Matt Haig: Tyttö joka pelasti joulun

IMG_20171209_214950_142.jpg

Tasan vuosi sitten Matt Haigin kirjoittama ja Chris Mouldin kuvittama Poika nimeltä Joulu ihastutti ja ilahdutti minua. Köyhän pojan kasvukertomus punanuttuiseksi joulupukiksi, hyvän ja pahan taistelua, satumaisuutta ja taianomaisuutta. Jäin salaa vähän haaveilemaan kirjasarjan jatkosta, ja, kuten saduissa, joskus myös todellisuudessa unelmat toteutuvat. Hihkuin ilosta saadessani käsiini Matt Haigin uuden jouluisen romaanin nimeltä Tyttö joka pelasti joulun. Kiitokset arvostelukappaleesta Aula & Co:lle!

Taikuus saa porot lentämään taivaalla. Taikuuden ansiosta joulupukki pystyy matkustamaan maailman ympäri yhdessä yössä. Mutta ilman toivoa ei olisi taikaa. Jouluaaton taika nimittäin syntyy lasten toiveista ja haaveista. Kun joulupukki ensimmäisenä jouluaattona päätti ilahduttaa lapsia lahjoilla, eivät lapset vielä osanneet toivoa tarpeeksi. Eiväthän lapset olleet koskaan aiemmin päässeet kokemaan, miten toiveet taiotaan todeksi. Mutta onneksi eräs lontoolainen tyttö Amelia Toivorinta toivoi kovasti taikuuden olevan totta. Amelian ansiosta joulupukin porot pysyivät ilmassa. Amelia oli ensimmäinen lapsi, joka uskoi joulupukkiin. Eikä joulupukki koskaan unohtaisi tyttöä, joka pelasti joulun.

Vuotta myöhemmin Amelia Toivorinta toivoo joulupukilta uutta harjaa savupiippujen puhdistukseen, hyrrää ja lempikirjailijansa Charles Dickensin kirjaa. Mutta kaikkein eniten Amelia toivoo, että hänen äitinsä parantuisi. Yhdeksänvuotias Amelia on joutunut jatkamaan äitinsä ammattia nuohoojana, koska äiti ei pysty enää kiipeilemään savupiippuihin. Äiti vain makaa sängyssä yskimässä.

Samaan aikaan Suomessa Tonttuvaarassa joulupukilla on rutkasti murheita. Joulu on ihan nurkan takana ja lelupajassa kova hyörinä. Mutta porot vaikuttavat omituisen huolestuneilta, lasten kirjeet eivät pääse perille vuoren yli Tonttuvaaraan, ilkeät peikot aiheuttavat sekasortoa, ja kaiken lisäksi toivopuntari hohtaa vain heikosti. Taikuus on vähissä. Täytyykö joulu perua? Jaksaako edes Amelia toivoa riittävästi?

IMG_20171209_214950_145-1.jpg

Matt Haigin edellinen romaani Poika nimeltä Joulu oli lumoavan maaginen ja huikean jännittävä seikkailu, pojan kasvukertomus joulupukiksi. Tyttö joka pelasti joulun on jatkoa ensimmäiselle kirjalle, nyt joulupukki yrittää selviytyä ensimmäisten joulujen haasteista. Ilman taikuutta eivät porot lennä, ilman taikuutta ei joulupukki ehdi kiertämään maailman lasten luona yhdessä yössä, eikä joulun taikaa ole ilman lasten toiveita. Melkoisen kimurantti tilanne!

Taianomaisen joulumaailman, höpsön hulluttelun ja kutkuttavan jännityksen ohella minua viehättää se perinteinen hyvän ja pahan taistelu. Matt Haigin loihtimat pahat tyypit ovat oikeasti suunnattoman ilkeää porukkaa, mutta vastaavasti hyvillä on valtavan suuri sydän, he ovat ystävällisiä, huomaavaisia, kilttejä. Tarinan edetessä vaikuttaa siltä, että paha voittaa, mutta onneksi lopussa hyvä kukistaa pahan. Matkan varrella sattuu ja tapahtuu niin paljon, että vaikka lukija tietää kirjan päättyvän onnellisesti, lukiessa ei todellakaan käy aika pitkäksi. Ja joskus pahoistakin tyypeistä voi paljastua se hyvä puoli.

Matt Haigin lämminhenkinen kerronta ja Chris Mouldin eloisa kuvitus vetoavat monen ikäisiin lukijoihin. Poika nimeltä Joulu ja Tyttö joka pelasti joulun sopivat kumpainenkin luettavaksi itsenäisinä tarinoina, mutta suosittelen lämpimästi tutustumaan molempiin. Molemmat kirjat ovat koskettavia ja syvällisiä. Herättävät tunteita ja antavat ajateltavaa. Sysimustan synkkiä sävyjä, hulvattoman hauskaa huumoria. Sydämellisyyttä, välittämistä. Joulun taikaa ja iloa.

Englanninkielinen alkuteos The Girl Who Saved Christmas, 2016.
Kuvittanut Chris Mould. Suomentanut Sarianna Silvonen.
Kustantaja Aula & Co, 2017. 343 sivua.

Stuart MacBride: Kolean maan povessa

IMG_20171029_143328-01.jpg

Skotlantilainen Stuart MacBride singahti lempparidekkaristien listalleni rikosromaaneillaan Pahan postia ja Kuoleman sävel. MacBride nappaa lukijaparan tiukkoihin pihteihinsä, riepottelee ja repii, ravistelee ja raastaa. MacBride on kirjoittanut Ash Henderson -sarjaa vain nuo edellä mainitut kaksi dekkaria, ja tämä nyt suomeksi ilmestynyt Kolean maan povessa esittelee meille ylikonstaapeli Logan McRaen. Tämä on itse asiassa jo kymmenes osa Logan McRae -sarjasta, joten joudun hyppäämään dekkarisarjaan mukaan ihan kesken kaiken. Kiitokset taas arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Eipä mennyt hyvin Ash Hendersonilla, eikä häävisti mene myöskään tällä Logan McRaella. Helmikuinen kaatosade kietoo kaupungin ankeanharmaaseen syleilyynsä, kun entinen pomo kyttää Loganin tekemisiä ja sisäisen tarkastuksen ylitarkastaja odottaa Loganin mokaavan. Paikallinen rikollispomo on kuolemassa, joten ilkeämmät rikolliset kärkkyvät jo markkinoille ja yksi uhkailee Loganin henkeä.  Loganin tyttöystävä Samantha on maannut jo viisi vuotta koomassa, joten ehkä olisi aika luopua toivosta ja antaa Samanthan mennä. Kaiken lisäksi eräs liikemies on kadonnut, yhdeksäntoistavuotias nuori nainen on murhattu, ja metsästä löytyy alastoman miehen ruumis. Huh huh.

Lukeminen takelteli aluksi melkoisesti. Niin paljon uusia henkilöhahmoja. Kuka kukin on, miten tuo liittyy tarinaan, mistä tuo tyyppi tupsahti. Olisi varmasti helpottanut asiaa, jos Logan McRae -sarja olisi minulle entuudestaan tuttu. Nyt minun täytyi yhtäkkiä yrittää sisäistää Logan McRaen taustojen lisäksi lukuisa liuta henkilöhahmoja. Mutta kärsivällisyys palkitaan ja muutaman kangerrellen luetun luvun jälkeen aloin päästä sisälle tarinaan.

En yleensä pidä dekkareista, joissa synkistelevillä päähenkilöillä on elämässään rutkasti vastoinkäymisiä ja henkilökohtaisia ongelmia. Mutta Stuart MacBriden dekkareita lukiessani minua ei haittaa tippaakaan, vaikka päähenkilöllä menee kurjasti. MacBride osaa kohentaa apeaa tunnelmaa purevalla huumorilla ja napakoilla sutkautuksilla. Huumori ei ole mitään kilttiä vitsailua, vaan ihmisille kettuillaan oikein kunnolla. Stuart MacBriden miehisiin rikosromaaneihin sopii mainiosti tällainen äkäisen synkistelyn ja ilkeän piruilun yhdistelmä.

Olen pitänyt himpun verran enemmän kahdesta aiemmin lukemistani Stuart MacBriden dekkarista, vaikka eihän tämä Kolean maan povessa suinkaan huono ole. Lukukokemustani taatusti laimensi se, että Logan McRae oli minulle entuudestaan uppo-outo ja olisin halunnut tietää enemmän hänen menneisyydestään. Nyt muutamat asiat jäivät ikävästi vaille selitystä, ja huomasin kaipaavani Ash Hendersonin tuttua seuraa. Goodreadsissa Kolean maan povessa on kuitenkin saanut viidestä tähdestä peräti 4,32 tähteä, joten tästä Logan McRaesta selvästi tykätään.

IMG_20171029_125932_564.jpg

Englanninkielinen alkuteos In the Cold Dark Ground, 2016.
Suomentanut Pirjo Lintuniemi.
Kustantaja HarperCollins Nordic, 2017. 525 sivua.

E. O. Chirovici: Peilien kirja

IMG_20171023_070922_871.jpg

J P Delaneyn Edellisen asukkaan jälkeen päätin lukea syysloman ratoksi toisenkin Otavan kustantaman trillerin. E. O. Chirovici on julkaissut kotimaassaan Romaniassa kymmenen salapoliisiromaania, mutta Iso-Britanniaan muutettuaan Chirovici päätti kokeilla englanniksi kirjoittamista. Peilien kirjasta tuli välittömästi menestys, jonka käännösoikeudet on myyty jo kymmeniin maihin. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle! (Pokkarin kannessa lukee ennakkokappale, mutta minulle Peilien kirja saapui syyskuussa ilmestymispäivän jälkeen, joten kirja löytyy siis jo kaupoista.)

Trilleri käynnistyy, kun kirjallisuusagenttina työskentelevä Peter Katz saa sähköpostiinsa tekstinäytteen tuntemattomalta kirjailijalta. Peilien kirjaksi nimetyn käsikirjoituksen kerrotaan pohjautuvan kirjailijan omiin muistikuviin ja tarjoavan vihdoin ratkaisun vuonna 1987 selvittämättä jääneeseen psykologian professori Joseph Wiederin murhaan. Tekstinäyte herättää Peter Katzin kiinnostuksen, ja hän päättää ottaa yhteyttä kirjailijaan pyytääkseen tätä lähettämään hänelle koko käsikirjoituksen. Kirjailija on kuitenkin vakavasti sairas, eikä hänen puolisonsa löydä käsikirjoituksen loppua mistään. Tapaus ei jätä Peter Katzia rauhaan. Mitä oikein tapahtui joulukuun 21. ja 22. päivän välisenä yönä vuonna 1987? Kuka murhasi professori Joseph Wiederin? Miksi?

Minulla oli pienoisia käynnistymisvaikeuksia Chirovicin Peilien kirjan kanssa. Ilmeisesti tarkkaavaisuuteni pääsi herpaantumaan heti alussa jossain kriittisessä kohdassa, koska jouduin palailemaan kirjassa taaksepäin ja palauttelemaan asioita mieleeni. Peilien kirja ei kuitenkaan ole ollenkaan vaikealukuinen, vaan tarina soljuu oikein mukavasti eteenpäin. Vauhtiin päästyäni ahmaisin kirjan nopeassa tahdissa.

Kirjan keskiössä on muistot ja niiden epäluotettavuus. Ihmismieli muuntelee ja vääristelee muistoja. Joskus me luomme nähdyistä yksityiskohdista väärän kokonaisuuden, joskus muisti vain yksinkertaisesti pettää meidät. Yksi silminnäkijä voi kertoa ryöstäjän pukeutuneen siniseen takkiin, toinen vakuuttelee takin olleen musta, mutta valvontakameran kuvista ryöstäjän takki osoittautuukin punaiseksi. Näemme vanhaa mökkiä esittävän valokuvan, rakennamme mieleemme muistoja muiden kertomusten perusteella, ja lopulta me muistamme selvästi viettäneemme lapsuuden kesiä mökillä, vaikka todellisuudessa kyseinen mökki on palanut maan tasalle jo monta vuotta ennen syntymäämme. Jokin asia saattaa meidän mielestämme olla kiistaton totuus, luotettava muistikuva, mutta kyseessä voi oikeasti olla pelkkä kuvitelma, mielemme luoma harhakuvaelma.

Chirovicin Peilien kirja on älykäs, tyylikäs ja hyvin kirjoitettu. Trilleri ei ole hiuksia nostattavan jännittävä, vaan pikemminkin kirjassa on vanhan ajan salapoliisiromaanin henkeä ja lukuromaanin viehätystä. Kirja saa lukijan pohdiskelemään, kuka kumma murhasi arvostetun psykologian professori Joseph Wiederin ja miksi ihmeessä kenelläkään olisi ollut mitään syytä murhata hänet. Tarina on kuin palapeli, jossa yksikään pala ei sovi toiseen, monimutkainen totuuksien ja valheiden kudelma, mutta kirjan lopussa kaikki loksahtaa siististi paikoilleen. Chirovici selittää taustat uskottavasti, mutta viimeisen sivun luettuani Peilien kirja jää myös mukavasti kaihertamaan mieltäni.

Englanninkielinen alkuteos The Book of Mirrors, 2017.
Suomentanut Inka Parpola.
Kustantaja Otava, 2017. 266 sivua.

J P Delaney: Edellinen asukas

IMG_20170927_171746_01_01~01.jpg

J P Delaney on salaperäinen nimimerkki, jonka taakse kuulemma kätkeytyy lukuisia menestysteoksia julkaissut kirjailija. Edellinen asukas on kuitenkin hänen ensimmäinen psykologinen trillerinsä. Kirjasta suunnitteilla olevan elokuvan ohjaa Ron Howard, joka on aiemmin ohjannut muun muassa elokuvat Da Vinci -koodi, Kaunis mieli ja Apollo 13. Kiitokset Edellisen asukkaan arvostelukappaleesta Otavalle! (Kirjan kannessa lukee ennakkokappale, mutta minulle kirja saapui syyskuussa vasta ilmestymispäivän jälkeen.)

Kirjassa kuljetetaan koko ajan rinnakkain kahta tarinaa kahdessa aikatasossa. Menneisyydessä Emma, nykyisyydessä Jane. Kummallakin on takana traumaattinen kokemus, kumpikin etsii itselleen uutta kohtuuhintaista asuntoa, kumpikin ihastuu samaan pieneen mutta kauniiseen taloon. Vuokranantaja on talon suunnitellut arkkitehti, ja vaikuttavassa valkoisessa talossa on runsaasti huippumodernia tekniikkaa. Valitettavasti vuokrasopimukseen kuuluu parisensataa erikoista ehtoa, kuten ei ruukkukasveja, ei mattoja, ei tauluja, ei verhoja, ei koristetyynyjä, ei roskakoreja, ei lasinalusia, ei edes kirjoja. Eikä talon vuokralaiseksi suinkaan hyväksytä ihan ketä tahansa, vaan ensin pitää täyttää monisivuinen hakemuslomake ja läpäistä pakkomielteisen vuokranantajan järjestämä haastattelutilaisuus. Menneisyydessä Emma ja nykyisyydessä Jane ovat kuitenkin niin mykistyneitä ihastuksesta, että he suostuvat kaikkiin vuokranantajan epätavallisiin vaatimuksiin ja pääsevät muuttamaan huikeaan taloon.

Kirjan luvut ovat lyhyitä, ja J P Delaney osaa rakentaa psykologista jännitystä taitavasti. Lukijalle tarjoillaan vuorotellen välähdyksiä Emmasta ja Janesta. Kummallakin naisella on suhde vuokranantajansa kanssa. Nykyisyydessä talossa asuva Jane tulee hiljalleen tietoiseksi, että ennen häntä talossa on asunut Emma ja että Emmalle on tapahtunut jotain kamalaa. Yrittäessään selviytyä Jane tulee tehneeksi täsmälleen samoin kuin talon edellinen asukas Emma. Trillerin pohjimmainen idea on oikeastaan aika simppeli mutta nerokas, juonenkäänteet onnistuvat yllättämään, ja jännite pysyy hyvin yllä.

J P Delaneyn Edellinen asukas on oikein nautittava psykologinen trilleri, kunhan kirjaa lukiessa ei ala liikaa järkeillä ja analysoida juonenkäänteitä. Lääketieteelliset faktat eivät aina osu ihan kohdalleen, ihmisten käyttäytymistä vedetään epäuskottaviin sfääreihin, ja valheiden verkosto menee jopa liiallisuuksiin saakka. Jään mielenkiinnolla odottamaan, millainen elokuva kirjan pohjalta syntyy ja onnistuuko mestariohjaaja Ron Howard välttämään teennäisyyden karikot.

Talo on linnoitus. – – Mutta mitä jos talo päättää olla suojelematta minua? Kuinka turvassa oikeassa olen?
Yhtäkkiä minua alkaa pelottaa.

Englanninkielinen alkuteos The Girl Before, 2017.
Suomentanut Satu Leveelahti.
Kustantaja Otava, 2017. 417 sivua.

Elly Griffiths: Januksen kivi

IMG_20171016_164231_139.jpg

Viime keväänä suomeksi ilmestynyt Elly Griffithsin dekkari Risteyskohdat esitteli meille nelikymppisen arkeologin Ruth Gallowayn. Ruskeat hiukset, siniset silmät, vaalea iho. Rakastaa Bruce Springsteenia ja Bryan Adamsia. Fiksu ja itsenäinen nainen, vaivatta lähestyttävä ja miellyttävä. Ja nyt me suomalaiset lukijat pääsemme nauttimaan Ruth Gallowayn mukavasta seurasta dekkarisarjan toisen osan myötä, kun muutama viikko sitten suomeksi julkaistiin Januksen kivi. Kiitokset taas arvostelukappaleesta Tammelle!

On ehtinyt vierähtää kolme kuukautta Risteyskohdat-kirjan tapahtumista, kun arkeologi Ruth Gallowayn ja rikoskomisario Harry Nelsonin tiet kohtaavat jälleen. Norwichissa puretaan kovalla tohinalla vanhaa taloa pois uuden rakennushankkeen tieltä, ja Ruth kutsutaan tutkimaan purkutyömaalta löytyneitä luita. Lapsen luut on haudattu talon pääoven kynnyksen alle, kuten muinaiset roomalaiset tekivät lepyttääkseen kaksikasvoista Janus-jumalaa. Mutta miltä ajalta luut ovat? Onko lapsi haudattu maahan, kun talossa toimi vielä katolinen lastenkoti, vai ovatko luut olleet maassa jo monta sataa vuotta? Entä missä on pääkallo?

Dekkarisarjoissa on oma viehätyksensä. On aina vallan ihanaa palata vanhojen tuttujen henkilöhahmojen seuraan, päästä lukemaan heidän tuoreimpia kuulumisiaan ja jännittää heidän puolestaan. Arkeologi Ruth Galloway on ihastuttavan sympaattinen päähenkilö, inhimillinen ja helposti samaistuttava. Pidän myös komisario Harry Nelsonista, perheellisestä poliisimiehestä, joka kiroilee tietokoneelle ja ajaa autolla liian kovaa. Arkeologeihin ja poliiseihin mahtuu monenlaista porukkaa, mutta epäuskottavan kummallisia hahmoja ei Elly Griffiths ole kirjasarjaansa luonut. Murhaajat voivat toki olla sekopäisiä hulluja, kunhan päähenkilöillä on jokin tolkku touhuissaan.

Januksen kivi lunastaa odotukset, jopa ylittääkin ne. Elly Griffiths hemmottelee lukijoitaan laadukkaalla brittiläisellä rikoskirjallisuudella, mukavan leppoisaa mutta silti mielenkiintoista. Henkilöhahmoissa ja heidän välisissään suhteissa on yhä sopivasti särmää, eikä kukaan ole liian täydellinen. Dekkarin sävy pysyy miellyttävän kepeänä, eikä edes loppuhuipennuksessa mässäillä verellä. Norfolkin hienot maisemat sopisivat hyvin myös televisiosarjan miljööksi.

Ruth Gallowayn elämässä tulee tapahtumaan melkoisia mullistuksia. Asia paljastetaan lukijalle heti kirjan ensimmäisillä sivuilla, mutta minä haluan säilyttää salaisuuden. Lukekaa ensin Risteyskohdat ja sännätkää vasta sitten Januksen kiven kimppuun. Eikä dekkarisarjan kolmatta osaa tarvitse kauaa tarvitse odotella, Jyrkänteen reunalla ilmestyy nimittäin heti keväällä 2018. Erinomaista!

IMG_20171016_164208_848.jpg

Englanninkielinen alkuteos The Janus Stone, 2010.
Suomentanut Anna Lönnroth.
Kustantaja Tammi, 2017. 335 sivua.

Kate Morton: Talo järven rannalla

IMG_20170922_175701_184

Australialainen Kate Morton (s. 1976) on opiskellut niin draamaa, puheviestintää kuin myös kirjallisuutta. Nykyään Morton on keskittynyt kirjoittamiseen ja asuu perheensä kanssa Lontoossa. Talo järven rannalla on Mortonin viides suomennettu romaani. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Aluksi hän oli harkinnut tunnustamista, ja ehkä hän olisi alun perin saattanutkin paljastaa kaiken. Tilaisuus oli kuitenkin mennyt ohi, ja nyt oli liian myöhäistä. Oli tapahtunut liian paljon: etsintäpartiot, poliisit, suurelta yleisöltä tietoja pyytävät sanomalehtiartikkelit. Ei ollut ketään, kenelle kertoisi, ei mitään keinoa korjata tilannetta, ei minkäänlaista mahdollisuutta, että hänelle annettaisiin anteeksi. Muuta ei voinut kuin haudata todisteet. (s. 7)

Kesäkuussa vuonna 1933. Cornwallissa Edevanen perheen järvenrantatalossa ja sen tiluksilla käy kova hyörinä, kun talossa valmistaudutaan jokavuotisiin juhannusjuhliin. Kuusitoistavuotias Alice Edevane on kuitenkin uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Kirjailijan urasta haaveileva Alice on palavasti rakastunut tilalla työskentelevään mieheen. Mutta yöllä paljastuu kaamea tragedia. Alicen pieni veli on kadonnut.

Vuonna 2003. Sadie Sparrowin kodin ovimatolta löytyy kirje, jonka sisältämä viesti aiheuttaa jääkylmää järkytystä ja sekoittaa Sadien pasmat. Aluksi rikospoliisin työhön keskittyminen herpaantuu vain pieniksi hetkiksi, mutta lopulta Sadie möhlii pahasti ja hänet määrätään pakkolomalle. Sadie pakenee Lontoosta isoisänsä luo Cornwalliin ja yrittää kokoilla itseään. Yhdellä juoksulenkeistään hän löytää ränsistyneen puutarhan ja hylätyn talon. Sadie saa kuulla, että talossa asunut Edevanen perhe oli vuosikymmeniä aiemmin muuttanut pois traagisen tapahtuman jälkeen, perheen pieni poika oli kesken juhlien kadonnut kuin savuna ilmaan.

Alice Edevanen ja Sadie Sparrowin tiet kohtaavat, kun Sadie alkaa tutkia kolmekymmentäluvulla tapahtunutta Alicen pikkuveljen katoamista ja lähestyy Alicea kirjeellä. Alice on nykyään kuuluisa dekkarikirjailija, joka kirjoittaa parhaillaan viidettäkymmenettä romaaniaan. 86-vuotias Alice on yrittänyt jättää menneisyyden taakseen, mutta nyt monimutkainen salaisuuksien vyyhti alkaa purkautua auki.

Alice ei koko elinaikanaan pystyisi arvioimaan varmasti, tuliko huoneessa samalla hetkellä kylmä nummelta äkkiä pyyhältäneen tuulenpuuskan mukana, vai johtuiko kylmyys hänen omasta sisäisestä termostaatistaan, todellisen elämän hyökyaallosta, jossa menneisyys paiskautui päin kuin taaksepäin vetäytynyt vesimassa, joka oli jo pitkään odottanut vuoroveden vaihtumista päästääkseen valloilleen. Sillä tietenkin hän tiesi täsmälleen, mihin kirje viittasi, eikä sillä ollut mitään tekemistä niiden siistien keksittyjen arvoitusten kanssa, joita hän sommitteli kirjoihinsa. (s. 106)

Ai että! Kate Morton osaa luoda häkellyttävän lumoavia tarinoita, jotka vievät lukijan täysin mukanaan. Lähes seitsemänsataa sivua ei tunnu missään, kun kirjoittajana on Kate Morton. Tosin edellinen romaani Salaisuuden kantaja ei ihan vakuuttanut minua, ja sen luettuani ehdin jo miettiä, alkaako Mortonilta jutut loppua vai alanko minä kyllästyä Mortonin tyyliin. Mutta huoli pois, tämä Mortonin uusin suomennos Talo järven rannalla hurmasi minut jälleen täydellisesti.

Tarinaa kuljetetaan monessa eri aikatalossa ja henkilöhahmoja on paljon. Välillä tuntuu, että juoni alkaisi lipsahtaa pahasti sivuraiteille, mutta lopulta jokaisella luvulla on oma tärkeä osuutensa kokonaisuuden kannalta. Henkilöt eivät ole pelkkiä värittömiä paperisia hahmoja, vaan jokaisella on menneisyytensä ja persoonallisuutensa. Morton keskittyy erityisesti naisiin, ja vaikka kirjassa on myös monia miespuolisia henkilöhahmoja, tärkeitäkin, silti naiset etupäässä kuljettavat tarinaa eteenpäin. Rikkinäisiä sieluja jotka yrittävät selvitä elämässä päivästä toiseen ja elää tekemiensä valintojen, virheiden kanssa.

Olen kuullut suitsutusta, että Talo järven rannalla olisi jopa Kate Mortonin paras romaani. Muistikuvani ensimmäisistä Mortonin romaaneista ovat jo ehtineet haalistua, mutta Talo järven rannalla on kieltämättä varsin onnistunut teos, vaikkakin loppuratkaisu on ehkäpä turhan lälly. Vauhdikasta, napakkaa lukemista kaipaavalle en Mortonia lähtisi suosittelemaan, mutta mikäli etsit viihdyttävää lukuromaania etkä pelästy kirjan paksuutta, Talo järven rannalla voisi olla sinun kirjasi. Minä ainakin nautin.

Englanninkielinen alkuteos The Lake House, 2016.
Suomentanut Hilkka Pekkanen.
Kustantaja Bazar, 2017. 671 sivua.

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

IMG_20170807_185020_01

Yöpöydälleni on kertynyt hurja pino houkuttelevia syksyn uutuuksia, mutta tämän yhden kesällä lukematta jääneen kirjan halusin lukaista tähän väliin. Synkän metsän siimeksessä on lontoolaisen Ruth Waren (s. 1977) esikoisromaani. Psykologinen trilleri on pomppinut top kymppi -listoilla Briteissä ja Yhdysvalloissa, ja kirja on käännetty jo yli 40 kielelle. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Sattuu. Joka paikkaan sattuu. Valo viiltää silmiäni, päätä särkee. Sieraimissani tuntuu metallinen löyhkä, käteni ovat tahmaiset verestä.
”Leonora?”
Ääni kuuluu vaimeasti kipuverhon läpi. Yritän pudistaa päätäni, en pysty puhumaan.
”Leonora, ei hätää, olet sairaalassa.”

26-vuotias kirjailija Leonora saa sähköpostiinsa kutsun lapsuudenystävänsä polttareihin, vaikka Nora ei ollut tavannut ystäväänsä kymmeneen vuoteen. Hetken emmittyään Nora päättää kuitenkin vastata kutsuun myöntävästi. Polttarit vietetään pienellä porukalla syrjäisessä talossa mäntymetsän keskellä. Mutta tunnelma kiristyy ja joku murhataan. Ja sitten Nora herää sairaalasta, muistinsa menettäneenä ja loukkaantuneena. Mitä lasitalossa oikein tapahtui?

Joku on ihan oikeasti kuollut.
Joku on kuollut.
Mutta kuka?

Olin jostain lukenut ankaria moitteita Ruth Waren esikoisromaanista, joten odotukseni Synkän metsän siimeksessä -trillerin suhteen eivät olleet huisin korkealla. Mutta onneksi uskalsin tarttua tähän. Kirjassa on hyvää imua, lukeminen käy vaivattomasti, sivut kääntyilevät vauhdilla, mysteeri viehättää ja koukuttaa. Täydellistä luettavaa väsyneinä arki-iltoina, kun vireystila ja keskittymiskyky eivät ole parhaimmillaan.

Välillä seuraillaan sairaalassa makaavaa Noraa, joka yrittää kasata muistojensa sirpaleista kokonaista kuvaa tapahtumista. Välillä palataan ajassa taaksepäin polttareihin. Jos lukijalle ei heti kirjan alussa kerrottaisi jotain pahaa tapahtuneen, lukija voisi hyvin kuvitella lukevansa heppoista chick lit -romskua. Polttarikohtauksissa nimittäin on välillä häiritsevässä määrin hömppämäisyyttä, ja puhekielisten dialogien myötä tarinaan tulee liiankin paljon kepeyttä. Mutta tarinan edetessä tunnelma tihenee, ja Ruth Waren esikoisteoksesta kehkeytyy ihan mainio, joskin ennalta arvattava, psykologinen trilleri.

Synkän metsän siimeksessä ei ole vuoden paras psykologinen trilleri. Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä ja Camilla Greben Kun jää pettää alta nousevat ehdottomasti korkeammille sijoille tämän vuoden psykologisten trillerien kilvassa. Mutta varsin kelvollista ja vetävää jännitystä Ruth Waren Synkän metsän siimeksessä tarjoilee. Toivottavasti tältä kirjailijalta suomennetaan lisää kirjoja!

Englanninkielinen alkuteos In a Dark, Dark Wood, 2015.
Suomentanut Oona Nyström.
Kustantaja Otava, 2017. 364 sivua.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin

IMG_20170816_191631_939

Lontoolaisen Paula Hawkinsin esikoistrilleri koukutti pari vuotta sitten suomalaisia jännärifaneja. Nainen junassa oli todellinen page-turner, jonka ahmaisin yhdessä hujauksessa. Jännittäville ja koukuttaville psykologisille trillereille on aina tilausta, enkä todellakaan halunnut jättää väliin tätä Hawkinsin tänä vuonna ilmestynyttä uutta jännäriä Tummiin vesiin. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Jotkut sanovat, että kaikki Hukkuneiden mutkaan vajonneet naiset jättävät veteen jotain itsestään. Toisten mielestä paikkaan on imeytynyt jäänteitä heidän mahdistaan, sillä noista ajoista lähtien se on vetänyt puoleensa kaltoin kohdeltuja, epätoivoisia, onnettomia ja kadotettuja sieluja. Toivonsa menettäneet kulkijat suuntaavat sinne liittyäkseen ammoin veden varaan joutuneiden sisartensa seuraan.

Julesin sisar Nel on ollut kiinnostunut seudun järkyttävästä historiasta ja kirjoittanut kirjaa Beckfordin hankalista naisista. Lukuisia noidiksi epäiltyjä naisia on raahattu väkisin jokeen, ja nykyään masentuneet naiset lopettavat elämänsä Hukkuneiden mutkaksi kutsutussa paikassa. Ja kun Nel sitten löydetään hukkuneena joesta, hänen sanotaan hypänneen joenmutkan kallioilta veteen ja tehneen itsemurhan.

Jules ei ole ollut läheinen Nelin kanssa, mutta sisarensa kuoltua hän palaa kotitaloonsa Beckfordiin ja huolehtii Nelin viisitoistavuotiaasta tyttärestä. Jules  ei usko sisarensa hypänneen tahallaan vaan epäilee jonkun hankkiutuneen eroon Nelistä, koska tästäkin oli jonkun mielestä tullut hankala nainen.

Suljin silmäni ja henkäisin terävästi, kun jalkani upposivat pehmeään mutaan, mutta en pysähtynyt. Jatkoin kulkuani, ja kun pääni painui vedenpinnan alle, tajusin jossakin kauhuni syövereissä, että se tosiaan tuntui hyvältä.

Vaikka Nainen junassa oli vauhdikkaasti hotkittavaa kamaa, olin kuitenkin lopulta vähän pettynyt. Minä nimittäin arvasin jo hyvissä ajoin, minkälaisen yllärin Paula Hawkins oli säästellyt kirjansa loppuun, ja kokonaisuus jäi jotenkin latteaksi. Mutta jättimenestyksen jälkeen Hawkins ei suinkaan ole jämähtänyt samoihin uomiin, vaan hän on selvästikin kehittynyt kirjailijana. Tummiin vesiin nimittäin on Hawkinsin esikoistrilleriä parempi. Nimensä mukaisesti nyt ollaan tummissa vesissä, synkissä syvyyksissä.

Kertojaääniä on monta. Ehkä liiankin monta. Henkilöstä toiseen hypitään vinhaa vauhtia. Luin kirjaa väsyneenä, pitkissä pätkissä, ja minulla oli aluksi vaikeuksia päästä sisälle juoneen. Useamman kertojan kuljettaessa tarinaa eteenpäin saadaan monenlaisia näkökulmia, mutta lopputulos muistuttaa helposti vaikeatajuista sekasotkua. Mutta kun psykologisen trillerin juonikiemurat lähteävät kunnolla käyntiin ja henkilöhahmot alkavat käydä tutuiksi, kärsivällisyys palkitaan ja kirjasta kehkeytyy kelpo page-turner.

Paula Hawkins on omistanut romaaninsa kaikille hankalille ihmisille. Ja kukapa meistä ei joskus olisi ollut hankala. Tässäpä siis oivallista luettavaa meille kaikille! Jos Paula Hawkinsin Tummiin vesiin voisi olla sinulle mieluinen psykologinen trilleri, kannattaa osallistua Otavan kirjapakettien arvontaan täällä Luetut.netissä, aikaa on 31.8.2017 saakka.

Englanninkielinen alkuteos Into the Water, 2017.
Suomentanut Antti Autio.
Kustantaja Otava, 2017. 415 sivua.

S. K. Tremayne: Tulilapsi

IMG_20170812_092252_446

Lontoolaisen S.K. Tremaynen vuosi sitten suomeksi ilmestynyt Jääkaksoset oli selkäpiitä karmiva, taitavasti rytmitetty ja tiheätunnelmainen psykologinen trilleri. Ehkäpä turhankin laskelmoitua ja epäuskottavaa mutta, yhtä kaikki, varsin oivallista viihdettä. Ja kun Tremaynen Tulilapsi ilmestyi tänä kesänä suomeksi, halusin ehdottomasti lukea tämänkin. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

”Tiedätkö, että tuosta tuulen ulinasta on olemassa vanha cornwallilainen tarina? Sanotaan, että myrskyisinä päivinä voi kuulla hukkuneiden huutavan omia nimiään.” – – ”Joskus sitä tulee miettineeksi. Kaikki ne poikaparat, kaikki alas kaivoksiin jääneet poikaparat ja kalastajat, jotka ovat hukkuneet. Ehkä kuolleet eivät lähdekään luotamme. Ehkä ne ovat aina jossain muodossa lähellämme.”

Rachel on muuttanut kauas Lontoosta ja ahtaasta kimppakämpästä, tuoreen aviomiehensä valtavaan taloon eteläiseen Englantiin, syrjäiseen Länsi-Cornwalliin. Uskomattoman ihanan aviomiehen ja upean talon lisäksi Rachel on saanut elämäänsä suloisen kahdeksanvuotiaan poikapuolen Jamien. Onni tuntuu täydelliseltä.

Mutta yllättäen Jamie muuttuu sulkeutuneeksi ja alkaa kertoa omituisia juttuja. Rachel päätyy penkomaan menneitä. Rachelin aviomiehen edellinen vaimo on kuollut pari vuotta aiemmin kaivoksessa sattuneessa onnettomuudesta. Mitä oikein on tapahtunut? Mitä Jamie yrittää kertoa hänelle?

Hän katsoo minua suoraan silmiin ja vetää syvään henkeä. Sitten hän sanoo: ”Sinä et ole täällä enää jouluna, Rachel.” – – Jamie vetää toisen kerran syvään ja hartaasti henkeä ja sanoo sitten hyvin hitaasti kuin paljastaisi kaikkein kauheimman salaisuuden: ”Sinä kuolet joulupäivään mennessä.”

S. K. Tremaynen Tulilapsi alkaa latteasti. Häiritsevää hömppämäisyyttä ja ärsyttävää ruusunpunaisuutta. Tämäkö muka on psykologinen trilleri?! Mutta taisteltuani tylsähkön alun yli ja luettuani vajaa sata sivua aloin hiljalleen jäädä koukkuun. Kerronnassa on kieltämättä naiivi sävy, juoni etenee enimmäkseen ennakoitavissa olevia polkuja, henkilöt käyttäytyvät typerästi. Mutta ei tätä voinut keskenkään jättää. Vanha kartano, myrskyävä meri, maanalaiset kaivostunnelit ja poikapuolen hyytävä käytös aiheuttavat miellyttäviä puistatuksia ja kylmiä väreitä.

Joskus jokin kirja tuntuu oikealta juuri siinä hetkessä. Tulilapsen kanssa minulla kävi näin. Kirjailija S. K. Tremayne ei tarjoa mitään maata mullistavaa ja tantereita järisyttävää. Sen sijaan Tulilapsi on mainiota vastapainoa arjelle, joka monen viikon kesälomailun jälkeen tuntuu taas niin kovin kiireiseltä. Päässäni suorastaan humisee kaikkien muistettavien ja hoidettavien asioiden painosta, mutta Tulilapsi ei onneksi vaadi lukijaltaan paljoa. Kirjaa voi lukea pienissä pätkissä arjen keskellä, eivätkä Tulilapsen juonenkäänteet todellakaan vaadi liikoja pähkäilyjä.

On ennustettu, että lunta voi tulla reilustikin. Meteorologit suorastaan herkuttelevat tällä mahdollisuudella: ihmiset rakastavat huonoa säätä, yhtä paljon kuin he rakastavat murhamysteerejä. Carnhallow’ssa murhamysteeri on kuitenkin todellinen. Se on minun elämääni. Mysteeri, joka minun täytyy selvittää. Ja nopeasti.

Englanninkielinen alkuteos The Fire Child, 2015.
Suomentanut Jaana Iso-Markku. Kustantaja Otava, 2017. 367 sivua.

Mikäli S. K. Tremaynen Tulilapsi herätti kiinnostuksesi, kannattaa kiireen vilkkaa käydä osallistumassa Otavan kirjojen arvontaan Luetut.netissä. Tulilapsen lisäksi arvottavana on pari muutakin psykologista trilleriä sekä dekkareita. Osallistumisaikaa on 31.8.2017 saakka.

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin

IMG_20170731_101420_343_20170731101928464

Isobritannialaisen Mhairi McFarlanen (s. 1976) nimi lienee tuttu monille viihdekirjallisuuden ystäville. Häneltä on aiemmin suomennettu jokunen kirja, ja tämä Sinuun minä jäin on McFarlanen esikoisromaani vuodelta 2012. Se on HarperCollinsin kaikkien aikojen myydyin e-kirja, ja nyt kirjasta on tekeillä elokuva. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Mitä tapahtuu, kun se, joka pääsi livistämään, tulee takaisin? Rachel on juuri eronnut kihlatustaan, kun hän törmää yliopistoaikaiseen ihastukseensa Beniin. Rachelin ja Benin tiet erosivat kymmenen vuotta sitten, mutta Ben saa yhä Rachelin hengityksen salpautumaan. Ikävä kyllä Ben on nykyään naimisissa.

Minä en juurikaan lue hömppää, mutta tämän yllätyksenä saadun arvostelukappaleen päätin säästellä kesälomalleni ja lukaista edes yhden hömppäkirjan tälle vuodelle. Mutta eihän hömpässä toki varsinaisesti mitään vikaa ole. Hömppä on helppolukuista kirjallisuutta, rentouttavaa ja viihdyttävää. Hömppäkirjassa voidaan käsitellä vaikeitakin aiheita, mutta yleensä kaikki kääntyy lopulta parhain päin. Perinteisimmäksi hömpäksi minä miellän kevyet, humoristiset ihmissuhderomskut, joissa käsitellään parisuhdesotkuja ja rakkaushuolia. Hömppäkirjoissa nautitaan samppanjaa ja vaahtokarkkeja, shoppaillaan vaatteita ja meikkejä, itketään menetetyn rakkauden perään ja juhlitaan ystävien kanssa. Hömppäkirjallisuuteen kuuluu koko joukko kliseitä, mutta kaikki hömppäromskut eivät suinkaan sovi samaan muottiin.

Mhairi McFarlanen Sinuun minä jäin on ehdottomasti hömppää. Kaksi ihmistä ja särkyneen sydämen tuska. Juoni etenee ennalta arvattavia polkuja eikä järisyttäviä yllätyksiä ei ole luvassa. Mutta ihan kaikkein höttöisintä hömppää McFarlane ei sentään tarjoile, vaan sekaan on ripoteltu mainioita oivalluksia ja huumorinkukkasia.

Minun kokemuksieni perusteella hömppäkirjojen henkilöhahmot työskentelevät usein toimittajina tai mainosalalla. Ja harmillisen monet heistä ovat tyytymättömiä työhönsä, suorastaan vihaavat työtään. McFarlanen esikoisromaani noudattaa näitä kliseitä. Rachel työskentelee toimittajana, Rachelin entinen kihlattu on graafisena suunnittelija markkinointiyrityksessä. Ben ja hänen vaimonsa ovat kumpikin asianajajia. Löytyykö hömppäkirjallisuudesta lainkaan roskakuskeja, muurareita tai haudankaivajia?!

Alun käynnistysvaikeuksien jälkeen lukaisin Sinuun minä jäin -romskun ihan vauhdikkaasti. Hömppäfania minusta ei vieläkään sukeutunut, mutta hömpälle on ehdottomasti aikansa ja paikkansa. Painan Mhairi McFarlanen nimen mieleeni, ehkäpä voisin lukea jotain häneltä taas ensi vuoden kesälomalla.

Englanninkielinen alkuteos You Had Me at Hello, 2012.
Suomentanut Hanna Arvonen.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 413 sivua.