia tämän kanssa. Kakkosnaaras jää yksinhuoltajana hoitamaan poikasiaan.

Sain kesäkuussa yllärinä ennakkokappaleen helsinkiläisen Hanna Vellingin esikoisromaanista Kirjosieppo. Päätin lukaista tämän kesälomallani, ja nyt, kun kesäloman neljäs viikko käynnistyi, otin Kirjosiepon vihdoin lukuvuoroon. Eikä ohuen, nopealukuisen kirjan lukemiseen mennyt aikaa kuin yhden iltapäivän verran.

Kirjosieppo on kertomus Annasta ja erosta. Yhtäkkiä eräänä iltapäivänä Make ilmoittaa rakastavansa toista ja muuttavansa pois. Annalle jää vuokrakämppä ja pariskunnan yksivuotias tytär Nuppu, Make ottaa koiran. Anna rämpii läpi harmaiden kuukausien, totuttelee sinkkuelämään ja yksinhuoltajuuteen. On ikävissään, katkerana, mustasukkaisena, vihaisena, surullisena. Ja kaiken lisäksi Anna joutuu kohtaamaan vuokrakämpän putkiremontin ja työpaikan yt-neuvottelut.

Anna oli edelleen palasina. Melankolia söi rotan lailla. Mikä lohduttaisi, rauhoittaisi ja laimentaisi oloa? Ei hän halunnut baareissa notkua laastareita etsimässä vähäisellä vapaa-ajallaan. Terapiaan ei ehtinyt ja Jumalaa ei ehkä ollut. Toivottavasti Make pysyi paskana. Paskaa on helpompi vihata.

Romaanin takakansi lupailee kirpeän hilpeitä lukuhetkiä, mutta varsinkin kirjan alkupuolella hilpeys on enimmäkseen kadoksissa. Mitäpä muuta voikaan odottaa, kun toinen lähtee ja toinen jää, kulissit kaatuvat ja elämältä romahtaa pohja. Velling ei kuitenkaan päästä lukijaa uppoamaan liian synkkään suohon, vaan päähenkilön tuskasta huolimatta kirjailijan ote on melko kepeä. Erityisesti kiittelen lukujen otsikointia ja pieniä hienoja oivalluksia, huumorin pilkahduksia.

Kirjosieppo löytää varmasti oman ihastuneen lukijakuntansa. Kevyenä viihteellisenä välipalana Hanna Vellingin esikoinen toimii jokseenkin hyvin ja täyttää tehtävänsä. Mutta minä valitettavasti joudun jälleen kerran toteamaan, että ei ole tällainen hömppä oikein minua varten. Jäin kaipaamaan joko syvällisempää pureutumista eroon ja yksinhuoltajuuteen tai sitten reippaampaa huumoria, mutta niiden sijaan sain roppakaupalla kuluneita latteuksia ja ilmavaa höttöä. Ärsyynnyin stereotyyppisistä ja mustavalkoisista henkilöhahmoista, tuskastuin ennalta-arvattavuuteen.

Kiitokset ennakkokappaleesta Bazar Kustannukselle! Kirjosieppo ilmestyy 7.8.2018.

Kustantaja Bazar, 2018. 256 sivua.
Kannen suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Vera Vala: Suden hetki

IMG_20180713_205228_403.jpg

Manetti otti askeleen taaksepäin. Hänen olisi pakko pidätellä yskää. Hän ei halunnut tartuttaa tautia enää yhteenkään viattomaan ihmiseen. Oli pakko lähteä pois ennen kuin naisesta tulisi yksi niistä, jonka kaiken takana oleva kieroutunut mieli oli päättänyt uhrata osana sairasta suunnitelmaa.

Arianne de Bellis on muuttanut Bartolomeon työn takia Seychellien paratiisisaarelle. Bartolomeo työskentelee aluepäällikkönä YK:n rikosten torjuntaan keskittyvässä yksikössä. Ja yhtäkkiä hänellä on käsissään kiireellinen työtehtävä. Harmittomalta vaikuttanut rokotekampanja Madagaskarilla on muuttunut murhaavaksi bioaseeksi, ja nyt keuhkorutto leviää myös Seychelleille. Kuka on ruttoepidemian takana?

Italiassa asuvan Vera Valan luoma Arianna de Bellis -dekkarisarja on edennyt jo kuudenteen osaan. Kiitos Suden hetken arvostelukappaleesta Gummerukselle! Ensimmäisten Arianna-kirjojen aistikas tunnelmointi on hiljalleen vaihtunut synkempään jännitykseen, ja minä olen ottanut muutoksen ilolla vastaan. Minua miellyttävät enemmän nämä tummemmat sävyt kuin ihastuttavien puistokävelyjen ja auringonlaskujen kuvailut. Pieni ripaus aistikkuutta on kuitenkin yhä tallella, eikä kirjojen miljöössä ole moittimista.

Tarttuessani Suden hetkeen huomasin unohtaneeni melkoisesti aiempien kirjojen tapahtumia, mutta onneksi Vera Vala palauttelee mieleen Arianna de Bellisin taustoja. Vera Vala on aiemmin lupaillut, että kuudennessa romaanissa Ariannan menneisyys ja nykyisyys kohtaisivat, joten odotin saavani vihdoinkin selvyyttä Ariannan arvoitukselliseen menneisyyteen. Ja osaksi sainkin. Bartolomeon painiskellessa keuhkoruttoepidemian pysäyttämiseksi Arianna kohtaa karun totuuden menneisyydestään. Lukuisia salaisuuksia tupsahtelee päivän valoon, eikä mikään ole enää ennallaan.

Suden hetki on ihan vetävä jännäri. Mutta samaan aikaan koin kirjan myös melko hidaslukuiseksi ja kärsin ähkystä. Henkilöhahmoja on runsaasti, ja juonikuviot vaativat lukijalta tarkkaavaisuutta. Välillä hypätään ajassa taaksepäin ja upotaan entistä syvemmälle juonitteluiden verkkoihin. Harmikseni Suden hetki on loppujen lopuksi melkoinen sekasotku. Myönnän, että 30 asteen helteessä kirjaa lukiessani en ihan joka hetki pysynyt täysin kärryillä kaikesta.

Vera Vala on ilmoittanut, että tämän kirjan jälkeen Arianna jää tauolle, mutta ilmeisesti jatkoa saattaa vielä joskus olla luvassa. Suden hetki päättyy kutkuttavaan yllätykseen, mutta minun ja Ariannan tiet saattavat erota tässä kohtaa. Olen jo edellisten kirjojen kohdalla kaipaillut tiivistämistä, jäntevöittämistä, ja turhautumiseni tuntuu kasvavan jokaisen kirjan myötä. Ariannan menneisyyden saloja panttailtiin liian kauan, ja nyt kuudennen kirjan jälkeen koen olevani jo ihan kypsä Ariannaan.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Gummerus. 457 sivua.
Kannen suunnitellut Laura Noponen.

Eppu Nuotio: Anopinhammas

IMG_20180614_192047_386.jpg

”Mikaelin äiti ei antanut meille siunaustaan ja nyt hän on kuollut”, Carmen sanoo, ja Ellen näkee kauhun tämän silmissä.

Ellen Lähde on puutarhamatkalla Andalusiassa. Ihastelemassa jyrkillä rinteillä kasvavia hedelmäpuita ja vehreiden puutarhojen hengästyttävää värikylläisyyttä. Valkoisia vuoristokaupunkeja ja vihreänturkoosia merta. Ikimuistoisen reissun viimeisenä iltana Ellen saa kutsun suomalais-espanjalaiseen hääjuhlaan, jossa turkulainen Mikael ja andalusialainen Carmen saavat toisensa.

Varhain seuraavana aamuna Ellen herää kovaääniseen kirkunaan, ja pian hotellista kannetaan ulos lakanalla peitetty ruumis. Mikaelin äiti on kuollut.

Vastavihitty nuoripari joutuu asettumaan Mikaelin lapsuudenkotiin Mynämäelle, auttamaan leskeksi jäänyttä Mikaelin isää maatilan töissä. Carmenin on vaikeaa sopeutua Suomen kylmyyteen ja harmauteen, yhteiseloon nyrpeän appiukon kanssa. Ellen säälii Carmenia ja pitää yhteyttä tähän. Ja alkaa selvitellä Mikaelin suvun salaisuuksia.

”Perheet ja heidän salaisuutensa”, Carlos sanoo. ”Niissä on melkein aina kyse siitä, että kuvitellaan että salaaminen muka suojelisi jotakin. Ei se koskaan suojele, se on kuin ruusupensas, se kasvaa aina vain suuremmaksi. Kuljet paljain käsivarsin sen ohi ja se raapii sinut verille.”

Viime vuonna ilmestynyt Myrkkykeiso aloitti Eppu Nuotion uuden dekkarisarjan, jonka pääosassa hääräilee kuusikymppinen viherpeukalo ja perennaharrastaja Ellen Lähde. Nyt viehättävälle dekkarisarjalle on saatu jatkoa Anopinhampaan myötä. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Ellen Lähteen tutkimuksia on täydellinen cozy mystery -sarja. Mitä parhainta kesälukemista, viihdyttävää ja nautittavaa. Päähenkilö Ellen Lähde on toimelias eläkeläinen, Neiti Marplen kotoinen vastine. Avulias ja utelias. Puutarhanhoidon ja ruuanlaiton ohessa Ellen ehtii suorittaa tutkimuksiaan ja penkoa Lohenkarin suvun salaisuuksia. Lempikin leiskuu.

Anopinhammas on kertomus miehistä ja vaimoista. Avioliitoista. Äideistä ja anopeista. Vahvoista naisista. Salaisuuksista jotka painavat lyijynraskaina suvun jäsenten hartioilla. Katkeruudesta ja kaunasta. Aluista ja lopuista. Pitkistä ja pimeistä talvista joiden jälkeen tulee aina lopulta kevät.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Otava. 254 sivua.
Kannen suunnitellut Piia Aho.

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja

CollageMaker_20180327_183357359.jpg

BookBeatin äänikirjoista on tämän vuoden aikana tullut minulle vakituinen seuralainen. Väsyneiden iltojen ratto, tylsien kotitöiden piristys. Olen kokeillut monenlaisia äänikirjoja, dekkareista hömppään ja trillereistä tietokirjoihin. Jättänyt kesken, jos ei ensimmäisen puolen tunnin aikana ole kiinnostus herännyt. Kuunnellut loppuun asti jopa yhdessä illassa, jos kirja on oikein vienyt mukanaan.

Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita tarjoilee ronskia humoristista tekstiä. Parisuhteen loputtua itketään ensin tyynyliina räästä märäksi ja sitten hypitään innoissaan sängystä toiseen. Rönkkönen ei todellakaan ujostele eikä kursaile, vaan hän laukoo suoraa puhetta niin seurustelusta, seksistä, miehistä kuin myös meistä naisista. Ehkä osa kirjan jutuista avautuisi paremmin, jos olisin itse ollut aikuisiällä sinkkuna, mutta kyllä Rönkkönen minuakin onnistui ajoittain vähän naurattamaan. Meno tosin on välillä niin räävitöntä, että kaipasin pieniä taukoa äänikirjasta ja kuuntelin tätä lyhyemmissä pätkissä.

Tuomas Kyrön Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja on kolmas osa hurmaavasta Mielensäpahoittaja-sarjasta. Tällä kertaa Mielensäpahoittajan ajatukset pyörivät vahvasti kuoleman ympärillä, hän nimittäin nikkaroi ruumisarkkua ja laatii testamenttia. Mustepullo on päässyt vuosikymmenien aikana kuivahtamaan, ja koska testamentti täytyy tietysti laatia hienolla mustekynällä, Mielensäpahoittaja houkuttelee poikansa mukaan musteenhakureissulle. Kommelluksilta ei tietenkään vältytä, ja miniälläkin pinna kiristyy. Humoristista kerrontaa höystettynä hienoilla viisauksilla. Ja myös lukuisia koskettavia hetkiä. Lukija Antti Litja herättää Mielensäpahoittajan hahmon upeasti eloon.

Ehkä on väärin verrata Henriikka Rönkkösen ja Tuomas Kyrön kirjoja toisiinsa. Kirjojen päähenkilöt ovat täysin erilaiset. Mutta kyllä minuun uppoaa paremmin Mielensäpahoittajan sutkautukset ja kokemuksen tuomat viisaukset kuin Mielikuvituspoikaystävän ronski huumori. Kyllä ei ole kyrpähuumori ihan minua varten.

Henriikka Rönkkönen
Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Kustantaja Atena, 2016.
Lukijana Krista Putkonen-Örn. Kesto 4 h 50 min.

Tuomas Kyrö
Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja
Kustantaja WSOY, 2016.
Lukijana Antti Litja. Kesto 6 h 21 min.

Karin Erlandsson: Saarretut

IMG_20180322_192848_299.jpg

Karin Erlandsson asuu Maarianhaminassa ja työskentelee kulttuuritoimittajana Nya Åland -lehdessä. Erlandssonin kaksi vuotta sitten ilmestynyt Kuolonkielot oli miellyttävän vähäeleinen ja rauhallinen, jopa vanhanaikaisen tuntuinen rikosromaani. Ja nyt dekkarisarjalle on saatu jatkoa, Erlanssonin uusin romaani kantaa nimeä Saarretut. Kiitokset arvostelukappaleesta Kustantamo S&S:lle!

Perheen äiti Monika on murhattu. Muu perhe jatkaa elämäänsä, mutta suru on läsnä joka hetki. Isä Krister viettää päivänsä sohvalla maaten. Poika Jonas lintsailee koulusta ja on vihainen koko maailmalle. Tytär Kajsa asettelee nukkeja nukkekotiin ja haaveilee tavallisesta perheestä. Ja sitten Jonas löytää kaapin perältä äitinsä vanhoja kirjeitä, eikä yhtäkkiä mikään ole enää ennallaan.

Lumimyrsky kietoo pikkukaupungin tiukkaan syleilyynsä. Puhelimet eivät toimi, sähköt katkeilevat. Kauppaan ei pystytä toimittamaan tuoretta ruokaa, eikä paikallinen sanomalehti ilmesty. Aura-auto ei ehdi joka paikkaan, ja pian kaupungin ulospääsytiet menevät yksi kerrallaan poikki. Kaupunki jää saarroksiin. Vaikka ilma on hyytävän kylmä, kaupunkilaisten tunteet kuumenevat.

Karin Erlandssonin Saarretut on romaani, jonka haluaisi joko hotkaista saman tien yhdeltä istumalta tai sitten nautiskella hitaasti ja ajan kanssa. Minä valitsin jälkimmäisen tavan, verkkaisen nautiskelun. Muutama luku kerrallaan, rauhallisesti sanoja makustellen. Tosin myönnettäköön, että kirjan viimeisellä kolmanneksella sorruin nopeatahtiseen ahmimiseen.

Saarretut on mielestäni ehjempi ja kypsempi kokonaisuus kuin kaksi vuotta sitten lukemani Kuolonkielot. Dekkarimaisuus on tällä kertaa vieläkin vähemmällä, mutta se ei haitannut minua ollenkaan. Pidän Karin Erlandssonin tavasta kuvata tarkkanäköisesti ja hienovireisesti ihmisten ajatuksia ja tunteita, heidän välisiään suhteita. Kuvailisin Saarrettuja ehkäpä pikemminkin ihmissuhdevetoiseksi kevyeksi jännäriksi kuin varsinaiseksi dekkariksi.

Saarretut rakentuu lyhyistä luvuista, pienistä kohtauksista. Henkilöhahmoja on monta, jokaisen elämään kurkistetaan vuorollaan, mutta Karin Erlandsson osaa pitää langat taitavasti käsissään. Kerronta ei ole jahkailevaa, mutta silti tekstistä on aistittavissa ihastuttavaa viipyileväisyyttä ja vanhanaikaisuutta. Erlandsson ei kikkaile kielellä, mutta yksinkertaisuudessakin on kauneutta.

Ruotsinkielinen alkuteos Pojken, 2018.
Suomentanut Laura Varjola.
Kustantaja S&S, 2018. 212 sivua.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani

IMG_20180311_175534_898.jpg

Muutama viikko sitten postilaatikostani löytyi ennakkokappale helsinkiläisen Anniina Tarasovan (s. 1985) esikoisromaanista Venäläiset tilikirjani. Myönnän, kirja ei aluksi herättänyt minussa oikein minkäänlaista kiinnostusta. Bisnesmaailman Bridget Jones, suomalaisen ja venäläisen kulttuurin yhteentörmäyksiä, reteää ja persoonallista. Mutta sitten aloin kuulla kehuvia kommentteja sieltä sun täältä, eihän tämä kuulemma olekaan silkkaa hömppää, ja niinpä päätin hilata Tarasovan kirjan ylöspäin lukupinossani. Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Reija Wren työskentelee suuren konsernin pääkonttorissa Turussa taloushallinto-osastolla. Kihlattunsa estelyistä huolimatta Reija lupautuu kahdeksan kuukauden ulkomaan pestille ja lähtee innoissaan Venäjälle suorittamaan konsernin sisäistä tarkastusta. Kielitaitoiselle Reijalle Pietari on ennestään tuttu kaupunki, hän tuntee venäläisen byrokratian. Heti junamatkalla kuitenkin sattuu ja tapahtuu, eikä perillä Pietarissakaan vältytä kommelluksilta. Kaiken lisäksi pietarilaisen firman juristi on yllättäen kadonnut, ja yrityksen johtaja suhtautuu Reijaan vihamielisesti.

Anniina Tarasovan Venäläisiä tilikirjoja on mahdotonta sovittaa mihinkään tiukasti rajattuun genreen. Toisaalta kirja on viihteellistä hömppää, toisaalta kirjassa on koukuttavan dekkarin ja jännärin aineksia. Yritysmaailma on vahvasti läsnä, mutta se on lopulta vain yksi osa runsasta kokonaisuutta. Esikoiskirjailija esittelee herskyvästi venäläisten tapoja ja saa lukijan mahan kurnimaan kuvatessaan paikallisia kulinaarisia herkkuja. Kieli on eläväistä ja hauskaa.

Päähenkilö Reija Wren koheltaa, säheltää ja mokailee, mutta samaan aikaan Reija on piinkova taloushallinnon asiantuntija ja erittäin pätevä työssään. Iltaisin Reija viihtyy baareissa ja yökerhoissa juomassa olutta ja polttamassa sikareita tai pelailee asunnollaan lumilautapeliä pleikkarilla. Reija ei ole täydellinen mutta ei myöskään holtiton tohelo. Hän on moniulotteinen hahmo, joka ei mahdu tarkasti määriteltyihin muotteihin, vaan hän uskaltaa olla oma itsensä.

Pienenä miinuksena voisin sanoa, että kirjassa on minun makuuni vähän liikaakin kaikkea. Minä nimittäin koin Tarasovan kerronnan välillä turhan poikkoilevana ja jouduin välillä pysähtymään vetääkseni henkeä. Tilintarkastuksesta hämyiseen baariin ja ruokakojulta Nevan rannalle. Yksityiskohtaista ja vivahteikasta kerrontaa, vauhdikasta ja räväkkää elämänmenoa. Ehkä jotain olisi voinut jättää pois ja samalla tiivistää tarinaa.

Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani on kansainvälistä tasoa oleva viihderomaani, jolle löytyy varmasti laaja lukijakunta. Sujuvasti kirjoitettua esikoisromaania voi lämpimästi suositella niin chick litin ystäville kuin myös kevyitä dekkareita ahmiville. Mikäli olet kiinnostunut Venäjästä, lue tämä. Tai mikäli sinua kiinnostaa konsernimaailma, on tämä kirja sinulle.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Gummerus. 469 sivua.
Kannen suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.