Elly Griffiths: Risteyskohdat

Englantilainen Elly Griffiths työskenteli lastenkirjallisuuden parissa kustannusalalla ennen ryhtymistään kirjailijaksi. Risteyskohdat käynnistää arkeologi Ruth Gallowaysta kertovan dekkarisarjan. Kiitokset taas arvostelukappaleesta Tammelle!

Rikoskomisario Harry Nelson pyytää arkeologi Ruth Gallowayn apua. Marskimaalta muinaisen paalukehän liepeiltä on löydetty ihmisen luita. Poliisi haluaa selvittää, onko kyseessä kymmenen vuotta aikaisemmin kadonnut tyttö vai historiallinen löytö. Ja sitten katoaa toinenkin tyttö. Ruth Galloway joutuu huomaamaan, että poliisin neuvonantajana toimiminen voi olla vaarallista.

Yhtäkkiä on aivan hiljaista. Merilinnutkin lakkaavat kirkumasta ja kailottamasta yläpuolella. Tai ehkä ne ovat edelleen siellä, mutta Ruth ei vain kuule niitä. Sen Ruth kuulee, että Nelson hengittää raskaasti hänen takanaan, mutta itse hän tuntee olonsa merkillisen rauhalliseksi. Sittenkään hän ei tunne mitään, kun näkee pikkuisen käsivarren, jonka ranteessa on vielä ristiäiskorukin.
Hän oli tiennyt jo etukäteen, mitä löytäisi.

Oi, olin tähän kiireisen kesäkuun alkuun kaivannut juuri tällaista dekkaria! Elly Griffithsin Risteyskohdat on sopivan rauhallinen mutta silti mielenkiintoinen ja koukuttava rikosromaani. Vahva päähenkilö ja hieno miljöö. Vaikka tarinan keskiössä on kadonneita tyttöjä, ei Griffiths mässäile ahdistuksella ja väkivallalla. Jännitystä rakennetaan taitavasti, mutta meno ei äidy liian hurjaksi.

Päähenkilö Ruth Galloway on 39-vuotias sinkku. Olkapäille ulottuvat ruskeat hiukset, siniset silmät, vaalea iho ja kaunis hymy. Painoa kahdeksankymmentä kiloa. Lemmikkinä kaksi kissaa. Opettaa yliopistossa arkeologiaa. Rakastaa Bruce Springsteenia ja Bryan Adamsia. Fiksu ja itsenäinen nainen, ei kuitenkaan liian täydellinen, sopivasti inhimillinen. Helposti lähestyttävä ja miellyttävä päähenkilö.

Ihanaa, että tälle kelpo dekkarille on luvassa jatkoa. Eikä sitä edes tarvitse kauaa odotella, vaan Januksen kivi julkaistaan suomeksi jo syksyllä 2017.

Englanninkielinen alkuteos The Crossing Places, 2009.
Suomentanut Anna Lönnroth.
Kustantaja Tammi, 2017. 305 sivua.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalosen Kirkkaus oli odotellut lukuvuoroaan viime vuoden lokakuulta saakka. Sain kirjan Helsingin Kirjamessuilla bloggariaamiaisella. Kiitokset Tammelle! Olen useasti hypistellyt Jalosen kirjaa kädessäni, lukenut muiden kirjabloggaajien kehuvia sanoja, mutta vasta nyt nappasin Kirkkauden käteeni kirjahyllystä ja aloin lukea.

Jalosen Kirkkauden keskiössä on todellinen henkilö, uusiseelantilainen kirjailija Janet Frame (1924-2004), jonka huikean tarinan ympärille Jalonen on kehitellyt fiktiivisen romaanin. Janet Frame oli herkkäsieluinen, omalaatuinen tyttö, joka vietti monta vuotta elämästään psykiatrisessa sairaalassa. Janetilla diagnosoitiin erheellisesti skitsofrenia, lahjakasta kirjailijaa kiellettiin kirjoittamasta, ja häntä yritettiin hoitaa lukuisilla sähköshokeilla. Lopulta lääkärit päätyivät kokeilemaan lobotomiaa, mutta viime hetkellä operaatio onneksi peruttiin, koska Janetin ensimmäinen novellikokoelma sai arvostetun kirjallisuuspalkinnon. Ja myöhemmin skitsofreniadiagnoosi kumottiin. Janet Frame julkaisi novellien lisäksi romaaneja, runoja ja kolmiosaisen omaelämäkerran.

Kierrän kirjoituspaperin valmiiksi koneeseen. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tulen kirjoittamaan. Kirja on kuitenkin sisälläni, on ollut jo kauan odottamassa oikeaa aikaa ja oikeaa paikkaa.

Kirjan minäkertoja Janet Frame kahlaa välillä hyvinkin syvissä vesissä, mutta Kirkkaus ei siitä huolimatta ole ollenkaan synkkämielinen romaani. Riitta Jalonen loihtii taidokkaasti kuvan poikkeuksellisesta kirjailijalahjakkuudesta. Jalosen kielessä on ihanan tajunnanvirtamaista keveyttä ja kauneutta. Kirja on täynnä toinen toistaan hienompia kielikuvia, hengästyttävän upeita ajatelmia.

Mutta joudun valitettavasti myöntämään olleeni ymmälläni Kirkkauden edessä. Lyhyet luvut tekivät lukukokemuksestani hajanaisen ja irrallisen. En saanut kunnolla otetta Janet Framen rönsyilevästä tarinasta, ja Janet jäi minulle harmillisen etäiseksi hahmoksi. Yritin antaa Jalosen kauniin kielen viedä mukanaan, nauttia sanojen virrasta. Hetkittäin häkellyin ja mykistyin ihastuksesta. Hetkittäin olin vain hämmentynyt.

Kirkkaus on romaani, josta olisin todella halunnut pitää. Enkä minä kiistä Riitta Jalosen hienovireisen tekstin kauneutta, vaivattomuutta, voimaa, herkkyyttä. Tiedän saaneeni lukea melkoisen mestariteoksen. Mutta ehkä kiireinen toukokuu oli kuitenkin väärä hetki yrittää uppoutua Janet Framen maailmaan. Ehkä tämä ei vain ollut minun kirjani.

Harppi piirtää ympyrän, jonka sisälle kaikkien ihmisten pitäisi mahtua. Rajan yli voi kurkotella mutta sinne ei saa mennä. Jos menee, on kuin neulomuksesta karkaisi silmukka omille teilleen: yksi karannut uhkaa vetää mukaansa toisia.
Aika siirtää rajat aina eri paikkaan, ei mikään määritelmä pysy. Kuka sanoo mikä on oikea tapa olla ihminen?

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Tammi. 352 sivua.
Kannen suunnitellut Emmi Kyytsönen.

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Brittiläinen Clare Mackintosh on työskennellyt niin järjestyspoliisina, rikostutkijana kuin myös toimittajana. Mackintosh on kuulemma saanut idean esikoisromaaniinsa oikeasta rikostapauksesta, jota hän oli tutkinut ollessaan poliisina. Esikoisromaani Annoin sinun mennä on käännetty yli 30 kielelle, ja tämä psykologinen trilleri on kahminut lukuisia palkintoja. Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Auto ilmaantuu kuin tyhjästä. Märkien jarrujen vinkaisu, tömähdys, kun viisivuotias poika iskeytyy tuulilasiin, ja hänen vartalonsa pyörähdys, ennen kuin se paiskautuu tielle. Nainen juoksee pojan perässä edelleen liikkeessä olevan auton eteen. Liukastuu ja rojahtaa eteenpäin työntämien käsiensä varaan. Hänen hengityksensä salpautuu.
Se on ohi silmänräpäyksessä.

Viisivuotias poika jää kotikadulla auton alle ja menehtyy. Auton kuljettaja pakenee paikalta. Poliiseilla on johtolankoja vähän, ja lopulta kuukausien myöhemmin virallinen tutkinta päätetään lopettaa. Tapaus ei kuitenkaan jätä rauhaan rikoskomisario Ray Stevensia ja rikoskonstaapeli Kate Evansia, ja he päättävät omalla ajallaan jatkaa tapauksen tutkintaa.

Poikansa menettänyt Jenna Gray pakenee suruaan ja muuttaa syrjäiseen mökkiin Walesin rannikolle. Jenna yrittää jättää entisen elämänsä taakseen ja aloittaa uudelleen alusta, mutta menneisyys ja muistot palaavat piinaamaan häntä.

Huuto lävistää uneni ja säpsäyttää minut hereille. Aurinko ei ole vielä noussut, mutta makuuhuoneessa on valot päällä: en kestä pimeyttä ympärilläni.

Välillä sitä kaipaa luettavakseen kunnon page-turneria, jonka parissa illat venyvät liian pitkiksi. Vielä yksi luku. Ja sitten vielä yksi luku lisää. Väsymys kirvelee silmissä, mutta kirjaa ei malta laskea käsistään, sivut kääntyvät kuin itsestään. Muutaman ei niin koukuttavan romaanin jälkeen on ihanaa saada viettää aikaa tällaisen lukusukkulan seurassa.

Etukäteen vähän pelkäsin, olisiko Clare Mackintoshin Annoin sinut mennä liian ahdistava psykologinen trilleri. Lapsen kuolema ja äidin suru eivät todellakaan ole mitään kevyitä aiheita. Mutta surussa ei vellota liiaksi. Ja vaikka psykologiseen trilleriin kuuluu tietty määrä ahdistusta ja jännitystä, ei Mackintosh piinaa lukijoitaan sietämättömästi.

Olen useammalta taholta kuullut, että Annoin sinun mennä pitää sisällään tyrmäävän juonenkäänteen. Yritin lukiessani arvailla, millaisen nokkelan yllärin Mackintosh järjestää, mutta enpä onnistunut ennakolta arvaamaan tätä käännettä. Puolivälissä kirjaa jysähtää sellainen pommi, että kirja tekisi mieli lukaista yhdeltä istumalta loppuun saakka.

Clare Mackintosh pärjää esikoisromaanillaan erinomaisesti psykologisten trillerien kilvassa. Paula Hawkinsin Nainen junassa, Renée Knigthin Kenenkään ei pitänyt tietää tai Shari Lapenan Hyvä naapuri häviävät kirkkaasti Mackintoshin sujuvalle juonenkuljetukselle ja uskottaville henkilöhahmoille.

Englanninkielinen alkuteos I Let You Go, 2014.
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.
Kustantaja Gummerus, 2017. 417 sivua

Peter James: Kirottu talo

Englantilainen Peter James on luonut uraa niin elokuvatuottajana ja käsikirjoittajana kuin myös kirjailijana. Jamesin kirjoittamat Roy Grace -rikosromaanit ovat tuttuja monille dekkarien ystäville. James on napannut kirjoillaan useita palkintoja. Roy Grace -dekkareita on käännetty 36 kielelle, ja ne ovat myyneet huikeat yli 18 miljoonaa kappaletta.

Mutta tällä kertaa luvassa on kuitenkin jotain aivan muuta. Peter James on nimittäin kirjoittanut dekkarin sijaan vanhan kunnon kummitustarinan. Kirottu talo on kuulemma saanut innoituksensa Peter Jamesin entisen kotitalon oudoista tapahtumista.

Hän katseli peltoja, sitten talon julkisivua, ja saattoi hädin tuskin vieläkään uskoa, että he asuivat täällä, että tämä oli heidän kotinsa, että tänne, ehkä, toivottavasti, he voisivat kaikkien niiden kotiensa jälkeen jopa asettua asumaan ja viettää loppuikänsä. Heidän kaikkien aikojen kotinsa.

Ollie Harcourt, hänen vaimonsa Caro ja heidän 12-vuotias tyttärensä Jade muuttavat syrjäiseen Cold Hillin kartanoon. Ollie on innoissaan heidän uudesta kodistaan, mutta Caro on huolissaan rapistuneen kartanon kunnosta ja edessä olevista mittavista remonteista, Jade ikävöi kaupunkiin jääneitä ystäviään.

Heti muuton jälkeen kartanossa alkaa tapahtua outoja. Vilahtelevia varjoja, leijuvia valopalloja, kylmiä ilmavirtauksia, utuisia hahmoja. Harcourtin perhe on kauhuissaan, mutta poismuutto ei tule kysymykseen, koska heidän kaikki rahansa ovat kiinni Cold Hillin kartanossa.

Harcourtit eivät selvästikään asu kartanossaan yksin. Eivätkä he ole tervetulleita taloon.

Tämä unelmien koti, johon he olivat muuttaneet kaksi viikkoa sitten, oli osoittautunut jo näiden kahden viikon aikana pahemmaksi painajaiseksi kuin hän olisi ikinä osannut kuvitella. Heidän olisi selvitettävä tämä. He selvittäisivät tämän. Hitto soikoon, he selvittäisivät tämän.

Kirottu talo on perinteinen kummitustarina. Peter James ei tuo kauhugenreen mitään uutta, eikä edes oikeastaan tarvitsekaan. Ränsistyneen kartanon vihamielisistä kummituksista on kirjoitettu lukuisia kauhujuttuja, ja kyllä maailmaan vielä yksi karmaiseva kummitustarina lisää mahtuu.

Mutta minulla oli valitettavasti samankaltaisia ongelmia kuin Järjellä ja tunteella -blogin Susalla. Peter Jamesin kuvailu on nimittäin paikoitellen puuduttavan yksityiskohtaista ja laimentaa tehokkaasti kauhua. Ei minua kiinnosta jokaisen auton merkki, vuosimalli ja väri. En ole myöskään kiinnostunut uuneista ja kahvinkeittimistä. Turhaannuin ja ärsyynnyin heti kirjan alussa, enkä päässyt harmituksestani eroon.

Myönnän, että jonain toisena hetkenä olisin saattanut pitää tästä paljon enemmän. Nyt pakersin Kirotun talon parissa yli viikon enkä ollut saada tätä millään luetuksi loppuun. Hyytävän outoja tapahtumia sattuu kartanossa jatkuvasti, mutta kertomus ei vain tempaissut minua mukaansa. Yritin suhtautua kummituksiin liian rationaalisesti, juutuin Peter Jamesin yksityiskohtaiseen kuvailuun.

Mutta ei Kirottu talo todellakaan niin huono ole, että Peter Jamesin ystävien kannattaisi kokonaan skipata tämä. Jos tykkää Jamesin tyylistä eikä vieroksu perinteisiä kummitustarinoita, suosittelen ehdottomasti tutustumaan Kirottuun taloon.

Englanninkielinen alkuteos The House on Cold Hill, 2015.
Suomentanut Sirpa Parviainen. Kustantaja Minerva Kustannus, 2017. 329 sivua.

Jessie Burton: Nukkekaappi

Lontoolainen Jessie Burton (s. 1982) on näyttelijätär, jonka esikoisromaani Nukkekaappi valittiin Isossa-Britanniassa vuoden kirjaksi 2014. Kun kirjaa mainostetaan ahmittavaksi lukuromaaniksi, minä kiinnostuin välittömästi. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Johannes tarttuu vihdoin verhoihin ja vetää ne suurieleisesti syrjään. Naiset haukkovat henkeään. Verhojen takaa paljastuva kaapin sisäpuoli on jaettu yhdeksään soppeen, joista jotkut on verhoiltu kultakoristeisella tapetilla ja jotkut puupaneelilla.
”Sehän on – onko se tämä talo?” Nella sanoo.
”Sinun talosi”, Johannes oikaisee hymyillen.

Amsterdam vuonna 1686. Kahdeksantoistavuotias Nella on vasta avioitunut kauppias Johannes Brandtin kanssa ja saapuu papukaijansa kanssa uuteen kotiinsa. Johanneksen lisäksi talossa asustaa tämän pihi ja teräväkielinen sisko Marin sekä kaksi palvelijaa. Johanneksen päivät täyttyvät kauppiaan kiireistä, eikä hän juurikaan anna huomiota tuoreelle vaimolleen. Nella kuitenkin saa Johannekselta omituisen häälahjan – nukkekaapin, joka on tarkka kopio heidän kodistaan. Aikansa kuluksi Nella alkaa sisustaa pienoistaloaan, mutta mystinen miniatyristi lähettää pyytämättä esineitä, jotka tuntuvat ennustavan tulevaa. Yrittääkö miniatyristi paljastaa talon kätkemät salaisuudet? Vai haluaako hän tuhota talon asukkaat?

Marin ei voi olla tämän takana, koska se vaatisi rahan käyttämistä. Tutkiessaan tilaamatta saapuneita esineitä Nellassa herää silti toivo, että niiden takana on hänen kälynsä. Koska jos se ei ole Marin, mihin kummaan hän on sotkeutunut?

Jessie Burtonin Nukkekaappi on vetävä ja ahmittava lukuromaani, jonka tunnelma lumosi minut heti. Historiallinen Amsterdam tuntuu aidolta ja elävältä. Kirjaa lukiessa voi milteinpä haistaa kaupungin hajut ja kuulla sen äänet. Brandtin perheen talossa on omanlaisensa tunnelma, ja sen asukkaat piilottelevat salaisuuksiaan, jotka hiljalleen paljastetaan lukijalle.

Tunsin voimakasta kiintymystä ja myötätuntoa Nellaa kohtaan. Kirjassa käsitellään paljon naisten asemaa, ja vaikka vuoden 1686 Amsterdam on monessa asiassa aikaansa edellä, sovittuja avioliittoja solmitaan yhä. Nella on köyhä maalaistyttö, joka on naitu rikkaaseen kaupunkilaisperheeseen, eikä tuore aviomies huomioi häntä muuten kuin antamalla lapsen leikkikalun. Vaikkakin arvokkaan ja taitavasti tehdyn leikkikalun. Nella haluaisi olla vaimo eikä leikkiä nukkekaapilla. Mutta salaisuuksien paljastuessa Nella huomaa, että hänellä on valtaa eikä hän olekaan pelkkä typerä maalaistyttö.

Brandtit ovat eläneet turvassa ja jykevän ovensa suojissa vuosikaudet – kunnes avasivat sen ja päästivät Nellan sisään, ja mikä on seuraus? Meillä ei suvaita pettureita – hän muistaa Marinin sanat selvästi ja ne kertovat outoa tarinaa siitä, miten nämä ihmiset pitävät yhtä. Nyt Nella kuuluu heihin puolittain itsekin, mutta aika näyttää kenen puoleen hänen lojaaliutensa kallistuu.

Nukkekaappi ei aivan lunastanut suuria odotuksiani. Vahvatunnelmainen lukuromaani pitää otteessaan, lukeminen on silkkaa nautintoa. Mutta kokonaisuus jää varsin laimeaksi, liian viihteelliseksi. Kirjan pari yllättävintä juonenkäännettä eivät tulleet minulle yllätyksenä, vaan olin ehtinyt aavistella niitä jo etukäteen. Eikä loppuratkaisukaan täysin tyydyttänyt minua. Pointsit kuitenkin koukuttavuudesta, historiallisuudesta ja tunnelmallisuudesta.

Englanninkielinen alkuteos The Miniaturist, 2014.
Suomentanut Markku Päkkilä. Kustantaja Otava, 2017. 431 sivua.

Stuart MacBride: Kuoleman sävel

Viime syksynä luin skotlantilaisen Stuart MacBriden dekkarin Pahan postia, joka käynnisti rikostarkastaja Ash Hendersonista kertovan sarjan. Vauhdikasta ja raakaa, räväkkää ja kyynistä, monitahoista ja vetävää, järkyttävää ja vangitsevaa. Juoni kääntyili ja vääntyili, yllätti ja hätkähdytti. Janosin lisää ja halusin lukea myös dekkarisarjan toisen osan. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

”Kas, herra Henderson… Vai pitäisikö sinua kutsua nyt vanki Hendersoniksi?” – – ”Homma toimii seuraavasti. Herra Taylor ja herra O’Neil käyvät aina silloin tällöin vierailulla luonasi ja pieksävät sinut perusteellisesti. Ja joka kerta, kun tilanteesi arvioidaan – tiedät kai, kun sinut aiotaan päästää takaisin vapaalle jalalle? Joka kerta, kun niin käy, he pieksävät sinut uudelleen ja sanovat, että sinä aloitit tappelun.”

On kulunut pari vuotta edellisen kirjan tapahtumista. Silloin Ash Henderson vielä työskenteli poliisissa, mutta viime vuodet hän on istunut vankilassa. Syyttömänä. Murhaan lavastettuna. Rouva Kerrigan, yksi Oldcastlen pahamaineisimmista rikollisista, kantaa Ash Hendersonille kaunaa ja on päättänyt tehdä kaikkensa, että Henderson pysyisi vankilassa loppuelämänsä.

Kahdeksan vuotta sitten Sisäpiirin mieheksi nimetty sadistinen murhaaja sieppasi naisia ja jätti heidät kuolemaan. Yhtäkkiä murhat loppuivat ja tappaja katosi moneksi vuodeksi. Kun jälleen löydetään nainen kuolleena ja kaikki viittaa samaan murhaajaan, aiemmassa tutkinnassa mukana ollut Ash Henderson päätetään vapauttaa vankilasta ja määrätään auttamaan poliisia.

Ash Hendersonia pidetään tarkasti silmällä, nilkkapanta seuraa hänen jokaista liikettään, mutta hän toivoo saavansa tilaisuuden kostaa rouva Kerriganille.

Minun sydämeni pamppailu laantui vaimeaksi kivistykseksi. Oli eri asia haaveilla jonkun tappamisesta, suunnitella sitä ja valmistautua siihen, mutta entä tehdä se ihan oikeasti? – – Painaa aseenpiippu ihan oikeasti uhrin takaraivoa vasten ja vetää liipaisimesta? – – En voinut olla hymyilemättä.

Kuten ei Pahan postia ei myöskään Kuoleman sävel ole mikään kesy trilleri, eikä Stuart MacBride tälläkään kertaa päästä lukijoitaan helpolla. Järkyttävää ja raastavaa kerrontaa. MacBride nappaa lukijaparan tiukkoihin pihteihin, riepottelee ja repii. Vaikka lukija voi välillä pahoin, ei kirjaa malta laskea käsistään, vaan tekstiä on pakko ahmia eteenpäin. Nyrkit heiluvat, aseet paukkuvat, veri lentää. Ihmisiä katoaa ja kuolee.

Rankoista aiheista huolimatta en kokenut kumpaakaan Henderson-dekkaria liian raskaaksi luettavaksi. MacBride viljelee kerronnassaan sopivasti huumoria ja on luonut hillittömiä henkilöhahmoja keventämään tunnelmaa. Päähenkilö Ash Henderson on sopivasti äreä ja laukoo karuja vitsejä. Rikospsykologi Alice McDonald on omituinen höpöttäjä ja saa puhetulvallaan muut sopivasti hämmennyksiin. Rikolliset ovat kammottavan sekopäisiä eivätkä kaikki poliisitkaan vaikuta olevan ihan täyspäisiä.

Ehkä näistä kahdesta Ash Henderson -dekkarista tämä Kuoleman sävel on vähän kesympi ja vähemmän hillittömämpi kuin ensimmäinen Pahan postia. Oivallista dekkariviihdettä kumpainenkin.

Toivottavasti HarperCollins jatkaa Stuart MacBriden suomentamista. Ilmeisesti tätä mainiota Ash Henderson -sarjaa on kirjoitettu vain nämä kaksi suomennettua kirjaa, mutta sen sijaan Logan McRae -dekkarisarjaa on julkaistu alkuperäiskielellä jo kymmenisen osaa. Kahdeksas Logan McRae -dekkari onkin hiljakkoin ilmestynyt HarperCollinsilta suomeksi nimellä Noitajahti. Mutta miksi ihmeessä McRae-sarjan suomentaminen aloitetaan noin loppupäästä?

Englanninkielinen alkuteos A Song for the Dying, 2014.
Suomentanut Virpi Kuusela. Kustantaja HarperCollins, 2016. 480 sivua.

Stephen Booth: Vedenpaisumuksen aikaan

Olen lukenut kaikki aiemmin suomennetut Stephen Boothin dekkarit, ja tämä Vedenpaisumuksen aikaan on jo yhdeksäs suomennos. Boothin dekkarisarja rakentuu kahden päähenkilön ympärille, ylikonstaapelit Ben Cooper ja Diane Fry. Tapahtumat sijoittuvat Derbyshiren kreivikuntaan, kuvitteelliseen Edendalen pikkukaupunkiin. Kirjoissa on oma iso roolinsa Peak Districtilla, Britannian vanhimmilla ja suosituimmalla kansallispuistolla, jonka pohjoinen osa Dark Peak on karua turvenummea ja eteläinen White Peak on puolestaan vehreämpää aluetta.

Aamun uutisissa oli kerrottu, että vuorokauden sademääräennätyksiä oli rikottu jo useaan kertaan. Peak Districtillä oli yhdessä päivässä tullut vettä enemmän kuin normaalisti kuukaudessa. Silti sade ei osoittanut minkäänlaisia lakkaamisen merkkejä. Sitä tuli joka päivä kuin saavista. Pelloista oli tullut liejua ja tiet olivat muuttuneet joiksi. Heinäkuu ja elokuu olivat toistaiseksi olleet fiaskoja, jatkuva sade oli pitänyt turistit poissa ja asuntovaunu- ja telttailualueita oli suljettu ja ulkoilmatapahtumia jouduttu peruuttamaan. Kesä? Tämä muistutti enemmänkin monsuunikautta.

Kuivaa kevättä ja nummipaloja on seurannut erittäin sateinen kesä. Ylikonstaapeli Ben Cooper on pitkällä sairauslomalla, ja Diane Fry on vastentahtoisesti palannut vanhalle työpaikalleen tuuraamaan Cooperia. Kun ojasta löytyy kuollut mies, Cooper ei malta olla sekaantumatta tutkimuksiin.

Fry työnsi kädet taskuihin. Oliko väärin, että hän seisoi täällä märässä metsässä ja toivoi, että tunnistamaton mies oli joutunut rikoksen uhriksi? Todennäköisesti. Kyseessä saattoi ihan hyvin olla itsemurha tai tapaturmainen kuolema. Niitä takuulla tapahtui enemmän kuin murhia. Mutta hänen vaistonsa kertoi jotain muuta. Tämä mies oli päätynyt kuolleena ojaan jonkun toisen tekojen seurauksena.

Stephen Booth ei yritä sekoittaa lukijan päätä psykologisilla kikoilla eikä silmänkääntötempuilla, vaan hän tarjoilee tälläkin kertaa lukijoilleen rauhallista dekkarikerrontaa höystettynä hienolla miljöökuvauksella. Ben Cooper on surusta sekaisin eikä kykene töihin, ja samaan aikaan poliisiasemalla Diane Fry kiristelee ärtyneenä hampaitaan jouduttuaan palaamaan entiselle työpaikalleen. Siinä sivussa poliisien tutkimukset etenevät verkkaisesti ja vettä sataa melkoisesti.

Boothin rikosromaani muistuttaa jossain määrin kahta muuta nyt alkuvuodesta lukemaani Blue Moonin kustantamaa brittidekkaria, Ian Rankinin Toisen miehen haudassa ja Peter Robinsonin Pahaa poikaa. Kaikki kolme ovat nimittäin hyviä perusdekkareita, joiden seurassa viihtyy oivallisesti. Suuret kiitokset arvostelukappaleista Blue Moonille!

Englanninkielinen alkuteos Already Dead, 2013.
Suomentanut Raimo Salokangas.
Kustantaja Blue Moon, 2016. 320 sivua.

Peter Robinson: Paha poika

Pieni helsinkiläinen kustantamo Blue Moon Kirjat julkaisee aina syksyisin muutaman laadukkaan käännösdekkarin, joihin jokaisen dekkarifanin kannattaisi ehdottomasti tutustua. Upeaa, että meille suomalaisille tarjotaan mahdollisuus lukea omalla äidinkielellämme sellaisia erinomaisia kirjailijoita kuin vaikkapa Ian Rankin, Arnaldur Indriðason ja Peter Robinson. Kiitos arvostelukappaleesta Blue Moonille!

Ylikomisario Alan Banks on lähtenyt lomamatkalle lataamaan akkuja. Sillä välin komisario Annie Cabbot lupautuu auttamaan Banksin entistä naapuria, Juliet Doylea, joka on kauhukseen löytänyt aikuisen Erin-tyttärensä huoneesta ladatun aseen. Rikostarkastaja Catherine Gervaise haluaa kaiken hoidettavan sääntöjä noudattaen ja lähettää yksikön noutamaan aseen Doylen kotoa. Poliisin operaatio ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan, ja pian Doylen perheen kotiin joudutaan kutsumaan ambulanssi.

Kun Alan Banks palaa lomamatkaltaan, hän joutuu toteamaan asioiden olevan kotopuolessa todella hullusti. Banksin syrjäinen mökki on muuttunut rikospaikaksi, Tracy-tytär on pakomatkalla pahan pojan kanssa, yksi poliiseista makaa kriittisessä tilassa sairaalan teho-osastolla, ja sisäinen tutkinta suorittaa omia tutkimuksiaan.

Peter Robinson on asunut viimeiset neljäkymmentä vuotta Kanadassa, mutta dekkariensa tapahtumat hän sijoittaa entiselle kotiseudulleen Yorkshireen Pohjois-Englantiin. Paha poika on jo yhdeksästoista Alan Banks -rikosromaani, mutta eipä Robinsonilla tunnu olevan aiheista pulaa, vaan tälläkin kertaa hän on keitellyt varsin herkullisen keitoksen. Vihastuneen naisen hetken mielijohteesta varastamasta aseesta syntyy melkoinen soppa, monta ihmistä joutuu vaaraan, eikä kuolonuhreilta vältytä. Ja voi Alan Banks parkaa, kun rentouttavalta lomalta palatessaan joutuu heti moisen sekasotkun, huolen ja murheen keskelle!

Ennen tätä Robinsonin Pahaa poikaa luin toisen Blue Moonin brittidekkarin, Ian Rankinin Toisen miehen haudassa. Kehuin sen olevan laadukas perusdekkari, vanhaa kunnon poliisitutkintaa, ilman yltiömäistä mäiskettä ja psykologista kikkailua. Samaa linjaa noudattaa myös Robinsonin Paha poika, mutta tämä on ehdottomasti monitahoisempi ja jännittävämpi.

Englanninkielinen alkuteos Bad Boy, 2010.
Suomentanut Ulla Ekman-Salokangas.
Kustantaja Blue Moon, 2016. 381 sivua.

Symppikseen Alan Banksiin voi nyt tammikuussa törmätä myös television puolella. Yle TV1 nimittäin esittää Ylikomisario Banks -sarjan uusia jaksoja lauantai-iltaisin 7.-21. tammikuuta 2017 kello 22.15. Jaksot ovat katsottavissa 14 vuorokauden ajan Yle Areenassa.

Ian Rankin: Toisen miehen haudassa

Olen kymmenisen vuotta sitten lukenut useamman Ian Rankinin rikosromaanin, yhdeksän John Rebus -dekkaria. Sen jälkeen jostain kumman syystä unohdin Ian Rankinin moneksi vuodeksi. Jokin aika sitten sain Blue Moonilta pinon arvostelukappaleita ja ilokseni löysin kirjojen joukosta tämän Rankinin uusimman dekkarin. Miten olinkaan voinut tyystin unohtaa Ian Rankinin?! Kiitos arvostelukappaleesta Blue Moonille!

Rikoskomisario John Rebus on joutunut jäämään eläkkeelle Edinburghin poliisista. Nyt hän työskentelee siviilinä yksikössä, joka tutkii selvittämättömäksi jääneitä törkeitä väkivaltarikoksia. Rebusiin ottaa yhteyttä nainen, joka kertoo 18-vuotiaan tyttärensä kadonneen uudenvuodenaattona 1999. Samalla alueella on myöhemmin kadonnut jäljettömiin muitakin naisia, ja Rebus alkaa tutkia katoamistapauksia yhteistyössä rikoskomisario Siobhan Clarken kanssa. Kadonneiden naisten lisäksi John Rebusia mietityttää sisäisen tutkinnan Malcolm Fox, joka on ottanut Rebusin suurennuslasinsa alle.

Katsoi sitä mistä suunnasta tahansa, Rebus oli ongelma. Siobhan Clarken täytyi tietää se. Hän ei ollut typerä. Poliisimestarinkin olisi pitänyt tietää. Oliko Rebusilla jonkinmoinen ote poliisimestariin – oliko siinä selitys? Jotakin haudattuna arkistoihin? Ja ehkä oli ote myös rikoskomisario Clarkeen – ote joka oli jäänyt Foxilta huomaamatta, niin huolellinen kuin hän olikin.

Ian Rankinin Toisen miehen haudassa on jo kahdeksastoista John Rebus -rikosromaani. Ja ensimmäinen jossa sympaattinen Rebus on eläkkeellä rikoskomisarion virasta, vaikka eihän John Rebus malta viettää leppoisia eläkepäiviä eikä pysytellä pois poliisilaitokselta. Kirjan tunnelma on silti varsin rauhallinen, eikä taitava kirjailija Ian Rankin sorru tarpeettomaan hötkyilyyn. Kerronta on sujuvaa, huumoria pilkahtelee ilahduttavasti, rikostutkinta on uskottavaa.

Ian Rankinin John Rebus -sarja pitää sisällään laadukkaita perusdekkareita. Näitä lukee mielellään ja näiden parissa viihtyy hyvin. Rankin ei tarjoile lukijoilleen yltiömäistä mäiskettä, ei hurjaa kilpajuoksua aikaa vastaan, ei hillittömiä ammuskelukohtauksia. Eikä tarvitsekaan. Luen erittäin mielelläni välillä tällaisia perinteisiä brittidekkareita, vanhaa kunnon poliisitutkintaa, ilman psykologista jännitystä ja hiipivää kauhua.

Englanninkielinen alkuteos Standing in Another Man’s Grave, 2012.
Suomentanut Ulla Ekman-Salokangas. Kustantaja Blue Moon, 2016. 400 sivua.

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu

Jouluaattoon ei ole enää montaa yötä aikaa. Mutta valkoinen joulu taitaa jäädä tänäkin vuonna pelkäksi haaveeksi, ja joulumieleni on ollut pahasti kadoksissa. Päätin yrittää houkutella piileskelevän joulumielen esiin ja rauhoittua kuuman mustikkaglögin, Jouluradion ja jouluisen seikkailukertomuksen ääreen. Kiitos arvostelukappaleesta Aula & Co:lle!

Nikolas on 11-vuotias poika, joka asuu isänsä kanssa koko Suomen toiseksi pienimmässä mökissä. Nikolaksen isä on köyhä puunhakkaaja, Nikolaksen nauravainen ja laulavainen äiti on kuollut. Ennen vanhaan isällä oli tapana hauskutella ja kutsua joulupäivänä syntynyttä poikaansa lempinimellä Joulu, mutta nykyään isä on aina väsynyt. Isä hakkaa puita metsässä koko päivän, joka päivä, ja isän hakatessa puita Nikolas etsii marjoja ja sieniä syötäväksi. Nikolaksen ainoa lelu on nauriista kaiverrettu nukke.

Eräänä iltana mökin oveen koputetaan, metsästäjällä on viesti Nikolaksen isälle. Kuningas Fredrik on päättänyt kasata ryhmän hyviä miehiä etsimään Tonttuvaaran. Kukaan ei ole koskaan ennen käynyt niin kaukana pohjoisessa, mutta kaikki tietävät tarinat tonttukylästä. Suuren palkkion houkuttelemana isä lupautuu liittymään ryhmään, ja Nikolas jää kamalan Charlotta-tädin hoteisiin. Kuukaudet vierivät, isää ei kuulu takaisin, Charlotta-täti muuttuu päivä päivältä ilkeämmäksi. Nikolas päättää karata, lähteä kauas Pohjolaan etsimään isänsä ja katsomaan tonttuja.

Niin käynnistyy Nikolaksen jännittävä seikkailu, jonka matkan varrelle mahtuu muun muassa hullu poro, lunta ja oikein iso vuori. Sekä tietysti niitä Tonttuvaaran tonttuja. Mutkia pojan matkassa on kieltämättä melkoisesti, eikä Tonttuvaara ole ollenkaan niin iloinen paikka kuin Nikolas oli etukäteen kuvitellut. Mutta asiat kääntyivät parhain päin ja loppu hyvin, kaikki hyvin.

Matt Haigin kirjoittama ja Chris Mouldin kuvittama Poika nimeltä Joulu on juuri niin mainio seikkailukertomus kuin osasin aavistella. Hauska. Taianomainen. Jännittävä.

Minut kuitenkin myös vähän yllätti se, miten tummiakin sävyjä Matt Haig on joulukertomukseensa vedellyt. Köyhyyttä ja kurjuutta, kuollutta äitiä ja ilkeää tätiä, ilottomia tonttuja, hyvän ja pahan taistelua. Mutta mikäli lapsi on Disney-elokuvia katsellut, ei Haig oikeastaan tarjoile mitään sen kummempaa. Eihän hyvä satu ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa ja jättimäisiä vaahtokarkkeja, vaan tarinassa pitää olla säröjä, sopivasti jännitystä. Hyvä satu herättää tunteita ja antaa ajateltavaa. Ja kuten hyvässä sadussa kuuluukin olla, loppu on onnellinen.

Harvemmin luen kirjoja, jotka sopivat kaikenikäisille. Poika nimeltä Joulu on kuitenkin sellainen. Köyhän pojan kasvukertomus Joulupukiksi, satumaisuus ja taianomaisuus, hyvän ja pahan taistelu vetoavat monen ikäisiin lukijoihin. Kirjassa on runsaasti Chris Mouldin hienoja mustavalkopiirroksia, teksti on isokokoista ja luvut lyhyitä. Voisin kuvitella lukevani tätä kirjaa ääneen (ehkä ne kaikkein synkimmät jutut yli hypäten) kuusivuotiaalle tyttärelleni, vaikka me emme aiemmin olekaan lukeneet näin paksuja kirjoja. Joulusadun varsinainen kohderyhmä on todennäköisesti sujuvasti lukevat koululaiset, mutta kiehtovan ja jännittävän joulukertomuksen seurassa viihtyy hyvin aikuinenkin.

Ja palataanpa takaisin postaukseni alkuun, jossa valittelin kadoksissa olevaa joulumieltä. Taisinpa löytää ainakin pienen palasen lymyilevästä joulumielestäni glögin, joululaulujen ja tämän joulukertomuksen luota. Sain hoidettua kunnialla muutamia viime tippaan jääneitä jouluaskareita enkä ole enää stressannut niistä tekemättömistä hommista. Joulu tulee, vaikka en olisikaan jynssännyt kaikkia kaappeja ja vaikka maa ei olisi lumesta valkoinen.

Englanninkielinen alkuteos A Boy Called Christmas, 2015.
Kuvittanut Chris Mould. Suomentanut Sarianna Silvonen.
Kustantaja Aula & Co, 2016. 267 sivua.