Clare Mackintosh: Anna minun olla

IMG_20181112_182238_832.jpg

Kuolema ei pue minua. Kannan sitä kuin lainatakkia, se luisuu olkapäiltäni ja laahaa maassa. Se huonosti istuva ja epämukava.

Anna on pienen tyttövauvan äiti. Mutta äitiyden iloon ja onneen sekoittuu tuskaa ja surua. Annan on vaikea hyväksyä vanhempiensa, erityisesti äitinsä, kuolemaa. Puolitoista vuotta sitten Annan isä heittäytyi alas jyrkänteeltä mereen. Seitsemän kuukauden kuluttua Annan äiti seurasi miehensä esimerkkiä. Kuolemansyyntutkinnassa molemmat tapaukset todettiin itsemurhiksi.

Äitinsä kuoleman vuosipäivänä Anna saa kortin, jossa on koneella kirjoitettu teksti: ”Itsemurhako? Mieti vähän.” Kortin myötä Anna vakuuttuu siitä, että hänen vanhempiensa kuolemat eivät todellakaan olleet itsemurhia, vaan heidät murhattiin. Anna ottaa yhteyttä poliisiin ja alkaa penkoa asioita. Mutta pitäisikö salaisuuksien antaa pysyä piilossa?

Olit valmis kuolemaan minun vuokseni, ja sillä hetkellä ajattelin, että minäkin voisin kuolla sinun vuoksesi.
En vain tullut koskaan ajatelleeksi, että kummankaan meistä tarvitsisi oikeasti tehdä sitä.

Clare Mackintoshin esikoisromaani Annoin sinun mennä iski suoraan jokaisen äidin pahimpaan pelkoon. Mackintoshin toinen psykologinen trilleri Minä näen sinut muistutti meitä naisia tuttujen rutiinien hyytävistä vaaroista. Mackintoshin kolmas trilleri Anna minun olla ei ilahduttavasti ole edeltäjiensä kopio, vaan tällä kertaa käsitellään omien vanhempien menetyksestä koituvaa surua ja pengotaan perheen salaisuuksia.

Ensimmäisten kymmenien sivujen aikana ehdin jo tuomita Mackintoshin uusimman latteaksi. Anna minun olla tuntuu paljastavan salaisuutensa heti alussa. Surkeana pohdiskelin, onko trilleritaituri Mackintosh todellakin valinnut näin yllätyksettömän tien ja räväyttänyt salaisuudet lukijalle heti alkumetreille. Mutta ehei, huoli pois, kyllä Mackintosh tälläkin kertaa yllättää lukijansa. Jopa useampaan kertaan.

Kun marraskuun harmaus vetää mieltä matalaksi eikä oikein mikään huvittaisi, Clare Mackintoshin psykologiset trillerit ovat mitä parhainta luettavaa. Mackintosh osaa kirjoittaa huikean vangitsevia ja vetäviä trillereitä. Sivut kääntyilevät kuin itsestään, kirjaa ei malttaisi laskea käsistään. Taitavasti punottua juonenkuljetusta, odottamattomia käänteitä ja sopivasti jännitystä. Mahtavaa!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos Let Me Lie, 2018.
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.
Kustantaja Gummerus, 2018. 438 sivua.

Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi

IMG_20181030_102630_826.jpg

Kirjasyksyn sato on tänä vuonna ollut erinomaista ja tarjonnut minulle lukuisia kiinnostavia uutuuksia. Yöpöydälläni notkuu toinen toistaan houkuttelevampia romaaneja, jotka kaikki haluaisin lukea nyt heti. Voihan valintojen vaikeudet! Mutta tällä kertaa valinnan tekeminen oli helppoa, koska kaipasin tähän väliin luettavakseni jotain vähän kepeämpää. Kirjapinon päällisimmäisenä huhuili Alan Bradleyn mainion Flavia de Luce -sarjan yhdeksäs osa nimeltä On hieno paikka haudan povi. Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Englannin maaseudulla Buckshawin kartanossa asusteleva de Lucen perhe ei ole jouluisen tragedian jälkeen enää entisellään. Kaksitoistavuotias Flavia on isosiskojensa kanssa jatkuvasti napit vastakkain, pahemmin kuin koskaan aiemmin. Tyrannimaisen Felicity-tädin päsmäröinti vain pahentaa tilannetta entisestään.

Eräänä kauniina kesäpäivänä perheen uskollinen palvelija Dogger pakkaa eväskorit veneeseen ja vie de Lucen siskokset rauhalliselle jokiretkelle raikkaaseen ulkoilmaan. Matkan varrella Flavia pääsee ihailemaan kuuluisan myrkyttäjäpapin kirkkoa. Flavia riiputtaa kättään veneen laidan yli ja miettii myrkkyjen saloja, kun yllättäen jokin vedessä hipaisee hänen sormiaan. Ihmisruumis.

Minulle ruumis, jota ei ole tutkittu, on tarina jota ei ole kerrottu: tiiviiksi puristettu tarinapallo, joka suorastaan vaatii tulla puretuksi aina viimeiseen langanpäähän asti.

Sinnikäs harrastelijasalapoliisi ja taitava kotikemisti Flavia de Luce on vauhdissa jälleen. Synkeähkösti käynnistynyt tarina tarjoilee onneksi nopeasti ruumiin, joten kaksitoistavuotias Flavia pääsee unohtamaan murheensä ja uppoutumaan kiintoisaan tutkintaan yhdessä Doggerin kanssa. Välillä uskottavuuden rajat natisevat, mutta kylmähermoisen Flavian seikkailut ja taitavasti kirjoitettu kertomus vievät mukanaan. Kääntäjä Maija Heikinheimo on jälleen kerran tehnyt hienoa työtä suomennoksen kanssa.

On hieno paikka haudan povi on ehdottomasti yksi parhaimmista Flavia-dekkareista. Flavia de Luce on mukavasti kypsynyt, eikä hän tuhlaile aikaansa enää samanlaisiin harkitsemattomiin lapsellisuuksiin kuin ensimmäisissä kirjoissa. Hän on myös hellämielisempi ja kärsivällisempi. Flavia lähentyy perheen palvelijan kanssa, ja tässä kirjassa Dogger saa ilahduttavasti aiempaa isomman roolin.

Suosittelen lukemaan Flavia de Luce -dekkarit ilmestymisjärjestyksessä, aloittaen ensimmäisestä nimeltä Piiraan maku makea. Jokaisessa yhdeksässä kirjassa Flavialla on pureskeltavana visainen rikospähkinä, mutta siinä sivussa Flavian yksityiselämässä on ehtinyt tapahtua monenmoista. Suvun salaisuuksia on paljastettu, sisarusten elämä on mullistunut moneen kertaan. Ja luulenpa, että lisää myllerryksiä on luvassa jatkossakin, kun sarjan kymmenes osa julkaistaan toukokuussa suomeksi.

Englanninkielinen alkuteos The Grave’s a Fine and Private Place, 2018.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2018. 397 sivua.

Daniel Cole: Marionetti

IMG_20181024_193041_268.jpg

Entä jos Jumala on olemassa?
Entä jos on taivas?
Entä jos on helvetti?
Ja entä jos… ihan vain jos… entä jos me kaikki olemme jo siellä?

Emily Baxter on Räsynukke-murhien jälkeen saanut ylennyksen rikosylikomisarioksi. Yhtenä joulukuisena iltana Lontoossa hänen toimistoonsa marssivat erikoisagentit Elliot Curtis FBI:stä ja Damien Rouche CIA:sta. Kaksikko pyytää maineikkaalta Emily Baxterilta virka-apua. New Yorkissa on löydetty ruumis, rinnassaan sana ”syötti”, ja kaiken lisäksi uhri on Baxterin entisen työparin nimikaima. Emily Baxter ei erityisemmin kiinnostu amerikkalaisten jutusta ja kuittaa sen taas yhdeksi kopiomurhaksi. Mutta kun lontoolaisessa vankilassa iskee murhaaja, jonka rinnasta itsemurhan jälkeen löydetään sana ”nukke”, Baxter joutuu yrittämään yhteistyötä agenttien kanssa. Samankaltaisia murhatapauksia tulee lisää New Yorkissa ja Lontoossa, uhrilla aina rinnassaan sana ”syötti” ja itsemurhan tehneellä murhaajalla ”nukke”. Mutta keneen Baxter voi luottaa? Kuka on kammottavien marionettimurhien takana oleva nukkemestari?

Viime vuonna meillä oli Räsynukke. Ja nyt pirullista jännitystä tarjoaa Marionetti, jossa viitataan useaan kertaan Räsynukke-kirjan tapahtumiin. Suosittelen siis lukemaan dekkarit ilmestymisjärjestyksessä. Minä jouduin kesken Marionetin lukemisen hakemaan kirjahyllystäni Räsynuken ja palauttelemaan menneitä tapahtumia mieleeni, olin nimittäin onnistunut unohtamaan Räsynuken lopun käänteet.

Daniel Colen Marionetti jatkaa edeltäjänsä Räsynuken viitoittamia polkuja. Tarjolla on siis tälläkin kertaa hermoja raastavaa sarjamurhaajajahtia, hurjia tilanteita ja hykerryttävää sysimustaa huumoria. Myös toivotonta lohduttomuutta ja synkkää surua. Murhat ovat kammottavan hirveitä, mutta onneksi Daniel Cole säästelee lukijoitaan eikä takerru liiaksi iljettäviin yksityiskohtiin.

Mutta aivan yhtä koukuttava Marionetti ei ole kuin Räsynukke. En tiedä, oliko vika lukijan vireystasossa, mutta koin Marionetin jossain määrin sekavaksi. Henkilöhahmoja on aivan liikaa, uusia nimiä heitellään oikealta ja vasemmalta, enkä pysynyt joka hetki kärryillä siitä, kuka kukin on. Paikoissakin menin välillä sekaisin, kun New Yorkista reissataan Lontooseen ja takaisin.

Marionetin loppu saa odottamaan ja toivomaan dekkarisarjalle jatkoa. Ja jatkoa onkin tulossa, sillä Daniel Cole on kaavaillut kirjasarjasta kolmiosaista. Siispä seuraava kirja olisi trilogian päättävä romaani. Kun ensimmäinen osa oli nimeltään Räsynukke ja toinen Marionetti, niin minkäköhän nukkehahmon kolmas osa saa nimekseen?!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos Hangman, 2018.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja Gummerus, 2018. 431 sivua.

C. J. Tudor: Liitu-ukko

IMG_20181018_180428_767.jpg

Lastenkeinun vaimea kitinä, varhaisaamun pureva kylmyys, liitupiirroksen terävät valkoiset viivat mustassa asfaltissa. Taas uusi viesti. Mutta tällä kertaa erilainen. Piirroksessa ei ollut liitu-ukkoa… vaan jotain muuta.

Vuonna 1986 kaksitoistavuotias Eddie viettää paljon aikaa kavereidensa kanssa. He piirtelevät liiduilla tikku-ukkoja ja jättävät näin toisilleen salaisia viestejä. Mutta pian kaverukset kyllästyvät riipustelemaan liiduilla. Liitu-ukkopiirroksia ilmestyy silti ympäri kaupunkia, eivätkä nämä liitu-ukot lupaa koskaan mitään hyvää. Ja lopulta yksi piirros johdattaa heidät murhapaikalle.

Vuonna 2016 nelikymppinen Eddie työskentelee äidinkielen opettajana, asustaa talossaan yhdessä vuokralaisen kanssa ja käyttää liikaa alkoholia. Eräänä päivänä Eddie saa kirjeen, jossa on piirros tikku-ukosta ja pala valkoista liitua. Eddien muutkin kaverit ovat saaneet samanlaisen piirroksen. Ja kun yksi heistä kuolee, Eddie päättää selvittää, mitä kolmekymmentä vuotta todella sitten tapahtui.

Ehkä todellakin on aika palata muistojen tielle. Se vain ei ole mikään auringossa kylpevä tie, jonka varressa on pelkkiä lämpimiä muistoja. Minun reittini on synkkä, ja se on täynnä valheita, salaisuuksia ja arvaamattomia kuoppia.
Ja tien varrella on liitu-ukkoja.

Englantilaisen C. J. Tudorin esikoisromaani Liitu-ukko on niittänyt laajalti kehuja, ja kirjan oikeudet on ehditty kaupata jo peräti neljäänkymmeneen maahan. Ehdottomasti minäkin halusin kokea tämän suitsutetun trilleritapauksen ja niinpä käynnistin syyslomani karmaisevan Liitu-ukon seurassa. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Liitu-ukon kannessa tätä mainostetaan vuoden pelottavimmaksi kirjaksi. Olen tänä vuonna lukenut hyytävämpiäkin trillereitä, mutta jännittävä, yllättävä ja koukuttava tämä ehdottomasti on. Psykologista jännitystä ja puistattavia kauhuviboja. Jokainen luku pitää sisällään herkullisia koukkuja, jotka saavat lukijan ahmimaan kirjaa malttamattomana eteenpäin, jopa kotitöiden ja yöunien kustannuksella.

Jännittävien ja yllättävien juonenkäänteiden lisäksi pidän Liitu-ukossa todella siitä, miten elävästi ja vahvasti esikoiskirjailija C. J. Tudor kuvailee tapahtumia. Kaksitoistavuotiaiden kaveruksien elämää, nelikymppisen miehen ja hänen nuoren vuokralaisensa välistä suhdetta, vanhojen kavereiden keskinäisiä kaunoja. Traagisia muistoja. Pelottavia unia, joista ei ihan aina tiedä, ovatko ne pelkkiä todellisen tuntuisia valveunia vai tapahtuvatko ne sittenkin oikeasti. Uhkia ja pelkoja.

Mikäli haluaa lukea vuoden pelottavimman kirjan, C. J. Tudorin Liitu-ukko kannattaa ehkäpä jättää väliin. Mutta mikäli kaipaa luettavakseen vangitsevan psykologisen trillerin ja ahmittavan lukusukkulan täynnä juonenkäänteitä ja cliffhangereita, Liitu-ukko on oivallinen valinta. Ja kirjan loppu on ehdottomasti yksi vuoden parhaimmista.

Englanninkielinen alkuteos The Chalk Man, 2018.
Suomentanut Raimo Salminen.
Kustantaja WSOY, 2018. 426 sivua.

Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä

IMG_20181012_171041_094.jpg

Andrew Michael Hurleyn esikoisromaani Hylätty ranta oli mieleenpainuva romaani, sopivasti mystinen ja synkkäsävyinen. Jäin odottelemaan brittikirjailijalta lisää, ja kesäkuussa odotukseni palkittiin, kun suomeksi ilmestyi Paholaisen päivä. Mutta luettavakseni otin kirjan vasta nyt lokakuussa halloweenin kynnyksellä. Pyrin yleensä lukemaan arvostelukappaleet suurin piirtein saapumisjärjestyksessä, mutta Paholaisen päivä hautautui kirjapinon uumeniin ja joutui odottelemaan lukuvuoroaan epäreilun pitkään. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle ja suuret pahoitteluni bloggauksen viivästymisestä!

Laaksossa kaikkien juttujen täytyy alkaa Paholaisella.

Eräänä syksynä yli sata vuotta sitten Paholainen saapui kiusaamaan Endlandsin laakson asukkaita. Vanha Kehno pujahti alas laaksoon lammaslauman mukana, nostatti laakson ylle sankan lumipyryn, tappoi eläimiä ja ihmisiä. Tapauksesta kerrotaan yhä tänäkin päivänä puistattavia tarinoita, ja lokakuun lopulla Endlandsissa vietetään jokavuotista Paholaisen päivää. Vanhat perinteet ja rituaalit varmistavat, että laakson asukkaat ovat turvassa Paholaiselta tänäkin vuonna.

John on saapunut kotiseudulleen Endlandsiin yhdessä raskaana olevan vaimonsa Katherinen kanssa. Johnin isoisä, Ukko, on yllättäen kuollut, ja tiedossa on hautajaiset. John elättelee toiveita muutosta lapsuutensa maisemiin, mutta hänen tuore vaimonsa ei ole järin ihastunut Endlandsiin. Ränsistyneitä taloja, läpipääsemättömiä ryteikköjä, raivokkaasti virtaavia jokia. Naapuritalon tyttö käyttäytyy perin kummallisesti, ja järisyttäviä salaisuuksia tulee julki. Ovatko he kaikki tänä vuonna sittenkään turvassa Paholaiselta?

Meillä on kaikki, mitä me tarvitsemme, jotta voimme jatkaa. Ja jatkaa meidän täytyy.

Kuten Andrew Michael Hurleyn esikoisromaani myös Paholaisen päivä edustaa kutkuttavasti hiipivää ja uhkaavan värisyttävää kauhua. Suoraviivaisen ja vauhdikkaan pelottelun ystävät joutunevat pettymään, mutta minä nautin kovasti Hurleyn tarinoinnista. Pidän hänen jutustelevasta ja kiireettömästä tavastaan kuljettaa kertomusta eteenpäin, kutoa tunnelmaa ja maalailla maisemia. Kieli on kaunista ja kuvailevaa.

Kirjan edetessä Endlandsin laakso ja sen asukkaat tulevat hiljalleen tutuksi. Jokaista murusta ei kuitenkaan pureskella lukijalle valmiiksi, vaan joitain asioita jätetään sopivasti auki ja lukijan oman mielikuvituksen varaan. Paholaisen päivä on samaan aikaan sekä ihastuttavan maanläheinen että hämmentävän mystinen romaani.

Englanninkielinen alkuteos Devil’s Day, 2017.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja WSOY, 2018. 381 sivua.

Ruth Ware: Valhepeli

IMG_20180924_114438_030.jpg

Valhepeli.
Se palautuu mieleen yhtä ilmi elävänä kuin meren tuoksu ja lokkien kirkuna Reachin yllä. On vaikeaa uskoa, että olin melkein unohtanut koko jutun – unohtanut pistelistan Katen seinällä sängyn yläpuolella täynnä arvoituksellisia merkintöjä, jotka liittyivät mutkikkaaseen pisteidenlaskusysteemiin. Uudesta uhrista sai niin ja niin paljon. Täydellisestä höynäyttämisestä niin ja niin paljon. Lisäpisteitä sai hienoista yksityiskohdista tai valheen melkein keksineen naruttamisesta uudelleen. En ole ajatellut koko peliä vuosiin, mutta olen tavallaan pelannut sitä koko ajan.

Lontoolainen Ruth Ware on minulle entuudestaan tuttu kirjailijatar. Helppolukuisia ja viihdyttäviä psykologisia trillereitä. Synkän metsän siimeksessä -romaanin tapahtumapaikkana toimi syrjäinen talo mäntymetsän keskellä. Nainen hytissä 10 vei lukijansa kärsimään piinaavasta ahtaanpaikankammosta luksusristeilijälle. Ja nyt Ruth Warelta on suomennettu kolmas psykologinen trilleri, Valhepeli. Kiitokset arvostelukappaleesta taas Otavalle!

Trilleri käynnistyy, kun Isan kännykkä piippaa yllättäen keskellä yötä. Tekstiviesti nuoruudenystävältä Katelta. ”Tarvitsen teitä.” Myös Fatima ja Thea saavat samanlaisen viestin. Isa, Fatima ja Thea kiiruhtavat Katen luo Reachiin vajoavaan merenrantataloon. Meren rannalta löytyneet ihmisen luut saavat naiset pelkäämään, että menneisyyden salaisuudet tulevat ilmi.

Seitsemäntoista vuotta sitten Salten Housen sisäoppilaitoksessa ollessaan Kate, Isa, Fatima ja Thea pelasivat Valhepeliä. Tarkoituksena oli valehdella niin paljon kuin suinkin mahdollista, tyylikkäästi ja uskottavasti. Uusia tyttöjä ei saanut kiusata, vaan uhriksi valittiin opettajia ja suosittuja tyttöjä. Valheista ei saanut jäädä kiinni. Eikä missään tapauksessa saanut valehdella parhaille ystävilleen. Mutta onko joku heistä neljästä pelannut Valhepeliä omilla säännöillään ja huijannut ystäviään?

Ruth Waren Valhepeli on oivallista luettavaa väsyneisiin syysiltoihin, kun unihiekka jo kirvelee silmissä, mutta haluaa vielä hetken lukea jotain helppoa ennen yöunille vetäytymistä. Juoni on helposti seurattava ja kiinnostava. Tiivistäminen ei tosin olisi ollenkaan pahitteeksi, joitain asioita jauhetaan turhan monta kertaa, mutta Valhepeli on silti nopealukuinen.

Isa Wilde on romaanin minäkertoja ja kuljettaa tarinaa eteenpäin. Vauvan hoidon ja ystäviensä kanssa rupattelun lomassa hän ehtii muistella seitsemäntoista vuoden takaisia tapahtumia. Isa tulee luonnollisesti nelikosta tutuimmaksi lukijalle, sen sijaan muista naisista perille pääseminen vie aikaa. Ja siinä onkin koko jutun juju, kuka puhuu totta ja kuka ei.

Valhepeli on tähän mennessä lukemistani Ruth Waren romaaneista paras. Kansi mainostaa kirjan pitävän sisällään melkoisen yllätyskäänteen, sellaista en saanut, mutta sen sijaan sain kiehtovan psykologisen trillerin.

Englanninkielinen alkuteos The Lying Game, 2017.
Suomentanut Terhi Kuusisto. Kustantaja Otava, 2018. 414 sivua.

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

IMG_20180817_060000_435.jpg

Yhdysvaltainen Leonard Goldberg kiidättää lukijan runsaan sadan vuoden takaiseen kylmään ja sumuiseen Lontooseen. Yksityisetsivä Sherlock Holmes on kuollut muutamaa vuotta aiemmin, mehiläisten hoitaminen koitui hänen kohtalokseen. Holmesin läheisen ystävän tohtori John H. Watsonin vointi on alkanut ikääntymisen myötä rapistua, mutta älyhoksottimet toimivat yhä ihailtavan terävästi.

Tohtori John H. Watsonin luo saapuu mustapukuinen nainen, joka suree veljensä Charles Harrelstonin traagista poismenoa. Pahoissa veloissa olleen Charlesin kuolema on poliisin taholta tuomittu itsemurhaksi, eikä asiaa tutkita sen enempää. Harrelstonin sisko on asiasta eri mieltä, hän syyttää poliisia perheensä maineen tahraamisesta ja pyytää Watsonin apua.

Tohtori John H. Watson ryhtyy tutkimuksiin yhdessä poikansa John Watson nuoremman kanssa. He lähtevät tapaamaan silminnäkijöitä, Joanna Blalockia ja tämän kymmenvuotiasta poikaa. Myöskään Joanna ei usko Charlesin kuoleman olleen itsemurha tai onnettomuus, ja älykäs nainen liittyy Watsonien seuraan tutkimaan tapausta. Eikä Joanna ole kuka tahansa nainen vaan Sherlock Holmesin salattu tytär.

Huikeaa, ajattelin. Kerrassaan huikeaa. Tässä nyt oli korkeasti koulutettu leikkaussalihoitaja, joka harrasti fysiikkaa ja jolla tuntui olevan taito kaivaa esiin murhatapausten johtolankoja. Mietin pakostakin, miten tietäväinen oikein olikaan tämä tavattoman viehättävä nainen, jota en voinut olla vilkuilematta syrjäsilmällä.

Kauniskantinen Sherlock Holmesin tytär on miellyttävän vanhanaikainen ja kiehtova murhamysteeri, jossa ei mässäillä raakuuksilla. Syyllisen henkilöllisyys selviää kaikille heti alussa, joten loput kirjasta yritetään saadaan syyllinen kiikkiin ja selvitellä murhan motiivia. Rikostutkinta suoritetaan leppoisasti mutta ei suinkaan tylsästi. Terävää älyä ja ällistyttävää päättelykykyä. Kirjan luonteeseen ja tunnelmaan sopivat älykkään naisen hämmästyttävän tarkkanäköiset oivallukset. Asiat ratkeavat perinpohjaisen pähkäilyn ja huolellisen havainnoinnin myötä, jopa pirullisen hankala salakirjoitus tulee selvitettyä.

Mutta harmillisesti lukija on välillä askeleen edellä fiksuja salapoliiseja. Hetkittäin jopa Sherlock Holmesin tytär Joanna Blalock tuntuu hoksaavan typerryttävän hitaasti ilmiselviä seikkoja, vaikka hänen ammattitaitoaan sairaanhoitajana ja poikkeuksellista älykkyyttään korostetaan jatkuvasti. Minä en työskentele sairaanhoitoalalla enkä ole erityisen välkky, mutta silti tajusin pari ilmeistä juttua ennen Joannaa.

Leonard Goldbergin kirjoittama Sherlock Holmesin tytär on viihdyttävä ja viehättävän vanhahtava cozy mystery, jossa olisi aineksia pidemmäksikin dekkarisarjaksi. Ja onpa kahdeksankymppinen Goldberg jo kirjoittanut sarjalle jatkoa ainakin yhden kirjan verran. Toivottavasti saamme suljetun huoneen mysteerin myös suomeksi!

Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Englanninkielinen alkuteos The Daughter of Sherlock Holmes, 2017.
Suomentanut Marja Helanen.
Kustantaja Bazar, 2018. 331 sivua.
Kannen suunnitellut Susanna Appel.

Costello & Richards: Haudattu mysteeri ja Viimeinen juna Lontooseen

CollageMaker_20180612_175204834.jpg

Cherringhamin mysteerit on brittiläinen rento dekkarisarja, jota julkaistaan ainoastaan e-kirjoina ja äänikirjoina. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat viehättävään Cherringhamin pikkukaupunkiin, jossa rikoksia ratkovat yksinhuoltajaäiti Sarah Edwards ja eläköitynyt amerikkalaispoliisi Jack Brennan. Yhdellä tarinalla on pituutta vain noin kolme ja puoli tuntia, joten dekkarin ehtii hyvin kuunnella yhden illan aikana.

Haudatussa mysteerissä rikkauksista haaveilevat kaverukset Jerry ja Baz tutkivat metallinpaljastimilla Cherringhamin peltoja. Eräänä päivänä heitä lykästää. Maasta löytyy 300-luvulta peräisin oleva tarjoiluvati. Eläköitynyt professori lupaa huolehtia arvokkaasta roomalaisesta hopeaesineestä ja laittaa sen turvaan kassakaappiinsa. Pian puoli kylää tietää Jerryn ja Bazin uskomattomasta löydöstä. Ja kun seuraavana päivänä vati on tarkoitus luovuttaa British Museumin arvioijalle, kaikkien kauhuksi kassakaappi onkin tyhjä ja vati poissa.

Viimeinen juna Lontooseen tarjoilee kutkuttavan mysteerin. Helteisessä Cherringhamissa alakoulun järjestämässä kesäriehassa nukketeatteritaiteilija Otto Brendl löytyy kuolleena. Ilmeisesti sydänkohtaus. Jack Brennan kiinnittää huomiota miehen tatuointiin, rumaan korppikotkaan, ja muistaa nähneensä samanlaisen tatuoinnin vuosia sitten erään mafiapomon ruumiissa. Eikä Jack voi olla miettimättä, onko Otto Brendlin kuolemassa sittenkin jotain hämärää.

Cherringhamin mysteerit tarjosivat minulle taas mukavan leppoisaa kuunneltavaa. Simppeleitä pieniä rikospähkinöitä, joita voi hyvin kuunnella illalla sängyssä menettämättä yöuniaan. Haudattu mysteeri on näistä kahdesta selvästi heppoisempi, ja Viimeinen juna Lontooseen saa yllättävänkin synkkiä sävyjä.

Haudattu mysteeri – Cherringhamin mysteerit 4
Englanninkielinen alkuteos Thick as Thieves, 2014.
Suomentanut Taina Wallin. Kustantaja Tammi, 2018.
Lukijana Markus Niemi. Kesto 3 h 29 min.

Viimeinen juna Lontooseen – Cherringhamin mysteerit 5
Englanninkielinen alkuteos The Last Train to London, 2014.
Suomentanut Oona Juutinen. Kustantaja Tammi, 2018.
Lukijana Markus Niemi. Kesto 3 h 27 min.

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla

IMG_20180707_123247_115.jpg

Norfolkissa meri jäytää päivästä toiseen heltymättömästi rantaa ja paljastaa kasan ihmisen luita. Paikalle kutsutaan arkeologi Ruth Galloway. Tarkemmissa tutkimuksissa selviää, että luut sijoittuvat suunnilleen toisen maailmansodan aikaan ja kuuluvat todennäköisesti saksalaisille sotilaille. Mutta mitä Norfolkissa silloin tapahtui? Miksi sotilaat on ammuttu ja ruumiit piilotettu rannalle?

Englantilaisen Elly Griffithsin luomaa Ruth Galloway -sarjaa on ehditty suomentaa jo kolmen kirjan verran. Viime vuonna ilmestyi Risteyskohdat ja Januksen kivi. Tänä vuonna suomeksi on saatu tämä Jyrkänteen reunalla, ja syksyllä julkaistaan sarjan neljäs osa Käärmeen kirous. Kiitos arvostelukappaleesta Tammelle! Hienoa, että tätä sarjaa on alettu suomentaa ja vieläpä näin nopeassa julkaisutahdissa.

Tuttujen henkilöhahmojen seuraan on ihanaa palata. Henkilöt ovat helposti lähestyttäviä. Sympaattinen Ruth Galloway on ammattitaitoinen luuarkeologi, yksityiselämässään ihastuttavan inhimillinen ja sopivan epätäydellinen mutta ei kuitenkaan mikään holtiton sähläri. Komisario Harry Nelson on oikeudenmukainen poliisi, joka ajaa autollaan aina liian kovaa. Arkeologeihin ja poliiseihin mahtuu monenlaista persoonaa, ja Jyrkänteen reunalla esittelee myös uuden hahmon, Ruthin vanhan ystävän Tatjanan. Aiemmat Galloway-mysteerit lukeneet tietävät, ettei Ruthin ja Harryn välinen suhde ole ihan mutkaton, mutta kaksikko kykenee kuitenkin ammattimaisesti tekemään yhdessä töitä.

Ruth Galloway -dekkarit ovat mitä parhainta kesälomalukemista. Norfolkin karuihin rannikkomaisemiin sijoittuva sarja on sopivan kepeä mutta silti kiehtova ja koukuttava. Elly Griffiths ei yritä järkyttää lukijoitaan ällöttävän verisillä ja väkivaltaisilla kohtauksilla, eikä edes jännittävässä loppuhuipennuksessa meno äidy liian hurjaksi. Mukavan leppoisaa ja viihdyttävää luettavaa.

Englanninkielinen alkuteos The House at Sea’s End, 2011.
Suomentanut Anna Lönnroth. Kustantaja Tammi, 2018. 348 sivua.
Kannen suunnitellut Markko Taina.

Agatha Christie: Lentävä kuolema

IMG_20180518_163614_882.jpg

Englantilainen dekkarikuningatar Agatha Christie liittyy vahvasti nuoruuteni kesälomiin. Yläasteikäisenä nimittäin lainasin kymmenittäin Christien dekkareita kirjastosta ja ahmin niitä kesäisin. Ihana monen viikon loma. Joka päivä pelkkää aurinkoa ja kepeää vapautta. Seurana välillä Hercule Poirot, välillä Neiti Marple, satunnaisesti joku muu Christien hahmo. Ja niin rakastuin dekkareihin.

Nyt WSOY on julkaissut uusina suomennoksina Agatha Christien parhaita. Viime vuonna ilmestyi Idän pikajunan arvoitus ja nyt tänä keväänä tämä Lentävä kuolema. Idän pikajunan arvoituksen olen lukenut monia kertoja, nähnyt televisiostakin, joten sitä en tällä kertaa lukenut. Mutta Lentävä kuolema vaikuttaa vieraammalta Christien dekkarilta. Tämänkin olen takuulla nuorempana lukenut, mutta tarina ei todellakaan ole enää tuoreessa muistissa. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Aivan matkustamon päässä, istuimella numero 2, madame Gisellen pää retkahti eteenpäin. Hänen olisi voinut luulla nukkuvan. Mutta hän ei nukkunut. Hän ei puhunut eikä ajatellut.
Madame Giselle oli kuollut…

Hercule Poirot on lentokoneessa matkalla Pariisista Lontooseen. Samassa takamatkustamossa istuu myös kymmenen muuta matkustajaa. Kampaamoapulainen Jane Grey yrittää vältellä katsomasta vastapäätä istuvaa hammaslääkäri Norman Galea. Lääkäri Roger Bryant on uppoutunut haaveisiin huilistin urasta. Lady Cicely Horbury murehtii kokaiiniriippuvuuttaan, ja Venetia Kerr kohdistaa myrkyllisiä ajatuksia Horburyyn. Rikoskirjailija Daniel Clancy suunnittelee kohtausta seuraavaan kirjaansa. Liikemies James Ryder hautoo rahahuolia. Ampiainen kiusaa matkustajia, kunnes Armand Dupondin vieressä istuva ranskalainen arkeologi Jean Dupont tappaa sen näppärästi ja surina hiljenee. Matkustajat tarkkailevat toisiaan, mutta kukaan ei huomaa, kun Hercule Poirotin takana istuva madame Giselle lyyhistyy istuimellaan.

Kymmenen todistajan läsnä ollessa – kahdentoista, jos stuertit lasketaan – murhaaja oli nostanut puhallusputken huulilleen ja lähettänyt kohtalokkaan nuolen matkaan niin, että kukaan ei ollut huomannut mitään.

Agatha Christie on kehitellyt herkullisen suljetun huoneen mysteerin. Lentokoneen matkustamo, kymmenen matkustajaa, yksi kuollut. Ihanan vanhanaikainen murhamysteeri, jota lukiessa epäilee vuorotellen jokaista, mutta syyllinen tulee lopulta silti yllätyksenä. Hercule Poirot pääsee loistamaan älyllään ja lyö muut ällikällä.

Erikseen haluan vielä kehua uuden painoksen kantta. Martti Ruokonen on tehnyt hienoa työtä. Kauniin vanhahtava kansi miellyttää silmääni, sopii kirjan sisältöön ja ajan henkeen. Samantyylisiä kansia näkisin mielelläni muissakin Christien dekkareissa.

Englanninkielinen alkuteos Death in the Clouds, 1935.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja WSOY, 2018. 303 sivua.
Kannen suunnitellut Martti Ruokonen.