Hjorth & Rosenfeldt: Korkeampi oikeus

Kirjapino yöpöydälläni on huvennut lähes olemattomiin, viimeisiä viedään syksyn kirjoista. Kuudes Sebastian Bergman -dekkari on joutunut odottamaan lukuvuoroon pääsyään häpeällisen kauan, kun marras-joulukuun kiireissä en ehtinyt tätä lukea ja yhtäkkiä kalenteri näyttää jo helmikuuta. Tänä vuonna olenkin pyytänyt selvästi vähemmän arvostelukappaleita, antanut itselleni luvan hidastaa tahtia. Ja siitä huolimatta, tai juuri sen ansiosta, tammikuu oli ihan loistava kirjakuukausi. Mutta asiaan.

Jatkan suunnitelman mukaan.
En ole vielä valmis.
En likimainkaan.

Korkeampi oikeus jatkaa suunnilleen siitä, johon edellinen dekkari jäi, joten sarja kannattaa ehdottomasti lukea ilmestymisjärjestyksessä. Vanja työskentelee nykyään rikospoliisina Uppsalassa, jossa naisia vaaniva sarjaraiskaaja aiheuttaa pelkoa. Mies nukuttaa uhrinsa lääkeruiskulla ja vetää heidän päähänsä säkin. Kun Vanjan pomo pyytää arvostetun profiloijan Sebastian Bergmanin apua, Vanja kieltäytyy tekemästä yhteistyötä Sebastianin kanssa ja palaa Tukholmaan murharyhmään. Mutta kun yksi raiskaajan uhreista kuolee, sarjaraiskaustutkinta muuttuukin murhatutkinnaksi. Uppsalasta pyydetään murharyhmän apua, ja Vanjan on pakko tehdä töitä Sebastianin kanssa.

Michael Hjorth on käsikirjoittanut televisiolle muun muassa Wallanderia. Hans Rosenfeldt on niin ikään rustaillut Walladeria, lisäksi muun muassa Varustamoa ja Murha Sandhamnissa -televisiosarjaa. Hans Rosenfeldtin nimi on kuitenkin suomalaisille ehkäpä tutuimmaksi tullut loistavan Silta-televisiosarjan myötä. Ja yhdessä miehet ovat kirjoittaneet Sebastian Bergman -dekkareita jo kuuden kirjan verran. Kaksikolla on siis melkoisesti kokemusta rikossarjojen kirjoittamisesta!

Korkeampi oikeus -dekkarin takakannen sisäliepeeseen on painettu lainaus bloggauksestani koskien kirjailijakaksikon edellistä Hylätyt-dekkaria. ”Vetävä, koukuttava, yllättävä.” Samat sanat voisi jossain määrin liittää myös Korkeampaan oikeuteen. Erityisen vauhdikasta ja räväkkää menoa ei ole tarjolla, mutta minä en sellaista kaipaakaan.

Rikostutkinta tuntuu tällä kertaa jokseenkin epäkiinnostavalta, mutta sen sijaan entuudestaan tuttujen henkilöhahmojen väliset skismat ja heidän murheensa pitävät jännitettä hyvin yllä. Esimiehet uhittelevat toisilleen. Sähköä on ilmassa monin eri tavoin. Sebastian on melkoinen ketale ja naistenmies mutta on luvannut tyttärensä Vanjan vuoksi käyttäytyä paremmin. Billystä on paljastunut sairas ja tuhoisa puoli, hän yrittää epätoivoisesti peitellä oman sotkunsa jälkiä. Eikä kaikki lopulta suinkaan käänny parhain päin, vaan kirjan loppu jättää monta asiaa herkullisesti auki ja saa malttamattomana odottamaan dekkarisarjan seuraavaa osaa.

Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Ruotsinkielinen alkuteos En högre rättvisa, 2018.
Suomentanut Taina Rönkkö.
Kustantaja Otava, 2018. 510 sivua.

Samuel Bjørk: Poika pimeästä

Isä ja poika ovat kalastamassa tunturijärvellä, kun pojan uistimeen tarttuu balettiasuisen naisen ruumis. Rannalla on jalustaan kiinnitetty kamera ja lastenkirjasta repäisty sivu. Holger Munch, Mia Krüger ja muu yksikkö alkavat tutkia omituista murhaa. Ja pian samankaltaisia kuolemantapauksia tulee lisää. Seuraavan uhrin huoneen seinältä löytyy englanninkielinen lause, ilmeisesti lainaus lastenelokuvasta. Kolmannen uhrin luota löytyy palava nukkekoti.

Tiellä hänen edessään seisoi pieni poika.
Liikahtamatta.
Huulet sinisinä.
Kauriinsarvet päässään.

Poika pimeästä on jatkoa norjalaisen Samuel Bjørkin mainiolle dekkarisarjalle, josta aiemmin on julkaistu Minä matkustan yksin (Det henger en engel alene i skogen) sekä Yölintu (Uglen). Tälläkin kertaa Bjørk on punonut niin nokkelat juonikoukerot, että vauhtiin päästyäni ahmin kirjaa yöunien kustannuksella. Onneksi itsenäisyyspäivän aikaan oli töistä neljän päivän vapaa, sain huoletta lukea yömyöhään.

Edellistä Samuel Bjørkin kirjaa lukiessani koin pienoista turhautumista ongelmaisten rikospoliisien takia. Holger Munch haikaili yhä ex-vaimonsa perään, Mia Krüger veti masennuslääkkeeksi viinaa ja pillereitä sekaisin. Alkoholin kanssa oli probleemaa monilla muillakin. Yksi poliiseista tuhlasi perheensä säästöt uhkapeleihin. No, nyt tällä kertaa Holger Munch ja Mia Krüger antavat heti dekkarin alussa onneksi paljon ryhdikkäämmän kuvan itsestään, Munch tuntuu jossain määrin hyväksyneen avioeron ja Mia on jättänyt päihteet taakseen.

”Olen pahoillani kun menen suoraan asiaan, mutta meillä on paljon tehtävää”, Mia sanoi. ”Millainen diagnoosi Vivianilla oli?”
”Diagnoosi, sairaus, normaalius, mikä oikeastaan on mitäkin?” Ritter sanoi ja nojautui taaksepäin. ”Olemme kaikki ennen kaikkea ihmisiä. Toisilla on vähän enemmän käsimatkatavaraa kuin toisilla, mutta täytyykö ihmiset lokeroida sen takia?”

Skandidekkarien ystäville suosittelen ehdottomasti tutustumista norjalaisen Samuel Bjørkin erinomaisiin dekkareihin. Kirjoista saa eniten irti lukemalla ne ilmestymisjärjestyksessä, onhan päähenkilöiden yksityiselämässä ehtinyt tapahtua jo yhtä ja toista. Poika pimeästä -dekkarin loppu antaa lupauksen siitä, ettei Holger Munchin ja Mia Krügerin elämä ole jatkossakaan muuttumassa tylsäksi.

Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Norjankielinen alkuteos Gutten som elsket rådyr, 2018.
Suomentanut Päivi Kivelä.
Kustantaja Otava, 2018. 363 sivua.

Ruth Ware: Valhepeli

Valhepeli.
Se palautuu mieleen yhtä ilmi elävänä kuin meren tuoksu ja lokkien kirkuna Reachin yllä. On vaikeaa uskoa, että olin melkein unohtanut koko jutun – unohtanut pistelistan Katen seinällä sängyn yläpuolella täynnä arvoituksellisia merkintöjä, jotka liittyivät mutkikkaaseen pisteidenlaskusysteemiin. Uudesta uhrista sai niin ja niin paljon. Täydellisestä höynäyttämisestä niin ja niin paljon. Lisäpisteitä sai hienoista yksityiskohdista tai valheen melkein keksineen naruttamisesta uudelleen. En ole ajatellut koko peliä vuosiin, mutta olen tavallaan pelannut sitä koko ajan.

Lontoolainen Ruth Ware on minulle entuudestaan tuttu kirjailijatar. Helppolukuisia ja viihdyttäviä psykologisia trillereitä. Synkän metsän siimeksessä -romaanin tapahtumapaikkana toimi syrjäinen talo mäntymetsän keskellä. Nainen hytissä 10 vei lukijansa kärsimään piinaavasta ahtaanpaikankammosta luksusristeilijälle. Ja nyt Ruth Warelta on suomennettu kolmas psykologinen trilleri, Valhepeli. Kiitokset arvostelukappaleesta taas Otavalle!

Trilleri käynnistyy, kun Isan kännykkä piippaa yllättäen keskellä yötä. Tekstiviesti nuoruudenystävältä Katelta. ”Tarvitsen teitä.” Myös Fatima ja Thea saavat samanlaisen viestin. Isa, Fatima ja Thea kiiruhtavat Katen luo Reachiin vajoavaan merenrantataloon. Meren rannalta löytyneet ihmisen luut saavat naiset pelkäämään, että menneisyyden salaisuudet tulevat ilmi.

Seitsemäntoista vuotta sitten Salten Housen sisäoppilaitoksessa ollessaan Kate, Isa, Fatima ja Thea pelasivat Valhepeliä. Tarkoituksena oli valehdella niin paljon kuin suinkin mahdollista, tyylikkäästi ja uskottavasti. Uusia tyttöjä ei saanut kiusata, vaan uhriksi valittiin opettajia ja suosittuja tyttöjä. Valheista ei saanut jäädä kiinni. Eikä missään tapauksessa saanut valehdella parhaille ystävilleen. Mutta onko joku heistä neljästä pelannut Valhepeliä omilla säännöillään ja huijannut ystäviään?

Ruth Waren Valhepeli on oivallista luettavaa väsyneisiin syysiltoihin, kun unihiekka jo kirvelee silmissä, mutta haluaa vielä hetken lukea jotain helppoa ennen yöunille vetäytymistä. Juoni on helposti seurattava ja kiinnostava. Tiivistäminen ei tosin olisi ollenkaan pahitteeksi, joitain asioita jauhetaan turhan monta kertaa, mutta Valhepeli on silti nopealukuinen.

Isa Wilde on romaanin minäkertoja ja kuljettaa tarinaa eteenpäin. Vauvan hoidon ja ystäviensä kanssa rupattelun lomassa hän ehtii muistella seitsemäntoista vuoden takaisia tapahtumia. Isa tulee luonnollisesti nelikosta tutuimmaksi lukijalle, sen sijaan muista naisista perille pääseminen vie aikaa. Ja siinä onkin koko jutun juju, kuka puhuu totta ja kuka ei.

Valhepeli on tähän mennessä lukemistani Ruth Waren romaaneista paras. Kansi mainostaa kirjan pitävän sisällään melkoisen yllätyskäänteen, sellaista en saanut, mutta sen sijaan sain kiehtovan psykologisen trillerin.

Englanninkielinen alkuteos The Lying Game, 2017.
Suomentanut Terhi Kuusisto. Kustantaja Otava, 2018. 414 sivua.

Jørn Lier Horst: Tulikoe

Hän ei muistanut ainuttakaan juttua, jota olisi tutkinut yhtä pitkään ja ollut silti näin kaukana ratkaisusta. Mutkikkaita ja raskaita juttuja oli ollut, mutta koskaan aiemmin ei ollut puolen vuoden kuluttua haparoitu näin hämärien arvailujen varassa. Ehkä se ei johtunutkaan jutusta. Ehkä hän oli tulossa vanhaksi ja menettämässä otteensa.

William Wisting pähkäilee kimurantin katoamistapauksen parissa. Taksikuski Jens Hummel katosi jäljettömiin tammikuun alussa, yli puoli vuotta sitten, eikä tapausta ole onnistuttu selvittämään. Media syyttää poliisia hutiloinnista ja välinpitämättömyydestä, erityisesti tutkinnanjohtaja William Wisting saa syyt niskoilleen. Mutta sitten yllättäen tulee uusi vihje, joka auttaa poliisia eteenpäin tutkimuksissaan.

William Wistingin tytär Line on jättänyt taakseen toimittajan työt Oslossa ja muuttanut lähelle isäänsä. Viimeisillään raskaana oleva Line kaipailee uusia ystäviä ja törmää sisustuskaupassa ilokseen vanhaan koulukaveriinsa Sofie Lundiin ja tämän yksivuotiaaseen tyttäreen. Myös Sofie on yksinhuoltaja ja juuri muuttanut takaisin Larvikiin, isoisältään perimäänsä suureen taloon. Ja talon kellarissa oleva isoisän kassakaappi kätkee sisälleen lukuisia salaisuuksia.

Norjalainen Jørn Lier Horst on työskennellyt poliisissa rikostutkijana, mutta nykyään hän on täyspäiväinen kirjailija. Horst on kahminut William Wisting -dekkareillaan lukuisia palkintoja, muun muassa Norjan kirjakauppaliiton palkinnon vuonna 2011 ja Lasiavain-palkinnon vuonna 2013. Kirjoista on tekeillä televisiosarja. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Olen pitänyt kovasti edellisistä William Wisting -dekkareista, eikä Jørn Lier Horst petä minua tälläkään kertaa. Tulikokeen luvut ovat herkullisen lyhyitä ja napakoita, täynnä pieniä juonikoukkuja, jotka saavat lukijan ahmimaan malttamattomana luvun toisensa perään. Kirjan loppupuolella henkilöhahmoja tupsahtelee joka suunnasta vähän liikaakin, mutta näppärästi Horst lopulta solmii kaikki langanpäät yhteen.

Rikoskirjallisuudessa on liikaa eronneita, masentuneita, alkoholisoituneita ja peliongelmaisia poliiseja, ja tässä porukassa William Wisting on erittäin virkistävä tuulahdus. Wisting on miellyttävä rikospoliisi, jolla on hyvät välit aikuiseen Line-tyttäreensä. Kiireisen tutkinnan ohessa hän ehtii tukemaan tytärtään, auttaa tätä talon remontoinnissa, ei moiti eikä mesoa. Wisting muistelee kaihoisasti menehtynyttä vaimoaan, suhtautuu ystävällisesti entiseen naisystäväänsä ja on muutenkin kaikin puolin reilu tyyppi. Tykkään!

Norjankielinen alkuteos Blindgang, 2015.
Suomentanut Päivi Kivelä.
Kustantaja Otava, 2018. 397 sivua.

Eppu Nuotio: Anopinhammas

”Mikaelin äiti ei antanut meille siunaustaan ja nyt hän on kuollut”, Carmen sanoo, ja Ellen näkee kauhun tämän silmissä.

Ellen Lähde on puutarhamatkalla Andalusiassa. Ihastelemassa jyrkillä rinteillä kasvavia hedelmäpuita ja vehreiden puutarhojen hengästyttävää värikylläisyyttä. Valkoisia vuoristokaupunkeja ja vihreänturkoosia merta. Ikimuistoisen reissun viimeisenä iltana Ellen saa kutsun suomalais-espanjalaiseen hääjuhlaan, jossa turkulainen Mikael ja andalusialainen Carmen saavat toisensa.

Varhain seuraavana aamuna Ellen herää kovaääniseen kirkunaan, ja pian hotellista kannetaan ulos lakanalla peitetty ruumis. Mikaelin äiti on kuollut.

Vastavihitty nuoripari joutuu asettumaan Mikaelin lapsuudenkotiin Mynämäelle, auttamaan leskeksi jäänyttä Mikaelin isää maatilan töissä. Carmenin on vaikeaa sopeutua Suomen kylmyyteen ja harmauteen, yhteiseloon nyrpeän appiukon kanssa. Ellen säälii Carmenia ja pitää yhteyttä tähän. Ja alkaa selvitellä Mikaelin suvun salaisuuksia.

”Perheet ja heidän salaisuutensa”, Carlos sanoo. ”Niissä on melkein aina kyse siitä, että kuvitellaan että salaaminen muka suojelisi jotakin. Ei se koskaan suojele, se on kuin ruusupensas, se kasvaa aina vain suuremmaksi. Kuljet paljain käsivarsin sen ohi ja se raapii sinut verille.”

Viime vuonna ilmestynyt Myrkkykeiso aloitti Eppu Nuotion uuden dekkarisarjan, jonka pääosassa hääräilee kuusikymppinen viherpeukalo ja perennaharrastaja Ellen Lähde. Nyt viehättävälle dekkarisarjalle on saatu jatkoa Anopinhampaan myötä. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Ellen Lähteen tutkimuksia on täydellinen cozy mystery -sarja. Mitä parhainta kesälukemista, viihdyttävää ja nautittavaa. Päähenkilö Ellen Lähde on toimelias eläkeläinen, Neiti Marplen kotoinen vastine. Avulias ja utelias. Puutarhanhoidon ja ruuanlaiton ohessa Ellen ehtii suorittaa tutkimuksiaan ja penkoa Lohenkarin suvun salaisuuksia. Lempikin leiskuu.

Anopinhammas on kertomus miehistä ja vaimoista. Avioliitoista. Äideistä ja anopeista. Vahvoista naisista. Salaisuuksista jotka painavat lyijynraskaina suvun jäsenten hartioilla. Katkeruudesta ja kaunasta. Aluista ja lopuista. Pitkistä ja pimeistä talvista joiden jälkeen tulee aina lopulta kevät.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Otava. 254 sivua.
Kannen suunnitellut Piia Aho.

Yrsa Sigurðardóttir: Pyörre

Viime vuonna suomeksi ilmestynyt Yrsa Sigurðardóttirin Perimä aloitti uuden islantilaisen dekkarisarjan, jossa Reykjavikin poliisi ja lastensuojelu selvittävät yhteistyössä mutkikkaita rikoksia. Perimä oli vetävä dekkarisarjan avaus mutta yllättävän rankka. Samalla linjalla jatkaa sarjan toinen osa Pyörre. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Rikospoliisi Huldar ja lastensuojelussa työskentelevä Freyja ovat edellisen kirjan tapahtumien seurauksena joutuneet epäsuosioon ja menettäneet esimiesasemansa. Freyja on katkera Huldarille ja uhkuu vihaa. Mutta kun Huldar pyytää apua, Freyja suostuu innokkaana auttamaan. Yhteistyö Huldarin kanssa tarjoaa kuitenkin piristystä tylsiin työpäiviin.

Kymmenen vuotta sitten koulun pihaan oli haudattu aikakapseli, jonka sisällä oli oppilaiden kirjoittamia tulevaisuusvisioita siitä, millainen Islanti olisi kymmenen vuoden kuluttua. Kun aikakapseli kaivetaan ylös, löytyy oppilaiden harmittomien kirjeiden joukosta nimetön viesti, jossa uhataan tänä vuonna tappaa kuusi ihmistä. Murhat Islannissa ovat tavattoman harvinaisia, ja uhkauskirje olisi helppo kuitata pelkkänä harmistuneen lapsen purkauksena. Tuskinpa hän on kymmenen vuoden ajan jaksanut ylläpitää vihaansa ja vaalia murhasuunnitelmia. Mutta kylpypaljussa kelluvat kädet saavat pian poliisit tajuamaan, että murhilla uhkaillut taitaa sittenkin olla ihan tosissaan ja on nyt alkanut toteuttaa omaa visiotaan.

”Siinähän se. Jutut ovat selvästi yhteydessä toisiinsa.” Kasvoilla näkyi ahdistusta. ”Hitto. Hitto. Hitto. Paska. Voi helvetin helvetti.” Hän haroi hiuksiaan sormillaan. ”Mikä helvetin sotku tämä on?”

Yrsa Sigurðardóttir osaa loihtia kiinnostusta herättäviä juonikuvioita. Monia dekkareita olen vuosien varrella ehtinyt lukea, mutta ihan heti ei tule mieleen toista dekkaria, jossa murhaajan uhkauskirje löytyy maahan haudutusta aikakapselista. Eikä murhiakaan toteuteta ihan perinteisesti, vaan Yrsa on laittanut mielikuvituksensa toden teolla peliin kehitellessään kieroutuneita tapoja murhata ihminen. Kun samaan soppaan heitetään vielä kaltoin kohdeltuja lapsia, saadaan aikaiseksi varsin kuvottava ja raskas dekkarikeitos.

Sarjan ensimmäistä osaa Perimää lukiessani harmittelin jahkailua ja sivupoluille harhailua. Samaa ongelmaa on aistittavissa myös Pyörteen kohdalla. Useamman kerran koin olevani Huldaria ja Freyjaa nokkelampi. Syyllisenkin arvasin jo varhaisessa vaiheessa, vaikka loppuratkaisu tarjoaa sentään yllätyksiäkin.

Yrsa Sigurðardóttirin romaanit eivät todellakaan ole kepeitä ja hyväntuulisia dekkareita. Islantilaiskirjailijatar ei päästä lukijoitaan helpolla. Mutta jos ei hätkähdä rankkaa sisältöä eikä anna pienten puutteiden lannistaa lukuintoa, suosittelen tutustumaan Perimään ja Pyörteeseen. Islannissa tätä sarjaa on ilmeisesti ilmestynyt jo neljän kirjan verran, joten lisää on toivon mukaan luvassa suomeksikin.

Islanninkielinen alkuteos Sogið, 2015.
Suomentaneet Tuula Tuuva.
Kustantaja Otava, 2018. 397 sivua.

A. J. Finn: Nainen ikkunassa

A. J. Finn on salanimi, jonka takana on newyorkilainen kustantaja ja kirjallisuuskriitikko Daniel Mallory. Nainen ikkunassa on hänen esikoisromaaninsa. Ja loistava esikoinen onkin, eipä todellakaan ole suotta tätä psykologista trilleriä kehuttu. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Kirjan päähenkilö Anna asuu kissansa kanssa upeassa talossa New Yorkin Harlemissa. Anna kärsii traumanjälkeisen stressireaktion seurauksena agorafobiasta ja on sulkeutunut kotiinsa. Aviomies ja kahdeksanvuotias tytär ovat muuttaneet pois. Anna vaeltelee ympäriinsä isossa talossaan ja seurailee ikkunoista naapuriensa puuhia. Yksitoikkoista ja yksinäistä elämää piristävät satunnaiset vieraat, vanhat mustavalkoiset elokuvat ja internet. Psykologina työskennellyt Anna tietää hyvin, etteivät lääkkeet ja alkoholi sovi yhteen, mutta silti erinomaista merlotia kuluu suuria määriä.

Eräänä iltana Anna näkee ikkunastaan, kun joku puukottaa vastapäisessä talossa asuvan perheen äitiä. Todisteiden puuttuessa muut eivät kuitenkaan usko häntä, ja Annan puheet tuomitaan sekopäisen, yksinäisen naisen höpinöiksi, pelkiksi harhakuvitelmiksi. Mutta mitä Anna näki? Mitä naapuritalossa on meneillään?

Minusta tuntuu, että en voi tehdä yhtään mitään. Ihan kuin olisin elokuvissa ja leffa on loppu ja kaikki ovat lähdössä pois ja minä istun vain paikoillani ja yritän ymmärtää, mitä siinä tapahtui.

Luin pari viikkoa sitten Clare Mackintoshin Minä näen sinut ja arvailin varovasti sen saattavan olla vuoden paras psykologinen trilleri. Mutta oi oi, millaisesta herkusta sainkaan heti vappuna nautiskella! A. J. Finnin Nainen ikkunassa on ehdottomasti psykologisten trillerien eliittiä, kiilaa jopa Mackintoshin edelle. Heti ensimmäisten sivujen myötä olin täysin hullaantunut, eikä Finn päästä missään vaiheessa jännitettä lopahtamaan. Tiivistunnelmaista, taitavasti kirjoitettua ja sopivasti höyrähtänyttä psykologista jännitystä.

Lukijaa pyöritetään ja kieputetaan. Kurkistellaan ikkunoista naapurien touhuja. Nappaillaan lääkkeitä ja punaviiniä. Mustavalkoisia elokuvia ja nettishakkia. Lisää lääkkeitä ja punaviiniä. Vakoillaan taas samaa naapuritaloa. Paniikki puristaa rintaa, hengitys rohisee, silmissä mustenee. Mikä on totta ja mikä ei? Lukija ei malta poistua Annan luota ennen kuin kirjan viimeinenkin sivu on ahmittu.

Englanninkielinen alkuteos The Woman in the Window, 2018
Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Kustantaja Otava, 2018. 461 sivua.

Lina Bengtsdotter: Annabelle

Mitä kello oli? Yksitoista? Kaksitoista? Hän kaivoi kännykän laukustaan. Melkein puoli yksi. Äiti saisi raivarin. Se ryntäisi ovelle, ravistelisi häntä olkapäistä ja tivaisi huutaen, missä hän oli ollut, ja silloin se näkisi naarmut, veren, revenneen mekon. Miten hän selittäisi ne?

Seitsemäntoistavuotias Annabelle Roos on vanhemmiltaan salaa osallistunut nuorten bileisiin autiotalolla. Annabellen ylisuojelevainen äiti on tarkka kotiintuloajoista, mutta tyttöä ei kuulu kotiin. Menee päivä, menee kaksi, menee neljä päivää. Annabelle tuntuu kadonneen jäljettömiin. Puhelinta ei ole käytetty, pankkitililtä ei ole nostettu rahaa. Annabellen vanhemmat ovat suunniltaan huolesta.

Dekkarisarjan päähenkilö Charlie, oikealta nimeltään Charlene, on kolmekymppinen tukholmalainen nainen, joka on työssään poliisina erittäin älykäs ja pätevä. Mutta vapaa-ajallaan Charlie käyttää suuria määriä alkoholia ja pokailee miehiä yhdeksi yöksi seurakseen. Kun ylemmältä taholta tulee käsky lähteä Gullspångiin tutkimaan Annabellen katoamista, krapulaa poteva Charlie suostuu vastentahtoisesti matkustamaan Andersin kanssa Gullspångiin. Nurkkakuntaiseen pikkukaupunkiin josta Charlie itse on kotoisin. Paikkaan liittyy traumaattisia muistoja Charlien lapsuudesta.

Ruotsalainen esikoiskirjailija Lina Bengstdotter ei luo mitään kaunista kuvaa omasta lapsuuden kotikaupungistaan, piskuisesta Gullspångista. Tylsää ja harmaata. Maan nuorimmat äidit, huono hammasterveys ja korkea työttömyys. Lopetettuja kauppoja ja rikottuja ikkunoita. Keskellä ankeaa kaupunkia seisoo valtavan ruma metallisulatto, joka on jo vuosia sitten sulkenut ovensa. Nyt paikkakunnan ainoa isompi työllistäjä on vaneritehdas, jonka työntekijät tunnistaa naarmuisista käsivarsista. Monilla vanhemmilla ei ole töitä, monet nuoret lintsaavat koulusta. Kyläpahasessa ei nuorilla ole iltaisin oikein muuta tekemistä kuin ryypätä ja muhinoida hylätyssä autiotalossa. Kuumina kesäpäivinä uidaan kaupunkia halkovassa joessa, jonka kerrotaan olevan pohjaton ja jossa on vaarallisia virtauksia voimalan takia. Kymmenien kilometrin päässä sijaitsee paperitehdas, jonka haju tulee pohjoistuulella Gullspångiin saakka.

Kadonneista teinitytöistä ja surkeista pikkukaupungeista on toki ennenkin kirjoitettu dekkareita. Eikä siinäkään ole mitään uutta, että poliisilla on riesanaan menneisyyden haamuja ja alkoholiongelmaa. Mutta Lina Bengstdotter on onnistunut kasaamaan aineksista ihan kelpo dekkarin. Sujuvaa, helppolukuista ja koukuttavaakin. Lukijaa ei viedä rypemään liian synkkiin vesiin eikä ahdisteta nurkkaan ylettömällä väkivallalla, mutta traagisia ihmiskohtaloita tarjotaan lukuisia. Kiittelen myös yllättävää loppuratkaisua.

Annabelle käynnistää rikostutkija Charlie Lagerista kertovan dekkarisarjan, josta on ilmeisesti tulossa kolmiosainen. Aion painaa Lina Bengstdotterin nimen mieleeni, tätä kirjailijaa voisin ehdottomasti lukea toistekin. Charlie Lager on vähän turhan ongelmainen tapaus minun makuuni, mutta kyllä hänestä trilogian verran voisi lukea. Ja mistäs sen tietää, jospa Charlie yllättää vielä iloisesti sarjan seuraavissa osissa ja onnistuu selättämään päihdeongelmansa.

Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Ruotsinkielinen alkuteos Annabelle, 2017.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.
Kustantaja Otava, 2018. 366 sivua.

Ruth Ware: Nainen hytissä 10

Psykologisia trillereitä rustailevia naiskirjailijoita on viime aikoina tupsahdellut kuin sieniä sateella. Yksi heistä on lontoolainen Ruth Ware, jonka viihdyttävän esikoisromaanin Synkän metsän siimeksessä lukaisin muutama kuukausi sitten. Synkän metsän siimeksessä -trillerin tapahtumat sijoittuivat nimensä mukaisesti syrjäiseen taloon mäntymetsän keskelle. Suljetun paikan mysteerit lienevät Ruth Waren erikoisalaa, sillä Waren toinen romaani Nainen hytissä 10 vie lukijansa kärsimään piinaavasta ahtaanpaikankammosta luksusristeilijälle. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Kolmekymppinen matkailulehdessä työskentelevä Laura ”Lo” Blacklock on kymmenen vuotta koostanut juttuja lehdistötiedotteista ja etsinyt kuvamateriaalia muiden kirjoittamiin upeisiin matkajuttuihin. Tylsän leikkaa-liimaa-journalismin jälkeen hänelle kuitenkin avautuu yhtäkkiä huikea tilaisuus. Lo kuuluu niihin harvoihin ja valittuihin, jotka pääsevät luksusristeilijän neitsytmatkalle Norjan vuonoille. Aurora Borealis on tosin pikemminkin suuri jahti kuin risteilylaiva, matkustajahyttejäkin on vain kymmenen, mutta hulppeasti sisustettuun alukseen on saatu mahtumaan niin salonki, baari, kylpylä, aurinkoterassi kuin myös kirjasto.

Mutta loistelias risteily saa yllättäen karmaisevan käänteen, kun keskellä yötä humalainen Lo kuulee ääniä viereisestä hytistä ja sitten jotain raskasta loiskahtaa alas veteen. Lo uskoo todistaneensa murhaa, mutta todisteiden puuttuessa kukaan muu ei usko häntä. Eikä yksikään Aurora Borealiksen matkustajista ole kateissa. Mutta kuka oli salaperäinen nainen hytissä 10? Liikkuuko laivalla tosiaan murhaaja?

Katselin merta, jonka pinta kohoili oudon, hypnoottisen hiljaisuuden vallitessa paksujen, myrskynkestävien ikkunoiden takana. Ja ajattelin, että laivassa oli murhaaja, eikä kukaan muu kuin minä tiennyt sitä.

Olen viime viikkoina ollut pitkittyneen flunssan takia väsynyt enkä juurikaan ole jaksanut arki-iltaisin lukea. Ruth Waren Nainen hytissä 10 on kuitenkin niin vetävä trilleri, että silmät unihiekasta kirvellen kääntelin sivuja ja selvitin mysteeriä. Oma väsähtänyt olotilani sopi hyvin yksiin kirjan päähenkilön unettomuuden kanssa, uupuneissa fiiliksissä oli jokseenkin helppo samaistua päähenkilön ahdistuneisiin tunnelmiin.

Nainen hytissä 10 on koukuttava, helppolukuinen ja viihdyttävä psykologinen trilleri. Usein esikoisromaanin jälkeen tulee notkahdus, mutta ilahtuneena totesin Waren onnistuneen toisessa trillerissään esikoistaan paremmin. Nainen hytissä 10 käynnistyy räväkämmin kuin Synkän metsän siimeksessä, chicklitmäisyys on vähemmällä, eikä tämä muutenkaan ole ihan yhtä heppoinen ja ennalta arvattava. Keskellä merta seilaavan aluksen miljöö on sopivan klaustrofobinen, luksusjahti on mitä oivallisin tapahtumapaikka kuka-sen-teki-mysteerille.

Miinuksena voisin sanoa, että kirjan alkupuolella on turhaa joutokäyntiä ja lopussa mielestäni sorruttiin ylilyönteihin. Sivuhenkilöiden joukossa on niin monta latteaa sijoittajaa ja toimittajaa, että sekoitin heidät autuaasti enkä edes jaksanut yrittää pysyä kärryillä kaikkien henkilöllisyydestä. Ja tuskinpa muutaman viikon kuluttua muistan lukemastani enää paljoakaan. Mutta juuri tässä hetkessä Nainen hytissä 10 täytti tehtävänsä täydellisesti ja tarjosi viihdykettä väsyneisiin iltoihin.

Englanninkielinen alkuteos The Woman in Cabin 10, 2016.
Suomentanut Terhi Kuusisto. Kustantaja Otava, 2018. 352 sivua.

Shari Lapena: Vieras talossa

Vuosi sitten oli Hyvä naapuri, nyt meillä on Vieras talossa. Kanadalaisen Shari Lapenan psykologisissa trillereissä vaara vaanii aina kotikadulla, lähempänä kuin uskotkaan. Kiitokset taas arvostelukappaleesta Otavalle!

Hän kuulee jarrujen kirskunnan ja vihaiset tööttäykset takanaan. Hän on lähestulkoon jo menettänyt autonsa hallinnan. Sitten hän tosiaan menettää hallinnan yhdessä ymmärryksen ja epäuskon silmänräpäyksessä, ja edes jarrujen vimmattu polkeminen ei estä autoa lentämästä katukiveyksen yli sähkötolppaan.

Karen herää sairaalasta. Hän saa kuulla kaahanneensa reipasta ylinopeutta ja törmänneensä autollaan sähkötolppaan. Karen on saanut aivotärähdyksen eikä muista eilisillasta mitään. Miksi ihmeessä Karen oli lähtenyt ajelemaan kaupungin pahamaineisimmalle alueelle, mitä tekemistä Karenilla oli siellä? Ja miksi Karen, joka aina noudattaa liikennesääntöjä, oli ajanut päin punaisia ja holtitonta ylinopeutta?

Sitten hylätystä ravintolasta löytyy miehen ruumis. Poliisilla herää epäilys, että Karenilla on yhteys murhatapaukseen. Onhan Karen ajanut kolarin samalla suunnalla samana iltana, kaiken lisäksi rikospaikalta löytyneet jäljet viittaavat Kareniin. Poliisien syytökset saavat myös Karenin aviomiehen Tomin epäilemään vaimoaan. Mutta onko Karenilla jotain tekemistä murhan kanssa?

Tom voi pahoin ajatellessaan vaimonsa olevan rikostutkinnan kohteena ja vihaa itseään mieleensä juurtuneen epäilyksen takia. Nyt hän tarkkailee Karenia jatkuvasti ja miettii, mitä tämä on tehnyt. Hän on väkisinkin huolissaan. Mitä poliisi saa selville?

Vieras talossa on samankaltainen kuin Shari Lapenan edellinen trilleri Hyvä naapuri. Keskiössä on taas yksi pariskunta, taas ilmassa on epäilyksiä ja pelkoa, epäluuloa ja syytöksiä. Ja olisihan tämänkin nimeksi sopinut Hyvä naapuri, sillä naapuri tässäkin kirjassa esiintyy.

Kaunokirjallisesti ei tälläkään kertaa ole luvassa mitään suoranaista ilotulitusta. Shari Lapenan luomat henkilöhahmot ovat heppoisia, suorastaan tylsiä. Ontouttaan kumisevia kliseisiä paperinukkeja. Kömpelöhkö kerronta ei onnistu herättelemään tunteita, päähenkilöiden hätä ei kosketa.

Psykologisena trillerinä Vieras talossa on köykäisempi kuin Hyvä naapuri. Useita tämäntyyppisiä trillereitä lukeneena pystyin aavistelemaan käänteet etukäteen, eikä Lapena onnistunut järjestelemään matkan varrelle mitään suoranaisia jymy-yllätyksiä. Paitsi ihan viimeisillä sivuilla jysähtää. Mutta no, kyllähän minä tämän seurassa viihdyin. Odotin vain enemmän.

Englanninkielinen alkuteos A Stranger in the House, 2017.
Suomentanut Antti Saarilahti. Kustantaja Otava, 2018. 298 sivua.