Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

Kanadalaisen Alan Bradleyn sepittämä mainio Flavia de Luce -sarja on ehtinyt jo kahdeksanteen osaan. Kaksitoistavuotias Flavia käväisi välillä sisäoppilaitoksessa Kanadassa, mutta nyt tuo teräväpäinen harrastelijasalapoliisi on palannut takaisin Englantiin. Flavia odottaa näkevänsä perheensä iloiset kasvot, mutta satamassa häntä vastassa on vain kartanon apumies Dogger. Järkytyksekseen Flavia saa kuulla isänsä olevan vakavasti sairas.

Kotona Buckshawin kartanossa Flavia joutuu sietämään sekä pisteliäitä isosiskojaan että inhottavaa serkkuaan. Flavialle iskee pakottava tarve päästä pois, joten hän pyöräilee pappilaan tapaamaan pastorin rouvaa. Flavia lupautuu auttamaan Cynthiaa ja kuljettamaan kirjekuoren syrjäisessä talossa asuvalle puunveistäjälle. Mutta perillä häntä on vastassa hiljainen talo, kuollut mies ja kirjava kissa.

Tuntui kuin entinen minäni olisi yhtäkkiä ottanut minut haltuunsa. Ikään kuin sulatusuunissa sulatettu uusi Flavia de Luce olisi kaadettu vanhaan kuoreeni. Tai siis… ei uusi Flavia de Luce, vaan vanha, mutta nyt kova kuin teräs.
On uskomatonta, millainen vaikutus ruumiin löytämisellä voi olla mielialaan.

Viimeisimmät Flavia de Luce -dekkarit ovat olleet tummasävyisempiä kuin sarjan alkupään kirjat. Olen sitä kritisoinut ja kovasti kaipaillut kepeämpää Flaviaa. Mutta vaikka tämä kahdeksas Flavia-dekkari Kolmasti naukui kirjava kissa sisältää taas jossain määrin apeahkoa tunnelmaa ja synkkiä mietteitä, tämä on mielestäni paras Flavia-kirja hetkeen. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Flavia de Luce vaikuttaa aiempaa kypsemmältä. Liekö kuukaudet kanadalaisessa sisäoppilaitoksessa tasoittaneet Flaviaa vai onko kaksitoistavuotispäivä kolauttanut lisää järkeä hänen päähänsä. Flavia ei tuhlaa aikaansa höpsöihin lapsellisuuksiin vaan tutkii puunveistäjän kuolemaa määrätietoisesti. Kylmähermoisuutta ja älyä Flavialta löytyy ihailtavan paljon. Lettipäinen kemisti esittelee myös hellämielisempää puoltaan ja suhtautuu välillä yllättävän suopeasti ärsyttävään serkkuunsa.

Flavian seikkailut 1950-luvun englantilaisessa pikkukylässä vievät mukanaan. Suomentaja Maija Heikinheimo on hienosti kääntänyt sutkautukset ja sananlaskut sujuvalle suomelle, kieli on eläväistä ja humoristista. Juonenkäänteet ovat ajoittain epäuskottavia, mutta se Flavia-dekkareille suotakoon. Ylenpalttiseen överyyteen ei kuitenkaan lipsahdeta, ja yllätyksiä on matkan varrella tarjolla kiitettävästi määrin. Kirjan lopussa jysähtää isompi pommi, jota olin tosin jo ehtinyt ounastella, mutta silti vähän hätkähdin moisesta käänteestä.

Suosittelen lukemaan Flavia de Luce -dekkarit ilmestymisjärjestyksessä, aloittaen Piiraan maku makeasta. Vaikka jokaisessa kirjassa on Flavialla pureskeltavana oma rikospähkinänsä, siinä sivussa Flavian elämä etenee. Uusia seikkoja paljastuu Flavian perheen menneisyydestä, de Lucen suvun tarina syvenee jokaisen kirjan myötä. Sarjan yhdeksäs osa julkaistaan suomeksi ensi syksynä.

Englanninkielinen alkuteos Thrice the Brinded Cat Hath Mew’d, 2016.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2018. 367 sivua.

Shari Lapena: Vieras talossa

Vuosi sitten oli Hyvä naapuri, nyt meillä on Vieras talossa. Kanadalaisen Shari Lapenan psykologisissa trillereissä vaara vaanii aina kotikadulla, lähempänä kuin uskotkaan. Kiitokset taas arvostelukappaleesta Otavalle!

Hän kuulee jarrujen kirskunnan ja vihaiset tööttäykset takanaan. Hän on lähestulkoon jo menettänyt autonsa hallinnan. Sitten hän tosiaan menettää hallinnan yhdessä ymmärryksen ja epäuskon silmänräpäyksessä, ja edes jarrujen vimmattu polkeminen ei estä autoa lentämästä katukiveyksen yli sähkötolppaan.

Karen herää sairaalasta. Hän saa kuulla kaahanneensa reipasta ylinopeutta ja törmänneensä autollaan sähkötolppaan. Karen on saanut aivotärähdyksen eikä muista eilisillasta mitään. Miksi ihmeessä Karen oli lähtenyt ajelemaan kaupungin pahamaineisimmalle alueelle, mitä tekemistä Karenilla oli siellä? Ja miksi Karen, joka aina noudattaa liikennesääntöjä, oli ajanut päin punaisia ja holtitonta ylinopeutta?

Sitten hylätystä ravintolasta löytyy miehen ruumis. Poliisilla herää epäilys, että Karenilla on yhteys murhatapaukseen. Onhan Karen ajanut kolarin samalla suunnalla samana iltana, kaiken lisäksi rikospaikalta löytyneet jäljet viittaavat Kareniin. Poliisien syytökset saavat myös Karenin aviomiehen Tomin epäilemään vaimoaan. Mutta onko Karenilla jotain tekemistä murhan kanssa?

Tom voi pahoin ajatellessaan vaimonsa olevan rikostutkinnan kohteena ja vihaa itseään mieleensä juurtuneen epäilyksen takia. Nyt hän tarkkailee Karenia jatkuvasti ja miettii, mitä tämä on tehnyt. Hän on väkisinkin huolissaan. Mitä poliisi saa selville?

Vieras talossa on samankaltainen kuin Shari Lapenan edellinen trilleri Hyvä naapuri. Keskiössä on taas yksi pariskunta, taas ilmassa on epäilyksiä ja pelkoa, epäluuloa ja syytöksiä. Ja olisihan tämänkin nimeksi sopinut Hyvä naapuri, sillä naapuri tässäkin kirjassa esiintyy.

Kaunokirjallisesti ei tälläkään kertaa ole luvassa mitään suoranaista ilotulitusta. Shari Lapenan luomat henkilöhahmot ovat heppoisia, suorastaan tylsiä. Ontouttaan kumisevia kliseisiä paperinukkeja. Kömpelöhkö kerronta ei onnistu herättelemään tunteita, päähenkilöiden hätä ei kosketa.

Psykologisena trillerinä Vieras talossa on köykäisempi kuin Hyvä naapuri. Useita tämäntyyppisiä trillereitä lukeneena pystyin aavistelemaan käänteet etukäteen, eikä Lapena onnistunut järjestelemään matkan varrelle mitään suoranaisia jymy-yllätyksiä. Paitsi ihan viimeisillä sivuilla jysähtää. Mutta no, kyllähän minä tämän seurassa viihdyin. Odotin vain enemmän.

Englanninkielinen alkuteos A Stranger in the House, 2017.
Suomentanut Antti Saarilahti. Kustantaja Otava, 2018. 298 sivua.

Sheena Kamal: Kadonneet sielut

Sheena Kamal on syntynyt Karibialla ja muuttanut lapsena Kanadaan. Nykyisin Vancouverissa asuva Kamal on työskennellyt tutkivana rikostoimittajana elokuva- ja televisioalalla. Kadonneet sielut on hänen esikoisromaaninsa. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Yhtäkkiä minua alkaa pelottaa, mitä on tapahtumassa. – – Näyttää siltä, että menneisyyteni on palannut etsimään minua. Sen väkivaltaiset sormet ovat kynsineet tiensä läpi kostean maan metsässä, jonne sen hautasin, ja se on tullut nyt vetämään minut mukaansa.

Kun kännykkä soi heti viiden jälkeen aamulla, Nora on välittömästi varuillaan. Eihän niin aikaisin aamulla tapahdu koskaan mitään hyvää. Nora työskentelee yksityisetsivän avustajana, muun muassa auttaa etsimään kadonneita ihmisiä, ja tämäkin puhelu koskee kadonnutta henkilöä. Teini-ikäinen tyttö on kadonnut. Tyttö jonka Nora oli viisitoista vuotta sitten antanut adoptoitavaksi. Bonnie.

Nora on vaivoin saanut elämänsä jotenkuten kuntoon. Hänellä on työpaikka, katto pään päällä, jopa lemmikkikoira, eikä hän käytä enää alkoholia. Mutta nyt hutera korttitalo alkaa huojua, menneisyyden traumat puskevat pintaan. Hän päättää lähteä etsimään tytärtään. Pelastamaan lasta jota hän ei koskaan halunnut.

Minä ihmettelen, miksi olen jatkanut sitkeästi eteenpäin, ja ajattelen Bonnieta, tyttöä, jota en edes tunne. Etsinkö minä häntä sen vuoksi, että välitän, vai koska uskon, ettei kukaan muu etsi häntä?

Sheena Kamal on taas yksi uusi kiinnostava esikoiskirjailija, johon HarperCollins on minut tutustuttanut. Harvoin olen joutunut pettymään eikä niin käynyt tälläkään kertaa.

Kadonneet sielut on vetävä trilleri, joka ei noudata niitä ihan kaikkein tavallisempia kaavoja, vaan tarjosi minulle jotain vähän erilaista. Vahva naispäähenkilö johdattaa lukijan Vancouverin sateisten katujen läpi hengenvaaralliseen takaa-ajoon lumisille vuorille ja monien mutkien kautta lopulta rosoisen kauniille Vancouverinsaarelle. Monitahoisessa jännärissä on kadonneen teinitytön lisäksi muun muassa hämäräperäisiä turvallisuusalan tyyppejä ja kaivosyhtiöiden häikäilemätöntä toimintaa. Matkan varrella langanpäitä solmitaan, lopussa kaikki kiertyy kohtalaisen siististi yhteen.

Myönnän, että lämpenin Noralle hitaanlaisesti. Jouduin melko kauan kyräilemään ennen kuin aloin tajuta, miten mahtava päähenkilö tässä onkaan. Kaikesta kokemastaan ja rankasta taustastaan huolimatta Nora on sisukas selviytyjä, todellinen supermimmi. Tökerön käytöksen ja kylmän ulkokuoren alla on upea tyyppi, jolla ei todellakaan ole ollut elämässään helppoa. Sijaiskotien, kodittomuuden ja alkoholiriippuvuuden jälkeen Nora on löytänyt elämässään jonkinlaisen tasapainon, saanut työnantajakseen mukavan homoparin ja lemmikikseen seksihullun narttukoiran.

Kadonneet sielut on ensimmäinen osa Nora Watts -sarjaa. Sheena Kamalin trilleri ei ole täydellinen mutta kuitenkin varsin lupaava esikoinen. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten Noran tarina tästä jatkuu.

Englanninkielinen alkuteos The Lost Ones, 2017.
Suomentanut Hanna Arvonen.
Kustantaja HarperCollins, 2018. 350 sivua.

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus

Oi ihanaa, uusi Flavia-dekkari! Kanadalaisen Alan Bradleyn (s. 1938) hurmaava Flavia de Luce -sarja tuo virkistävän tuulahduksen dekkarigenreen. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin, jossa mysteerejä ratkoo yksitoistavuotias Flavia de Luce, teräväpäinen salapoliisi ja suloinen myrkynkeittäjä. Nokisen tomumajan arvoitus on dekkarisarjan seitsemäs osa, ja aiemmin suomeksi on ilmestynyt Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus,  Filminauha kohtalon käsissä, Loppusoinnun kaiku kalmistossa sekä Kuolleet linnut eivät laula. Kiitos taas arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Nokisen tomumajan arvoitus poikkeaa kuudesta edellisestä Flavia de Luce -dekkarista. Tällä kertaa ei tapahtumapaikkana nimittäin ole rapistuva Buckshawin kartano Englannissa, eikä Flavialla ole riesanaan inhottavia isosiskojaan, vaan Flavia on matkustanut myrskyävän meren yli laivalla Kanadaan. Hänet on päätetty lähettää Neiti Bodycoten tyttökouluun, äitinsä vanhaan opinahjoon. Flavia on syvästi närkästynyt, että hänet on karkotettu kotoisasta Buckshawin kartanosta kolkkoon sisäoppilaitokseen Kanadaan, ja hän haluaisi antaa piut paut mokomalle suvun perinteelle.

Heti ensimmäisenä yönä tyttökoulussa Flavia kokee innostuksen väristyksiä, kun takan hormista putoaa mustunut ja muumioitunut ihmisruumis. Koti-ikävä jäytää Flavian rinnassa eikä ranskan opiskelu maistu, mutta onneksi nokinen ruumis tuo miellyttävää piristystä sisäoppilaitoksen arkeen. Kuka hän oli? Miten hän kuoli? Kuinka kauan ruumis oli ollut piilossa savupiipussa? Entä ovatko huhut kadonneista oppilaista totta?

Edellinen Flavian seikkailu Kuolleet linnut eivät laula oli minulle pienoinen pettymys. Juoni junnaili liiaksi paikoillaan, ja rautatieseisakkeella kuolleen miehen tapaus jäi pelkäksi sivujuoneksi. No, vähän samaa ongelmaa havaitsin myös tämän Nokisen tomumajan arvoituksen kohdalla. Kirjan alkupuolella kaipasin juoneen lisää vauhtia, lisää jännitystä, mutta lopulta Nokisen tomumajan arvoituksesta kehkeytyy sentään ihan kiitettävän monitahoinen mysteerien vyyhti. Henkilögalleria on laaja, uusia oppilaita ja opettajia pompahtelee joka puolelta, mutta heitä ei juurikaan esitellä.

Mutta on se Flavia kuitenkin vain melkoisen mainio tyyppi. Nokkela typykkä jolla ei mene jauhot suuhun tiukassakaan tilanteessa. Olen yhä edelleen koukussa kirjasarjaan ja nautin Flavian mietiskelyistä. Eikä seuraavaa Flavia-kirjaa tarvitse kauaa odotella, sillä sarjan kahdeksas osa Kolmasti naukui kirjava kissa ilmestyy suomeksi maaliskuussa 2018.

Nokisen tomumajan arvoitus muissa blogeissa: Kirjasähkökäyrä-blogissa ihastellaan, miten vauhdikas ja nopeaälyinen salapoliisimimmi on Flavia de Luce, ja kehotetaan murhaajia olemaan varuillaan. Kirjojen keskellä -blogissa todetaan maisemanvaihdoksen tehneen hyvää kirjasarjalle. Tuijatakin jaksaa yhä jatkaa Flavian kasvun seuraamista, vaikka onkin erottavinaan pientä väsymyksen tapaista juonikuljetuksessa.

Englanninkielinen alkuteos As Chimney Sweepers Come to Dust, 2015.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2017. 428 sivua.

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

Oi Flavia! Kanadalaisen Alan Bradleyn ihana Flavia de Luce -sarja tuo virkistävän tuulahduksen dekkarigenreen. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin, jossa murhamysteerejä ratkoo yksitoistavuotias Flavia de Luce. Kuolleet linnut eivät laula on dekkarisarjan kuudes osa, ja aiemmin sarjasta on suomeksi ilmestynyt Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus,  Filminauha kohtalon käsissä sekä Loppusoinnun kaiku kalmistossa. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Ihmiset siirtelivät levottomina painoa jalalta toiselle, ja hengityksemme kevyt ilmavirta teki pehmeitä huokauksia englantilaiseen ilmaan. Loputtoman tuntuisen pysähtyneisyyden jälkeen näimme lopulta kaukaisuudessa veturin savupilven. Se tuli hetki hetkeltä lähemmäs, ja samalla Harriet – äitini – oli tulossa kotiin.

On täydellisen ihana englantilainen aamu, yksi niistä huhtikuisista päivistä, jolloin aurinko on pitkän talven jälkeen palannut ja yhtäkkiä tuntuu kuin olisi jo kesä. Flavia de Luce odottaa perheensä ja kyläläisten kanssa junaa Buckshawin rautatieseisakkeella. Hänen kymmenen vuotta sitten kadonnut äitinsä Harriet on palaamassa kotiin.

Yllättäen tuntematon mies alkaa puheisiin Flavian kanssa Buckshawin rautatieseisakkeella. Pitkä mies on pukeutunut hienosta säästä huolimatta aivan liian paksuun takkiin ja höpöttelee Flavialle omituisia. Hetkeä myöhemmin joku väkijoukosta työntää miehen junan pyörien alle. Flavialla on taas uusi murhamysteeri ratkottavanaan.

Yhtäkkiä tajusin, että minun oli päästävä pois tästä synkkyyden valtaamasta talosta, päästävä jonnekin missä saatoin ajatella tuoreita ajatuksia – omia ajatuksiani, eikä muiden puhki kuluneita mietteitä.

Alan Bradleyn Kuolleet linnut eivät laula on kirjasarjan toistaiseksi tummasävyisin dekkari. Ei pelkästään kansikuvaltaan vaan myös sisällöltään. Huumoria ei ole unohdettu, mutta jopa Flavia de Luce on tavallista totisempi eikä rapistuneen Buckshawin kartanon mailla nauru raikaa. Äidin palattua kotiin Flavia päätyy miettimään liian suuria ja synkkiä asioita. Paikalle yllättäen ilmestynyt Undine-serkku tuntuu lyövän Flavian nokkeluudessa, eikä Flavian ajatuksenjuoksu yllä muutenkaan ihan edellisten kirjojen neuvokkuuden tasolle. Jos Flavia olisi ollut täydessä iskussa, hän olisi unohtanut hölmöt kokeilunsa ja selvittänyt murhatapauksen paljon nopeammin. Toisaalta suotakoon Flaviallekin ripaus vakavamielisyyttä ja hidasjärkisyyttä, eihän yksitoistavuotias tyttölapsi voi olla joka hetki täydessä iskussa.

Kuolleet linnut eivät laula on merkittävä osa dekkarisarjan juonen kannalta. Rautatieseisakkeella kuolleen miehen tapaus jää pelkäksi sivujuoneksi, tarinan pääosassa on Flavian Harriet-äidin kotiinpaluu sekä suvun historia. Mutta ei tämä noussut suosikikseni Flavia-kirjoista. Juoni tuntuu junnailevan paikoillaan, kirjan tunnelma on kovin apea, ja Flavian kemialliset kokeilut lipsahtavat liiaksi epäuskottavuuden puolelle. Mainiota ajanvietettä kuitenkin, kyllähän tämän seurassa kului oikein rattoisasti pari kesälomapäivää.

Englanninkielinen alkuteos The Dead in Their Vaulted Arches, 2014.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2017. 336 sivua.

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Shari Lapena on työskennellyt englannin kielen opettajana ja asianajajana ennen ryhtymistään kirjailijaksi. Trillerin kirjoittaminen oli kannattava veto, sillä hänen ensimmäisensä trillerinsä Hyvä naapuri on kerännyt laajalti ylistäviä arvioita ja kirjan oikeudet on myyty yli 20 maahan. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Annen huuto kaikuu hänen päänsä sisällä, se kimpoilee seinistä – hänen huutonsa on kaikkialla. Sitten hän vaikenee ja vain seistä tönöttää jäykkänä tyhjän pinnasängyn ääressä, käsi suun edessä. Marco hapuilee valokatkaisinta. Molemmat tuijottavat tyhjää sänkyä, jossa heidän lapsensa pitäisi olla.

Puolivuotiaan tyttövauvan vanhemmat Anne ja Marco on kutsuttu illalliskutsuille seinänaapuriensa luo. Lapsenvahti peruu viime hetkellä tulonsa, eikä vauva ole tervetullut juhliin. Marco suostuttelee Annen kuitenkin lähtemään illalliselle. Eihän mitään pahaa voisi sattua, jos he kävisivät puolen tunnin välein katsomassa nukkuvaa vauvaansa. Ja mikäli vauva sattuisi heräämään, he kuulisivat sen itkuhälyttimestä.

Kun Anne ja Marco yöllä hyvästelevät naapuripariskunnan ja palaavat takaisin kotiinsa, he löytävät kauhukseen tyhjän pinnasängyn. Poliisien tullessa paikalle Anne ja Marco joutuvat huomaamaan olevansa epäilyksen alaisina. Mutta onko jompikumpi heistä oikeasti syyllinen vauvan katoamiseen vai onko vauvan siepannut joku muu?

Ihmiset varmasti tuomitsevat heidät. Poliisi ja kaikki muut. Ihan oikein niille, mitäs jättivät lapsensa yksin kotiin. Hänkin ajattelisi niin, jos tämä olisi tapahtunut jollekulle toiselle.

Shari Lapenan Hyvä naapuri on todellinen lukusukkula, jota ei malttaisi laskea käsistään, vaan tätä tekee mieli ahmia vielä yksi luku ja sitten yksi luku lisää. Tarinaa seurataan monen eri henkilön näkökulmasta, ja tiedonmurusia ripotellaan lukijalle hiljalleen yksi kerrallaan. Puolivälissä kirjaa syyllinen paljastetaan, mutta eipä tapaus todellakaan ole sillä selvä, vaan lukijalle on säästelty vielä lukuisia yllätyksiä. Ja se kaikkein suurin ylläripommi putoaa ihan kirjan viimeisellä sivulla.

Kaunokirjallisesti Hyvä naapuri on vähän tönkkö. Kerronta tuntuu paikoitellen kömpelöltä mutta ei sekavalta. Vanhempien hätä ei onnistu aidosti koskettamaan, ja jäin kaipaamaan henkilöhahmoihin lisää syvyyttä. Mutta mielestäni psykologisen trillerin tärkeimmät tehtävät ovat viihdyttää, koukuttaa ja yllättää, ja niistä Hyvä naapuri suoriutuu mainiosti.

Shari Lapenan toinen trilleri A Stranger in the House ilmestyy heinäkuussa 2017. Toivottavasti Otava jatkaa Lapenan suomentamista, pääsisimme ensi vuonna lukemaan sen suomeksi. Helppolukuisille ja koukuttaville psykologisille trillereille on aina tilausta.

Englanninkielinen alkuteos The Couple Next Door, 2016.
Suomentanut Oona Nyström. Kustantaja Otava, 2017. 361 sivua.

Peter Robinson: Paha poika

Pieni helsinkiläinen kustantamo Blue Moon Kirjat julkaisee aina syksyisin muutaman laadukkaan käännösdekkarin, joihin jokaisen dekkarifanin kannattaisi ehdottomasti tutustua. Upeaa, että meille suomalaisille tarjotaan mahdollisuus lukea omalla äidinkielellämme sellaisia erinomaisia kirjailijoita kuin vaikkapa Ian Rankin, Arnaldur Indriðason ja Peter Robinson. Kiitos arvostelukappaleesta Blue Moonille!

Ylikomisario Alan Banks on lähtenyt lomamatkalle lataamaan akkuja. Sillä välin komisario Annie Cabbot lupautuu auttamaan Banksin entistä naapuria, Juliet Doylea, joka on kauhukseen löytänyt aikuisen Erin-tyttärensä huoneesta ladatun aseen. Rikostarkastaja Catherine Gervaise haluaa kaiken hoidettavan sääntöjä noudattaen ja lähettää yksikön noutamaan aseen Doylen kotoa. Poliisin operaatio ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan, ja pian Doylen perheen kotiin joudutaan kutsumaan ambulanssi.

Kun Alan Banks palaa lomamatkaltaan, hän joutuu toteamaan asioiden olevan kotopuolessa todella hullusti. Banksin syrjäinen mökki on muuttunut rikospaikaksi, Tracy-tytär on pakomatkalla pahan pojan kanssa, yksi poliiseista makaa kriittisessä tilassa sairaalan teho-osastolla, ja sisäinen tutkinta suorittaa omia tutkimuksiaan.

Peter Robinson on asunut viimeiset neljäkymmentä vuotta Kanadassa, mutta dekkariensa tapahtumat hän sijoittaa entiselle kotiseudulleen Yorkshireen Pohjois-Englantiin. Paha poika on jo yhdeksästoista Alan Banks -rikosromaani, mutta eipä Robinsonilla tunnu olevan aiheista pulaa, vaan tälläkin kertaa hän on keitellyt varsin herkullisen keitoksen. Vihastuneen naisen hetken mielijohteesta varastamasta aseesta syntyy melkoinen soppa, monta ihmistä joutuu vaaraan, eikä kuolonuhreilta vältytä. Ja voi Alan Banks parkaa, kun rentouttavalta lomalta palatessaan joutuu heti moisen sekasotkun, huolen ja murheen keskelle!

Ennen tätä Robinsonin Pahaa poikaa luin toisen Blue Moonin brittidekkarin, Ian Rankinin Toisen miehen haudassa. Kehuin sen olevan laadukas perusdekkari, vanhaa kunnon poliisitutkintaa, ilman yltiömäistä mäiskettä ja psykologista kikkailua. Samaa linjaa noudattaa myös Robinsonin Paha poika, mutta tämä on ehdottomasti monitahoisempi ja jännittävämpi.

Englanninkielinen alkuteos Bad Boy, 2010.
Suomentanut Ulla Ekman-Salokangas.
Kustantaja Blue Moon, 2016. 381 sivua.

Symppikseen Alan Banksiin voi nyt tammikuussa törmätä myös television puolella. Yle TV1 nimittäin esittää Ylikomisario Banks -sarjan uusia jaksoja lauantai-iltaisin 7.-21. tammikuuta 2017 kello 22.15. Jaksot ovat katsottavissa 14 vuorokauden ajan Yle Areenassa.

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Kanadalaisen Alan Bradleyn luoma hurmaava Flavia de Luce -dekkarisarja on valloittanut sydämeni. Loppusoinnun kaiku kalmistossa on sarjan viides osa, ja aiemmin on julkaistu Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus sekä Filminauha kohtalon käsissä. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin, ja päähenkilönä hääräilee teräväpäinen Flavia de Luce, yksitoistavuotias harrastelijapoliisi. Flavia asustaa rapistuvassa Buckshawin kartanossa yhdessä talousvaikeuksien kanssa painiskelevan isänsä ja inhottavien isosiskojensa kanssa.

Tämä ei missään tapauksessa ollut Pyhän Tancredin ruumis. Sammutin taskulampun, vedin pääni kivenraosta ja käännyin hitaasti kirkkoherraan päin. ”Luulenpa, että löysimme juuri herra Collicuttin”, sanoin.

Kylän suojelupyhimyksen Pyhän Tancredin kuolinpäivästä on pääsiäisen aikaan tulossa 500 vuotta, ja pyhimyksen hauta halutaan avata juhlallisin menoin. Utelias Flavia de Luce on tietenkin myös paikalla ja kurkistaa ensimmäisenä kivipaaden sisään. Yllätys on melkoinen, kun haudasta löytyy kadonneen urkurin ruumis. Kuka kumma on murhannut herra Collicuttin ja piilottanut hänet pyhimyksen hautaan? Miksi ruumis on naamioitu?

Toisen ihmisen tavaroiden nuuskimisesta saa syvää ja alkukantaista nautintoa, olipa kyse yhdestä laatikosta tai kokonaisesta talosta. Vaikka pieni osa minusta oli aivan hupsuna pelosta, suurin osa nautti täysin rinnoin. Teki mieli vihellellä, mutta en uskaltanut.

Kaipasin jotain höpsöä, helppoa ja hauskaa luettavaa. Siispä aina yhtä verraton Flavia de Luce on mitä oivallisinta seuraa! Alan Bradley on jälleen kerran keitellyt herkullisen sopan lukijoiden iloksi. Järjen voi lukiessa heittää romukoppaan, eikä jokaista juonenkäännettä kannata pysähtyä märehtimään liikaa. Nauttii vain kyydistä ja antaa topakan Flavian johdattaa lukija läpi mainion tarinan.

MYYTÄVÄNÄ, kyltissä luki rumilla mustilla kirjaimilla. TUHO! TUHO! TUHO! vasara tuntui sanovan, ja jokainen isku oli kuin seipäänisku sydämeeni. Buckshaw myytävänä! Se ei voinut olla totta!

Loppusoinnun kaiku kalmistossa on ehkäpä hivenen erilainen kuin sarjat aiemmat kirjat. Huumoria ei suinkaan ole tälläkään kertaa unohdettu, mutta koin kirjan kuitenkin asteen verran vakavammaksi. Perheen talousvaikeudet nimittäin konkretisoituvat, kun Flavian isä näyttää viimein hävinneen taistelun verokarhua vastaan ja Buckshawin kartano laitetaan myyntiin. Flavian ja hänen isosiskojensa välillä eivät salamat lentele entiselleen malliin, vaan siskokset jopa päätyvät halailemaan ja itkeskelemään yhdessä.

Alan Bradley todellakin osaa viihdyttämisen taidon, ja Maija Heikinheimo on tehnyt erinomaista työtä kirjan suomennoksen kanssa. Sarjan edellinen osa Filminauha kohtalon käsissä oli tähän mennessä ilmestyneistä Flavia-romaaneista ehkäpä lempparini, mutta tämä Loppusoinnun kaiku kalmistossa taisi nousta uudeksi suosikikseni. Ja millaiseen koukkuun tämä kirja päättyykään! Onneksi Kuolleet linnut eivät laula ilmestyy suomeksi heti keväällä 2017, joten kovin kauaa ei sitä tarvitse odotella.

Englanninkielinen alkuteos Speaking from Among the Bones, 2013.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2016. 410 sivua.

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Filminauha kohtalon käsissä on jatkoa dekkarisarjalle, josta aiemmin on julkaistu Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä ja Hopeisen hummerihaarukan tapaus. Kirjat vievät lukijansa 1950-luvun Englantiin, jossa murhamysteerejä ratkoo hurmaava yksitoistavuotias Flavia de Luce, teräväpäinen harrastelijasalapoliisi. Flavia asustaa rapistuvassa Buckshawin kartanossa postimerkkeilyä harrastavan isänsä ja inhottavien isosiskojensa kanssa.

Helpottaakseen taloudellista ahdinkoaan Flavian isä on antanut filmiryhmälle luvan kuvata kartanossa. Pari päivää ennen joulua kaikki kyläläiset kerääntyvät kartanolle seuraamaan elokuvaa tähdittävän kuuluisan näyttelijättären esiintymistä. Lumipyry muuttuu kunnon myräkäksi, eivätkä kyläläiset pääse palaamaan koteihinsa. Yöllä yksi paikalla olleista löytyy kuolleena, ja murhaajan on oltava yhä kartanossa.

Filminauha kohtalon käsissä jatkaa edellisistä kirjoista tutulla linjalla. Vaikka Flavia keittelee myrkkyjään ja selvittelee murhia, dekkarien tunnelma pysyy keveän helppolukuisena ja riemastuttavan humoristisena. Jokaisen kirjan myötä ihastun entistä enemmän Flaviaan. Ja jokainen kirja tuntuu aina edellistä paremmalta. Joutuisaa kerrontaa, tarkkanäköistä ihmiskuvausta, niin nokkelia keskusteluja.

Englanninkielinen alkuteos I Am Half-sick of Shadows, 2011.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2016. 317 sivua.