Elly Griffiths: Risteyskohdat

Englantilainen Elly Griffiths työskenteli lastenkirjallisuuden parissa kustannusalalla ennen ryhtymistään kirjailijaksi. Risteyskohdat käynnistää arkeologi Ruth Gallowaysta kertovan dekkarisarjan. Kiitokset taas arvostelukappaleesta Tammelle!

Rikoskomisario Harry Nelson pyytää arkeologi Ruth Gallowayn apua. Marskimaalta muinaisen paalukehän liepeiltä on löydetty ihmisen luita. Poliisi haluaa selvittää, onko kyseessä kymmenen vuotta aikaisemmin kadonnut tyttö vai historiallinen löytö. Ja sitten katoaa toinenkin tyttö. Ruth Galloway joutuu huomaamaan, että poliisin neuvonantajana toimiminen voi olla vaarallista.

Yhtäkkiä on aivan hiljaista. Merilinnutkin lakkaavat kirkumasta ja kailottamasta yläpuolella. Tai ehkä ne ovat edelleen siellä, mutta Ruth ei vain kuule niitä. Sen Ruth kuulee, että Nelson hengittää raskaasti hänen takanaan, mutta itse hän tuntee olonsa merkillisen rauhalliseksi. Sittenkään hän ei tunne mitään, kun näkee pikkuisen käsivarren, jonka ranteessa on vielä ristiäiskorukin.
Hän oli tiennyt jo etukäteen, mitä löytäisi.

Oi, olin tähän kiireisen kesäkuun alkuun kaivannut juuri tällaista dekkaria! Elly Griffithsin Risteyskohdat on sopivan rauhallinen mutta silti mielenkiintoinen ja koukuttava rikosromaani. Vahva päähenkilö ja hieno miljöö. Vaikka tarinan keskiössä on kadonneita tyttöjä, ei Griffiths mässäile ahdistuksella ja väkivallalla. Jännitystä rakennetaan taitavasti, mutta meno ei äidy liian hurjaksi.

Päähenkilö Ruth Galloway on 39-vuotias sinkku. Olkapäille ulottuvat ruskeat hiukset, siniset silmät, vaalea iho ja kaunis hymy. Painoa kahdeksankymmentä kiloa. Lemmikkinä kaksi kissaa. Opettaa yliopistossa arkeologiaa. Rakastaa Bruce Springsteenia ja Bryan Adamsia. Fiksu ja itsenäinen nainen, ei kuitenkaan liian täydellinen, sopivasti inhimillinen. Helposti lähestyttävä ja miellyttävä päähenkilö.

Ihanaa, että tälle kelpo dekkarille on luvassa jatkoa. Eikä sitä edes tarvitse kauaa odotella, vaan Januksen kivi julkaistaan suomeksi jo syksyllä 2017.

Englanninkielinen alkuteos The Crossing Places, 2009.
Suomentanut Anna Lönnroth.
Kustantaja Tammi, 2017. 305 sivua.

Lars Kepler: Kaniininmetsästäjä

Lars Kepler on nimimerkki, jonka taakse kätkeytyy ruotsalainen kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Kaksikon edellinen trilleri Playground oli minulle pettymys, mutta onneksi aviopari on nyt palannut takaisin vanhan tutun Joona Linnan pariin. Kaniininmetsästäjä on kuudes Joona Linna -dekkari. Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Ulkoministeri teloitetaan omassa kodissaan, mutta kylmähermoinen murhaaja jättää paikalla olleen prostituoidun henkiin. Ruotsin turvallisuuspoliisi ei halua päästää julkisuuteen tietoa ulkoministerin murhasta, ja terroristiksi epäilty murhaaja yritetään pysäyttää nopeasti. Kaksi vuotta vankilassa istunut Joona Linna pääsee vapaalle auttamaan murhaajan jahtaamisessa. Kohta murhaaja iskee uudelleen ja poliiseille selviää, että kaniininmetsästäjän uhreja yhdistää karmiva lastenloru kymmenestä kanista.

Ten little rabbits, all dressed in white
Tried to go to Heaven on the end of a kite
Kite string got broken, down they all fell
Instead of going to Heaven, they went to…

Odotukseni uuden Joona Linna -dekkarin suhteen olivat korkealla, mutta valitettavasti koin pienoisen pettymyksen. Lähes kuusisataasivuinen Kaniininmetsästäjä alkaa räväkästi, mutta sen jälkeen kertomus alkaa rönsyillä epäkiinnostaviin suuntiin. En muistanut Joona Linnan joutuneen edellisessä kirjassa vankilaan enkä Kaniininmetsästäjän luettuani vieläkään tiedä, mistä syystä Joona Linna oli saanut vankeustuomion. Osa henkilöhahmoista tuntuu lopulta epäolennaisilta, ja kirjailijapariskunta olisi voinut tiivistää dekkarinsa juonta.

Mutta Joona Linna on aina Joona Linna. Ja kyllä Lars Kepler lopulta osaa lukijansa koukuttaa, viimeiset parisataa sivua minä ahmaisin yhdessä illassa. Kaniininmetsästäjä päättyy sellaiseen cliffhangeriin, että toivottavasti Alexander ja Alexandra Coelho Ahndoril eivät haksahda enää Playgroundin tapaisille sivupoluille, vaan kaksikko kirjoittaa pikaisesti jatkoa Joona Linna -dekkarisarjalleen.

Ruotsinkielinen alkuteos Kaninjägaren, 2016.
Suomentanut Kari Koski.
Kustantaja Tammi, 2017. 577 sivua.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalosen Kirkkaus oli odotellut lukuvuoroaan viime vuoden lokakuulta saakka. Sain kirjan Helsingin Kirjamessuilla bloggariaamiaisella. Kiitokset Tammelle! Olen useasti hypistellyt Jalosen kirjaa kädessäni, lukenut muiden kirjabloggaajien kehuvia sanoja, mutta vasta nyt nappasin Kirkkauden käteeni kirjahyllystä ja aloin lukea.

Jalosen Kirkkauden keskiössä on todellinen henkilö, uusiseelantilainen kirjailija Janet Frame (1924-2004), jonka huikean tarinan ympärille Jalonen on kehitellyt fiktiivisen romaanin. Janet Frame oli herkkäsieluinen, omalaatuinen tyttö, joka vietti monta vuotta elämästään psykiatrisessa sairaalassa. Janetilla diagnosoitiin erheellisesti skitsofrenia, lahjakasta kirjailijaa kiellettiin kirjoittamasta, ja häntä yritettiin hoitaa lukuisilla sähköshokeilla. Lopulta lääkärit päätyivät kokeilemaan lobotomiaa, mutta viime hetkellä operaatio onneksi peruttiin, koska Janetin ensimmäinen novellikokoelma sai arvostetun kirjallisuuspalkinnon. Ja myöhemmin skitsofreniadiagnoosi kumottiin. Janet Frame julkaisi novellien lisäksi romaaneja, runoja ja kolmiosaisen omaelämäkerran.

Kierrän kirjoituspaperin valmiiksi koneeseen. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tulen kirjoittamaan. Kirja on kuitenkin sisälläni, on ollut jo kauan odottamassa oikeaa aikaa ja oikeaa paikkaa.

Kirjan minäkertoja Janet Frame kahlaa välillä hyvinkin syvissä vesissä, mutta Kirkkaus ei siitä huolimatta ole ollenkaan synkkämielinen romaani. Riitta Jalonen loihtii taidokkaasti kuvan poikkeuksellisesta kirjailijalahjakkuudesta. Jalosen kielessä on ihanan tajunnanvirtamaista keveyttä ja kauneutta. Kirja on täynnä toinen toistaan hienompia kielikuvia, hengästyttävän upeita ajatelmia.

Mutta joudun valitettavasti myöntämään olleeni ymmälläni Kirkkauden edessä. Lyhyet luvut tekivät lukukokemuksestani hajanaisen ja irrallisen. En saanut kunnolla otetta Janet Framen rönsyilevästä tarinasta, ja Janet jäi minulle harmillisen etäiseksi hahmoksi. Yritin antaa Jalosen kauniin kielen viedä mukanaan, nauttia sanojen virrasta. Hetkittäin häkellyin ja mykistyin ihastuksesta. Hetkittäin olin vain hämmentynyt.

Kirkkaus on romaani, josta olisin todella halunnut pitää. Enkä minä kiistä Riitta Jalosen hienovireisen tekstin kauneutta, vaivattomuutta, voimaa, herkkyyttä. Tiedän saaneeni lukea melkoisen mestariteoksen. Mutta ehkä kiireinen toukokuu oli kuitenkin väärä hetki yrittää uppoutua Janet Framen maailmaan. Ehkä tämä ei vain ollut minun kirjani.

Harppi piirtää ympyrän, jonka sisälle kaikkien ihmisten pitäisi mahtua. Rajan yli voi kurkotella mutta sinne ei saa mennä. Jos menee, on kuin neulomuksesta karkaisi silmukka omille teilleen: yksi karannut uhkaa vetää mukaansa toisia.
Aika siirtää rajat aina eri paikkaan, ei mikään määritelmä pysy. Kuka sanoo mikä on oikea tapa olla ihminen?

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Tammi. 352 sivua.
Kannen suunnitellut Emmi Kyytsönen.

Stephen King: Etsivä löytää

Edgar-palkittu Mersumies esitteli meille eläkkeelle jääneen rikosetsivän Bill Hodgesin, jonka elämä koostui toinen toistaan tylsemmistä eläkepäivistä. Kunnes hän sai kirjeen Mersumurhaajalta. Yhdeltä niistä harvoista, jota Hodges ei ollut saanut kiinni hienon uransa aikana. Kirje ei suinkaan lannistanut Hodgesia, vaan eläköityneen poliisin pitkäveteinen elämä vaihtui innostuneeseen Mersumurhaajaan jahtaamiseen.

Stephen Kingin trilogian avaus Mersumies ei pitänyt sisällään tippaakaan yliluonnollisuutta, vaan King oli rustaillut kunnon dekkarin. Ja nyt tätä herkkua on luvassa lisää, kun suomeksi on ilmestynyt trilogian toinen osa Etsivä löytää. Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Morris Bellamyn mielestä ensimmäiset John Rothsteinin kirjoittamat Jimmy Gold -romaanit ovat aivan huikeita, mutta sarjan kolmas osa päättää Jimmy Goldin tarinan aivan väärin. Raivostunut Morris ampuu menestyskirjailijan ja tyhjentää tämän kassakaapin. Setelitukkojen lisäksi kassakaapista löytyy iso pino vihkoja, joihin kirjailija on rustaillut muun muassa kaksi julkaisematonta Jimmy Gold -romaania. Morris ei kuitenkaan ehdi uppoutua tarinoihin, vaan hän onnistuu hölmöilemään itselleen elinkautisen tuomion.

Monta vuotta myöhemmin teini-ikäinen Pete Saubers löytää Morrisin piilottaman arkun. Raha tulee todellakin tarpeeseen, sillä Peten perhettä on koetellut lama ja Mersumurhaaja. Valitettavasti Pete erehtyy kaupittelemaan Rothsteinin vihkoja väärälle henkilölle ja saa vankilasta vapautuneen Morrisin peräänsä.

Etsivä löytää -dekkarin ensimmäinen osa esittelee pahiksen ja hyviksen, Morris Bellamyn ja Pete Saubersin. Ensimmäinen osa on rauhallisempaa kerrontaa mutta ei suinkaan pitkäveteistä. Stephen King osaa erittäin taitavasti pohjustaa tarinaansa ja hahmotella lihaa henkilöhahmojensa luiden päälle. King on usein parhaimmillaan kuvaillessaan menneitä aikoja ja menneisyyden tapahtumia. Kirjan ensimmäinen osa onkin ehkä koko dekkarin paras osuus.

Lukija saa odotella Bill Hodgesin ensiesiintymistä aina sivulle 143 saakka. Samalla Stephen King alkaa maltillisesti painella kaasua. Mutta mitä lähemmäs kirjan takakansi lähestyy, sitä hurjempaa kyytiä King tarjoilee. Morris Bellamy tuntuu lällyltä pahikselta verrattuna Mersumurhaajaan, ja minua häiritsi pienoinen kliseisyys sekä ennalta-arvattavuus, mutta kyllä King osaa lukijansa koukuttaa.

Suosittelen lukemaan Hodges-kirjasarjan järjestyksessä. Etsivä löytää -dekkari jatkaa osittain samaa tarinaa, joka sai alkunsa Mersumiehessä. Myös monta henkilöhahmoa on ilahduttavasti Mersumiehestä tuttuja. Trilogian päätösosa End of Watch julkaistaan suomeksi vuonna 2018.

Englanninkielinen alkuteos Finders Keepers, 2015.
Suomentanut Ilkka Rekiaro. Kustantaja Tammi, 2017. 389 sivua.

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Sveitsiläisen Joël Dickerin (s. 1985) edellinen romaani, Totuus Harry Quebertin tapauksesta, on saanut osakseen paljon suistutusta. Kirjaa on myyty Euroopassa huikeat yli kolme miljoonaa kappaletta, ja se on saanut muun muassa Ranskan akatemian suuren palkinnon. Kirja on yhtä aikaa sekä koukuttava murhamysteeri että traaginen rakkauskertomus. Kirja jota ei malttaisi laskea käsistään. Kaksi vuotta sitten minäkin istuin illat nenä kiinni kirjassa selvittämässä totuutta Harry Quebertin tapauksesta, mutta en loppujen lopuksi ihan täysillä ihastunut kirjaan. Painoin kuitenkin Joël Dickerin nimen mieleeni tulevaisuutta varten, ja nyt Dickerilta on suomennettu uusi romaani, Baltimoren sukuhaaran tragedia.

Vietin Saul-sedän, Anita-tädin ja Hillelin kanssa lapsuuteni tärkeimmät hetket, ja pitkään jo pelkkä heidän nimiensä kuuleminen sai minut hurjaksi ylpeydestä ja onnesta. He olivat mielestäni parempia kuin yksikään muu tapaamani perhe tai ihminen: he olivat onnellisempia, kunniahimoisempia, he olivat saavuttaneet enemmän ja heitä kunnioitettiin enemmän. Pitkään se tuntuikin olevan totta.

Marcus Goldman on nykyään menestynyt kirjailija, mutta hänen nuoruudessaan asiat olivat toisin. Hän nimittäin kuului Goldmanin suvun köyhempään puoliskoon ja ihaili suuresti Baltimoren Goldmaneja. Asianajajana työskentelevää Saul-setäänsä, tämän lääkärivaimoa Anitaa ja heidän poikiaan. Yhdessä Marcus ja Baltimoren pojat Hillel sekä Woody muodostavat Goldmanin jengin. Mutta sitten Baltimoren sukuhaara kohtaa Tragedian. Mitä todella tapahtui?

Joël Dickerin toinen suomennettu romaani Baltimoren sukuhaaran tragedia on kertomus ystävyydestä ja kateudesta, rakkaudesta ja kostosta. Romaani on paksuhko, 556-sivuinen, mutta edes minulla ei mennyt montaa päivää tämän lukemiseen. Joël Dicker kirjoittaa niin sujuvasti, helppolukuisesti, vetävästi. (Ja tietysti kaikki kunnia myös suomentajalle Kira Poutaselle hienosta suomennoksesta!)

Heti kirjan alussa lukijalle tehdään selväksi, että jokin järkyttävä Tragedia on kohdannut Baltimoren Goldmaneja. Ensin kuitenkin seuraillaan aikaa ennen sekä jälkeen Tragedian ja lukijalle paljastetaan totuus Tragediasta vasta kirjan viimeisillä sivuilla. Kerronta hyppii ajasta toiseen, mutta Joël Dicker pitää monitasoisen trillerinsä langat näppärästi hyppysissään.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on yksi tämän vuoden koukuttavimmista romaaneista. Mikäli aivan välttämättä haluaisin jostain nillittää, voisin valittaa Hillelin ja Woodyn kouluvuosien kuvailusta, joka muistutti hetkittäin kehnohkoa nuortenromaania. Kirjassa olisi ehkä ollut myös pientä tiivistämisen varaa, kaikkia tapahtumia ei olisi tarvinnut puida ihan niin yksityiskohtaisesti. Täyttä kymppiä en siis Baltimoren sukuhaaran tragedialle anna, mutta ehdottomasti tämä on Dickerilta ysin arvoinen suoritus.

Ranskankielinen alkuteos Le Livre des Baltimore, 2015
Suomentanut Kira Poutanen. Kustantaja Tammi, 2016. 556 sivua.

Stephen King: Mersumies

Stephen King on nimi, jonka jokainen vähääkään kirjoja lukenut tai televisiota katsonut tunnistaa. Tuotteliaan kirjailijan kynästä on syntynyt lukuisia megahittejä, kuten Carrie, Hohto, Se ja Kuvun alla. Kingin tuorein suomennos kantaa nimeää Mersumies, ja tällä kertaa tarjolla ei olekaan yliluonnollista kauhua vaan dekkari. Edgar-palkinnon napannut Mersumies on trilogian ensimmäinen osa, joten tätä herkkua on luvassa vielä kahden kirjan verran lisää.

Neljänkymmenen vuoden virkaura on takana, ja nyt entisen rikosetsivän Bill Hodgesin elämä on täynnä tylsääkin tylsempiä eläkepäiviä. Kunnes hän saa kirjeen Mersumurhaajalta. Yhdeltä niistä harvoista, jota Hodges ei ole saanut kiinni. Etevän rikosetsivä Hodgesin hienon uran suurin epäonnistuminen. Kirje ei kuitenkaan lannista Bill Hodgesia, vaan päinvastoin, eläköityneen poliisimiehen pitkäveteinen elämä vaihtuu innostuneeseen Mersumurhaajaan jahtaamiseen. Internetin salaisella keskustelupalstalla, Sinisen sateenvarjon alla, käynnistyy Hodgesin ja Mersumiehen välinen kissa ja hiiri -leikki.

Hodgesin kasvoille ilmestyy leveä virne, joka oikaisee rypyt ja saa hänet näyttämään miltei komealta. Heidän suhteensa on saanut virallisen vahvistuksen: Hodges on kalastaja, Mersumies kala. Mutta ovela kala, Hodges muistuttaa itseään, sellainen joka saattaa äkkiä kiskaista siiman poikki. Sellaista kalaa pitää väsyttää, kelata hitaasti veneeseen.

Ai että, Stephen King ei petä! Mersumiehen kyydissä roikkuessani en kaivannut kertaakaan Kingille tyypillistä yliluonnollista kauhua, vaan pidin lujasti penkistä kiinni ja nautin dekkarin tiukoista mutkista. Kingille ominaista huumoria ei ole unohdettu, ja minä jopa hörähtelin välillä ääneen kirjaa lukiessani. Kingin kynänjälki on terävää, vauhti ei hyydy missään vaiheessa, eikä dekkari seuraile liian ennalta arvattavia polkuja. Ilkka Rekiaro on tehnyt hienoa työtä suomennoksen kanssa.

Englanninkielinen alkuteos Mr. Mercedes, 2014.
Suomentanut Ilkka Rekiaro. Kustantaja Tammi, 2016. 463 sivua.

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

Häpeäkseni on myönnettävä, että Marko Hautalaa en ole aiemmin lukenut. Nimen olen toki kuullut, kirjankin ostanut ja monesti lukemista harkinnut, mutta vasta tämän uusimman kauhuromaanin myötä tulin oikeasti lukeneeksi Hautalaa. Marko Hautala on saanut aiemmista teoksistaan Kalevi Jäntin sekä Tiiliskivi-palkinnon, ja hänen kauhuromaanejaan on käännetty muun muassa englanniksi ja saksaksi. Kuiskaava tyttö on Hautalan seitsemäs romaani.

Se on tytön supatusta. Se kuuluu aivan vasemman korvani vierestä. Joskus luulen tuntevani jopa hengityksen. Aivan kuin perhonen lepattaisi korvalehteä vasten. Tai huulet olisivat niin lähellä, että ne välillä koskettaisivat. Silloin joudun hieromaan korvalehteäni, kunnes sitä alkaa kuumottaa. Joskus tyynyliinassa on ollut verta.

Siivoustyöntekijä löytää psykoterapeutti Unto Mäkilän ruumiin. Kuin rikkinäisen jauhosäkin, kaikki valuu ulos. Mäkilä oli ennen kuolemaansa jättänyt työkaverilleen Antonille punaisen kansion, Iida Hallaston potilaskertomuksen. Anton ei ollut kuullut mitään Iida-tyttärestään yli viiteentoista vuoteen, ja kansio tempaisee Antonin huimalle matkalle maanalaisiin käytäviin.

Marko Hautalan Kuiskaava tyttö menee luihin ja ytimiin, hyytäen ja korvalehteä kutitellen. Hautala ei maalaile hirmuisia hirviöitä eikä ullakon kummituksia, vaan tarinan keskiössä on korvasta lakkaamatta kuuluva tytön kuiskutus. Kuin tinnitus. Ei suinkaan tarvitse olla hullu kuullakseen kuiskauksia. Mutta se tarttuu, jos vain olet kuullut tai lukenut kuiskaavasta tytöstä. Supatusta ei voi paeta, vaan se kuuluu taukoamatta, yötä päivää, myös nukkuessa. Ja joskus saattaa tuntea hengityksen korvalehdellään. Iik!

Minulle kuitenkin kävi tämän Kuiskaavan tytön kanssa vähän hassusti. Koin nimittäin kirjan alun paljon kauhistuttavammaksi kuin lopun. Kirjan alkupuolella tunnelma on ihanan hyytävä, lopussa melske äityy jopa hivenen yliampuvaksi ja turhankin väkivaltaiseksi. Kaikkea ei kuitenkaan tarjoilla lukijalle valmiiksi pureskeltuna, vaan asiat jäävät mukavasti avoimiksi.

http://markohautala.fi/

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Tammi. 255 sivua.

Lars Kepler: Playground

Lars Kepler on nimimerkki, jonka takana on ruotsalainen aviopari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Pariskunta on aiemmin julkaissut viisi Joona Linna -dekkaria. Yllätyksekseni Playground ei ollutkaan jatkoa Joona Linna -sarjalle, vaan tämä on kirjailijaparin aivan uusi aluevaltaus, erilainen trilleri.

Luutnantti Jasmin Pascal-Anderson saa tulitaistelussa Kosovossa luodin selkäänsä, ja sairaalassa hänen sydämensä pysähtyy hetkeksi. Herättyään Jasmin kertoo kummia tarinoita pelottavasta tuonpuoleisesta, jossa kuolleet jonottavat satamassa päästääkseen veneillä pois eikä oikeus toteudu. Kukaan ei usko Jasminia, vaan hänelle määrätään vahvoja lääkkeitä ja kognitiivisista psykoterapiaa. Jasminin ura kommandoryhmän päällikkönä Nato-joukoissa vaihtuu uuteen elämään puolustusministeriön sihteerinä ja äitiyteen. Jasmin ei kuitenkaan hetkeksikään unohda kokemuksiaan synkässä tuonelassa. Ja kun Jasminin poika sitten loukkaantuu onnettomuudessa, Jasmin joutuu tekemään vaikean päätöksen. Ilman leikkausta poika kuolee, mutta sydämen pysäyttämistä vaativa leikkaus vie hänet satamakaupunkiin. Jasmin pelkää, ettei pieni poika selviä yksin takaisin, ja hän päättää seurata poikaansa tuonpuoleisiin.

Playground ei ole dekkari, vaan luonnehtisin tätä trilleriksi tai jopa jossain määrin kauhufantasiaksi. Suurimman osan kirjasta päähenkilö kuljeskelee peloissaan tuonpuoleisessa, harmaassa satamakaupungissa, jossa rikollisuus rehottaa ja vaara vaanii. Hyvin kirjoitettua, sujuvaa kerrontaa, siis taattua Kepleriä, mutta myös niin kovin latteaa. Tylsiä henkilöhahmoja ja epäuskottavia juonenkäänteitä. Pääpaino on selvästikin vauhdissa ja vaarallisissa tilanteissa, muu puoli tarinasta jää turhan ohueksi. Harkitsin monta kertaa jättäväni kirjan kesken, sinnittelin kuitenkin toiminnantäyteisten ja väkivaltaisten taistelujen kautta loppuun. Onkohan kirjailijapari saanut leikkikenttäänsä idean Suzanne Collinsin Nälkäpeli-kirjasarjasta?!

Ikävöin Joona Linnaa enkä ihastunut tähän Keplerin uuteen aluevaltaukseen. Ehkä, jos en olisi aiemmin lukenut yhtäkään Keplerin dekkaria, olisin pitänyt tästä enemmän. Nyt vertailin Playgroundia jatkuvasti Joona Linna -dekkareihin, pettyneenä ja harmistuneena. Enkä ole ainoa Playgroundiin pettynyt – Goodreadsissa Playground on tällä hetkellä saanut vain 2,88 tähteä, kun sen sijaan Joona Linna -dekkareista esimerkiksi Nukkumatti ja Vainooja ovat kumpainenkin keränneet yli neljä tähteä viidestä.

Ruotsinkielinen alkuteos Playground, 2015.
Suomentanut Kari Koski. Kustantaja Tammi, 2016. 416 sivua.