Eve Hietamies: Hammaskeiju

Vuonna 2010 Eve Hietamies julkaisi romaanin Yösyöttö, jossa Antti Pasanen jäi yllättäen kaksin pienen vauvan kanssa ja joutui opettelemaan elämään Paavo-vauvan ehdoilla. Vuonna 2012 ilmestyi Tarhapäivä, ja Paavo Pasasesta oli yhtäkkiä kasvanut viisivuotias reipas päiväkotilainen. Ja nyt vuonna 2017 Pasasen pienperheen tarina saa vihdoin jatkoa Hammaskeijun myötä. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Seitsemänvuotias!
Vielä kesäkuun lopulla se ei ollut tarpeeksi vanha kävelläkseen yksin naapurin pihan poikki päiväkotiin tai tullakseen sieltä yksin takaisin kotiin. Ei, lapsi piti saattaa ja hakea päiväkodin eskarista.
Äkkiä elokuun alussa olikin yhteiskunnan mielestä ihan ok, että sama kakara hengaili aamulla yksin kotona, kun vanhemmat olivat töissä. Koulu alkoi vasta kello kymmenen ja iltsu oli iltsu eikä mikään altsu, jonne olisi saanut mennä myös aamuisin.
Saman tenavan piti äkkiä suoriutua asioista, joista sen ei kukaan ollut olettanut suoriutuvan vielä paria kuukautta aikaisemmin. Vuosia oltiin isin kanssa kävelty käsi kädessä, ja äkkiä pitikin hoitaa samat hommat yksin.

Antti ja Paavo Pasasen arki mullistuu, kun Paavo aloittaa koulun ja isä Antti löytää lukuisia murehtimisen aiheita. Miten Paavo pärjää koulussa? Mitä jos Paavoa aletaan kiusata eikä Paavo löydä kavereita. Entä jos koulumatkalla tapahtuu jotain. Jos Sipoon metsistä tulee susilauma tai meteoriitti putoaa päähän. Mitä jos Paavo kadottaa koulumatkalla reppunsa, kännykkänsä, kenkänsä, suuntavaistonsa. Entä jos Paavo alkaa lintsata. Entä jos Paavo varastaa huumepäissään autoja ja kaatelee mummoja pankkiautomaateilla.

Antti Pasanen tekee kahdeksantuntisia työpäiviä. Ekaluokkalaisella Paavolla on lyhyet koulupäivät, eikä Paavo viihdy iltapäiväkerhossa. Muutenkin niin hankalaan yhtälöön lisätään vielä Antin kehitysvammainen veli Janne, joka yllättäen muuttaa asumaan Antin ja Paavon luo. Antti tuumailee, että pienestä lapsesta pienet huolet, isommasta lapset isommat huolet, pienesta lapsesta ja isosta lapsesta hermoromahdus.

Anttia ja Paavoa on todellakin ollut jo ikävä! Heidän arkista elämäänsä, kommelluksiaan. Aitoa kaksikkoa iloineen ja suruineen. Vaikka en yksinhuoltajaisä olekaan, Antin huoliin on helppo samaistua. Ja Paavo on kasvanut ihanasti samassa tahdissa kuin oma lapseni, joka on nyt myös seitsemänvuotias ja aloittaa ensi syksynä koulun.

Hammaskeiju on ehdottomasti Eve Hietamiehen trilogian paras kirja. Yösyötössä ja Tarhapäivässä oli toki molemmissa omat hyvät hetkensä, mutta Hammaskeiju on melkoista tykitystä joka sivulla. Teksti on miellyttävän kepeää, viihdyttävää, humoristista, mutta samaan aikaan Hietamies on ujuttanut tarinaansa lukuisia oivalluksia ja arkista viisautta. Välillä nauraa tirskahtelin ääneen, välillä minulla kostui silmäkulma liikutuksesta. Stereotypiat, kliseet eivätkä edes synkistelyt häirinneet minua ollenkaan, vaan nautin täysillä kirjan lukemisesta.

Eve Hietamies on omistanut uusimman romaaninsa yksinhuoltajille ja opettajille. Uskoisin Hammaskeijun humoristisen ja elämänmakuisen kerronnan uppoavan myös muille kuin vain meille vanhemmille ja koulumaailmassa työskenteleville. Oikea hyvän mielen kirja. Niin lämmin ja ihana.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Otava. 415 sivua.
Kannen suunnitellut Emmi Kyytsönen.

Samuel Bjørk: Yölintu

Vuosi sitten suomeksi julkaistiin norjalaisen Samuel Bjørkin esikoisdekkari Minä matkustan yksin. Hyytävä jännitys, terävä henkilökuvaus ja taitavasti punottu juoni koukuttivat minut. Nyt tänä keväänä suomeksi on saatu dekkarisarjan toinen osa, joka kantaa nimeä Yölintu. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

”Metsästä löytyi alaston nuori tyttö. Murhattuna. Joku oli kuristanut hänet ja asetellut makaamaan höyhenien päälle kynttilöistä muodostettuun viisikulmioon. Ihmisen. Nuoren ihmisen, jolla oli elämä edessään. Se painaa minua niin helvetisti etten pysty nukkumaan, käsitätkö? Sitä minun elämäni on. Minun työni. Pitää huolta, että se kieroutunut murhaaja joka kuvittelee että voi ottaa kauniin nuoren tytön ja tehdä hänelle mitä haluaa ja selvitä siitä ilman rangaistusta, joutuu vastaamaan teoistaan, sellaista minulla on joka päivä, siitä asti kun aamulla herään siihen asti kun menen illalla nukkumaan.”

Samuel Bjørk on rakennellut taas näppärät juonikiemurat, jotka valvottavat lukijaa helposti pikkutunneille saakka. Holger Munch ja Mia Krüger ovat dekkarin päähenkilöt, mutta Bjørk on luonut ison joukon muitakin henkilöhahmoja, tarinaa kuljetetaan eteenpäin monen eri henkilön kautta, eri näkökulmia tarkastellen.

Mutta voi näitä ongelmaisia poliiseja! Vaikean rikostutkinnan ohessa Holger Munch haikailee yhä entisen vaimonsa perään ja polttaa hurjat määrät tupakkaa. Mia Krüger suree vuosia aiemmin kuollutta siskoaan, on ahdistunut ja masentunut, nappailee pillereitä ja viinaa sekaisin.  Alkoholiongelmia on monilla. Yksi poliiseista hassaa omat ja puolisonsa säästöt uhkapeleihin. Huoh! Vaikka pidän poliisien yksityiselämän kuvailemisesta ja inhimillisistä henkilöhahmoista, Samuel Bjørkin poliiseilla on mielestäni liiankin paljon päihdeongelmia ja addiktioita. Miten ihmeessä tuollainen poppoo saa ikinä yhtään rikosta selvitetyksi!

Minä matkustan yksin oli mielestäni himpun verran parempi kuin tämä Yölintu. Mutta ei tämäkään huono ole, ei suinkaan. Bjørk on kyhännyt jälleen kerran sopivasti kieroutuneen ja kimurantin dekkarikeitoksen, joka koukuttaa heti ensimmäisistä sivuista alkaen aina kauhistuttavaan loppuun saakka. Toivottavasti dekkarisarja saa pian jatkoa!

Norjankielinen alkuteos Uglen, 2015.
Suomentanut Päivi Kivelä.
Kustantaja Otava, 2017. 398 sivua.

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Shari Lapena on työskennellyt englannin kielen opettajana ja asianajajana ennen ryhtymistään kirjailijaksi. Trillerin kirjoittaminen oli kannattava veto, sillä hänen ensimmäisensä trillerinsä Hyvä naapuri on kerännyt laajalti ylistäviä arvioita ja kirjan oikeudet on myyty yli 20 maahan. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Annen huuto kaikuu hänen päänsä sisällä, se kimpoilee seinistä – hänen huutonsa on kaikkialla. Sitten hän vaikenee ja vain seistä tönöttää jäykkänä tyhjän pinnasängyn ääressä, käsi suun edessä. Marco hapuilee valokatkaisinta. Molemmat tuijottavat tyhjää sänkyä, jossa heidän lapsensa pitäisi olla.

Puolivuotiaan tyttövauvan vanhemmat Anne ja Marco on kutsuttu illalliskutsuille seinänaapuriensa luo. Lapsenvahti peruu viime hetkellä tulonsa, eikä vauva ole tervetullut juhliin. Marco suostuttelee Annen kuitenkin lähtemään illalliselle. Eihän mitään pahaa voisi sattua, jos he kävisivät puolen tunnin välein katsomassa nukkuvaa vauvaansa. Ja mikäli vauva sattuisi heräämään, he kuulisivat sen itkuhälyttimestä.

Kun Anne ja Marco yöllä hyvästelevät naapuripariskunnan ja palaavat takaisin kotiinsa, he löytävät kauhukseen tyhjän pinnasängyn. Poliisien tullessa paikalle Anne ja Marco joutuvat huomaamaan olevansa epäilyksen alaisina. Mutta onko jompikumpi heistä oikeasti syyllinen vauvan katoamiseen vai onko vauvan siepannut joku muu?

Ihmiset varmasti tuomitsevat heidät. Poliisi ja kaikki muut. Ihan oikein niille, mitäs jättivät lapsensa yksin kotiin. Hänkin ajattelisi niin, jos tämä olisi tapahtunut jollekulle toiselle.

Shari Lapenan Hyvä naapuri on todellinen lukusukkula, jota ei malttaisi laskea käsistään, vaan tätä tekee mieli ahmia vielä yksi luku ja sitten yksi luku lisää. Tarinaa seurataan monen eri henkilön näkökulmasta, ja tiedonmurusia ripotellaan lukijalle hiljalleen yksi kerrallaan. Puolivälissä kirjaa syyllinen paljastetaan, mutta eipä tapaus todellakaan ole sillä selvä, vaan lukijalle on säästelty vielä lukuisia yllätyksiä. Ja se kaikkein suurin ylläripommi putoaa ihan kirjan viimeisellä sivulla.

Kaunokirjallisesti Hyvä naapuri on vähän tönkkö. Kerronta tuntuu paikoitellen kömpelöltä mutta ei sekavalta. Vanhempien hätä ei onnistu aidosti koskettamaan, ja jäin kaipaamaan henkilöhahmoihin lisää syvyyttä. Mutta mielestäni psykologisen trillerin tärkeimmät tehtävät ovat viihdyttää, koukuttaa ja yllättää, ja niistä Hyvä naapuri suoriutuu mainiosti.

Shari Lapenan toinen trilleri A Stranger in the House ilmestyy heinäkuussa 2017. Toivottavasti Otava jatkaa Lapenan suomentamista, pääsisimme ensi vuonna lukemaan sen suomeksi. Helppolukuisille ja koukuttaville psykologisille trillereille on aina tilausta.

Englanninkielinen alkuteos The Couple Next Door, 2016.
Suomentanut Oona Nyström. Kustantaja Otava, 2017. 361 sivua.

Jessie Burton: Nukkekaappi

Lontoolainen Jessie Burton (s. 1982) on näyttelijätär, jonka esikoisromaani Nukkekaappi valittiin Isossa-Britanniassa vuoden kirjaksi 2014. Kun kirjaa mainostetaan ahmittavaksi lukuromaaniksi, minä kiinnostuin välittömästi. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Johannes tarttuu vihdoin verhoihin ja vetää ne suurieleisesti syrjään. Naiset haukkovat henkeään. Verhojen takaa paljastuva kaapin sisäpuoli on jaettu yhdeksään soppeen, joista jotkut on verhoiltu kultakoristeisella tapetilla ja jotkut puupaneelilla.
”Sehän on – onko se tämä talo?” Nella sanoo.
”Sinun talosi”, Johannes oikaisee hymyillen.

Amsterdam vuonna 1686. Kahdeksantoistavuotias Nella on vasta avioitunut kauppias Johannes Brandtin kanssa ja saapuu papukaijansa kanssa uuteen kotiinsa. Johanneksen lisäksi talossa asustaa tämän pihi ja teräväkielinen sisko Marin sekä kaksi palvelijaa. Johanneksen päivät täyttyvät kauppiaan kiireistä, eikä hän juurikaan anna huomiota tuoreelle vaimolleen. Nella kuitenkin saa Johannekselta omituisen häälahjan – nukkekaapin, joka on tarkka kopio heidän kodistaan. Aikansa kuluksi Nella alkaa sisustaa pienoistaloaan, mutta mystinen miniatyristi lähettää pyytämättä esineitä, jotka tuntuvat ennustavan tulevaa. Yrittääkö miniatyristi paljastaa talon kätkemät salaisuudet? Vai haluaako hän tuhota talon asukkaat?

Marin ei voi olla tämän takana, koska se vaatisi rahan käyttämistä. Tutkiessaan tilaamatta saapuneita esineitä Nellassa herää silti toivo, että niiden takana on hänen kälynsä. Koska jos se ei ole Marin, mihin kummaan hän on sotkeutunut?

Jessie Burtonin Nukkekaappi on vetävä ja ahmittava lukuromaani, jonka tunnelma lumosi minut heti. Historiallinen Amsterdam tuntuu aidolta ja elävältä. Kirjaa lukiessa voi milteinpä haistaa kaupungin hajut ja kuulla sen äänet. Brandtin perheen talossa on omanlaisensa tunnelma, ja sen asukkaat piilottelevat salaisuuksiaan, jotka hiljalleen paljastetaan lukijalle.

Tunsin voimakasta kiintymystä ja myötätuntoa Nellaa kohtaan. Kirjassa käsitellään paljon naisten asemaa, ja vaikka vuoden 1686 Amsterdam on monessa asiassa aikaansa edellä, sovittuja avioliittoja solmitaan yhä. Nella on köyhä maalaistyttö, joka on naitu rikkaaseen kaupunkilaisperheeseen, eikä tuore aviomies huomioi häntä muuten kuin antamalla lapsen leikkikalun. Vaikkakin arvokkaan ja taitavasti tehdyn leikkikalun. Nella haluaisi olla vaimo eikä leikkiä nukkekaapilla. Mutta salaisuuksien paljastuessa Nella huomaa, että hänellä on valtaa eikä hän olekaan pelkkä typerä maalaistyttö.

Brandtit ovat eläneet turvassa ja jykevän ovensa suojissa vuosikaudet – kunnes avasivat sen ja päästivät Nellan sisään, ja mikä on seuraus? Meillä ei suvaita pettureita – hän muistaa Marinin sanat selvästi ja ne kertovat outoa tarinaa siitä, miten nämä ihmiset pitävät yhtä. Nyt Nella kuuluu heihin puolittain itsekin, mutta aika näyttää kenen puoleen hänen lojaaliutensa kallistuu.

Nukkekaappi ei aivan lunastanut suuria odotuksiani. Vahvatunnelmainen lukuromaani pitää otteessaan, lukeminen on silkkaa nautintoa. Mutta kokonaisuus jää varsin laimeaksi, liian viihteelliseksi. Kirjan pari yllättävintä juonenkäännettä eivät tulleet minulle yllätyksenä, vaan olin ehtinyt aavistella niitä jo etukäteen. Eikä loppuratkaisukaan täysin tyydyttänyt minua. Pointsit kuitenkin koukuttavuudesta, historiallisuudesta ja tunnelmallisuudesta.

Englanninkielinen alkuteos The Miniaturist, 2014.
Suomentanut Markku Päkkilä. Kustantaja Otava, 2017. 431 sivua.

S. K. Tremayne: Jääkaksoset

S. K. Tremaynen Jääkaksoset on ollut suomalaisissa kirjablogeissa yksi tämän kesän hypetetyimmistä romaaneista. Psykologinen trilleri on käännetty useille kielille ja pomppinut myyntilistojen kärjessä muun muassa Hollannissa ja Saksassa. S. K. Tremayne on salanimi, jonka taakse kätkeytyy lontoolainen toimittaja ja kirjailija Sean Thomas.

”Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi?”
Olen vaiti. Hiljaisuus humisee korvissani. Avaan suuni:
”Anteeksi mitä, kulta?”
”Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi? Kirstie on kuollut. Se oli Kirstie joka kuoli. Minä olen Lydia.”

Jääkaksosiksi nimetyt identtiset kaksoset syntyivät vuoden kylmimpänä ja kuuraisimpana päivänä, heidän silmänsä olivat jäänsiniset ja hiukset lumivalkeat. Nyt elossa on kuitenkin enää vain toinen kaksosista, sillä toinen on menehtynyt vuotta aiemmin onnettomuudessa. Äidin ja isän avioliitto natisee liitoksissaan, isä juo liikaa ja on joutunut työttömäksi. Perhe pakenee tuskaisia muistoja ja muuttaa Lontoosta syrjäiselle majakkasaarelle Skotlantiin. Menneisyys alkaa kuitenkin piinata perheen äitiä, kun eloonjäänyt Kirstie-tytär yllättäen väittää olevansa Lydia, jonka vanhemmat luulivat kuolleen. Mitä oikein tapahtui sinä päivänä, kun toinen kaksosista kuoli?

Ei minua häiritse niinkään ajatus omasta kuolemastani, vaan minulle läheisten ihmisten kuolemasta. Koska rakastan heitä. Ja osa minusta kuolee heidän mukanaan. Siksi kaikenlainen rakkaus on tavallaan vain yksi itsemurhan muoto.

Sisäkannen poiminnoissa Jääkaksosia luonnehditaan selkäpiitä karmivaksi, taitavasti rytmitetyksi ja tiheätunnelmaiseksi. Olen samaa mieltä. Identtiset kaksoset, joista toinen on kuollut, mutta kumpi. Majakkasaari, tuulinen, kolea, karu. Vikkeliä rottia ja narisevia ovia. Hetkittäin S. K. Tremayne kuljettaa tarinaansa eteenpäin turhankin laskelmoidusti ja sortuu epäuskottavuuksiin, mutta trilleri todellakin pitää tiukasti otteessaan. Ja loppuratkaisu on täydellisen yllättävä, en olisi etukäteen osannut kuvitella moista loppua kirjalle. Hui! Vau!

Jännityksellä jään odottamaan, saammeko tulevaisuudessa suomeksi myös S. K. Tremaynen toisen trillerin, joka kantaa nimeä The Fire Child.  Onko kaikki hyvät trillerin ainekset kaluttu jo Jääkaksosia varten, vai onko Tremaynella riittänyt uusia ideoita Tulilapseensa?

Englanninkielinen alkuteos The Ice Twins, 2015.
Suomentanut Oona Nyström. Kustantaja Otava, 2016. 350 sivua.

Caroline Eriksson: Kadonneet

Ruotsalainen Caroline Eriksson on ammatiltaan sosiaalipsykologi ja kirjailija. Aiemmin hän on julkaissut tietokirjan sekä historiallisia jännitysromaaneja, mutta ilmeisesti tämä psykologinen trilleri Kadonneet on ensimmäinen suomennettu teos. Parisataasivuinen jännäri sopii hyvin luettavaksi näin Blogistanian kesälukumaratonilla.

Mies ja tyttö menevät pienelle saarelle. He eivät palaa. Mitä on voinut tapahtua? Mahdollisia selityksiä on lukemattomia, vakuuttelen itselleni. He ovat saattaneet jäädä leikkimään ja unohtaa ajankulun tai aivan yksinkertaisesti… Yritän kuumeisesti keksiä vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja. Luonnollisia. Turvallisia ja harmittomia. Mutta ikävä kyllä mikään ei selitä, miksi Alex ja Smilla ovat yhä poissa, miksi he eivät tule, kun kutsun. Avaan suuni huhuillakseni taas, mutta nyt huutoni kuulostaa niin hysteeriseltä, että pelästyn sitä.

Caroline Erikssonin psykologinen trilleri Kadonneet käynnistyy, kun hienona loppukesän iltana Greta, Alex ja nelivuotias Smilla-tyttö lähtevät veneellä retkelle saareen. Rantaan lepäilemään jäänyt Greta joutuu pian kauhukseen huomaamaan Alexin ja Smillan kadonneen pienellä saarella. Mikään ei ole sitä, miltä ensin näyttää, mutta kirjan edetessä totuus alkaa hiljalleen valjeta. Mutta mikä onkaan totta? Gretan päässä todellisuus menee ajoittain sekaisin kuvitelmien kanssa, harhat sekoittuvat muistoihin. Ja lopulta kaiken keskiössä on äitiys ja vahvat naiset.

Ruotsinkielinen alkuteos De försvunna, 2015.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Kustantaja Otava, 2016. 236 sivua.

Tess Gerritsen: Joka tulella leikkii

Tess Gerritsen kuuluu samaan kastiin Karin Slaughterin kanssa. Molempien naiskirjailijoiden jännärit päätyvät aina lukulistalleni. Ja kuten Karin Slaughterin Kaunokaiset ei ollut jatkoa Sara Linton & Will Trent -sarjalle, myöskään Tess Gerritsenin uusin Joka tulella leikkii ei jatka Jane Rizzolin & Maura Islesin tarinaa vaan on itsenäinen trilleri. Niin paljon kuin dekkarisarjoista pidänkin, on virkistävää vaihtelua lukea suosikkikirjailijoilta vaihteeksi jotain muutakin.

Kaapinoven sulkeutuessa säikähdän peilikuvaani. Näen kampaamattoman tukan, turvonneet silmät, nuutuneen ihon. Kastelen kasvoni kylmällä vedellä ja haron vähän tukkaa, mutta näytän edelleen vieraalla. Lilyn aiheuttama stressi on tehnyt minusta pelkän aaveen. Tämä on äitiyden pimeä puoli josta kukaan ei ikinä varoita, se joka ei ole pelkkiä haleja ja suukkoja. Ei kukaan kerro, että lapsi jota kerran kannoit kohdussasi, lapsi jonka luulit tuovan tullessaan niin paljon rakkautta, alkaakin järsiä sieluasi kuin pieni loinen. Tuijotan kuvaani ja ajattelen: Kohta minusta ei ole mitään jäljellä.

Amerikkalainen viulusti Julia Ansdell ostaa esiintymismatkallaan Roomasta antiikkiliikkeestä vanhan nuottivihon, jonka välistä löytyy tuntemattoman säveltäjän sävellys. Valssi alkaa kauniilla melodialla e-mollissa, mutta sitten nuotit alkavat vyöryä toistensa päälle ja salamannopeat murtosoinnut syöksevät sävelmän mielipuoliseen nuottimyrskyyn. Kun Julia soittaa kappaletta kotonaan, hänen kolmevuotias Lily-tyttärensä hyökkää väkivaltaisesti äitinsä kimppuun. Julia päättää selvittää sävellyksen alkuperän ja matkustaa Venetsiaan. Jäljet johtavat toisen maailmansodan aikaiseen Italiaan, jossa nuori lahjakas muusikko Lorenzo Todesco joutui juutalaisvainojen uhriksi.

Joka tulella leikkii on riipaisevan kaunis romaani. Erilaista Tess Gerritseniä. Koskettava ja koukuttava. Yliluonnollisilla elementeillä höystetyssä trillerissä musiikki ja äitiys näyttelevät suurta osaa, mutta ennen kaikkea tämä on kertomus italialaisesta viulistista, jonka toiveet murskautuivat juutalaisvainojen myötä. Kirjan loppuun olen vähän pettynyt, mielestäni trilleri olisi ansainnut paremman loppuratkaisun.

Tess Gerritsen on muuten säveltänyt itse kirjassaan esiintyvän kappaleen nimeltä Incendio, ja kyseisen sävellyksen pääsee kuuntelemaan viulisti Yi-Jia Susanne Houn esittämänä Gerritsenin kotisivuilla, http://www.tessgerritsen.com/incendio-the-story-behind-the-music/.

Englanninkielinen alkuteos Playing with Fire, 2015.
Suomentanut Natasha Vilokkinen. Kustantaja Otava, 2016. 238 sivua.

Hjorth & Rosenfeldt: Hylätyt

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt on kumpainenkin ruotsalaisia käsikirjoittajia. Hjorth on kirjoittanut televisiolle muun muassa Wallanderia, ja Hans Rosenfeldtin nimi on tullut suomalaisille tutuimmaksi Silta-televisiosarjan myötä. Kaksikon neljä aiempaa Sebastian Bergman -dekkaria on ilmestynyt suomeksi Bazarin kustantamana, mutta tämä viides tupsahtikin ulos Otavan uunista.

Tunnustan, että kirjasarjan alussa en ollenkaan pitänyt kriminaalipsykologi Sebastian Bergmanista. Jokaisen dekkarin myötä olen kuitenkin ihastunut ja kiintynyt häneen enemmän ja enemmän. Toki Sebastian Bergman osaa yhä olla melkoinen ääliö, mutta kirjasarjan edetessä olen alkanut ymmärtää paremmin hänen käyttäytymistään ja tunnen jopa myötätuntoa häntä kohtaan. Psykologin elämää varjostaa menneisyyden tragedia, joka on osaltaan muokannut hänestä sellaisen kuin hän on.

Viidennessä Sebastian Bergman -rikosromaanissa säälimätön murhaaja vainoaa Ö-luokan julkkiksia. ”Minkä nimisellä aluksella Kristoffer Kolumbus purjehti Amerikan-löytöretkelle vuonna 1492?” ”Mistä sanoista muodostuu lyhenne NATO?” ”Mikä on fosforin kemiallinen merkki?” ”Mihin heimoon ahma kuuluu?” Kuusikymmentä kysymystä, jokaista kysymystä saa miettiä kolmekymmentä sekuntia, kolmasosa vastauksista on oltava oikein. Tosi-tv-tähti ei läpäise testiä, ja hänet löydetään kuolleena tyhjästä koulusta, päässään narrinlakki ja selässään koepaperi. Ja pian uhreja tulee lisää.

Ruotsalaisissa jännäreissä on tosi-tv-julkkiksilla ollut viime aikoina kovat ajat. Luin nimittäin juuri pari viikkoa sitten trillerin, jossa jahdattiin tosi-tv-ohjelman kilpailijoita. Catrine Tollströmin Kokeilu häviää kuitenkin sata-nolla Hjorthin & Rosenfeldtin Hylätyille. Vaikka Hylätyt ei ole Sebastian Bergman -sarjan paras osa, kirjailijakaksikko ei petä lukijoitaan tälläkään kertaa. Vetävä, koukuttava, yllättävä.

Valitettavasti Hylätyt olisi kaivannut vielä yhtä huolellista oikolukua. Tekstiin on pujahtanut virheitä muun muassa aikamääreiden kanssa. Toukokuu on eri kuukausi kuin kesäkuu, eikä tänään ole eilinen. Lisäksi erityisesti kirjan loppupuolella on runsaasti lyöntivirheitä. En aina edes huomaa kirjoitusvirheitä, vaan luen sanat automaattisesti oikein, mutta kun virheet ovat näin räikeitä ja niitä on näin paljon, jopa minäkin hoksaan ne. Kirjan lopussa taisin jopa keskittyä enemmän virheisiin kuin itse tarinaan. Harmi.

Kuten edelliset osat, myös tämä viides Sebastian Bergman  -dekkari päättyy useampaan koukkuun, jotka saavat lukijan odottamaan malttamattomana sarjan seuraavaa osaa.

Ruotsinkielinen alkuteos De underkända, 2015.
Suomentanut Jaana Nikula. Kustantaja Otava, 2016. 476 sivua.

Mari Jungstedt: Kullan kallis

Mari Jungtedtin Gotlanti-dekkarit ovat minulle kuin kaurapuuro tai pinaattikeitto. Tuttua ja turvallista. Tasaista ja helposti pureksittavaa. Usein yllätyksetöntä. Mutta sopivina annoksina ja satunnaisesti nautittuna erittäin maittavaa.

Gotlannin kauniilla maaseudulla sijaitsee 1700-luvulla rakennettu arvokas maatila. Isänsä hautajaisten jälkeen Rambergin sisaruksista Daniel ja Maria haluavat myydä lapsuudenkotinsa, mutta lammastilaa hoitava Julia vastustaa myyntiaikeita. Sisaruksista neljäs ei ole enää pitämässä Julian puolia, sillä Elias on kuollut muutamaa vuotta aiemmin kiipeilyonnettomuudessa Chilessä. Mutta sitten kiinteistövälittäjä Sanna Widding löydetään kuolleena kalkkikivilouhuksesta ja Julia Ramberg alkaa saada postikortteja.

Kullan kallis on Jungstedtin 12. Gotlantiin sijoittuva dekkari, pääosassa taas vanha tuttu Anders Knutas. On huhtikuu. Komisario Anders Knutas on palannut sairauslomalta takaisin töihin, yrittää kamppailla menneisyyden haamuja vastaan, selvittelee tiiminsä kanssa Sanna Widdingin murhaa. Ja nyt syvästi rakastuneet Anders Knutas ja Karin Jacobsson ovat vihdoin yhdessä.

Kullan kallis on tyypillistä Jungstedtia. Sujuvaa, helppolukuista, viihdyttävää. Juoni etenee melko ennalta arvattavia polkuja, mutta 350-sivuisen matkan varrelle on ripoteltu pieniä yllätyksiä, jotta lukijan mielenkiinto pysyy yllä.

Ruotsinkielinen alkuteos Den man älskar, 2014.
Suomentanut Emmi Jäkkö. Kustantaja Otava, 2016. 351 sivua.

Kati Hiekkapelto: Tumma

Kati Hiekkapelto (s. 1970) on Oulusta kotoisin oleva erityisluokanopettaja, joka on työskennellyt maahanmuuttajien opettajana. Hän on asustellut Serbian unkarilaisalueilla, ja nykyisin hän asuu Hailuodossa vanhalla maatilalla perheensä ja suuren eläinlauman kanssa.

Kati Hiekkapellon dekkareissa päähenkilönä on rikostutkija Anna Fekete, lapsena Suomeen muuttanut Jugoslavian unkarilainen. Hiekkapellon esikoisdekkari Kolibri ilmestyi pari vuotta sitten, ja minä jäin välittömästi koukkuun. Seuraava dekkari Suojattomat nappasi 2015 Vuoden johtolanka -palkinnon. Hiekkapellon kolmas dekkari Tumma jatkaa kansainvälistäkin menestystä saanutta Anna Fekete -dekkarisarjaa.

Tumman tapahtumat sijoittuvat kesäkuiseen Serbiaan. Anna Fekete on matkustanut kotikaupunkiinsa Kanizsaan tapaamaan sukulaisiaan ja ystäviään. Kesäloma saa surkean alun, kun Annan käsilaukku varastetaan kesken illanvieton. Seuraavana aamuna varas löydetään kuolleena joen rannalta. Käsilaukku on ruumiin vieressä, mutta Annan passi, luottokortti ja rahat ovat kateissa. Paikallinen poliisi pitää tapausta pelkkänä laukkuvarkautena, mutta Anna alkaa selvitellä romanimiehen kuolemaa omin päin. Anna arvelee punahameisen tytön liittyvän tapaukseen. Mutta oliko tyttö nähnyt miehen kuoleman tai vielä pahempaa, ollut osallinen siihen?

Minun täytyy sanoa, että pidin kahdesta edellisestä Anna Fekete -dekkarista enemmän kuin tästä Tummasta. Hiekkapelto on esikoisromaaninsa jälkeen toki kehittynyt kirjailijana, mutta Tumman rikostarina tuntuu turhan heppoiselta, vaisulta. Minä kaipaan dekkaria lukiessani hyvien henkilöhahmojen ja sujuvan kerronnan lisäksi koukuttavaa jännitystä enkä oikein löytänyt tätä Tummasta.

Vähemmistöt näyttelevät suurta osaa Hiekkapellon dekkarissa. Romanit joita haukutaan varkaiksi, epärehelliseksi, laiskoiksi. Pakolaiset jotka pakenevat Isisiä Serbian kautta EU-alueelle. Eikä Anna Fekete itsekään oikein tiedä, kuuluuko hän Suomeen vai Serbiaan, ja Anna tuntee olevansa vähemmistöä kummassakin kotimaassaan.

Tumman parasta antia on helteisen Serbian kuvailu. Kirsikkapuita ja viehättäviä vanhoja taloja, unikkoniittyjä ja kahviloita, maissipeltoja ja maatiloja. Ja ihanassa miljöössä lukija pääsee kurkistamaan Anna Feketen ja hänen perheensä menneisyyteen.

Tumman kantta on pakko kehua oikein erikseen. Päivi Puustinen on tehnyt hienoa työtä kannen suunnittelussa. Kansi on kirjan nimen mukaisesti tumma. Mutta ei synkkä vaan tyylikäs. Ja kannen kauniit sudenkorentomaiset hyönteiset liittyvät kirjan tekstiin. Tumman kansi on todellinen ilo silmälle!

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Otava. 300 sivua.
Kannen suunnitellut Päivi Puustinen.