Elly Griffiths: Januksen kivi

IMG_20171016_164231_139.jpg

Viime keväänä suomeksi ilmestynyt Elly Griffithsin dekkari Risteyskohdat esitteli meille nelikymppisen arkeologin Ruth Gallowayn. Ruskeat hiukset, siniset silmät, vaalea iho. Rakastaa Bruce Springsteenia ja Bryan Adamsia. Fiksu ja itsenäinen nainen, vaivatta lähestyttävä ja miellyttävä. Ja nyt me suomalaiset lukijat pääsemme nauttimaan Ruth Gallowayn mukavasta seurasta dekkarisarjan toisen osan myötä, kun muutama viikko sitten suomeksi julkaistiin Januksen kivi. Kiitokset taas arvostelukappaleesta Tammelle!

On ehtinyt vierähtää kolme kuukautta Risteyskohdat-kirjan tapahtumista, kun arkeologi Ruth Gallowayn ja rikoskomisario Harry Nelsonin tiet kohtaavat jälleen. Norwichissa puretaan kovalla tohinalla vanhaa taloa pois uuden rakennushankkeen tieltä, ja Ruth kutsutaan tutkimaan purkutyömaalta löytyneitä luita. Lapsen luut on haudattu talon pääoven kynnyksen alle, kuten muinaiset roomalaiset tekivät lepyttääkseen kaksikasvoista Janus-jumalaa. Mutta miltä ajalta luut ovat? Onko lapsi haudattu maahan, kun talossa toimi vielä katolinen lastenkoti, vai ovatko luut olleet maassa jo monta sataa vuotta? Entä missä on pääkallo?

Dekkarisarjoissa on oma viehätyksensä. On aina vallan ihanaa palata vanhojen tuttujen henkilöhahmojen seuraan, päästä lukemaan heidän tuoreimpia kuulumisiaan ja jännittää heidän puolestaan. Arkeologi Ruth Galloway on ihastuttavan sympaattinen päähenkilö, inhimillinen ja helposti samaistuttava. Pidän myös komisario Harry Nelsonista, perheellisestä poliisimiehestä, joka kiroilee tietokoneelle ja ajaa autolla liian kovaa. Arkeologeihin ja poliiseihin mahtuu monenlaista porukkaa, mutta epäuskottavan kummallisia hahmoja ei Elly Griffiths ole kirjasarjaansa luonut. Murhaajat voivat toki olla sekopäisiä hulluja, kunhan päähenkilöillä on jokin tolkku touhuissaan.

Januksen kivi lunastaa odotukset, jopa ylittääkin ne. Elly Griffiths hemmottelee lukijoitaan laadukkaalla brittiläisellä rikoskirjallisuudella, mukavan leppoisaa mutta silti mielenkiintoista. Henkilöhahmoissa ja heidän välisissään suhteissa on yhä sopivasti särmää, eikä kukaan ole liian täydellinen. Dekkarin sävy pysyy miellyttävän kepeänä, eikä edes loppuhuipennuksessa mässäillä verellä. Norfolkin hienot maisemat sopisivat hyvin myös televisiosarjan miljööksi.

Ruth Gallowayn elämässä tulee tapahtumaan melkoisia mullistuksia. Asia paljastetaan lukijalle heti kirjan ensimmäisillä sivuilla, mutta minä haluan säilyttää salaisuuden. Lukekaa ensin Risteyskohdat ja sännätkää vasta sitten Januksen kiven kimppuun. Eikä dekkarisarjan kolmatta osaa tarvitse kauaa tarvitse odotella, Jyrkänteen reunalla ilmestyy nimittäin heti keväällä 2018. Erinomaista!

IMG_20171016_164208_848.jpg

Englanninkielinen alkuteos The Janus Stone, 2010.
Suomentanut Anna Lönnroth.
Kustantaja Tammi, 2017. 335 sivua.

Kate Morton: Talo järven rannalla

IMG_20170922_175701_184

Australialainen Kate Morton (s. 1976) on opiskellut niin draamaa, puheviestintää kuin myös kirjallisuutta. Nykyään Morton on keskittynyt kirjoittamiseen ja asuu perheensä kanssa Lontoossa. Talo järven rannalla on Mortonin viides suomennettu romaani. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Aluksi hän oli harkinnut tunnustamista, ja ehkä hän olisi alun perin saattanutkin paljastaa kaiken. Tilaisuus oli kuitenkin mennyt ohi, ja nyt oli liian myöhäistä. Oli tapahtunut liian paljon: etsintäpartiot, poliisit, suurelta yleisöltä tietoja pyytävät sanomalehtiartikkelit. Ei ollut ketään, kenelle kertoisi, ei mitään keinoa korjata tilannetta, ei minkäänlaista mahdollisuutta, että hänelle annettaisiin anteeksi. Muuta ei voinut kuin haudata todisteet. (s. 7)

Kesäkuussa vuonna 1933. Cornwallissa Edevanen perheen järvenrantatalossa ja sen tiluksilla käy kova hyörinä, kun talossa valmistaudutaan jokavuotisiin juhannusjuhliin. Kuusitoistavuotias Alice Edevane on kuitenkin uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Kirjailijan urasta haaveileva Alice on palavasti rakastunut tilalla työskentelevään mieheen. Mutta yöllä paljastuu kaamea tragedia. Alicen pieni veli on kadonnut.

Vuonna 2003. Sadie Sparrowin kodin ovimatolta löytyy kirje, jonka sisältämä viesti aiheuttaa jääkylmää järkytystä ja sekoittaa Sadien pasmat. Aluksi rikospoliisin työhön keskittyminen herpaantuu vain pieniksi hetkiksi, mutta lopulta Sadie möhlii pahasti ja hänet määrätään pakkolomalle. Sadie pakenee Lontoosta isoisänsä luo Cornwalliin ja yrittää kokoilla itseään. Yhdellä juoksulenkeistään hän löytää ränsistyneen puutarhan ja hylätyn talon. Sadie saa kuulla, että talossa asunut Edevanen perhe oli vuosikymmeniä aiemmin muuttanut pois traagisen tapahtuman jälkeen, perheen pieni poika oli kesken juhlien kadonnut kuin savuna ilmaan.

Alice Edevanen ja Sadie Sparrowin tiet kohtaavat, kun Sadie alkaa tutkia kolmekymmentäluvulla tapahtunutta Alicen pikkuveljen katoamista ja lähestyy Alicea kirjeellä. Alice on nykyään kuuluisa dekkarikirjailija, joka kirjoittaa parhaillaan viidettäkymmenettä romaaniaan. 86-vuotias Alice on yrittänyt jättää menneisyyden taakseen, mutta nyt monimutkainen salaisuuksien vyyhti alkaa purkautua auki.

Alice ei koko elinaikanaan pystyisi arvioimaan varmasti, tuliko huoneessa samalla hetkellä kylmä nummelta äkkiä pyyhältäneen tuulenpuuskan mukana, vai johtuiko kylmyys hänen omasta sisäisestä termostaatistaan, todellisen elämän hyökyaallosta, jossa menneisyys paiskautui päin kuin taaksepäin vetäytynyt vesimassa, joka oli jo pitkään odottanut vuoroveden vaihtumista päästääkseen valloilleen. Sillä tietenkin hän tiesi täsmälleen, mihin kirje viittasi, eikä sillä ollut mitään tekemistä niiden siistien keksittyjen arvoitusten kanssa, joita hän sommitteli kirjoihinsa. (s. 106)

Ai että! Kate Morton osaa luoda häkellyttävän lumoavia tarinoita, jotka vievät lukijan täysin mukanaan. Lähes seitsemänsataa sivua ei tunnu missään, kun kirjoittajana on Kate Morton. Tosin edellinen romaani Salaisuuden kantaja ei ihan vakuuttanut minua, ja sen luettuani ehdin jo miettiä, alkaako Mortonilta jutut loppua vai alanko minä kyllästyä Mortonin tyyliin. Mutta huoli pois, tämä Mortonin uusin suomennos Talo järven rannalla hurmasi minut jälleen täydellisesti.

Tarinaa kuljetetaan monessa eri aikatalossa ja henkilöhahmoja on paljon. Välillä tuntuu, että juoni alkaisi lipsahtaa pahasti sivuraiteille, mutta lopulta jokaisella luvulla on oma tärkeä osuutensa kokonaisuuden kannalta. Henkilöt eivät ole pelkkiä värittömiä paperisia hahmoja, vaan jokaisella on menneisyytensä ja persoonallisuutensa. Morton keskittyy erityisesti naisiin, ja vaikka kirjassa on myös monia miespuolisia henkilöhahmoja, tärkeitäkin, silti naiset etupäässä kuljettavat tarinaa eteenpäin. Rikkinäisiä sieluja jotka yrittävät selvitä elämässä päivästä toiseen ja elää tekemiensä valintojen, virheiden kanssa.

Olen kuullut suitsutusta, että Talo järven rannalla olisi jopa Kate Mortonin paras romaani. Muistikuvani ensimmäisistä Mortonin romaaneista ovat jo ehtineet haalistua, mutta Talo järven rannalla on kieltämättä varsin onnistunut teos, vaikkakin loppuratkaisu on ehkäpä turhan lälly. Vauhdikasta, napakkaa lukemista kaipaavalle en Mortonia lähtisi suosittelemaan, mutta mikäli etsit viihdyttävää lukuromaania etkä pelästy kirjan paksuutta, Talo järven rannalla voisi olla sinun kirjasi. Minä ainakin nautin.

Englanninkielinen alkuteos The Lake House, 2016.
Suomentanut Hilkka Pekkanen.
Kustantaja Bazar, 2017. 671 sivua.

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

IMG_20170807_185020_01

Yöpöydälleni on kertynyt hurja pino houkuttelevia syksyn uutuuksia, mutta tämän yhden kesällä lukematta jääneen kirjan halusin lukaista tähän väliin. Synkän metsän siimeksessä on lontoolaisen Ruth Waren (s. 1977) esikoisromaani. Psykologinen trilleri on pomppinut top kymppi -listoilla Briteissä ja Yhdysvalloissa, ja kirja on käännetty jo yli 40 kielelle. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Sattuu. Joka paikkaan sattuu. Valo viiltää silmiäni, päätä särkee. Sieraimissani tuntuu metallinen löyhkä, käteni ovat tahmaiset verestä.
”Leonora?”
Ääni kuuluu vaimeasti kipuverhon läpi. Yritän pudistaa päätäni, en pysty puhumaan.
”Leonora, ei hätää, olet sairaalassa.”

26-vuotias kirjailija Leonora saa sähköpostiinsa kutsun lapsuudenystävänsä polttareihin, vaikka Nora ei ollut tavannut ystäväänsä kymmeneen vuoteen. Hetken emmittyään Nora päättää kuitenkin vastata kutsuun myöntävästi. Polttarit vietetään pienellä porukalla syrjäisessä talossa mäntymetsän keskellä. Mutta tunnelma kiristyy ja joku murhataan. Ja sitten Nora herää sairaalasta, muistinsa menettäneenä ja loukkaantuneena. Mitä lasitalossa oikein tapahtui?

Joku on ihan oikeasti kuollut.
Joku on kuollut.
Mutta kuka?

Olin jostain lukenut ankaria moitteita Ruth Waren esikoisromaanista, joten odotukseni Synkän metsän siimeksessä -trillerin suhteen eivät olleet huisin korkealla. Mutta onneksi uskalsin tarttua tähän. Kirjassa on hyvää imua, lukeminen käy vaivattomasti, sivut kääntyilevät vauhdilla, mysteeri viehättää ja koukuttaa. Täydellistä luettavaa väsyneinä arki-iltoina, kun vireystila ja keskittymiskyky eivät ole parhaimmillaan.

Välillä seuraillaan sairaalassa makaavaa Noraa, joka yrittää kasata muistojensa sirpaleista kokonaista kuvaa tapahtumista. Välillä palataan ajassa taaksepäin polttareihin. Jos lukijalle ei heti kirjan alussa kerrottaisi jotain pahaa tapahtuneen, lukija voisi hyvin kuvitella lukevansa heppoista chick lit -romskua. Polttarikohtauksissa nimittäin on välillä häiritsevässä määrin hömppämäisyyttä, ja puhekielisten dialogien myötä tarinaan tulee liiankin paljon kepeyttä. Mutta tarinan edetessä tunnelma tihenee, ja Ruth Waren esikoisteoksesta kehkeytyy ihan mainio, joskin ennalta arvattava, psykologinen trilleri.

Synkän metsän siimeksessä ei ole vuoden paras psykologinen trilleri. Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä ja Camilla Greben Kun jää pettää alta nousevat ehdottomasti korkeammille sijoille tämän vuoden psykologisten trillerien kilvassa. Mutta varsin kelvollista ja vetävää jännitystä Ruth Waren Synkän metsän siimeksessä tarjoilee. Toivottavasti tältä kirjailijalta suomennetaan lisää kirjoja!

Englanninkielinen alkuteos In a Dark, Dark Wood, 2015.
Suomentanut Oona Nyström.
Kustantaja Otava, 2017. 364 sivua.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin

IMG_20170816_191631_939

Lontoolaisen Paula Hawkinsin esikoistrilleri koukutti pari vuotta sitten suomalaisia jännärifaneja. Nainen junassa oli todellinen page-turner, jonka ahmaisin yhdessä hujauksessa. Jännittäville ja koukuttaville psykologisille trillereille on aina tilausta, enkä todellakaan halunnut jättää väliin tätä Hawkinsin tänä vuonna ilmestynyttä uutta jännäriä Tummiin vesiin. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Jotkut sanovat, että kaikki Hukkuneiden mutkaan vajonneet naiset jättävät veteen jotain itsestään. Toisten mielestä paikkaan on imeytynyt jäänteitä heidän mahdistaan, sillä noista ajoista lähtien se on vetänyt puoleensa kaltoin kohdeltuja, epätoivoisia, onnettomia ja kadotettuja sieluja. Toivonsa menettäneet kulkijat suuntaavat sinne liittyäkseen ammoin veden varaan joutuneiden sisartensa seuraan.

Julesin sisar Nel on ollut kiinnostunut seudun järkyttävästä historiasta ja kirjoittanut kirjaa Beckfordin hankalista naisista. Lukuisia noidiksi epäiltyjä naisia on raahattu väkisin jokeen, ja nykyään masentuneet naiset lopettavat elämänsä Hukkuneiden mutkaksi kutsutussa paikassa. Ja kun Nel sitten löydetään hukkuneena joesta, hänen sanotaan hypänneen joenmutkan kallioilta veteen ja tehneen itsemurhan.

Jules ei ole ollut läheinen Nelin kanssa, mutta sisarensa kuoltua hän palaa kotitaloonsa Beckfordiin ja huolehtii Nelin viisitoistavuotiaasta tyttärestä. Jules  ei usko sisarensa hypänneen tahallaan vaan epäilee jonkun hankkiutuneen eroon Nelistä, koska tästäkin oli jonkun mielestä tullut hankala nainen.

Suljin silmäni ja henkäisin terävästi, kun jalkani upposivat pehmeään mutaan, mutta en pysähtynyt. Jatkoin kulkuani, ja kun pääni painui vedenpinnan alle, tajusin jossakin kauhuni syövereissä, että se tosiaan tuntui hyvältä.

Vaikka Nainen junassa oli vauhdikkaasti hotkittavaa kamaa, olin kuitenkin lopulta vähän pettynyt. Minä nimittäin arvasin jo hyvissä ajoin, minkälaisen yllärin Paula Hawkins oli säästellyt kirjansa loppuun, ja kokonaisuus jäi jotenkin latteaksi. Mutta jättimenestyksen jälkeen Hawkins ei suinkaan ole jämähtänyt samoihin uomiin, vaan hän on selvästikin kehittynyt kirjailijana. Tummiin vesiin nimittäin on Hawkinsin esikoistrilleriä parempi. Nimensä mukaisesti nyt ollaan tummissa vesissä, synkissä syvyyksissä.

Kertojaääniä on monta. Ehkä liiankin monta. Henkilöstä toiseen hypitään vinhaa vauhtia. Luin kirjaa väsyneenä, pitkissä pätkissä, ja minulla oli aluksi vaikeuksia päästä sisälle juoneen. Useamman kertojan kuljettaessa tarinaa eteenpäin saadaan monenlaisia näkökulmia, mutta lopputulos muistuttaa helposti vaikeatajuista sekasotkua. Mutta kun psykologisen trillerin juonikiemurat lähteävät kunnolla käyntiin ja henkilöhahmot alkavat käydä tutuiksi, kärsivällisyys palkitaan ja kirjasta kehkeytyy kelpo page-turner.

Paula Hawkins on omistanut romaaninsa kaikille hankalille ihmisille. Ja kukapa meistä ei joskus olisi ollut hankala. Tässäpä siis oivallista luettavaa meille kaikille! Jos Paula Hawkinsin Tummiin vesiin voisi olla sinulle mieluinen psykologinen trilleri, kannattaa osallistua Otavan kirjapakettien arvontaan täällä Luetut.netissä, aikaa on 31.8.2017 saakka.

Englanninkielinen alkuteos Into the Water, 2017.
Suomentanut Antti Autio.
Kustantaja Otava, 2017. 415 sivua.

S. K. Tremayne: Tulilapsi

IMG_20170812_092252_446

Lontoolaisen S.K. Tremaynen vuosi sitten suomeksi ilmestynyt Jääkaksoset oli selkäpiitä karmiva, taitavasti rytmitetty ja tiheätunnelmainen psykologinen trilleri. Ehkäpä turhankin laskelmoitua ja epäuskottavaa mutta, yhtä kaikki, varsin oivallista viihdettä. Ja kun Tremaynen Tulilapsi ilmestyi tänä kesänä suomeksi, halusin ehdottomasti lukea tämänkin. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

”Tiedätkö, että tuosta tuulen ulinasta on olemassa vanha cornwallilainen tarina? Sanotaan, että myrskyisinä päivinä voi kuulla hukkuneiden huutavan omia nimiään.” – – ”Joskus sitä tulee miettineeksi. Kaikki ne poikaparat, kaikki alas kaivoksiin jääneet poikaparat ja kalastajat, jotka ovat hukkuneet. Ehkä kuolleet eivät lähdekään luotamme. Ehkä ne ovat aina jossain muodossa lähellämme.”

Rachel on muuttanut kauas Lontoosta ja ahtaasta kimppakämpästä, tuoreen aviomiehensä valtavaan taloon eteläiseen Englantiin, syrjäiseen Länsi-Cornwalliin. Uskomattoman ihanan aviomiehen ja upean talon lisäksi Rachel on saanut elämäänsä suloisen kahdeksanvuotiaan poikapuolen Jamien. Onni tuntuu täydelliseltä.

Mutta yllättäen Jamie muuttuu sulkeutuneeksi ja alkaa kertoa omituisia juttuja. Rachel päätyy penkomaan menneitä. Rachelin aviomiehen edellinen vaimo on kuollut pari vuotta aiemmin kaivoksessa sattuneessa onnettomuudesta. Mitä oikein on tapahtunut? Mitä Jamie yrittää kertoa hänelle?

Hän katsoo minua suoraan silmiin ja vetää syvään henkeä. Sitten hän sanoo: ”Sinä et ole täällä enää jouluna, Rachel.” – – Jamie vetää toisen kerran syvään ja hartaasti henkeä ja sanoo sitten hyvin hitaasti kuin paljastaisi kaikkein kauheimman salaisuuden: ”Sinä kuolet joulupäivään mennessä.”

S. K. Tremaynen Tulilapsi alkaa latteasti. Häiritsevää hömppämäisyyttä ja ärsyttävää ruusunpunaisuutta. Tämäkö muka on psykologinen trilleri?! Mutta taisteltuani tylsähkön alun yli ja luettuani vajaa sata sivua aloin hiljalleen jäädä koukkuun. Kerronnassa on kieltämättä naiivi sävy, juoni etenee enimmäkseen ennakoitavissa olevia polkuja, henkilöt käyttäytyvät typerästi. Mutta ei tätä voinut keskenkään jättää. Vanha kartano, myrskyävä meri, maanalaiset kaivostunnelit ja poikapuolen hyytävä käytös aiheuttavat miellyttäviä puistatuksia ja kylmiä väreitä.

Joskus jokin kirja tuntuu oikealta juuri siinä hetkessä. Tulilapsen kanssa minulla kävi näin. Kirjailija S. K. Tremayne ei tarjoa mitään maata mullistavaa ja tantereita järisyttävää. Sen sijaan Tulilapsi on mainiota vastapainoa arjelle, joka monen viikon kesälomailun jälkeen tuntuu taas niin kovin kiireiseltä. Päässäni suorastaan humisee kaikkien muistettavien ja hoidettavien asioiden painosta, mutta Tulilapsi ei onneksi vaadi lukijaltaan paljoa. Kirjaa voi lukea pienissä pätkissä arjen keskellä, eivätkä Tulilapsen juonenkäänteet todellakaan vaadi liikoja pähkäilyjä.

On ennustettu, että lunta voi tulla reilustikin. Meteorologit suorastaan herkuttelevat tällä mahdollisuudella: ihmiset rakastavat huonoa säätä, yhtä paljon kuin he rakastavat murhamysteerejä. Carnhallow’ssa murhamysteeri on kuitenkin todellinen. Se on minun elämääni. Mysteeri, joka minun täytyy selvittää. Ja nopeasti.

Englanninkielinen alkuteos The Fire Child, 2015.
Suomentanut Jaana Iso-Markku. Kustantaja Otava, 2017. 367 sivua.

Mikäli S. K. Tremaynen Tulilapsi herätti kiinnostuksesi, kannattaa kiireen vilkkaa käydä osallistumassa Otavan kirjojen arvontaan Luetut.netissä. Tulilapsen lisäksi arvottavana on pari muutakin psykologista trilleriä sekä dekkareita. Osallistumisaikaa on 31.8.2017 saakka.

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin

IMG_20170731_101420_343_20170731101928464

Isobritannialaisen Mhairi McFarlanen (s. 1976) nimi lienee tuttu monille viihdekirjallisuuden ystäville. Häneltä on aiemmin suomennettu jokunen kirja, ja tämä Sinuun minä jäin on McFarlanen esikoisromaani vuodelta 2012. Se on HarperCollinsin kaikkien aikojen myydyin e-kirja, ja nyt kirjasta on tekeillä elokuva. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Mitä tapahtuu, kun se, joka pääsi livistämään, tulee takaisin? Rachel on juuri eronnut kihlatustaan, kun hän törmää yliopistoaikaiseen ihastukseensa Beniin. Rachelin ja Benin tiet erosivat kymmenen vuotta sitten, mutta Ben saa yhä Rachelin hengityksen salpautumaan. Ikävä kyllä Ben on nykyään naimisissa.

Minä en juurikaan lue hömppää, mutta tämän yllätyksenä saadun arvostelukappaleen päätin säästellä kesälomalleni ja lukaista edes yhden hömppäkirjan tälle vuodelle. Mutta eihän hömpässä toki varsinaisesti mitään vikaa ole. Hömppä on helppolukuista kirjallisuutta, rentouttavaa ja viihdyttävää. Hömppäkirjassa voidaan käsitellä vaikeitakin aiheita, mutta yleensä kaikki kääntyy lopulta parhain päin. Perinteisimmäksi hömpäksi minä miellän kevyet, humoristiset ihmissuhderomskut, joissa käsitellään parisuhdesotkuja ja rakkaushuolia. Hömppäkirjoissa nautitaan samppanjaa ja vaahtokarkkeja, shoppaillaan vaatteita ja meikkejä, itketään menetetyn rakkauden perään ja juhlitaan ystävien kanssa. Hömppäkirjallisuuteen kuuluu koko joukko kliseitä, mutta kaikki hömppäromskut eivät suinkaan sovi samaan muottiin.

Mhairi McFarlanen Sinuun minä jäin on ehdottomasti hömppää. Kaksi ihmistä ja särkyneen sydämen tuska. Juoni etenee ennalta arvattavia polkuja eikä järisyttäviä yllätyksiä ei ole luvassa. Mutta ihan kaikkein höttöisintä hömppää McFarlane ei sentään tarjoile, vaan sekaan on ripoteltu mainioita oivalluksia ja huumorinkukkasia.

Minun kokemuksieni perusteella hömppäkirjojen henkilöhahmot työskentelevät usein toimittajina tai mainosalalla. Ja harmillisen monet heistä ovat tyytymättömiä työhönsä, suorastaan vihaavat työtään. McFarlanen esikoisromaani noudattaa näitä kliseitä. Rachel työskentelee toimittajana, Rachelin entinen kihlattu on graafisena suunnittelija markkinointiyrityksessä. Ben ja hänen vaimonsa ovat kumpikin asianajajia. Löytyykö hömppäkirjallisuudesta lainkaan roskakuskeja, muurareita tai haudankaivajia?!

Alun käynnistysvaikeuksien jälkeen lukaisin Sinuun minä jäin -romskun ihan vauhdikkaasti. Hömppäfania minusta ei vieläkään sukeutunut, mutta hömpälle on ehdottomasti aikansa ja paikkansa. Painan Mhairi McFarlanen nimen mieleeni, ehkäpä voisin lukea jotain häneltä taas ensi vuoden kesälomalla.

Englanninkielinen alkuteos You Had Me at Hello, 2012.
Suomentanut Hanna Arvonen.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 413 sivua.

Daniel Cole: Räsynukke

IMG_20170724_230629_705

Brittiläisen Daniel Colen (s. 1983) pirullinen esikoisromaani Räsynukke on tänä vuonna löytynyt monen lukutoukan yöpöydältä. Dekkarin käännösoikeudet myytiin nimittäin yli 30 maahan jo ennen teoksen julkaisemista. Kirjan mainostetaan pitävän sisällään kekseliään ja mielipuolisen murhatarinan yhdistettynä kiivastempoiseen kerrontaan ja sysimustaan huumoriin. Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

”Eikö minulla pitänyt olla vapaa viikonloppu?”
”Ei ole enää. Tulet tänne katsomaan rikospaikkaa.”
”Ai sinun pöytäsi viereen?” Wolf kysyi vain puoliksi leikillään. Pomoa ei ollut näkynyt kentällä vuosikausiin.
”Onpa hauskaa. Minut päästettiin ulos tätä juttua varten.”
”Ai niin paha tapaus?”
Linjalla oli hetken hiljaista, ennen kuin Simmons vastasi: ”Aika paha.”

Rikosylikonstaapeli William Layton-Fawkes, lempinimeltään Wolf, hälytetään keskellä yötä makaaberille rikospaikalle. On löytynyt ruumis lontoolaisesta vuokrakämpästä, vastapäätä Wolfin omaa asuntoa. Ruumis joka kiinnitetty siimoilla kattoon ja kursittu kokoon kuuden eri uhrin ruumiinosista. Toimittajat nimeävät sen Räsynukeksi.

Wolf alkaa tutkia tapausta yhdessä Emily Baxterin kanssa. Sarjamurhaajan jahtaaminen muuttuu Wolfille pian liiankin henkilökohtaiseksi, kun Räsynukke-murhaaja toimittaa Wolfin toimittajana työskentelevälle entiselle vaimolle nipun rikospaikalta otettuja valokuvia sekä tappolistan. Luettelon nimistä ja tulevista kuolinpäivistä. Listan viimeisenä Wolfin nimi ja kuolinpäivä.

Kaukaa lähestyi sinisiä valoja, mutta Wolf istui liikkumatta kuuntelemassa tappajaa, joka kuunteli hänen kuunteluaan. Wolf olisi halunnut uhkailla häntä, säikäyttää hänet, tehdä mitä vain saadakseen hänestä jotakin irti, mutta hän tiesi, ettei pystyisi mitenkään ilmaisemaan, millaista silkkaa kiukkua ja vihaa tuolloin tunsi.

Ai että miten loistava dekkari! Daniel Colen Räsynukke lunastaa lupauksensa, tarjolla on siis oikeasti koukuttavaa sarjamurhaajajahtia yhdistettynä vauhdikkaaseen kerrontaan ja hykerryttävän mustaan huumoriin. Henkilöhahmot eivät ehkä ole kaikkein omaperäisempiä mutta silti kiinnostavia. Uskottavuuden rajat natisevat, mutta taitavasti kynäilty tarina vie mukanaan, eikä tässä vauhdissa lukija todellakaan ehdi murehtia epäuskottavia seikkoja.

Daniel Colen Räsynukke ei ole ollenkaan niin verinen ja karmiva dekkari kuin etukäteen arvelin. Murhat ovat toki hiuksianostattavan hirveitä, eikä dekkareissa ihan joka päivä törmää vastaaviin rikostapauksiin. Matkan varrelle mahtuu kaikenlaista synkkää ja vastenmielistä, mutta esimerkiksi palasista kokoon ommellun ruumiin tutkistelu käydään läpi loppujen lopuksi melko ylimalkaisesti eikä Cole hurjasti mässäile inhottavilla yksityiskohdilla. Voisinpa siis varovasti suositella tätä niitä kaikkein raaempia dekkareita kaihtaville lukijoille.

Onneksi olen vielä kesälomalla. Daniel Colen Räsynuken takia nipistin yöunistani, sillä eihän tätä page-turneria malttanut laskea käsistään. Onkohan tässä tämän kesän paras dekkari?! Ja mikä parasta, tätä herkkua on joskus tulevaisuudessa luvassa lisää, sillä Räsynukke on ensimmäinen osa dekkarisarjasta.

”Lopulta sitä tajuaa…”
”Tajuaa mitä?”
”Että mitään ’hyviä’ ihmisiä ei ole. On vain niitä, joita ei ole vielä kiusattu tarpeeksi, ja niitä, joita on.”

Englanninkielinen alkuteos Ragdoll, 2017.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja Gummerus, 2017. 444 sivua

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

IMG_20170706_001101_687

Oi Flavia! Kanadalaisen Alan Bradleyn ihana Flavia de Luce -sarja tuo virkistävän tuulahduksen dekkarigenreen. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin, jossa murhamysteerejä ratkoo yksitoistavuotias Flavia de Luce. Kuolleet linnut eivät laula on dekkarisarjan kuudes osa, ja aiemmin sarjasta on suomeksi ilmestynyt Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus,  Filminauha kohtalon käsissä sekä Loppusoinnun kaiku kalmistossa. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Ihmiset siirtelivät levottomina painoa jalalta toiselle, ja hengityksemme kevyt ilmavirta teki pehmeitä huokauksia englantilaiseen ilmaan. Loputtoman tuntuisen pysähtyneisyyden jälkeen näimme lopulta kaukaisuudessa veturin savupilven. Se tuli hetki hetkeltä lähemmäs, ja samalla Harriet – äitini – oli tulossa kotiin.

On täydellisen ihana englantilainen aamu, yksi niistä huhtikuisista päivistä, jolloin aurinko on pitkän talven jälkeen palannut ja yhtäkkiä tuntuu kuin olisi jo kesä. Flavia de Luce odottaa perheensä ja kyläläisten kanssa junaa Buckshawin rautatieseisakkeella. Hänen kymmenen vuotta sitten kadonnut äitinsä Harriet on palaamassa kotiin.

Yllättäen tuntematon mies alkaa puheisiin Flavian kanssa Buckshawin rautatieseisakkeella. Pitkä mies on pukeutunut hienosta säästä huolimatta aivan liian paksuun takkiin ja höpöttelee Flavialle omituisia. Hetkeä myöhemmin joku väkijoukosta työntää miehen junan pyörien alle. Flavialla on taas uusi murhamysteeri ratkottavanaan.

Yhtäkkiä tajusin, että minun oli päästävä pois tästä synkkyyden valtaamasta talosta, päästävä jonnekin missä saatoin ajatella tuoreita ajatuksia – omia ajatuksiani, eikä muiden puhki kuluneita mietteitä.

IMG_20170705_105852_01_20170705114030383 Alan Bradleyn Kuolleet linnut eivät laula on kirjasarjan toistaiseksi tummasävyisin dekkari. Ei pelkästään kansikuvaltaan vaan myös sisällöltään. Huumoria ei ole unohdettu, mutta jopa Flavia de Luce on tavallista totisempi eikä rapistuneen Buckshawin kartanon mailla nauru raikaa. Äidin palattua kotiin Flavia päätyy miettimään liian suuria ja synkkiä asioita. Paikalle yllättäen ilmestynyt Undine-serkku tuntuu lyövän Flavian nokkeluudessa, eikä Flavian ajatuksenjuoksu yllä muutenkaan ihan edellisten kirjojen neuvokkuuden tasolle. Jos Flavia olisi ollut täydessä iskussa, hän olisi unohtanut hölmöt kokeilunsa ja selvittänyt murhatapauksen paljon nopeammin. Toisaalta suotakoon Flaviallekin ripaus vakavamielisyyttä ja hidasjärkisyyttä, eihän yksitoistavuotias tyttölapsi voi olla joka hetki täydessä iskussa.

Kuolleet linnut eivät laula on merkittävä osa dekkarisarjan juonen kannalta. Rautatieseisakkeella kuolleen miehen tapaus jää pelkäksi sivujuoneksi, tarinan pääosassa on Flavian Harriet-äidin kotiinpaluu sekä suvun historia. Mutta ei tämä noussut suosikikseni Flavia-kirjoista. Juoni tuntuu junnailevan paikoillaan, kirjan tunnelma on kovin apea, ja Flavian kemialliset kokeilut lipsahtavat liiaksi epäuskottavuuden puolelle. Mainiota ajanvietettä kuitenkin, kyllähän tämän seurassa kului oikein rattoisasti pari kesälomapäivää.

alanbradleyflaviadeluce

Englanninkielinen alkuteos The Dead in Their Vaulted Arches, 2014.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2017. 336 sivua.

Elly Griffiths: Risteyskohdat

IMG_20170601_204421_805

Englantilainen Elly Griffiths työskenteli lastenkirjallisuuden parissa kustannusalalla ennen ryhtymistään kirjailijaksi. Risteyskohdat käynnistää arkeologi Ruth Gallowaysta kertovan dekkarisarjan. Kiitokset taas arvostelukappaleesta Tammelle!

Rikoskomisario Harry Nelson pyytää arkeologi Ruth Gallowayn apua. Marskimaalta muinaisen paalukehän liepeiltä on löydetty ihmisen luita. Poliisi haluaa selvittää, onko kyseessä kymmenen vuotta aikaisemmin kadonnut tyttö vai historiallinen löytö. Ja sitten katoaa toinenkin tyttö. Ruth Galloway joutuu huomaamaan, että poliisin neuvonantajana toimiminen voi olla vaarallista.

Yhtäkkiä on aivan hiljaista. Merilinnutkin lakkaavat kirkumasta ja kailottamasta yläpuolella. Tai ehkä ne ovat edelleen siellä, mutta Ruth ei vain kuule niitä. Sen Ruth kuulee, että Nelson hengittää raskaasti hänen takanaan, mutta itse hän tuntee olonsa merkillisen rauhalliseksi. Sittenkään hän ei tunne mitään, kun näkee pikkuisen käsivarren, jonka ranteessa on vielä ristiäiskorukin.
Hän oli tiennyt jo etukäteen, mitä löytäisi.

Oi, olin tähän kiireisen kesäkuun alkuun kaivannut juuri tällaista dekkaria! Elly Griffithsin Risteyskohdat on sopivan rauhallinen mutta silti mielenkiintoinen ja koukuttava rikosromaani. Vahva päähenkilö ja hieno miljöö. Vaikka tarinan keskiössä on kadonneita tyttöjä, ei Griffiths mässäile ahdistuksella ja väkivallalla. Jännitystä rakennetaan taitavasti, mutta meno ei äidy liian hurjaksi.

Päähenkilö Ruth Galloway on 39-vuotias sinkku. Olkapäille ulottuvat ruskeat hiukset, siniset silmät, vaalea iho ja kaunis hymy. Painoa kahdeksankymmentä kiloa. Lemmikkinä kaksi kissaa. Opettaa yliopistossa arkeologiaa. Rakastaa Bruce Springsteenia ja Bryan Adamsia. Fiksu ja itsenäinen nainen, ei kuitenkaan liian täydellinen, sopivasti inhimillinen. Helposti lähestyttävä ja miellyttävä päähenkilö.

Ihanaa, että tälle kelpo dekkarille on luvassa jatkoa. Eikä sitä edes tarvitse kauaa odotella, vaan Januksen kivi julkaistaan suomeksi jo syksyllä 2017.

Englanninkielinen alkuteos The Crossing Places, 2009.
Suomentanut Anna Lönnroth.
Kustantaja Tammi, 2017. 305 sivua.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

IMG_20170523_180227_526_20170523180600846

Riitta Jalosen Kirkkaus oli odotellut lukuvuoroaan viime vuoden lokakuulta saakka. Sain kirjan Helsingin Kirjamessuilla bloggariaamiaisella. Kiitokset Tammelle! Olen useasti hypistellyt Jalosen kirjaa kädessäni, lukenut muiden kirjabloggaajien kehuvia sanoja, mutta vasta nyt nappasin Kirkkauden käteeni kirjahyllystä ja aloin lukea.

Jalosen Kirkkauden keskiössä on todellinen henkilö, uusiseelantilainen kirjailija Janet Frame (1924-2004), jonka huikean tarinan ympärille Jalonen on kehitellyt fiktiivisen romaanin. Janet Frame oli herkkäsieluinen, omalaatuinen tyttö, joka vietti monta vuotta elämästään psykiatrisessa sairaalassa. Janetilla diagnosoitiin erheellisesti skitsofrenia, lahjakasta kirjailijaa kiellettiin kirjoittamasta, ja häntä yritettiin hoitaa lukuisilla sähköshokeilla. Lopulta lääkärit päätyivät kokeilemaan lobotomiaa, mutta viime hetkellä operaatio onneksi peruttiin, koska Janetin ensimmäinen novellikokoelma sai arvostetun kirjallisuuspalkinnon. Ja myöhemmin skitsofreniadiagnoosi kumottiin. Janet Frame julkaisi novellien lisäksi romaaneja, runoja ja kolmiosaisen omaelämäkerran.

Kierrän kirjoituspaperin valmiiksi koneeseen. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tulen kirjoittamaan. Kirja on kuitenkin sisälläni, on ollut jo kauan odottamassa oikeaa aikaa ja oikeaa paikkaa.

Kirjan minäkertoja Janet Frame kahlaa välillä hyvinkin syvissä vesissä, mutta Kirkkaus ei siitä huolimatta ole ollenkaan synkkämielinen romaani. Riitta Jalonen loihtii taidokkaasti kuvan poikkeuksellisesta kirjailijalahjakkuudesta. Jalosen kielessä on ihanan tajunnanvirtamaista keveyttä ja kauneutta. Kirja on täynnä toinen toistaan hienompia kielikuvia, hengästyttävän upeita ajatelmia.

Mutta joudun valitettavasti myöntämään olleeni ymmälläni Kirkkauden edessä. Lyhyet luvut tekivät lukukokemuksestani hajanaisen ja irrallisen. En saanut kunnolla otetta Janet Framen rönsyilevästä tarinasta, ja Janet jäi minulle harmillisen etäiseksi hahmoksi. Yritin antaa Jalosen kauniin kielen viedä mukanaan, nauttia sanojen virrasta. Hetkittäin häkellyin ja mykistyin ihastuksesta. Hetkittäin olin vain hämmentynyt.

Kirkkaus on romaani, josta olisin todella halunnut pitää. Enkä minä kiistä Riitta Jalosen hienovireisen tekstin kauneutta, vaivattomuutta, voimaa, herkkyyttä. Tiedän saaneeni lukea melkoisen mestariteoksen. Mutta ehkä kiireinen toukokuu oli kuitenkin väärä hetki yrittää uppoutua Janet Framen maailmaan. Ehkä tämä ei vain ollut minun kirjani.

Harppi piirtää ympyrän, jonka sisälle kaikkien ihmisten pitäisi mahtua. Rajan yli voi kurkotella mutta sinne ei saa mennä. Jos menee, on kuin neulomuksesta karkaisi silmukka omille teilleen: yksi karannut uhkaa vetää mukaansa toisia.
Aika siirtää rajat aina eri paikkaan, ei mikään määritelmä pysy. Kuka sanoo mikä on oikea tapa olla ihminen?

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Tammi. 352 sivua.
Kannen suunnitellut Emmi Kyytsönen.