Riitta Jalonen: Kirkkaus

IMG_20170523_180227_526_20170523180600846

Riitta Jalosen Kirkkaus oli odotellut lukuvuoroaan viime vuoden lokakuulta saakka. Sain kirjan Helsingin Kirjamessuilla bloggariaamiaisella. Kiitokset Tammelle! Olen useasti hypistellyt Jalosen kirjaa kädessäni, lukenut muiden kirjabloggaajien kehuvia sanoja, mutta vasta nyt nappasin Kirkkauden käteeni kirjahyllystä ja aloin lukea.

Jalosen Kirkkauden keskiössä on todellinen henkilö, uusiseelantilainen kirjailija Janet Frame (1924-2004), jonka huikean tarinan ympärille Jalonen on kehitellyt fiktiivisen romaanin. Janet Frame oli herkkäsieluinen, omalaatuinen tyttö, joka vietti monta vuotta elämästään psykiatrisessa sairaalassa. Janetilla diagnosoitiin erheellisesti skitsofrenia, lahjakasta kirjailijaa kiellettiin kirjoittamasta, ja häntä yritettiin hoitaa lukuisilla sähköshokeilla. Lopulta lääkärit päätyivät kokeilemaan lobotomiaa, mutta viime hetkellä operaatio onneksi peruttiin, koska Janetin ensimmäinen novellikokoelma sai arvostetun kirjallisuuspalkinnon. Ja myöhemmin skitsofreniadiagnoosi kumottiin. Janet Frame julkaisi novellien lisäksi romaaneja, runoja ja kolmiosaisen omaelämäkerran.

Kierrän kirjoituspaperin valmiiksi koneeseen. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tulen kirjoittamaan. Kirja on kuitenkin sisälläni, on ollut jo kauan odottamassa oikeaa aikaa ja oikeaa paikkaa.

Kirjan minäkertoja Janet Frame kahlaa välillä hyvinkin syvissä vesissä, mutta Kirkkaus ei siitä huolimatta ole ollenkaan synkkämielinen romaani. Riitta Jalonen loihtii taidokkaasti kuvan poikkeuksellisesta kirjailijalahjakkuudesta. Jalosen kielessä on ihanan tajunnanvirtamaista keveyttä ja kauneutta. Kirja on täynnä toinen toistaan hienompia kielikuvia, hengästyttävän upeita ajatelmia.

Mutta joudun valitettavasti myöntämään olleeni ymmälläni Kirkkauden edessä. Lyhyet luvut tekivät lukukokemuksestani hajanaisen ja irrallisen. En saanut kunnolla otetta Janet Framen rönsyilevästä tarinasta, ja Janet jäi minulle harmillisen etäiseksi hahmoksi. Yritin antaa Jalosen kauniin kielen viedä mukanaan, nauttia sanojen virrasta. Hetkittäin häkellyin ja mykistyin ihastuksesta. Hetkittäin olin vain hämmentynyt.

Kirkkaus on romaani, josta olisin todella halunnut pitää. Enkä minä kiistä Riitta Jalosen hienovireisen tekstin kauneutta, vaivattomuutta, voimaa, herkkyyttä. Tiedän saaneeni lukea melkoisen mestariteoksen. Mutta ehkä kiireinen toukokuu oli kuitenkin väärä hetki yrittää uppoutua Janet Framen maailmaan. Ehkä tämä ei vain ollut minun kirjani.

Harppi piirtää ympyrän, jonka sisälle kaikkien ihmisten pitäisi mahtua. Rajan yli voi kurkotella mutta sinne ei saa mennä. Jos menee, on kuin neulomuksesta karkaisi silmukka omille teilleen: yksi karannut uhkaa vetää mukaansa toisia.
Aika siirtää rajat aina eri paikkaan, ei mikään määritelmä pysy. Kuka sanoo mikä on oikea tapa olla ihminen?

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Tammi. 352 sivua.
Kannen suunnitellut Emmi Kyytsönen.

Thomas Rydahl: Erakko

img_20161227_000404_319.jpg

Luin aiemmin tässä kuussa norjalaisen Jørn Lier Horstin Ajokoirat-dekkarin, joka oli palkittu Lasiavaimella vuonna 2013. Tämä tanskalaisen Thomas Rydahlin Erakko on napannut samaisen pystin vuonna 2015. Lisäksi Erakko on palkittu Tanskassa vuoden 2014 parhaana esikoisromaanina sekä seuraavana vuonna Tanskan parhaana rikosromaanina. Ennakko-odotukseni olivat luonnollisesti korkealla tämän palkintoja kahmineen Erhard Jørgensen -dekkarisarjan aloitusosan suhteen. Suuret kiitokset arvostelukappaleesta Minerva Kustannukselle!

Erhard Jørgensen on seitsemääkymppiä lähestyvä mies. Erakkomainen ja erittäin omalaatuinen tyyppi. Tanskasta kotoisin mutta asunut viime vuodet Kanariansaarilla Fuerteventurassa. Ajelee taksia ja virittelee pianoja. Ei osaa käyttää kännykkää eikä myöskään tietokonetta. Lemmikkinään kaksi vuohta, Ohukainen ja Paksukainen.

Fuerteventuran rannalla lojuu hylätty auto, jonka sisältä löytyy tanskalaisen sanomalehden palasia. Ja kuollut poikavauva, jota kukaan ei tunnu kaipaavan. Paikallinen poliisi ei halua lomasaarelle huonoa julkisuutta ja yrittää haudata tapauksen pikaisesti. Mutta kuollut vauva ei jätä Erhardia rauhaan, hän päättää selvittää tapauksen.

Erhard ei ymmärrä, miksi se tekee hänet niin vihaiseksi ja värjää hänen sisimpänsä pikimustaksi ja miksi hän ei vain voi antaa asian olla. Maailmassa on taatusti tuhansittain pahvilaatikoita, joissa on pikkulapsia. Voisi kenties täyttää kokonaisen varastohallin pahvilaatikoilla, joihin on hylätty pikkulapsia. Se on rakkaudettomin näky, jonka hän on koskaan kuvitellut.

Huomasin heti ensimmäisten sivujen myötä, että Thomas Rydahlin Erakko ei ole mikään helppo dekkari, joka ahmaistaan nopeasti välipalana ja hypätään sitten vauhdilla seuraavan dekkarin kimppuun. Erakko nimittäin vaatii keskittymistä, oman aikansa ja lukurauhansa. Jälkiviisaana voisin sanoa, että tätä dekkaria ei olisi kannattanut ottaa luettavakseni enteroviruksen kanssa painiskellessa ja jouluhässäkän keskellä. Erakko olisi ehdottomasti ansainnut lukijaltaan enemmän paneutumista kuin pystyin sille nyt tarjoamaan.

Thomas Rydahlin Erakko on melko hidastempoinen rikosromaani. Toisaalta minä pidin Rydahlin tyylistä, toisaalta kaipailin kerrontaan reippaasti tiivistämistä. Hylätty poikavauva on vain yksi osanen tarinasta mutta se tärkein, sillä kuollut vauva sysää kaiken liikkeelle. Erhard, lempinimeltään Erakko, joutuu keskelle aikamoista sotkua, mutta Rydahl on jättänyt dekkariinsa paljon joutokäyntiä, mietiskelyä ja taksilla ajelua.

En ihan täysin pysty käsittämään, miten Thomas Rydahlin Erakko on onnistunut nappaamaan niin monta merkittävää palkintoa. Tanskassa vuoden paras esikoisromaani sekä paras rikosromaani. Ja vielä kaiken kruunuksi se parhaalle pohjoismaiselle dekkarille myönnettävä Lasiavain-palkinto. Rydahlin Erakko ei ole huono kirja, ei suinkaan, mutta Erakko ei myöskään ole hetkessä ahmittava lukusukkula. Esikoisromaaniksi hieno mutta dekkariksi ehkäpä liian vaativa ja hidastempoinen.

Tanskankielinen alkuteos Eremitten, 2014.
Suomentanut Salla Korpela. Kustantaja Minerva Kustannus, 2016. 486 sivua.

Dolores Redondo: Myrskyuhri

img_20160714_180237.jpg

Espanjalaisen Dolores Redondon Baskimaan murhat -trilogia on edennyt päätososaan. Dekkarisarjan ensimmäinen osa Näkymätön vartija julkaistiin suomeksi vuosi sitten kesällä, toinen osa Luualttari ilmestyi viime tammikuussa, ja nyt tämä trilogian päättävä Myrskyuhri on saatu myös suomeksi. En ole ihan täysillä hullaantunut Redondon dekkarisarjaan, mutta sen verran paljon nämä rikostutkintaa ja baskimytologiaa yhdistävät romaanit ovat minua näemmä kiehtoneet, että olen lukaissut koko trilogian.

Tällä kertaa rikosylikonstaapeli Amaia Salazar ja hänen tiiminsä kutsutaan tutkimaan nelikuukautisen tyttövauvan kuolemaa. Keskosena syntyneen vauvan kuolinsyyksi on ensin merkitty kätkytkuolema, mutta sitten isä yrittää paeta tyttärensä ruumis repussaan ja mutisee kuulusteluissa uhrilahjasta. Vauvan isoäidillä on omat epäilyksensä asiasta, ja hän kertoo paholaismaisesta olennosta, Ingumasta, joka imee lasten hengen näiden nukkuessa. Tutkinnan edetessä Amaia ja hänen kollegansa yhdistävät tapauksen Baztanin laaksossa vuosia sitten tapahtuneisiin kauheuksiin.

Baskimaan murhat -trilogian jokainen dekkari on ollut edellistä parempi, ja tämä sarjan päätösosa Myrskyuhri on ehdottomasti trilogian paras. Dolores Redondo ammentaa kirjoihinsa elementtejä baskimytologiasta, ja tässäkin kirjassa on sopiva ripaus yliluonnollisuutta. Vaikka aiheet ovat rankkoja, Redondo ei takerru iljettäviin yksityiskohtiin eikä myöskään mässäile väkivallalla. Kerronta on sujuvaa, juonenkäänteet koukuttavat. Välillä kirjassa tosin tuntuu tapahtuvan liikaakin, välillä taas on pidempiä suvantovaiheita, joten kirjan temmossa on mielestäni häiritsevän paljon vaihtelua.

Olen trilogian jokaisen romaanin kohdalla nillittänyt henkilöhahmoista ja jatkan yhä edelleen samaa valitusta. En oppinut trilogian aikana pitämään yhdestäkään henkilöhahmosta. Latteita, mustavalkoisia, ennalta arvattavia. Kirjan päähenkilössä olisi aineksia vaikka mihin, mutta edes Amaia Salazar ei ole onnistunut kunnolla herättämään mielenkiintoani.

Myrskyuhri on niin suoraa jatkoa edellisille Baskimaan murhat -trilogian dekkareille, että suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä. Eli ensin Näkymätön vartija, sitten Luualttari ja viimeiseksi Myrskyuhri.

Espanjankielinen alkuteos Ofrenda a la tormenta, 2014.
Suomentanut Sari Selander. Kustantaja Gummerus, 2016. 578 sivua.

Dolores Redondo: Luualttari

IMG_20160130_125236

Yöpöydälleni on muuttanut ihana pino tammikuun 2016 uutuuksia, ja päätin napata kasasta luettavakseni kaikkein paksuimman kirjan, Dolores Redondon Luualttarin. Olen viime aikoina lukenut peräkkäin monta ohutta, vajaa 300-sivuista romaania ja kaipasin nyt vaihteeksi tuhdimpaa lukupakettia. Halusin uppoutua pidempään tarinaan ja palata tuttuihin henkilöhahmoihin tutuissa maisemissa. Luualttari on nimittäin jatkoa Baskimaan murhat -trilogialle, jonka ensimmäinen osa Näkymätön vartija ilmestyi suomeksi viime kesänä.

Rikosylikonstaapeli Amaia Salazar ratkaisi vajaa vuosi sitten basajaun-murhat Baztanin laaksossa, ja nyt oikeudenkäynti syytettyä vastaan on alkamassa. Yllättäen tuomari ilmoittaa istunnon peruuntumisesta. Epäilty on löytynyt kuolleena oikeustalon vessasta. Vanki on jättänyt Salazarille itsemurhaviestin, jossa on vain yksi sana: ”Tarttalo”. Baskimytologiassa kyklooppiin viittaava sana vie rikosylikonstaapelin uudelleen kotiseudulleen Baztaniin. Murharyhmää työllistävät perheväkivaltatapauksien lisäksi Arizkunin kirkkoon kohdistuvat kammottavat tihutyöt.

Näkymättömän vartijan kanssa minulla välillä takkusi, tarina tuntui jämähtelevän paikoilleen. Luualttari on selkeästi parempi, tarina soljuu sujuvasti eteenpäin eikä kirjassa ole tylsiä jaksoja. Baskimytologia, alueen historia ja kulttuuri tuovat oman mausteensa dekkarijuoneen.

Vaikka Luualttari onkin Näkymätöntä vartijaa parempi, sama ongelma henkilöhahmojen kanssa jatkuu yhä. Henkilöhahmot ovat liian ennalta arvattavia ja mustavalkoisia. Päähenkilö on lattea ja hänen aviomiehensä vasta tylsä onkin. Kaipaan dekkarisarjalta henkilöhahmoja, jotka kiinnostavat ja joiden elämää haluaa seurailla kirja kirjan jälkeen, eikä Baskimaan murhat onnistu tarjoamaan minulle tätä.

Luualttari on niin suoraa jatkoa Näkymättömälle vartijalle, että suosittelen lukemaan Baskimaan murhat -trilogian järjestyksessä. Trilogian päätösosa Myrskyuhri ilmestyy suomeksi ensi kesänä.

Espanjankielinen alkuteos Legado en los huesos, 2013.
Suomentanut Sari Selander. Kustantaja Gummerus, 2016. 610 sivua.