Katrine Engberg: Krokotiilinvartija

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Hänen sydämensä räpisteli kuin undulaatti, joka pyrkii pakoon häkistään. Hän oli lamaantunut, paniikki riehui hänen voimattomassa kehossaan.

Vanhus löytää alakerran naapurinsa elottomana. Kaikkialla on verta. Nuori nainen on murhattu raa’asti, ja tekijä on kaivertanut uhrin ihoon erikoisen kuvion. Pian tapausta tutkivat poliisit saavat selville, että uhrin vuokranantaja on käyttänyt vuokralaistaan julkaisemattoman romaaninsa henkilöhahmona ja että myös romaanikäsikirjoituksessa nuori nainen murhataan.

”Rikospaikoilta löydetyt todisteet viittaavat sen sataan eri suuntaan. Jotka kaikki ovat vääriä. Ihan kuin olisimme peilin nurjalla puolella.”

Tanskalaisen Katrine Engbergin esikoisromaani Krokotiilinvartija aloittaa dekkarisarjan, jonka pääosassa häärivät Kööpenhaminan poliisin rikostutkijat Jeppe Kørner ja Anette Werner. Tanskassa tätä sarjaa on ehditty jo julkaista kolmen kirjan verran, ja sarjan neljäs osa ilmestyy ihan näinä päivinä. Hienoa että Otava on alkanut suomentaa sarjaa ensimmäisestä kirjasta alkaen, eikä suomalaisten lukijoiden tarvitse hypätä Kørnerin ja Wernerin matkaan keskeltä sarjaa.

Rikospoliisit Jeppe Kørner ja Anette Werner ovat toistensa täysiä vastakohtia, jopa epäuskottavissa määrin. Jeppe on joutunut avioeron jyräämäksi, Anette on onnellisesti naimisissa. Jeppe närsii ruokaansa innottamasti, Anette ahmii kaiken hyvällä ruokahalulla. Jeppen mielestä koirat ovat vastenmielisiä, Anette rakastaa kaikkia eläimiä.

Katrine Engbergin Krokotiilinvartija on kaikin kaikkiaan ihan kelpo esikoisdekkari, ja voisin lukea tätä sarjaa toistekin. Kerronta ja henkilöhahmot tuntuvat paikoitellen väkinäisiltä, enkä pitänyt yhdestäkään kirjan hahmosta, mutta silti viihdyin kirjan seurassa hyvin. Mielenkiintoinen juoni ja yllättäviä käänteitä. Loppu oli oikein jännä.

Jeppe katseli maahan, puistokäytävän soralle varisseita kuihtuneita kukintoja, pulunpaskoja. Juuri nyt se tuntui hänestä aika hyvältä kuvalta Kööpenhaminasta: terälehtien ja paskan mosaiikkia.

Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Tanskankielinen alkuteos Krokodillevogteren, 2016.
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen.
Kustantaja Otava, 2019. 398 sivua.

Kate Morton: Kellontekijän tytär

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Olin hänen muusansa, hänen kohtalonsa. Ja hän oli minun.
Siitä on kauan; se tapahtui eilen.
Muistan kyllä rakkauden.

Lontoossa arkistonhoitajana työskentelevä Elodie löytää 150 vuotta vanhan nahkaisen olkalaukun, jonka sisällä on naisen valokuva sekä taitelijan luonnoslehtiö. Yksi luonnoslehtiön piirroksista herättää Elodien huomion, piirroksen joki ja kartano nimittäin tuovat hänen mieleensä edesmenneen äitinsä useasti kertoman iltasadun. Mutta onko talo oikeasti olemassa? Ja kuka on valokuvan arvoituksellinen nainen? Mitä tapahtui kesällä vuonna 1862?

Kaksi odottamatonta vierasta.
Kaksi pitkään säilytettyä salaisuutta.
Laukaus pimeässä.

Australialaisen Kate Mortonin kuudes suomennettu lukuromaani Kellontekijän tytär on juuri niin ihana kuin etukäteen uskalsin toivoa. Uskomattoman kauniit kannet kätkevät sisälleen ihastuttavan lumoavan tarinan, joka vie lukijan Elodien matkaan selvittelemään 150 vuoden takaisia salaisuuksia. Kellontekijän tytär on yhdistelmä historiallista romaania, mysteerikertomusta, kummitustarinaa, romantiikkaa ja jännitystä, surua ja kaipausta, muistojen virtaa.

Mutta helppo romaani ei Kellontekijän tytär ole. Olen viime aikoina kärsinyt keskittymisvaikeuksista, ja vaikka helppolukuisen dekkarin lukeminen onnistui loppujen lopuksi ihan kohtalaisen sutjakkaasti, 550-sivuisen Kellontekijän tyttären maailmaan oli hankalampi päästä sisälle. Kuka kukin on, kuka nyt on kertojaäänenä, missä vuodessa tällä hetkellä ollaan. Olen muidenkin kuullut sanoneen, että kirja avautuu hitaasti ja on sekava, joten vika ei ollut pelkästään minun päässäni. Mutta kun Kellontekijän tyttärelle antaa aikaa, se palkitsee lukijan vangitsevalla ja kiehtovalla kertomuksella.

Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Englanninkielinen alkuteos The Clockmaker’s Daughter, 2018.
Suomentanut Hilkka Pekkanen ja Tuukka Pekkanen.
Kustantaja Otava, 2019. 557 sivua.

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Ranskanperuna tipahti Halin sormista syliin, mutta hän ei tuntunut huomaavan. Hän vain istui, luki ja luki uudelleen lyhyen kirjeen.

Harriet ”Hal” Westaway saa asianajotoimistosta kirjeen, jossa kerrotaan hänen isoäitinsä rouva Westawayn kuolleen. Kuolinpesän koko on huomattava, ja Hal on yksi testamentissa mainituista edunsaajista. Mutta kirje on selvästikin osoitettu väärälle henkilölle. Halin isovanhemmat ovat nimittäin kuolleet jo yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Halilla on murheenaan alati kasvava laskupino ja oven takana kolkuttelevat julmat velkojat. Eikä tarot-korteista ennustamalla ansaitse suurta tilipussia. Rahapulassa rypevä Hal näkee perinnössä tilaisuutensa päästä käsiksi rikkauksiin. Niinpä hän päättää yrittää uhkarohkeaa temppua ja huijata olevansa rouva Westawayn lapsenlapsi.

Mihin Hal oli oikein onnistunut sekaantumaan? Ja mitä hän oli käynnistänyt?

Brittikirjailija Ruth Warelta on suomennettu hieno joukko jännäreitä. Synkän metsän siimeksessä -kirjan tapahtumapaikkana toimii syrjäinen talo mäntymetsän keskellä. Nainen hytissä 10 kiidättää kärsimään piinaavasta ahtaanpaikankammosta luksusristeilijälle. Valhepeli kertoo neljän ystävyksen nuoruudessaan pelaamasta vaarallisesta pelistä. Ja nyt Ruth Warelta on saatu suomeksi jo neljäs psykologinen trilleri, joka kantaa nimeä Rouva Westaway on kuollut.

Ruth Waren trillerit tuntuvat jakavan lukijoita, mutta minä pidän suuresti hänen romaaneistaan. Tällaisille kevyille, viihdyttäville psykologisille jännäreille on ehdottomasti oma aikansa ja paikkansa. Kun työstressi puristaa päänupissa, on ihanaa heittäytyä koukuttavan kirjan tiukkaan syleilyyn ja uppoutua jännittävään tarinaan.

Rouva Westaway on kuollut on ehdottomasti tähänastisista Waren psykologisista trillereistä paras. Juonessa ei ole samanlaisia tyhjäkäyntiä ja toistoa kuin edellisissä kirjoissa, eikä tämä ole myöskään yhtä ennalta arvattava. Hal on sympaattinen päähenkilö, ränsistynyt kartano on synkeän tunnelmallinen tapahtumapaikka, sukusalaisuudet synnyttävät rätisevää sähköä ilmaan. Neljän tähden trilleri!

Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Englanninkielinen alkuteos The Death of Mrs Westaway, 2018.
Suomentanut Antti Saarilahti.
Kustantaja Otava, 2019. 399 sivua.

Hjorth & Rosenfeldt: Korkeampi oikeus

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Kirjapino yöpöydälläni on huvennut lähes olemattomiin, viimeisiä viedään syksyn kirjoista. Kuudes Sebastian Bergman -dekkari on joutunut odottamaan lukuvuoroon pääsyään häpeällisen kauan, kun marras-joulukuun kiireissä en ehtinyt tätä lukea ja yhtäkkiä kalenteri näyttää jo helmikuuta. Tänä vuonna olenkin pyytänyt selvästi vähemmän arvostelukappaleita, antanut itselleni luvan hidastaa tahtia. Ja siitä huolimatta, tai juuri sen ansiosta, tammikuu oli ihan loistava kirjakuukausi. Mutta asiaan.

Jatkan suunnitelman mukaan.
En ole vielä valmis.
En likimainkaan.

Korkeampi oikeus jatkaa suunnilleen siitä, johon edellinen dekkari jäi, joten sarja kannattaa ehdottomasti lukea ilmestymisjärjestyksessä. Vanja työskentelee nykyään rikospoliisina Uppsalassa, jossa naisia vaaniva sarjaraiskaaja aiheuttaa pelkoa. Mies nukuttaa uhrinsa lääkeruiskulla ja vetää heidän päähänsä säkin. Kun Vanjan pomo pyytää arvostetun profiloijan Sebastian Bergmanin apua, Vanja kieltäytyy tekemästä yhteistyötä Sebastianin kanssa ja palaa Tukholmaan murharyhmään. Mutta kun yksi raiskaajan uhreista kuolee, sarjaraiskaustutkinta muuttuukin murhatutkinnaksi. Uppsalasta pyydetään murharyhmän apua, ja Vanjan on pakko tehdä töitä Sebastianin kanssa.

Michael Hjorth on käsikirjoittanut televisiolle muun muassa Wallanderia. Hans Rosenfeldt on niin ikään rustaillut Walladeria, lisäksi muun muassa Varustamoa ja Murha Sandhamnissa -televisiosarjaa. Hans Rosenfeldtin nimi on kuitenkin suomalaisille ehkäpä tutuimmaksi tullut loistavan Silta-televisiosarjan myötä. Ja yhdessä miehet ovat kirjoittaneet Sebastian Bergman -dekkareita jo kuuden kirjan verran. Kaksikolla on siis melkoisesti kokemusta rikossarjojen kirjoittamisesta!

Korkeampi oikeus -dekkarin takakannen sisäliepeeseen on painettu lainaus bloggauksestani koskien kirjailijakaksikon edellistä Hylätyt-dekkaria. ”Vetävä, koukuttava, yllättävä.” Samat sanat voisi jossain määrin liittää myös Korkeampaan oikeuteen. Erityisen vauhdikasta ja räväkkää menoa ei ole tarjolla, mutta minä en sellaista kaipaakaan.

Rikostutkinta tuntuu tällä kertaa jokseenkin epäkiinnostavalta, mutta sen sijaan entuudestaan tuttujen henkilöhahmojen väliset skismat ja heidän murheensa pitävät jännitettä hyvin yllä. Esimiehet uhittelevat toisilleen. Sähköä on ilmassa monin eri tavoin. Sebastian on melkoinen ketale ja naistenmies mutta on luvannut tyttärensä Vanjan vuoksi käyttäytyä paremmin. Billystä on paljastunut sairas ja tuhoisa puoli, hän yrittää epätoivoisesti peitellä oman sotkunsa jälkiä. Eikä kaikki lopulta suinkaan käänny parhain päin, vaan kirjan loppu jättää monta asiaa herkullisesti auki ja saa malttamattomana odottamaan dekkarisarjan seuraavaa osaa.

Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Ruotsinkielinen alkuteos En högre rättvisa, 2018.
Suomentanut Taina Rönkkö.
Kustantaja Otava, 2018. 510 sivua.

Samuel Bjørk: Poika pimeästä

Isä ja poika ovat kalastamassa tunturijärvellä, kun pojan uistimeen tarttuu balettiasuisen naisen ruumis. Rannalla on jalustaan kiinnitetty kamera ja lastenkirjasta repäisty sivu. Holger Munch, Mia Krüger ja muu yksikkö alkavat tutkia omituista murhaa. Ja pian samankaltaisia kuolemantapauksia tulee lisää. Seuraavan uhrin huoneen seinältä löytyy englanninkielinen lause, ilmeisesti lainaus lastenelokuvasta. Kolmannen uhrin luota löytyy palava nukkekoti.

Tiellä hänen edessään seisoi pieni poika.
Liikahtamatta.
Huulet sinisinä.
Kauriinsarvet päässään.

Poika pimeästä on jatkoa norjalaisen Samuel Bjørkin mainiolle dekkarisarjalle, josta aiemmin on julkaistu Minä matkustan yksin (Det henger en engel alene i skogen) sekä Yölintu (Uglen). Tälläkin kertaa Bjørk on punonut niin nokkelat juonikoukerot, että vauhtiin päästyäni ahmin kirjaa yöunien kustannuksella. Onneksi itsenäisyyspäivän aikaan oli töistä neljän päivän vapaa, sain huoletta lukea yömyöhään.

Edellistä Samuel Bjørkin kirjaa lukiessani koin pienoista turhautumista ongelmaisten rikospoliisien takia. Holger Munch haikaili yhä ex-vaimonsa perään, Mia Krüger veti masennuslääkkeeksi viinaa ja pillereitä sekaisin. Alkoholin kanssa oli probleemaa monilla muillakin. Yksi poliiseista tuhlasi perheensä säästöt uhkapeleihin. No, nyt tällä kertaa Holger Munch ja Mia Krüger antavat heti dekkarin alussa onneksi paljon ryhdikkäämmän kuvan itsestään, Munch tuntuu jossain määrin hyväksyneen avioeron ja Mia on jättänyt päihteet taakseen.

”Olen pahoillani kun menen suoraan asiaan, mutta meillä on paljon tehtävää”, Mia sanoi. ”Millainen diagnoosi Vivianilla oli?”
”Diagnoosi, sairaus, normaalius, mikä oikeastaan on mitäkin?” Ritter sanoi ja nojautui taaksepäin. ”Olemme kaikki ennen kaikkea ihmisiä. Toisilla on vähän enemmän käsimatkatavaraa kuin toisilla, mutta täytyykö ihmiset lokeroida sen takia?”

Skandidekkarien ystäville suosittelen ehdottomasti tutustumista norjalaisen Samuel Bjørkin erinomaisiin dekkareihin. Kirjoista saa eniten irti lukemalla ne ilmestymisjärjestyksessä, onhan päähenkilöiden yksityiselämässä ehtinyt tapahtua jo yhtä ja toista. Poika pimeästä -dekkarin loppu antaa lupauksen siitä, ettei Holger Munchin ja Mia Krügerin elämä ole jatkossakaan muuttumassa tylsäksi.

Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Norjankielinen alkuteos Gutten som elsket rådyr, 2018.
Suomentanut Päivi Kivelä.
Kustantaja Otava, 2018. 363 sivua.

Ruth Ware: Valhepeli

Valhepeli.
Se palautuu mieleen yhtä ilmi elävänä kuin meren tuoksu ja lokkien kirkuna Reachin yllä. On vaikeaa uskoa, että olin melkein unohtanut koko jutun – unohtanut pistelistan Katen seinällä sängyn yläpuolella täynnä arvoituksellisia merkintöjä, jotka liittyivät mutkikkaaseen pisteidenlaskusysteemiin. Uudesta uhrista sai niin ja niin paljon. Täydellisestä höynäyttämisestä niin ja niin paljon. Lisäpisteitä sai hienoista yksityiskohdista tai valheen melkein keksineen naruttamisesta uudelleen. En ole ajatellut koko peliä vuosiin, mutta olen tavallaan pelannut sitä koko ajan.

Lontoolainen Ruth Ware on minulle entuudestaan tuttu kirjailijatar. Helppolukuisia ja viihdyttäviä psykologisia trillereitä. Synkän metsän siimeksessä -romaanin tapahtumapaikkana toimi syrjäinen talo mäntymetsän keskellä. Nainen hytissä 10 vei lukijansa kärsimään piinaavasta ahtaanpaikankammosta luksusristeilijälle. Ja nyt Ruth Warelta on suomennettu kolmas psykologinen trilleri, Valhepeli. Kiitokset arvostelukappaleesta taas Otavalle!

Trilleri käynnistyy, kun Isan kännykkä piippaa yllättäen keskellä yötä. Tekstiviesti nuoruudenystävältä Katelta. ”Tarvitsen teitä.” Myös Fatima ja Thea saavat samanlaisen viestin. Isa, Fatima ja Thea kiiruhtavat Katen luo Reachiin vajoavaan merenrantataloon. Meren rannalta löytyneet ihmisen luut saavat naiset pelkäämään, että menneisyyden salaisuudet tulevat ilmi.

Seitsemäntoista vuotta sitten Salten Housen sisäoppilaitoksessa ollessaan Kate, Isa, Fatima ja Thea pelasivat Valhepeliä. Tarkoituksena oli valehdella niin paljon kuin suinkin mahdollista, tyylikkäästi ja uskottavasti. Uusia tyttöjä ei saanut kiusata, vaan uhriksi valittiin opettajia ja suosittuja tyttöjä. Valheista ei saanut jäädä kiinni. Eikä missään tapauksessa saanut valehdella parhaille ystävilleen. Mutta onko joku heistä neljästä pelannut Valhepeliä omilla säännöillään ja huijannut ystäviään?

Ruth Waren Valhepeli on oivallista luettavaa väsyneisiin syysiltoihin, kun unihiekka jo kirvelee silmissä, mutta haluaa vielä hetken lukea jotain helppoa ennen yöunille vetäytymistä. Juoni on helposti seurattava ja kiinnostava. Tiivistäminen ei tosin olisi ollenkaan pahitteeksi, joitain asioita jauhetaan turhan monta kertaa, mutta Valhepeli on silti nopealukuinen.

Isa Wilde on romaanin minäkertoja ja kuljettaa tarinaa eteenpäin. Vauvan hoidon ja ystäviensä kanssa rupattelun lomassa hän ehtii muistella seitsemäntoista vuoden takaisia tapahtumia. Isa tulee luonnollisesti nelikosta tutuimmaksi lukijalle, sen sijaan muista naisista perille pääseminen vie aikaa. Ja siinä onkin koko jutun juju, kuka puhuu totta ja kuka ei.

Valhepeli on tähän mennessä lukemistani Ruth Waren romaaneista paras. Kansi mainostaa kirjan pitävän sisällään melkoisen yllätyskäänteen, sellaista en saanut, mutta sen sijaan sain kiehtovan psykologisen trillerin.

Englanninkielinen alkuteos The Lying Game, 2017.
Suomentanut Terhi Kuusisto. Kustantaja Otava, 2018. 414 sivua.

Jørn Lier Horst: Tulikoe

Hän ei muistanut ainuttakaan juttua, jota olisi tutkinut yhtä pitkään ja ollut silti näin kaukana ratkaisusta. Mutkikkaita ja raskaita juttuja oli ollut, mutta koskaan aiemmin ei ollut puolen vuoden kuluttua haparoitu näin hämärien arvailujen varassa. Ehkä se ei johtunutkaan jutusta. Ehkä hän oli tulossa vanhaksi ja menettämässä otteensa.

William Wisting pähkäilee kimurantin katoamistapauksen parissa. Taksikuski Jens Hummel katosi jäljettömiin tammikuun alussa, yli puoli vuotta sitten, eikä tapausta ole onnistuttu selvittämään. Media syyttää poliisia hutiloinnista ja välinpitämättömyydestä, erityisesti tutkinnanjohtaja William Wisting saa syyt niskoilleen. Mutta sitten yllättäen tulee uusi vihje, joka auttaa poliisia eteenpäin tutkimuksissaan.

William Wistingin tytär Line on jättänyt taakseen toimittajan työt Oslossa ja muuttanut lähelle isäänsä. Viimeisillään raskaana oleva Line kaipailee uusia ystäviä ja törmää sisustuskaupassa ilokseen vanhaan koulukaveriinsa Sofie Lundiin ja tämän yksivuotiaaseen tyttäreen. Myös Sofie on yksinhuoltaja ja juuri muuttanut takaisin Larvikiin, isoisältään perimäänsä suureen taloon. Ja talon kellarissa oleva isoisän kassakaappi kätkee sisälleen lukuisia salaisuuksia.

Norjalainen Jørn Lier Horst on työskennellyt poliisissa rikostutkijana, mutta nykyään hän on täyspäiväinen kirjailija. Horst on kahminut William Wisting -dekkareillaan lukuisia palkintoja, muun muassa Norjan kirjakauppaliiton palkinnon vuonna 2011 ja Lasiavain-palkinnon vuonna 2013. Kirjoista on tekeillä televisiosarja. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Olen pitänyt kovasti edellisistä William Wisting -dekkareista, eikä Jørn Lier Horst petä minua tälläkään kertaa. Tulikokeen luvut ovat herkullisen lyhyitä ja napakoita, täynnä pieniä juonikoukkuja, jotka saavat lukijan ahmimaan malttamattomana luvun toisensa perään. Kirjan loppupuolella henkilöhahmoja tupsahtelee joka suunnasta vähän liikaakin, mutta näppärästi Horst lopulta solmii kaikki langanpäät yhteen.

Rikoskirjallisuudessa on liikaa eronneita, masentuneita, alkoholisoituneita ja peliongelmaisia poliiseja, ja tässä porukassa William Wisting on erittäin virkistävä tuulahdus. Wisting on miellyttävä rikospoliisi, jolla on hyvät välit aikuiseen Line-tyttäreensä. Kiireisen tutkinnan ohessa hän ehtii tukemaan tytärtään, auttaa tätä talon remontoinnissa, ei moiti eikä mesoa. Wisting muistelee kaihoisasti menehtynyttä vaimoaan, suhtautuu ystävällisesti entiseen naisystäväänsä ja on muutenkin kaikin puolin reilu tyyppi. Tykkään!

Norjankielinen alkuteos Blindgang, 2015.
Suomentanut Päivi Kivelä.
Kustantaja Otava, 2018. 397 sivua.

Eppu Nuotio: Anopinhammas

”Mikaelin äiti ei antanut meille siunaustaan ja nyt hän on kuollut”, Carmen sanoo, ja Ellen näkee kauhun tämän silmissä.

Ellen Lähde on puutarhamatkalla Andalusiassa. Ihastelemassa jyrkillä rinteillä kasvavia hedelmäpuita ja vehreiden puutarhojen hengästyttävää värikylläisyyttä. Valkoisia vuoristokaupunkeja ja vihreänturkoosia merta. Ikimuistoisen reissun viimeisenä iltana Ellen saa kutsun suomalais-espanjalaiseen hääjuhlaan, jossa turkulainen Mikael ja andalusialainen Carmen saavat toisensa.

Varhain seuraavana aamuna Ellen herää kovaääniseen kirkunaan, ja pian hotellista kannetaan ulos lakanalla peitetty ruumis. Mikaelin äiti on kuollut.

Vastavihitty nuoripari joutuu asettumaan Mikaelin lapsuudenkotiin Mynämäelle, auttamaan leskeksi jäänyttä Mikaelin isää maatilan töissä. Carmenin on vaikeaa sopeutua Suomen kylmyyteen ja harmauteen, yhteiseloon nyrpeän appiukon kanssa. Ellen säälii Carmenia ja pitää yhteyttä tähän. Ja alkaa selvitellä Mikaelin suvun salaisuuksia.

”Perheet ja heidän salaisuutensa”, Carlos sanoo. ”Niissä on melkein aina kyse siitä, että kuvitellaan että salaaminen muka suojelisi jotakin. Ei se koskaan suojele, se on kuin ruusupensas, se kasvaa aina vain suuremmaksi. Kuljet paljain käsivarsin sen ohi ja se raapii sinut verille.”

Viime vuonna ilmestynyt Myrkkykeiso aloitti Eppu Nuotion uuden dekkarisarjan, jonka pääosassa hääräilee kuusikymppinen viherpeukalo ja perennaharrastaja Ellen Lähde. Nyt viehättävälle dekkarisarjalle on saatu jatkoa Anopinhampaan myötä. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Ellen Lähteen tutkimuksia on täydellinen cozy mystery -sarja. Mitä parhainta kesälukemista, viihdyttävää ja nautittavaa. Päähenkilö Ellen Lähde on toimelias eläkeläinen, Neiti Marplen kotoinen vastine. Avulias ja utelias. Puutarhanhoidon ja ruuanlaiton ohessa Ellen ehtii suorittaa tutkimuksiaan ja penkoa Lohenkarin suvun salaisuuksia. Lempikin leiskuu.

Anopinhammas on kertomus miehistä ja vaimoista. Avioliitoista. Äideistä ja anopeista. Vahvoista naisista. Salaisuuksista jotka painavat lyijynraskaina suvun jäsenten hartioilla. Katkeruudesta ja kaunasta. Aluista ja lopuista. Pitkistä ja pimeistä talvista joiden jälkeen tulee aina lopulta kevät.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Otava. 254 sivua.
Kannen suunnitellut Piia Aho.

Yrsa Sigurðardóttir: Pyörre

Viime vuonna suomeksi ilmestynyt Yrsa Sigurðardóttirin Perimä aloitti uuden islantilaisen dekkarisarjan, jossa Reykjavikin poliisi ja lastensuojelu selvittävät yhteistyössä mutkikkaita rikoksia. Perimä oli vetävä dekkarisarjan avaus mutta yllättävän rankka. Samalla linjalla jatkaa sarjan toinen osa Pyörre. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Rikospoliisi Huldar ja lastensuojelussa työskentelevä Freyja ovat edellisen kirjan tapahtumien seurauksena joutuneet epäsuosioon ja menettäneet esimiesasemansa. Freyja on katkera Huldarille ja uhkuu vihaa. Mutta kun Huldar pyytää apua, Freyja suostuu innokkaana auttamaan. Yhteistyö Huldarin kanssa tarjoaa kuitenkin piristystä tylsiin työpäiviin.

Kymmenen vuotta sitten koulun pihaan oli haudattu aikakapseli, jonka sisällä oli oppilaiden kirjoittamia tulevaisuusvisioita siitä, millainen Islanti olisi kymmenen vuoden kuluttua. Kun aikakapseli kaivetaan ylös, löytyy oppilaiden harmittomien kirjeiden joukosta nimetön viesti, jossa uhataan tänä vuonna tappaa kuusi ihmistä. Murhat Islannissa ovat tavattoman harvinaisia, ja uhkauskirje olisi helppo kuitata pelkkänä harmistuneen lapsen purkauksena. Tuskinpa hän on kymmenen vuoden ajan jaksanut ylläpitää vihaansa ja vaalia murhasuunnitelmia. Mutta kylpypaljussa kelluvat kädet saavat pian poliisit tajuamaan, että murhilla uhkaillut taitaa sittenkin olla ihan tosissaan ja on nyt alkanut toteuttaa omaa visiotaan.

”Siinähän se. Jutut ovat selvästi yhteydessä toisiinsa.” Kasvoilla näkyi ahdistusta. ”Hitto. Hitto. Hitto. Paska. Voi helvetin helvetti.” Hän haroi hiuksiaan sormillaan. ”Mikä helvetin sotku tämä on?”

Yrsa Sigurðardóttir osaa loihtia kiinnostusta herättäviä juonikuvioita. Monia dekkareita olen vuosien varrella ehtinyt lukea, mutta ihan heti ei tule mieleen toista dekkaria, jossa murhaajan uhkauskirje löytyy maahan haudutusta aikakapselista. Eikä murhiakaan toteuteta ihan perinteisesti, vaan Yrsa on laittanut mielikuvituksensa toden teolla peliin kehitellessään kieroutuneita tapoja murhata ihminen. Kun samaan soppaan heitetään vielä kaltoin kohdeltuja lapsia, saadaan aikaiseksi varsin kuvottava ja raskas dekkarikeitos.

Sarjan ensimmäistä osaa Perimää lukiessani harmittelin jahkailua ja sivupoluille harhailua. Samaa ongelmaa on aistittavissa myös Pyörteen kohdalla. Useamman kerran koin olevani Huldaria ja Freyjaa nokkelampi. Syyllisenkin arvasin jo varhaisessa vaiheessa, vaikka loppuratkaisu tarjoaa sentään yllätyksiäkin.

Yrsa Sigurðardóttirin romaanit eivät todellakaan ole kepeitä ja hyväntuulisia dekkareita. Islantilaiskirjailijatar ei päästä lukijoitaan helpolla. Mutta jos ei hätkähdä rankkaa sisältöä eikä anna pienten puutteiden lannistaa lukuintoa, suosittelen tutustumaan Perimään ja Pyörteeseen. Islannissa tätä sarjaa on ilmeisesti ilmestynyt jo neljän kirjan verran, joten lisää on toivon mukaan luvassa suomeksikin.

Islanninkielinen alkuteos Sogið, 2015.
Suomentaneet Tuula Tuuva.
Kustantaja Otava, 2018. 397 sivua.

A. J. Finn: Nainen ikkunassa

A. J. Finn on salanimi, jonka takana on newyorkilainen kustantaja ja kirjallisuuskriitikko Daniel Mallory. Nainen ikkunassa on hänen esikoisromaaninsa. Ja loistava esikoinen onkin, eipä todellakaan ole suotta tätä psykologista trilleriä kehuttu. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Kirjan päähenkilö Anna asuu kissansa kanssa upeassa talossa New Yorkin Harlemissa. Anna kärsii traumanjälkeisen stressireaktion seurauksena agorafobiasta ja on sulkeutunut kotiinsa. Aviomies ja kahdeksanvuotias tytär ovat muuttaneet pois. Anna vaeltelee ympäriinsä isossa talossaan ja seurailee ikkunoista naapuriensa puuhia. Yksitoikkoista ja yksinäistä elämää piristävät satunnaiset vieraat, vanhat mustavalkoiset elokuvat ja internet. Psykologina työskennellyt Anna tietää hyvin, etteivät lääkkeet ja alkoholi sovi yhteen, mutta silti erinomaista merlotia kuluu suuria määriä.

Eräänä iltana Anna näkee ikkunastaan, kun joku puukottaa vastapäisessä talossa asuvan perheen äitiä. Todisteiden puuttuessa muut eivät kuitenkaan usko häntä, ja Annan puheet tuomitaan sekopäisen, yksinäisen naisen höpinöiksi, pelkiksi harhakuvitelmiksi. Mutta mitä Anna näki? Mitä naapuritalossa on meneillään?

Minusta tuntuu, että en voi tehdä yhtään mitään. Ihan kuin olisin elokuvissa ja leffa on loppu ja kaikki ovat lähdössä pois ja minä istun vain paikoillani ja yritän ymmärtää, mitä siinä tapahtui.

Luin pari viikkoa sitten Clare Mackintoshin Minä näen sinut ja arvailin varovasti sen saattavan olla vuoden paras psykologinen trilleri. Mutta oi oi, millaisesta herkusta sainkaan heti vappuna nautiskella! A. J. Finnin Nainen ikkunassa on ehdottomasti psykologisten trillerien eliittiä, kiilaa jopa Mackintoshin edelle. Heti ensimmäisten sivujen myötä olin täysin hullaantunut, eikä Finn päästä missään vaiheessa jännitettä lopahtamaan. Tiivistunnelmaista, taitavasti kirjoitettua ja sopivasti höyrähtänyttä psykologista jännitystä.

Lukijaa pyöritetään ja kieputetaan. Kurkistellaan ikkunoista naapurien touhuja. Nappaillaan lääkkeitä ja punaviiniä. Mustavalkoisia elokuvia ja nettishakkia. Lisää lääkkeitä ja punaviiniä. Vakoillaan taas samaa naapuritaloa. Paniikki puristaa rintaa, hengitys rohisee, silmissä mustenee. Mikä on totta ja mikä ei? Lukija ei malta poistua Annan luota ennen kuin kirjan viimeinenkin sivu on ahmittu.

Englanninkielinen alkuteos The Woman in the Window, 2018
Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Kustantaja Otava, 2018. 461 sivua.