Samuel Bjørk: Yölintu

IMG_20170503_222159_429_20170503222710560

Vuosi sitten suomeksi julkaistiin norjalaisen Samuel Bjørkin esikoisdekkari Minä matkustan yksin. Hyytävä jännitys, terävä henkilökuvaus ja taitavasti punottu juoni koukuttivat minut. Nyt tänä keväänä suomeksi on saatu dekkarisarjan toinen osa, joka kantaa nimeä Yölintu. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

”Metsästä löytyi alaston nuori tyttö. Murhattuna. Joku oli kuristanut hänet ja asetellut makaamaan höyhenien päälle kynttilöistä muodostettuun viisikulmioon. Ihmisen. Nuoren ihmisen, jolla oli elämä edessään. Se painaa minua niin helvetisti etten pysty nukkumaan, käsitätkö? Sitä minun elämäni on. Minun työni. Pitää huolta, että se kieroutunut murhaaja joka kuvittelee että voi ottaa kauniin nuoren tytön ja tehdä hänelle mitä haluaa ja selvitä siitä ilman rangaistusta, joutuu vastaamaan teoistaan, sellaista minulla on joka päivä, siitä asti kun aamulla herään siihen asti kun menen illalla nukkumaan.”

Samuel Bjørk on rakennellut taas näppärät juonikiemurat, jotka valvottavat lukijaa helposti pikkutunneille saakka. Holger Munch ja Mia Krüger ovat dekkarin päähenkilöt, mutta Bjørk on luonut ison joukon muitakin henkilöhahmoja, tarinaa kuljetetaan eteenpäin monen eri henkilön kautta, eri näkökulmia tarkastellen.

Mutta voi näitä ongelmaisia poliiseja! Vaikean rikostutkinnan ohessa Holger Munch haikailee yhä entisen vaimonsa perään ja polttaa hurjat määrät tupakkaa. Mia Krüger suree vuosia aiemmin kuollutta siskoaan, on ahdistunut ja masentunut, nappailee pillereitä ja viinaa sekaisin.  Alkoholiongelmia on monilla. Yksi poliiseista hassaa omat ja puolisonsa säästöt uhkapeleihin. Huoh! Vaikka pidän poliisien yksityiselämän kuvailemisesta ja inhimillisistä henkilöhahmoista, Samuel Bjørkin poliiseilla on mielestäni liiankin paljon päihdeongelmia ja addiktioita. Miten ihmeessä tuollainen poppoo saa ikinä yhtään rikosta selvitetyksi!

Minä matkustan yksin oli mielestäni himpun verran parempi kuin tämä Yölintu. Mutta ei tämäkään huono ole, ei suinkaan. Bjørk on kyhännyt jälleen kerran sopivasti kieroutuneen ja kimurantin dekkarikeitoksen, joka koukuttaa heti ensimmäisistä sivuista alkaen aina kauhistuttavaan loppuun saakka. Toivottavasti dekkarisarja saa pian jatkoa!

Norjankielinen alkuteos Uglen, 2015.
Suomentanut Päivi Kivelä.
Kustantaja Otava, 2017. 398 sivua.

Jørn Lier Horst: Ajokoirat

img_20161127_163603.jpg

Norjalainen Jørn Lier Horst (s. 1970) on ammatiltaan poliisi, mutta nykyään hän keskittyy täyspäiväisesti kirjoittamiseen. Horst on kahminut William Wisting -dekkareillaan lukuisia palkintoja, muun muassa Norjan kirjakauppaliiton palkinnon vuonna 2011 ja Lasiavain-palkinnon 2013. Horst on kirjoittanut jo kymmenen Wisting-dekkaria, joista tähän mennessä on suomennettu kaksi. Viime vuonna suomeksi julkaistiin sarjan seitsemäs osa Suljettu talveksi, ja nyt tänä syksynä suomalaiset lukijat ovat päässeet nauttimaan Ajokoirista. Suuret kiitokset arvostelukappaleesta Sitruuna Kustannukselle!

Pidätetty virantoimituksesta. Sanat herättivät sisäistä levottomuutta, jollaista Wisting ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tyhjät, hahmottomat ajatukset sinkoilivat päässä löytämättä kiinnekohtaa, ja hän jäi istumaan ja tuijottamaan tyhjyyteen päätösasiakirja kädessään. Aivan kuin aivot olisivat ostaneet itselleen lisäaikaa keksiäkseen miten hänen piti reagoida.
Hänet valtasi omituinen epävarmuus, jonkinlainen lannistumisen varjo. Hänestä tuntui kuin hän tukehtuisi. Häntä huimasi, hänelle tuli huono olo eikä hän kyennyt sisäistämään tapahtunutta.

Nuori rikostutkija Willian Wisting johti Cecilia Linden murhan tutkintaa ja sai syyllisen kiikkiin todisteiden perusteella. Nyt, seitsemäntoista vuotta myöhemmin, tuomitun asianajaja on hakenut tuomionpurkua ja väittää poliisin lavastaneen todisteet. Media alkaa jahdata Wistingiä ja hänet pidätetään virasta.

Willian Wistingin rikostoimittajana työskentelevä tytär Line saa uutisvihjeen murhasta Fredrikstadissa. Viisikymppisen miehen kimppuun oli käyty, kun hän oli ollut iltakävelyllä koiransa kanssa. Line toivoo, että tapauksessa olisi aineksia jymyjuttuun ja lehdistö keskittyisi mässäilemään tuoreella murhalla hänen isänsä mustamaalaamisen sijaan.

Hän nojautui tuolissa taaksepäin. Tuntui kuin hänen silmiensä edessä olisi ollut taideteos, joka ei ollut vielä valmis. Maisema, jossa oli jo kehykset. Pääpiirteet olivat paikoillaan, aihe oli hahmoteltu isolla siveltimellä, mutta yksityiskohdat puuttuivat. Vielä toistaiseksi hahmotelma oli niin epäselvä, ettei hän osannut kuvitella, miltä se näyttäisi lopullisessa muodossaan.

Jørn Lier Horstin Suljettu talveksi oli kelpo dekkari, mutta tämä Lasiavain-palkittu Ajokoirat on vieläkin parempi. Varsinainen lukusukkula! Luvut ovat lyhyitä ja erittäin hyvin rytmitettyjä. Viralta pidätettyä rikostutkijaa Willian Wistingia ja hänen toimittajatytärtään Linea seuraillaan vuorotellen. Koko ajan sattuu ja tapahtuu, eivätkä tapaukset jää junnaamaan paikoilleen. Pienoinen ennalta-arvattavuus ja kliseisyys eivät haittaa, kun dekkari on näin hyvin rakennettu ja sujuvaa luettavaa.

William Wisting on miellyttävä poliisi, jolla on hyvät välit aikuiseen tyttäreensä. Dekkarimaailmassa on liian paljon eronneita, alkoholisoituneita ja onnettomia poliiseja. On virkistävää lukea näin mukavasta poliisista, jolla on yksityiselämässään asiat edes suurin piirtein kunnossa. William Wisting ei jää liiaksi märehtimään rakkauselämänsä ryppyjä eikä sorru tiukassakaan paikassa ryyppäämiseen.

Toivottavasti Sitruuna Kustannus jatkaa kirjasarjan suomentamista ja me dekkarien ystävät pääsemme jatkossakin nauttimaan William ja Line Wistingin seurasta!

Norjankielinen alkuteos Jakthundene, 2012.
Suomentaneet Tiina Sjelvgren ja Aino Ahonen.
Kustantaja Sitruuna Kustannus, 2016. 371 sivua.
Kannen suunnitellut Jussi Jääskeläinen.

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin

IMG_20160401_225936

Toisinaan julkaistaan romaaneja, joita hypetetään valtavasti, jopa ennen suomennoksen ilmestymistä. Valitettavasti nämä kirjat eivät aina ole täyttäneet suuria odotuksiani. Esimerkiksi viime vuonna ilmestynyt Paula Hawkinsin ylistetty esikoisromaani Nainen junassa oli liian ennalta arvattava, eikä se koukuttavuudestaan huolimatta olisi mielestäni ansainnut paikkaansa myyntilistojen kärjessä. Kahden vuoden takainen dekkarisensaatio Erik Axl Sundin Varistyttö oli niin iljettävä ja sekava, että minä jätin suosiolla trilogian kaksi seuraavaa osaa lukematta.

Yksi tämän alkuvuoden kehutuimmista ja kohutuimmista dekkareista lienee norjalaisen Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin. Olen viime viikkojen aikana törmännyt pöhinään sosiaalisissa medioissa, muun muassa Instagramissa. Youtubesta löytyy kirjaan liittyen lyhyt videoklippi, ja kirjakaupat mainostavat dekkaria kilvan. Ilman sitä kaikkea hypetystä olisin todennäköisesti jättänyt tämän lukematta, koska en erityisemmin välitä lukea lapsiin kohdistuvasta väkivallasta. Kehuvat kommentit saivat kuitenkin kiinnostukseni heräämään. Onko Bjørkin Minä matkustan yksin oikeasti yksi vuoden parhaista dekkareista? Vai onko tämä sittenkin samanlainen pettymys kuin Paula Hawkinsin Nainen junassa?

Bjørkin esikoisdekkari alkaa hyytävästi, kun metsästä löytyy kuolleena kuusivuotias tyttö puettuna nukenvaatteisiin ja kaulassaan lappu: ”Minä matkustan yksin.” Tapausta kutsutaan tutkimaan kokenut poliisi Holger Munch, joka saa työparikseen nuoren Mia Krügerin. Pian löytyy toinenkin kuollut tyttö. Ja sitten Munch saa murhaajalta karmaisevan viestin: hänen oma lapsenlapsensa henki on uhattuna.

Samuel Bjørk (oikealta nimeltään Frode Sander Øien) on luonut dekkarisarjansa päähenkilöiksi mainion poliisikaksikon. 54-vuotias Holger Munch on hyvä rikostutkija ja oikeudenmukainen esimies, eronnut ja ylipainoinen, ei juo kahvia eikä alkoholia, rakastaa klassista musiikkia, harrastaa matematiikkaa ja shakkia. 32-vuotias Mia Krüger on älykäs ja lahjakas, mutta häntä riivaa menneisyyden tragedia. Heidän lisäkseen tiimiin kuuluu muun muassa 24-vuotias tietokonenero Gabriel Mørk. Persoonallisia, mielenkiintoisia, mukavia tyyppejä. Kenties stereotyyppisiäkin, ei kuitenkaan häiritsevissä määrin.

Minä matkustan yksin ei ehkä ole vuoden paras dekkari mutta pääsee hyvin lähelle vuoden parasta. Tämä on paljon enemmän kuin vain pelkkä tusinadekkari. Psykologista jännitystä, terävää ihmiskuvausta. Bjørk punoo tarinaansa taitavasti, tiukasti lukijansa koukuttaen. Ja vaikka aihe onkin niin järkyttävä kuin lapsimurhat, en kokenut juonta liian vastenmieliseksi. Rankasta aiheesta huolimatta Bjørk ei nimittäin mässäile väkivallalla eikä onnistunut tunkeutumaan iholleni. Lopussa tarinan kaikki langanpäät kietoutuvat nätisti kerälle.

Minä matkustan yksin on pitkän dekkarisarjan avaus. Sarjan toinen osa on ilmestynyt syksyllä 2015, toivottavasti saamme sen pian suomeksi. Sujuvasti eteneviä, koukuttavia, hyvillä henkilöhahmoilla höystettyjä dekkareita on ilo lukea.

Norjankielinen alkuteos Det henger en engel alene i skogen, 2013.
Suomentanut Päivi Kivelä. Kustantaja Otava, 2016. 428 sivua.