Annika Eronen: Yöhön kadonnut

Lempääläisen Annika Erosen esikoisteos Kaivo käynnisti rikoskomisario Hannu Savolaisen tutkimuksista kertovan sarjan. Kevyehkö dekkari jonka juoni rullaili mukavasti eteenpäin, viihdyttäen ja mielenkiintoa herättäen. Ja nyt dekkarisarjaan on tänä syksynä ilmestynyt toinen osa, joka kantaa nimeä Yöhön kadonnut. Kiitokset taas arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Kymmenvuotias Linda Rask katosi keskellä yötä sijaiskodistaan. Tapaus ei koskaan selvinnyt, tyttöä ei koskaan löydetty. Kaksitoista vuotta myöhemmin rikoskomisario Hannu Savolainen alkaa uudelleen selvitellä Lindan katoamista, kun myös filosofian professori Tage Iversen katoaa. Ilmeisesti Iversen oli keksinyt jotakin liittyen Lindan katoamiseen. Kahden katoamistapauksen tutkinnan lisäksi Hannu Savolaista työllistää hämeenlinnalaisten jalankulkijoiden henkeä uhkaava rikosaalto.

Vuosien varrella Linda Raskin tapauksen yksityiskohdat olivat pikku hiljaa hälventyneet Savolaisen mielestä. Juttu oli kylmennyt ja häipynyt taka-alalle ajankohtaisempien tapahtumien tieltä. – – Mutta rauhaan juttu ei ollut häntä silti koskaan täysin jättänyt. Sen Savolainen myönsi itselleen nöyrästi. Ja nyt hän oli jälleen uponnut siihen täysin, vapaa-aikaansa myöten. Se ei luvannut mitään hyvää.

Rikoskomisario Hannu Savolainen on symppis leskimies, joka pohdiskelee paljon omaa elämäänsä. Hän on aina yrittänyt tehdä muihin vaikutuksen ja tavoitellut muiden hyväksyntää. Kunnianhimoiselle ja taitavalle rikospoliisille on ollut tärkeää edetä urallaan, toisinaan jopa oman terveytensä kustannuksella. Savolainen möhlii uuden parisuhteensa kanssa, harmittava yskä kiusaa häntä jatkuvasti, eikä adoptoitu kissan raasu voi sekään hyvin.

Kuten Kaivossa myös Yöhön kadonneessa poliisit tuntuvat aluksi hapuilevan pimeässä. Johtolankoja kyllä tipahtelee heidän eteensä, mutta kunnon läpimurto antaa odottaa itseään. Annika Eronen onnistuu silti pitämään lukijan mielenkiinnon yllä, eikä tarina jämähdä missään vaiheessa paikoilleen. Tosin jäin miettimään, että yhden sivujuonen olisi voinut jättää pois ja siten napakoittaa kokonaisuutta.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Myllylahti. 352 sivua.

Arttu Tuominen: Leipuri

”Leipuri?”
Strand nyökkäsi.
”Leivotaan, leivotaan kakkuja. Leipääkin tehdään, jos jaksetaan. Kauli ja käännä ja työnnä paistumaan, pian uunista jo hyvä tuoksu kohoaa”, Rautakorpi lausui.
”Se on siellä, kirjoitettu keittiön seinään.”
”Haluan nähdä sen.”
”Runonko?”
”Kaiken.”

Kevät 2015. Porin poliisin väkivaltayksikön entinen esimies, eläkkeelle jäänyt poliisi Eero Kataja löydetään kuolleena kotoaan. Murhatapa ja keittiöön seinään kirjoitettu loru viittaavat yli kymmenen vuotta sitten Porissa kauhua herättäneisiin Leipuri-murhiin. Janne Rautakorpi on ollut Leipuri-murhien aikaan tutkinnanjohtajana, ja poliisi pyytää Rautakorpea avustamaan uusissa tutkimuksissa. Onko kopiomurhaaja kostoretkellä ja ottanut kohteekseen Leipuri-murhien tutkintaan osallistuneita poliiseja? Vai onko murhaaja peräti yksi poliiseista?

Ja hän oli täällä. Kuin nuo jäiset tähdet.
Kuin kuu, jonka kasvot olivat ikuiset.
Ja kun kuu olisi taas täysi, olisi hänenkin työnsä valmis.

Porilainen Arttu Tuominen on vauhdilla pinkaissut suomalaisten dekkarikirjailijoiden kaikkein kirkkaimpaan kärkikaartiin. Tuomisen esikoisromaani Muistilabyrintti (2015) löi minut ällikällä. Labyrintti-dekkarisarjan seuraavat osat Murtumispiste (2016) ja Silmitön (2017) tarjosivat nekin silkkaa lukunautintoa. Ja nyt ilmestynyt Leipuri on neliosaisen Labyrintti-sarjan huikea päätös. Suuret kiitokset arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Leipuri ei ole todellakaan mikään kevyt ja leppoisa dekkari. Arttu Tuominen heittelee säälittömästi lukijaparkojen silmille ahdistavia ja ankeita kohtauksia, rumia ja raakoja yksityiskohtia. Kerronta on äärettömän intensiivistä ja koukuttavaa, taitavasti rytmitettyä ja sujuvaa. Henkilöhahmoissa on sopivasti särmää ja säröjä, jokaisella on omat verestävät kipupisteensä. Entisenä porilaisena pystyn täysin samaistumaan Tuomisen kolkkoon miljöökuvailuun, kirjojen harmaaseen ja rujoon Poriin, silti rakastettavaan ja rakkaaseen.

Arttu Tuomisen Labyrintti-sarjan päätösosa Leipuri yhdistää hienosti neliosaisen dekkarisarjan eheäksi kokonaisuudeksi. Vuonna 2015 tapahtuvan murhatutkinnan ohessa palaillaan ajassa taaksepäin helteiseen kesään 2002 ja alkuperäisiin Leipuri-murhiin. Moni asia saa selityksensä, jotain jää silti sopivasti avoimeksi. Täydellinen lopetus.

Labyrintti-sarjan viimeisen osan myötä hyvästelen haikein tunnelmin Janne Rautakorven, Liisa Sarasojan ja muut Porin väkivaltayksikön poliisit. Mutta samalla toivon, että sarjan päätös ei olisikaan loppu vaan sittenkin hieno alku. Käynnistyslaukaus. Alkulämmittelyä. Upealle ja pitkälle dekkarikirjailijan uralle. Toivon ja uskon, että lahjakkaasta Arttu Tuomisesta kuulemme vielä lukuisia kertoja tulevien vuosien aikana.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Myllylahti. 352 sivua.

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Näin elo-syyskuussa yöpöydälläni kirjapino aina vain kasvaa kasvamistaan, kun syksyn uutuuksia tulvii postilaatikkoon. Entten tentten teelika mentten ja nappasin pinosta pieksämäkeläisen Tuire Malmstedtin esikoisromaanin Pimeä jää. Kiitokset arvostelukappaleesta sekä kirjailijalle itselleen että kustantamo Myllylahdelle!

Esikoiskirjailijan teokseen tarttuminen on aina jännittävää. Ei ole samanlaisia odotuksia kuin vanhan tutun kirjailijan kohdalla. Ei tiedä yhtään, mitä on luvassa. Silti sitä aina toivoo pääsevänsä lukemaan hyvää kirjaa, viihtymään ja koukuttumaan. Tuire Malmstedt vakuuttaa minut jo heti ensimmäisten sivujen aikana, ja tarinan edetessä meno vain paranee. Tässä on ehdottomasti tutustumisen arvoinen esikoiskirjailija ja hieno vahvistus suomalaiseen dekkaristikaartiin!

Malmstedtin Pimeä jää käynnistää uuden sarjan, jonka pääosassa hääräilee naisylikonstaapeli Isa Karos. Tutkittavana on raskas ja mutkikas tapaus. Savonlinnassa sijaitsevassa Oravin kylässä yhdeksänvuotias Sofia katoaa kotipihaltaan, ja muutaman tunnin kuluttua tytön ruumis löydetään katiskasta läheisestä mökkirannasta. Niin pieni ja niin hiljaa. Poliisi Isa Karos ja hänen työparinsa Niiles Aarnikoski yrittävät koota itsensä, sulkea tunteet sisälleen ja keskittyä ammattimaisesti tutkimaan järkyttävää murhatapausta. Miten joku on voinut murhata lapsen?

Pimeä jää on toisaalta dekkari, toisaalta psykologinen trilleri. Ehkäpä Tuire Malmstedtin esikoista voisi nimittää psykologiseksi rikosromaaniksi. Kuolleista lapsista on jo kirjoitettu (liian) monta dekkaria ja tapahtumapaikkana oleva pieni kylä vaikuttaa tutulta, mutta Malmstedt on onnistunut luomaan palasista tuoreen ja mielenkiintoisen lopputuloksen. Tarjolla on niin hyytävän jännittäviä kohtauksia, yllättäviä käänteitä, uhkaavaa tunnelmaa kuin myös rinnasta kouraisevaa pohjatonta surua.

Sekä Isa Karoksella että hänen työparillaan Niiles Aarnikoskella on yksityiselämässään oma henkilökohtainen tragediansa. Isa on selvästi dekkarin päähenkilö, Niiles jää sivuosaan, ja lukija pääsee kurkkimaan enemmän Isan pään sisälle. Isa painaa töitä aivan liikaa, unohtaa syödä, välttelee kotona odottavaa miestään, nukkuu huonosti. Hiljalleen, pala palalta, Malmstedt raottaa verhoa salaisuuksien edestä ja paljastaa lukijalle, mikä Isan mieltä kaihertaa, mikä Isan ja Samuelin liittoa hajottaa. Isa ja Niiles kantavat kumpainenkin sisimmässään syyllisyyden raskasta taakkaa.

Nykyajassa tapahtuvan murhatutkinnan rinnalla kuljetetaan kahta muuta tarinaa. Toinen sijoittuu Alaskaan vuoden 1882 kieppeille ja esittelee kaksi tlingit-intiaanilasta. Toinen tarinoista vie lukijan 1940-luvulle Naarajärvelle. Lukiessani mietin välillä, onkohan Malmstedt ahtanut kirjaansa liikaakin erilaisia teemoja. Aluksi täysin erillisiltä vaikuttavat juonilinjat nivoutuvat kuitenkin lopulta siististi yhteen, sivujuonet sulautuvat päätarinaan.

Tuire Malmstedtin Pimeä jää on kertomus kuolleista ja elävistä lapsista sekä kauniista sudenkorennoista. Se on sukellus ihmismielen syvimpiin ja synkimpiin kuiluihin, mielenterveyden järkkymiseen, sysimustaan suruun ja kiivaaseen kaipaukseen. Pysäyttävä ja vavahduttava, pelottava ja raastava. Ehkäpä jopa liiankin tummasävyinen ja ahdistava trilleri.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Myllylahti. 352 sivua.

Suvi Piiroinen: Menetetyt

Marras-joulukuu on lukemisen suhteen ollut varsinainen pohjanoteeraus. Useimpina iltoina olen lukemisen sijaan valinnut ajankulukseni jotain täysin tyhjäpäistä toimintaa tai sitten painunut suosiolla nukkumaan. Marraskuun lukuhaaste on mennyt totaalisesti mönkään, en ole viitsinyt ottaa stressiä mokomasta. Silloin harvoin, kun olen saanut tartuttua kirjaan, olen yrittänyt valita luettavakseni jotain takuuvarmaa viihdettä.

Viime talvena minulla oli ilo lukea kuopiolaisen opettajan Suvi Piiroisen esikoisromaani Pahaa parempi. Kirja käynnisti Joensuuhun sijoittuvan dekkarisarjan, jonka pääosissa hääräilevät rikostutkijat Väiski Rossi ja Rob Peura sekä joukko heidän kollegoitaan. Ja nyt Piiroisen vakuuttava esikoinen saa jatkoa tämän Menetetyt-dekkarin myötä. Kiitokset arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Menetetyt käynnistyy erittäin räväkästi. Sillalta hypännyt nainen aiheuttaa traagisen onnettomuuden, joka koskettaa henkilökohtaisesti rikostutkija Rob Peuraa. Eikä ehdi kulua kuin muutama viikko, kun toinen nuori nainen tapetaan julmasti kerrostalon pyykkituvassa. Pian poliiseille selviää, että kumpikin naisista on ollut samalla luokalla lukiossa ja molempien kuolemantapauksien takana on ilmeisesti sama mies. Mutta onnistuvatko rikostutkijat löytämään surmaajan ennen kuin hän iskee taas?

En tiedä, olenko nyt marras-joulukuun harmaassa suossa muuttunut herkkikseksi, mutta mielestäni Menetetyt on kovempaa kamaa kuin Piiroisen esikoisdekkari Pahaa parempi. Nyt jo vähän mässäillään raakuuksilla, vuodatetaan verta ja synkistellään. Ruumiita tulee useita. Rob Peura velloo sivukaupalla ahdistuksen ja surun tummissa vesissä, mutta onneksi muilla poliiseilla sentään menee enimmäkseen paremmin. Menetetyt ei toki suinkaan ole pelkkää väkivaltaa ja alakuloisuutta, mutta koin tämän astetta rankemmaksi kuin Piiroisen esikoisdekkarin.

Vaikka Suvi Piiroisen esikoinen Pahaa parempi oli mielestäni parempi, ei myöskään tämä Menetetyt ole yhtään hassumpi rikosromaani. Piiroinen osaa punoa koukuttavia juonia ja kirjoittaa hyvin. Kerronnassa on mainiota imua, eikä vauhti todellakaan hyydy kesken kaiken. Luvut ovat lyhyitä ja tarinaa seuraillaan monen eri henkilön silmin, mutta Suvi Piiroinen pitää ihailtavan taitavasti kaikki langat käsissään. Toivottavasti kuulemme tästä hienosta naisdekkarikirjailijasta vielä moneen kertaan tulevina vuosina!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 319 sivua.

Arttu Tuominen: Silmitön

Porilaisen Arttu Tuomisen (s. 1981) uusin dekkari lienee minulla tämän syksyn odotetuin kirjauutuus. Ja kun elokuun puolivälissä löysin postilaatikosta Silmitön-dekkarin, taisin jopa kiljahtaa ääneen. Labyrintti-sarjan kolmatta osaa on niin odotettu! Mutta hyväähän kannattaa aina odottaa ja Arttu Tuomisen dekkari on ehdottomasti odotuksen arvoinen. Suuret kiitokset arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Mies kääntää katseensa pohjalla makaaviin kaloihin. Osa sätkii vielä, mutta osa on jo tukehtunut. Joukossa on isoja ja pienempiä yksilöitä, rasvaisia ja laihoja, mutta yhdelläkään silakalla ei silmiä. Niiden tilalla on ammottavat tyhjät reiät.

Reposaaren koululla järjestetään Solumare Oy:n tiedotustilaisuus koskien merihiekan noston aloittamista Porin edustan merialueelta. Ympäristöaktivistit, kalastajat ja paikalliset asukkaat vastustavat suunnitelmia. Ruoppauksen pelätään pilaavan alueen meriympäristön ja kalatalouden, vapauttavan merenpohjaan kertyneet raskasmetallit. Lupa-asiat ovat kuitenkin kunnossa, tarvittavat tutkimukset tehtyinä, eikä Solumaren ruoppaushanketta tunnu estävän enää mikään. Tiedotustilaisuuden tunnelma äityy kiivaaksi, ja aktivistit räjäyttävät pihalla Solumaren auton.

Pari kuukautta myöhemmin Mäntyluodosta merestä löydetään kuollut mies, jolta on kaivettu silmät päästä. Poliisi arvelee, että joko kyseessä on poliittinen murha tai sitten murhalla saattaisi olla yhteys merihiekan imuruoppaushankkeeseen. Työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt entinen ylikonstaapeli Janne Rautakorpi palkataan avustamaan tutkimuksissa, ja avukseen Rautakorpi saa Greenpeace-aktivisti Venla Jokisen.

”Ei laki tarkoita, että se on automaattisesti hyvä. Lait ovat aina kompromisseja, poliittisesti sovittuja normeja. Aktivismia tarvitaan osoittamaan, että on olemassa asioita, jotka ovat niin isoja, ettei niitä pystytä hallitsemaan. Kuten ydinvoima. Nuo nuoret ovat turhautuneita, koska eivät saa ääntään kuuluville. Joskus ainoa keino on ottaa laki omiin käsiin.”

Porilainen Arttu Tuominen on noussut suomalaisten dekkarikirjailijoihin timanttiseen kärkeen, hän pesee rikosromaaneillaan mennen tullen monta kokeneempaa nimeä. Mutta laadukkaan dekkarikerronnan lisäksi minua viehättää Tuomisen kirjoissa tutut paikat. Suurimman osan elämästäni Porissa asuneena ja nykyisenä ulvilalaisena tiedän niin Reposaaren koulun, Kallon majakan, Yyterin Teboilin kuin myös Porin Preiviikin ja Ulvilan Krapiston.

Silmitön-dekkarissa silmillä tai oikeastaan silmättömyydellä ja silmittömyydellä on tärkeä rooli. Kalastajat nostavat merestä silakoita, joilla on silmien paikalla pelkät tyhjät reiät. Yksi kirjan keskeisistä hahmoista, eläköitynyt teologian professori on menettänyt näkönsä nuorena onnettomuudessa. Merestä löydetään silmätön miehen ruumis. Silmitöntä ahneutta ja itsekkyyttä. Moni kieltäytyy näkemästä totuutta, moni ajautuu silmittömiin tekoihin. Silmitöntä vihaa. Silmitöntä pelkoa.

Iltaisin valvoin kirjan parissa ihan liian myöhään, väsymys silmissä kirvellen, mutta kun minun oli aivan pakko lukea vielä yksi luku ja sitten vielä pari lisää. Eihän tätä olisi malttanut laskea käsistään! Mutta yömyöhään valvominen Silmittömän parissa sopii hyvin, sillä kirjailija Arttu Tuomisen päivät ovat kuluneet ympäristötarkastajan töissä sekä lapsiperhearjessa, aikaa kirjoittamiselle on ollut vasta myöhään illalla. Minua kirja valvotti vain muutamana iltana, Tuomisella on kirjansa parissa ollut paljon pidempi puristus.

Silmitön rullailee jouhevasti eteenpäin, sopivaa vauhtia, tiukasti lukijansa koukuttaen. Henkilöhahmoja ei ole liian paljon eikä liian vähän. Kiittelen niin henkilökuvausta kuin myös porilaista miljöötä, Tuomisen luomissa henkilöhahmoissa on mukavasti särmää ja Pori esiintyy näkyvästi kirjan sivuilla. Monitahoinen ja ajankohtainen dekkari antaa lukijoilleen ajattelemisen aihetta, ei hyssyttele mutta ei myöskään tuputa.

Mikäli et ole vielä lukenut yhtään Tuomisen dekkaria, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Nämä ovat häkellyttävän hyviä! Kannattaa ahmia ensin esikoisteos Muistilabyrintti (2015) ja jatkaa sen jälkeen Labyrintti-sarjan toisella osalla Murtumispiste (2016). Ja tämä juuri julkaistu Silmitön on neliosaiseksi kaavaillun dekkarisarjan kolmas osa.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 424 sivua.

Marjut Pettersson: Niin kuin sinä sen muistat

Myllylahti postitti minulle kaksi kevään uutuusdekkaria, joista ensimmäiseksi luin Annika Erosen Kaivon. Erosen mainion esikoisdekkarin jälkeen oli mukava ottaa luettavakseni toinen Myllylahden uutuus, Marjut Petterssonin Niin kuin sinä sen muistat. Marjut Pettersson (s. 1969) on turkulainen äidinkielenopettaja, ja hänen romaaninsa tapahtumat sijoittuvat Uuteenkaupunkiin. Kiitos arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Et kerro kaksipäiselle yleisöllesi, että ikkunaton ja umpiomainen kuulusteluhuone on epämukava, vaikka se sitä on. Ilmassa leijuva hieno pöly tunkeutuu kurkkua kalvavana karheutena hengitysteihisi, ja tuoli tuntuu kovalta istuinluitasi vasten siitä huolimatta, että takalistossasi on yllin kyllin vuosikymmenten mittaan kertyneitä pehmusteita. Suutasi kuivaa, mutta et tee elettäkään pyytääkseni itsellesi vettä tai tarttuaksesi edessäsi olevaan virvoitusjuomapulloon. Vaadit osaksesi enemmän, paljon enemmän. Rahtusen aikaa, muutaman kiireettömän tunnin.
– Tarkoitukseni ei ole pitkittää tätä kuulemista, sanot ja luot heihin vuorotellen hymyttömän katseen. – Mutta tahtoisin puhua tapahtuneesta täysin vapaasti ja valitsemassani järjestyksessä. Sellaisella tavalla johon yksikään valehtelija pysty.

Marjut Pettersonin Niin kuin sinä sen muistat on takaperin etenevä rikosromaani. Tapahtumat käynnistyvät tunnustuksesta ja sitä edeltäneestä pidätyksestä. Mutta mitä oikein on tapahtunut, kenen sanaan voi luottaa, kuka on murhattu?

Kirjan keskiössä on kolmiodraama. Kiti, Toni, Mona. Mutta tällä kertaa kyseessä ei ole ihan se perinteisin kolmiodraama, ja useampi henkilö nousee lopulta tarinan kannalta tärkeäksi. Henkilöhahmoja kuvaillaan herkullisen elävästi ja armottoman kaunistelemattomasti. Hiljalleen lukijalle paljastuu koko kauhea totuus, Pettersson onnistuu asettelemaan monimutkaisen kuvion palaset siististi paikoilleen.

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen mutta myös hivenen haastava. Tapahtumat eivät etene kronologisessa järjestyksessä ja kerronta kulkee oudosti toisessa persoonassa. Minulla vierähti kymmeniä sivuja ennen kuin pääsin sisälle tarinaan, mutta lopulta sitkeys palkittiin ja huomasin olevani täydellisesti koukussa. Aluksi niin kummalliselta tuntunut sinä-muotoinen kerronta alkaa tarinan edetessä tuntua luonnolliselta.

Marjut Petterssonin kieli on hämmästyttävän taidokasta. Jokaista yksityiskohtaa kuvaillaan säälittömästi ja vivahteikkaasti. Kielikuvat ovat tarkkaan mietittyjä. Lukeminen on hidasta ja nautinnollista, minä pysähdyin jatkuvasti makustelemaan lukemaani. Mutta vaikka kerronta on eloisaa ja räiskyvää, Pettersson ei tunnu temppuilevan kielellä liikaa, vaan teksti soljuu luontevasti ja vakuuttavasti eteenpäin.

Enpä arvannut tähän Marjut Petterssonin rikosromaaniin tarttuessani, että käsissäni on näinkin hieno kirja. Pettersson ei päästä lukijaansa helpolla, mutta palkinnoksi lukija saa nauttia vahvatunnelmaisesta ja ajatuksia herättävästä romaanista.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 309 sivua.

Annika Eronen: Kaivo

Myllylahti muisti minua kahdella kevään dekkariuutuudella, josta ensimmäiseksi otin luettavakseni tämän Annika Erosen esikoisteoksen. Annika Eronen on nelikymppinen lempääläinen toimittaja. Kaivon idea oli muhinut Erosen päässä seitsemän vuoden ajan, mutta romaanin kirjoittaminen oli vienyt lopulta aikaa vain puolisen vuotta. Kaivo käynnistää rikoskomisario Hannu Savolaisen tutkimuksista kertovan dekkarisarjan. Kiitos arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Tuula Kalliokoski sairastaa akuuttia leukemiaa, hänellä on elinaikaa jäljellä hädin tuskin muutama viikko. Yllättäen Kalliokoski katoaa Kanta-Hämeen keskussairaalasta, ja hänet löydetään seuraavana päivänä kuristettuna erakoituneen Eeva Rautiaisen kaivosta. Miksi Kalliokoski oli menossa tapaamaan Rautiaista? Miksi joku halusi murhata kuolemansairaan naisen?

Rikoskomisario Hannu Savolainen joutuu painiskelemaan kimurantin murhatutkinnan parissa. Johtolangat eivät tunnu johtavan mihinkään. Mutta lopulta alkaa vaikuttaa siltä, että Tuula Kalliokosken kuolemalla olisi yhteys vuosikymmenien taakse psykiatriseen sairaalaan ja sen potilaisiin sekä henkilökuntaan.

Olet herättänyt pedot sisälläni. Ne hyökkäilevät vasten kaltereitaan ja raapivat häkin kattoa ja lattiaa veitsenterävillä kynsillään. Ja pian ne ovat valmiita metsästämään.

Lempääläisen Annika Erosen kynästä on syntynyt kelpo esikoisdekkari. Vaikka johtolangat eivät aluksi tunnu johtavan minnekään ja syöpäsairaan naisen murha tuntuu käsittämättömältä, Eronen onnistuu pitämään lukijan mielenkiinnon yllä. Tarina ei jämähdä liiaksi paikoilleen, vaan uusia seikkoja paljastuu ja juoni rullaa mukavasti eteenpäin. Taustalla häämöttävistä uhkaavista voimista huolimatta Kaivo on veretön ja kevyehkö dekkari, jossa on havaittavissa ripaus Agatha Christien henkeä. Loppuratkaisu lipsahtaa epäuskottavan puolelle, mutta nautin mutkikkaiden juonikuvioiden avautumisesta.

Hämeenlinnaan sijoittuva Annika Erosen dekkari ei esittele erityisen mieleenpainuvia henkilöhahmoja, mutta päähenkilönä häärivä rikoskomisario Hannu Savolainen on ihan symppis leskimies. Masennukseen taipuvainen Savolainen asustelee kaksin Leevi-kissansa kanssa, on perinyt ankaralta pappisisältään työnarkomanian ja polttelee hurjat määrät tupakkaa. Onneksi Savolainen ei kuitenkaan piehtaroi liian synkissä tunnelmissa.

Annikan Erosen Kaivo ei pärjää vertailussa Arttu Tuomisen Murtumispisteelle tai Suvi Piiroisen Pahaa paremmalle. Eikä tarvitsekaan. Kaivo on selvästi kevyempi dekkari, kepeää viihdettä leppoisiin kesäpäiviin. Painan Annika Erosen nimen muistiini tulevaisuuden varalle, ehdottomasti voisin toistekin lukea Hannu Savolaisen tutkimuksista!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 328 sivua.

Tiina Martikainen: Jäätyneet kasvot

Edellisessä bloggauksessani (jossa muuten kehuin Suvi Piiroisen esikoisdekkaria Pahaa parempi) mainitsin lukeneeni vähän, liian vähän Myllylahden kustantamia dekkareita, vaikka muuten paljon rikoskirjallisuutta luenkin. Nyt minulla on ollut ilo tutustua kahteen Myllylahden naisdekkaristiin, ensin Suvi Piiroiseen ja sen jälkeen Tiina Martikaiseen. Piiroinen on esikoiskirjailija, mutta Tiina Martikaisella on takana pidempi ura kirjailijana. Jäätyneet kasvot on toinen osa Martikaisen dekkarisarjasta, joka kertoo naispoliisista ja hänen poliisikoirastaan. Kiitokset arvostelukappaleesta kirjailijalle sekä Myllylahdelle!

Viisikymppinen Pirjo Vaskio löydetään kuolleena hulppean omakotitalon pihalla olevasta uima-altaasta maaliskuisena pakkasyönä. Aviomiehen mukaan Pirjolla oli ollut tapana käydä uimassa säännöllisesti saadakseen helpotusta vaihdevuosien aiheuttamiin kuumiin aaltoihin. Kun rikosylikonstaapeli Hanna Vainio Lohjan poliisista kutsutaan tutkimaan tapausta, hän ihmettelee, miksi naisen hukkuminen on saanut poliisivoimat liikkeelle niin runsain mitoin. Pian Hannalle käy selväksi, ettei kyseessä ole mikään onneton hukkumisonnettomuus, vaan Pirjo Vaskion kuolemasta kehkeytyy kunnon rikostutkinta.

Ensimmäiseksi on pakko kehua Tiina Martikaista omaperäisestä ideasta kirjoittaa dekkarisarja poliisin ja poliisikoiran yhteistyöstä. Satunnaisesti rikoskirjallisuudessa vilahtelee poliisikoiria, mutta en muista aiemmin lukeneeni aikuisille suunnattua dekkaria, jossa poliisikoira olisi näin tärkeässä roolissa, yksi keskeisistä päähenkilöistä. Ja se poliisikoira on muuten rodultaan saksanpaimenkoira, iältään viisivuotias, nimeltään Riina.

Hanna Vainio on miellyttävän tavallinen poliisi. Rikosylikonstaapeli ja poliisikoiranohjaaja. Hänellä ei ole ongelmia alkoholin eikä uhkapelien kanssa, hänen kaapeistaan ei tunnu löytyvän visusti piiloteltuja luurankoja. Yksinhuoltajaäiti teini-ikäiselle tyttärelle. Ex-mies on Hannan ja tytön elämässä mukana enää lähinnä rahallisesti, ja Hanna seurustelee onnellisesti uuden miehen kanssa.

Tiina Martikaisen loihtima rikostarina rullaa jouhevasti eteenpäin. Kuvittelin ensimmäiset luvut luettuani tietäväni, miten Jäätyneet kasvot tulee päättymään, mutta onneksi Martikainen yllättää minut eivätkä rikostutkinnan käänteet suinkaan ole liiaksi ennakolta arvattavissa. Rikostutkinnan ohessa päästään seurailemaan Hanna Vainion ja hänen koiransa Riinan henkilöetsintäkeikkoja, ja yksi keikka on muuttaa kaksikon elämän peruuttamattomasti. Dekkari sopii kuitenkin hyvin myös väkivaltaisempia dekkareita arasteleville, Martikainen ei nimittäin läträile verellä eikä suolenpätkillä.

Muutamia yksityiskohtia jäin lukiessani miettimään, osan koin suorastaan virheellisiksi. Minua kummastutti esimerkiksi se, että Hanna Vainio lainaa omaa poliisikoiraansa muille poliisikoiranohjaajille. Olin kuvitellut poliisikoiran pysyvän tiukasti vain yhden ohjaajan kanssa. Jälkisanoissa Tiina Martikainen kertookin, että ”oikeat poliisikoirat eivät vaihtele ohjaajaa vaan työskentelevät ainoastaan oman kouluttajansa kanssa”. Kirjailijalla on toki oikeus käyttää mielikuvitustaan, eikä fiktiivisen romaanin tarvitse noudattaa orjallisesti tosielämän faktoja.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Myllylahti. 256 sivua.

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi

Vaikka paljon dekkareita luenkin, Myllylahti on minulle jostain syystä vieraampi kustantamo, eikä näin äkkiseltään mieleeni tule muita Myllylahden kirjailijoita kuin Arttu Tuominen. Tänä vuonna aion korjata tämän epäkohdan ja tutustua minulle uusiin Myllylahden kirjailijoihin. Ensimmäisenä lukuvuoroon pääsi Suvi Piiroisen esikoiskirja Pahaa parempi, joka käynnistää Joensuuhun sijoittuvan dekkarisarjan. Kiitos arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Samalla hetkellä, kun hän oli noussut autoonsa, oli Mia toisella puolen kaupunkia nostettu potkivana ja kiemurtelevana vieraan auton takaosaan, suu peitettynä suurella kädellä, etteivät huudot kuuluisi sivullisten korviin. Koulun pihalle pudonnut vaaleanpunainen kännykkä lojui loskassa. Sen näyttö vilkkui ja se värisi, mutta ääntä siitä ei kuulunut. Eikä siihen koskaan vastattu.

Joulukuinen ilta saa järkyttävän käänteen, kun yhdeksänvuotiaan Mian äiti tulee hakemaan tytärtään taas myöhässä koulun koripallokerhosta ja Mia on sillä välin ehtinyt kadota. Rikostutkija Rob Peuran oma tytär on ollut samaisessa liikuntakerhossa, joten tapaus liippaa läheltä hänen yksityiselämäänsä. Liittyykö Mian katoaminen hänen äitinsä työhön aikuisviihdealalla?

Tarinaa seuraillaan monen henkilön silmin, oman vuoronsa saavat poliisien lisäksi muun muassa koulun vahtimestari ja opettajat. Hyviä ja mielenkiintoisia hahmoja on useampi. Henkilögalleria ei kuitenkaan ole liian laaja, vaan lukija pysyy koko ajan hyvin kärryillä, kuka on poliisin vaimo ja kuka siepatun lapsen äiti. Rikostutkijoihin, erityisesti Väiskiin ja Mariaan, olisi ollut kiva tutustua syvemminkin, mutta eiköhän poliisien tarina jatku dekkarisarjan seuraavissa osissa. Erikoiset etunimet herättivät minussa pientä ihmetystä, supisuomalaiseen joensuulaiseen suuhun luulisi huonosti sopivan Mirinda, Rob, Lotte tai Beata.

Vaikka aihe on niinkin karmea kuin lapsen katoaminen, synkkyyteen ei uppouduta liiaksi, vaan dekkarin sävy pysyy enimmäkseen melko keveänä. Raakuuksilla ei mässäillä, eikä lukijan silmille heitellä jatkuvana virtana vertahyytäviä kohtauksia. Koukuttamisen taidon Piiroinen kyllä osaa, uusia koukkuja ripotellaan sopivassa tahdissa. Juoni etenee paikoitellen ennalta arvattavia polkuja, mutta Piiroinen osaa myös ilahduttavasti yllättää lukijansa. Ja loppu on hengästyttävän jännittävä!

Pahaa parempi ei aivan ole napakymppi, mutta niin hyvin Suvi Piiroinen vakuuttaa minut esikoisellaan, että painan hänen nimensä mieleeni tulevaisuutta varten. Tätä kirjailijaa haluan ehdottomasti lukea toistekin.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Myllylahti. 320 sivua.

Arttu Tuominen: Murtumispiste

Porilaisen Arttu Tuomisen (s. 1981) esikoisdekkari Muistilabyrintti julkaistiin vuosi sitten. Luin kirjan silloin heti tuoreeltaan. Jännittyneenä. Halusin niin kovasti pitää Muistilabyrintista, koska paikallisuus on aina plussaa ja kaiken lisäksi tunsin Tuomisen töiden kautta. Ja huh, Tuominenhan löi minut täysin ällikällä Muistilabyrintillaan! Uskomattoman kypsä esikoisteos, sujuvaa juonenkuljetusta, särmikkäitä ja kiinnostavia henkilöhahmoja. Vau! Kun tänä keväänä Tuomiselta ilmestyi Labyrintti-sarjan toinen osa Murtumispiste, minun ei tarvinnut enää jännittää. Tiesin Tuomisen osaavan kirjoittaa, tiesin pääseväni ahmimaan laadukasta dekkaria.

Loppukesä vuonna 2013. Porin poliisi on kiireinen. Pääkaupunkiseudulla rikoksia tehtaillut ja kauhua herättänyt rikollisjärjestö Veljeskunta on siirtynyt Poriin. Samaan aikaan Vähärauman kaupunginosassa raiskaaja vainoaa naisia. Liisa Sarasoja ja muu väkivaltayksikkö saa pientä helpotusta työtaakkaansa, kun KRP:stä saapuu Tero Vähäsavo avustamaan Porin poliisia ja sairastuneen Janne Rautakorven tilalle palkataan Ilari Strand. Yllättäen tapahtuu ennennäkemättömän julma rikos, joka kääntää koko maailman katseet Poriin ja saa Rautakorven palaamaan poliisitalolle.

En yleensä erityisemmin välitä lukea järjestäytyneestä rikollisuudesta ja rikollisjengeistä, mutta Arttu Tuominen on onnistunut kirjoittamaan minulle vastenmielisestä aiheesta vetävän rikosromaanin. Viisisataasivuiseen dekkariin ei mahdu yhtään tylsää hetkeä, vaan juoni pitää tiukasti otteessaan, kääntyilee ja yllättää. Tarinaa kuljetetaan kahdessa aikatasossa, toinen tarina alkaa vuodesta 1981 ja toisessa eletään vuotta 2013, ja lukija pääsee matkustamaan jopa Afrikkaan saakka. Henkilöhahmoja on paljon mutta ei liikaa, he ovat aitoja ja kiinnostavia. Tekstissä pilkahtelee sopivasti huumoria, pientä poliisien välistä vinoilua.

Sain ilon lukea peräkkäin kaksi loistavaa dekkaria. Arttu Tuomisen Murtumispiste ja Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin. Murtumispistettä lukiessani päädyin väkisin vertailemaan näitä kahta toisiinsa. Olen kehunut, että Bjørkin Minä matkustan yksin pääsee hyvin lähelle vuoden parasta dekkaria, ja voin sanoa melkeinpä samoin Tuomisen dekkarista. Sillä erotuksella, että Murtumispiste pääsee vuoden parhaimpien listalla korkeammalle kuin Minä matkustan yksin. Siinä, missä Bjørk ei päässyt iholleni, sen sijaan Tuominen onnistuu tekstillään kauhistuttamaan, koskettamaan. Tuomisen henkilöhahmot ovat todellisempia. Ja rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että Tuominen pesee muut dekkaristit jo ihan porilaisuutensakin ansiosta, tuttuun kaupunkiin sijoittuvaa dekkaria vain on niin mahtava lukea.

Suosittelen aloittamaan Arttu Tuomiseen tutustumisen ahmimalla ensin esikoisteoksen Muistilabyrintin ja jatkamaan sen jälkeen Labyrintti-sarjan toisella osalla Murtumispisteellä. Neliosaiseksi kaavaillun dekkarisarjan kolmas osa on kuulemma tekeillä ja neljäs suunnitteilla.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Myllylahti. 493 sivua.