S. K. Tremayne: Tulilapsi

IMG_20170812_092252_446

Lontoolaisen S.K. Tremaynen vuosi sitten suomeksi ilmestynyt Jääkaksoset oli selkäpiitä karmiva, taitavasti rytmitetty ja tiheätunnelmainen psykologinen trilleri. Ehkäpä turhankin laskelmoitua ja epäuskottavaa mutta, yhtä kaikki, varsin oivallista viihdettä. Ja kun Tremaynen Tulilapsi ilmestyi tänä kesänä suomeksi, halusin ehdottomasti lukea tämänkin. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

”Tiedätkö, että tuosta tuulen ulinasta on olemassa vanha cornwallilainen tarina? Sanotaan, että myrskyisinä päivinä voi kuulla hukkuneiden huutavan omia nimiään.” – – ”Joskus sitä tulee miettineeksi. Kaikki ne poikaparat, kaikki alas kaivoksiin jääneet poikaparat ja kalastajat, jotka ovat hukkuneet. Ehkä kuolleet eivät lähdekään luotamme. Ehkä ne ovat aina jossain muodossa lähellämme.”

Rachel on muuttanut kauas Lontoosta ja ahtaasta kimppakämpästä, tuoreen aviomiehensä valtavaan taloon eteläiseen Englantiin, syrjäiseen Länsi-Cornwalliin. Uskomattoman ihanan aviomiehen ja upean talon lisäksi Rachel on saanut elämäänsä suloisen kahdeksanvuotiaan poikapuolen Jamien. Onni tuntuu täydelliseltä.

Mutta yllättäen Jamie muuttuu sulkeutuneeksi ja alkaa kertoa omituisia juttuja. Rachel päätyy penkomaan menneitä. Rachelin aviomiehen edellinen vaimo on kuollut pari vuotta aiemmin kaivoksessa sattuneessa onnettomuudesta. Mitä oikein on tapahtunut? Mitä Jamie yrittää kertoa hänelle?

Hän katsoo minua suoraan silmiin ja vetää syvään henkeä. Sitten hän sanoo: ”Sinä et ole täällä enää jouluna, Rachel.” – – Jamie vetää toisen kerran syvään ja hartaasti henkeä ja sanoo sitten hyvin hitaasti kuin paljastaisi kaikkein kauheimman salaisuuden: ”Sinä kuolet joulupäivään mennessä.”

S. K. Tremaynen Tulilapsi alkaa latteasti. Häiritsevää hömppämäisyyttä ja ärsyttävää ruusunpunaisuutta. Tämäkö muka on psykologinen trilleri?! Mutta taisteltuani tylsähkön alun yli ja luettuani vajaa sata sivua aloin hiljalleen jäädä koukkuun. Kerronnassa on kieltämättä naiivi sävy, juoni etenee enimmäkseen ennakoitavissa olevia polkuja, henkilöt käyttäytyvät typerästi. Mutta ei tätä voinut keskenkään jättää. Vanha kartano, myrskyävä meri, maanalaiset kaivostunnelit ja poikapuolen hyytävä käytös aiheuttavat miellyttäviä puistatuksia ja kylmiä väreitä.

Joskus jokin kirja tuntuu oikealta juuri siinä hetkessä. Tulilapsen kanssa minulla kävi näin. Kirjailija S. K. Tremayne ei tarjoa mitään maata mullistavaa ja tantereita järisyttävää. Sen sijaan Tulilapsi on mainiota vastapainoa arjelle, joka monen viikon kesälomailun jälkeen tuntuu taas niin kovin kiireiseltä. Päässäni suorastaan humisee kaikkien muistettavien ja hoidettavien asioiden painosta, mutta Tulilapsi ei onneksi vaadi lukijaltaan paljoa. Kirjaa voi lukea pienissä pätkissä arjen keskellä, eivätkä Tulilapsen juonenkäänteet todellakaan vaadi liikoja pähkäilyjä.

On ennustettu, että lunta voi tulla reilustikin. Meteorologit suorastaan herkuttelevat tällä mahdollisuudella: ihmiset rakastavat huonoa säätä, yhtä paljon kuin he rakastavat murhamysteerejä. Carnhallow’ssa murhamysteeri on kuitenkin todellinen. Se on minun elämääni. Mysteeri, joka minun täytyy selvittää. Ja nopeasti.

Englanninkielinen alkuteos The Fire Child, 2015.
Suomentanut Jaana Iso-Markku. Kustantaja Otava, 2017. 367 sivua.

Mikäli S. K. Tremaynen Tulilapsi herätti kiinnostuksesi, kannattaa kiireen vilkkaa käydä osallistumassa Otavan kirjojen arvontaan Luetut.netissä. Tulilapsen lisäksi arvottavana on pari muutakin psykologista trilleriä sekä dekkareita. Osallistumisaikaa on 31.8.2017 saakka.

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin

IMG_20170731_101420_343_20170731101928464

Isobritannialaisen Mhairi McFarlanen (s. 1976) nimi lienee tuttu monille viihdekirjallisuuden ystäville. Häneltä on aiemmin suomennettu jokunen kirja, ja tämä Sinuun minä jäin on McFarlanen esikoisromaani vuodelta 2012. Se on HarperCollinsin kaikkien aikojen myydyin e-kirja, ja nyt kirjasta on tekeillä elokuva. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Mitä tapahtuu, kun se, joka pääsi livistämään, tulee takaisin? Rachel on juuri eronnut kihlatustaan, kun hän törmää yliopistoaikaiseen ihastukseensa Beniin. Rachelin ja Benin tiet erosivat kymmenen vuotta sitten, mutta Ben saa yhä Rachelin hengityksen salpautumaan. Ikävä kyllä Ben on nykyään naimisissa.

Minä en juurikaan lue hömppää, mutta tämän yllätyksenä saadun arvostelukappaleen päätin säästellä kesälomalleni ja lukaista edes yhden hömppäkirjan tälle vuodelle. Mutta eihän hömpässä toki varsinaisesti mitään vikaa ole. Hömppä on helppolukuista kirjallisuutta, rentouttavaa ja viihdyttävää. Hömppäkirjassa voidaan käsitellä vaikeitakin aiheita, mutta yleensä kaikki kääntyy lopulta parhain päin. Perinteisimmäksi hömpäksi minä miellän kevyet, humoristiset ihmissuhderomskut, joissa käsitellään parisuhdesotkuja ja rakkaushuolia. Hömppäkirjoissa nautitaan samppanjaa ja vaahtokarkkeja, shoppaillaan vaatteita ja meikkejä, itketään menetetyn rakkauden perään ja juhlitaan ystävien kanssa. Hömppäkirjallisuuteen kuuluu koko joukko kliseitä, mutta kaikki hömppäromskut eivät suinkaan sovi samaan muottiin.

Mhairi McFarlanen Sinuun minä jäin on ehdottomasti hömppää. Kaksi ihmistä ja särkyneen sydämen tuska. Juoni etenee ennalta arvattavia polkuja eikä järisyttäviä yllätyksiä ei ole luvassa. Mutta ihan kaikkein höttöisintä hömppää McFarlane ei sentään tarjoile, vaan sekaan on ripoteltu mainioita oivalluksia ja huumorinkukkasia.

Minun kokemuksieni perusteella hömppäkirjojen henkilöhahmot työskentelevät usein toimittajina tai mainosalalla. Ja harmillisen monet heistä ovat tyytymättömiä työhönsä, suorastaan vihaavat työtään. McFarlanen esikoisromaani noudattaa näitä kliseitä. Rachel työskentelee toimittajana, Rachelin entinen kihlattu on graafisena suunnittelija markkinointiyrityksessä. Ben ja hänen vaimonsa ovat kumpikin asianajajia. Löytyykö hömppäkirjallisuudesta lainkaan roskakuskeja, muurareita tai haudankaivajia?!

Alun käynnistysvaikeuksien jälkeen lukaisin Sinuun minä jäin -romskun ihan vauhdikkaasti. Hömppäfania minusta ei vieläkään sukeutunut, mutta hömpälle on ehdottomasti aikansa ja paikkansa. Painan Mhairi McFarlanen nimen mieleeni, ehkäpä voisin lukea jotain häneltä taas ensi vuoden kesälomalla.

Englanninkielinen alkuteos You Had Me at Hello, 2012.
Suomentanut Hanna Arvonen.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 413 sivua.

Daniel Cole: Räsynukke

IMG_20170724_230629_705

Brittiläisen Daniel Colen (s. 1983) pirullinen esikoisromaani Räsynukke on tänä vuonna löytynyt monen lukutoukan yöpöydältä. Dekkarin käännösoikeudet myytiin nimittäin yli 30 maahan jo ennen teoksen julkaisemista. Kirjan mainostetaan pitävän sisällään kekseliään ja mielipuolisen murhatarinan yhdistettynä kiivastempoiseen kerrontaan ja sysimustaan huumoriin. Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

”Eikö minulla pitänyt olla vapaa viikonloppu?”
”Ei ole enää. Tulet tänne katsomaan rikospaikkaa.”
”Ai sinun pöytäsi viereen?” Wolf kysyi vain puoliksi leikillään. Pomoa ei ollut näkynyt kentällä vuosikausiin.
”Onpa hauskaa. Minut päästettiin ulos tätä juttua varten.”
”Ai niin paha tapaus?”
Linjalla oli hetken hiljaista, ennen kuin Simmons vastasi: ”Aika paha.”

Rikosylikonstaapeli William Layton-Fawkes, lempinimeltään Wolf, hälytetään keskellä yötä makaaberille rikospaikalle. On löytynyt ruumis lontoolaisesta vuokrakämpästä, vastapäätä Wolfin omaa asuntoa. Ruumis joka kiinnitetty siimoilla kattoon ja kursittu kokoon kuuden eri uhrin ruumiinosista. Toimittajat nimeävät sen Räsynukeksi.

Wolf alkaa tutkia tapausta yhdessä Emily Baxterin kanssa. Sarjamurhaajan jahtaaminen muuttuu Wolfille pian liiankin henkilökohtaiseksi, kun Räsynukke-murhaaja toimittaa Wolfin toimittajana työskentelevälle entiselle vaimolle nipun rikospaikalta otettuja valokuvia sekä tappolistan. Luettelon nimistä ja tulevista kuolinpäivistä. Listan viimeisenä Wolfin nimi ja kuolinpäivä.

Kaukaa lähestyi sinisiä valoja, mutta Wolf istui liikkumatta kuuntelemassa tappajaa, joka kuunteli hänen kuunteluaan. Wolf olisi halunnut uhkailla häntä, säikäyttää hänet, tehdä mitä vain saadakseen hänestä jotakin irti, mutta hän tiesi, ettei pystyisi mitenkään ilmaisemaan, millaista silkkaa kiukkua ja vihaa tuolloin tunsi.

Ai että miten loistava dekkari! Daniel Colen Räsynukke lunastaa lupauksensa, tarjolla on siis oikeasti koukuttavaa sarjamurhaajajahtia yhdistettynä vauhdikkaaseen kerrontaan ja hykerryttävän mustaan huumoriin. Henkilöhahmot eivät ehkä ole kaikkein omaperäisempiä mutta silti kiinnostavia. Uskottavuuden rajat natisevat, mutta taitavasti kynäilty tarina vie mukanaan, eikä tässä vauhdissa lukija todellakaan ehdi murehtia epäuskottavia seikkoja.

Daniel Colen Räsynukke ei ole ollenkaan niin verinen ja karmiva dekkari kuin etukäteen arvelin. Murhat ovat toki hiuksianostattavan hirveitä, eikä dekkareissa ihan joka päivä törmää vastaaviin rikostapauksiin. Matkan varrelle mahtuu kaikenlaista synkkää ja vastenmielistä, mutta esimerkiksi palasista kokoon ommellun ruumiin tutkistelu käydään läpi loppujen lopuksi melko ylimalkaisesti eikä Cole hurjasti mässäile inhottavilla yksityiskohdilla. Voisinpa siis varovasti suositella tätä niitä kaikkein raaempia dekkareita kaihtaville lukijoille.

Onneksi olen vielä kesälomalla. Daniel Colen Räsynuken takia nipistin yöunistani, sillä eihän tätä page-turneria malttanut laskea käsistään. Onkohan tässä tämän kesän paras dekkari?! Ja mikä parasta, tätä herkkua on joskus tulevaisuudessa luvassa lisää, sillä Räsynukke on ensimmäinen osa dekkarisarjasta.

”Lopulta sitä tajuaa…”
”Tajuaa mitä?”
”Että mitään ’hyviä’ ihmisiä ei ole. On vain niitä, joita ei ole vielä kiusattu tarpeeksi, ja niitä, joita on.”

Englanninkielinen alkuteos Ragdoll, 2017.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja Gummerus, 2017. 444 sivua

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

IMG_20170706_001101_687

Oi Flavia! Kanadalaisen Alan Bradleyn ihana Flavia de Luce -sarja tuo virkistävän tuulahduksen dekkarigenreen. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin, jossa murhamysteerejä ratkoo yksitoistavuotias Flavia de Luce. Kuolleet linnut eivät laula on dekkarisarjan kuudes osa, ja aiemmin sarjasta on suomeksi ilmestynyt Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus,  Filminauha kohtalon käsissä sekä Loppusoinnun kaiku kalmistossa. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Ihmiset siirtelivät levottomina painoa jalalta toiselle, ja hengityksemme kevyt ilmavirta teki pehmeitä huokauksia englantilaiseen ilmaan. Loputtoman tuntuisen pysähtyneisyyden jälkeen näimme lopulta kaukaisuudessa veturin savupilven. Se tuli hetki hetkeltä lähemmäs, ja samalla Harriet – äitini – oli tulossa kotiin.

On täydellisen ihana englantilainen aamu, yksi niistä huhtikuisista päivistä, jolloin aurinko on pitkän talven jälkeen palannut ja yhtäkkiä tuntuu kuin olisi jo kesä. Flavia de Luce odottaa perheensä ja kyläläisten kanssa junaa Buckshawin rautatieseisakkeella. Hänen kymmenen vuotta sitten kadonnut äitinsä Harriet on palaamassa kotiin.

Yllättäen tuntematon mies alkaa puheisiin Flavian kanssa Buckshawin rautatieseisakkeella. Pitkä mies on pukeutunut hienosta säästä huolimatta aivan liian paksuun takkiin ja höpöttelee Flavialle omituisia. Hetkeä myöhemmin joku väkijoukosta työntää miehen junan pyörien alle. Flavialla on taas uusi murhamysteeri ratkottavanaan.

Yhtäkkiä tajusin, että minun oli päästävä pois tästä synkkyyden valtaamasta talosta, päästävä jonnekin missä saatoin ajatella tuoreita ajatuksia – omia ajatuksiani, eikä muiden puhki kuluneita mietteitä.

IMG_20170705_105852_01_20170705114030383 Alan Bradleyn Kuolleet linnut eivät laula on kirjasarjan toistaiseksi tummasävyisin dekkari. Ei pelkästään kansikuvaltaan vaan myös sisällöltään. Huumoria ei ole unohdettu, mutta jopa Flavia de Luce on tavallista totisempi eikä rapistuneen Buckshawin kartanon mailla nauru raikaa. Äidin palattua kotiin Flavia päätyy miettimään liian suuria ja synkkiä asioita. Paikalle yllättäen ilmestynyt Undine-serkku tuntuu lyövän Flavian nokkeluudessa, eikä Flavian ajatuksenjuoksu yllä muutenkaan ihan edellisten kirjojen neuvokkuuden tasolle. Jos Flavia olisi ollut täydessä iskussa, hän olisi unohtanut hölmöt kokeilunsa ja selvittänyt murhatapauksen paljon nopeammin. Toisaalta suotakoon Flaviallekin ripaus vakavamielisyyttä ja hidasjärkisyyttä, eihän yksitoistavuotias tyttölapsi voi olla joka hetki täydessä iskussa.

Kuolleet linnut eivät laula on merkittävä osa dekkarisarjan juonen kannalta. Rautatieseisakkeella kuolleen miehen tapaus jää pelkäksi sivujuoneksi, tarinan pääosassa on Flavian Harriet-äidin kotiinpaluu sekä suvun historia. Mutta ei tämä noussut suosikikseni Flavia-kirjoista. Juoni tuntuu junnailevan paikoillaan, kirjan tunnelma on kovin apea, ja Flavian kemialliset kokeilut lipsahtavat liiaksi epäuskottavuuden puolelle. Mainiota ajanvietettä kuitenkin, kyllähän tämän seurassa kului oikein rattoisasti pari kesälomapäivää.

alanbradleyflaviadeluce

Englanninkielinen alkuteos The Dead in Their Vaulted Arches, 2014.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2017. 336 sivua.

Elly Griffiths: Risteyskohdat

IMG_20170601_204421_805

Englantilainen Elly Griffiths työskenteli lastenkirjallisuuden parissa kustannusalalla ennen ryhtymistään kirjailijaksi. Risteyskohdat käynnistää arkeologi Ruth Gallowaysta kertovan dekkarisarjan. Kiitokset taas arvostelukappaleesta Tammelle!

Rikoskomisario Harry Nelson pyytää arkeologi Ruth Gallowayn apua. Marskimaalta muinaisen paalukehän liepeiltä on löydetty ihmisen luita. Poliisi haluaa selvittää, onko kyseessä kymmenen vuotta aikaisemmin kadonnut tyttö vai historiallinen löytö. Ja sitten katoaa toinenkin tyttö. Ruth Galloway joutuu huomaamaan, että poliisin neuvonantajana toimiminen voi olla vaarallista.

Yhtäkkiä on aivan hiljaista. Merilinnutkin lakkaavat kirkumasta ja kailottamasta yläpuolella. Tai ehkä ne ovat edelleen siellä, mutta Ruth ei vain kuule niitä. Sen Ruth kuulee, että Nelson hengittää raskaasti hänen takanaan, mutta itse hän tuntee olonsa merkillisen rauhalliseksi. Sittenkään hän ei tunne mitään, kun näkee pikkuisen käsivarren, jonka ranteessa on vielä ristiäiskorukin.
Hän oli tiennyt jo etukäteen, mitä löytäisi.

Oi, olin tähän kiireisen kesäkuun alkuun kaivannut juuri tällaista dekkaria! Elly Griffithsin Risteyskohdat on sopivan rauhallinen mutta silti mielenkiintoinen ja koukuttava rikosromaani. Vahva päähenkilö ja hieno miljöö. Vaikka tarinan keskiössä on kadonneita tyttöjä, ei Griffiths mässäile ahdistuksella ja väkivallalla. Jännitystä rakennetaan taitavasti, mutta meno ei äidy liian hurjaksi.

Päähenkilö Ruth Galloway on 39-vuotias sinkku. Olkapäille ulottuvat ruskeat hiukset, siniset silmät, vaalea iho ja kaunis hymy. Painoa kahdeksankymmentä kiloa. Lemmikkinä kaksi kissaa. Opettaa yliopistossa arkeologiaa. Rakastaa Bruce Springsteenia ja Bryan Adamsia. Fiksu ja itsenäinen nainen, ei kuitenkaan liian täydellinen, sopivasti inhimillinen. Helposti lähestyttävä ja miellyttävä päähenkilö.

Ihanaa, että tälle kelpo dekkarille on luvassa jatkoa. Eikä sitä edes tarvitse kauaa odotella, vaan Januksen kivi julkaistaan suomeksi jo syksyllä 2017.

Englanninkielinen alkuteos The Crossing Places, 2009.
Suomentanut Anna Lönnroth.
Kustantaja Tammi, 2017. 305 sivua.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

IMG_20170523_180227_526_20170523180600846

Riitta Jalosen Kirkkaus oli odotellut lukuvuoroaan viime vuoden lokakuulta saakka. Sain kirjan Helsingin Kirjamessuilla bloggariaamiaisella. Kiitokset Tammelle! Olen useasti hypistellyt Jalosen kirjaa kädessäni, lukenut muiden kirjabloggaajien kehuvia sanoja, mutta vasta nyt nappasin Kirkkauden käteeni kirjahyllystä ja aloin lukea.

Jalosen Kirkkauden keskiössä on todellinen henkilö, uusiseelantilainen kirjailija Janet Frame (1924-2004), jonka huikean tarinan ympärille Jalonen on kehitellyt fiktiivisen romaanin. Janet Frame oli herkkäsieluinen, omalaatuinen tyttö, joka vietti monta vuotta elämästään psykiatrisessa sairaalassa. Janetilla diagnosoitiin erheellisesti skitsofrenia, lahjakasta kirjailijaa kiellettiin kirjoittamasta, ja häntä yritettiin hoitaa lukuisilla sähköshokeilla. Lopulta lääkärit päätyivät kokeilemaan lobotomiaa, mutta viime hetkellä operaatio onneksi peruttiin, koska Janetin ensimmäinen novellikokoelma sai arvostetun kirjallisuuspalkinnon. Ja myöhemmin skitsofreniadiagnoosi kumottiin. Janet Frame julkaisi novellien lisäksi romaaneja, runoja ja kolmiosaisen omaelämäkerran.

Kierrän kirjoituspaperin valmiiksi koneeseen. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tulen kirjoittamaan. Kirja on kuitenkin sisälläni, on ollut jo kauan odottamassa oikeaa aikaa ja oikeaa paikkaa.

Kirjan minäkertoja Janet Frame kahlaa välillä hyvinkin syvissä vesissä, mutta Kirkkaus ei siitä huolimatta ole ollenkaan synkkämielinen romaani. Riitta Jalonen loihtii taidokkaasti kuvan poikkeuksellisesta kirjailijalahjakkuudesta. Jalosen kielessä on ihanan tajunnanvirtamaista keveyttä ja kauneutta. Kirja on täynnä toinen toistaan hienompia kielikuvia, hengästyttävän upeita ajatelmia.

Mutta joudun valitettavasti myöntämään olleeni ymmälläni Kirkkauden edessä. Lyhyet luvut tekivät lukukokemuksestani hajanaisen ja irrallisen. En saanut kunnolla otetta Janet Framen rönsyilevästä tarinasta, ja Janet jäi minulle harmillisen etäiseksi hahmoksi. Yritin antaa Jalosen kauniin kielen viedä mukanaan, nauttia sanojen virrasta. Hetkittäin häkellyin ja mykistyin ihastuksesta. Hetkittäin olin vain hämmentynyt.

Kirkkaus on romaani, josta olisin todella halunnut pitää. Enkä minä kiistä Riitta Jalosen hienovireisen tekstin kauneutta, vaivattomuutta, voimaa, herkkyyttä. Tiedän saaneeni lukea melkoisen mestariteoksen. Mutta ehkä kiireinen toukokuu oli kuitenkin väärä hetki yrittää uppoutua Janet Framen maailmaan. Ehkä tämä ei vain ollut minun kirjani.

Harppi piirtää ympyrän, jonka sisälle kaikkien ihmisten pitäisi mahtua. Rajan yli voi kurkotella mutta sinne ei saa mennä. Jos menee, on kuin neulomuksesta karkaisi silmukka omille teilleen: yksi karannut uhkaa vetää mukaansa toisia.
Aika siirtää rajat aina eri paikkaan, ei mikään määritelmä pysy. Kuka sanoo mikä on oikea tapa olla ihminen?

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Tammi. 352 sivua.
Kannen suunnitellut Emmi Kyytsönen.

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

IMG_20170428_141902_158

Brittiläinen Clare Mackintosh on työskennellyt niin järjestyspoliisina, rikostutkijana kuin myös toimittajana. Mackintosh on kuulemma saanut idean esikoisromaaniinsa oikeasta rikostapauksesta, jota hän oli tutkinut ollessaan poliisina. Esikoisromaani Annoin sinun mennä on käännetty yli 30 kielelle, ja tämä psykologinen trilleri on kahminut lukuisia palkintoja. Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Auto ilmaantuu kuin tyhjästä. Märkien jarrujen vinkaisu, tömähdys, kun viisivuotias poika iskeytyy tuulilasiin, ja hänen vartalonsa pyörähdys, ennen kuin se paiskautuu tielle. Nainen juoksee pojan perässä edelleen liikkeessä olevan auton eteen. Liukastuu ja rojahtaa eteenpäin työntämien käsiensä varaan. Hänen hengityksensä salpautuu.
Se on ohi silmänräpäyksessä.

Viisivuotias poika jää kotikadulla auton alle ja menehtyy. Auton kuljettaja pakenee paikalta. Poliiseilla on johtolankoja vähän, ja lopulta kuukausien myöhemmin virallinen tutkinta päätetään lopettaa. Tapaus ei kuitenkaan jätä rauhaan rikoskomisario Ray Stevensia ja rikoskonstaapeli Kate Evansia, ja he päättävät omalla ajallaan jatkaa tapauksen tutkintaa.

Poikansa menettänyt Jenna Gray pakenee suruaan ja muuttaa syrjäiseen mökkiin Walesin rannikolle. Jenna yrittää jättää entisen elämänsä taakseen ja aloittaa uudelleen alusta, mutta menneisyys ja muistot palaavat piinaamaan häntä.

Huuto lävistää uneni ja säpsäyttää minut hereille. Aurinko ei ole vielä noussut, mutta makuuhuoneessa on valot päällä: en kestä pimeyttä ympärilläni.

Välillä sitä kaipaa luettavakseen kunnon page-turneria, jonka parissa illat venyvät liian pitkiksi. Vielä yksi luku. Ja sitten vielä yksi luku lisää. Väsymys kirvelee silmissä, mutta kirjaa ei malta laskea käsistään, sivut kääntyvät kuin itsestään. Muutaman ei niin koukuttavan romaanin jälkeen on ihanaa saada viettää aikaa tällaisen lukusukkulan seurassa.

Etukäteen vähän pelkäsin, olisiko Clare Mackintoshin Annoin sinut mennä liian ahdistava psykologinen trilleri. Lapsen kuolema ja äidin suru eivät todellakaan ole mitään kevyitä aiheita. Mutta surussa ei vellota liiaksi. Ja vaikka psykologiseen trilleriin kuuluu tietty määrä ahdistusta ja jännitystä, ei Mackintosh piinaa lukijoitaan sietämättömästi.

Olen useammalta taholta kuullut, että Annoin sinun mennä pitää sisällään tyrmäävän juonenkäänteen. Yritin lukiessani arvailla, millaisen nokkelan yllärin Mackintosh järjestää, mutta enpä onnistunut ennakolta arvaamaan tätä käännettä. Puolivälissä kirjaa jysähtää sellainen pommi, että kirja tekisi mieli lukaista yhdeltä istumalta loppuun saakka.

Clare Mackintosh pärjää esikoisromaanillaan erinomaisesti psykologisten trillerien kilvassa. Paula Hawkinsin Nainen junassa, Renée Knigthin Kenenkään ei pitänyt tietää tai Shari Lapenan Hyvä naapuri häviävät kirkkaasti Mackintoshin sujuvalle juonenkuljetukselle ja uskottaville henkilöhahmoille.

Englanninkielinen alkuteos I Let You Go, 2014.
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.
Kustantaja Gummerus, 2017. 417 sivua

Peter James: Kirottu talo

wp-1489785091644.jpg

Englantilainen Peter James on luonut uraa niin elokuvatuottajana ja käsikirjoittajana kuin myös kirjailijana. Jamesin kirjoittamat Roy Grace -rikosromaanit ovat tuttuja monille dekkarien ystäville. James on napannut kirjoillaan useita palkintoja. Roy Grace -dekkareita on käännetty 36 kielelle, ja ne ovat myyneet huikeat yli 18 miljoonaa kappaletta.

Mutta tällä kertaa luvassa on kuitenkin jotain aivan muuta. Peter James on nimittäin kirjoittanut dekkarin sijaan vanhan kunnon kummitustarinan. Kirottu talo on kuulemma saanut innoituksensa Peter Jamesin entisen kotitalon oudoista tapahtumista.

Hän katseli peltoja, sitten talon julkisivua, ja saattoi hädin tuskin vieläkään uskoa, että he asuivat täällä, että tämä oli heidän kotinsa, että tänne, ehkä, toivottavasti, he voisivat kaikkien niiden kotiensa jälkeen jopa asettua asumaan ja viettää loppuikänsä. Heidän kaikkien aikojen kotinsa.

Ollie Harcourt, hänen vaimonsa Caro ja heidän 12-vuotias tyttärensä Jade muuttavat syrjäiseen Cold Hillin kartanoon. Ollie on innoissaan heidän uudesta kodistaan, mutta Caro on huolissaan rapistuneen kartanon kunnosta ja edessä olevista mittavista remonteista, Jade ikävöi kaupunkiin jääneitä ystäviään.

Heti muuton jälkeen kartanossa alkaa tapahtua outoja. Vilahtelevia varjoja, leijuvia valopalloja, kylmiä ilmavirtauksia, utuisia hahmoja. Harcourtin perhe on kauhuissaan, mutta poismuutto ei tule kysymykseen, koska heidän kaikki rahansa ovat kiinni Cold Hillin kartanossa.

Harcourtit eivät selvästikään asu kartanossaan yksin. Eivätkä he ole tervetulleita taloon.

Tämä unelmien koti, johon he olivat muuttaneet kaksi viikkoa sitten, oli osoittautunut jo näiden kahden viikon aikana pahemmaksi painajaiseksi kuin hän olisi ikinä osannut kuvitella. Heidän olisi selvitettävä tämä. He selvittäisivät tämän. Hitto soikoon, he selvittäisivät tämän.

Kirottu talo on perinteinen kummitustarina. Peter James ei tuo kauhugenreen mitään uutta, eikä edes oikeastaan tarvitsekaan. Ränsistyneen kartanon vihamielisistä kummituksista on kirjoitettu lukuisia kauhujuttuja, ja kyllä maailmaan vielä yksi karmaiseva kummitustarina lisää mahtuu.

Mutta minulla oli valitettavasti samankaltaisia ongelmia kuin Järjellä ja tunteella -blogin Susalla. Peter Jamesin kuvailu on nimittäin paikoitellen puuduttavan yksityiskohtaista ja laimentaa tehokkaasti kauhua. Ei minua kiinnosta jokaisen auton merkki, vuosimalli ja väri. En ole myöskään kiinnostunut uuneista ja kahvinkeittimistä. Turhaannuin ja ärsyynnyin heti kirjan alussa, enkä päässyt harmituksestani eroon.

Myönnän, että jonain toisena hetkenä olisin saattanut pitää tästä paljon enemmän. Nyt pakersin Kirotun talon parissa yli viikon enkä ollut saada tätä millään luetuksi loppuun. Hyytävän outoja tapahtumia sattuu kartanossa jatkuvasti, mutta kertomus ei vain tempaissut minua mukaansa. Yritin suhtautua kummituksiin liian rationaalisesti, juutuin Peter Jamesin yksityiskohtaiseen kuvailuun.

Mutta ei Kirottu talo todellakaan niin huono ole, että Peter Jamesin ystävien kannattaisi kokonaan skipata tämä. Jos tykkää Jamesin tyylistä eikä vieroksu perinteisiä kummitustarinoita, suosittelen ehdottomasti tutustumaan Kirottuun taloon.

Englanninkielinen alkuteos The House on Cold Hill, 2015.
Suomentanut Sirpa Parviainen. Kustantaja Minerva Kustannus, 2017. 329 sivua.

Jessie Burton: Nukkekaappi

wp-1488545094909.jpg

Lontoolainen Jessie Burton (s. 1982) on näyttelijätär, jonka esikoisromaani Nukkekaappi valittiin Isossa-Britanniassa vuoden kirjaksi 2014. Kun kirjaa mainostetaan ahmittavaksi lukuromaaniksi, minä kiinnostuin välittömästi. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Johannes tarttuu vihdoin verhoihin ja vetää ne suurieleisesti syrjään. Naiset haukkovat henkeään. Verhojen takaa paljastuva kaapin sisäpuoli on jaettu yhdeksään soppeen, joista jotkut on verhoiltu kultakoristeisella tapetilla ja jotkut puupaneelilla.
”Sehän on – onko se tämä talo?” Nella sanoo.
”Sinun talosi”, Johannes oikaisee hymyillen.

Amsterdam vuonna 1686. Kahdeksantoistavuotias Nella on vasta avioitunut kauppias Johannes Brandtin kanssa ja saapuu papukaijansa kanssa uuteen kotiinsa. Johanneksen lisäksi talossa asustaa tämän pihi ja teräväkielinen sisko Marin sekä kaksi palvelijaa. Johanneksen päivät täyttyvät kauppiaan kiireistä, eikä hän juurikaan anna huomiota tuoreelle vaimolleen. Nella kuitenkin saa Johannekselta omituisen häälahjan – nukkekaapin, joka on tarkka kopio heidän kodistaan. Aikansa kuluksi Nella alkaa sisustaa pienoistaloaan, mutta mystinen miniatyristi lähettää pyytämättä esineitä, jotka tuntuvat ennustavan tulevaa. Yrittääkö miniatyristi paljastaa talon kätkemät salaisuudet? Vai haluaako hän tuhota talon asukkaat?

Marin ei voi olla tämän takana, koska se vaatisi rahan käyttämistä. Tutkiessaan tilaamatta saapuneita esineitä Nellassa herää silti toivo, että niiden takana on hänen kälynsä. Koska jos se ei ole Marin, mihin kummaan hän on sotkeutunut?

Jessie Burtonin Nukkekaappi on vetävä ja ahmittava lukuromaani, jonka tunnelma lumosi minut heti. Historiallinen Amsterdam tuntuu aidolta ja elävältä. Kirjaa lukiessa voi milteinpä haistaa kaupungin hajut ja kuulla sen äänet. Brandtin perheen talossa on omanlaisensa tunnelma, ja sen asukkaat piilottelevat salaisuuksiaan, jotka hiljalleen paljastetaan lukijalle.

Tunsin voimakasta kiintymystä ja myötätuntoa Nellaa kohtaan. Kirjassa käsitellään paljon naisten asemaa, ja vaikka vuoden 1686 Amsterdam on monessa asiassa aikaansa edellä, sovittuja avioliittoja solmitaan yhä. Nella on köyhä maalaistyttö, joka on naitu rikkaaseen kaupunkilaisperheeseen, eikä tuore aviomies huomioi häntä muuten kuin antamalla lapsen leikkikalun. Vaikkakin arvokkaan ja taitavasti tehdyn leikkikalun. Nella haluaisi olla vaimo eikä leikkiä nukkekaapilla. Mutta salaisuuksien paljastuessa Nella huomaa, että hänellä on valtaa eikä hän olekaan pelkkä typerä maalaistyttö.

Brandtit ovat eläneet turvassa ja jykevän ovensa suojissa vuosikaudet – kunnes avasivat sen ja päästivät Nellan sisään, ja mikä on seuraus? Meillä ei suvaita pettureita – hän muistaa Marinin sanat selvästi ja ne kertovat outoa tarinaa siitä, miten nämä ihmiset pitävät yhtä. Nyt Nella kuuluu heihin puolittain itsekin, mutta aika näyttää kenen puoleen hänen lojaaliutensa kallistuu.

Nukkekaappi ei aivan lunastanut suuria odotuksiani. Vahvatunnelmainen lukuromaani pitää otteessaan, lukeminen on silkkaa nautintoa. Mutta kokonaisuus jää varsin laimeaksi, liian viihteelliseksi. Kirjan pari yllättävintä juonenkäännettä eivät tulleet minulle yllätyksenä, vaan olin ehtinyt aavistella niitä jo etukäteen. Eikä loppuratkaisukaan täysin tyydyttänyt minua. Pointsit kuitenkin koukuttavuudesta, historiallisuudesta ja tunnelmallisuudesta.

Englanninkielinen alkuteos The Miniaturist, 2014.
Suomentanut Markku Päkkilä. Kustantaja Otava, 2017. 431 sivua.

Stuart MacBride: Kuoleman sävel

wp-1487543602109.jpg

Viime syksynä luin skotlantilaisen Stuart MacBriden dekkarin Pahan postia, joka käynnisti rikostarkastaja Ash Hendersonista kertovan sarjan. Vauhdikasta ja raakaa, räväkkää ja kyynistä, monitahoista ja vetävää, järkyttävää ja vangitsevaa. Juoni kääntyili ja vääntyili, yllätti ja hätkähdytti. Janosin lisää ja halusin lukea myös dekkarisarjan toisen osan. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

”Kas, herra Henderson… Vai pitäisikö sinua kutsua nyt vanki Hendersoniksi?” – – ”Homma toimii seuraavasti. Herra Taylor ja herra O’Neil käyvät aina silloin tällöin vierailulla luonasi ja pieksävät sinut perusteellisesti. Ja joka kerta, kun tilanteesi arvioidaan – tiedät kai, kun sinut aiotaan päästää takaisin vapaalle jalalle? Joka kerta, kun niin käy, he pieksävät sinut uudelleen ja sanovat, että sinä aloitit tappelun.”

On kulunut pari vuotta edellisen kirjan tapahtumista. Silloin Ash Henderson vielä työskenteli poliisissa, mutta viime vuodet hän on istunut vankilassa. Syyttömänä. Murhaan lavastettuna. Rouva Kerrigan, yksi Oldcastlen pahamaineisimmista rikollisista, kantaa Ash Hendersonille kaunaa ja on päättänyt tehdä kaikkensa, että Henderson pysyisi vankilassa loppuelämänsä.

Kahdeksan vuotta sitten Sisäpiirin mieheksi nimetty sadistinen murhaaja sieppasi naisia ja jätti heidät kuolemaan. Yhtäkkiä murhat loppuivat ja tappaja katosi moneksi vuodeksi. Kun jälleen löydetään nainen kuolleena ja kaikki viittaa samaan murhaajaan, aiemmassa tutkinnassa mukana ollut Ash Henderson päätetään vapauttaa vankilasta ja määrätään auttamaan poliisia.

Ash Hendersonia pidetään tarkasti silmällä, nilkkapanta seuraa hänen jokaista liikettään, mutta hän toivoo saavansa tilaisuuden kostaa rouva Kerriganille.

Minun sydämeni pamppailu laantui vaimeaksi kivistykseksi. Oli eri asia haaveilla jonkun tappamisesta, suunnitella sitä ja valmistautua siihen, mutta entä tehdä se ihan oikeasti? – – Painaa aseenpiippu ihan oikeasti uhrin takaraivoa vasten ja vetää liipaisimesta? – – En voinut olla hymyilemättä.

Kuten ei Pahan postia ei myöskään Kuoleman sävel ole mikään kesy trilleri, eikä Stuart MacBride tälläkään kertaa päästä lukijoitaan helpolla. Järkyttävää ja raastavaa kerrontaa. MacBride nappaa lukijaparan tiukkoihin pihteihin, riepottelee ja repii. Vaikka lukija voi välillä pahoin, ei kirjaa malta laskea käsistään, vaan tekstiä on pakko ahmia eteenpäin. Nyrkit heiluvat, aseet paukkuvat, veri lentää. Ihmisiä katoaa ja kuolee.

Rankoista aiheista huolimatta en kokenut kumpaakaan Henderson-dekkaria liian raskaaksi luettavaksi. MacBride viljelee kerronnassaan sopivasti huumoria ja on luonut hillittömiä henkilöhahmoja keventämään tunnelmaa. Päähenkilö Ash Henderson on sopivasti äreä ja laukoo karuja vitsejä. Rikospsykologi Alice McDonald on omituinen höpöttäjä ja saa puhetulvallaan muut sopivasti hämmennyksiin. Rikolliset ovat kammottavan sekopäisiä eivätkä kaikki poliisitkaan vaikuta olevan ihan täyspäisiä.

Ehkä näistä kahdesta Ash Henderson -dekkarista tämä Kuoleman sävel on vähän kesympi ja vähemmän hillittömämpi kuin ensimmäinen Pahan postia. Oivallista dekkariviihdettä kumpainenkin.

Toivottavasti HarperCollins jatkaa Stuart MacBriden suomentamista. Ilmeisesti tätä mainiota Ash Henderson -sarjaa on kirjoitettu vain nämä kaksi suomennettua kirjaa, mutta sen sijaan Logan McRae -dekkarisarjaa on julkaistu alkuperäiskielellä jo kymmenisen osaa. Kahdeksas Logan McRae -dekkari onkin hiljakkoin ilmestynyt HarperCollinsilta suomeksi nimellä Noitajahti. Mutta miksi ihmeessä McRae-sarjan suomentaminen aloitetaan noin loppupäästä?

Englanninkielinen alkuteos A Song for the Dying, 2014.
Suomentanut Virpi Kuusela. Kustantaja HarperCollins, 2016. 480 sivua.