Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

”Siinä ongelma juuri onkin, näet sen mitä haluat nähdä, et sitä mitä sinulle näytetään. Juuri tämä sinulta meni ohi kaksikymmentä vuotta sitten.”
Ne olivat Stephanien viimeiset sanat. Hän käveli pois ja jätti minulle vain arvoituksen, käyntikortin sekä valokopion lehtiartikkelista.

Teatterifestivaalien avajaispäivänä vuonna 1994 Orphean rauhallisessa rantakaupungissa tapahtuu järkyttävä joukkomurha. Kaupunginjohtajan perhe sekä sattumalta talon lähellä lenkkeillyt nainen murhataan. Nuori innokas poliisi Jesse Rosenberg ja hänen työparinsa Derek Scott tekevät uutterasti töitä, ratkaisevat tapauksen ja löytävät syyllisen.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin vuonna 2014 toimittaja Stephanie Mailer marssii ylikomisario Jesse Rosenbergin läksiäisjuhlaan ja ilmoittaa Jessen möhlineen joukkomurhatapauksen tutkinnassa, erehtyneen syyllisestä. Sen jälkeen Jesse ei enää tapaa nuorta toimittajaneitokaista, Stephanie Mailer nimittäin katoaa samana päivänä jäljettömiin.

Ansiokkaan uran tehnyt nelikymppinen Jesse Rosenberg on jo jäämässä eläkkeelle poliisivoimista, mutta kahdenkymmenen vuoden takainen neloismurha sekä Stephanie Mailerin katoaminen eivät jätä häntä rauhaan. Onko poliisi todellakin erehtynyt syyllisestä, tuomittiinko murhista aikoinaan väärä mies? Entä mitä Stephanielle on tapahtunut? Jesse alkaa penkoa sekä vanhaa tapausta että toimittajan katoamista.

* * *

Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Baltimoren sukuhaaran tragedia. Stephanie Mailerin katoaminen. Paksuja kirjoja, pitkiä nimiä. Sveitsiläisen Joël Dickerin (s. 1985) romaanit tuntuvat vahvasti jakavan mielipiteitä, mutta minua kiehtoo hänen tapansa kertoa tarinoita. Miten hän osaa koukuttaa lukijansa, raotella salaisuuden verhoa taitavasti, räväyttää yllätyksiä yllätyksien perään.

Syyskuuni siis käynnistyi muhkealla, yli 700-sivuisella Stephanie Mailerin katoamisella. Juoni on monitahoinen ja polveileva, monessa aikatasossa kulkeva, ja henkilögalleria on mittava. Tuhdista sisällöstään huolimatta romaani onnistuu kuitenkin olemaan helppo- ja nopealukuinen. Tärkeimmät henkilöhahmot löytyvät listattuna kirjan alusta, mutta pysyin hyvin kärryillä jokaisen hahmon henkilöllisyydestä enkä joutunut kertaakaan turvautumaan listaan.

Joël Dickerin Stephanie Mailerin katoaminen ei saanut Hesarin kirjallisuuskriitikolta kovinkaan mairittelevia kommentteja, mutta minuun tämä kolahti. Toki osa juonenkäänteistä on kömpelöhköjä ja epäuskottavia, henkilöhahmoissa on pateettisuutta ja teennäisyyttä, mutta viihdyin Dickerin seurassa silti erinomaisesti. Nautin juonivetoisen romaanin ylenpalttisesta runsaudesta, lukemattomista käänteistä, koukuista ja yllätyksistä. Joël Dicker pitää kaikki langat hyppysissään ja juoksuttaa tarinaa vangitsevasti eteenpäin. Erittäin koukuttava dekkari!

Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Ranskankielinen alkuteos La Disparition de Stephanie Mailer, 2018.
Suomentanut Kira Poutanen. Kustantaja Tammi, 2019. 716 sivua.

Preston & Child: Kaksi hautaa

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

”Kun lähdet koston tielle, kaiva ensin kaksi hautaa.” – Kungfutse

Yhdysvaltalaisen kirjailijakaksikon Douglas Prestonin ja Lincoln Childin sepittämä Pendergast-sarja on tarjonnut kaltaiselleni dekkarifanille melkoista nannaa, ja olenkin lukenut kaikki suomennetut Pendergastit. Vauhdikasta rikostutkintaa höystettynä ripauksella yliluonnollisia vivahteita. Jännitystä, seikkailua ja mysteerejä. Pääosassa on kiehtova ja arvoituksellinen FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergast.

Kaksi hautaa on kymmenes suomennettu Pendergast-dekkari ja Helen-trilogian päätösosa. Houreunessa Pendergast sai selville, että kaksitoista vuotta sitten hänen rakkaan Helen-vaimonsa hengen vaatinut järkyttävä onnettomuus olikin huolellisesti suunniteltu murha, jonka taustalla oli monimutkainen salaliitto. Koston kehässä Pendergast jatkoi Helenin murhan tutkintaa. Kaksi hautaa on suoraa jatkoa trilogian edellisille osille, joten suosittelen ehdottomasti lukemaan nämä jännärit järjestyksessä.

Prestonin & Childin Kaksi hautaa käynnistyy melkoisella räiskeellä ja räminällä, ja lukijaakin alkaa jo hengästyttää vauhdikasta takaa-ajoa seuratessa. Hetkittäin meno äityy reippaasti epäuskottavan puolelle, mutta uskomattomat juonenkäänteet kuuluvat Pendergast-sarjan henkeen. Meksikon reissu ei kuitenkaan suju hyvin, ja syvästi masentunut Pendergast palaa kotiin nuolemaan haavojaan.

Mutta ei Pendergast kauaa ehdi synkistellä kotinsa suojissa. Komisario Vincent D’Agostalla on nimittäin käsissään vaativa tutkinta. New Yorkin hotelleissa on sattunut liuta omituisia murhia. D’Agosta toivoo mielenkiintoisen murhatutkinnan piristävän Pendergastia ja pyytää ystävänsä apua. Ja pian Pendergast on taas keskellä huikean vauhdikasta seikkailua.

Kaikki suomennetut Pendergast-dekkarit ovat olleet melkoisia paksukaisia, eikä myöskään Kaksi hautaa tee poikkeusta. Yli 600-sivuisessa kirjassa riittää jännää luettavaa useammaksi illaksi, mutta lukiessa ei todellakaan käy aika pitkäksi. Sivut vilahtavat ahmien hujauksessa, ja loppunäytöksen keskellä ei kirjaa malttaisi laskea ollenkaan käsistään. Lukijankin syke nousee lähelle kahtasataa.

En ole ihan varma, pidänkö eräästä tapahtumien saamasta käänteestä. Helen-trilogia saatiin nyt päätökseen, mutta melkeinpä voin jo arvata, miten Pendergast-sarja tästä tulee jatkumaan. Mutta onpahan Pendergastilla jatkossakin tiedossa jänniä seikkailuja!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos Two Graves, 2012.
Suomentanut Pekka Marjamäki.
Kustantaja Gummerus, 2019. 651 sivua.

Stephen King: Ulkopuolinen

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

”Ei ole mitään tunnustettavaa. Minä en surmannut Frankie Petersonia. En ikimaailmassa tekisi pahaa lapselle. Te olette pidättäneet väärän miehen.”

Rauhallisen pikkukaupungin asukkaita järkyttää raaka yksitoistavuotiaan pojan murha. Lukuisten silminnäkijälausuntojen ja todisteiden perusteella poliisit pääsevät nopeasti syyllisen jäljille ja marssivat baseballkentälle kesken pelin julkisesti pidättämään joukkueen valmentajan Terry Maitlandin. Kukapa olisi uskonut, että rakastava perheenisä, pidetty urheiluvalmentaja ja hyvämaineinen opettaja olisi voinut syyllistyä niin hirvittävään murhaan, mutta todisteet osoittavat selvästi Terryn olevan syyllinen.

Mutta pian komisario Ralph Andersonia alkaa epäilyttää, ovatko he sittenkin tehneet liian hätäisiä johtopäätöksiä ja pidättäneet väärän miehen. Todisteet viittaavat Terryyn, mutta toisaalta miehellä vaikuttaisi olevan raudanluja alibi, eikä kukaan voi olla kahdessa eri paikassa yhtä aikaa. Ja pian komisario Ralph Andersonin mieleen hiipii kauhistuttava ajatus jostain yliluonnollisesta pahasta…

”Minä luulen, että sen teki joku muu. Joku ulkopuolinen.”

Stephen Kingin romaanit ovat tyypillisesti olleet paksuja ja runsaita. Ja juuri sen takia niin nautittavia. Ulkopuolisen alkupuolella ehdin jo ajatella, että tämä on harvinaisen nopealukuista ja suoraviivaista Kingiä, mutta pian tarina lähtee leviämään ja henkilögalleria kasvaa. Lukija on välillä paljonkin päähenkilöitä edellä, aavistelee tapahtumia etukäteen, mutta se ei oikeastaan haittaa.

Ulkopuolinen käynnistyy puhtaana dekkarina. Syyllinen on jo selvillä, ja lukija pääsee lukemaan pätkiä kuulustelupöytäkirjoista sekä poliisiraporteista. Nopeasti niin lukijan kuin myös poliisien mielessä herää epäilys, onko kaikki jo liiankin helppoa ja onko Terry Maitland sittenkään syyllinen. Ja hiljalleen dekkarin puolelta aletaan lipua yliluonnollisen kauhun maailmaan. Onneksi komisario Ralph Anderson saa avukseen Mersumies-trilogiasta tutun Holly Gibneyn, jolle yliluonnolliset jutut ovat ennestään tuttuja.

Ulkopuolinen on hieno osoitus siitä, että kauhukuninkaan kynästä syntyy yhä edelleen hurjia tarinoita, eikä seitsemänkymppisellä Stephen Kingillä todellakaan ole veto vähissä. Kauhu ei ole tosin kauheinta laatua, mutta pidän rikos- ja kauhuromaanin yhdistelmästä. Kingimäinen loppuhuipennus viimeistelee kokonaisuuden.

Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Englanninkielinen alkuteos The Outsider, 2018.
Suomentanut Ilkka Rekiaro.
Kustantaja Tammi, 2019. 544 sivua.

Kate Quinn: Koodinimi Alice

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Lukuromaani on terminä vähän hankala, koska ensinnäkin sille ei taida olla olemassa mitään virallista määritelmää ja toiseksi sitä tunnutaan usein pidettävän vähättelevänä sanana. Eräiden mielestä lähes kaikki romaanit ovat lukuromaaneja, toiset eivät käytä kyseistä termiä koskaan. Minun oman määritelmäni mukaan lukuromaani on viihdyttävä ja mukaansatempaava, hyvin kirjoitettu ja helppolukuinen. Juoni on monitasoinen. Lukuromaani voi pitää sisällään romantiikkaa, mutta lukuromaani ei ole liian höttöinen ja siirappinen. Lukuromaanissa on sopivasti jännitettä ja jännitystä, mutta puistattavan raaka dekkari tai vauhdikas trilleri eivät voi olla lukuromaaneja. Usein lukuromaanissa liikutaan menneisyydessä mutta ei aina. Lukuromaani on kiehtova ja lumoava, koukuttava ja vangitseva.

Yhdysvaltalaisen Kate Quinnin ensimmäinen suomennettu romaani Koodinimi Alice herätti kiinnostukseni. Tämä historiallinen lukuromaani on kai ollut jonkinlainen menestys maailmalla, eikä Koodinimi Alice ole täällä Suomessakaan saanut ollenkaan hullumpia arvosteluja. Toisinaan on ihanaa uppoutua hyvän lukuromaanin syleilyyn, ja joululomani loppupuolella päätin heittäytyä Koodinimi Alicen vietäväksi. Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Ranska. Sinne Eve lähtisi työskentelemään vakoojana. Vakoojana, hän ajatteli tunnustellen ajatusta kuin lapsi tunnustelee irronneen hampaan jättämää koloa. Hänen vatsassaan lepattivat perhoset, osittain hermostuksesta, osittain innostuksesta. Minusta tulee vakooja Ranskassa.

Vuonna 1915 kaksikymmentäkaksivuotias Evelyn Gardner työskentelee lakiasiaintoimistossa Lontoossa, turvassa ensimmäisen maailmansodan taisteluilta. Eve haluaisi olla taistelemassa rintamalla saksalaisia vastaan, mutta naista ei huolita sotilaaksi ja änkyttämisen takia häneltä on evätty pääsy tukijoukkoihin. Kun kielitaitoiselle Evelle sitten yllättäen tarjotaan mahdollisuutta liittyä palvelukseen vakoojana, hän on haltioissaan. Eve lähtee Ranskaan, jossa häntä kouluttaa taitava vakoojien kuningatar Alice Dubois, lempinimeltään Lili. Naisvakoojien verkosto tekee tärkeää työtä. Kunnes petos hajottaa Alicen verkoston.

Vuonna 1947 yhdeksäntoistavuotias matematiikan opiskelija Charlotte St. Clair matkustaa äitinsä kanssa Yhdysvalloista Eurooppaan. Naimaton Charlie on raskaana. Hänelle on varattu aika klinikalta, jossa pikku ongelma hoidettaisiin pois päiväjärjestyksestä. Kesken matkan Charlie kuitenkin livistää englantilaisesta hotellista ja lähtee selvittämään rakkaan serkkunsa kohtaloa. Rose oli neljä vuotta aiemmin toisen maailmansodan aikana kadonnut jäljettömiin, mutta Charlie toivoo hänen olevan yhä elossa.

Charlien ja Even tiet kohtaavat lontoolaisessa asunnossa. Viisikymppinen Eve on alkoholisoitunut ja katkera erakko, joka ei katso hyvällä Charlien tuppautumista kotiinsa. Eräs Charlien lausuma nimi saa Even kuitenkin suhtautumaan nuoreen naiseen suopeammin. Charlie ja Eve sekä Even autonkuljettaja lähtevät yhdessä etsimään totuutta.

Se ei ollut ollut painajaista. Olin nukkunut, olin herännyt, ja se oli totta. Painajaisia ei ollut ollut, vain todellista kauhua. Silmiäni kirveli, mutta kyyneleitä ei enää ollut jäljellä.

Kirjoitin bloggaukseni alussa olevan kappaleen lukuromaanin määritelmästä ennen kuin aloin lukea tätä Kate Quinnin Koodinimeä Alicea. Ilokseni huomasin, että samat sanat sopivat täysin tähänkin romaaniin. Viihdyttävää, helppolukuista, kiehtovaa, vangitsevaa. Vahvoja, rohkeita, älykkäitä naisia etsimässä totuutta. Sotaa ja vakoojia. Draamaa ja jännitystä. Ripaus romantiikkaa ja seksiä.

Lähes kuusisataa sivua on paljon, mutta Kate Quinn on kirjoittanut runsaasti täytettä kirjansa kansien väliin. Tosin vuoteen 1947 sijoittuva tarina kaipaisi paikoitellen pientä terävöittämistä, ja vuoden 1915 pätkät ovat ehdottomasti romaanin parasta antia. Koodinimi Alice ei kuitenkaan merkittävästi laahaa joutokäynnillä mutta ei myöskään aiheuta lukijalleen ähkyä. Mukaansatempaavuudesta kertonee jotain se, että minä, joka en ole viikkokausiin päässyt nauttimaan kunnon lukuflow’sta, ahmin tätä isoina annoksina kerrallaan enkä olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni.

Koodinimi Alice ei pidä sisällään pelkkää keksittyä tarinointia, vaan kirja perustuu osaksi ihan todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Kirjan lopussa Kate Quinn kertoo kirjansa taustoista. Yllättävän iso osa kirjan tapahtumista on oikeasti tapahtunut, vaikkakin Quinn on toki ottanut kirjallisia vapauksia ja sovittanut kohtaukset tarinaansa sopiviksi. Vakoojien kuningatar Alice Dubois, oikealta nimeltään Louise de Bettignies, on tehnyt tärkeää työtä ensimmäisessä maailmansodassa, ja muutama muukin henkilöhahmo perustuu todelliseen henkilöön.

Ja pieni varoituksen sana. Vaikka Koodinimi Alice ei vie lukijaa suoraan sodan keskelle tykkitulitukseen ja juoksuhautoihin, ei vakoojien elämä suinkaan helppoa ollut. Kylmyys ja nälkä olivat vakoojien pienin murhe. Kate Quinn ei kaunistele ja silottele, ja kirja pitää sisällään muutamia hätkähdyttävän rankkoja kohtauksia. Kunpa maailmassa ei käytäisi enää koskaan yhtäkään sotaa.

Englanninkielinen alkuteos The Alice Network, 2017.
Suomentanut Päivi Paju.
Kustantaja HarperCollins, 2018. 574 sivua.

Daniel Cole: Marionetti

Entä jos Jumala on olemassa?
Entä jos on taivas?
Entä jos on helvetti?
Ja entä jos… ihan vain jos… entä jos me kaikki olemme jo siellä?

Emily Baxter on Räsynukke-murhien jälkeen saanut ylennyksen rikosylikomisarioksi. Yhtenä joulukuisena iltana Lontoossa hänen toimistoonsa marssivat erikoisagentit Elliot Curtis FBI:stä ja Damien Rouche CIA:sta. Kaksikko pyytää maineikkaalta Emily Baxterilta virka-apua. New Yorkissa on löydetty ruumis, rinnassaan sana ”syötti”, ja kaiken lisäksi uhri on Baxterin entisen työparin nimikaima. Emily Baxter ei erityisemmin kiinnostu amerikkalaisten jutusta ja kuittaa sen taas yhdeksi kopiomurhaksi. Mutta kun lontoolaisessa vankilassa iskee murhaaja, jonka rinnasta itsemurhan jälkeen löydetään sana ”nukke”, Baxter joutuu yrittämään yhteistyötä agenttien kanssa. Samankaltaisia murhatapauksia tulee lisää New Yorkissa ja Lontoossa, uhrilla aina rinnassaan sana ”syötti” ja itsemurhan tehneellä murhaajalla ”nukke”. Mutta keneen Baxter voi luottaa? Kuka on kammottavien marionettimurhien takana oleva nukkemestari?

Viime vuonna meillä oli Räsynukke. Ja nyt pirullista jännitystä tarjoaa Marionetti, jossa viitataan useaan kertaan Räsynukke-kirjan tapahtumiin. Suosittelen siis lukemaan dekkarit ilmestymisjärjestyksessä. Minä jouduin kesken Marionetin lukemisen hakemaan kirjahyllystäni Räsynuken ja palauttelemaan menneitä tapahtumia mieleeni, olin nimittäin onnistunut unohtamaan Räsynuken lopun käänteet.

Daniel Colen Marionetti jatkaa edeltäjänsä Räsynuken viitoittamia polkuja. Tarjolla on siis tälläkin kertaa hermoja raastavaa sarjamurhaajajahtia, hurjia tilanteita ja hykerryttävää sysimustaa huumoria. Myös toivotonta lohduttomuutta ja synkkää surua. Murhat ovat kammottavan hirveitä, mutta onneksi Daniel Cole säästelee lukijoitaan eikä takerru liiaksi iljettäviin yksityiskohtiin.

Mutta aivan yhtä koukuttava Marionetti ei ole kuin Räsynukke. En tiedä, oliko vika lukijan vireystasossa, mutta koin Marionetin jossain määrin sekavaksi. Henkilöhahmoja on aivan liikaa, uusia nimiä heitellään oikealta ja vasemmalta, enkä pysynyt joka hetki kärryillä siitä, kuka kukin on. Paikoissakin menin välillä sekaisin, kun New Yorkista reissataan Lontooseen ja takaisin.

Marionetin loppu saa odottamaan ja toivomaan dekkarisarjalle jatkoa. Ja jatkoa onkin tulossa, sillä Daniel Cole on kaavaillut kirjasarjasta kolmiosaista. Siispä seuraava kirja olisi trilogian päättävä romaani. Kun ensimmäinen osa oli nimeltään Räsynukke ja toinen Marionetti, niin minkäköhän nukkehahmon kolmas osa saa nimekseen?!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos Hangman, 2018.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja Gummerus, 2018. 431 sivua.

Jan-Erik Fjell: Kostaja

Norjalaisen Jan-Erik Fjellin luoma Anton Brekke -sarja ei ole minulle ihan sitä tyypillisintä luettavaa. En nimittäin yleensä välitä rikosromaaneista, joissa järjestäytynyt rikollisuus näyttelee suurta roolia. On amerikkalaisia mafiatouhuja ja liettualaisia huumekuriireja. Olisin ohittanut koko dekkarisarjan, jos kustantamosta ei olisi lähetetty minulle yllärinä arvostelukappaleita. Ja onneksi lähetettiin, sillä Fjellin dekkarit ovat osoittautuneet mainioiksi. Sarjan ensimmäinen osa Ilmiantaja nappasi norjalaisen Bokhandler-palkinnon vuonna 2010. Vaaran varjo jatkoi dekkarisarjaa, ja nyt suomeksi on saatu kolmas osa nimeltä Kostaja. Kiitokset arvostelukappaleesta taas HarperCollinsille!

Kriposin rikosylikomisario Anton Brekke on jäänyt kiinni laittomiin pokeriturnauksiin osallistumisesta, ja hänet on rangaistukseksi siirretty komisarioksi Fredrikstadin järjestyspoliisiin. Puoli vuotta myöhemmin ensin murhataan nainen, sitten mies. Ja kun paljastuu, että Saksassakin on samanlainen murhatapaus, Kriposissa ymmärretään kyseessä olevan sarjamurhaaja. Vihjeitä ei kuitenkaan ole, ja lopulta päätetään pyytää apua Anton Brekkeltä sekä FBI:ltä. Brekke onnistuukin löytämään parinkymmenen vuoden takaa murhattuja yhdistävän siteen. Kaikki kolme nyt murhattua henkilöä on nimittäin ollut samaan aikaan San Franciscossa vuonna 1994. Mutta miten Alcatraziin elinkautiseen vuonna 1961 tuomitun norjalaispojan tarina liittyy nykypäivän murhiin? Ja ovatko kaikki vuoden 1994 matkalle osallistuneet vaarassa? Löytyykö murhaaja heidän joukostaan?

Minuun on iskenyt syysflunssa, joka on aiheuttanut vähän nuhaa, vähän yskää, vähän hengenahdistusta ja enemmän väsymystä. Jan-Erik Fjellin Kostaja on mitä parhainta seuraa väsähtäneelle flunssailijalle, koska kirjan luvut ovat lyhyitä ja juoni jännittävä. Tarinaa kuljetetaan nykyajan lisäksi myös 1960-luvulla sekä vuodessa 1994, mutta Fjell pitää kaikki langat näppärästi hyppysissään, eikä väsynytkään lukija tipahtanut kärryiltä. Lukukokemus ei tuntunut kärsivän, vaikka luin kirjaa lyhyissä pätkissä enkä ollut kovin skarppina.

Jos aiemmin olen Jan-Erik Fjellin suhteen ollut vähän epäröivällä kannalla, tämän kolmannen rikosromaanin myötä voin hyvillä mielin hehkuttaa, että tässäpä meillä on tutustumisen arvoinen norjalaiskirjailija. Fjell osaa koukuttaa ja yllättää lukijansa. Jännitettä ja jännitystä on sopivasti, eikä tällä kertaa tyrkytetä niitä kaikkein puistattavampia karmeuksia samassa mittakaavassa kuin Fjellin edellisessä dekkarissa. Kostajan loppu saa malttamattomana odottelemaan seuraavan kirjan suomentamista.

Norjankielinen alkuteos Hevneren, 2013.
Suomentanut Hanna Arvonen.
Kustantaja HarperCollins, 2018. 398 sivua.

Karen Cleveland: Koko totuus

Läheltä otettu kasvokuva. Niin tuttu, niin tavallinen – ja samalla kuitenkaan ei, koska se on paikassa, jonne se ei kuulu. Räpytän silmiäni, kerran, kaksi, ja mieleni pinnistelee yhdistääkseen näkemäni siihen, mitä se tarkoittaa. Vannon, että aika pysähtyy. Jäiset sormet kiertyvät sydämeni ympärille ja puristavat, ja kuulen vain veren kohinan korvissani.

Sain loppukesällä yllärinä ennakkokappaleen Karen Clevelandin trilleristä Koko totuus. Vakoojajännäri ei aluksi oikein houkutellut minua, ja kirja unohtuikin moneksi viikoksi yöpöydälleni lojumaan. Mutta mitä useampia kehuvia kommentteja Clevelandin kirjasta luin, sitä enemmän lukeminen alkoi houkutella. Kunnes eräänä lokakuisena iltana päädyin tarttumaan kirjaan. Ja se oli menoa se.

Karen Clevelandin Koko totuudessa on samantapainen teema kuin viimeksi lukemassani Karin Slaughterin Menneisyyden jäljissä. Sitä on kuvitellut tuntevansa läheisensä läpikotaisin, mutta yllättäen valkenee, että rakkaassa ihmisessä onkin aivan vieras ja salattu puoli. Slaughterin Menneisyyden jäljissä tytär joutuu kohtaamaan äitinsä salatun menneisyyden, Clevelandin Koko totuudessa neljän lapsen äiti saa selville aviomiehensä hurjan salaisuuden. Huh.

Kirjan päähenkilö on Vivian työskentelee CIA:n vastavakoiluanalyytikkona. Hänen tehtävänään on paljastaa venäläisagenttien verkoston johtajia Yhdysvalloissa. Nukkuvat agentit ovat soluttautuneet niin hyvin amerikkalaiseen yhteiskuntaan, että heidän paljastamisensa on vaikeaa, miltei mahdotonta. Vivianin uurastus ei olekaan tuottanut tulosta, kunnes viimein Viv pääsee murtautumaan erään venäläisen yksityiselle tietokoneelle. Viv arvelee hänen mahdollisesti olevan yhdyshenkilö, jolla on vastuullaan viisi nukkuvaa agenttia. Venäläisen tietokoneelta löytyykin viisi kasvokuvaa, viisi mahdollista nukkuvaa agenttia. Ja yhdessä valokuvista on Vivianin oma aviomies.

Koko totuuden kanteen on painettu lukuisten tunnettujen kirjailijoiden ylistyssanoja. Trilleriä mainostetaan niin koukuttavaksi, että ensimmäisen luvun luettuaan kirjaa ei malta laskea käsistään, vaan tätä ahmii luvun toisensa perään viimeiselle sivulle asti. Minä en jättänyt ruokailuja väliin, en menettänyt yöuniani. Ehdin rakennella lapsen kanssa legoilla, käydä ruokakaupassa, juoksennella suunnistamassa. Mutta kieltämättä Karen Cleveland osaa koukuttaa lukijansa, ja minullakin tuli vilkuiltua kirjaa vähän väliä. Tekstiin on ripoteltu kavalia koukkuja, jotka saavat lukijan helposti hotkimaan luvun toisensa perään.

Kirjan aihealue CIA:n vastavakoiluineen ja venäläisine agentteineen on minulle täysin tuntematonta maailmaa. Terrorismin tutkijana CIA:ssa ja FBI:ssa työskennellyt esikoiskirjailija Karen Cleveland ei kuitenkaan juutu hankalaan nippelitietoon, vaan hän selittää asiat lukijalle ymmärrettävästi ja kiinnostavasti. Ja enemmän kuin vakoojajännäri tämä on kertomus vaimosta ja äidistä, joka on valmis tekemään kaikkensa rakkaittensa eteen.

Kirjailija Karen Clevelandia on vielä pakko erikseen kehua siitä, että hän on malttanut pitää Koko totuuden paketin tiiviinä eikä ole päästänyt jännäriään liiaksi rönsyilemään. Harvassa romaanissa riittää aineksia yli viisisataasivuiseen tarinaan, ja silti nykyään niin moni kirjailija tuuttaa ulos paksuja romaaneja. Koko totuudessa on sivuja sopivat kolmisensataa, enkä kirjaa lukiessani kertaakaan joutunut harmittelemaan liiallista jaarittelua, toistoa ja tyhjäkäyntiä. Jännitys pysyy yllä alusta loppuun. Kirjan lopun tapahtumat tosin jakanevat mielipiteitä, joku tykkää loppuratkaisusta ja joku toinen ei.

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos Need to Know, 2018.
Suomentanut Maija Kauhanen.
Kustantaja Gummerus, 2018. 320 sivua.

Karin Slaughter: Menneisyyden jäljet

Karin Slaughterin uusimman psykologisen trillerin keskiössä on kaksi naista, Andrea ja hänen äitinsä Laura. Kolmekymmentäyksivuotiaalla Andylla on kymmeniä tuhansia opintolainaa kesken jääneistä opinnoista, surkea työpaikka poliisin hätäkeskuksen yövuorossa ja pieni asunto äitinsä autotallin yläpuolella. Viisikymmentäviisivuotias Laura on rintasyövän selättänyt puheterapeutti, ihastuttava ja loputtoman ystävällinen.

Andyn syntymäpäivänä Laura vie tyttärensä lounaalle Belle Islen ostoskeskuksen ravintolaan. Kesken kaiken asemies hyökkää ravintolaan. Andy pääsee todistamaan, miten hänen lempeästä äidistään sukeutuu yhtäkkiä uskomattoman kylmähermoinen ihminen, joka on tosipaikan tullen jopa valmis tappaamaan. Ja pian Andy joutuu kohtaamaan kylmän totuuden – hänen äidillään on salattu puoli, jota Andy ei tunne lainkaan.

Andy seisoi suihkussa, kunnes lämmin vesi loppui. Maaniset ajatukset sinkoilivat hänen päässään kuin parvi hyttysiä. Jokainen silmän räpäytys palautti hänen mieleensä satunnaisia yksityiskohtia ravintolasta, videolta, poliisihaastattelusta, autosta.
Missään ei ollut järkeä. Hänen äitinsä oli viisikymmentäviisivuotias puheterapeutti. Taivaan tähden, äiti pelasi bridgeä. Äiti ei tappanut ihmisiä, polttanut tupakkaa ja raivonnut kytistä.

Amerikkalainen trillerikuningatar Karin Slaughter on mielestäni parhaimmillaan kirjoittaessaan piinaavan jännittäviä perhedraamoja. Menneisyyden salattuja salaisuuksia jotka alkavat yllättäen pulpahdella pintaan ja järisyttävät kaikkia perheenjäseniä. Vahvoja tunteita rakkaudesta vihaan ja luottamuksesta epäuskoon. Vavahduttavaa ja koskettavaa. Viekasta ja koukuttavaa.

Kaunokaisten tasoista hyytävää menoa ei tällä kertaa ole luvassa. Onneksi. Menneisyyden jäljissä ei juurikaan mässäillä julmilla yksityiskohdilla ja sadistisilla kohtauksilla. Mutta ei Menneisyyden jäljet silti kalpene Kaunokaisten rinnalla, vaan Karin Slaughter on loihtinut jälleen kerran loistavan trillerin. Ei aivan Hyvän tyttären veroista tykitystä mutta vangitsevaa kerrontaa kuitenkin.  Psykologista jännitystä punotaan tehokkaasti hienojen henkilöhahmojen kautta, eikä kirjaa todellakaan malttaisi laskea käsistään.

Mutta vähän minun täytyy jälleen kerran moittia kirjan paksuutta. Harvassa romaanissa riittää aineksia yli viisisataasivuiseen tarinaan, eikä Slaughterin Menneisyyden jäljet tee poikkeusta. Pienellä tiivistämiseltä ja terävöittämisellä tämä olisi ehdottomasti ollut entistäkin timanttisempi trilleri.

Rakkaus on sitä, että vie roskat ulos ja säästää lomia varten. Että varmistaa, että koulupaperit on allekirjoitettu. Että muistaa ostaa maitoa kotimatkalla.

Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Englanninkielinen alkuteos Pieces of Her, 2018.
Suomentanut Virpi Kuusela.
Kustantaja HarperCollins, 2018. 527 sivua.

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

Yhdysvaltainen Leonard Goldberg kiidättää lukijan runsaan sadan vuoden takaiseen kylmään ja sumuiseen Lontooseen. Yksityisetsivä Sherlock Holmes on kuollut muutamaa vuotta aiemmin, mehiläisten hoitaminen koitui hänen kohtalokseen. Holmesin läheisen ystävän tohtori John H. Watsonin vointi on alkanut ikääntymisen myötä rapistua, mutta älyhoksottimet toimivat yhä ihailtavan terävästi.

Tohtori John H. Watsonin luo saapuu mustapukuinen nainen, joka suree veljensä Charles Harrelstonin traagista poismenoa. Pahoissa veloissa olleen Charlesin kuolema on poliisin taholta tuomittu itsemurhaksi, eikä asiaa tutkita sen enempää. Harrelstonin sisko on asiasta eri mieltä, hän syyttää poliisia perheensä maineen tahraamisesta ja pyytää Watsonin apua.

Tohtori John H. Watson ryhtyy tutkimuksiin yhdessä poikansa John Watson nuoremman kanssa. He lähtevät tapaamaan silminnäkijöitä, Joanna Blalockia ja tämän kymmenvuotiasta poikaa. Myöskään Joanna ei usko Charlesin kuoleman olleen itsemurha tai onnettomuus, ja älykäs nainen liittyy Watsonien seuraan tutkimaan tapausta. Eikä Joanna ole kuka tahansa nainen vaan Sherlock Holmesin salattu tytär.

Huikeaa, ajattelin. Kerrassaan huikeaa. Tässä nyt oli korkeasti koulutettu leikkaussalihoitaja, joka harrasti fysiikkaa ja jolla tuntui olevan taito kaivaa esiin murhatapausten johtolankoja. Mietin pakostakin, miten tietäväinen oikein olikaan tämä tavattoman viehättävä nainen, jota en voinut olla vilkuilematta syrjäsilmällä.

Kauniskantinen Sherlock Holmesin tytär on miellyttävän vanhanaikainen ja kiehtova murhamysteeri, jossa ei mässäillä raakuuksilla. Syyllisen henkilöllisyys selviää kaikille heti alussa, joten loput kirjasta yritetään saadaan syyllinen kiikkiin ja selvitellä murhan motiivia. Rikostutkinta suoritetaan leppoisasti mutta ei suinkaan tylsästi. Terävää älyä ja ällistyttävää päättelykykyä. Kirjan luonteeseen ja tunnelmaan sopivat älykkään naisen hämmästyttävän tarkkanäköiset oivallukset. Asiat ratkeavat perinpohjaisen pähkäilyn ja huolellisen havainnoinnin myötä, jopa pirullisen hankala salakirjoitus tulee selvitettyä.

Mutta harmillisesti lukija on välillä askeleen edellä fiksuja salapoliiseja. Hetkittäin jopa Sherlock Holmesin tytär Joanna Blalock tuntuu hoksaavan typerryttävän hitaasti ilmiselviä seikkoja, vaikka hänen ammattitaitoaan sairaanhoitajana ja poikkeuksellista älykkyyttään korostetaan jatkuvasti. Minä en työskentele sairaanhoitoalalla enkä ole erityisen välkky, mutta silti tajusin pari ilmeistä juttua ennen Joannaa.

Leonard Goldbergin kirjoittama Sherlock Holmesin tytär on viihdyttävä ja viehättävän vanhahtava cozy mystery, jossa olisi aineksia pidemmäksikin dekkarisarjaksi. Ja onpa kahdeksankymppinen Goldberg jo kirjoittanut sarjalle jatkoa ainakin yhden kirjan verran. Toivottavasti saamme suljetun huoneen mysteerin myös suomeksi!

Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Englanninkielinen alkuteos The Daughter of Sherlock Holmes, 2017.
Suomentanut Marja Helanen.
Kustantaja Bazar, 2018. 331 sivua.
Kannen suunnitellut Susanna Appel.

Stephen King & Owen King: Ruususen uni

Nukkuvan naisen pään päälle ilmestyi vaaleaa rihmaa, kuin hämähäkinverkkoa, joka nousi hänen poskiltaan, levittäytyi ja laskeutui hänen iholleen hunnuksi. Asettuneista rihmoista kehräytyi uusia säikeitä, ja ne peittivät hänen kasvonsa nopeasti muodostaen maskin, joka ulottuisi pian hänen päänsä ympäri. Yöperhoset kiertelivät hämärässä majassa.

Kauhun kuningas Stephen King (s. 1947) ja hänen nuorempi poikansa Owen King (s. 1977) ovat yhteistuumin kirjoittaneet romaanin, joka levittää lukijoiden eteen kauhukuvan maailmasta ilman naisia. Epidemia, jota kutsutaan aluksi nimellä aurorainfluenssa, leviää nimittäin vain tyttöjen ja naisten keskuudessa. Pandemia vyöryy myös Appalakeille pieneen Doolingin kaupunkiin. Nukahdettuaan naiset koteloituvat kuin yöperhoset eivätkä herää enää. Eikä heitä kannata yrittää herättää. Yhtäkkiä miehet joutuvat pärjäämään keskenään. Mutta kuka kumma on Eve ja miksi unitauti ei tartu häneen?

Ruususen uni ei edusta kevyttä välipalalukemista, vaan paksuutta kirjalla on huikeat 750 sivua. Sain kirjan käsiini juuri ennen lomamatkalle lähtöä enkä reissussa malttanut istua nenä kiinni kirjassa, koska siellä oli niin paljon muuta nähtävää ja koettavaa. Matkalta kotiuduttuani kesälomani päättyi, koitti paluun arkeen, ja taas kirja joutui jäämään paitsioon. Lopulta kirjan lukemiseen meni aikaa reippaasti yli kaksi viikkoa!

Stephen ja Owen Kingin luoma henkilögalleria on erittäin laaja, hahmoja on kymmenittäin, mutta onneksi keskushenkilöiden joukko on pienempi. Suuri väkimäärä ja tapahtumien runsaus vaativat kuitenkin paneutumista, eivätkä Kingit päästä lukijoitaan helpolla. Tiivistunnelmaiset kohtaukset nostavat sykettä, väkivalta on ronskia, ja yliluonnollisia aineksia on ripoteltu sopivasti sinne sun tänne matkan varrelle. Henkilöhahmot ovat mukavan särmikkäitä, epätäydellisiä, persoonallisia. Loppua kohden vauhti kiihtyy, syke nousee entisestään, eikä kirjaa malta laskea käsistään. Vau!

Paksuudestaan ja runsaudestaan huolimatta, tai todennäköisesti juuri sen takia, Stephen ja Owen Kingin Ruususen uni on palkitseva lukukokemus. Romaani maalailee lukijoiden silmien eteen mielenkiintoisen kuvitelman, kauhistuttavan dystopian. Kingit saavat lukijan pohtimaan, millainen olisi maailma ilman naisia. Ovatko naiset toimineet yhteiskunnan jäähdyttäjinä? Ja kun nämä jäähdyttäjät ovat poissa, koteloituneina ja unten mailla, olisiko seurauksena mellakoita ja jengisotia, räjähtelevätkö pommit ja ydinaseet? Olisivatko miehet onnettomia ilman äitejään, vaimojaan, tyttäriään? Miten kauan ihmiskunta ylipäätään selviäisi ilman naisia?

Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Englanninkielinen alkuteos Sleeping Beauties, 2017.
Suomentanut Ilkka Rekiaro.
Kustantaja Tammi, 2018. 752 sivua.