Roope Lipasti: Jälkikasvukausi

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Yhdessä yössä lapsi muuttuu teiniksi, jonka henkinen ja fyysinen selkäranka ovat kumpikin kuin keitettyä nuudelia. Aivot menevät solmuun, ja elämä on tunteiden suurta vuoristorataa. Teini sulkeutuu omaan huoneeseensa, nukkuu iltapäivään ja ahtaa sisäänsä valtavat määrät limpsaa ja pizzaa. Vanhemmat ovat ihan vammaisia, kirosanat sinkoilevat, eikä koulu tietenkään kiinnosta. Ja yhtäkkiä kuvioihin ilmestyy tyttöystävä.

Kirjan keskiössä on perhe, jossa on kaksi poikaa, jo aikuiseksi kasvanut tytär, äiti ja isä. Pojista vanhempi on keskellä murrosiän pahimpia myrskyjä, nuorempi poikakin jo antaa viitteitä tulevasta murkkuilusta. Vanhin lapsista, tytär muuttaa pois kotoa omaan asuntoonsa. Isä on psykologi ja enimmäkseen kotona, äiti työskentelee seurakunnassa.

Tarinan minäkertojana on perheen isä. Menestynyt psykologi joka on kirjoittamassa kasvatusopasta murrosikäisten vanhemmille. Kirjoitusprojekti ei vain oikein edisty. Miten opastaa teinien vanhempia, kun hän itsekin on täysin hukassa oman teinipoikansa kanssa?! Välillä isä seurailee ikkunasta naapurin yksinhuoltajaäitiä, joka elää erilaista vanhemmuuden vaihetta vastasyntyneen vauvansa kanssa. Välillä isä pakenee autotalliin ja purkaa teiniturhautumistaan pyörittelemällä savesta Ruissalon eläimiä. Ja pian savieläimiä on enemmän kuin tulevaan kirjaan kirjoitettuja sivuja.

Ihmiset kehittyvät niin eri tavoin. Joillekin matka aikuisuuteen on suora moottoritie, jotkut kulkevat hengenvaarallista kärrypolkua vaikeuksien vuorten yli ja palaavat vielä takaisin hakemaan unohtuneen lippiksensä.

Minulla ei perheessäni ole teiniä. Vielä. Silti Roope Lipasti sai minut useampaan kertaan nyökyttelemään päätäni ja tyrskimään naurusta. Miten osuvasti ja samalla humoristisesti hän kuvaileekaan ihan tavallista suomalaista perhettä, jossa aikuiset ihmettelevät reippaan pojannassikan tilalle yhtäkkiä ilmestynyttä kiroilevaa teiniä. Nopealukuista ja kevyttä, hersyvää viihdettä sortumatta kuitenkaan liiallisiin latteuksiin ja ilkeyksiin.

Neljän lapsen isänä Roope Lipastilla on runsaasti kokemusta murkkuiän mylleryksistä. Hän on siis ehtinyt omakohtaisesti kokea paitsi oman teini-ikänsä myös neljän teinin ihanankauhean vanhemmuuden. Ei ihme että kirjan teksti on niin samaistuttavaa ja myötätuntoa herättävää. Myös kertomukset eläinmaailman vanhemmista ovat hauskoja. Kerrontaa elävöittävän kuvituksen on piirtänyt Roope Lipastin poika Anton Lipasti.

Olen aiemmin lukenut Roope Lipastilta vain muutaman lehtikolumnin sekä pari lastenkirjaa Lätkä-Laurista, mutta Jälkikasvukauden myötä päätin, että tämän kirjailijan nimi täytyy ehdottomasti painaa mieleen. Sukkelasanainen ja hauska mies tuo Roope Lipasti. Ja voisin lukea Lipastilta vakavampaakin tekstiä.

Kiitos arvostelukappaleesta Atena Kustannukselle!

Julkaistu vuonna 2019. Kustantaja Atena. 231 sivua.
Kansi Elina Warsta. Kuvitus Anton Lipasti.

Emelie Schepp: Kadonnut poika

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Ruotsalaisen Emelie Scheppin kirjailijan uran alku on huikea tuhkimotarina. Yksikään kustantamo ei huolinut hänen käsikirjoitustaan, joten lopulta hän päätti julkaista esikoisdekkarinsa omakustanteena. Kirjaa myytiin kymmeniä tuhansia kappaleita, ja niinpä lopulta myös iso kustantamo kiinnostui Scheppin romaanista. Nyt sarjaa on myyty lähes 30 maahan, ja Emelie Schepp on äänestetty Ruotsissa vuoden dekkarikirjailijaksi kolmena vuotena peräkkäin, vuosina 2016, 2017 ja 2018.

Syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertovasta dekkarisarjasta on aiemmin suomeksi ilmestynyt esikoisdekkari Ikuisesti merkitty, sen jälkeen Valkoiset jäljet ja Hidas kuolema, ja nyt suomeksi on saatu sarjan neljäs osa Kadonnut poika. Sarja rakentuu pitkälti päähenkilö Jana Berzeliuksen traagisen menneisyyden ympärille, joten suosittelen lukemaan kirjat ilmestymisjärjestyksessä. Myös Kadonnut poika -dekkarissa Jana joutuu jälleen vastatusten synkän menneisyytensä kanssa.

”Iskä, meillä on joku.”
”Mitä? Kuka sitten?” Sam tunsi hyytävää kylmyyttä.

Kuusivuotias poika soittaa isälleen, joka on käymässä pikaisesti ruokakaupassa. Kesken puhelun poika hätääntyy, joku vieras mies on tunkeutunut heidän taloonsa ja lyönyt äitiä. Isä Sam kaahaa kauhuissaan kaupasta kotiin ja löytää vaimonsa makaamassa eteisen lattialla. Jonathan-pojasta ei näy jälkeäkään.

Kadonnut poika on tuttua koukuttavaa Emelie Scheppia. Säpinää riittää jatkuvalla syötöllä eikä lukiessa todellakaan ole tylsää. Yllättäviä juonenkäänteitä ja teräviä koukkuja. Kadonnut poika pitäisi pikaisesti löytää, ja yksityiselämässäkin on monilla mietittävää. Syyttäjä Jana Berzeliukselle murheita aiheuttaa taas vanha tuttu vihollinen Danilo Peña, jota Jana ei ole vieläkään saanut nitistettyä.

Emelie Scheppin henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia mutta eivät useinkaan kovin mukavia. Syyttäjä Jana Berzeliuksesta en ole koskaan pitänyt, mutta kirjasarjan pahin narttu on rikoskomisario Mia Bolander. Itsekeskeinen ja ahne akka joka tätä nykyä seurustelee itseään huomattavasti vanhemman äveriään miehen kanssa. Mia valehtelee, varastaa ja ajaa sumeilematta omaa etuaan. Mutta niin inhottava tyyppi kuin Mia onkin, hänestä on yllättäen muodostunut minulle se kirjasarjan kiinnostavin henkilöhahmo. Mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Mian hahmo kehittyy kirjasarjan seuraavissa osissa.

Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Ruotsinkielinen alkuteos Pappas pojke, 2017.
Suomennos Meri Ala-Tauriala.
Kustantaja HarperCollins, 2019. 416 sivua.

Sofie Sarenbrant: Osasto 73

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Ruotsalainen Sofie Sarenbrant ei halunnut kirjoittaa dekkaria, jonka pääosassa on taas yksi masenteleva ja ryypiskelevä keski-ikäinen ruotsalaismies, ja niinpä Sofie Sarenbrant loi rikospoliisi Emma Sköldin. Nyt kustantamo WSOY on alkanut suomentaa Sarenbrantin dekkarisarjaa ilahduttavan tiiviissä tahdissa. Harmillisesti suomentaminen tosin alkoi vasta sarjan kolmannesta osasta, joten suomalaiset lukijat eivät pääse Emma Sköldin matkaan alusta alkaen. Keväällä suomeksi ilmestyi Avoimet ovet, heti perään tämä Osasto 73, ja syksyllä suomeksi saadaan vielä Kerjäläinen.

Edellisessä Avoimet ovet -dekkarissa Emma Sköld oli 36-vuotiaana vihdoinkin onnellisesti raskaana ja haaveili muutosta yhteen lapsen isän Kristofferin kanssa. Kirja päättyi jännästi, mutta tämä Osasto 73 ei jatku suoraan siitä, mihin Avoimet ovet jäi. Itse asiassa Avoimien ovien ja Osasto 73:n välissä on ehtinyt kulua aikaa useampi kuukausi. Emman ja Kristofferin tytär on jo syntynyt, Ines on puolivuotias.

Emma Sköld herää hämmentyneenä sairaalasängystä letkujen keskeltä. Hän muistaa lähteneensä ratsastamaan ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen. Kauhukseen Emma saa kuulla joutuneensa vakavaan ratsastusonnettomuuteen ja maanneensa viimeiset viisi kuukautta koomassa. Hatarien muistojensa sirpaleita kasatessaan Emmalle kuitenkin tulee tunne, ettei onnettomuus olisikaan ollut onnettomuus. Mutta kuka muka olisi halunnut hänelle pahaa? Teho-osastolla maatessaan Emma on turvassa, mutta kun hänet siirretään osastolle numero 73, vaara pääsee vaanimaan lähelle.

Dekkarin luvut ovat lyhyitä, lukeminen sujuu joutuisasti. En ole moneen viikkoon päässyt nauttimaan kunnon lukuflow’sta, mutta tätä luin parinakin iltana silmät väsymyksestä sirrillään. Vielä yksi luku, sitten vielä yksi, taas yksi lisää. Juoni tuntuu aluksi ennalta arvattavalta, mutta yllätyksiä ja jännityksen tihentymisiä on ripoteltu matkan varrelle niin paljon, että lukijan mielenkiinto pysyy yllä.

Liian harvoin tulee kehuttua suomentajaa, vaikka hänellä on iso rooli kirjan tekstin sujuvuuden ja nautittavuuden kannalta. Tönkön Avoimien ovien jälkeen kiinnitin kuitenkin oikein erityistä huomiota Osasto 73:n suomennokseen. Suomennos on tällä kertaa Annamari Typön käsialaa. Teksti on luontevaa ja helppolukuista. Dialogeissa ei hypitä oudosti puhekielen ja kirjakielen välillä, enkä huomannut kummallisia suomennoksia. En tiedä, onko Avoimet ovet myös alkuperäiskielellä kömpelömpi, mutta annan silti Osasto 73:n suomennoksesta kehut Annamari Typölle.

Kuten Avoimet ovet myös Osasto 73 loppuu melkoiseen cliffhangeriin. En oikeastaan pidä ollenkaan siitä, että dekkarin lopussa jätetään asioita näin paljon avoimiksi. Ärsyttävää ja turhauttavaa, suorastaan raivostuttavaa. Saapa nähdä, selviääkö sarjan seuraavassa osassa viimein jotain. Vai onko Sofie Sarenbrantilla todellakin tapana jättää jokaisessa kirjassaan asioita näin pahasti kesken ja sen jälkeen unohtaa ne tyystin.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Ruotsinkielinen alkuteos Avdelning 73, 2015.
Suomennos Annamari Typpö.
Kansi Sanna-Reeta Meilahti.
Kustantaja WSOY, 2019. 397 sivua.

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Jane Neal kohtasi luojansa varhaisaamun usvassa kiitospäivää edeltävänä sunnuntaina. Se oli melkoinen yllätys kaikille. Hänen kuolemansa ei ollut luonnollinen, paitsi jos uskoo että kaikki tapahtuu kuten on tarkoitettu. Siinä tapauksessa Jane Neal oli koko seitsemänkymmentäkuusivuotisen elämänsä käynyt kohti hetkeä, jolloin kuolema kohtasi hänet värikylläisessä vaahterametsässä Three Pinesin kylän laitamalla. Hän oli kaatunut maahan raajat levällään kuin tehdäkseen enkeleitä kirkkaisiin hauraisiin lehtiin.

Kanadalaisen Louise Pennyn Kuolema kiitospäivänä aloittaa Three Pines -dekkarisarjan, jota on käännetty jo yli 25 kielelle ja myyty maailmanlaajuisesti huikeat yli seitsemän miljoonaa kappaletta. Suomeksikin kirjasarjaa on saatu jo kymmenisen vuotta sitten, Kuolema kiitospäivänä on nimittäin ilmestynyt aiemmin WSOY:n suomentamana nimellä Naivistin kuolema.

Three Pines on viehättävä pikkukylä kaukana pääteistä, piilossa laaksossa. Kyläläiset eivät lukitse oviaan, eikä kylässä edes ole omaa poliisia. Ei murtoja, ei pahoinpitelyjä, ei ilkivaltaa. Mutta yllättäen pikkukylän rauha järkkyy, kun eräänä lokakuisena aamuna kylän bistro sotketaan ankanlannalla. Ja sitten, vielä kamalampaa, muutamaa päivää myöhemmin eläkkeellä oleva opettajatar, naivistisia tauluja maalannut Jane Neal löydetään kuolleena metsästä.

Minulla on viime aikoina ollut monen kirjan kanssa käynnistymisvaikeuksia. Samoin kävi myös Kuolema kiitospäivänä -dekkarin kanssa. Henkilöhahmoja on paljon. Välillä ollaan nykyhetkessä, välillä palataan ajassa hieman taaksepäin. Ehdin jo kirota keskittymisvaikeuteni, enhän minä pääse lainkaan sisälle tähän kirjaan. Mutta nopeasti henkilöt alkoivat tulla tutuiksi, tarina imaisi mukaansa. Ja sitten olinkin tiukasti koukussa.

Odotin kirjalta Flavia de Lucen ja neiti Marplen tyylistä rikostutkintaa, rentoa cozy crimeä ihastuttavassa pikkukylässä. Päähenkilönä ei kuitenkaan hääri mikään harrastelijasalapoliisi, vaan Quebecin poliisista ylikomisario Armand Gamache, teräväpäinen ja sydämellinen murhatutkija. Kirjan tapahtumat sijoittuvat nykyiseen tietokoneiden ja kännyköiden aikaan, mutta pienessä Three Pinesin kylässä on hurmaavaa vanhanaikaisuuden tuntua.

Kuolema kiitospäivänä on oikein herttainen dekkari. Sympaattisen lämminhenkistä kerrontaa höystettynä herkullisilla ruokakuvauksilla. Yllätyksiä on ripoteltu matkan varrelle mukavasti, eikä iljettävillä raakuuksilla mässäillä lainkaan. Kyläläisillä on pienet likaiset salaisuutensa, mutta hurmaava rikoskomisario Armand Gamache hoitaa tutkinnan tyylikkäästi.

Katsoessaan ympärilleen hän tajusi, kuinka paljon piti Three Pinesista ja näistä ihmisistä. Todella ikävää, että yksi heistä oli murhaaja.

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle! Sain kirjan ennakkokappaleena jo muutama viikko sitten ennen ilmestymispäivää, ja kauppoihin Kuolema kiitospäivänä ilmestyi kesäkuun alussa. Sarjan seuraava osa Kylmän kosketus julkaistaan suomeksi heti ensi syksynä 2019 ja kolmas osa Kuukausista julmin keväällä 2020.

Englanninkielinen alkuteos Still Life, 2005.
Suomennos Raimo Salminen.
Kustantaja Bazar, 2019. 377 sivua.
Kansi Perttu Lämsä.

Kesäkuun 2019 kirjat

Ohhoh, vastahan vuosi 2019 alkoi ja nyt ollaan jo vuoden puolivälissä! Kesäkuun alussa kuuntelin useamman äänikirjan, sen jälkeen alkoi taas lukeminenkin hiljalleen maistua. Kesäkuusta tuli kuitenkin tämän vuoden huonoin lukukuukausi. Kuusi kuunneltua äänikirjaa, kaksi luettua arvostelukappaletta sekä yksi kirjastosta lainattu kirja. Yhteensä yhdeksän kirjaa.

Haluan ehdottomasti suositella hienoa tietokirjaa, Matthew Walkerin Miksi nukumme – Unen voima. Mielenkiintoinen tietopaketti nukkumisesta ja sen tärkeydestä. Hyvin kirjoitettua ja hyvin perusteltua. Uni on uskomaton ihmelääke, silti monet ihmiset nukkuvat aivan liian vähän. Univaje muun muassa heikentää oppimista ja keskittymiskykyä, lisää riskiä joutua onnettomuuteen, altistaa monille vakaville sairauksille. Walker herättelee myös ymmärtämään, miten esimerkiksi kofeiini ja alkoholi vaikuttavat nukkumiseen. Erinomainen kirja!

Kesäkuun neljän tähden helmiin lukeutuu Jane Harperin Kuiva kausi. Aaron Falk -dekkarisarjan avauksen tapahtumapaikkana toimii paahtavan kuuma ja rutikuiva australialainen pikkukaupunki. Keskiössä ihmiset ja heidän välisensä suhteet. Helppolukuinen, viihdyttävä, koukuttava, yllättävä. Siispä mitä parhain kesädekkari!

Kesäkuun kirjat:
57. 🎧 Mark Manson: Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan ⭐ 3/5
58. 🎧 Matthew Walker: Miksi nukumme – Unen voima ⭐ 5/5
59. 🎧 Minna Huotilainen & Mona Moisala: Keskittymiskyvyn elvytysopas ⭐ 2/5
60. 🎧 Liisa Uusitalo-Arola: Uuvuksissa – Kirja sinulle, joka tahdot voimasi takaisin ⭐ 3/5
61. 📘 Jane Harper: Kuiva kausi ⭐ 4/5
62. 📘 JP Ahonen: Villimpi Pohjola – Irtiotto ⭐ 4/5
63. 📘 Kate Morton: Kellontekijän tytär ⭐ 3/5
64. 🎧 Kaisa Jaakkola: Palaudu ja vahvistu ⭐ 3/5
65. 🎧 Heine Bakkeid: Meren aaveet ⭐ 2/5

Kate Morton: Kellontekijän tytär

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Olin hänen muusansa, hänen kohtalonsa. Ja hän oli minun.
Siitä on kauan; se tapahtui eilen.
Muistan kyllä rakkauden.

Lontoossa arkistonhoitajana työskentelevä Elodie löytää 150 vuotta vanhan nahkaisen olkalaukun, jonka sisällä on naisen valokuva sekä taitelijan luonnoslehtiö. Yksi luonnoslehtiön piirroksista herättää Elodien huomion, piirroksen joki ja kartano nimittäin tuovat hänen mieleensä edesmenneen äitinsä useasti kertoman iltasadun. Mutta onko talo oikeasti olemassa? Ja kuka on valokuvan arvoituksellinen nainen? Mitä tapahtui kesällä vuonna 1862?

Kaksi odottamatonta vierasta.
Kaksi pitkään säilytettyä salaisuutta.
Laukaus pimeässä.

Australialaisen Kate Mortonin kuudes suomennettu lukuromaani Kellontekijän tytär on juuri niin ihana kuin etukäteen uskalsin toivoa. Uskomattoman kauniit kannet kätkevät sisälleen ihastuttavan lumoavan tarinan, joka vie lukijan Elodien matkaan selvittelemään 150 vuoden takaisia salaisuuksia. Kellontekijän tytär on yhdistelmä historiallista romaania, mysteerikertomusta, kummitustarinaa, romantiikkaa ja jännitystä, surua ja kaipausta, muistojen virtaa.

Mutta helppo romaani ei Kellontekijän tytär ole. Olen viime aikoina kärsinyt keskittymisvaikeuksista, ja vaikka helppolukuisen dekkarin lukeminen onnistui loppujen lopuksi ihan kohtalaisen sutjakkaasti, 550-sivuisen Kellontekijän tyttären maailmaan oli hankalampi päästä sisälle. Kuka kukin on, kuka nyt on kertojaäänenä, missä vuodessa tällä hetkellä ollaan. Olen muidenkin kuullut sanoneen, että kirja avautuu hitaasti ja on sekava, joten vika ei ollut pelkästään minun päässäni. Mutta kun Kellontekijän tyttärelle antaa aikaa, se palkitsee lukijan vangitsevalla ja kiehtovalla kertomuksella.

Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Englanninkielinen alkuteos The Clockmaker’s Daughter, 2018.
Suomentanut Hilkka Pekkanen ja Tuukka Pekkanen.
Kustantaja Otava, 2019. 557 sivua.

Jane Harper: Kuiva kausi

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Pyykit roikkuivat ulkona pyörivällä kuivaustelineellä, rutikuivina ja auringon jäykistäminä. Lapsen potkulauta oli jätetty kivipolulle. Kilometrin säteellä maatilasta oli vain yksi sykkivä ihmissydän.
Siksi kukaan ei hätkähtänyt, kun talon uumenista alkoi kuulua vauvan itkua.

Australiassa Kiewarran pikkukaupungissa löydetään kuolleina isä, äiti ja perheen poika. Näyttää siltä, että pitkään jatkunut kuivuus ja taloushuolet ovat saaneet maatilan isännän tarttumaan aseeseen ja tekemään murheellisen ratkaisunsa. Mutta muutama seikka herättää poliisi Aaron Falkin epäilyksen ja saa hänet tutkimaan lapsuudenystävänsä perhesurmaa tarkemmin. Helppoa homma ei tule olemaan, sillä Aaron on kaksikymmentä vuotta sitten erään kuolemantapauksen jälkeen joutunut isänsä kanssa lähtemään Kiewarrasta eikä Aaronia vieläkään toivoteta avosylin tervetulleeksi kaupunkiin.

Kuiva kausi käynnistää Australiaan sijoittuvan rikosromaanisarjan, jonka pääosassa häärii 36-vuotias Aaron Falk. Kiewarran pikkukaupungista kotoisin, nykyisin työskentelee poliisina talousrikososastolla Melbournessa. Kalpea ja vaaleahiuksinen. Naissuhteissaan toistuvasti epäonnistunut. Sopivasti arvoituksellinen ja kiehtova tyyppi.

Kuivuus ja kuumuus näyttelevät suurta roolia Jane Harperin esikoisdekkarissa. Kiewarra riutuu vuosisadan pahimman kuivuuden keskellä. Maatilallisten elämä on silkkaa taistelua päivästä toiseen, eikä edes aiemmin niin vuolaina virranneissa joissa ole enää vettä. Ja kun maatilallisilla menee huonosti, pikkukaupungin kaupat joutuvat yksi toisensa jälkeen sulkemaan ovensa. Kiewarra kaipaisi kipeästi sadetta. Ei ihme, että paikallisilla on hermot kireällä ja kaikki vaikuttavat jokseenkin onnettomilta.

Jane Harperin Kuiva kausi on mitä parhain kesädekkari. Helppolukuinen, viihdyttävä, koukuttava, yllättävä. Kerronnan keskiössä on sisäänpäinlämpiävä pikkukaupunki sekä sen ahdasmieliset asukkaat ja heidän välisensä suhteet, kahdenkymmenen vuoden takainen aika sekä nykyhetki, monta turhaa kuolemaa. Piinaavan paahtavaa kuumuutta ja riuduttavaa kuivuutta. Virkistävää vaihtelua nordic noirille. Mutta onneksi täällä Pohjolassa hämähäkit ovat pienempiä ja vaarattomampia kuin australialaiset serkkunsa!

Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Englanninkielinen alkuteos The Dry, 2016.
Suomentanut Mari Hallivuori.
Kustantaja Tammi, 2019. 381 sivua.

Toukokuun 2019 kirjat

Taas on yksi kuukausi rientänyt loppuunsa ja on tullut aika koostaa yhteenvetoa kuukauden luetuista ja kuunnelluista kirjoista. Toukokuussa en tosin kuunnellut yhden yhtäkään äänikirjaa, ja olenkin harkinnut laittavani Storytelin tilauksen katkolle. Toukokuussa luin kuusi arvostelukappaletta sekä lisäksi muutaman muun kirjan. Yhteensä kymmenen kirjaa.

Olen viime vuosina lukenut vain 50-70 kirjaa vuodessa. Lukuaikaani ovat veroittaneet niin työ, opiskelut ja perhe mutta myös somessa roikkuminen ja kaikenlaiset muut turhuudet. Nyt minussa on kuitenkin alkanut heräillä varovaisia toiveita, että tänä vuonna pääsisin pitkästä aikaa yli sadan kirjan. Olen tänä vuonna lukenut ja kuunnellut 10-13 kirjaa kuukaudessa, ja vaikka välillä tulisi vähän huonompikin lukukuukausi, tällä tahdilla pääsen helposti yli sadan kirjan. Ja vaikka vähentäisin luvusta pois kaikki lukemani sarjakuva-albumit, olen silti yhä reippaassa satasen vauhdissa. Miten hienoa!

Toukokuuhun mahtui monta neljä tähden kirjaa ja jopa kaksi viiden tähden kirjaa. Näistä viiden tähden kirjoista ensimmäiseksi minuun teki vaikutuksen Sarah Crossanin Yksi. Säeromaanin muotoon kirjoitettu fiktiivinen kertomus siamilaisista kaksosista. Nuortenkirja joka sopii hyvin myös vanhemmille lukijoille. Vahvatunnelmainen, puhutteleva ja koskettava. Jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa.

Myös toukokuun toinen viiden tähden kirja sykähdytti monin eri tavoin. Arttu Tuomisen Verivelka on väkevä rikosromaani, joka vangitsee mukaansa ja saa lukijan välillä henkäilemään jännityksestä, välillä nieleskelemään liikutuksesta. Kaikki palaset on aseteltu taidokkaasti omille paikoilleen. Tummasävyistä, vahvaa ja vavahduttavaa kerrontaa.

Toukokuun kirjat:
47. 📘 Lisa Jewell: Sitten hän oli poissa ⭐ 4/5
48. 📘 Matt Haig: Huomioita neuroottiselta planeetalta ⭐ 4/5
49. 📘 Milla Paloniemi: Kiroileva siili 8 ⭐ 3/5
50. 📘 Sofie Sarenbrant: Avoimet ovet ⭐ 3/5
51. 📘 Pernilla Ericson: Älä käännä selkääsi ⭐ 4/5
52. 📘 Anni Nykänen: Mummo 8 ⭐ 4/5
53. 📘 Katja Lahti & Ina Westman: Arkisatuja aikuisille ⭐ 3/5
54. 📘 Douglas Preston & Lincoln Child: Kaksi hautaa ⭐ 4/5
55. 📘 Sarah Crossan: Yksi ⭐ 5/5
56. 📘 Arttu Tuominen: Verivelka ⭐ 5/5

Arttu Tuominen: Verivelka

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Porilainen dekkaristi ja ympäristötarkastaja Arttu Tuominen on ansaitusti singahtanut suomalaisten dekkarikirjailijoiden timanttiseen parhaimmistoon ja löytänyt tiensä lukuisten dekkarifanien kirjahyllyyn. Neliosainen Labyrintti-sarja tuli päätökseen, ja Verivelan myötä käynnistyy uusi DELTA-sarja. Verivelka on Tuomisen ensimmäinen WSOY:n kustantama kirja.

Verivelan keskiössä on kaksi nelikymppistä miestä. Lapsuuden aikaisten kaverusten tiet ovat vuosia sitten eronneet, mutta nyt he kohtaavat jälleen. Jari Paloviita työskentelee rikoskomisarion viransijaisena Porin poliisissa, hän on naimisissa ja kahden pienen tyttären isä. Antti Mielonen on alkoholisoitunut ja koditon pikkurikollinen. Ja nyt Antti on erään kostean mökki-illan tapahtumien seurauksena joutunut syytetyksi taposta. Kuoliaaksi puukotettu uhri on paatunut väkivaltarikollinen, jota kukaan ei jää ikävöimään.

Tarinaa kuljetetaan vuorotellen niin nykyajassa syksyssä 2018 kuin myös Jarin ja Antin lapsuuden kesässä vuodessa 1991. Poikien mustavalkoista maailmaa, aikuiseksi kasvaneiden miesten harmaamman sävyistä elämää. Mutta onko Antti syyllinen mökillä tapahtuneeseen puukotukseen? Ja mitä tapahtui vuoden 1991 kesällä, jolloin Jarin ja Antin lapsuus karusti päättyi? Ovatko ystävyys ja verivelka tärkeämpiä kuin lain toteutuminen?

Verivelka tarjoaa psykologisempaa jännitystä kuin Arttu Tuomisen aiemmat rikosromaanit. Verivelka on paljon enemmän kuin vain pelkkä poliisidekkari. Mökillä tapahtunut puukotus jää oikeastaan vähän sivuosaan, sen sijaan keskipisteeseen nousevat ihmiset, heidän välisensä suhteet, heidän kohtalonsa. Väkevä romaani joka vangitsee mukaansa ja saa lukijan välillä henkäilemään jännityksestä, välillä nieleskelemään liikutuksesta.

Labyrintti-sarjan tavoin myös Verivelka sijoittuu Porin maisemiin. Eikä Arttu Tuominen tälläkään kertaa luo Porista mitään kaunista ja siloteltua kuvaa, vaan täällä jäinen tuuli piiskaa, sadetta vihmoo ja poliiseja vituttaa. Tapahtumapaikkana toimii muun muassa merenrantamökki Ahlaisten Korpholmassa ja rapistunut rintamamiestalo Musan Paviljongissa. Mutta vaikka porilaismiljöö on tärkeä osa Tuomisen kirjoja, Verivelan tarina tulee iholle varmasti myös heille, jotka eivät Poria tunne. Samanlaisia kolkkoja kerrostaloja ja ränsistyneitä puutaloja löytyy muistakin Suomen kaupungeista.

Arttu Tuominen avaa mieskaksikon karua tarinaa taitavasti, lukijan tiukasti koukuttaen, vihjeillä härnäten ja käänteillä yllättäen. Mutta vaikka päähenkilönä on rikospoliisi Jari Paloviita, äänensä saa kuuluville useampi muukin kirjan henkilöistä. Henkilöhahmot ovat särmikkäitä ja moniulotteisia, eikä kenelläkään mene hyvin. Yksi poliiseista naukkailee salaa, toinen kärsii pakko-oireista. Hankalia isä-poika-suhteita ja avioliiton rakoilua. Ja miten hienosti Tuominen osaakaan loihtia kuvaa 12-13-vuotiaiden poikien ihanasta ja toisinaan myös kovasta maailmasta!

Verivelkaa on kehuttu Arttu Tuomisen parhaaksi rikosromaaniksi, ja minun on ehdottomasti pakko olla täysin samaa mieltä. Erinomainen dekkari jossa kaikki palaset on aseteltu taidokkaasti omille paikoilleen. Mitään en kaipaisi lisää, mitään en ottaisi pois. Tummasävyistä, vahvaa ja vavahduttavaa kerrontaa.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Kustantaja WSOY, 2019. 408 sivua.
Kansi Mika Tuominen.

Preston & Child: Kaksi hautaa

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

”Kun lähdet koston tielle, kaiva ensin kaksi hautaa.” – Kungfutse

Yhdysvaltalaisen kirjailijakaksikon Douglas Prestonin ja Lincoln Childin sepittämä Pendergast-sarja on tarjonnut kaltaiselleni dekkarifanille melkoista nannaa, ja olenkin lukenut kaikki suomennetut Pendergastit. Vauhdikasta rikostutkintaa höystettynä ripauksella yliluonnollisia vivahteita. Jännitystä, seikkailua ja mysteerejä. Pääosassa on kiehtova ja arvoituksellinen FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergast.

Kaksi hautaa on kymmenes suomennettu Pendergast-dekkari ja Helen-trilogian päätösosa. Houreunessa Pendergast sai selville, että kaksitoista vuotta sitten hänen rakkaan Helen-vaimonsa hengen vaatinut järkyttävä onnettomuus olikin huolellisesti suunniteltu murha, jonka taustalla oli monimutkainen salaliitto. Koston kehässä Pendergast jatkoi Helenin murhan tutkintaa. Kaksi hautaa on suoraa jatkoa trilogian edellisille osille, joten suosittelen ehdottomasti lukemaan nämä jännärit järjestyksessä.

Prestonin & Childin Kaksi hautaa käynnistyy melkoisella räiskeellä ja räminällä, ja lukijaakin alkaa jo hengästyttää vauhdikasta takaa-ajoa seuratessa. Hetkittäin meno äityy reippaasti epäuskottavan puolelle, mutta uskomattomat juonenkäänteet kuuluvat Pendergast-sarjan henkeen. Meksikon reissu ei kuitenkaan suju hyvin, ja syvästi masentunut Pendergast palaa kotiin nuolemaan haavojaan.

Mutta ei Pendergast kauaa ehdi synkistellä kotinsa suojissa. Komisario Vincent D’Agostalla on nimittäin käsissään vaativa tutkinta. New Yorkin hotelleissa on sattunut liuta omituisia murhia. D’Agosta toivoo mielenkiintoisen murhatutkinnan piristävän Pendergastia ja pyytää ystävänsä apua. Ja pian Pendergast on taas keskellä huikean vauhdikasta seikkailua.

Kaikki suomennetut Pendergast-dekkarit ovat olleet melkoisia paksukaisia, eikä myöskään Kaksi hautaa tee poikkeusta. Yli 600-sivuisessa kirjassa riittää jännää luettavaa useammaksi illaksi, mutta lukiessa ei todellakaan käy aika pitkäksi. Sivut vilahtavat ahmien hujauksessa, ja loppunäytöksen keskellä ei kirjaa malttaisi laskea ollenkaan käsistään. Lukijankin syke nousee lähelle kahtasataa.

En ole ihan varma, pidänkö eräästä tapahtumien saamasta käänteestä. Helen-trilogia saatiin nyt päätökseen, mutta melkeinpä voin jo arvata, miten Pendergast-sarja tästä tulee jatkumaan. Mutta onpahan Pendergastilla jatkossakin tiedossa jänniä seikkailuja!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos Two Graves, 2012.
Suomentanut Pekka Marjamäki.
Kustantaja Gummerus, 2019. 651 sivua.