A. J. Finn: Nainen ikkunassa

A. J. Finn on salanimi, jonka takana on newyorkilainen kustantaja ja kirjallisuuskriitikko Daniel Mallory. Nainen ikkunassa on hänen esikoisromaaninsa. Ja loistava esikoinen onkin, eipä todellakaan ole suotta tätä psykologista trilleriä kehuttu. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Kirjan päähenkilö Anna asuu kissansa kanssa upeassa talossa New Yorkin Harlemissa. Anna kärsii traumanjälkeisen stressireaktion seurauksena agorafobiasta ja on sulkeutunut kotiinsa. Aviomies ja kahdeksanvuotias tytär ovat muuttaneet pois. Anna vaeltelee ympäriinsä isossa talossaan ja seurailee ikkunoista naapuriensa puuhia. Yksitoikkoista ja yksinäistä elämää piristävät satunnaiset vieraat, vanhat mustavalkoiset elokuvat ja internet. Psykologina työskennellyt Anna tietää hyvin, etteivät lääkkeet ja alkoholi sovi yhteen, mutta silti erinomaista merlotia kuluu suuria määriä.

Eräänä iltana Anna näkee ikkunastaan, kun joku puukottaa vastapäisessä talossa asuvan perheen äitiä. Todisteiden puuttuessa muut eivät kuitenkaan usko häntä, ja Annan puheet tuomitaan sekopäisen, yksinäisen naisen höpinöiksi, pelkiksi harhakuvitelmiksi. Mutta mitä Anna näki? Mitä naapuritalossa on meneillään?

Minusta tuntuu, että en voi tehdä yhtään mitään. Ihan kuin olisin elokuvissa ja leffa on loppu ja kaikki ovat lähdössä pois ja minä istun vain paikoillani ja yritän ymmärtää, mitä siinä tapahtui.

Luin pari viikkoa sitten Clare Mackintoshin Minä näen sinut ja arvailin varovasti sen saattavan olla vuoden paras psykologinen trilleri. Mutta oi oi, millaisesta herkusta sainkaan heti vappuna nautiskella! A. J. Finnin Nainen ikkunassa on ehdottomasti psykologisten trillerien eliittiä, kiilaa jopa Mackintoshin edelle. Heti ensimmäisten sivujen myötä olin täysin hullaantunut, eikä Finn päästä missään vaiheessa jännitettä lopahtamaan. Tiivistunnelmaista, taitavasti kirjoitettua ja sopivasti höyrähtänyttä psykologista jännitystä.

Lukijaa pyöritetään ja kieputetaan. Kurkistellaan ikkunoista naapurien touhuja. Nappaillaan lääkkeitä ja punaviiniä. Mustavalkoisia elokuvia ja nettishakkia. Lisää lääkkeitä ja punaviiniä. Vakoillaan taas samaa naapuritaloa. Paniikki puristaa rintaa, hengitys rohisee, silmissä mustenee. Mikä on totta ja mikä ei? Lukija ei malta poistua Annan luota ennen kuin kirjan viimeinenkin sivu on ahmittu.

Englanninkielinen alkuteos The Woman in the Window, 2018
Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Kustantaja Otava, 2018. 461 sivua.

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

Minä näen sinut. Mutta sinä et näe minua. Olet uppoutunut pokkariisi, jonka kannessa on tyttö on punaisessa mekossa. En näe kirjan nimeä, mutta sillä ei ole väliä: niissä on kaikissa sama tarina. Jos poika ei tapaa tyttöä, poika väijyy tyttöä. Poika tappaa tytön.
Tarinan ironia kolahtaa minuun.

Zoe työskentelee toimistopäällikkönä kiinteistövälitysfirmassa Lontoon keskustassa. Mutta kohtuuhintaiset asunnot ovat kaukana keskustasta, joten joka arkiaamu ja joka arki-ilta Zoe kulkee julkisilla kotoa töihin ja töistä kotiin. Ahtautuu täpötäysiin vaunuihin. Joutuu sietämään ventovieraiden ihmisten läheisyyttä ja tungettelevia katseita. Märän koiran hajuisia päällystakkeja ja turistien liian suuria selkäreppuja.

Taas yhtenä perjantai-iltana raskaan työviikon jälkeen Zoe matkustaa kotiin miehensä ja kahden aikuisen lapsensa luo. Haaveilee noutoruuasta ja kylmästä viinistä, sohvasta ja televisio-ohjelmista. Junassa Zoe vilkuilee hajamielisenä sanomalehteä, ja yhtäkkiä seuralaispalvelun lehtimainos saa hänet tolaltaan. Mainoksen valokuva on epäselvä, mutta Zoe on varma, että kuvan nainen on hän itse.

Muutamaa päivää myöhemmin Zoe päätyy töissä selailemaan vanhempaa London Gazetten numeroa. Hän löytää sanomalehden viimeiseltä aukeamalta seksilinjojen ja seuralaispalveluiden joukosta taas samanlaisen mainoksen, mutta tällä kertaa kuvassa on eri nainen. Ja kun nainen pian joutuu rikoksen uhriksi, ei Zoe voi olla miettimättä, onko seuraavaksi hänen vuoronsa.

Rutiini tuntuu sinusta rauhoittavalta. Se on tuttu ja turvallinen.
Rutiini tuo sinulle turvallisen olon.
Rutiini tappaa sinut.

Moni meistä noudattaa päivä toisensa perään samoja rutiineja. Me olemme omien tapojemme orjia. Samaan aikaan töihin, aina samaa reittiä. Sitten samaan aikaan töistä kotiin, taas samaa tuttua reittiä. Ruokaostokset tehdään samassa kaupassa samana viikonpäivänä. Jumppatunti aina keskiviikkoiltaisin, juoksulenkki aina sunnuntaiaamuisin. Mutta entä jos joku tuntee meidän rutiinimme yhtä hyvin kuin me itsekin? Entä jos joku seuraa metrossa, vakoilee salaa ruokakaupassa, käy samassa kahvilassa samaan aikaan ja hautoo pahoja ajatuksia? Entä jos rutiinit koituvat kuolemaksi?

Clare Mackintoshin esikoisromaani Annoin sinun mennä iski suoraan jokaisen äidin pahimpaan pelkoon. Mackintoshin toinen psykologinen trilleri Minä näen sinut levittää hyytävää kauhua vieläkin laajemmalle alueelle, nyt nimittäin pelotellaan kaikkia naisia. Ilahduttavasti nämä kaksi trilleriä eivät ole toistensa toisintoja, latteita kopioita, vaan Mackintosh on kehitellyt taas ihan erilaisen tarinan. Ja niin paljon kuin pidinkin Mackintoshin esikoisesta, Minä näen sinut kolahtaa vieläkin rajummin.

Psykologisten trillerien ongelmana usein on epäuskottavat henkilöhahmot, verkkaisesti etenevä kerronta ja ennalta-arvattavuus. Olen tänäkin vuonna lukenut muutaman keskinkertaisen trillerin, joista en muista enää juuri mitään. Clare Mackintoshin Minä näen sinut onnistuu kuitenkin olemaan sekä uskottava että yllättävä. Taitavasti kirjoitettua jännitystä, sopivasti pelottelua ja odottamattomia juonenkäänteitä. En kaivannut tiivistämistä, en mitään pois enkä mitään lisää. Enemmän lukuaikaa olisin sen sijaan kaivannut, tämä olisi ollut ihana ahmaista yhdeltä istumalta. Psykologisten trillerien parhaimmistoa!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos I See You, 2016.
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.
Kustantaja Gummerus, 2018. 413 sivua.

J. S. Monroe: Löydä minut

J. S. Monroe on brittiläinen toimittaja ja kirjailija, oikealta nimeltään Jon Stock. Hän on työskennellyt muun muassa The Daily Telegraphissa sekä julkaissut omalla nimellään vakoojaromaaneja. Stockin tuorein romaani on salanimellä julkaistu psykologinen trilleri Löydä minut. Kiitos arvostelukappaleesta Tammelle!

Rosan hautajaisista on kulunut viisi vuotta aikaa. Rosan ruumista ei koskaan löydetty, mutta kaikki uskovat Rosan tehneen itsemurhan. Kaikki paitsi Rosan poikaystävä Jar, joka yhä edelleen etsiskelee Rosaa. Ja sitten Jar saa käsiinsä tietokoneen, josta löytyy salattu tiedosto nimeltä Rosan päiväkirja. Ystävänsä avustuksella Jar pääsee lukemaan Rosan tekstejä. Ja pian Jar on entistä varmempi siitä, että Rosa ei ole kuollut.

Koetan olla huomaamaton, ja jos minussa on vielä kauneutta, pidän sen tallessa, kunnes Jar näkee minut. Ja jonain päivänä, isän avulla, levitän jälleen siipeni auringossa.

Joskus kirja ei ole ollenkaan sitä, mitä olen odottanut. Tai no, monitahoisen psykologisen trillerin toki sain, mutta kaupan päälle tuli yllättäen roppakaupalla kauheuksia ja hirveyksiä. En mielestäni ole kaikkein heikkohermoisin lukija, mutta nyt jouduin kirjan loppupuolella hyppimään muutamia kohtia yli. En yksinkertaisesti olisi halunnut altistaa itseäni moisille kauheuksille. Osansa saavat niin ihmiset kuin myös eläimet, eikä kirjailijan kieroutunut mielikuvitus todellakaan päästä lukijaparkoja helpolla.

Mutta mikäli kestää kirjan sisältämät kammottavat raakuudet eikä anna ajoittaisen sekavuudenkaan lannistaa itseään, J. S. Monroen Löydä minut on ihan mainio psykologinen trilleri. Heti alkuasetelma on houkuttelevan herkullinen. Enkä ainakaan minä osannut aavistella juonta etukäteen, vaan piinavan jännittävä trilleri kätkee sisälleen lukuisia yllätyksiä.

Lukijaa kieputetaan ja vatkataan kuin rajussa huvipuistolaitteessa. Piina jatkuu jatkumistaan. Oksennus pyrkii kurkkuun ja silmissä vilisee, mutta keskenkään ei malta hypätä kyydistä pois. Ja jälkikäteen on etova olo ja paha mieli. Vähän kaduttaakin, että menin mukaan tälle ajelulle.

Englanninkielinen alkuteos Find Me, 2017.
Suomentanut Arto Schroderus.
Kustantaja Tammi, 2018. 431 sivua.

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun

Viime aikoina on psykologisten trillerien ystäville ollut tarjolla mannaa mahan täydeltä. Uusia kirjailijoita on tupsahdellut kuin sieniä sateella. Yksi tuore kirjailijalupaus on ruotsalainen insinööri Elisabeth Norebäck, jonka esikoisromaani Sano että olet minun sai alkunsa hänen ollessaan äitiysvapaalla. Kirjan käännösoikeudet myyntiin lähes kolmeenkymmeneen maahan jo ennen sen ilmestymistä. Kiitokset arvostelukappaleesta Like Kustannukselle!

Stella Widstrand on psykoterapeutti, teini-ikäisen Milo-pojan äiti ja naimisissa Henrikin kanssa. Eräänä syksyisenä päivänä Stellan elämä järkkyy, kun hänen vastaanotolleen saapuu uusi potilas, parikymppinen opiskelijatyttö nimeltä Isabelle Karlsson. Isabelle suree kuollutta isäänsä ja kertoo hankalasta suhteesta äitiinsä Kerstiniin, mutta Stellalle Isabelle ei ole kuin kuka tahansa potilas. Stella on nimittäin varma, että Isabelle on oikeasti Stellan tytär Alice, joka katosi vaunuista kaksikymmentä vuotta sitten ja lopulta julistettiin kuolleeksi. Mutta nyt Alice on palannut, hän elää.

Elisabeth Norebäckin esikoisromaani Sano että olet minun on intensiivinen trilleri. Joka kerta lukiessani kirjaa huomasin uppoutuvani täydellisesti sen maailmaan. Sähköinen tunnelma tulee lukijan iholle ja aiheuttaa miellyttävää kuhinaa päänupissa. Vahvasti tunteisiin vetoavaa kerrontaa joka loppua kohden vain tiivistyy tiivistymistään.

Kertojaääniä on kolme. Stella, Isabelle ja Kerstin. Jokainen näistä kolmesta naisesta tulee lukijalle tutuksi, mutta liikaa ei suinkaan saman tien paljasteta. Lukijaa kieputetaan sen verran tehokkaasti, että vuorotellen epäilin jokaisen naisen mielenterveyttä ja tarkoitusperiä. Onko Isabelle oikeasti Stellan kadonnut tytär Alice? Vai onko Stella pakkomielteisiin ja harhoihin uppoutunut sekopää? Onko Kerstin huolehtivainen äiti, joka haluaa tyttärelleen Isabellelle pelkkää hyvää? Vai onko Kerstinin ylisuojelevaisuuden taustalla synkkiä salaisuuksia? Vai salaileeko Isabelle sittenkin jotain?

Sano että olet minun on psykologisten trillerien parhaimmistoa. Vahvatunnelmainen mysteeri. Kirja jota ei todellakaan malttaisi laskea käsistään. Kirja joka jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa lukemisen jälkeenkin. Loppuratkaisun minä aavistelin hyvissä ajoin etukäteen, mutta se ei todellakaan laimentanut lukunautintoa. Tyrmäävän hyvä esikoisromaani!

Ruotsinkielinen alkuteos Säg att du är min, 2017.
Suomentaneet Ida Takala ja Sirje Niitepõld.
Kustantaja Like, 2018. 408 sivua.

Ruth Ware: Nainen hytissä 10

Psykologisia trillereitä rustailevia naiskirjailijoita on viime aikoina tupsahdellut kuin sieniä sateella. Yksi heistä on lontoolainen Ruth Ware, jonka viihdyttävän esikoisromaanin Synkän metsän siimeksessä lukaisin muutama kuukausi sitten. Synkän metsän siimeksessä -trillerin tapahtumat sijoittuivat nimensä mukaisesti syrjäiseen taloon mäntymetsän keskelle. Suljetun paikan mysteerit lienevät Ruth Waren erikoisalaa, sillä Waren toinen romaani Nainen hytissä 10 vie lukijansa kärsimään piinaavasta ahtaanpaikankammosta luksusristeilijälle. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Kolmekymppinen matkailulehdessä työskentelevä Laura ”Lo” Blacklock on kymmenen vuotta koostanut juttuja lehdistötiedotteista ja etsinyt kuvamateriaalia muiden kirjoittamiin upeisiin matkajuttuihin. Tylsän leikkaa-liimaa-journalismin jälkeen hänelle kuitenkin avautuu yhtäkkiä huikea tilaisuus. Lo kuuluu niihin harvoihin ja valittuihin, jotka pääsevät luksusristeilijän neitsytmatkalle Norjan vuonoille. Aurora Borealis on tosin pikemminkin suuri jahti kuin risteilylaiva, matkustajahyttejäkin on vain kymmenen, mutta hulppeasti sisustettuun alukseen on saatu mahtumaan niin salonki, baari, kylpylä, aurinkoterassi kuin myös kirjasto.

Mutta loistelias risteily saa yllättäen karmaisevan käänteen, kun keskellä yötä humalainen Lo kuulee ääniä viereisestä hytistä ja sitten jotain raskasta loiskahtaa alas veteen. Lo uskoo todistaneensa murhaa, mutta todisteiden puuttuessa kukaan muu ei usko häntä. Eikä yksikään Aurora Borealiksen matkustajista ole kateissa. Mutta kuka oli salaperäinen nainen hytissä 10? Liikkuuko laivalla tosiaan murhaaja?

Katselin merta, jonka pinta kohoili oudon, hypnoottisen hiljaisuuden vallitessa paksujen, myrskynkestävien ikkunoiden takana. Ja ajattelin, että laivassa oli murhaaja, eikä kukaan muu kuin minä tiennyt sitä.

Olen viime viikkoina ollut pitkittyneen flunssan takia väsynyt enkä juurikaan ole jaksanut arki-iltaisin lukea. Ruth Waren Nainen hytissä 10 on kuitenkin niin vetävä trilleri, että silmät unihiekasta kirvellen kääntelin sivuja ja selvitin mysteeriä. Oma väsähtänyt olotilani sopi hyvin yksiin kirjan päähenkilön unettomuuden kanssa, uupuneissa fiiliksissä oli jokseenkin helppo samaistua päähenkilön ahdistuneisiin tunnelmiin.

Nainen hytissä 10 on koukuttava, helppolukuinen ja viihdyttävä psykologinen trilleri. Usein esikoisromaanin jälkeen tulee notkahdus, mutta ilahtuneena totesin Waren onnistuneen toisessa trillerissään esikoistaan paremmin. Nainen hytissä 10 käynnistyy räväkämmin kuin Synkän metsän siimeksessä, chicklitmäisyys on vähemmällä, eikä tämä muutenkaan ole ihan yhtä heppoinen ja ennalta arvattava. Keskellä merta seilaavan aluksen miljöö on sopivan klaustrofobinen, luksusjahti on mitä oivallisin tapahtumapaikka kuka-sen-teki-mysteerille.

Miinuksena voisin sanoa, että kirjan alkupuolella on turhaa joutokäyntiä ja lopussa mielestäni sorruttiin ylilyönteihin. Sivuhenkilöiden joukossa on niin monta latteaa sijoittajaa ja toimittajaa, että sekoitin heidät autuaasti enkä edes jaksanut yrittää pysyä kärryillä kaikkien henkilöllisyydestä. Ja tuskinpa muutaman viikon kuluttua muistan lukemastani enää paljoakaan. Mutta juuri tässä hetkessä Nainen hytissä 10 täytti tehtävänsä täydellisesti ja tarjosi viihdykettä väsyneisiin iltoihin.

Englanninkielinen alkuteos The Woman in Cabin 10, 2016.
Suomentanut Terhi Kuusisto. Kustantaja Otava, 2018. 352 sivua.

Shari Lapena: Vieras talossa

Vuosi sitten oli Hyvä naapuri, nyt meillä on Vieras talossa. Kanadalaisen Shari Lapenan psykologisissa trillereissä vaara vaanii aina kotikadulla, lähempänä kuin uskotkaan. Kiitokset taas arvostelukappaleesta Otavalle!

Hän kuulee jarrujen kirskunnan ja vihaiset tööttäykset takanaan. Hän on lähestulkoon jo menettänyt autonsa hallinnan. Sitten hän tosiaan menettää hallinnan yhdessä ymmärryksen ja epäuskon silmänräpäyksessä, ja edes jarrujen vimmattu polkeminen ei estä autoa lentämästä katukiveyksen yli sähkötolppaan.

Karen herää sairaalasta. Hän saa kuulla kaahanneensa reipasta ylinopeutta ja törmänneensä autollaan sähkötolppaan. Karen on saanut aivotärähdyksen eikä muista eilisillasta mitään. Miksi ihmeessä Karen oli lähtenyt ajelemaan kaupungin pahamaineisimmalle alueelle, mitä tekemistä Karenilla oli siellä? Ja miksi Karen, joka aina noudattaa liikennesääntöjä, oli ajanut päin punaisia ja holtitonta ylinopeutta?

Sitten hylätystä ravintolasta löytyy miehen ruumis. Poliisilla herää epäilys, että Karenilla on yhteys murhatapaukseen. Onhan Karen ajanut kolarin samalla suunnalla samana iltana, kaiken lisäksi rikospaikalta löytyneet jäljet viittaavat Kareniin. Poliisien syytökset saavat myös Karenin aviomiehen Tomin epäilemään vaimoaan. Mutta onko Karenilla jotain tekemistä murhan kanssa?

Tom voi pahoin ajatellessaan vaimonsa olevan rikostutkinnan kohteena ja vihaa itseään mieleensä juurtuneen epäilyksen takia. Nyt hän tarkkailee Karenia jatkuvasti ja miettii, mitä tämä on tehnyt. Hän on väkisinkin huolissaan. Mitä poliisi saa selville?

Vieras talossa on samankaltainen kuin Shari Lapenan edellinen trilleri Hyvä naapuri. Keskiössä on taas yksi pariskunta, taas ilmassa on epäilyksiä ja pelkoa, epäluuloa ja syytöksiä. Ja olisihan tämänkin nimeksi sopinut Hyvä naapuri, sillä naapuri tässäkin kirjassa esiintyy.

Kaunokirjallisesti ei tälläkään kertaa ole luvassa mitään suoranaista ilotulitusta. Shari Lapenan luomat henkilöhahmot ovat heppoisia, suorastaan tylsiä. Ontouttaan kumisevia kliseisiä paperinukkeja. Kömpelöhkö kerronta ei onnistu herättelemään tunteita, päähenkilöiden hätä ei kosketa.

Psykologisena trillerinä Vieras talossa on köykäisempi kuin Hyvä naapuri. Useita tämäntyyppisiä trillereitä lukeneena pystyin aavistelemaan käänteet etukäteen, eikä Lapena onnistunut järjestelemään matkan varrelle mitään suoranaisia jymy-yllätyksiä. Paitsi ihan viimeisillä sivuilla jysähtää. Mutta no, kyllähän minä tämän seurassa viihdyin. Odotin vain enemmän.

Englanninkielinen alkuteos A Stranger in the House, 2017.
Suomentanut Antti Saarilahti. Kustantaja Otava, 2018. 298 sivua.

Karin Slaughter: Hyvä tytär

HarperCollins lähetti minulle tammikuun iloksi nipun arvostelukappaleita, joista ensimmäiseksi valitsin lukuvuoroon paketin paksuimman kirjan, Karin Slaughterin Hyvän tyttären. Kiitokset kustantamolle jälleen kerran! Yhdysvaltalainen Karin Slaughter (s. 1971) on ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani, olen tainnut lukea kaikki häneltä suomennetut teokset.

Vuonna 1989. Samanthan ja Charlotten perhe ei ole kaupunkilaisten suosiossa Georgian Pikevillessä. Tyttöjen isä Russell Quinn työskentelee rikollisten puolustusasianajajana, joten hänellä on aina kesken jokin juttu, jonka takia häntä vihataan. Äiti Gamma on kaupunkilaisten mielestä vaikea nainen, koska hän on liian älykäs, ei osaa pitää suutaan kiinni eikä suostu mukautumaan. Kun Rusty auttaa murhaajan vapaaksi kuolemaantuomittujen osastolta, Quinnin perheen kotitalon ikkunasta heitetään polttopullo ja talo palaa maan tasalle. Mutta pahempaa on luvassa. Seuraavassa hyökkäyksessä äiti menettää henkensä. Isä syyttää itseään. Eikä Quinnin perhe ole koskaan enää entisensä.

28 vuotta myöhemmin Charlie Quinn on seurannut isänsä jalanjäljissä ja työskentelee myöskin puolustusasianajajana Pikevillessä. Sattumalta Charlie joutuu eräänä aamuna todistamaan järkyttävää kouluampumistapausta, jonka myötä menneisyyden muistot alkavat puskea pintaan, vanhat haavat avautuvat.

”Muistan, kun äitisi sanoi minulle kerran – hän sanoi: ’Russell, minun pitää päättää ennen kuolemaani, haluanko olla onnellinen vai haluanko olla oikeassa.'”
Charlie tunsi oudon vihlaisun sydämessään, koska se kuulosti juuri sellaiselta huomautukselta, jonka Gamma olisi tehnyt. ”Oliko hän onnellinen?”
”Uskon, että hän oli pääsemässä siihen.”

Karin Slaughter vie lukijansa keskelle riipaisevaa ja raastavaa perhedraamaa. Herkullisen piinaavaa, henkeäsalpaavaa jännitystä. Vahvoja, vavahduttavia tunteita. On niin lapsuuden tragediaa, äidin kaipuuta ja isyyden haasteita kuin myös sisarusten välistä sidettä, välittämistä ja rakkautta. On poliisien ja asianajajien työskentelyä, uhrien musertavaa surua. Salattuja salaisuuksia ja yllättäviä juonenkäänteitä.

Kaunokaiset-trillerin luettuani esitin toiveen, että Slaughter voisi vähän säästellä ja sääliä lukijoitaan. Slaughter osaa kirjoittaa loistavia trillereitä, mutta julmia, kammottavia kuvaelmia heitellään ajoittain ämpärikaupalla lukijaparkojen silmille. No, ilokseni Hyvä tytär ei ole ollenkaan niin sadistinen trilleri, vaan jännitystä rakennetaan tehokkaasti henkilöiden, salaisuuksien, yllätyksien kautta. Mutta vaikka raakojen yksityiskohtien mässäilyä on vähennetty, ei Hyvä tytär kalpene Kaunokaiset-trillerille. Jos Kaunokaiset oli täyden kympin trilleri, Hyvälle tyttärelle voisin antaa kymppi plussan.

Hyvän tyttären takakannen teksti lupaili vahvojen tunteiden ja odottamattomien käänteiden trilleriä. Sitä myös sain. Ja enemmänkin. Voisinpa jopa sanoa, että minulle tämä taisi olla Karin Slaughterin hienosta tuotannosta se kaikkein parhain. Hyvä tytär kouraisi sydämestä, vavahdutti mahan pohjasta, kostutti silmäkulmat ja aiheutti suoranaisen tunteiden myrskyn. Kiitos.

Englanninkielinen alkuteos The Good Daughter, 2017.
Suomentanut Virpi Kuusela.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 556 sivua.

Fiona Barton: Leski

Fiona Barton on työskennellyt vuosia toimittajana Isossa-Britanniassa. Oikeussaleissa istuessaan ja rikosjuttuja kirjoittaessaan hän mietiskeli usein, mitä vaimot ovat tienneet syytetyn aitioon joutuneiden aviomiestensä hirviömäisistä puuhista. Ja niinpä lopulta syntyi Bartonin esikoisromaani Leski. Kiitokset ennakkokappaleesta Bazar Kustannukselle!

Kurkkuun nousee hysteerinen nauru, mutta se tulee ulos nyyhkäyksenä, ja hän ojentaa kätensä koskettamaan käsivarttani.
”Ei mitään hätää”, hän sanoo. ”Se on ohi nyt.”
Niin kuin onkin. Ei enää poliiseja, ei enää Gleniä. Ei enää hänen höpsötyksiään.

Lesken tapahtumien keskiössä on leskeksi jäänyt Jean Taylor. Hänen aviomiehensä on menehtynyt jäätyään linja-auton alle, mutta toimittajia ei niinkään kiinnosta miehen kuolema vaan hänen elämänsä. Jeanin aviomies Glen on nimittäin ollut syytettynä kaksivuotiaan Bella-tytön sieppauksesta. Glenin syyllisyyttä ei pystytty oikeudessa todistamaan, mutta media ja poliisit eivät ole jättäneet pariskuntaa rauhaan.

Leski Jean Taylorin lisäksi kertojaääniä ovat toimittaja Kate Waters ja poliisi Bob Sparkes sekä pari muuta henkilöä. Aluksi ollaan vuodessa 2010, seurataan Jeanin elämää hänen miehensä kuoleman jälkeen. Ja sitten palataan neljä vuotta ajassa taaksepäin vuoteen 2006, jolloin kaksivuotias Bella katosi. Vuodesta 2006 liikutaan hiljalleen eteenpäin, kohti nykyhetkeä.

Minulla on viimeiset pari kuukautta ollut lukemisen suhteen ilmassa pientä kriisiä. Olen puoliksi väkisin kahlannut kirjoja loppuun, eikä mikään kirja ole vetänyt minua kunnolla mukaansa. Olin jo ehtinyt pelätä, olenko iäksi menettänyt lukemisen ilon ja innon. Mutta sitten tartuin Fiona Bartonin Leskeen ja ilahtuneena huomasin olevani täysin koukussa. Ihanaa!

Fiona Bartonin Leski on psykologinen trilleri, joka keskittyy pikemminkin psykologiseen puoleen kuin piinaavaan jännitykseen. Vaikka pieni lapsi on kadonnut ja poliiseille nousee epäilyjä seksuaalirikoksesta, ei Barton yritä järkyttää lukijoitaan inhottavilla yksityiskohdilla. Ällöttävän mässäilyn sijaan juonta rakennetaan taitavasti ihmisten ja heidän ajatuksiensa, tunteidensa kautta. Suruun ja murheeseen ei kuitenkaan uppouduta liiaksi, eikä Lesken tunnelma ole ahdistavan painostava.

Fiona Bartonin vahva toimittajatausta varmastikin näkyy Leskessä. Barton kuvaa uskottavasti niin toimittajien kuin myös poliisien työskentelyä, kirjoittaa vetävästi ja osaa koukuttaa lukijansa. Totuutta ripotellaan pieninä palasina, lukija pystyy jotain aavistelemaan etukäteen, mutta kirja pitää silti tiukasti otteessaan.

Leski tarjoaa virkistävän erilaisen näkökulman, jossa keskiössä ei tyypilliseen tapaan olekaan poliisit ja heidän rikostutkintansa vaan syytetyn vaimo. Onko Jean miehensä tossun alla elänyt vaimorukka, joka on uskonut manipuloivasta miehestään joka hetki pelkkää hyvää? Paljonko Jean on todellisuudessa tiennyt aviomiehensä höpsötyksistä? Miksi Jean on kaikesta huolimatta pysynyt miehensä rinnalla?

Englanninkielinen alkuteos The Widow, 2016.
Suomentanut Pirkko Biström. Kustantaja Bazar, 2018. 367 sivua.

J P Delaney: Edellinen asukas

J P Delaney on salaperäinen nimimerkki, jonka taakse kuulemma kätkeytyy lukuisia menestysteoksia julkaissut kirjailija. Edellinen asukas on kuitenkin hänen ensimmäinen psykologinen trillerinsä. Kirjasta suunnitteilla olevan elokuvan ohjaa Ron Howard, joka on aiemmin ohjannut muun muassa elokuvat Da Vinci -koodi, Kaunis mieli ja Apollo 13. Kiitokset Edellisen asukkaan arvostelukappaleesta Otavalle! (Kirjan kannessa lukee ennakkokappale, mutta minulle kirja saapui syyskuussa vasta ilmestymispäivän jälkeen.)

Kirjassa kuljetetaan koko ajan rinnakkain kahta tarinaa kahdessa aikatasossa. Menneisyydessä Emma, nykyisyydessä Jane. Kummallakin on takana traumaattinen kokemus, kumpikin etsii itselleen uutta kohtuuhintaista asuntoa, kumpikin ihastuu samaan pieneen mutta kauniiseen taloon. Vuokranantaja on talon suunnitellut arkkitehti, ja vaikuttavassa valkoisessa talossa on runsaasti huippumodernia tekniikkaa. Valitettavasti vuokrasopimukseen kuuluu parisensataa erikoista ehtoa, kuten ei ruukkukasveja, ei mattoja, ei tauluja, ei verhoja, ei koristetyynyjä, ei roskakoreja, ei lasinalusia, ei edes kirjoja. Eikä talon vuokralaiseksi suinkaan hyväksytä ihan ketä tahansa, vaan ensin pitää täyttää monisivuinen hakemuslomake ja läpäistä pakkomielteisen vuokranantajan järjestämä haastattelutilaisuus. Menneisyydessä Emma ja nykyisyydessä Jane ovat kuitenkin niin mykistyneitä ihastuksesta, että he suostuvat kaikkiin vuokranantajan epätavallisiin vaatimuksiin ja pääsevät muuttamaan huikeaan taloon.

Kirjan luvut ovat lyhyitä, ja J P Delaney osaa rakentaa psykologista jännitystä taitavasti. Lukijalle tarjoillaan vuorotellen välähdyksiä Emmasta ja Janesta. Kummallakin naisella on suhde vuokranantajansa kanssa. Nykyisyydessä talossa asuva Jane tulee hiljalleen tietoiseksi, että ennen häntä talossa on asunut Emma ja että Emmalle on tapahtunut jotain kamalaa. Yrittäessään selviytyä Jane tulee tehneeksi täsmälleen samoin kuin talon edellinen asukas Emma. Trillerin pohjimmainen idea on oikeastaan aika simppeli mutta nerokas, juonenkäänteet onnistuvat yllättämään, ja jännite pysyy hyvin yllä.

J P Delaneyn Edellinen asukas on oikein nautittava psykologinen trilleri, kunhan kirjaa lukiessa ei ala liikaa järkeillä ja analysoida juonenkäänteitä. Lääketieteelliset faktat eivät aina osu ihan kohdalleen, ihmisten käyttäytymistä vedetään epäuskottaviin sfääreihin, ja valheiden verkosto menee jopa liiallisuuksiin saakka. Jään mielenkiinnolla odottamaan, millainen elokuva kirjan pohjalta syntyy ja onnistuuko mestariohjaaja Ron Howard välttämään teennäisyyden karikot.

Talo on linnoitus. – – Mutta mitä jos talo päättää olla suojelematta minua? Kuinka turvassa oikeassa olen?
Yhtäkkiä minua alkaa pelottaa.

Englanninkielinen alkuteos The Girl Before, 2017.
Suomentanut Satu Leveelahti.
Kustantaja Otava, 2017. 417 sivua.

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

Yöpöydälleni on kertynyt hurja pino houkuttelevia syksyn uutuuksia, mutta tämän yhden kesällä lukematta jääneen kirjan halusin lukaista tähän väliin. Synkän metsän siimeksessä on lontoolaisen Ruth Waren (s. 1977) esikoisromaani. Psykologinen trilleri on pomppinut top kymppi -listoilla Briteissä ja Yhdysvalloissa, ja kirja on käännetty jo yli 40 kielelle. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Sattuu. Joka paikkaan sattuu. Valo viiltää silmiäni, päätä särkee. Sieraimissani tuntuu metallinen löyhkä, käteni ovat tahmaiset verestä.
”Leonora?”
Ääni kuuluu vaimeasti kipuverhon läpi. Yritän pudistaa päätäni, en pysty puhumaan.
”Leonora, ei hätää, olet sairaalassa.”

26-vuotias kirjailija Leonora saa sähköpostiinsa kutsun lapsuudenystävänsä polttareihin, vaikka Nora ei ollut tavannut ystäväänsä kymmeneen vuoteen. Hetken emmittyään Nora päättää kuitenkin vastata kutsuun myöntävästi. Polttarit vietetään pienellä porukalla syrjäisessä talossa mäntymetsän keskellä. Mutta tunnelma kiristyy ja joku murhataan. Ja sitten Nora herää sairaalasta, muistinsa menettäneenä ja loukkaantuneena. Mitä lasitalossa oikein tapahtui?

Joku on ihan oikeasti kuollut.
Joku on kuollut.
Mutta kuka?

Olin jostain lukenut ankaria moitteita Ruth Waren esikoisromaanista, joten odotukseni Synkän metsän siimeksessä -trillerin suhteen eivät olleet huisin korkealla. Mutta onneksi uskalsin tarttua tähän. Kirjassa on hyvää imua, lukeminen käy vaivattomasti, sivut kääntyilevät vauhdilla, mysteeri viehättää ja koukuttaa. Täydellistä luettavaa väsyneinä arki-iltoina, kun vireystila ja keskittymiskyky eivät ole parhaimmillaan.

Välillä seuraillaan sairaalassa makaavaa Noraa, joka yrittää kasata muistojensa sirpaleista kokonaista kuvaa tapahtumista. Välillä palataan ajassa taaksepäin polttareihin. Jos lukijalle ei heti kirjan alussa kerrottaisi jotain pahaa tapahtuneen, lukija voisi hyvin kuvitella lukevansa heppoista chick lit -romskua. Polttarikohtauksissa nimittäin on välillä häiritsevässä määrin hömppämäisyyttä, ja puhekielisten dialogien myötä tarinaan tulee liiankin paljon kepeyttä. Mutta tarinan edetessä tunnelma tihenee, ja Ruth Waren esikoisteoksesta kehkeytyy ihan mainio, joskin ennalta arvattava, psykologinen trilleri.

Synkän metsän siimeksessä ei ole vuoden paras psykologinen trilleri. Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä ja Camilla Greben Kun jää pettää alta nousevat ehdottomasti korkeammille sijoille tämän vuoden psykologisten trillerien kilvassa. Mutta varsin kelvollista ja vetävää jännitystä Ruth Waren Synkän metsän siimeksessä tarjoilee. Toivottavasti tältä kirjailijalta suomennetaan lisää kirjoja!

Englanninkielinen alkuteos In a Dark, Dark Wood, 2015.
Suomentanut Oona Nyström.
Kustantaja Otava, 2017. 364 sivua.