Matt Haig: Huomioita neuroottiselta planeetalta

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Joskus minusta tuntuu siltä kuin pääni olisi tietokone, jossa on auki liian monta ikkunaa. Liikaa rojua työpöydällä.

Olen aiemmin lukenut brittikirjailija Matt Haigilta kaksi lasten- ja nuortenkirjaa, Poika nimeltä Joulu ja Tyttö joka pelasti joulun, sekä kuunnellut yhden äänikirjan, Kuinka aika pysäytetään. Olen pitänyt niin kovasti näistä kolmesta Haigin romaanista, että aion jatkossakin lukea hänen kirjojaan. Ja kun sitten sosiaalisessa mediassa alkoi vilahdella kuvia ja lainauksia Matt Haigin uusimmasta suomennetusta kirjasta Huomioita neuroottiselta planeetalta, tottahan toki minä kiinnostuin välittömästi. Haigista on kovaa vauhtia tulossa yksi lempikirjailijoistani, ja kirjan aihe on erittäin tärkeä, mielenkiintoinen.

Ahdistus- ja masennusjakson myötä Matt Haig alkoi miettiä, miten digitaalinen maailma aiheuttaa meille pahaa oloa. Tiedotusvälineet pauhaavat taukoamatta huonoja uutisia ja synkkiä uhkakuvia. Mainostajat vetoavat tunteisiimme ja ruokkivat painajaisiamme. Sosiaalisessa mediassa ihmiset kilpailevat paremmuudesta ja riitelevät jatkuvasti. Elämme ylikuormittuneessa ja stressaantuneessa tilassa, olemme tyytymättömiä ja ahdistuneita, vietämme liikaa aikaa netissä ja nukumme liian vähän.

Yhteiskuntamme toimii ympäri vuorokauden, mutta elimistömme eivät. Jonkin täytyy antaa periksi.

Huomioita neuroottiselta planeetalta on nopealukuinen esseekokoelma. Matt Haig ei syytä nettiä mielenterveysongelmistaan, eikä hän kaipaa takaisin pimeälle keskiajalle, mutta kirjoituksillaan hän haluaa herätellä meitä miettimään nykymenoa. Haig ei oikeastaan tarjoa kirjassaan mitään uusia oivalluksia, mutta hän sanoittaa hienosti minun omia ajatuksiani. Useamman kerran löysin itseni myhäilemästä ja nyökyttelemästä Haigin havainnoille.

Internet on tuonut ihmisten elämään paljon hyvää, mutta kaikki internetissä ei ole meille hyväksi. Ja kuten niin monessa muussakin asiassa ihmiselämässä, myös internetiä kannattaa käyttää kohtuudella. Älä juutu vänkäämään tuntemattomien kanssa, älä googlaa sairauden oireita ja diagnosoi sitä itselläsi, älä vertaile omaa elämääsi muiden kaunisteltuun some-imagoon. Tee asioita, jotka tuottavat sinulle iloa ja saavat sinut hyvälle tuulelle. Mieti, onko sinulle hyväksi valvoa lukemassa shokeraavia uutisia, vai olisiko sittenkin parempi laittaa kännykkä illalla ajoissa pois ja nukkua yönsä hyvin.

Matt Haig puhuu kirjassaan myös paljon luonnon tärkeydestä. Ei oikeastaan ole mikään ihme, jos koet ahdistusta ostoskeskuksessa tai muussa luonnottomassa betoniympäristössä. Ihminen tarvitsee ympärilleen tilaa, korkean taivaan, vihreitä puita, rauhoittavaa linnunlaulua. Siispä laita kännykkä pois ja mene ulos, katso taivaalle, kuljeskele metsässä. Keskity tähän hetkeen.

Kiitos arvostelukappaleesta Aula & Co:lle!

Englanninkielinen alkuteos Notes on a Nervous Planet, 2018.
Suomennos Sarianna Silvonen.
Kansi Sanna-Reeta Meilahti.
Kustantaja Aula & Co, 2019. 313 sivua.

Lisa Jewell: Sitten hän oli poissa

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Kaikki oli mennyttä, ikuisesti mennyttä. Jos hän voisi palata takaisin, suoristaa aikajanan kelaamalla sitä takaisin esiin kuin lankakerää, hän näkisi solmut, huomaisi vaaran merkit. Taaksepäin kelatessa kaikki oli itsestään selvää alusta asti, mutta silloin, kun hän ei tiennyt mistään mitään, hän ei ollut osannut aavistaa. Hän oli kävellyt luottavaisena suoraan sitä kohti.

Olen viisitoista vuotta sitten lukenut Lisa Jewelliltä kaksi romaania, Hyvät bileet ja Oikeenlaista kemiaa. Kepeää romanttista hömppää. Chick lit ei ole lempparini, joten unohdin kyseisen kirjailijan moneksi vuodeksi. Mutta nyt Lisa Jewell on yllättäen vaihtanut genreä ja minähän kiinnostuin välittömästi. Sitten hän oli poissa on hänen ensimmäinen psykologinen trillerinsä.

Jännärin päähenkilö on Laurel, joka on viimeiset kymmenen vuotta miettinyt, mitä hänen tyttärelleen tapahtui. 15-vuotias Ellie lähti kirjastoon ja katosi matkalla jäljettömiin. Lopulta Laurel yrittää jättää menneisyyden taakseen ja jatkaa omaa elämäänsä. Hän tapaa miehen ja rakastuu. Mutta miehen nuorimmainen tytär muistuttaa hämmästyttävän paljon Ellietä. Mitä Ellielle oikein tapahtui?

Lisa Jewellin Sitten hän oli poissa on kovin tutunomainen psykologinen trilleri. Monessa ajassa kulkeva tarina, kadonnut teinityttö, selvittämätön mysteeri. Mutta vaikka puitteissa on paljon tuttua, Sitten hän oli poissa on kuitenkin ihan omanlaisensa kertomus. En muista törmänneeni samanlaisiin juonikuvioihin aiemmin.

Hyvä psykologinen trilleri koukuttaa ja saa lukijan valvomaan illalla liian myöhään kirjaa ahmien. Vetävän ja tiivistunnelmaisen kerronnan lisäksi kaipaan moniulotteisia henkilöhahmoja ja kiinnostavia ihmisten välisiä suhteita. Vahvaa psykologista otetta, sävähdyttäviä juonenkäänteitä, kutkuttavia salaisuuksia. Painostavaa uhan tuntua ja tiivistyvää jännitystä. Ja tässä kaikessa Lisa Jewellin trilleri onnistuu ihan kelvollisesti vaikkakaan ei täydellisesti.

Sitten hän oli poissa kertoo koskettavan ja karmaisevan tarinan, jonka parissa viihdyin oikein mainiosti. Tyyli lipsahtaa hetkittäin ehkäpä liiankin viihteelliseksi, ja kirjaa olisi ehdottomasti voinut tiivistää, juonen kulkua jäntevöittää. Lukijalle on ripoteltu polun varrelle harmillisen selviä vihjeitä, joten yllätykset jäävät kovin vähiin. Mutta ei huono romaani, ei ollenkaan.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Englanninkielinen alkuteos Then She Was Gone, 2017.
Suomentanut Karoliina Timonen.
Kustantaja WSOY, 2019. 407 sivua.

Erin Kelly: Älä jää pimeään

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Lontoolaisen toimittajan Erin Kellyn psykologinen trilleri Älä jää pimeään on saanut runsaasti kehuja niin kirjablogeissa kuin myös somekanavissa. Minä liityn mukaan ylistyskuoroon. Vahvatunnelmainen trilleri sieppaa intensiivisesti mukaansa, eikä piinaavan jännittävä tarina ei jätä rauhaan ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu.

Monille psykologisille trillereille tyypilliseen tapaan Erin Kelly kuljettaa tarinaansa eteenpäin kahdessa eri ajassa, niin nykyhetkessä kuin myös menneisyydessä. Lukijalle selviää nopeasti, että Lauran ja Kitin nuoruudessa on tapahtunut jotain järisyttävää, jotain pahaa, joka luo yhä edelleen synkän varjonsa Lauran ja Kitin elämään.

Viisitoista vuotta sitten vastarakastuneet Laura ja Kit matkustivat festivaaleille Cornwalliin ihailemaan täydellistä auringonpimennystä, mutta pimennyksen väistyessä heidän elämänsä muuttui pysyvästi. Nyt nykyhetkessä on taas täydellisen auringonpimennyksen aika, Kit matkustaa Färsaarille ja viimeisillään raskaana oleva Laura jää kotiin murehtimaan. Mutta mitä menneisyydessä oikein tapahtui, miksi Laura ja Kit ovat eläneet kaikki nämä vuodet piilossa, mitä he pelkäävät?

Juoni on oikeastaan lopulta aika yksinkertainen. Mutta juju piileekin siinä, miten Erin Kelly tarinansa kertoo. Juoni avautuu lukijalle kiduttavan hitaasti, pieni pala kerrallaan. Koukkuja ja käänteitä mahtuu matkan varrelle niin paljon, että hitaahkosta edistymisestä huolimatta jännäri ei suinkaan ole pitkäveteinen ja tylsä. Osan käänteistä aavistelin ennakolta, mutta minut onnistuttiin myös ilahduttavasti yllättämään. Tällaisista psykologista trillereistä minä nautin!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos He Said / She Said, 2017.
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.
Kustantaja Gummerus, 2019. 486 sivua.

Elly Griffiths: Korppikuningas

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Eteinen on täynnä mustaa savua. Henkeään haukkoen hän kerää viimeiset voimansa ja heittäytyy ovea vasten. Silloin hän tajuaa, että se on lukittu ulkopuolelta.
Ja sillä hetkellä häntä alkaa pelottaa.

Arkeologi Ruth Galloway saa kirjeen, jossa hänen opiskeluaikainen ystävänsä Dan Golding paljastaa kenties löytäneensä Korppikuninkaan luut ja kertoo olevansa peloissaan. Kirjeen kirjoittamisen jälkeen Dan menehtyy tulipalossa kotitalossaan. Kirje saa Ruthin miettimään, oliko Danin hengen vaatinut tulipalo sittenkään onnettomuus vai halusiko joku tappaa miehen. Kesälomallaan Ruth päättää matkustaa pohjoiseen vilkaisemaan Danin arkeologista kaivausta.

Oi että, minä niin tykkään näistä Elly Griffithsin dekkareista! Onneksi Tammi on alkanut suomentaa sarjaa nopeassa tahdissa, aina yksi kirja keväällä ja yksi syksyllä. Parissa vuodessa on päästy jo viidenteen Ruth Galloway -kirjaan, syksyllä 2019 suomeksi julkaistaan kuudes. Aiemmin suomeksi ilmestyneet kirjat ovat Risteyskohdat, Januksen kivi, Jyrkänteen reunalla ja Käärmeen kirous.

Olen monesti hehkuttanut, kuinka kovasti pidän dekkarisarjoista. On niin ihanaa palata vanhojen tuttujen henkilöhahmojen seuraan, lukea heidän tuoreimpia kuulumisiaan, jännittää heidän puolestaan. Ja ihan erityisesti pidän luuarkeologi Ruth Gallowaysta. Hän on helposti samaistuttava, herttaisen inhimillinen ja hurmaavan epätäydellinen. Vaativan työn ja yksinhuoltajaäitiyden yhdistäminen ei ole helppoa, ja oman haasteensa elämään asettaa myös mutkikas suhde komisario Harry Nelsoniin. Ruthin ystäväpiiriin kuuluu monia hyviä tyyppejä, muun muassa violettiviittainen druidi Cathbad.

Korppikuninkaan tapahtumat eivät sijoitu vanhoihin tuttuihin maisemiin, Norfolkin karuun rannikkoseutuun, vaan nyt ollaan pohjoisemmassa, kauniissa Lythamissa ja Blackpoolin huvipuistokaupungissa sekä Pendlen mystisissä metsissä. Maisemanvaihdos tuo mukavaa vaihtelua ja virkistää. Välillä ollaan melko hyytävissäkin tunnelmissa, välillä leikitään rannalla ja lomaillaan. Kaiken kaikkiaan oikein mainiota dekkariviihdettä.

Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Englanninkielinen alkuteos Dying Fall, 2013.
Suomentanut Anna Kangasmaa.
Kustantaja Tammi, 2019. 372 sivua.
Kannen suunnitellut Markko Taina.

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Ranskanperuna tipahti Halin sormista syliin, mutta hän ei tuntunut huomaavan. Hän vain istui, luki ja luki uudelleen lyhyen kirjeen.

Harriet ”Hal” Westaway saa asianajotoimistosta kirjeen, jossa kerrotaan hänen isoäitinsä rouva Westawayn kuolleen. Kuolinpesän koko on huomattava, ja Hal on yksi testamentissa mainituista edunsaajista. Mutta kirje on selvästikin osoitettu väärälle henkilölle. Halin isovanhemmat ovat nimittäin kuolleet jo yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Halilla on murheenaan alati kasvava laskupino ja oven takana kolkuttelevat julmat velkojat. Eikä tarot-korteista ennustamalla ansaitse suurta tilipussia. Rahapulassa rypevä Hal näkee perinnössä tilaisuutensa päästä käsiksi rikkauksiin. Niinpä hän päättää yrittää uhkarohkeaa temppua ja huijata olevansa rouva Westawayn lapsenlapsi.

Mihin Hal oli oikein onnistunut sekaantumaan? Ja mitä hän oli käynnistänyt?

Brittikirjailija Ruth Warelta on suomennettu hieno joukko jännäreitä. Synkän metsän siimeksessä -kirjan tapahtumapaikkana toimii syrjäinen talo mäntymetsän keskellä. Nainen hytissä 10 kiidättää kärsimään piinaavasta ahtaanpaikankammosta luksusristeilijälle. Valhepeli kertoo neljän ystävyksen nuoruudessaan pelaamasta vaarallisesta pelistä. Ja nyt Ruth Warelta on saatu suomeksi jo neljäs psykologinen trilleri, joka kantaa nimeä Rouva Westaway on kuollut.

Ruth Waren trillerit tuntuvat jakavan lukijoita, mutta minä pidän suuresti hänen romaaneistaan. Tällaisille kevyille, viihdyttäville psykologisille jännäreille on ehdottomasti oma aikansa ja paikkansa. Kun työstressi puristaa päänupissa, on ihanaa heittäytyä koukuttavan kirjan tiukkaan syleilyyn ja uppoutua jännittävään tarinaan.

Rouva Westaway on kuollut on ehdottomasti tähänastisista Waren psykologisista trillereistä paras. Juonessa ei ole samanlaisia tyhjäkäyntiä ja toistoa kuin edellisissä kirjoissa, eikä tämä ole myöskään yhtä ennalta arvattava. Hal on sympaattinen päähenkilö, ränsistynyt kartano on synkeän tunnelmallinen tapahtumapaikka, sukusalaisuudet synnyttävät rätisevää sähköä ilmaan. Neljän tähden trilleri!

Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Englanninkielinen alkuteos The Death of Mrs Westaway, 2018.
Suomentanut Antti Saarilahti.
Kustantaja Otava, 2019. 399 sivua.

Fiona Barton: Lapsi

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Silloin huomaan kappaleen mittaisen uutisen vauvasta. ”Työmaalla lapsen ruumis”, siinä lukee. Vain muutama rivi siitä, että rakennustyömaalta Woolwichista on löydetty sylilapsen luuranko ja että poliisi tutkii asiaa. Luen tekstin kerran toisensa jälkeen. En käsitä sitä kunnolla, aivan kuin se olisi vierasta kieltä. Silti tiedän, mitä siinä sanotaan, ja ympärilleni alkaa kietoutua kauhu. Se puristaa ilman keuhkoistani. Tekee hengittämisen vaikeaksi.

Vuosi sitten sain nauttia Fiona Bartonin esikoisromaanista Leski, ja nyt lukuvuoroon pääsi brittikirjailijan toinen psykologinen trilleri Lapsi. Molemmissa kirjoissa on keskiössä lapsi, molemmissa kirjoissa on mukana toimittaja Kate Waters. Kirjoissa on havaittavissa samanlaista kaavaa ja monia yhtäläisyyksiä, mutta eivät nämä psykologiset trillerit sentään täysin toistensa kopioita ole.

Lapsi-romaanin päähenkilöinä on kolme naista, joista jokainen sattuu huomaamaan sanomalehdestä pienen uutisen. Rakennustyömaalta on löytynyt vauvan ruumis. Katen toimittajan vaistot heräävät, hän päättää nuuskia tapausta tarkemmin. Emma kauhistuu, hän pelkää varjelemansa salaisuuden putkahtavan päivänvaloon. Angela suree vuosikymmeniä sitten menettämäänsä vauvaa.

Tarinaa seurataan pääasiassa näiden kolmen naisen silmin. Kate saa suurimman roolin, mutta muillakin naisilla on oma tärkeä osansa tarinassa. Katen, Emman ja Angelan lisäksi kirjassa vilahtelee vielä pari muutakin kertojaääntä, muun muassa Emman äiti Jude. Luvut ovat lyhyitä, mutta monesti Kate pääsee ääneen useamman luvun ajaksi.

Fiona Bartonin molemmat psykologiset trillerit ovat olleet nopealukuisia ja koukuttavia, mutta Lapsi jää valitettavasti Lesken varjoon. Leski on näistä kahdesta ehdottomasti jännittävämpi ja psykologisempi. Lapsi seurailee ennalta arvattavia polkuja, ja jo ennen kirjan puoliväliä aavistelin loppuratkaisun oikein. Mutta vaikka en saanutkaan kokea piinaavaa jännitystä enkä yllätyksellisiä juonenkäänteitä, viihdyin silti Lapsen seurassa.

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Englanninkielinen alkuteos The Child, 2017.
Suomentanut Pirkko Biström.
Kustantaja Bazar, 2019. 429 sivua.

Kate Quinn: Koodinimi Alice

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Lukuromaani on terminä vähän hankala, koska ensinnäkin sille ei taida olla olemassa mitään virallista määritelmää ja toiseksi sitä tunnutaan usein pidettävän vähättelevänä sanana. Eräiden mielestä lähes kaikki romaanit ovat lukuromaaneja, toiset eivät käytä kyseistä termiä koskaan. Minun oman määritelmäni mukaan lukuromaani on viihdyttävä ja mukaansatempaava, hyvin kirjoitettu ja helppolukuinen. Juoni on monitasoinen. Lukuromaani voi pitää sisällään romantiikkaa, mutta lukuromaani ei ole liian höttöinen ja siirappinen. Lukuromaanissa on sopivasti jännitettä ja jännitystä, mutta puistattavan raaka dekkari tai vauhdikas trilleri eivät voi olla lukuromaaneja. Usein lukuromaanissa liikutaan menneisyydessä mutta ei aina. Lukuromaani on kiehtova ja lumoava, koukuttava ja vangitseva.

Yhdysvaltalaisen Kate Quinnin ensimmäinen suomennettu romaani Koodinimi Alice herätti kiinnostukseni. Tämä historiallinen lukuromaani on kai ollut jonkinlainen menestys maailmalla, eikä Koodinimi Alice ole täällä Suomessakaan saanut ollenkaan hullumpia arvosteluja. Toisinaan on ihanaa uppoutua hyvän lukuromaanin syleilyyn, ja joululomani loppupuolella päätin heittäytyä Koodinimi Alicen vietäväksi. Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Ranska. Sinne Eve lähtisi työskentelemään vakoojana. Vakoojana, hän ajatteli tunnustellen ajatusta kuin lapsi tunnustelee irronneen hampaan jättämää koloa. Hänen vatsassaan lepattivat perhoset, osittain hermostuksesta, osittain innostuksesta. Minusta tulee vakooja Ranskassa.

Vuonna 1915 kaksikymmentäkaksivuotias Evelyn Gardner työskentelee lakiasiaintoimistossa Lontoossa, turvassa ensimmäisen maailmansodan taisteluilta. Eve haluaisi olla taistelemassa rintamalla saksalaisia vastaan, mutta naista ei huolita sotilaaksi ja änkyttämisen takia häneltä on evätty pääsy tukijoukkoihin. Kun kielitaitoiselle Evelle sitten yllättäen tarjotaan mahdollisuutta liittyä palvelukseen vakoojana, hän on haltioissaan. Eve lähtee Ranskaan, jossa häntä kouluttaa taitava vakoojien kuningatar Alice Dubois, lempinimeltään Lili. Naisvakoojien verkosto tekee tärkeää työtä. Kunnes petos hajottaa Alicen verkoston.

Vuonna 1947 yhdeksäntoistavuotias matematiikan opiskelija Charlotte St. Clair matkustaa äitinsä kanssa Yhdysvalloista Eurooppaan. Naimaton Charlie on raskaana. Hänelle on varattu aika klinikalta, jossa pikku ongelma hoidettaisiin pois päiväjärjestyksestä. Kesken matkan Charlie kuitenkin livistää englantilaisesta hotellista ja lähtee selvittämään rakkaan serkkunsa kohtaloa. Rose oli neljä vuotta aiemmin toisen maailmansodan aikana kadonnut jäljettömiin, mutta Charlie toivoo hänen olevan yhä elossa.

Charlien ja Even tiet kohtaavat lontoolaisessa asunnossa. Viisikymppinen Eve on alkoholisoitunut ja katkera erakko, joka ei katso hyvällä Charlien tuppautumista kotiinsa. Eräs Charlien lausuma nimi saa Even kuitenkin suhtautumaan nuoreen naiseen suopeammin. Charlie ja Eve sekä Even autonkuljettaja lähtevät yhdessä etsimään totuutta.

Se ei ollut ollut painajaista. Olin nukkunut, olin herännyt, ja se oli totta. Painajaisia ei ollut ollut, vain todellista kauhua. Silmiäni kirveli, mutta kyyneleitä ei enää ollut jäljellä.

Kirjoitin bloggaukseni alussa olevan kappaleen lukuromaanin määritelmästä ennen kuin aloin lukea tätä Kate Quinnin Koodinimeä Alicea. Ilokseni huomasin, että samat sanat sopivat täysin tähänkin romaaniin. Viihdyttävää, helppolukuista, kiehtovaa, vangitsevaa. Vahvoja, rohkeita, älykkäitä naisia etsimässä totuutta. Sotaa ja vakoojia. Draamaa ja jännitystä. Ripaus romantiikkaa ja seksiä.

Lähes kuusisataa sivua on paljon, mutta Kate Quinn on kirjoittanut runsaasti täytettä kirjansa kansien väliin. Tosin vuoteen 1947 sijoittuva tarina kaipaisi paikoitellen pientä terävöittämistä, ja vuoden 1915 pätkät ovat ehdottomasti romaanin parasta antia. Koodinimi Alice ei kuitenkaan merkittävästi laahaa joutokäynnillä mutta ei myöskään aiheuta lukijalleen ähkyä. Mukaansatempaavuudesta kertonee jotain se, että minä, joka en ole viikkokausiin päässyt nauttimaan kunnon lukuflow’sta, ahmin tätä isoina annoksina kerrallaan enkä olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni.

Koodinimi Alice ei pidä sisällään pelkkää keksittyä tarinointia, vaan kirja perustuu osaksi ihan todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Kirjan lopussa Kate Quinn kertoo kirjansa taustoista. Yllättävän iso osa kirjan tapahtumista on oikeasti tapahtunut, vaikkakin Quinn on toki ottanut kirjallisia vapauksia ja sovittanut kohtaukset tarinaansa sopiviksi. Vakoojien kuningatar Alice Dubois, oikealta nimeltään Louise de Bettignies, on tehnyt tärkeää työtä ensimmäisessä maailmansodassa, ja muutama muukin henkilöhahmo perustuu todelliseen henkilöön.

Ja pieni varoituksen sana. Vaikka Koodinimi Alice ei vie lukijaa suoraan sodan keskelle tykkitulitukseen ja juoksuhautoihin, ei vakoojien elämä suinkaan helppoa ollut. Kylmyys ja nälkä olivat vakoojien pienin murhe. Kate Quinn ei kaunistele ja silottele, ja kirja pitää sisällään muutamia hätkähdyttävän rankkoja kohtauksia. Kunpa maailmassa ei käytäisi enää koskaan yhtäkään sotaa.

Englanninkielinen alkuteos The Alice Network, 2017.
Suomentanut Päivi Paju.
Kustantaja HarperCollins, 2018. 574 sivua.

Elly Griffiths: Käärmeen kirous

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

King’s Lynnistä rakennustyömaalta löytyy keskiaikaisen kirkon perustukset sekä ruumisarkku, jonka arvellaan pitävän sisällään 1300-luvulla eläneen piispan jäännökset. Arkku on tarkoitus avata museossa juhlallisesti arvovieraiden katseiden alla. Arkeologi Ruth Galloway saapuu haudanhiljaiseen museoon hyvissä ajoin. Ja kauhukseen löytää arkun vierestä tutun kuraattorin yhä lämpimän ruumiin.

Kuraattorin työpöydän lukitussa laatikossa on nippu nimettömiä uhkauskirjeitä. Museota on vaadittu palauttamaan sen hallussa olevat aboriginaalien pääkallot, jotta ne voitaisiin haudata esivanhempiensa maahan Australiaan. Tai muuten Suuren Käärmeen kirous lankeaa museon ylle ja aiheuttaa suunnatonta huonoa onnea.

Käärme on suurempi kuin taivas, suurempi kuin maa. Mutta samalla se on niin pieni, että se pääsee korvanjuureen kuiskaamaan: ”Sinä kuolet.”

Yöpöydälläni kirjapinossa on odottamassa vielä jokunen syksyn kirja, jotka yritän saada luetuksi ennen kevään uutuuksia. Yksi syksyn odotetuimmista dekkareista on minulle ollut tämä Elly Griffithsin Käärmeen kirous. Erinomaisesta Ruth Galloway -sarjasta on aiemmin suomeksi ilmestynyt Risteyskohdat, Januksen kivi ja Jyrkänteen reunalla. Kiitokset taas arvostelukappaleesta Tammelle!

Rakastan tätä Elly Griffithsin dekkarisarjaa! On ihanaa palata Norfolkin karuihin rannikkomaisemiin vanhojen tuttujen henkilöhahmojen seuraan, lukea heidän tuoreimpia kuulumisiaan, jännittää heidän puolestaan. Luuarkeologi Ruth Galloway on sympaattinen päähenkilö, ihastuttavan inhimillinen ja sopivan epätäydellinen mutta ei kuitenkaan holtiton sählääjä. Komisario Harry Nelson on oikeudenmukainen poliisi, jonka ajotavat herättävät muissa huolta. Ruthin ja Nelsonin mutkikas suhde on muuttunut entistäkin hankalammaksi, eivätkä he tällä kertaa juurikaan tee yhteistyötä.

Käärmeen kirous jatkaa samalla linjalla kuin aiemmat Ruth Galloway -dekkarit. Juoni on kiehtova ja koukuttava, mutta jännitys ei tiivisty liian tiheäksi. Henkilöhahmoissa ja heidän välisissään suhteissa on sopivasti särmää ja säröjä. Lopun käänteissä on jossain määrin ennalta-arvattavuutta, mutta Elly Griffiths onnistuu myös mukavasti yllättämään lukijansa.

Muutamia seikkoja pidin epäuskottavana. Yksivuotias lapsi kaipailee jatkuvasti vierelleen isää ja nimittää jokaista vastaantulevaa miestä isäkseen, vaikka lapsella ei ole koskaan ollut isää eikä siis kokemusta asiasta. Lapsi myös nukkuu hämmästyttävän paljon, eivätkä Elly Griffithsin maalailemat kuvat yksinhuoltajan arjesta tunnu ihan kaikilta osin uskottavilta. Onnellisesti avioliitossa olevat pettävät puolisoitaan hämmästyttävän kevyesti, ja fiksut aikuiset ihmiset tekevät kaikenlaista muutakin typerää. Mutta no, pieni höttöisyys tälle kirjasarjalle sallittakoon.

Englanninkielinen alkuteos A Room Full of Bones, 2012.
Suomentanut Anna Lönnroth. Kustantaja Tammi, 2018. 331 sivua.
Kannen suunnitellut Markko Taina.

Clare Mackintosh: Anna minun olla

Kuolema ei pue minua. Kannan sitä kuin lainatakkia, se luisuu olkapäiltäni ja laahaa maassa. Se huonosti istuva ja epämukava.

Anna on pienen tyttövauvan äiti. Mutta äitiyden iloon ja onneen sekoittuu tuskaa ja surua. Annan on vaikea hyväksyä vanhempiensa, erityisesti äitinsä, kuolemaa. Puolitoista vuotta sitten Annan isä heittäytyi alas jyrkänteeltä mereen. Seitsemän kuukauden kuluttua Annan äiti seurasi miehensä esimerkkiä. Kuolemansyyntutkinnassa molemmat tapaukset todettiin itsemurhiksi.

Äitinsä kuoleman vuosipäivänä Anna saa kortin, jossa on koneella kirjoitettu teksti: ”Itsemurhako? Mieti vähän.” Kortin myötä Anna vakuuttuu siitä, että hänen vanhempiensa kuolemat eivät todellakaan olleet itsemurhia, vaan heidät murhattiin. Anna ottaa yhteyttä poliisiin ja alkaa penkoa asioita. Mutta pitäisikö salaisuuksien antaa pysyä piilossa?

Olit valmis kuolemaan minun vuokseni, ja sillä hetkellä ajattelin, että minäkin voisin kuolla sinun vuoksesi.
En vain tullut koskaan ajatelleeksi, että kummankaan meistä tarvitsisi oikeasti tehdä sitä.

Clare Mackintoshin esikoisromaani Annoin sinun mennä iski suoraan jokaisen äidin pahimpaan pelkoon. Mackintoshin toinen psykologinen trilleri Minä näen sinut muistutti meitä naisia tuttujen rutiinien hyytävistä vaaroista. Mackintoshin kolmas trilleri Anna minun olla ei ilahduttavasti ole edeltäjiensä kopio, vaan tällä kertaa käsitellään omien vanhempien menetyksestä koituvaa surua ja pengotaan perheen salaisuuksia.

Ensimmäisten kymmenien sivujen aikana ehdin jo tuomita Mackintoshin uusimman latteaksi. Anna minun olla tuntuu paljastavan salaisuutensa heti alussa. Surkeana pohdiskelin, onko trilleritaituri Mackintosh todellakin valinnut näin yllätyksettömän tien ja räväyttänyt salaisuudet lukijalle heti alkumetreille. Mutta ehei, huoli pois, kyllä Mackintosh tälläkin kertaa yllättää lukijansa. Jopa useampaan kertaan.

Kun marraskuun harmaus vetää mieltä matalaksi eikä oikein mikään huvittaisi, Clare Mackintoshin psykologiset trillerit ovat mitä parhainta luettavaa. Mackintosh osaa kirjoittaa huikean vangitsevia ja vetäviä trillereitä. Sivut kääntyilevät kuin itsestään, kirjaa ei malttaisi laskea käsistään. Taitavasti punottua juonenkuljetusta, odottamattomia käänteitä ja sopivasti jännitystä. Mahtavaa!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos Let Me Lie, 2018.
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.
Kustantaja Gummerus, 2018. 438 sivua.

Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi

Kirjasyksyn sato on tänä vuonna ollut erinomaista ja tarjonnut minulle lukuisia kiinnostavia uutuuksia. Yöpöydälläni notkuu toinen toistaan houkuttelevampia romaaneja, jotka kaikki haluaisin lukea nyt heti. Voihan valintojen vaikeudet! Mutta tällä kertaa valinnan tekeminen oli helppoa, koska kaipasin tähän väliin luettavakseni jotain vähän kepeämpää. Kirjapinon päällisimmäisenä huhuili Alan Bradleyn mainion Flavia de Luce -sarjan yhdeksäs osa nimeltä On hieno paikka haudan povi. Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Englannin maaseudulla Buckshawin kartanossa asusteleva de Lucen perhe ei ole jouluisen tragedian jälkeen enää entisellään. Kaksitoistavuotias Flavia on isosiskojensa kanssa jatkuvasti napit vastakkain, pahemmin kuin koskaan aiemmin. Tyrannimaisen Felicity-tädin päsmäröinti vain pahentaa tilannetta entisestään.

Eräänä kauniina kesäpäivänä perheen uskollinen palvelija Dogger pakkaa eväskorit veneeseen ja vie de Lucen siskokset rauhalliselle jokiretkelle raikkaaseen ulkoilmaan. Matkan varrella Flavia pääsee ihailemaan kuuluisan myrkyttäjäpapin kirkkoa. Flavia riiputtaa kättään veneen laidan yli ja miettii myrkkyjen saloja, kun yllättäen jokin vedessä hipaisee hänen sormiaan. Ihmisruumis.

Minulle ruumis, jota ei ole tutkittu, on tarina jota ei ole kerrottu: tiiviiksi puristettu tarinapallo, joka suorastaan vaatii tulla puretuksi aina viimeiseen langanpäähän asti.

Sinnikäs harrastelijasalapoliisi ja taitava kotikemisti Flavia de Luce on vauhdissa jälleen. Synkeähkösti käynnistynyt tarina tarjoilee onneksi nopeasti ruumiin, joten kaksitoistavuotias Flavia pääsee unohtamaan murheensä ja uppoutumaan kiintoisaan tutkintaan yhdessä Doggerin kanssa. Välillä uskottavuuden rajat natisevat, mutta kylmähermoisen Flavian seikkailut ja taitavasti kirjoitettu kertomus vievät mukanaan. Kääntäjä Maija Heikinheimo on jälleen kerran tehnyt hienoa työtä suomennoksen kanssa.

On hieno paikka haudan povi on ehdottomasti yksi parhaimmista Flavia-dekkareista. Flavia de Luce on mukavasti kypsynyt, eikä hän tuhlaile aikaansa enää samanlaisiin harkitsemattomiin lapsellisuuksiin kuin ensimmäisissä kirjoissa. Hän on myös hellämielisempi ja kärsivällisempi. Flavia lähentyy perheen palvelijan kanssa, ja tässä kirjassa Dogger saa ilahduttavasti aiempaa isomman roolin.

Suosittelen lukemaan Flavia de Luce -dekkarit ilmestymisjärjestyksessä, aloittaen ensimmäisestä nimeltä Piiraan maku makea. Jokaisessa yhdeksässä kirjassa Flavialla on pureskeltavana visainen rikospähkinä, mutta siinä sivussa Flavian yksityiselämässä on ehtinyt tapahtua monenmoista. Suvun salaisuuksia on paljastettu, sisarusten elämä on mullistunut moneen kertaan. Ja luulenpa, että lisää myllerryksiä on luvassa jatkossakin, kun sarjan kymmenes osa julkaistaan toukokuussa suomeksi.

Englanninkielinen alkuteos The Grave’s a Fine and Private Place, 2018.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2018. 397 sivua.