Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

IMG_20170727_200246_01_20170731111544716

Jack Cheng on Kiinassa Shanghaissa syntynyt ja Yhdysvalloissa Michiganissa kasvanut. Kosmoksessa tavataan on nykyisin Detroitissa asuvan kirjailijan ensimmäinen lasten- ja nuortenkirja.

Toisinaan tekee hyvää hypätä pois totutusta ja lukea jotain ihan muuta. Lasten- ja nuortenkirjallisuus ei yleensä ihan kuulu omalle mukavuusalueelleni, lukuun ottamatta omalle lapselleni lukemiani kirjoja. Viime talvena luin kuitenkin itsekseni Matt Haigin Poika nimeltä Joulu -romaanin, ja sehän upposi mainiosti tällaiseen aikuisempaankin lukijaan. Niinpä löytäessäni Jack Chengin Kosmoksessa tavataan -kirjan ennakkokappaleen yllärinä postilaatikostani, halusin ehdottomasti lukaista tämän. Kiitos Aula & Co:lle!

Jack Chengin romaanin luvut muodostuvat päähenkilön, yksitoistavuotiaan Alex Petroskin, iPod-tallenteista. Alex nimittäin ihailee kovasti yhtä aikamme suurimmista tähtitieteilijöistä, Carl Sagania, joka lähetti Voyager-luotainten mukana avaruuteen äänilevyn. Carl Saganin kultaiselle levylle oli tallennettu kaikenlaisia ääniä meidän planeetaltamme, kuten valaiden laulua, vastasyntyneen vauvan naurua, Bachia ja Beethovenia. Alex haluaa äänittää oman tallenteensa maapallon ulkopuolisille älylliselle olennoille, hän tallentaa kultaiseen iPodiinsa kaiken kokemansa reissatessaan Coloradosta New Mexicoon, Las Vegasista Los Angelesiin. Alex kertoo elämästään ja ajatuksistaan, matkastaan ja matkalla kohtaamistaan ihmisistä.

Alex Petroski on nokkela ja rohkea poika. Mutta kuitenkin vasta yksitoistavuotias, monien asioiden suhteen vielä niin kovin naiivi ja hyväuskoinen. Suloinen Alex on joutunut itsenäistymään aivan liian aikaisin, hänen äitinsä ei huolehdi pojasta, isoveli on muuttanut pois ja isä kuollut. Hankala elämäntilanne ei kuitenkaan ole nujertanut herttaista Alexia, hän ei surkuttele ja säälittele itseään. Joskus vuodatetaan kyyneleitä mutta useimmiten nauretaan. Valloittava Alex on suurisydäminen poika, positiivinen pakkaus, täynnä unelmia ja toivoa.

Lasten- ja nuortenromaani Kosmoksessa tavataan sopii erinomaisesti aikuisellekin lukijalle. Jack Chengin kerronnassa on ihanaa lämminhenkisyyttä ja valoisaa toiveikkuutta, jotka sykähdyttävät sydäntä. Kaunis tarina koskettaa ja naurattaa, antaa ajattelemisen aihetta ja käsittelee tärkeitä teemoja. Maailma voi joskus olla epäreilu, mutta toivoaan ei koskaan kannata menettää. Ja kun me jokainen teemme täällä parhaamme auttaaksemme toisiamme, hyvä voittaa pahan.

Kirja julkaistaan elokuun puolivälissä, viikolla 33/2017.

Englanninkielinen alkuteos See You in the Cosmos, 2016.
Suomentanut Terhi Kuusisto.
Kustantaja Aula & Co, 2017. 324 sivua.

Luca D’Andrea: Rotko

IMG_20170728_102145_425

Italialainen Luca D’Andrea (s. 1979) lukeutuu niihin onnekkaisiin ja onnellisiin kirjailijoihin, jotka onnistuvat heti esikoisromaanillaan rynnistämään kansainväliseksi menestykseksi. Opettajana työskentelevän Luca D’Andrean trilleri on myyty yli 30 maahan. Alppiseutu on D’Andrealle tuttua, sillä hän asuu Dolomiittien juurella Etelä-Tirolissa ja on toimittanut tosipohjaisen televisiosarjan vuoriston pelastusjoukoista. Kiitos arvostelukappaleesta Tammelle!

Neljä kirjainta: ”Alku”. Neljä kirjainta: ”Peto”.
Ihan niin kuin sanassa ”hätä”.

Yhdysvaltalainen dokumentaristi Jeremiah Salinger matkustaa vaimonsa kotiseudulle Pohjois-Italiaan. Pienessä seitsemänsadan asukkaan Siebenhochin kylässä Salinger saa idean kuvata dokumenttisarjan Dolomiittien hengenpelastusjoukoista, jotka auttavat kiipeliin joutuneita vuorikiipeilijöitä. Mutta innostus vaihtuu pian suruksi, kun vuorilla tapahtuu järkyttävä onnettomuus. Salinger vajoaa synkkään apatiaan, hän näkee kammottavia painajaisia ja kärsii rajuista paniikkikohtauksista. Muistaminen tekee kipeää.

Mutta sitten Jeremiah Salinger kuulee sattumalta vuonna 1985 sattuneesta Bletterbachin verilöylystä ja kiinnostuu hirvittävästä tapauksesta. Kolmen nuoren murha on jäänyt selvittämättä, tekijää ei koskaan saatu kiinni. Salinger päättää tehdä omia tutkimuksiaan, mutta kyläläiset eivät katso hyvällä ulkopuolisen sekaantumista menneisiin asioihin. Ja mitä lähemmäs Salinger pääsee totuutta, sitä suurempaan vaaraan hän ja hänen läheisensä joutuvat.

Kyllä minä pärjään, ajattelin. Kyllä minä pärjään omin voimin.

Luca D’Andrean Rotkon mainostetaan kulkevan Stephen Kingin ja Joël Dickerin jalanjäljissä. Minä pidän sekä Stephen Kingistä että Joël Dickerista, joten Rotko herätti kiinnostukseni. Olen kuitenkin harmikseni huomannut, että kirjoja mainostetaan liian usein kingimäisiksi. Niinpä ilahduinkin suuresti löytäessäni Rotkosta ripauksen Stephen Kingin henkeä. Eikä myöskään vertaus Joël Dickeriin mennyt ihan pieleen, vaan D’Andrean ja Dickerin tiiliskivissä on ehdottomasti jotain samaa, heidän tavassaan kuljettaa tarinaa ja availla salaisuuksia.

Luca D’Andrea on esikoiskirjailija, josta todella toivoisin kuulevani toistekin. Ihastuin suuresti D’Andrean tapaan punoa kertomusta. D’Andrea on höystänyt monitahoista tarinaansa luontevasti muun muassa niin ilmastotieteellä ja paleontologilla kuin myös Etelä-Tirolin alueen historialla. Kerronnassa on miellyttävää verkkaisuutta, mutta hidastempoisuudestaan huolimatta Rotko ei mielestäni kaipaa tiivistämistä. Lukijan kannattaa unohtaa ”kaikki mulle nyt heti” -asenne ja antaa D’Andrean kertoa 538-sivuisen tarinansa ihan omaan tahtiinsa. D’Andrea nimittäin palkitsee kärsivällisen lukijan huikealla trillerillä, jonka keskiössä ovat pienen vuoristokylän salaisuudet ja totuus kirotun rotkon uumenista. Eikä huumoria ole unohdettu.

Tuumailen jälleen kerran, että onneksi olen yhä kesälomalla. Tässäpä on nimittäin taas yksi romaani, jonka koukuttavuus sai minut nipistämään yöunistani. Ja kyllä Rotkon parissa kannatti valvoa. Nautin, yllätyin, tykästyin. Ja suosittelen.

Italiankielinen alkuteos La sostanza del male, 2016.
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä.
Kustantaja Tammi, 2017. 538 sivua.

Mary Kubica: Don’t You Cry – Menneisyyden varjot

IMG_20170720_162609_01

Mary Kubica (oikealta nimeltään ilmeisesti Mary Kyrychenko) asuu perheensä kanssa Chicagon seutuvilla. Hänen esikoisromaaninsa Good Girl – Kunpa tietäisit on ollut kansainvälinen menestys. Minulla on jäänyt se lukematta, mutta Kubican toinen romaani Pretty Baby – Kuinka pitkälle olet valmis menemään löytyi lukupinostani vuosi sitten. Täyden kympin psykologinen trilleri ei Pretty Baby mielestäni ollut, mutta sen verran koukuttavaa kamaa kuitenkin, että nyt aloin mielissäni lukea uusinta suomennettua Mary Kubicaa, Don’t You Cry – Menneisyyden varjot. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Jälkiviisaana voin sanoa, että minun olisi pitänyt tietää oitis jonkin olevan pielessä. Rämisevä meteli keskellä yötä, avoin ikkuna, tyhjä vuode. Syytin myöhemmin välinpitämättömyydestäni kaikkea mahdollista päänsärystä väsymykseen sekä silkkaan typeryyteen.
Silti.
Minun olisi pitänyt tietää oitis jonkin olevan pielessä.

Chicagossa Quinnin kämppäkaveri Esther katoaa yllättäen jäljettömiin. Quinn arvelee Estherin häipyneen huoneestaan paloportaita pitkin keskellä yötä. Mutta miksi? Penkoessaan kämppiksensä huonetta ja etsiessään selitystä katoamiselle Quinn löytää hämmentävän kirjeen. Missä Esther on? Ja onko Esther ollenkaan se ihminen, jonka Quinn luuli tuntevansa?

Reilun sadan kilometrin päässä Chicagosta Michigan-järven rannalla sijaitsee pieni kaupunki, jossa kaikki tuntevat toisensa ja elämä seurailee päivästä toiseen samoja tylsiä polkuja. Kahdeksantoistavuotias Alex asuu alkoholisoituneen isänsä kanssa ja käy töissä kahvilassa. Äiti on lähtenyt vuosia aiemmin, Alexin ollessa viisivuotias, ja nyt kaveritkin ovat hylänneet surkean kaupungin, muuttaneet muualle opiskelemaan. Mutta eräänä päivänä Alexin elämä mullistuu, kun kahvilaan saapuu salaperäinen nainen. Eikä Alex saa kaunotarta enää mielestään. Mutta seuraako viattomasta ihastumisesta jotain synkkää ja tuhoisaa?

Siellä on vain orava, sanon itselleni. Maaorava tai pesukarhu. Puussa pesivä lintu. Jätteitä kadulla. Roskia. Haukka, pöllö. Viimeisiä heinäsirkkoja, joita kylmyys ei ole vielä tappanut, sirittämässä omaa pientä surulauluaan.
Silti, vaikka se kaikki kuulostaa järkevältä, minut valtaa outo tunne, etten ole yksin.

Mary Kubican Don’t You Cry – Menneisyyden varjot on jännittävä psykologinen trilleri. Tarinaa kuljettaa eteenpäin kaksi kertojaa, Quinn ja Alex, jotka kumpainenkin pääsevät vuorotellen ääneen. Lukijalle selviää heti kirjan alussa jonkin olevan pielessä, mutta kuten hyvän psykologisen trillerin luonteeseen kuuluu, jännitys lisääntyy vähitellen ja salaisuudet paljastuvat vasta lopussa.

Kirjan hahmoista suosikikseni nousi ehdottomasti kahdeksantoistavuotias Alex. Isä on juoppo, äiti on lähtenyt, eikä mitättömässä pikkukaupungissa ole enää kavereitakaan. Työpaikka Alexilla sentään on, pienessä kahvilassa, mutta eipä se ole erityisen jännittävää työtä. Ja kun kahvilaan sitten saapuu salaperäinen kaunotar, Alex hullaantuu välittömästi. Lukija aavistaa uhan ja toivoisi Alexin pysyvän kaukana pahaenteisestä naisesta. Voi kunpa Alexin kohdalle olisi osunut joku harmiton, mukava tyttö!

Mary Kubica ei ole vieläkään onnistunut kirjoittamaan täyden kympin psykologista trilleriä, mutta Don’t You Cry – Menneisyyden varjot on kuitenkin ihan oivallista jännäriviihdettä kesälomapäiviin. Psykologinen trilleri paranee loppua kohden, ja jos alussa lukeminen sujuu hivenen tahmeasti, viimeisten kymmenien sivujen aikana sivut kääntyvät hyvinkin vauhdikkaasti. Matkan varrelle mahtuu kiitettävästi yllätyksiä, eikä kaikkea tarjoilla lukijalle valmiiksi pureksittuna.

Kädessäni oleva kirje lepattaa kuin lehti tuulessa. En saa käteni vapinaa estetyksi. Yritän ymmärtää juuri lukemani, lukea kirjeen uudelleen, mutta kirjaimet sumenevat silmissäni, niin etten erota a:ta o:sta tai hahmota sanoja. Kirjaimet ja sanat sulavat silmieni edessä toisiinsa, muuttuvat yhdeksi. Ne lennähtelevät ja sinkoilevat paperilla, ivaavat minut: Et saa minua kiinni.

Englanninkielinen alkuteos Don’t You Cry, 2016.
Suomentanut Virpi Kuusela.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 352 sivua.

Jan-Erik Fjell: Ilmiantaja

IMG_20170720_162438

Norjalainen Jan-Erik Fjell (s. 1982) on kirjailija ja radiojuontaja. Hänen ensimmäinen rikosromaaninsa Ilmiantaja on ollut kotimaassaan niin arvostelu- kuin myös myyntimenestys. Ilmiantajalle myönnettiin norjalainen Bokhandler-palkinto vuonna 2010, ja täten Jan-Erik Fjellista tuli nuorin kyseisen palkinnon saanut kirjailija. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

1960-luvulla New Yorkissa. Nuoren Vincent Giordanon elämä kokee ratkaisevan muutoksen, kun hänet otetaan juhlavin menoin mukaan Locatellin mafiaperheeseen. Ensimmäiseksi merkittäväksi tehtäväksi hänelle annetaan ilmiantajan teloittaminen, eihän kukaan saa vahingoittaa perhettä.

Nykyajassa Fredrikstadissa. Öljyalalla rikastunut miljardööri Wilhelm Martiniussen löydetään kuolleena kotoaan. Kriposin rikosylikomisario Anton Brekke kutsutaan tutkimaan murhatapausta, ja avukseen hän pyytää poliisiharjoittelija Magnus Torpin.

Bobby luki kirjeen vielä kerran ennen kuin käveli autoon ja ajoi takaisin kahvilaan. Hän halusi halata vaimoaan tiukemmin kuin koskaan ennen ja kertoa, että hän rakasti tätä.

Jan-Erik Fjell kuljettaa sujuvasti rinnakkain kolmea tarinaa, joista ensimmäinen sijoittuu 1960-luvun New Yorkiin, toinen nykyajan New Yorkiin ja kolmas Fredrikstadin rannikkokaupunkiin Etelä-Norjassa. Aluksi New Yorkin ja Fredrikstadin tarinat eivät tunnu liittyvän millään tavalla toisiinsa, mutta hiljalleen kaikki rinnakkaiset kertomukset alkavat nivoutua yllättävästi yhteen.

Kuten olen useasti aiemminkin kertonut, en ole erityisemmin ihastunut dekkareihin, joissa järjestäytynyt rikollisuus näyttelee suurta roolia. Viime vuosien aikana olen kuitenkin törmännyt lukuisiin poikkeuksiin. Ja ilokseni sain todeta Jan-Erik Fjellin Ilmiantajan olevan tällainen poikkeus. Mafian otteet ovat toki kovia, eikä kyseessä todellakaan ole mikään ihan harmiton porukka, mutta nykyajan rikollisjengeihin verrattuna 1960-luvun mafiaperhe on virkistävä tuulahdus dekkarigenressä.

Ilmiantaja käynnistää Anton Brekke -dekkarisarjan. Rikosylikomisario Brekke ei ole erityisen omaperäinen päähenkilö. Eronnut poliisimies jolla on kehnot välit ex-vaimoonsa ja poikaansa. Pelaa uhkapelejä. Brekke on kuitenkin myös terävä-älyinen ja hauska. Ei ryyppää eikä käytä muitakaan aineita. Ja jotain kummaa vetovoimaa Anton Brekkessa on, sillä tästä eronneesta poliisista haluaisin lukea toistekin.

Dekkarisarjan seuraava osa kantaa nimeä Salakuljettaja, ja sen HarperCollins julkaisee suomeksi heti syyskuussa. Eipä siis kauaa tarvitse odotella uutta Anton Brekke -dekkaria!

Norjankielinen alkuteos Tysteren, 2010.
Suomentanut Hanna Arvonen.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 365 sivua.

Shari Lapena: Hyvä naapuri

wp-1488545100990.jpg

Shari Lapena on työskennellyt englannin kielen opettajana ja asianajajana ennen ryhtymistään kirjailijaksi. Trillerin kirjoittaminen oli kannattava veto, sillä hänen ensimmäisensä trillerinsä Hyvä naapuri on kerännyt laajalti ylistäviä arvioita ja kirjan oikeudet on myyty yli 20 maahan. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Annen huuto kaikuu hänen päänsä sisällä, se kimpoilee seinistä – hänen huutonsa on kaikkialla. Sitten hän vaikenee ja vain seistä tönöttää jäykkänä tyhjän pinnasängyn ääressä, käsi suun edessä. Marco hapuilee valokatkaisinta. Molemmat tuijottavat tyhjää sänkyä, jossa heidän lapsensa pitäisi olla.

Puolivuotiaan tyttövauvan vanhemmat Anne ja Marco on kutsuttu illalliskutsuille seinänaapuriensa luo. Lapsenvahti peruu viime hetkellä tulonsa, eikä vauva ole tervetullut juhliin. Marco suostuttelee Annen kuitenkin lähtemään illalliselle. Eihän mitään pahaa voisi sattua, jos he kävisivät puolen tunnin välein katsomassa nukkuvaa vauvaansa. Ja mikäli vauva sattuisi heräämään, he kuulisivat sen itkuhälyttimestä.

Kun Anne ja Marco yöllä hyvästelevät naapuripariskunnan ja palaavat takaisin kotiinsa, he löytävät kauhukseen tyhjän pinnasängyn. Poliisien tullessa paikalle Anne ja Marco joutuvat huomaamaan olevansa epäilyksen alaisina. Mutta onko jompikumpi heistä oikeasti syyllinen vauvan katoamiseen vai onko vauvan siepannut joku muu?

Ihmiset varmasti tuomitsevat heidät. Poliisi ja kaikki muut. Ihan oikein niille, mitäs jättivät lapsensa yksin kotiin. Hänkin ajattelisi niin, jos tämä olisi tapahtunut jollekulle toiselle.

Shari Lapenan Hyvä naapuri on todellinen lukusukkula, jota ei malttaisi laskea käsistään, vaan tätä tekee mieli ahmia vielä yksi luku ja sitten yksi luku lisää. Tarinaa seurataan monen eri henkilön näkökulmasta, ja tiedonmurusia ripotellaan lukijalle hiljalleen yksi kerrallaan. Puolivälissä kirjaa syyllinen paljastetaan, mutta eipä tapaus todellakaan ole sillä selvä, vaan lukijalle on säästelty vielä lukuisia yllätyksiä. Ja se kaikkein suurin ylläripommi putoaa ihan kirjan viimeisellä sivulla.

Kaunokirjallisesti Hyvä naapuri on vähän tönkkö. Kerronta tuntuu paikoitellen kömpelöltä mutta ei sekavalta. Vanhempien hätä ei onnistu aidosti koskettamaan, ja jäin kaipaamaan henkilöhahmoihin lisää syvyyttä. Mutta mielestäni psykologisen trillerin tärkeimmät tehtävät ovat viihdyttää, koukuttaa ja yllättää, ja niistä Hyvä naapuri suoriutuu mainiosti.

Shari Lapenan toinen trilleri A Stranger in the House ilmestyy heinäkuussa 2017. Toivottavasti Otava jatkaa Lapenan suomentamista, pääsisimme ensi vuonna lukemaan sen suomeksi. Helppolukuisille ja koukuttaville psykologisille trillereille on aina tilausta.

Englanninkielinen alkuteos The Couple Next Door, 2016.
Suomentanut Oona Nyström. Kustantaja Otava, 2017. 361 sivua.

Karin Slaughter: Kahlittu

wp-1488397395181.jpg

Sara ei ollut koskaan täysin ymmärtänyt Willin ja Angien kieroutunutta suhdetta. Hän oli oppinut hyväksymään sen yhtenä niistä asioista, joita sieti, kun oli rakastunut johonkuhun, kuten sen, ettei toinen suostunut syömään kasviksia tai että toinen ei huomannut lainkaan vessapaperirullan olevan lopussa. Angie oli addiktio. Angie oli tauti.

Rakennustyömaalta löytyy entisen poliisin ruumis. Dale Harding oli juoppo, uhkapelaaja, öykkäri. Paha poliisi. Ruumiin ympärillä on runsaasti verta, mutta veri ei olekaan peräisin kuolleesta poliisista vaan kuuluu tuntemattomalle naiselle. Tutkinta saa uuden suunnan, kun rikospaikalta löytyy ase, joka on rekisteröity Angie Polaskille.

Ikuisuus ei koskaan ollut niin pitkä kuin sen kuvitteli olevan.

Karin Slaughter on yksi lempikirjailijoistani. Ja silti minua aina jännittää tarttua hänen kirjaansa. Onko tämä yhtä hyvä kuin edelliset? Vai onko tämä sittenkin ihan kaamea floppi, tuskastuttavan tylsä ja puuduttavan pitkäveteinen? Huoli pois, eihän Karin Slaughter petä lukijoitaan tälläkään kertaa! Loistavan Kaunokaiset-trillerin jälkeen Slaughter on palannut takaisin vanhojen tuttujen Sara Lintonin ja Will Trentin pariin.

Takakannessa hehkutetaan herpaantumattoman jännittävän ja kiihkeävauhtisen Kahlitun ristiriitaisine, erehtyväisine henkilöhahmoineen olevan monipolvisen rikostutkimuksen ja nerokkaan psykologisen trillerin saumaton yhdistelmä. Kyllä! Kahlitun seurassa ei ole lukujumeista ja keskittymisongelmista tietoakaan, vaan ihana lukuflow upottaa lukijan syleilyynsä eikä kirjaa malttaisi laskea käsistään.

Slaughterin aiempia Will Trent ja Sara Linton -dekkareita lukeneet tietävät Willin, Saran ja Angien taustat. Viekkaasti Angie luikertelee taas Willin ja Saran elämään. Will menee tietysti sekaisin huolesta, ja Saran ristiriitaisissa tunteissa raivoavat ja repivät niin syvä rakkaus Williä kohtaan kuin polttava viha Angieta kohtaan. Angie ei ole koskaan ollut mikään puhdas pulmunen, tällä kertaa hän on tavallistakin julmempi ja vaarallisempi kalkkarokäärme. Mutta vaikka Angie osaa olla erittäin häijy akka, hänestä paljastuu myös lempeämpi puoli.

Taitava kerronta yhdistettynä nokkelasti punottuun juoneen, sietämättömän jännittäviin juonenkäänteisiin ja inhimillisiin henkilöhahmoihin tekevät Slaughterin Kahlitusta yhden tämän talven parhaista dekkareista. Ellei jopa parhaan. Vahva suositus!

Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Englanninkielinen alkuteos The Kept Woman, 2016.
Suomentanut Päivi Paju. Kustantaja HarperCollins, 2016. 495 sivua.

Stephen King: Etsivä löytää

wp-1486898468572.jpg

Edgar-palkittu Mersumies esitteli meille eläkkeelle jääneen rikosetsivän Bill Hodgesin, jonka elämä koostui toinen toistaan tylsemmistä eläkepäivistä. Kunnes hän sai kirjeen Mersumurhaajalta. Yhdeltä niistä harvoista, jota Hodges ei ollut saanut kiinni hienon uransa aikana. Kirje ei suinkaan lannistanut Hodgesia, vaan eläköityneen poliisin pitkäveteinen elämä vaihtui innostuneeseen Mersumurhaajaan jahtaamiseen.

Stephen Kingin trilogian avaus Mersumies ei pitänyt sisällään tippaakaan yliluonnollisuutta, vaan King oli rustaillut kunnon dekkarin. Ja nyt tätä herkkua on luvassa lisää, kun suomeksi on ilmestynyt trilogian toinen osa Etsivä löytää. Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Morris Bellamyn mielestä ensimmäiset John Rothsteinin kirjoittamat Jimmy Gold -romaanit ovat aivan huikeita, mutta sarjan kolmas osa päättää Jimmy Goldin tarinan aivan väärin. Raivostunut Morris ampuu menestyskirjailijan ja tyhjentää tämän kassakaapin. Setelitukkojen lisäksi kassakaapista löytyy iso pino vihkoja, joihin kirjailija on rustaillut muun muassa kaksi julkaisematonta Jimmy Gold -romaania. Morris ei kuitenkaan ehdi uppoutua tarinoihin, vaan hän onnistuu hölmöilemään itselleen elinkautisen tuomion.

Monta vuotta myöhemmin teini-ikäinen Pete Saubers löytää Morrisin piilottaman arkun. Raha tulee todellakin tarpeeseen, sillä Peten perhettä on koetellut lama ja Mersumurhaaja. Valitettavasti Pete erehtyy kaupittelemaan Rothsteinin vihkoja väärälle henkilölle ja saa vankilasta vapautuneen Morrisin peräänsä.

Etsivä löytää -dekkarin ensimmäinen osa esittelee pahiksen ja hyviksen, Morris Bellamyn ja Pete Saubersin. Ensimmäinen osa on rauhallisempaa kerrontaa mutta ei suinkaan pitkäveteistä. Stephen King osaa erittäin taitavasti pohjustaa tarinaansa ja hahmotella lihaa henkilöhahmojensa luiden päälle. King on usein parhaimmillaan kuvaillessaan menneitä aikoja ja menneisyyden tapahtumia. Kirjan ensimmäinen osa onkin ehkä koko dekkarin paras osuus.

Lukija saa odotella Bill Hodgesin ensiesiintymistä aina sivulle 143 saakka. Samalla Stephen King alkaa maltillisesti painella kaasua. Mutta mitä lähemmäs kirjan takakansi lähestyy, sitä hurjempaa kyytiä King tarjoilee. Morris Bellamy tuntuu lällyltä pahikselta verrattuna Mersumurhaajaan, ja minua häiritsi pienoinen kliseisyys sekä ennalta-arvattavuus, mutta kyllä King osaa lukijansa koukuttaa.

Suosittelen lukemaan Hodges-kirjasarjan järjestyksessä. Etsivä löytää -dekkari jatkaa osittain samaa tarinaa, joka sai alkunsa Mersumiehessä. Myös monta henkilöhahmoa on ilahduttavasti Mersumiehestä tuttuja. Trilogian päätösosa End of Watch julkaistaan suomeksi vuonna 2018.

Englanninkielinen alkuteos Finders Keepers, 2015.
Suomentanut Ilkka Rekiaro. Kustantaja Tammi, 2017. 389 sivua.

John Verdon: Painajaisuni

img_20161024_124816.jpg

John Verdonin luoma Dave Gurney -sarja on edennyt jo viidenteen osaan. Olen lukenut kaikki Verdonin aiemmat dekkarit, joista kaksi ensimmäistä (Numeropeli ja Sokkoleikki) olivat mielestäni parempia kuin seuraavat kirjat (Murhakierre ja Tappakaa Peter Pan). Tartuin siis Painajaisuneen ristiriitaisin fiiliksin. Jumittaisinko koko syysloman ja vielä marraskuussakin Painajaisunen parissa? Vai hotkaisenko tämän viisisataasivuisen dekkarin muutamassa päivässä?

Makaan sängyssä. Alan vaipua uneen. Nukahtaminen ei kuitenkaan tunnu hyvältä. Tunne ei ole sama kuin yleensä, kun rennosti siirtyy unen maille. Olen osittain hereillä, mutta en pysty liikkumaan enkä puhumaan. Tiedän että huoneessa on joku tai jokin. Kuulen syvää, raskasta hengitystä, ihan kuin siellä olisi eläin. Kuuluu vähän niin kuin matalaa murinaa. En näe otusta, mutta se tulee lähemmäksi. Se hiipii kohti minua. Nyt se painaa minua vuodetta vasten. Haluan huutaa mutta en pysty. Silloin näen kiihkeät punaiset silmät. Ja eläimen terävät kulmahampaat.

Wolf Laken upeassa lomakeskuksessa hypnoterapeutti Richard Hammond auttaa ihmisiä pääsemään eroon riippuvuudesta tupakkaan. Nyt hänen maineeseensa on kuitenkin tullut tahroja, kun neljä hänen asiakastaan on kertonut nähneensä terapiaistunnon jälkeen kammottavia painajaisia. Ja nämä neljä miestä ovat jokainen tahollaan päätynyt tekemään itsemurhan, viiltämään ranteensa auki. Eläkkeelle jäänyt NYPD:n murhatutkija Dave Gurney kiinnostuu epäilyttävistä kuolemantapauksista ja matkustaa vaimonsa kanssa Wolf Lakeen tapaamaan Richard Hammondia.

Kävellessään hän hengitti pitkään ja syvään kylmää ilmaa saadakseen myrkyllisen sotkun pois sisuksistaan. Se ei kuitenkaan onnistunut. Oli liian paljon pieniä yksityiskohtia, liian monta kummallista henkilöhahmoa, liikaa tunteiden sekamelskaa. Kolmekymmentäkaksi tuntia sitten hänen ainoa huolenaiheensa oli ollut omituisesti käyttäytyvä piikkisika. Nyt hänen mieltään painoivat mahdottomuuksien alle haudatut mysteerit.

Kuten alustuksessani kirjoitin, Dave Gurney -sarjan taso on ailahdellut. Osasta dekkareista olen pitänyt hyvinkin paljon. Osassa tarina on tuntunut käynnistyvän hitaanlaisesti, olen jumitellut dekkarin parissa monta viikkoa ja kiinnostunut juonesta kunnolla ihan vasta kirjan loppupuolella.

Onneksi tämä Painajaisuni edustaa ehdottomasti sitä parempaa John Verdonia. Dekkari koukuttaa heti ensimmäisten lukujen myötä. Juoni on sopivasti eriskummallinen ja kiero, henkilöhahmot omituisia ja juonenkäänteet yllättäviä. Dave Gurneyn vaimon menneisyyden valottaminen tuo mielenkiintoisen lisän tarinaan ja uutta syvyyttä päähenkilöihin. Mutta voiko painajaisunta todella käyttää murha-aseena?

Englanninkielinen alkuteos Wolf Lake, 2016.
Suomentanut Marja Luoma. Kustantaja Gummerus, 2016. 527 sivua.

P.S. Huomenna minut löytää Helsingin Kirjamessuilta!

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

img_20160928_192549.jpg

Sveitsiläisen Joël Dickerin (s. 1985) edellinen romaani, Totuus Harry Quebertin tapauksesta, on saanut osakseen paljon suistutusta. Kirjaa on myyty Euroopassa huikeat yli kolme miljoonaa kappaletta, ja se on saanut muun muassa Ranskan akatemian suuren palkinnon. Kirja on yhtä aikaa sekä koukuttava murhamysteeri että traaginen rakkauskertomus. Kirja jota ei malttaisi laskea käsistään. Kaksi vuotta sitten minäkin istuin illat nenä kiinni kirjassa selvittämässä totuutta Harry Quebertin tapauksesta, mutta en loppujen lopuksi ihan täysillä ihastunut kirjaan. Painoin kuitenkin Joël Dickerin nimen mieleeni tulevaisuutta varten, ja nyt Dickerilta on suomennettu uusi romaani, Baltimoren sukuhaaran tragedia.

Vietin Saul-sedän, Anita-tädin ja Hillelin kanssa lapsuuteni tärkeimmät hetket, ja pitkään jo pelkkä heidän nimiensä kuuleminen sai minut hurjaksi ylpeydestä ja onnesta. He olivat mielestäni parempia kuin yksikään muu tapaamani perhe tai ihminen: he olivat onnellisempia, kunniahimoisempia, he olivat saavuttaneet enemmän ja heitä kunnioitettiin enemmän. Pitkään se tuntuikin olevan totta.

Marcus Goldman on nykyään menestynyt kirjailija, mutta hänen nuoruudessaan asiat olivat toisin. Hän nimittäin kuului Goldmanin suvun köyhempään puoliskoon ja ihaili suuresti Baltimoren Goldmaneja. Asianajajana työskentelevää Saul-setäänsä, tämän lääkärivaimoa Anitaa ja heidän poikiaan. Yhdessä Marcus ja Baltimoren pojat Hillel sekä Woody muodostavat Goldmanin jengin. Mutta sitten Baltimoren sukuhaara kohtaa Tragedian. Mitä todella tapahtui?

Joël Dickerin toinen suomennettu romaani Baltimoren sukuhaaran tragedia on kertomus ystävyydestä ja kateudesta, rakkaudesta ja kostosta. Romaani on paksuhko, 556-sivuinen, mutta edes minulla ei mennyt montaa päivää tämän lukemiseen. Joël Dicker kirjoittaa niin sujuvasti, helppolukuisesti, vetävästi. (Ja tietysti kaikki kunnia myös suomentajalle Kira Poutaselle hienosta suomennoksesta!)

Heti kirjan alussa lukijalle tehdään selväksi, että jokin järkyttävä Tragedia on kohdannut Baltimoren Goldmaneja. Ensin kuitenkin seuraillaan aikaa ennen sekä jälkeen Tragedian ja lukijalle paljastetaan totuus Tragediasta vasta kirjan viimeisillä sivuilla. Kerronta hyppii ajasta toiseen, mutta Joël Dicker pitää monitasoisen trillerinsä langat näppärästi hyppysissään.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on yksi tämän vuoden koukuttavimmista romaaneista. Mikäli aivan välttämättä haluaisin jostain nillittää, voisin valittaa Hillelin ja Woodyn kouluvuosien kuvailusta, joka muistutti hetkittäin kehnohkoa nuortenromaania. Kirjassa olisi ehkä ollut myös pientä tiivistämisen varaa, kaikkia tapahtumia ei olisi tarvinnut puida ihan niin yksityiskohtaisesti. Täyttä kymppiä en siis Baltimoren sukuhaaran tragedialle anna, mutta ehdottomasti tämä on Dickerilta ysin arvoinen suoritus.

Ranskankielinen alkuteos Le Livre des Baltimore, 2015
Suomentanut Kira Poutanen. Kustantaja Tammi, 2016. 556 sivua.

Stephen King: Mersumies

2016-09-10-18.41.53.jpg.jpg

Stephen King on nimi, jonka jokainen vähääkään kirjoja lukenut tai televisiota katsonut tunnistaa. Tuotteliaan kirjailijan kynästä on syntynyt lukuisia megahittejä, kuten Carrie, Hohto, Se ja Kuvun alla. Kingin tuorein suomennos kantaa nimeää Mersumies, ja tällä kertaa tarjolla ei olekaan yliluonnollista kauhua vaan dekkari. Edgar-palkinnon napannut Mersumies on trilogian ensimmäinen osa, joten tätä herkkua on luvassa vielä kahden kirjan verran lisää.

Neljänkymmenen vuoden virkaura on takana, ja nyt entisen rikosetsivän Bill Hodgesin elämä on täynnä tylsääkin tylsempiä eläkepäiviä. Kunnes hän saa kirjeen Mersumurhaajalta. Yhdeltä niistä harvoista, jota Hodges ei ole saanut kiinni. Etevän rikosetsivä Hodgesin hienon uran suurin epäonnistuminen. Kirje ei kuitenkaan lannista Bill Hodgesia, vaan päinvastoin, eläköityneen poliisimiehen pitkäveteinen elämä vaihtuu innostuneeseen Mersumurhaajaan jahtaamiseen. Internetin salaisella keskustelupalstalla, Sinisen sateenvarjon alla, käynnistyy Hodgesin ja Mersumiehen välinen kissa ja hiiri -leikki.

Hodgesin kasvoille ilmestyy leveä virne, joka oikaisee rypyt ja saa hänet näyttämään miltei komealta. Heidän suhteensa on saanut virallisen vahvistuksen: Hodges on kalastaja, Mersumies kala. Mutta ovela kala, Hodges muistuttaa itseään, sellainen joka saattaa äkkiä kiskaista siiman poikki. Sellaista kalaa pitää väsyttää, kelata hitaasti veneeseen.

Ai että, Stephen King ei petä! Mersumiehen kyydissä roikkuessani en kaivannut kertaakaan Kingille tyypillistä yliluonnollista kauhua, vaan pidin lujasti penkistä kiinni ja nautin dekkarin tiukoista mutkista. Kingille ominaista huumoria ei ole unohdettu, ja minä jopa hörähtelin välillä ääneen kirjaa lukiessani. Kingin kynänjälki on terävää, vauhti ei hyydy missään vaiheessa, eikä dekkari seuraile liian ennalta arvattavia polkuja. Ilkka Rekiaro on tehnyt hienoa työtä suomennoksen kanssa.

Englanninkielinen alkuteos Mr. Mercedes, 2014.
Suomentanut Ilkka Rekiaro. Kustantaja Tammi, 2016. 463 sivua.