Lisa Jewell: Sitten hän oli poissa

IMG_20190501_161404_132.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Kaikki oli mennyttä, ikuisesti mennyttä. Jos hän voisi palata takaisin, suoristaa aikajanan kelaamalla sitä takaisin esiin kuin lankakerää, hän näkisi solmut, huomaisi vaaran merkit. Taaksepäin kelatessa kaikki oli itsestään selvää alusta asti, mutta silloin, kun hän ei tiennyt mistään mitään, hän ei ollut osannut aavistaa. Hän oli kävellyt luottavaisena suoraan sitä kohti.

Olen viisitoista vuotta sitten lukenut Lisa Jewelliltä kaksi romaania, Hyvät bileet ja Oikeenlaista kemiaa. Kepeää romanttista hömppää. Chick lit ei ole lempparini, joten unohdin kyseisen kirjailijan moneksi vuodeksi. Mutta nyt Lisa Jewell on yllättäen vaihtanut genreä ja minähän kiinnostuin välittömästi. Sitten hän oli poissa on hänen ensimmäinen psykologinen trillerinsä.

Jännärin päähenkilö on Laurel, joka on viimeiset kymmenen vuotta miettinyt, mitä hänen tyttärelleen tapahtui. 15-vuotias Ellie lähti kirjastoon ja katosi matkalla jäljettömiin. Lopulta Laurel yrittää jättää menneisyyden taakseen ja jatkaa omaa elämäänsä. Hän tapaa miehen ja rakastuu. Mutta miehen nuorimmainen tytär muistuttaa hämmästyttävän paljon Ellietä. Mitä Ellielle oikein tapahtui?

Lisa Jewellin Sitten hän oli poissa on kovin tutunomainen psykologinen trilleri. Monessa ajassa kulkeva tarina, kadonnut teinityttö, selvittämätön mysteeri. Mutta vaikka puitteissa on paljon tuttua, Sitten hän oli poissa on kuitenkin ihan omanlaisensa kertomus. En muista törmänneeni samanlaisiin juonikuvioihin aiemmin.

Hyvä psykologinen trilleri koukuttaa ja saa lukijan valvomaan illalla liian myöhään kirjaa ahmien. Vetävän ja tiivistunnelmaisen kerronnan lisäksi kaipaan moniulotteisia henkilöhahmoja ja kiinnostavia ihmisten välisiä suhteita. Vahvaa psykologista otetta, sävähdyttäviä juonenkäänteitä, kutkuttavia salaisuuksia. Painostavaa uhan tuntua ja tiivistyvää jännitystä. Ja tässä kaikessa Lisa Jewellin trilleri onnistuu ihan kelvollisesti vaikkakaan ei täydellisesti.

Sitten hän oli poissa kertoo koskettavan ja karmaisevan tarinan, jonka parissa viihdyin oikein mainiosti. Tyyli lipsahtaa hetkittäin ehkäpä liiankin viihteelliseksi, ja kirjaa olisi ehdottomasti voinut tiivistää, juonen kulkua jäntevöittää. Lukijalle on ripoteltu polun varrelle harmillisen selviä vihjeitä, joten yllätykset jäävät kovin vähiin. Mutta ei huono romaani, ei ollenkaan.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Englanninkielinen alkuteos Then She Was Gone, 2017.
Suomentanut Karoliina Timonen.
Kustantaja WSOY, 2019. 407 sivua.

Erin Kelly: Älä jää pimeään

IMG_20190425_183942_101.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Lontoolaisen toimittajan Erin Kellyn psykologinen trilleri Älä jää pimeään on saanut runsaasti kehuja niin kirjablogeissa kuin myös somekanavissa. Minä liityn mukaan ylistyskuoroon. Vahvatunnelmainen trilleri sieppaa intensiivisesti mukaansa, eikä piinaavan jännittävä tarina ei jätä rauhaan ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu.

Monille psykologisille trillereille tyypilliseen tapaan Erin Kelly kuljettaa tarinaansa eteenpäin kahdessa eri ajassa, niin nykyhetkessä kuin myös menneisyydessä. Lukijalle selviää nopeasti, että Lauran ja Kitin nuoruudessa on tapahtunut jotain järisyttävää, jotain pahaa, joka luo yhä edelleen synkän varjonsa Lauran ja Kitin elämään.

Viisitoista vuotta sitten vastarakastuneet Laura ja Kit matkustivat festivaaleille Cornwalliin ihailemaan täydellistä auringonpimennystä, mutta pimennyksen väistyessä heidän elämänsä muuttui pysyvästi. Nyt nykyhetkessä on taas täydellisen auringonpimennyksen aika, Kit matkustaa Färsaarille ja viimeisillään raskaana oleva Laura jää kotiin murehtimaan. Mutta mitä menneisyydessä oikein tapahtui, miksi Laura ja Kit ovat eläneet kaikki nämä vuodet piilossa, mitä he pelkäävät?

Juoni on oikeastaan lopulta aika yksinkertainen. Mutta juju piileekin siinä, miten Erin Kelly tarinansa kertoo. Juoni avautuu lukijalle kiduttavan hitaasti, pieni pala kerrallaan. Koukkuja ja käänteitä mahtuu matkan varrelle niin paljon, että hitaahkosta edistymisestä huolimatta jännäri ei suinkaan ole pitkäveteinen ja tylsä. Osan käänteistä aavistelin ennakolta, mutta minut onnistuttiin myös ilahduttavasti yllättämään. Tällaisista psykologista trillereistä minä nautin!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos He Said / She Said, 2017.
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.
Kustantaja Gummerus, 2019. 486 sivua.

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

IMG_20190331_113645_726.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Ranskanperuna tipahti Halin sormista syliin, mutta hän ei tuntunut huomaavan. Hän vain istui, luki ja luki uudelleen lyhyen kirjeen.

Harriet ”Hal” Westaway saa asianajotoimistosta kirjeen, jossa kerrotaan hänen isoäitinsä rouva Westawayn kuolleen. Kuolinpesän koko on huomattava, ja Hal on yksi testamentissa mainituista edunsaajista. Mutta kirje on selvästikin osoitettu väärälle henkilölle. Halin isovanhemmat ovat nimittäin kuolleet jo yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Halilla on murheenaan alati kasvava laskupino ja oven takana kolkuttelevat julmat velkojat. Eikä tarot-korteista ennustamalla ansaitse suurta tilipussia. Rahapulassa rypevä Hal näkee perinnössä tilaisuutensa päästä käsiksi rikkauksiin. Niinpä hän päättää yrittää uhkarohkeaa temppua ja huijata olevansa rouva Westawayn lapsenlapsi.

Mihin Hal oli oikein onnistunut sekaantumaan? Ja mitä hän oli käynnistänyt?

Brittikirjailija Ruth Warelta on suomennettu hieno joukko jännäreitä. Synkän metsän siimeksessä -kirjan tapahtumapaikkana toimii syrjäinen talo mäntymetsän keskellä. Nainen hytissä 10 kiidättää kärsimään piinaavasta ahtaanpaikankammosta luksusristeilijälle. Valhepeli kertoo neljän ystävyksen nuoruudessaan pelaamasta vaarallisesta pelistä. Ja nyt Ruth Warelta on saatu suomeksi jo neljäs psykologinen trilleri, joka kantaa nimeä Rouva Westaway on kuollut.

Ruth Waren trillerit tuntuvat jakavan lukijoita, mutta minä pidän suuresti hänen romaaneistaan. Tällaisille kevyille, viihdyttäville psykologisille jännäreille on ehdottomasti oma aikansa ja paikkansa. Kun työstressi puristaa päänupissa, on ihanaa heittäytyä koukuttavan kirjan tiukkaan syleilyyn ja uppoutua jännittävään tarinaan.

Rouva Westaway on kuollut on ehdottomasti tähänastisista Waren psykologisista trillereistä paras. Juonessa ei ole samanlaisia tyhjäkäyntiä ja toistoa kuin edellisissä kirjoissa, eikä tämä ole myöskään yhtä ennalta arvattava. Hal on sympaattinen päähenkilö, ränsistynyt kartano on synkeän tunnelmallinen tapahtumapaikka, sukusalaisuudet synnyttävät rätisevää sähköä ilmaan. Neljän tähden trilleri!

Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Englanninkielinen alkuteos The Death of Mrs Westaway, 2018.
Suomentanut Antti Saarilahti.
Kustantaja Otava, 2019. 399 sivua.

Fiona Barton: Lapsi

IMG_20190326_214036_612.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Silloin huomaan kappaleen mittaisen uutisen vauvasta. ”Työmaalla lapsen ruumis”, siinä lukee. Vain muutama rivi siitä, että rakennustyömaalta Woolwichista on löydetty sylilapsen luuranko ja että poliisi tutkii asiaa. Luen tekstin kerran toisensa jälkeen. En käsitä sitä kunnolla, aivan kuin se olisi vierasta kieltä. Silti tiedän, mitä siinä sanotaan, ja ympärilleni alkaa kietoutua kauhu. Se puristaa ilman keuhkoistani. Tekee hengittämisen vaikeaksi.

Vuosi sitten sain nauttia Fiona Bartonin esikoisromaanista Leski, ja nyt lukuvuoroon pääsi brittikirjailijan toinen psykologinen trilleri Lapsi. Molemmissa kirjoissa on keskiössä lapsi, molemmissa kirjoissa on mukana toimittaja Kate Waters. Kirjoissa on havaittavissa samanlaista kaavaa ja monia yhtäläisyyksiä, mutta eivät nämä psykologiset trillerit sentään täysin toistensa kopioita ole.

Lapsi-romaanin päähenkilöinä on kolme naista, joista jokainen sattuu huomaamaan sanomalehdestä pienen uutisen. Rakennustyömaalta on löytynyt vauvan ruumis. Katen toimittajan vaistot heräävät, hän päättää nuuskia tapausta tarkemmin. Emma kauhistuu, hän pelkää varjelemansa salaisuuden putkahtavan päivänvaloon. Angela suree vuosikymmeniä sitten menettämäänsä vauvaa.

Tarinaa seurataan pääasiassa näiden kolmen naisen silmin. Kate saa suurimman roolin, mutta muillakin naisilla on oma tärkeä osansa tarinassa. Katen, Emman ja Angelan lisäksi kirjassa vilahtelee vielä pari muutakin kertojaääntä, muun muassa Emman äiti Jude. Luvut ovat lyhyitä, mutta monesti Kate pääsee ääneen useamman luvun ajaksi.

Fiona Bartonin molemmat psykologiset trillerit ovat olleet nopealukuisia ja koukuttavia, mutta Lapsi jää valitettavasti Lesken varjoon. Leski on näistä kahdesta ehdottomasti jännittävämpi ja psykologisempi. Lapsi seurailee ennalta arvattavia polkuja, ja jo ennen kirjan puoliväliä aavistelin loppuratkaisun oikein. Mutta vaikka en saanutkaan kokea piinaavaa jännitystä enkä yllätyksellisiä juonenkäänteitä, viihdyin silti Lapsen seurassa.

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Englanninkielinen alkuteos The Child, 2017.
Suomentanut Pirkko Biström.
Kustantaja Bazar, 2019. 429 sivua.

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe

IMG_20190216_084709_573.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Olimme aivan tavallinen perhe, ja sitten kaikki muuttui. Elämän rakentamiseen menee kauan, mutta sen tuhoutumiseen vain silmänräpäys.

Aivan tavallinen perhe. Hyvät työpaikat, vilkasta sosiaalista elämää, monipuolisia harrastuksia. He lyhentävät asuntolainaansa kuuliaisesti, ajavat nopeusrajoitusten mukaan, palauttavat kirjaston kirjat ajallaan. Isä Adam Sandell työskentelee pappina, äiti Ulrika on puolustusasianajaja, 19-vuotias Stella on myyjänä vaateliikkeessä.

Kunnes yhtäkkiä kaikki keikahtaa nurin. Stella pidätetään epäiltynä kolmekymppisen miehen murhasta. Ja kun murhattu mies sattuu olemaan tunnettu liikemies ja lisäksi kuuluisan rikosoikeuden professorin poika, jutun tutkintaan panostetaan kenties jopa tavallistakin enemmän. Adam ja Ulrika ovat valmiita heittämään lainkuuliaisuutensa romukoppaan suojellakseen tytärtään murhatuomiolta. Ja hiljalleen kulissit perheen ympärillä alkavat kaatuilla.

Perheeni puolesta. Niin minä ajattelin. Minun on tehtävä kaikkeni perheeni puolesta. Olin epäonnistunut aivan liian monta kertaa pyrkimyksissäni olla maailman paras isä ja puoliso. Nyt olin saanut mahdollisuuden katumukseen ja parannukseen. Tekisin kaikkeni suojellakseni perhettäni.

Ruotsalainen Mattias Edvardsson työskentelee äidinkielen ja psykologian opettajana lukiossa. Häneltä on aiemmin suomeksi ilmestynyt Melkein tosi tarina, josta olen kuullut runsain määrin kehuja, mutta joka ainakin vielä toistaiseksi on minulta lukematta. Edvardssonin toinen suomennettu romaani Aivan tavallinen perhe julkaistiin suomeksi viime syksynä, ja kirjan käännösoikeudet on myyty lukuisiin muihinkin maihin.

Ja oi oi sentään! Odotukseni Aivan tavallisen perheen suhteen olivat korkealla, enkä todellakaan joutunut pettymään. Talvilomalla oli ihanaa uppoutua rauhassa romaaniin, joka ei tarjoa räväkkää räiskettä ja räminää, vaan hemmottelee lukijoitaan nautinnollisen hitaasti aukeavalla tarinalla.

Kirjassa on kolme kertojaääntä. Ensin ääneen pääsee pappi-isä Adam, joka kertoo ensimmäisistä kauhun päivistä Stellan pidätyksen jälkeen. Samalla hän muistelee tyttärensä lapsuutta sekä nuoruutta ja niitä pieniä vaivihkaisia merkkejä, joista olisi kenties voinut aavistaa lähestyvän tuhon. Seuraavaksi oman näkökulmansa tarinaan pääsee tuomaan pidätetty Stella. Romaanin kolmas ja viimeinen kertojaääni on Ulrika, joka asianajajan ja ennen kaikkea äidin silmin seuraa tyttärensä oikeudenkäyntiä käräjäoikeudessa. Rakenne toimii hyvin, vaikkakin pidin eniten kirjan ensimmäisestä osuudesta.

Aivan tavallinen perhe on tarina siitä aivan tavallisesta hyvätuloisesta perheestä, jolla ensi näkemältä näyttäisi olevan asiat kaikin puolin hyvin ja jonka lapsen ei ikinä uskoisi joutuvan murhasyytteeseen. Se on tarina pappina työskentelevästä isästä, miehestä jota pidetään rehellisyyden ja korkean moraalin perikuvana. Se on tarina asianajajana työskentelevästä äidistä, kunnianhimoisesta naisesta joka hukuttautuu työhönsä. Ja se on tarina tyttärestä, joka haaveilee Aasian matkasta ja jännittävästä elämästä. Se on tarina rikoksesta ja rakkaudesta.

Kiitokset arvostelukappaleesta Like Kustannukselle!

Ruotsinkielinen alkuteos En helt vanlig familj, 2018.
Suomentanut Taina Rönkkö.
Kustantaja Like, 2018. 474 sivua.

Clare Mackintosh: Anna minun olla

IMG_20181112_182238_832.jpg

Kuolema ei pue minua. Kannan sitä kuin lainatakkia, se luisuu olkapäiltäni ja laahaa maassa. Se huonosti istuva ja epämukava.

Anna on pienen tyttövauvan äiti. Mutta äitiyden iloon ja onneen sekoittuu tuskaa ja surua. Annan on vaikea hyväksyä vanhempiensa, erityisesti äitinsä, kuolemaa. Puolitoista vuotta sitten Annan isä heittäytyi alas jyrkänteeltä mereen. Seitsemän kuukauden kuluttua Annan äiti seurasi miehensä esimerkkiä. Kuolemansyyntutkinnassa molemmat tapaukset todettiin itsemurhiksi.

Äitinsä kuoleman vuosipäivänä Anna saa kortin, jossa on koneella kirjoitettu teksti: ”Itsemurhako? Mieti vähän.” Kortin myötä Anna vakuuttuu siitä, että hänen vanhempiensa kuolemat eivät todellakaan olleet itsemurhia, vaan heidät murhattiin. Anna ottaa yhteyttä poliisiin ja alkaa penkoa asioita. Mutta pitäisikö salaisuuksien antaa pysyä piilossa?

Olit valmis kuolemaan minun vuokseni, ja sillä hetkellä ajattelin, että minäkin voisin kuolla sinun vuoksesi.
En vain tullut koskaan ajatelleeksi, että kummankaan meistä tarvitsisi oikeasti tehdä sitä.

Clare Mackintoshin esikoisromaani Annoin sinun mennä iski suoraan jokaisen äidin pahimpaan pelkoon. Mackintoshin toinen psykologinen trilleri Minä näen sinut muistutti meitä naisia tuttujen rutiinien hyytävistä vaaroista. Mackintoshin kolmas trilleri Anna minun olla ei ilahduttavasti ole edeltäjiensä kopio, vaan tällä kertaa käsitellään omien vanhempien menetyksestä koituvaa surua ja pengotaan perheen salaisuuksia.

Ensimmäisten kymmenien sivujen aikana ehdin jo tuomita Mackintoshin uusimman latteaksi. Anna minun olla tuntuu paljastavan salaisuutensa heti alussa. Surkeana pohdiskelin, onko trilleritaituri Mackintosh todellakin valinnut näin yllätyksettömän tien ja räväyttänyt salaisuudet lukijalle heti alkumetreille. Mutta ehei, huoli pois, kyllä Mackintosh tälläkin kertaa yllättää lukijansa. Jopa useampaan kertaan.

Kun marraskuun harmaus vetää mieltä matalaksi eikä oikein mikään huvittaisi, Clare Mackintoshin psykologiset trillerit ovat mitä parhainta luettavaa. Mackintosh osaa kirjoittaa huikean vangitsevia ja vetäviä trillereitä. Sivut kääntyilevät kuin itsestään, kirjaa ei malttaisi laskea käsistään. Taitavasti punottua juonenkuljetusta, odottamattomia käänteitä ja sopivasti jännitystä. Mahtavaa!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos Let Me Lie, 2018.
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.
Kustantaja Gummerus, 2018. 438 sivua.

C. J. Tudor: Liitu-ukko

IMG_20181018_180428_767.jpg

Lastenkeinun vaimea kitinä, varhaisaamun pureva kylmyys, liitupiirroksen terävät valkoiset viivat mustassa asfaltissa. Taas uusi viesti. Mutta tällä kertaa erilainen. Piirroksessa ei ollut liitu-ukkoa… vaan jotain muuta.

Vuonna 1986 kaksitoistavuotias Eddie viettää paljon aikaa kavereidensa kanssa. He piirtelevät liiduilla tikku-ukkoja ja jättävät näin toisilleen salaisia viestejä. Mutta pian kaverukset kyllästyvät riipustelemaan liiduilla. Liitu-ukkopiirroksia ilmestyy silti ympäri kaupunkia, eivätkä nämä liitu-ukot lupaa koskaan mitään hyvää. Ja lopulta yksi piirros johdattaa heidät murhapaikalle.

Vuonna 2016 nelikymppinen Eddie työskentelee äidinkielen opettajana, asustaa talossaan yhdessä vuokralaisen kanssa ja käyttää liikaa alkoholia. Eräänä päivänä Eddie saa kirjeen, jossa on piirros tikku-ukosta ja pala valkoista liitua. Eddien muutkin kaverit ovat saaneet samanlaisen piirroksen. Ja kun yksi heistä kuolee, Eddie päättää selvittää, mitä kolmekymmentä vuotta todella sitten tapahtui.

Ehkä todellakin on aika palata muistojen tielle. Se vain ei ole mikään auringossa kylpevä tie, jonka varressa on pelkkiä lämpimiä muistoja. Minun reittini on synkkä, ja se on täynnä valheita, salaisuuksia ja arvaamattomia kuoppia.
Ja tien varrella on liitu-ukkoja.

Englantilaisen C. J. Tudorin esikoisromaani Liitu-ukko on niittänyt laajalti kehuja, ja kirjan oikeudet on ehditty kaupata jo peräti neljäänkymmeneen maahan. Ehdottomasti minäkin halusin kokea tämän suitsutetun trilleritapauksen ja niinpä käynnistin syyslomani karmaisevan Liitu-ukon seurassa. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Liitu-ukon kannessa tätä mainostetaan vuoden pelottavimmaksi kirjaksi. Olen tänä vuonna lukenut hyytävämpiäkin trillereitä, mutta jännittävä, yllättävä ja koukuttava tämä ehdottomasti on. Psykologista jännitystä ja puistattavia kauhuviboja. Jokainen luku pitää sisällään herkullisia koukkuja, jotka saavat lukijan ahmimaan kirjaa malttamattomana eteenpäin, jopa kotitöiden ja yöunien kustannuksella.

Jännittävien ja yllättävien juonenkäänteiden lisäksi pidän Liitu-ukossa todella siitä, miten elävästi ja vahvasti esikoiskirjailija C. J. Tudor kuvailee tapahtumia. Kaksitoistavuotiaiden kaveruksien elämää, nelikymppisen miehen ja hänen nuoren vuokralaisensa välistä suhdetta, vanhojen kavereiden keskinäisiä kaunoja. Traagisia muistoja. Pelottavia unia, joista ei ihan aina tiedä, ovatko ne pelkkiä todellisen tuntuisia valveunia vai tapahtuvatko ne sittenkin oikeasti. Uhkia ja pelkoja.

Mikäli haluaa lukea vuoden pelottavimman kirjan, C. J. Tudorin Liitu-ukko kannattaa ehkäpä jättää väliin. Mutta mikäli kaipaa luettavakseen vangitsevan psykologisen trillerin ja ahmittavan lukusukkulan täynnä juonenkäänteitä ja cliffhangereita, Liitu-ukko on oivallinen valinta. Ja kirjan loppu on ehdottomasti yksi vuoden parhaimmista.

Englanninkielinen alkuteos The Chalk Man, 2018.
Suomentanut Raimo Salminen.
Kustantaja WSOY, 2018. 426 sivua.

Karin Slaughter: Menneisyyden jäljet

IMG_20181001_182419_622.jpg

Karin Slaughterin uusimman psykologisen trillerin keskiössä on kaksi naista, Andrea ja hänen äitinsä Laura. Kolmekymmentäyksivuotiaalla Andylla on kymmeniä tuhansia opintolainaa kesken jääneistä opinnoista, surkea työpaikka poliisin hätäkeskuksen yövuorossa ja pieni asunto äitinsä autotallin yläpuolella. Viisikymmentäviisivuotias Laura on rintasyövän selättänyt puheterapeutti, ihastuttava ja loputtoman ystävällinen.

Andyn syntymäpäivänä Laura vie tyttärensä lounaalle Belle Islen ostoskeskuksen ravintolaan. Kesken kaiken asemies hyökkää ravintolaan. Andy pääsee todistamaan, miten hänen lempeästä äidistään sukeutuu yhtäkkiä uskomattoman kylmähermoinen ihminen, joka on tosipaikan tullen jopa valmis tappaamaan. Ja pian Andy joutuu kohtaamaan kylmän totuuden – hänen äidillään on salattu puoli, jota Andy ei tunne lainkaan.

Andy seisoi suihkussa, kunnes lämmin vesi loppui. Maaniset ajatukset sinkoilivat hänen päässään kuin parvi hyttysiä. Jokainen silmän räpäytys palautti hänen mieleensä satunnaisia yksityiskohtia ravintolasta, videolta, poliisihaastattelusta, autosta.
Missään ei ollut järkeä. Hänen äitinsä oli viisikymmentäviisivuotias puheterapeutti. Taivaan tähden, äiti pelasi bridgeä. Äiti ei tappanut ihmisiä, polttanut tupakkaa ja raivonnut kytistä.

Amerikkalainen trillerikuningatar Karin Slaughter on mielestäni parhaimmillaan kirjoittaessaan piinaavan jännittäviä perhedraamoja. Menneisyyden salattuja salaisuuksia jotka alkavat yllättäen pulpahdella pintaan ja järisyttävät kaikkia perheenjäseniä. Vahvoja tunteita rakkaudesta vihaan ja luottamuksesta epäuskoon. Vavahduttavaa ja koskettavaa. Viekasta ja koukuttavaa.

Kaunokaisten tasoista hyytävää menoa ei tällä kertaa ole luvassa. Onneksi. Menneisyyden jäljissä ei juurikaan mässäillä julmilla yksityiskohdilla ja sadistisilla kohtauksilla. Mutta ei Menneisyyden jäljet silti kalpene Kaunokaisten rinnalla, vaan Karin Slaughter on loihtinut jälleen kerran loistavan trillerin. Ei aivan Hyvän tyttären veroista tykitystä mutta vangitsevaa kerrontaa kuitenkin.  Psykologista jännitystä punotaan tehokkaasti hienojen henkilöhahmojen kautta, eikä kirjaa todellakaan malttaisi laskea käsistään.

Mutta vähän minun täytyy jälleen kerran moittia kirjan paksuutta. Harvassa romaanissa riittää aineksia yli viisisataasivuiseen tarinaan, eikä Slaughterin Menneisyyden jäljet tee poikkeusta. Pienellä tiivistämiseltä ja terävöittämisellä tämä olisi ehdottomasti ollut entistäkin timanttisempi trilleri.

Rakkaus on sitä, että vie roskat ulos ja säästää lomia varten. Että varmistaa, että koulupaperit on allekirjoitettu. Että muistaa ostaa maitoa kotimatkalla.

Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Englanninkielinen alkuteos Pieces of Her, 2018.
Suomentanut Virpi Kuusela.
Kustantaja HarperCollins, 2018. 527 sivua.

Ruth Ware: Valhepeli

IMG_20180924_114438_030.jpg

Valhepeli.
Se palautuu mieleen yhtä ilmi elävänä kuin meren tuoksu ja lokkien kirkuna Reachin yllä. On vaikeaa uskoa, että olin melkein unohtanut koko jutun – unohtanut pistelistan Katen seinällä sängyn yläpuolella täynnä arvoituksellisia merkintöjä, jotka liittyivät mutkikkaaseen pisteidenlaskusysteemiin. Uudesta uhrista sai niin ja niin paljon. Täydellisestä höynäyttämisestä niin ja niin paljon. Lisäpisteitä sai hienoista yksityiskohdista tai valheen melkein keksineen naruttamisesta uudelleen. En ole ajatellut koko peliä vuosiin, mutta olen tavallaan pelannut sitä koko ajan.

Lontoolainen Ruth Ware on minulle entuudestaan tuttu kirjailijatar. Helppolukuisia ja viihdyttäviä psykologisia trillereitä. Synkän metsän siimeksessä -romaanin tapahtumapaikkana toimi syrjäinen talo mäntymetsän keskellä. Nainen hytissä 10 vei lukijansa kärsimään piinaavasta ahtaanpaikankammosta luksusristeilijälle. Ja nyt Ruth Warelta on suomennettu kolmas psykologinen trilleri, Valhepeli. Kiitokset arvostelukappaleesta taas Otavalle!

Trilleri käynnistyy, kun Isan kännykkä piippaa yllättäen keskellä yötä. Tekstiviesti nuoruudenystävältä Katelta. ”Tarvitsen teitä.” Myös Fatima ja Thea saavat samanlaisen viestin. Isa, Fatima ja Thea kiiruhtavat Katen luo Reachiin vajoavaan merenrantataloon. Meren rannalta löytyneet ihmisen luut saavat naiset pelkäämään, että menneisyyden salaisuudet tulevat ilmi.

Seitsemäntoista vuotta sitten Salten Housen sisäoppilaitoksessa ollessaan Kate, Isa, Fatima ja Thea pelasivat Valhepeliä. Tarkoituksena oli valehdella niin paljon kuin suinkin mahdollista, tyylikkäästi ja uskottavasti. Uusia tyttöjä ei saanut kiusata, vaan uhriksi valittiin opettajia ja suosittuja tyttöjä. Valheista ei saanut jäädä kiinni. Eikä missään tapauksessa saanut valehdella parhaille ystävilleen. Mutta onko joku heistä neljästä pelannut Valhepeliä omilla säännöillään ja huijannut ystäviään?

Ruth Waren Valhepeli on oivallista luettavaa väsyneisiin syysiltoihin, kun unihiekka jo kirvelee silmissä, mutta haluaa vielä hetken lukea jotain helppoa ennen yöunille vetäytymistä. Juoni on helposti seurattava ja kiinnostava. Tiivistäminen ei tosin olisi ollenkaan pahitteeksi, joitain asioita jauhetaan turhan monta kertaa, mutta Valhepeli on silti nopealukuinen.

Isa Wilde on romaanin minäkertoja ja kuljettaa tarinaa eteenpäin. Vauvan hoidon ja ystäviensä kanssa rupattelun lomassa hän ehtii muistella seitsemäntoista vuoden takaisia tapahtumia. Isa tulee luonnollisesti nelikosta tutuimmaksi lukijalle, sen sijaan muista naisista perille pääseminen vie aikaa. Ja siinä onkin koko jutun juju, kuka puhuu totta ja kuka ei.

Valhepeli on tähän mennessä lukemistani Ruth Waren romaaneista paras. Kansi mainostaa kirjan pitävän sisällään melkoisen yllätyskäänteen, sellaista en saanut, mutta sen sijaan sain kiehtovan psykologisen trillerin.

Englanninkielinen alkuteos The Lying Game, 2017.
Suomentanut Terhi Kuusisto. Kustantaja Otava, 2018. 414 sivua.

Leena Lehtolainen: Tappajan tyttöystävä

IMG_20180918_160920_118.jpg

Olen viimeisen viikon ajan kärsinyt niska-hartiajumituksesta enkä pariin päivään voinut kuvitellakaan lukevani kirjaa. Päästyäni pahimman yli aloin kaivata taas lukemisen pariin, mutta halusin vältellä tiiliskiviä ja lukea jotain kevyttä. Siispä yöpöydän kirjapinosta luettavakseni valikoitui runsas kolmesataasivuinen novellikokoelma, Leena Lehtolaisen Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia. Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Leena Lehtolaisen novellikokoelma pitää sisällään viisitoista lyhyttä rikostarinaa. Takakannen teksti lupailee myös psykologista jännitystä ja kihelmöivää kauhua, mutta kertomukset ovat loppujen lopuksi aika kesyjä. Osa henkilöhahmoista on tuttuja Lehtolaisen aiemmista romaaneista, esimerkiksi Maria Kallio ja Hilja Ilveskero, mutta novellikokoelma esittelee myös joukon uusia tuttavuuksia.

Ensimmäisen ja toisen osuuden tarinat ovat riipaisevia mutta eivät erityisen jännittäviä. Pelottelu on heppoista, eikä näiden takia yöuniaan menetä. Mikään tarinoista ei ole erityisen mieleenpainuva, mutta parhaiten mieleeni jäivät Kuollut lumiukko ja Tappajan tyttöystävä. Kuolleessa lumiukossa Maria Kallion naapuri joutuu ilkivallan kohteeksi. Tappajan tyttöystävässä kirjastovirkailija saa pakkomielteisen ihailijan, joka on valmis jopa tappamaan saadakseen haluamansa. Muissa tarinoissa päästään muun muassa rekkakuskin kyytiin ja nuorten kanssa mökkisaarelle.

Kirjan päättävä kolmas osuus on kokoelma jouluisia ja talvisia tarinoita. Joulupukin suudelmassa Hilja Ilveskero saa paikan tavaratalon vartijana. Valkoinen poro on niin ikään Hilja Ilveskero -tarina. Joulukinkkuvaras kertoo köyhästä yksinhuoltajaäidistä, joka törmää sattumalta kaupassa joulukinkkuvarkaaseen. Kolme Joosefia on tarina asunnottomasta alkoholistista, joka huomaa olevansa raskaana.

Tappajan tyttöystävä ja muita rikostarinoita -kokoelman perusteella Leena Lehtolainen on monipuolinen kirjailija, joka taitaa monenlaiset tyylilajit. Useampi kirjan tarinoista käsittelee traagisia ihmiskohtaloita ja epätoivoisia tekoja. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Tammi. 326 sivua.
Kannen suunnitellut Markko Taina.