Leena Lehtolainen: Tappajan tyttöystävä

Olen viimeisen viikon ajan kärsinyt niska-hartiajumituksesta enkä pariin päivään voinut kuvitellakaan lukevani kirjaa. Päästyäni pahimman yli aloin kaivata taas lukemisen pariin, mutta halusin vältellä tiiliskiviä ja lukea jotain kevyttä. Siispä yöpöydän kirjapinosta luettavakseni valikoitui runsas kolmesataasivuinen novellikokoelma, Leena Lehtolaisen Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia. Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Leena Lehtolaisen novellikokoelma pitää sisällään viisitoista lyhyttä rikostarinaa. Takakannen teksti lupailee myös psykologista jännitystä ja kihelmöivää kauhua, mutta kertomukset ovat loppujen lopuksi aika kesyjä. Osa henkilöhahmoista on tuttuja Lehtolaisen aiemmista romaaneista, esimerkiksi Maria Kallio ja Hilja Ilveskero, mutta novellikokoelma esittelee myös joukon uusia tuttavuuksia.

Ensimmäisen ja toisen osuuden tarinat ovat riipaisevia mutta eivät erityisen jännittäviä. Pelottelu on heppoista, eikä näiden takia yöuniaan menetä. Mikään tarinoista ei ole erityisen mieleenpainuva, mutta parhaiten mieleeni jäivät Kuollut lumiukko ja Tappajan tyttöystävä. Kuolleessa lumiukossa Maria Kallion naapuri joutuu ilkivallan kohteeksi. Tappajan tyttöystävässä kirjastovirkailija saa pakkomielteisen ihailijan, joka on valmis jopa tappamaan saadakseen haluamansa. Muissa tarinoissa päästään muun muassa rekkakuskin kyytiin ja nuorten kanssa mökkisaarelle.

Kirjan päättävä kolmas osuus on kokoelma jouluisia ja talvisia tarinoita. Joulupukin suudelmassa Hilja Ilveskero saa paikan tavaratalon vartijana. Valkoinen poro on niin ikään Hilja Ilveskero -tarina. Joulukinkkuvaras kertoo köyhästä yksinhuoltajaäidistä, joka törmää sattumalta kaupassa joulukinkkuvarkaaseen. Kolme Joosefia on tarina asunnottomasta alkoholistista, joka huomaa olevansa raskaana.

Tappajan tyttöystävä ja muita rikostarinoita -kokoelman perusteella Leena Lehtolainen on monipuolinen kirjailija, joka taitaa monenlaiset tyylilajit. Useampi kirjan tarinoista käsittelee traagisia ihmiskohtaloita ja epätoivoisia tekoja. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Tammi. 326 sivua.
Kannen suunnitellut Markko Taina.

Heikki Hietala: Viisto valo

Heikki Hietala opettaa tietojenkäsittelyä ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Hänen novellikokoelmansa Filtered Light and Other Stories on julkaistu Yhdysvalloissa vuonna 2012, ja nyt tämä valoaiheinen kimara on saatu suomeksi nimellä Viisto valo. Kiitos arvostelukappaleesta Sitruuna Kustannukselle!

Minun on ihan ensimmäiseksi pakko tunnustaa, että luen todella harvoin novellikokoelmia enkä oikein ole päässyt sinuiksi novellien kanssa. Roald Dahlin kokoelmat ovat kieltämättä olleet varsin mainioita, mutta muuten olen enimmäkseen vältellyt novelleja. Siispä tämän arvostelukappaleen myötä jouduin todellakin hyppäämään pois mukavuusalueeltani ja hengitystäni pidätellen sukelsin Hietalan novellilajitelmaan.

Heti ensimmäisen novellin myötä lukijalle selviää, että nyt on astuttu maagiseen maailmaan, jossa valolla on tavalla tai toisella pieni mutta tärkeä rooli. Heikki Hietala hallitsee spekulatiivisen fiktion. Hän nyrjäyttää todellisuuden pois raiteiltaan ja repii realismin rajoja. Kaikki yhdeksäntoista novellia tarjoavat lukijalle jotain sopivasti yllättävää. Vaikka alussa kertomus vaikuttaa realistiselta, yllättäen todellisuus heittää kuperkeikan ja kaikki muuttuu ihanan järjettömäksi.

Novellilajitelman lyhyimmät tarinat ovat pituudeltaan vain parisivuisia. Itse pidin eniten vähän pidemmistä kertomuksista, samaan tarinaan sai uppoutua viidentoista tai kahdenkymmenen sivun verran. Kirjan pisin novelli, Tuuli pilleissä, on toisen maailmansodan aikaan sijoittuva kummitustarina nuoresta papista, joka saapuu uuteen seurakuntaan ja kohtaa siellä itsekseen soivat kirkkourut. Lyhyin novelli kantaa nimeä Näin on, ja se onkin todellinen lyhytnovelli, alle viisisataa sanaa ja kaikki mahdutettuna pariin lauseeseen.

Omaksi suosikikseni nousi Kissankultaa, jossa opettaja kohtaa metsässä oudon valokuvaajan. Tai ehkäpä Hiilipohjainen, joka kertoo pojasta ja hänen ulkoavaruudesta olevasta ystävästään. Vai olisiko suosikkini sittenkin Sillan yli, kertomus miehestä joka etsii maalaukseen kuvattua siltaa. Tai kenties Pesänjako, jossa infrapunaskannerikamera paljastaa talon vihamielisen haamun. Tai ehkäpä minä pidinkin kaikkein eniten Lumottuun peikkometsään sijoittuvasta novellista nimeltä Takku. Hietalan novellilajitelmassa on niin monta hyvää tarinaa!

Englanninkielinen alkuteos Filtered Light – Other Stories, 2012.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Kustantaja Sitruuna Kustannus, 2017. 230 sivua.

Karin Slaughter: Kultakutri, sinisilmä

Luetut.netiä kauemmin seurailleet tietänevät, että olen tunnustautunut Karin Slaughter -faniksi. Eipä siis liene yllätys, että Slaughterin Kultakutri, sinisilmä päätyi lukulistalleni. Tämä psykologinen trillerinovelli sai tosin odotella pari kuukautta lukuvuoroaan tabletissani. Kultakutri, sinisilmä on nimittäin novelli ajasta ennen romaania Kaunokaiset. Halusin säästellä novellia ja odotella romaanin ilmestymistä, niin pääsisin lukemaan nämä molemmat peräkkäin.

Maanantai 4.3.1991, Athens, Georgia. Julia Carroll on huolissaan. Viisi viikkoa aiemmin Beatrice Oliver oli kadonnut. Beatrice oli 19-vuotias, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen, yliopisto-opiskelija, kaunis. Aivan kuten Julia. Ja sitten katoaa koditon Mona. Julia päättää selvitellä katoamistapauksia ja suunnittelee kirjoittavansa aiheesta artikkelin yliopiston lehteen.

Onneksi tiesin jo etukäteen, että Kultakutri, sinisilmä ei ole Sara Linton & Will Trent -dekkari, joten minun ei tarvinnut sen suhteen pettyä. Ja vaikka en tämän lyhyen novellin perusteella erityisemmin ihastunut Julia Carrolliin, oli virkistävää lukea Slaughterilta välillä muutakin kuin Sara Lintonin ja Will Trentin tarinaa.

Kultakutri, sinisilmä on vajaa 60-sivuinen novelli. Ja siinä onkin sen suurin ongelma. Kun tarina pääsee kunnolla vauhtiin, se jo loppuukin. En oikeastaan ihan ymmärrä, miksi Slaughter on edes kirjoittanut tämän novellin. Mikäli tämä toimii alkutahtina Kaunokaiset-romaanille, tätähän olisi voinut lyhentää ja lätkäistä Kaunokaiset-romaanin alkuun prologiksi. Nämä single-novellit tai ”sinkut” tuntuvat kuitenkin olevan tällä hetkellä muotia rapakon takana, ja Karin Slaughterin lisäksi näitä ovat tehtailleet muun muassa sellaiset tunnetut nimet kuin John Grisham, Diana Gabaldon, Patricia Cornwell ja Dean Koontz.

Vaikka Slaughterin Kultakutri, sinisilmä on mielestäni liian lyhyt (ja prologiksi liian pitkä), ei tämä suinkaan ihan huono ollut. Sen verran nopeaan tahtiin ahmaisin tämän, koukuttuneena ja viihtyen. Lukija aavistelee, mitä tulee tapahtumaan, ja seuraa matkaa jännittyneenä. Ja kun Kultakutri, sinisilmä on luettu, tästä on hyvä jatkaa Kaunokaiset-trillerin kanssa.

Englanninkielinen alkuteos Blonde Hair, Blue Eyes, 2015.
Suomentanut Anna Pertola. Kustantaja HarperCollins Nordic, 2016. 58 sivua.