Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

IMG_20170807_185020_01

Yöpöydälleni on kertynyt hurja pino houkuttelevia syksyn uutuuksia, mutta tämän yhden kesällä lukematta jääneen kirjan halusin lukaista tähän väliin. Synkän metsän siimeksessä on lontoolaisen Ruth Waren (s. 1977) esikoisromaani. Psykologinen trilleri on pomppinut top kymppi -listoilla Briteissä ja Yhdysvalloissa, ja kirja on käännetty jo yli 40 kielelle. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Sattuu. Joka paikkaan sattuu. Valo viiltää silmiäni, päätä särkee. Sieraimissani tuntuu metallinen löyhkä, käteni ovat tahmaiset verestä.
”Leonora?”
Ääni kuuluu vaimeasti kipuverhon läpi. Yritän pudistaa päätäni, en pysty puhumaan.
”Leonora, ei hätää, olet sairaalassa.”

26-vuotias kirjailija Leonora saa sähköpostiinsa kutsun lapsuudenystävänsä polttareihin, vaikka Nora ei ollut tavannut ystäväänsä kymmeneen vuoteen. Hetken emmittyään Nora päättää kuitenkin vastata kutsuun myöntävästi. Polttarit vietetään pienellä porukalla syrjäisessä talossa mäntymetsän keskellä. Mutta tunnelma kiristyy ja joku murhataan. Ja sitten Nora herää sairaalasta, muistinsa menettäneenä ja loukkaantuneena. Mitä lasitalossa oikein tapahtui?

Joku on ihan oikeasti kuollut.
Joku on kuollut.
Mutta kuka?

Olin jostain lukenut ankaria moitteita Ruth Waren esikoisromaanista, joten odotukseni Synkän metsän siimeksessä -trillerin suhteen eivät olleet huisin korkealla. Mutta onneksi uskalsin tarttua tähän. Kirjassa on hyvää imua, lukeminen käy vaivattomasti, sivut kääntyilevät vauhdilla, mysteeri viehättää ja koukuttaa. Täydellistä luettavaa väsyneinä arki-iltoina, kun vireystila ja keskittymiskyky eivät ole parhaimmillaan.

Välillä seuraillaan sairaalassa makaavaa Noraa, joka yrittää kasata muistojensa sirpaleista kokonaista kuvaa tapahtumista. Välillä palataan ajassa taaksepäin polttareihin. Jos lukijalle ei heti kirjan alussa kerrottaisi jotain pahaa tapahtuneen, lukija voisi hyvin kuvitella lukevansa heppoista chick lit -romskua. Polttarikohtauksissa nimittäin on välillä häiritsevässä määrin hömppämäisyyttä, ja puhekielisten dialogien myötä tarinaan tulee liiankin paljon kepeyttä. Mutta tarinan edetessä tunnelma tihenee, ja Ruth Waren esikoisteoksesta kehkeytyy ihan mainio, joskin ennalta arvattava, psykologinen trilleri.

Synkän metsän siimeksessä ei ole vuoden paras psykologinen trilleri. Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä ja Camilla Greben Kun jää pettää alta nousevat ehdottomasti korkeammille sijoille tämän vuoden psykologisten trillerien kilvassa. Mutta varsin kelvollista ja vetävää jännitystä Ruth Waren Synkän metsän siimeksessä tarjoilee. Toivottavasti tältä kirjailijalta suomennetaan lisää kirjoja!

Englanninkielinen alkuteos In a Dark, Dark Wood, 2015.
Suomentanut Oona Nyström.
Kustantaja Otava, 2017. 364 sivua.

Jørn Lier Horst: Luolamies

IMG_20170905_170319_744

Norjalainen Jørn Lier Horst (s. 1970) on työskennellyt poliisina, mutta nykyään hän keskittyy täyspäiväisesti kirjoittamiseen. Horst on kahminut William Wisting -dekkareillaan lukuisia palkintoja, muun muassa Norjan kirjakauppaliiton palkinnon vuonna 2011 ja Lasiavain-palkinnon 2013. Horstin suomentaminen aloitettiin vasta sarjan seitsemännestä osasta, Sitruuna Kustannus julkaisi suomeksi dekkarit Suljettu talveksi ja Ajokoirat. Nyt kustantamo on kuitenkin vaihtunut Sitruunasta Otavaan, ja William Wisting -dekkarisarjan yhdeksäs osa Luolamies ilmestyi kesällä kauppoihin. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

William Wistingin naapuri on löydetty kotoaan muumioituneena. Kuusikymppinen mies oli ehtinyt istua neljä kuukautta kuolleena nojatuolissaan, ennen kuin sähköyhtiössä oli hermostuttu maksamattomiin laskuihin. Wistingin toimittajana työskentelevä tytär Line päättää tutkia tapausta tarkemmin ja kirjoittaa joulupyhien lehteen jutun kuolleesta miehestä. Miten joku voi olla niin yksinäinen ja kaikkien unohtama, että kukaan ei kaipaa häntä moneen kuukauteen?

Samaan aikaan rikospoliisi William Wisting on keskellä kimuranttia tutkintaa. Joulukuusiostoksilla olleet isä ja poika olivat sattumalta kaivaneet lumihangen alta esiin miehen ruumiin. Kesävaatteisiin pukeutuneen vainajan taskussa on ruotsalaisen seurakunnan esite, ja tutkinta saa hätkähdyttävän käänteen, kun esitteessä olleet sormenjäljet tunnistetaan. Ne kuuluvat yhdysvaltalaiselle murhaajalle, jota FBI on etsinyt vuodesta 1989 saakka. Piileskeleekö etsitty sarjakuristaja norjalaisessa pikkukaupungissa?

Nyt tutkinnan alla olevassa tapauksessa oli jotain pelottavaa. Jotain mitä hän ei ollut kokenut aiemmin, mikä sai hänet tuntemaan itsensä pimeässä seisovaksi pieneksi lapseksi, joka ei nähnyt mitään mutta tiesi silti, että jossain siellä pimeyden keskellä oli jotain.

Pidin kovasti kahdesta edellisestä William Wisting -dekkarista, eikä Jørn Lier Horst petä tälläkään kertaa. Luolamiehen luvut ovat herkullisen lyhyitä ja napakoita. Välillä seurataan rikospoliisi William Wistingia ja välillä rikostoimittaja Line Wistingia. Jokaiseen lukuun on asetettu nerokas juonikoukku, joka saa lukijan ahmimaan malttamattomana luvun toisensa perään. Tarina puksuttaa eteenpäin pidellen lukijaa tiukasti mukanaan. Juonikuvioita ei ole sotkettu ylettömällä määrällä henkilöhahmoja, eikä lukijaa pitkästytetä epäoleellisilla kohtauksilla. Camilla Läckberg voisi ottaa mallia!

William Wisting on miellyttävä rikospoliisi, jolla ei ole ongelmia alkoholin eikä uhkapelien kanssa. Wisting on hyvissä väleissä aikuisen tyttärensä kanssa, eikä Line-tyttären työ rikostoimittajana tunnu aiheuttavan skismaa heidän välilleen. Leskimies ei juoksentele hameväen perässä eikä harrasta yhden yön juttuja. Keskellä hankalaa tutkintaa poliisin työpäivät venyvät pitkiksi, kotona odottaa tyhjä jääkaappi, eikä jouluvalmisteluille jää aikaa, mutta Wisting ei märehdi kiireitään eikä piehtaroi masennuksen syvässä suossa. Dekkarigenressä on liian paljon eronneita, juoppoja, melankolisia poliiseja, ja heidän joukossaan William Wisting on piristävä poikkeus!

Pidin kovasti siitä, että Jørn Lier Horst on ottanut rikosromaaninsa teemaksi yhden nykyajan ongelmista. Ison mutta ehkä liiaksi vaietun ongelman. Yksinäisyyden. Luolamies-dekkarissa on useampikin yksinäinen ihminen, joita yhtään kukaan ei kaipaa. Puhelin ei soi, kukaan ei käy kylässä, postinjakaja tuo pelkkiä laskuja ja mainoksia. Vanhemmat ovat kuolleet jo aikoja sitten, eikä rakkautta ole kohdalle osunut. Ilman perhettä, ilman ystäviä. Ja kun yksinäinen ihminen kuolee kotiinsa, edes lähimmät naapurit eivät huomaa kaivata häntä.

Yksinäisyys ei synny yksinolosta vaan siitä, ettei ole ketään jota kaivata.

Norjankielinen alkuteos Hulemannen, 2013.
Suomentanut Outi Menna.
Kustantaja Otava, 2017. 383 sivua.

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

IMG_20170807_184946

Viime vuodet Berliinissä asunut kirjailija Eppu Nuotio (s. 1962) on minulle entuudestaan tuttu sekä lastenkirjoistaan että Piia Marin -dekkarisarjastaan. Myrkkykeiso aloittaa upouuden dekkarisarjan, jonka pääosassa hääräilee viherpeukalo ja perennaharrastaja Ellen Lähde. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Turkulainen Ellen Lähde on 58-vuotias. Kolme vuotta aiemmin Ellen oli päättänyt jäädä varhaiseläkkeelle, koska kuntaliitosten myötä hän jäänyt olisi työttömäksi kartanpiirtäjän toimestaan. Yhteiset eläkepäivät aviomiehen kanssa jäivät kuitenkin pelkäksi haaveeksi, sillä mies menehtyi maratonmatkallaan. Yllättäen sekä eläkkeelle että leskeksi jäänyt Ellen ei kuitenkaan ole yksinäinen. Ellen on itsenäinen ja toimelias, hän tietää mitä haluaa. Hänellä on parikymmentä vuotta nuorempi rakastaja. Ellen on mukana Marttojen ja Kotiavun toiminnassa. Hän käy taidenäyttelyissä ja konserteissa, teattereissa ja taimimyymälöissä, tanssimassa ja syömässä.

Ellen Lähde päätyy Kotiavun kautta auttelemaan Timo Lappoa, jonka vaimo Mirkka Kairikko on lähtenyt maalle valvomaan mökin remontointia ja jättänyt Timon kahdestaan kaksivuotiaan tyttären kanssa kotiin. Timo on tottumaton hoitamaan lasta, mutta onneksi Ellen lupautuu huolehtimaan tytöstä. Yllättäen Ellenin lapsenvahtikeikka venähtää useamman päivän pituiseksi, kun Mirkkaan ei saada yhteyttä. Mökillä on tuoreita kukkia maljakossa, koira haukkuu pihalla narun päässä, mutta Mirkkaa ei löydy.

Ellenistä tuntuu siltä, että hän ei voi mitenkään seurata tätä sivusta, hänhän on tavallaan osallinen. Hän on ollut naisen kotona, hoitanut tämän lasta, seissyt tämän makuuhuoneessa, käyttänyt tämän astioita, nähnyt tämän kehystämät valokuvat, pessyt pyykit ja kastellut kukat. Hän ei ole koskaan tavannut naista, mutta hän on ollut naisen kotona ehkä juuri silloin kun tämä katosi.

Kaipasin lukumaratonille jotain kevyehköä luettavaa, ei liian raskasta eikä liian paksua romaania. Siispä lukemattomien kirjojen rivistä luettavakseni valikoitui Eppu Nuotion Myrkkykeiso, joka käynnistää Ellen Lähteen tutkimuksista kertovan dekkarisarjan. Luvassa on kepeää ja miellyttävää dekkariviihdettä, ei erityisen jännittävää, mutta taitavasti kirjoitettua ja viihdyttävää. Kirja jonka pariin on ihana uppoutua näin sateisena lauantaipäivänä.

Aktiivinen eläkeläinen Ellen Lähde ratkoo tapauksen teini-ikäisen Samuelin avustuksella, tässä dekkarissa poliisit jäävät sivuosaan. Henkilöhahmoja on melko paljon, mutta Eppu Nuotio esittelee heidät hyvin. Ja vaikka osa henkilöistä tuntuu aluksi tarpeettomilta, tarinan edetessä jokaisella on oma paikkansa tarinan kuljetuksessa.

Vaikka Myrkkykeison maailma on hetkittäin melko arkinen itkevine lapsineen ja haisevine roskapusseineen, Eppu Nuotio on ripotellut sekaan myös kauniita kuvauksia, nautinnollisia hetkiä, aistillisia yksityiskohtia. Vaaleanpunaisia köynnösruusuja ja hehkuvia sammalleimuja. Aromikasta kahvia ja ihanan makeita lettuja. Pirskahtelevaa valkoviiniä ja suussasulavia aleksanterinleivoksia. Marokkolaista tabbouleh-salaattia. Ohralla, sienillä ja kasviksilla täytettyjä viinimarjanlehtikääryleitä. Tätä kirjaa lukiessa puraisee helposti puutarhakärpänen ja nälkä kurnii masussa.

IMG_20170819_180523_568_20170819181215855Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Otava. 252 sivua.
Kannen suunnitellut Piia Aho.

Vink vink. Mikäli Eppu Nuotion Myrkkykeiso vaikuttaa kiinnostavalta, kannattaa käydä osallistumassa Otavan kirjojen arvontaan täällä Luetut.netissä. Myrkkykeison lisäksi arvottavana on Jørn Lier Horstin dekkari Luolamies ja kolme jännittävää psykologista trilleriä. Osallistumisaikaa on 31.8.2017 saakka.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin

IMG_20170816_191631_939

Lontoolaisen Paula Hawkinsin esikoistrilleri koukutti pari vuotta sitten suomalaisia jännärifaneja. Nainen junassa oli todellinen page-turner, jonka ahmaisin yhdessä hujauksessa. Jännittäville ja koukuttaville psykologisille trillereille on aina tilausta, enkä todellakaan halunnut jättää väliin tätä Hawkinsin tänä vuonna ilmestynyttä uutta jännäriä Tummiin vesiin. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Jotkut sanovat, että kaikki Hukkuneiden mutkaan vajonneet naiset jättävät veteen jotain itsestään. Toisten mielestä paikkaan on imeytynyt jäänteitä heidän mahdistaan, sillä noista ajoista lähtien se on vetänyt puoleensa kaltoin kohdeltuja, epätoivoisia, onnettomia ja kadotettuja sieluja. Toivonsa menettäneet kulkijat suuntaavat sinne liittyäkseen ammoin veden varaan joutuneiden sisartensa seuraan.

Julesin sisar Nel on ollut kiinnostunut seudun järkyttävästä historiasta ja kirjoittanut kirjaa Beckfordin hankalista naisista. Lukuisia noidiksi epäiltyjä naisia on raahattu väkisin jokeen, ja nykyään masentuneet naiset lopettavat elämänsä Hukkuneiden mutkaksi kutsutussa paikassa. Ja kun Nel sitten löydetään hukkuneena joesta, hänen sanotaan hypänneen joenmutkan kallioilta veteen ja tehneen itsemurhan.

Jules ei ole ollut läheinen Nelin kanssa, mutta sisarensa kuoltua hän palaa kotitaloonsa Beckfordiin ja huolehtii Nelin viisitoistavuotiaasta tyttärestä. Jules  ei usko sisarensa hypänneen tahallaan vaan epäilee jonkun hankkiutuneen eroon Nelistä, koska tästäkin oli jonkun mielestä tullut hankala nainen.

Suljin silmäni ja henkäisin terävästi, kun jalkani upposivat pehmeään mutaan, mutta en pysähtynyt. Jatkoin kulkuani, ja kun pääni painui vedenpinnan alle, tajusin jossakin kauhuni syövereissä, että se tosiaan tuntui hyvältä.

Vaikka Nainen junassa oli vauhdikkaasti hotkittavaa kamaa, olin kuitenkin lopulta vähän pettynyt. Minä nimittäin arvasin jo hyvissä ajoin, minkälaisen yllärin Paula Hawkins oli säästellyt kirjansa loppuun, ja kokonaisuus jäi jotenkin latteaksi. Mutta jättimenestyksen jälkeen Hawkins ei suinkaan ole jämähtänyt samoihin uomiin, vaan hän on selvästikin kehittynyt kirjailijana. Tummiin vesiin nimittäin on Hawkinsin esikoistrilleriä parempi. Nimensä mukaisesti nyt ollaan tummissa vesissä, synkissä syvyyksissä.

Kertojaääniä on monta. Ehkä liiankin monta. Henkilöstä toiseen hypitään vinhaa vauhtia. Luin kirjaa väsyneenä, pitkissä pätkissä, ja minulla oli aluksi vaikeuksia päästä sisälle juoneen. Useamman kertojan kuljettaessa tarinaa eteenpäin saadaan monenlaisia näkökulmia, mutta lopputulos muistuttaa helposti vaikeatajuista sekasotkua. Mutta kun psykologisen trillerin juonikiemurat lähteävät kunnolla käyntiin ja henkilöhahmot alkavat käydä tutuiksi, kärsivällisyys palkitaan ja kirjasta kehkeytyy kelpo page-turner.

Paula Hawkins on omistanut romaaninsa kaikille hankalille ihmisille. Ja kukapa meistä ei joskus olisi ollut hankala. Tässäpä siis oivallista luettavaa meille kaikille! Jos Paula Hawkinsin Tummiin vesiin voisi olla sinulle mieluinen psykologinen trilleri, kannattaa osallistua Otavan kirjapakettien arvontaan täällä Luetut.netissä, aikaa on 31.8.2017 saakka.

Englanninkielinen alkuteos Into the Water, 2017.
Suomentanut Antti Autio.
Kustantaja Otava, 2017. 415 sivua.

S. K. Tremayne: Tulilapsi

IMG_20170812_092252_446

Lontoolaisen S.K. Tremaynen vuosi sitten suomeksi ilmestynyt Jääkaksoset oli selkäpiitä karmiva, taitavasti rytmitetty ja tiheätunnelmainen psykologinen trilleri. Ehkäpä turhankin laskelmoitua ja epäuskottavaa mutta, yhtä kaikki, varsin oivallista viihdettä. Ja kun Tremaynen Tulilapsi ilmestyi tänä kesänä suomeksi, halusin ehdottomasti lukea tämänkin. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

”Tiedätkö, että tuosta tuulen ulinasta on olemassa vanha cornwallilainen tarina? Sanotaan, että myrskyisinä päivinä voi kuulla hukkuneiden huutavan omia nimiään.” – – ”Joskus sitä tulee miettineeksi. Kaikki ne poikaparat, kaikki alas kaivoksiin jääneet poikaparat ja kalastajat, jotka ovat hukkuneet. Ehkä kuolleet eivät lähdekään luotamme. Ehkä ne ovat aina jossain muodossa lähellämme.”

Rachel on muuttanut kauas Lontoosta ja ahtaasta kimppakämpästä, tuoreen aviomiehensä valtavaan taloon eteläiseen Englantiin, syrjäiseen Länsi-Cornwalliin. Uskomattoman ihanan aviomiehen ja upean talon lisäksi Rachel on saanut elämäänsä suloisen kahdeksanvuotiaan poikapuolen Jamien. Onni tuntuu täydelliseltä.

Mutta yllättäen Jamie muuttuu sulkeutuneeksi ja alkaa kertoa omituisia juttuja. Rachel päätyy penkomaan menneitä. Rachelin aviomiehen edellinen vaimo on kuollut pari vuotta aiemmin kaivoksessa sattuneessa onnettomuudesta. Mitä oikein on tapahtunut? Mitä Jamie yrittää kertoa hänelle?

Hän katsoo minua suoraan silmiin ja vetää syvään henkeä. Sitten hän sanoo: ”Sinä et ole täällä enää jouluna, Rachel.” – – Jamie vetää toisen kerran syvään ja hartaasti henkeä ja sanoo sitten hyvin hitaasti kuin paljastaisi kaikkein kauheimman salaisuuden: ”Sinä kuolet joulupäivään mennessä.”

S. K. Tremaynen Tulilapsi alkaa latteasti. Häiritsevää hömppämäisyyttä ja ärsyttävää ruusunpunaisuutta. Tämäkö muka on psykologinen trilleri?! Mutta taisteltuani tylsähkön alun yli ja luettuani vajaa sata sivua aloin hiljalleen jäädä koukkuun. Kerronnassa on kieltämättä naiivi sävy, juoni etenee enimmäkseen ennakoitavissa olevia polkuja, henkilöt käyttäytyvät typerästi. Mutta ei tätä voinut keskenkään jättää. Vanha kartano, myrskyävä meri, maanalaiset kaivostunnelit ja poikapuolen hyytävä käytös aiheuttavat miellyttäviä puistatuksia ja kylmiä väreitä.

Joskus jokin kirja tuntuu oikealta juuri siinä hetkessä. Tulilapsen kanssa minulla kävi näin. Kirjailija S. K. Tremayne ei tarjoa mitään maata mullistavaa ja tantereita järisyttävää. Sen sijaan Tulilapsi on mainiota vastapainoa arjelle, joka monen viikon kesälomailun jälkeen tuntuu taas niin kovin kiireiseltä. Päässäni suorastaan humisee kaikkien muistettavien ja hoidettavien asioiden painosta, mutta Tulilapsi ei onneksi vaadi lukijaltaan paljoa. Kirjaa voi lukea pienissä pätkissä arjen keskellä, eivätkä Tulilapsen juonenkäänteet todellakaan vaadi liikoja pähkäilyjä.

On ennustettu, että lunta voi tulla reilustikin. Meteorologit suorastaan herkuttelevat tällä mahdollisuudella: ihmiset rakastavat huonoa säätä, yhtä paljon kuin he rakastavat murhamysteerejä. Carnhallow’ssa murhamysteeri on kuitenkin todellinen. Se on minun elämääni. Mysteeri, joka minun täytyy selvittää. Ja nopeasti.

Englanninkielinen alkuteos The Fire Child, 2015.
Suomentanut Jaana Iso-Markku. Kustantaja Otava, 2017. 367 sivua.

Mikäli S. K. Tremaynen Tulilapsi herätti kiinnostuksesi, kannattaa kiireen vilkkaa käydä osallistumassa Otavan kirjojen arvontaan Luetut.netissä. Tulilapsen lisäksi arvottavana on pari muutakin psykologista trilleriä sekä dekkareita. Osallistumisaikaa on 31.8.2017 saakka.

Otavan kirjapakettien arvonta

kirjat1_20170811174551262

Otavalle kävi pienoinen kömmähdys arvostelukappaleiden kanssa, minulle tupsahti kahdesti samat viisi romaania. Mutta joskus moka on iloinen asia. Nythän minulle nimittäin tarjoutui mahdollisuus arpoa teille nämä tuplana saapuneet viisi kirjaa! Mukana on niin hyytävää psykologista trilleriä kuin myös kevyehköä dekkaria. Kaikki kirjat ovat kovakantisia, loppukeväällä ja kesällä ilmestyneitä.

Päätin jakaa kirjat kahteen nippuun, jotka arvon kummatkin erikseen. Dekkarit-paketissa on kaksi kirjaa – Jørn Lier Horstin Luolamies ja Eppu Nuotion Myrkkykeiso. Psykologiset trillerit -kirjapaketista löytyy luettavaa kolmen romaanin verran – S. K. Tremaynen Tulilapsi, toisena Paula Hawkinsin Tummiin vesiin ja kolmantena Ruth Waren Synkän metsän siimeksessä.

Voit osallistua arvontaan kommentoimalla tämän postauksen alle. (Kommenttisi tulee näkyviin vasta hyväksynnän jälkeen.) Ilmoita kommentissasi, haluatko osallistua molempien kirjapakettien arvontaan vai oletko kiinnostunut vain toisesta. Facebookin ja Instagramin puolelle jätettyjä kommentteja ei huomioida tässä arvonnassa, mukaan pääset siis vain ja ainoastaan jättämällä kommentin tähän postaukseen.

Arvontaan on aikaa osallistua torstaihin 31. elokuuta 2017 saakka. Suoritan arvonnan seuraavan päivän aikana ja ilmoitan voittajille. Mikäli kirja-arvonnan jälkeen en saa voittajiin yhteyttä kohtuullisessa ajassa, muutaman päivän kuluessa, arvonta toteutetaan uudelleen. Postitan voittajille kirjat vain kotimaahan ja Postin pakettiautomaatin kautta.

Päivitys 1.9.2017. Arvonta suoritettu! Dekkarit matkaavat nimimerkille Makepeace75, ja psykologiset trillerit voitti Ansku. Lähettäkää yhteystietonne sähköpostiosoitteeseen mari(at)luetut.net, niin pääsen postittamaan kirjat teille lähipäivinä.

Yrsa Sigurðardóttir: Perimä

IMG_20170709_214551_375

Islantilaiselta Yrsa Sigurðardóttirilta on aiemmin suomennettu kaksi dekkaria, Kolmas merkki ja Joka toiselle kuoppaa kaivaa. Olen vähän odotellut, että milloinkohan Yrsa Sigurðardóttirilta saadaan lisää rikosromaaneja suomeksi. Ja nyt odotus palkitaan, Perimä aloittaa uuden dekkarisarjan, jossa Reykjavikin poliisi ja lastensuojelu selvittävät yhteistyössä rikoksia. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

”Aion kertoa sinulle yhden jutun. Lyhyen tarinan. Aika murheellisen. Kehotan sinua kuuntelemaan.”

Freyja työskentelee lastensuojelussa ja asuu veljensä pikkuruisessa kämpässä. Veli on taparikollinen ja lusii parhaillaan vankilassa. Freyjalla ei ole ollut moneen kuukauteen yhtään miessuhdetta, lukuun ottamatta yhtä ihanaa yhden yön juttua. Mies on väittänyt olevansa puuseppä Jónas, mutta yllättäen Freyja törmää samaiseen mieheen rikostutkinnan tiimoilta, mies onkin rikostutkija Huldar.

Nainen on murhattu raa’asti kotonaan. Perheen pojat ovat nukkuneet omassa huoneessaan, mutta 7-vuotias tyttö Margrét on ollut todistamassa äitinsä murhaa. Komisario Huldar ja lastensuojelussa työskentelevä Freyja yrittävät auttaa tyttöä ja saada tältä todistajalausunnon. Mistä syystä murhaaja antoi uhrilleen rangaistuksen? Aikooko murhaaja iskeä uudelleen?

Hän kuuli kytkimen naksahduksen juuri ennen kuin mies kuiskasi hänen korvaansa. ”Sinua onnisti.” Mies oli hetken hiljaa mutta lisäsi sitten. ”Tämä on nopeasti ohi.”
Siinä mies valehteli.

Yrsa Sigurðardóttirin Perimä ei varsinaisesti ole mikään kevyt kesädekkari vaan yllättävänkin rankka ja sadistinen. Ei tokikaan pahimmasta päästä, mutta enpä minä tätä lähtisi suosittelemaan väkivaltaisia dekkareita kaihtaville. Tiivistunnelmaista jännitystä voisi rakentaa vähemmälläkin julmuudella, mutta Yrsa Sigurðardóttir on näemmä päättänyt valita tämän rajumman tien.

Lastensuojelun yhdistäminen perinteiseen poliisidekkariin toimii, ja oman lisämausteensa tarinaan tuo Freyjan ja Huldarin välinen jännite. Keitokseen lisätään erakkoluonteinen radioamatööri, eläköitynyt opettaja kuin myös salaperäiset numerosarjat ja aikaiseksi saadaan ihan kiinnostava dekkaripaketti.

Osa kohtauksista tuntuu turhan venytetyiltä, islantilainen kirjailijatar harhailee hetkittäin liiaksi sivupoluille. Useamman kerran totesin olevani kirjan henkilöhahmoja nokkelampi, hoksasin monet arvoitukset ärsyttävän paljon ennen Freyjaa, Huldaria ja kumppaneita. Jokusia virheitä ja omituisuuksia satuin myös huomaamaan, mutta ne eivät merkittävästi häirinneet juonen seuraamista.

Pienistä puutteistaan huolimatta Yrsa Sigurðardóttirin Perimä on sen verran vetävä dekkarisarjan avaus, että voisinpa jatkossakin lukea lastensuojelussa työskentelevän Freyjan ja rikoskomisario Huldarin yhteisistä tutkimuksista. Toivottavasti tämän islantilaisen dekkarisarjan suomentamista jatketaan.

Islanninkielinen alkuteos DNA, 2014.
Suomentaneet Tapio Koivukari ja Tuula Tuuva-Hietala.
Kustantaja Otava, 2017. 412 sivua.

Eve Hietamies: Hammaskeiju

IMG_20170518_230110_608_20170518232433578

Vuonna 2010 Eve Hietamies julkaisi romaanin Yösyöttö, jossa Antti Pasanen jäi yllättäen kaksin pienen vauvan kanssa ja joutui opettelemaan elämään Paavo-vauvan ehdoilla. Vuonna 2012 ilmestyi Tarhapäivä, ja Paavo Pasasesta oli yhtäkkiä kasvanut viisivuotias reipas päiväkotilainen. Ja nyt vuonna 2017 Pasasen pienperheen tarina saa vihdoin jatkoa Hammaskeijun myötä. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Seitsemänvuotias!
Vielä kesäkuun lopulla se ei ollut tarpeeksi vanha kävelläkseen yksin naapurin pihan poikki päiväkotiin tai tullakseen sieltä yksin takaisin kotiin. Ei, lapsi piti saattaa ja hakea päiväkodin eskarista.
Äkkiä elokuun alussa olikin yhteiskunnan mielestä ihan ok, että sama kakara hengaili aamulla yksin kotona, kun vanhemmat olivat töissä. Koulu alkoi vasta kello kymmenen ja iltsu oli iltsu eikä mikään altsu, jonne olisi saanut mennä myös aamuisin.
Saman tenavan piti äkkiä suoriutua asioista, joista sen ei kukaan ollut olettanut suoriutuvan vielä paria kuukautta aikaisemmin. Vuosia oltiin isin kanssa kävelty käsi kädessä, ja äkkiä pitikin hoitaa samat hommat yksin.

Antti ja Paavo Pasasen arki mullistuu, kun Paavo aloittaa koulun ja isä Antti löytää lukuisia murehtimisen aiheita. Miten Paavo pärjää koulussa? Mitä jos Paavoa aletaan kiusata eikä Paavo löydä kavereita. Entä jos koulumatkalla tapahtuu jotain. Jos Sipoon metsistä tulee susilauma tai meteoriitti putoaa päähän. Mitä jos Paavo kadottaa koulumatkalla reppunsa, kännykkänsä, kenkänsä, suuntavaistonsa. Entä jos Paavo alkaa lintsata. Entä jos Paavo varastaa huumepäissään autoja ja kaatelee mummoja pankkiautomaateilla.

Antti Pasanen tekee kahdeksantuntisia työpäiviä. Ekaluokkalaisella Paavolla on lyhyet koulupäivät, eikä Paavo viihdy iltapäiväkerhossa. Muutenkin niin hankalaan yhtälöön lisätään vielä Antin kehitysvammainen veli Janne, joka yllättäen muuttaa asumaan Antin ja Paavon luo. Antti tuumailee, että pienestä lapsesta pienet huolet, isommasta lapset isommat huolet, pienesta lapsesta ja isosta lapsesta hermoromahdus.

IMG_20170521_112802

Anttia ja Paavoa on todellakin ollut jo ikävä! Heidän arkista elämäänsä, kommelluksiaan. Aitoa kaksikkoa iloineen ja suruineen. Vaikka en yksinhuoltajaisä olekaan, Antin huoliin on helppo samaistua. Ja Paavo on kasvanut ihanasti samassa tahdissa kuin oma lapseni, joka on nyt myös seitsemänvuotias ja aloittaa ensi syksynä koulun.

Hammaskeiju on ehdottomasti Eve Hietamiehen trilogian paras kirja. Yösyötössä ja Tarhapäivässä oli toki molemmissa omat hyvät hetkensä, mutta Hammaskeiju on melkoista tykitystä joka sivulla. Teksti on miellyttävän kepeää, viihdyttävää, humoristista, mutta samaan aikaan Hietamies on ujuttanut tarinaansa lukuisia oivalluksia ja arkista viisautta. Välillä nauraa tirskahtelin ääneen, välillä minulla kostui silmäkulma liikutuksesta. Stereotypiat, kliseet eivätkä edes synkistelyt häirinneet minua ollenkaan, vaan nautin täysillä kirjan lukemisesta.

Eve Hietamies on omistanut uusimman romaaninsa yksinhuoltajille ja opettajille. Uskoisin Hammaskeijun humoristisen ja elämänmakuisen kerronnan uppoavan myös muille kuin vain meille vanhemmille ja koulumaailmassa työskenteleville. Oikea hyvän mielen kirja. Niin lämmin ja ihana.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Otava. 415 sivua.
Kannen suunnitellut Emmi Kyytsönen.

Samuel Bjørk: Yölintu

IMG_20170503_222159_429_20170503222710560

Vuosi sitten suomeksi julkaistiin norjalaisen Samuel Bjørkin esikoisdekkari Minä matkustan yksin. Hyytävä jännitys, terävä henkilökuvaus ja taitavasti punottu juoni koukuttivat minut. Nyt tänä keväänä suomeksi on saatu dekkarisarjan toinen osa, joka kantaa nimeä Yölintu. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

”Metsästä löytyi alaston nuori tyttö. Murhattuna. Joku oli kuristanut hänet ja asetellut makaamaan höyhenien päälle kynttilöistä muodostettuun viisikulmioon. Ihmisen. Nuoren ihmisen, jolla oli elämä edessään. Se painaa minua niin helvetisti etten pysty nukkumaan, käsitätkö? Sitä minun elämäni on. Minun työni. Pitää huolta, että se kieroutunut murhaaja joka kuvittelee että voi ottaa kauniin nuoren tytön ja tehdä hänelle mitä haluaa ja selvitä siitä ilman rangaistusta, joutuu vastaamaan teoistaan, sellaista minulla on joka päivä, siitä asti kun aamulla herään siihen asti kun menen illalla nukkumaan.”

Samuel Bjørk on rakennellut taas näppärät juonikiemurat, jotka valvottavat lukijaa helposti pikkutunneille saakka. Holger Munch ja Mia Krüger ovat dekkarin päähenkilöt, mutta Bjørk on luonut ison joukon muitakin henkilöhahmoja, tarinaa kuljetetaan eteenpäin monen eri henkilön kautta, eri näkökulmia tarkastellen.

Mutta voi näitä ongelmaisia poliiseja! Vaikean rikostutkinnan ohessa Holger Munch haikailee yhä entisen vaimonsa perään ja polttaa hurjat määrät tupakkaa. Mia Krüger suree vuosia aiemmin kuollutta siskoaan, on ahdistunut ja masentunut, nappailee pillereitä ja viinaa sekaisin.  Alkoholiongelmia on monilla. Yksi poliiseista hassaa omat ja puolisonsa säästöt uhkapeleihin. Huoh! Vaikka pidän poliisien yksityiselämän kuvailemisesta ja inhimillisistä henkilöhahmoista, Samuel Bjørkin poliiseilla on mielestäni liiankin paljon päihdeongelmia ja addiktioita. Miten ihmeessä tuollainen poppoo saa ikinä yhtään rikosta selvitetyksi!

Minä matkustan yksin oli mielestäni himpun verran parempi kuin tämä Yölintu. Mutta ei tämäkään huono ole, ei suinkaan. Bjørk on kyhännyt jälleen kerran sopivasti kieroutuneen ja kimurantin dekkarikeitoksen, joka koukuttaa heti ensimmäisistä sivuista alkaen aina kauhistuttavaan loppuun saakka. Toivottavasti dekkarisarja saa pian jatkoa!

Norjankielinen alkuteos Uglen, 2015.
Suomentanut Päivi Kivelä.
Kustantaja Otava, 2017. 398 sivua.

Shari Lapena: Hyvä naapuri

wp-1488545100990.jpg

Shari Lapena on työskennellyt englannin kielen opettajana ja asianajajana ennen ryhtymistään kirjailijaksi. Trillerin kirjoittaminen oli kannattava veto, sillä hänen ensimmäisensä trillerinsä Hyvä naapuri on kerännyt laajalti ylistäviä arvioita ja kirjan oikeudet on myyty yli 20 maahan. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Annen huuto kaikuu hänen päänsä sisällä, se kimpoilee seinistä – hänen huutonsa on kaikkialla. Sitten hän vaikenee ja vain seistä tönöttää jäykkänä tyhjän pinnasängyn ääressä, käsi suun edessä. Marco hapuilee valokatkaisinta. Molemmat tuijottavat tyhjää sänkyä, jossa heidän lapsensa pitäisi olla.

Puolivuotiaan tyttövauvan vanhemmat Anne ja Marco on kutsuttu illalliskutsuille seinänaapuriensa luo. Lapsenvahti peruu viime hetkellä tulonsa, eikä vauva ole tervetullut juhliin. Marco suostuttelee Annen kuitenkin lähtemään illalliselle. Eihän mitään pahaa voisi sattua, jos he kävisivät puolen tunnin välein katsomassa nukkuvaa vauvaansa. Ja mikäli vauva sattuisi heräämään, he kuulisivat sen itkuhälyttimestä.

Kun Anne ja Marco yöllä hyvästelevät naapuripariskunnan ja palaavat takaisin kotiinsa, he löytävät kauhukseen tyhjän pinnasängyn. Poliisien tullessa paikalle Anne ja Marco joutuvat huomaamaan olevansa epäilyksen alaisina. Mutta onko jompikumpi heistä oikeasti syyllinen vauvan katoamiseen vai onko vauvan siepannut joku muu?

Ihmiset varmasti tuomitsevat heidät. Poliisi ja kaikki muut. Ihan oikein niille, mitäs jättivät lapsensa yksin kotiin. Hänkin ajattelisi niin, jos tämä olisi tapahtunut jollekulle toiselle.

Shari Lapenan Hyvä naapuri on todellinen lukusukkula, jota ei malttaisi laskea käsistään, vaan tätä tekee mieli ahmia vielä yksi luku ja sitten yksi luku lisää. Tarinaa seurataan monen eri henkilön näkökulmasta, ja tiedonmurusia ripotellaan lukijalle hiljalleen yksi kerrallaan. Puolivälissä kirjaa syyllinen paljastetaan, mutta eipä tapaus todellakaan ole sillä selvä, vaan lukijalle on säästelty vielä lukuisia yllätyksiä. Ja se kaikkein suurin ylläripommi putoaa ihan kirjan viimeisellä sivulla.

Kaunokirjallisesti Hyvä naapuri on vähän tönkkö. Kerronta tuntuu paikoitellen kömpelöltä mutta ei sekavalta. Vanhempien hätä ei onnistu aidosti koskettamaan, ja jäin kaipaamaan henkilöhahmoihin lisää syvyyttä. Mutta mielestäni psykologisen trillerin tärkeimmät tehtävät ovat viihdyttää, koukuttaa ja yllättää, ja niistä Hyvä naapuri suoriutuu mainiosti.

Shari Lapenan toinen trilleri A Stranger in the House ilmestyy heinäkuussa 2017. Toivottavasti Otava jatkaa Lapenan suomentamista, pääsisimme ensi vuonna lukemaan sen suomeksi. Helppolukuisille ja koukuttaville psykologisille trillereille on aina tilausta.

Englanninkielinen alkuteos The Couple Next Door, 2016.
Suomentanut Oona Nyström. Kustantaja Otava, 2017. 361 sivua.