Agatha Christie: Lentävä kuolema

IMG_20180518_163614_882.jpg

Englantilainen dekkarikuningatar Agatha Christie liittyy vahvasti nuoruuteni kesälomiin. Yläasteikäisenä nimittäin lainasin kymmenittäin Christien dekkareita kirjastosta ja ahmin niitä kesäisin. Ihana monen viikon loma. Joka päivä pelkkää aurinkoa ja kepeää vapautta. Seurana välillä Hercule Poirot, välillä Neiti Marple, satunnaisesti joku muu Christien hahmo. Ja niin rakastuin dekkareihin.

Nyt WSOY on julkaissut uusina suomennoksina Agatha Christien parhaita. Viime vuonna ilmestyi Idän pikajunan arvoitus ja nyt tänä keväänä tämä Lentävä kuolema. Idän pikajunan arvoituksen olen lukenut monia kertoja, nähnyt televisiostakin, joten sitä en tällä kertaa lukenut. Mutta Lentävä kuolema vaikuttaa vieraammalta Christien dekkarilta. Tämänkin olen takuulla nuorempana lukenut, mutta tarina ei todellakaan ole enää tuoreessa muistissa. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Aivan matkustamon päässä, istuimella numero 2, madame Gisellen pää retkahti eteenpäin. Hänen olisi voinut luulla nukkuvan. Mutta hän ei nukkunut. Hän ei puhunut eikä ajatellut.
Madame Giselle oli kuollut…

Hercule Poirot on lentokoneessa matkalla Pariisista Lontooseen. Samassa takamatkustamossa istuu myös kymmenen muuta matkustajaa. Kampaamoapulainen Jane Grey yrittää vältellä katsomasta vastapäätä istuvaa hammaslääkäri Norman Galea. Lääkäri Roger Bryant on uppoutunut haaveisiin huilistin urasta. Lady Cicely Horbury murehtii kokaiiniriippuvuuttaan, ja Venetia Kerr kohdistaa myrkyllisiä ajatuksia Horburyyn. Rikoskirjailija Daniel Clancy suunnittelee kohtausta seuraavaan kirjaansa. Liikemies James Ryder hautoo rahahuolia. Ampiainen kiusaa matkustajia, kunnes Armand Dupondin vieressä istuva ranskalainen arkeologi Jean Dupont tappaa sen näppärästi ja surina hiljenee. Matkustajat tarkkailevat toisiaan, mutta kukaan ei huomaa, kun Hercule Poirotin takana istuva madame Giselle lyyhistyy istuimellaan.

Kymmenen todistajan läsnä ollessa – kahdentoista, jos stuertit lasketaan – murhaaja oli nostanut puhallusputken huulilleen ja lähettänyt kohtalokkaan nuolen matkaan niin, että kukaan ei ollut huomannut mitään.

Agatha Christie on kehitellyt herkullisen suljetun huoneen mysteerin. Lentokoneen matkustamo, kymmenen matkustajaa, yksi kuollut. Ihanan vanhanaikainen murhamysteeri, jota lukiessa epäilee vuorotellen jokaista, mutta syyllinen tulee lopulta silti yllätyksenä. Hercule Poirot pääsee loistamaan älyllään ja lyö muut ällikällä.

Erikseen haluan vielä kehua uuden painoksen kantta. Martti Ruokonen on tehnyt hienoa työtä. Kauniin vanhahtava kansi miellyttää silmääni, sopii kirjan sisältöön ja ajan henkeen. Samantyylisiä kansia näkisin mielelläni muissakin Christien dekkareissa.

Englanninkielinen alkuteos Death in the Clouds, 1935.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja WSOY, 2018. 303 sivua.
Kannen suunnitellut Martti Ruokonen.

Preston & Child: Koston kehä

IMG_20180506_135934_078.jpg

Yhdysvaltalaiskaksikon Douglas Prestonin ja Lincoln Childin yhteistyönä kynäilemä Pendergast-sarja on tarjonnut kaltaiselleni dekkarifanille melkoista nannaa. Tapahtumarikasta rikostutkintaa ripauksilla yliluonnollisia vivahteita. Vauhdikkaita seikkailuja ja koukuttavia mysteerejä. Pääosassa on kiehtova ja älykäs FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergast.

Koston kehä on yhdeksäs suomennettu Pendergast-dekkari, suoraa jatkoa Houreunen käynnistämälle Helen-trilogialle. Kaksitoista vuotta aiemmin Pendergastin rakas vaimo Helen oli menehtynyt leijonan hyökkäyksessä Sambiassa. Pendergast oli vuosikausia luullut Helenin kuoleman olleen pelkkä kammottava onnettomuus, mutta Houreunessa Pendergastille selvisi sen sittenkin olleen huolellisesti suunniteltu murha. Erikoisagentti Aloysius Pendergast, komisario Vincent D’Agosta ja ylikomisario Laura Hayward alkoivat selvitellä Helenin salaisuuksia ja löytävät murhan takaa monimutkaisen salaliiton.

Onneksi Houreuni-kirjan tapahtumat ovat vielä melko tuoreessa muistissani. Koston kehä nimittäin jatkaa ihan suoraan siitä, mihin Houreunessa jäätiin. Douglas Preston ja Lincoln Child eivät tuhlaa aikaansa kertauksiin vaan kiidättävät lukijansa suoraan toiminnan keskelle. Hyvä niin. Houreunen sisältö oli niin runsas ja monitahoinen, ettei sitä voisikaan tiivistää lukijalle siistiksi parin lauseen yhteenvedoksi. Lukekaa siis ensin Houreuni ennen kuin säntäätte Koston kehän pariin.

Koston kehä muistuttaa valitettavasti venytettyä takaa-ajotrilleriä, johon on sullottu vähän liikaakin kaikkea. Kissa-hiiri-leikki on toki ihan viihdyttävää seurattavaa, mutta Helenin kuoleman selvittely tuntuu välillä jäävän harmillisesti paitsioon. Henkilöhahmoja on runsaasti, tilanteet ja paikat vaihtuvat. Juoni haarautuu ja rönsyilee. Pienissä pätkissä kirjaa lukiessani olin vähällä kadottaa punaisen langan.

Mutta ei viisisataa sivua luettavaa tunnu paljolta, kun kirja on täynnä toinen toistaan henkeäsalpaavampia juonenkäänteitä. Koston kehässä lukija pääsee jännittämään niin skotlantilaiselle sumuiselle suomaalle ja newyorkilaiseen kolkkoon vankimielisairaalaan kuin myös Pendergastin hämyiseen kartanoon. Tilanteet ovat välillä hyvinkin tukalia, mutta onneksi sankarimme on nokkela.

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos Cold Vengeance, 2011.
Suomentanut Pekka Marjamäki.
Kustantaja Gummerus, 2018. 490 sivua.

A. J. Finn: Nainen ikkunassa

IMG_20180430_124607_572.jpg

A. J. Finn on salanimi, jonka takana on newyorkilainen kustantaja ja kirjallisuuskriitikko Daniel Mallory. Nainen ikkunassa on hänen esikoisromaaninsa. Ja loistava esikoinen onkin, eipä todellakaan ole suotta tätä psykologista trilleriä kehuttu. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Kirjan päähenkilö Anna asuu kissansa kanssa upeassa talossa New Yorkin Harlemissa. Anna kärsii traumanjälkeisen stressireaktion seurauksena agorafobiasta ja on sulkeutunut kotiinsa. Aviomies ja kahdeksanvuotias tytär ovat muuttaneet pois. Anna vaeltelee ympäriinsä isossa talossaan ja seurailee ikkunoista naapuriensa puuhia. Yksitoikkoista ja yksinäistä elämää piristävät satunnaiset vieraat, vanhat mustavalkoiset elokuvat ja internet. Psykologina työskennellyt Anna tietää hyvin, etteivät lääkkeet ja alkoholi sovi yhteen, mutta silti erinomaista merlotia kuluu suuria määriä.

Eräänä iltana Anna näkee ikkunastaan, kun joku puukottaa vastapäisessä talossa asuvan perheen äitiä. Todisteiden puuttuessa muut eivät kuitenkaan usko häntä, ja Annan puheet tuomitaan sekopäisen, yksinäisen naisen höpinöiksi, pelkiksi harhakuvitelmiksi. Mutta mitä Anna näki? Mitä naapuritalossa on meneillään?

Minusta tuntuu, että en voi tehdä yhtään mitään. Ihan kuin olisin elokuvissa ja leffa on loppu ja kaikki ovat lähdössä pois ja minä istun vain paikoillani ja yritän ymmärtää, mitä siinä tapahtui.

Luin pari viikkoa sitten Clare Mackintoshin Minä näen sinut ja arvailin varovasti sen saattavan olla vuoden paras psykologinen trilleri. Mutta oi oi, millaisesta herkusta sainkaan heti vappuna nautiskella! A. J. Finnin Nainen ikkunassa on ehdottomasti psykologisten trillerien eliittiä, kiilaa jopa Mackintoshin edelle. Heti ensimmäisten sivujen myötä olin täysin hullaantunut, eikä Finn päästä missään vaiheessa jännitettä lopahtamaan. Tiivistunnelmaista, taitavasti kirjoitettua ja sopivasti höyrähtänyttä psykologista jännitystä.

Lukijaa pyöritetään ja kieputetaan. Kurkistellaan ikkunoista naapurien touhuja. Nappaillaan lääkkeitä ja punaviiniä. Mustavalkoisia elokuvia ja nettishakkia. Lisää lääkkeitä ja punaviiniä. Vakoillaan taas samaa naapuritaloa. Paniikki puristaa rintaa, hengitys rohisee, silmissä mustenee. Mikä on totta ja mikä ei? Lukija ei malta poistua Annan luota ennen kuin kirjan viimeinenkin sivu on ahmittu.

Englanninkielinen alkuteos The Woman in the Window, 2018
Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Kustantaja Otava, 2018. 461 sivua.

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

IMG_20180421_155252_608.jpg

Kanadalaisen Alan Bradleyn sepittämä mainio Flavia de Luce -sarja on ehtinyt jo kahdeksanteen osaan. Kaksitoistavuotias Flavia käväisi välillä sisäoppilaitoksessa Kanadassa, mutta nyt tuo teräväpäinen harrastelijasalapoliisi on palannut takaisin Englantiin. Flavia odottaa näkevänsä perheensä iloiset kasvot, mutta satamassa häntä vastassa on vain kartanon apumies Dogger. Järkytyksekseen Flavia saa kuulla isänsä olevan vakavasti sairas.

Kotona Buckshawin kartanossa Flavia joutuu sietämään sekä pisteliäitä isosiskojaan että inhottavaa serkkuaan. Flavialle iskee pakottava tarve päästä pois, joten hän pyöräilee pappilaan tapaamaan pastorin rouvaa. Flavia lupautuu auttamaan Cynthiaa ja kuljettamaan kirjekuoren syrjäisessä talossa asuvalle puunveistäjälle. Mutta perillä häntä on vastassa hiljainen talo, kuollut mies ja kirjava kissa.

Tuntui kuin entinen minäni olisi yhtäkkiä ottanut minut haltuunsa. Ikään kuin sulatusuunissa sulatettu uusi Flavia de Luce olisi kaadettu vanhaan kuoreeni. Tai siis… ei uusi Flavia de Luce, vaan vanha, mutta nyt kova kuin teräs.
On uskomatonta, millainen vaikutus ruumiin löytämisellä voi olla mielialaan.

Viimeisimmät Flavia de Luce -dekkarit ovat olleet tummasävyisempiä kuin sarjan alkupään kirjat. Olen sitä kritisoinut ja kovasti kaipaillut kepeämpää Flaviaa. Mutta vaikka tämä kahdeksas Flavia-dekkari Kolmasti naukui kirjava kissa sisältää taas jossain määrin apeahkoa tunnelmaa ja synkkiä mietteitä, tämä on mielestäni paras Flavia-kirja hetkeen. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Flavia de Luce vaikuttaa aiempaa kypsemmältä. Liekö kuukaudet kanadalaisessa sisäoppilaitoksessa tasoittaneet Flaviaa vai onko kaksitoistavuotispäivä kolauttanut lisää järkeä hänen päähänsä. Flavia ei tuhlaa aikaansa höpsöihin lapsellisuuksiin vaan tutkii puunveistäjän kuolemaa määrätietoisesti. Kylmähermoisuutta ja älyä Flavialta löytyy ihailtavan paljon. Lettipäinen kemisti esittelee myös hellämielisempää puoltaan ja suhtautuu välillä yllättävän suopeasti ärsyttävään serkkuunsa.

Flavian seikkailut 1950-luvun englantilaisessa pikkukylässä vievät mukanaan. Suomentaja Maija Heikinheimo on hienosti kääntänyt sutkautukset ja sananlaskut sujuvalle suomelle, kieli on eläväistä ja humoristista. Juonenkäänteet ovat ajoittain epäuskottavia, mutta se Flavia-dekkareille suotakoon. Ylenpalttiseen överyyteen ei kuitenkaan lipsahdeta, ja yllätyksiä on matkan varrella tarjolla kiitettävästi määrin. Kirjan lopussa jysähtää isompi pommi, jota olin tosin jo ehtinyt ounastella, mutta silti vähän hätkähdin moisesta käänteestä.

Suosittelen lukemaan Flavia de Luce -dekkarit ilmestymisjärjestyksessä, aloittaen Piiraan maku makeasta. Vaikka jokaisessa kirjassa on Flavialla pureskeltavana oma rikospähkinänsä, siinä sivussa Flavian elämä etenee. Uusia seikkoja paljastuu Flavian perheen menneisyydestä, de Lucen suvun tarina syvenee jokaisen kirjan myötä. Sarjan yhdeksäs osa julkaistaan suomeksi ensi syksynä.

CollageMaker_20180429_182209245.jpg

Englanninkielinen alkuteos Thrice the Brinded Cat Hath Mew’d, 2016.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2018. 367 sivua.

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

IMG_20180415_111945_284.jpg

Minä näen sinut. Mutta sinä et näe minua. Olet uppoutunut pokkariisi, jonka kannessa on tyttö on punaisessa mekossa. En näe kirjan nimeä, mutta sillä ei ole väliä: niissä on kaikissa sama tarina. Jos poika ei tapaa tyttöä, poika väijyy tyttöä. Poika tappaa tytön.
Tarinan ironia kolahtaa minuun.

Zoe työskentelee toimistopäällikkönä kiinteistövälitysfirmassa Lontoon keskustassa. Mutta kohtuuhintaiset asunnot ovat kaukana keskustasta, joten joka arkiaamu ja joka arki-ilta Zoe kulkee julkisilla kotoa töihin ja töistä kotiin. Ahtautuu täpötäysiin vaunuihin. Joutuu sietämään ventovieraiden ihmisten läheisyyttä ja tungettelevia katseita. Märän koiran hajuisia päällystakkeja ja turistien liian suuria selkäreppuja.

Taas yhtenä perjantai-iltana raskaan työviikon jälkeen Zoe matkustaa kotiin miehensä ja kahden aikuisen lapsensa luo. Haaveilee noutoruuasta ja kylmästä viinistä, sohvasta ja televisio-ohjelmista. Junassa Zoe vilkuilee hajamielisenä sanomalehteä, ja yhtäkkiä seuralaispalvelun lehtimainos saa hänet tolaltaan. Mainoksen valokuva on epäselvä, mutta Zoe on varma, että kuvan nainen on hän itse.

Muutamaa päivää myöhemmin Zoe päätyy töissä selailemaan vanhempaa London Gazetten numeroa. Hän löytää sanomalehden viimeiseltä aukeamalta seksilinjojen ja seuralaispalveluiden joukosta taas samanlaisen mainoksen, mutta tällä kertaa kuvassa on eri nainen. Ja kun nainen pian joutuu rikoksen uhriksi, ei Zoe voi olla miettimättä, onko seuraavaksi hänen vuoronsa.

Rutiini tuntuu sinusta rauhoittavalta. Se on tuttu ja turvallinen.
Rutiini tuo sinulle turvallisen olon.
Rutiini tappaa sinut.

Moni meistä noudattaa päivä toisensa perään samoja rutiineja. Me olemme omien tapojemme orjia. Samaan aikaan töihin, aina samaa reittiä. Sitten samaan aikaan töistä kotiin, taas samaa tuttua reittiä. Ruokaostokset tehdään samassa kaupassa samana viikonpäivänä. Jumppatunti aina keskiviikkoiltaisin, juoksulenkki aina sunnuntaiaamuisin. Mutta entä jos joku tuntee meidän rutiinimme yhtä hyvin kuin me itsekin? Entä jos joku seuraa metrossa, vakoilee salaa ruokakaupassa, käy samassa kahvilassa samaan aikaan ja hautoo pahoja ajatuksia? Entä jos rutiinit koituvat kuolemaksi?

Clare Mackintoshin esikoisromaani Annoin sinun mennä iski suoraan jokaisen äidin pahimpaan pelkoon. Mackintoshin toinen psykologinen trilleri Minä näen sinut levittää hyytävää kauhua vieläkin laajemmalle alueelle, nyt nimittäin pelotellaan kaikkia naisia. Ilahduttavasti nämä kaksi trilleriä eivät ole toistensa toisintoja, latteita kopioita, vaan Mackintosh on kehitellyt taas ihan erilaisen tarinan. Ja niin paljon kuin pidinkin Mackintoshin esikoisesta, Minä näen sinut kolahtaa vieläkin rajummin.

Psykologisten trillerien ongelmana usein on epäuskottavat henkilöhahmot, verkkaisesti etenevä kerronta ja ennalta-arvattavuus. Olen tänäkin vuonna lukenut muutaman keskinkertaisen trillerin, joista en muista enää juuri mitään. Clare Mackintoshin Minä näen sinut onnistuu kuitenkin olemaan sekä uskottava että yllättävä. Taitavasti kirjoitettua jännitystä, sopivasti pelottelua ja odottamattomia juonenkäänteitä. En kaivannut tiivistämistä, en mitään pois enkä mitään lisää. Enemmän lukuaikaa olisin sen sijaan kaivannut, tämä olisi ollut ihana ahmaista yhdeltä istumalta. Psykologisten trillerien parhaimmistoa!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos I See You, 2016.
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.
Kustantaja Gummerus, 2018. 413 sivua.

Michael Connelly: Yövuoro

IMG_20180408_120919_511.jpg

”Koko homma menee aamulla murtopuolen pöydälle”, Jenkins sanoi. ”Mitä jos annettaisiin niiden hoitaa tämä?”
”Mutta eiväthän ne hoida”, Ballard sanoi. ”Tämä juttu hukkuu muiden sekaan. Sitä ei selvitetä pidemmälle, eikä se ole reilua tuota naista kohtaan.”
Hän nyökkäsi kohti keittiötä, missä uhri istui lohduttoman näköisenä.
”Ei kai tässä kukaan reiluudesta ole mitään puhunut”, Jenkins sanoi. ”Tämä nyt on tämmöistä.”

Konstaapeli Renée Ballard ja hänen työparinsa John Jenkins tekevät pelkkää yövuoroa Los Angelesin poliisissa Hollywoodin jaostossa. Jenkinsille yötyöt sopivat hyvin, sillä hän haluaa olla päivisin kotona vakavasti sairaan vaimonsa luona. Ballard sen sijaan oli joutunut yövuoroon vasten tahtoaan vähän yli kaksi vuotta sitten. Ballard oli silloin tehnyt valituksen murharyhmän pomon ahdistelusta, mutta asia oli päätetty lakaista maton alle, ja Ballard oli passitettu yövuoroon.

Toisinaan Renée Ballard haluaisi tutkia tapauksen alusta loppuun, mutta sitä ei yövuorolaisille suoda. He vain käyvät öisillä rikospaikoilla, kirjoittavat alustavia raportteja ja sitten antavat tapaukset eteenpäin muiden tutkittavaksi. Mutta eräänä yönä eteen tulee kolme tapausta, jotka eivät jätä Ballardia rauhaan. Yksinäisen naisen kotiin tehty murtovarkaus. Prostituoidun raju pahoinpitely. Viisi kuolonuhria vaatinut yökerhoammuskelu. Ballard alkaa tehdä omia tutkimuksiaan esimiehiltään salaa.

”Minä luen Marcielle kirjoja paikoista, joihin emme päässeet. Hän on tällä hetkellä kiinnostunut Japanin historiasta, joten minä luen sitä. Siellä on sanonta sopeutumista korostavasta yhteiskunnasta: törröttävä naula hakataan piiloon.”
”Eli mitä tuo tarkoittaa?”
”Sitä että täällä laitoksella on paljon porukkaa vasara kädessa. Pidähän varasi.”

Yövuoro on yhdysvaltalaisen Michael Connellyn uuden dekkarisarjan ensimmäinen osa ja esittelee konstaapeli Renée Ballardin, päättäväisen ja sinnikkään naispoliisin. Yövuoro saapui minulle maaliskuussa yllärinä, eikä minulla ollut oikein mitään ennakko-odotuksia kirjan suhteen. Halusin kuitenkin antaa Michael Connellylle ja Renée Ballardille mahdollisuuden. Ja kylläpä kannatti lukea tämä. Yövuoro nimittäin yllätti minut varsin iloisesti! Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle.

Yövuoron juoni rullailee mukavan jouhevasti eteenpäin. Vaikka Ballardilla on työn alla kolme eri tapausta, henkilögalleria ei kasva dekkarin edetessä liian laajaksi. Sivupoluille ei harhailla eikä paikoilleen jämähdetä. Tilanteet vaihtuvat, uusia seikkoja paljastuu. Yllättäviä käänteitä, tihenevää jännitystä. Lukija on tiukasti koukussa.

Poliisihommien ohessa päähenkilö Renée Ballard tulee hiljalleen tutuksi, mutta Michael Connelly keskittyy enemmän hänen työhönsä kuin yksityiselämän kiemuroihin. Renée Ballardin elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta hän ei jatkuvasti märehdi ja vatvo menneitä. Virkistävää lukea välillä poliisista, joka ei hae lohtua pullosta eikä kohtele läheisiään kaltoin. Vapaa-ajallaan Ballard suppailee meressä ja leikkii koiransa kanssa hiekkarannalla. Tosin sitä vapaa-aikaa ei kovinkaan paljoa jää, kun määrätietoinen Ballard selvittelee rikoksia uutterasti yötä päivää. Ilman ylityökorvauksia.

Jään innokkaana odottamaan, miten konstaapeli Renée Ballardin tarina kehittyy sarjan tulevissa osissa. Seuraavassa Ballard-dekkarissa (eng. Dark Sacred Night) tehokaksikko Renée Ballard ja Harry Bosch tulevat yhdistämään voimansa ja tutkivat tiimityönä uutta tapausta. Mielenkiintoista! Rikoksia ja rikollisia Hollywoodissa epäilemättä piisaa, eikä Ballard taatusti luiki pahoja miehiä pakoon.

Englanninkielinen alkuteos The Late Show, 2017.
Suomentanut Tero Valkonen.
Kustantaja Gummerus, 2018. 390 sivua.

Lina Bengtsdotter: Annabelle

IMG_20180402_125633_218.jpg

Mitä kello oli? Yksitoista? Kaksitoista? Hän kaivoi kännykän laukustaan. Melkein puoli yksi. Äiti saisi raivarin. Se ryntäisi ovelle, ravistelisi häntä olkapäistä ja tivaisi huutaen, missä hän oli ollut, ja silloin se näkisi naarmut, veren, revenneen mekon. Miten hän selittäisi ne?

Seitsemäntoistavuotias Annabelle Roos on vanhemmiltaan salaa osallistunut nuorten bileisiin autiotalolla. Annabellen ylisuojelevainen äiti on tarkka kotiintuloajoista, mutta tyttöä ei kuulu kotiin. Menee päivä, menee kaksi, menee neljä päivää. Annabelle tuntuu kadonneen jäljettömiin. Puhelinta ei ole käytetty, pankkitililtä ei ole nostettu rahaa. Annabellen vanhemmat ovat suunniltaan huolesta.

Dekkarisarjan päähenkilö Charlie, oikealta nimeltään Charlene, on kolmekymppinen tukholmalainen nainen, joka on työssään poliisina erittäin älykäs ja pätevä. Mutta vapaa-ajallaan Charlie käyttää suuria määriä alkoholia ja pokailee miehiä yhdeksi yöksi seurakseen. Kun ylemmältä taholta tulee käsky lähteä Gullspångiin tutkimaan Annabellen katoamista, krapulaa poteva Charlie suostuu vastentahtoisesti matkustamaan Andersin kanssa Gullspångiin. Nurkkakuntaiseen pikkukaupunkiin josta Charlie itse on kotoisin. Paikkaan liittyy traumaattisia muistoja Charlien lapsuudesta.

Ruotsalainen esikoiskirjailija Lina Bengstdotter ei luo mitään kaunista kuvaa omasta lapsuuden kotikaupungistaan, piskuisesta Gullspångista. Tylsää ja harmaata. Maan nuorimmat äidit, huono hammasterveys ja korkea työttömyys. Lopetettuja kauppoja ja rikottuja ikkunoita. Keskellä ankeaa kaupunkia seisoo valtavan ruma metallisulatto, joka on jo vuosia sitten sulkenut ovensa. Nyt paikkakunnan ainoa isompi työllistäjä on vaneritehdas, jonka työntekijät tunnistaa naarmuisista käsivarsista. Monilla vanhemmilla ei ole töitä, monet nuoret lintsaavat koulusta. Kyläpahasessa ei nuorilla ole iltaisin oikein muuta tekemistä kuin ryypätä ja muhinoida hylätyssä autiotalossa. Kuumina kesäpäivinä uidaan kaupunkia halkovassa joessa, jonka kerrotaan olevan pohjaton ja jossa on vaarallisia virtauksia voimalan takia. Kymmenien kilometrin päässä sijaitsee paperitehdas, jonka haju tulee pohjoistuulella Gullspångiin saakka.

Kadonneista teinitytöistä ja surkeista pikkukaupungeista on toki ennenkin kirjoitettu dekkareita. Eikä siinäkään ole mitään uutta, että poliisilla on riesanaan menneisyyden haamuja ja alkoholiongelmaa. Mutta Lina Bengstdotter on onnistunut kasaamaan aineksista ihan kelpo dekkarin. Sujuvaa, helppolukuista ja koukuttavaakin. Lukijaa ei viedä rypemään liian synkkiin vesiin eikä ahdisteta nurkkaan ylettömällä väkivallalla, mutta traagisia ihmiskohtaloita tarjotaan lukuisia. Kiittelen myös yllättävää loppuratkaisua.

Annabelle käynnistää rikostutkija Charlie Lagerista kertovan dekkarisarjan, josta on ilmeisesti tulossa kolmiosainen. Aion painaa Lina Bengstdotterin nimen mieleeni, tätä kirjailijaa voisin ehdottomasti lukea toistekin. Charlie Lager on vähän turhan ongelmainen tapaus minun makuuni, mutta kyllä hänestä trilogian verran voisi lukea. Ja mistäs sen tietää, jospa Charlie yllättää vielä iloisesti sarjan seuraavissa osissa ja onnistuu selättämään päihdeongelmansa.

Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Ruotsinkielinen alkuteos Annabelle, 2017.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.
Kustantaja Otava, 2018. 366 sivua.

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja

CollageMaker_20180327_183357359.jpg

BookBeatin äänikirjoista on tämän vuoden aikana tullut minulle vakituinen seuralainen. Väsyneiden iltojen ratto, tylsien kotitöiden piristys. Olen kokeillut monenlaisia äänikirjoja, dekkareista hömppään ja trillereistä tietokirjoihin. Jättänyt kesken, jos ei ensimmäisen puolen tunnin aikana ole kiinnostus herännyt. Kuunnellut loppuun asti jopa yhdessä illassa, jos kirja on oikein vienyt mukanaan.

Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita tarjoilee ronskia humoristista tekstiä. Parisuhteen loputtua itketään ensin tyynyliina räästä märäksi ja sitten hypitään innoissaan sängystä toiseen. Rönkkönen ei todellakaan ujostele eikä kursaile, vaan hän laukoo suoraa puhetta niin seurustelusta, seksistä, miehistä kuin myös meistä naisista. Ehkä osa kirjan jutuista avautuisi paremmin, jos olisin itse ollut aikuisiällä sinkkuna, mutta kyllä Rönkkönen minuakin onnistui ajoittain vähän naurattamaan. Meno tosin on välillä niin räävitöntä, että kaipasin pieniä taukoa äänikirjasta ja kuuntelin tätä lyhyemmissä pätkissä.

Tuomas Kyrön Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja on kolmas osa hurmaavasta Mielensäpahoittaja-sarjasta. Tällä kertaa Mielensäpahoittajan ajatukset pyörivät vahvasti kuoleman ympärillä, hän nimittäin nikkaroi ruumisarkkua ja laatii testamenttia. Mustepullo on päässyt vuosikymmenien aikana kuivahtamaan, ja koska testamentti täytyy tietysti laatia hienolla mustekynällä, Mielensäpahoittaja houkuttelee poikansa mukaan musteenhakureissulle. Kommelluksilta ei tietenkään vältytä, ja miniälläkin pinna kiristyy. Humoristista kerrontaa höystettynä hienoilla viisauksilla. Ja myös lukuisia koskettavia hetkiä. Lukija Antti Litja herättää Mielensäpahoittajan hahmon upeasti eloon.

Ehkä on väärin verrata Henriikka Rönkkösen ja Tuomas Kyrön kirjoja toisiinsa. Kirjojen päähenkilöt ovat täysin erilaiset. Mutta kyllä minuun uppoaa paremmin Mielensäpahoittajan sutkautukset ja kokemuksen tuomat viisaukset kuin Mielikuvituspoikaystävän ronski huumori. Kyllä ei ole kyrpähuumori ihan minua varten.

Henriikka Rönkkönen
Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Kustantaja Atena, 2016.
Lukijana Krista Putkonen-Örn. Kesto 4 h 50 min.

Tuomas Kyrö
Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja
Kustantaja WSOY, 2016.
Lukijana Antti Litja. Kesto 6 h 21 min.

Karin Erlandsson: Saarretut

IMG_20180322_192848_299.jpg

Karin Erlandsson asuu Maarianhaminassa ja työskentelee kulttuuritoimittajana Nya Åland -lehdessä. Erlandssonin kaksi vuotta sitten ilmestynyt Kuolonkielot oli miellyttävän vähäeleinen ja rauhallinen, jopa vanhanaikaisen tuntuinen rikosromaani. Ja nyt dekkarisarjalle on saatu jatkoa, Erlanssonin uusin romaani kantaa nimeä Saarretut. Kiitokset arvostelukappaleesta Kustantamo S&S:lle!

Perheen äiti Monika on murhattu. Muu perhe jatkaa elämäänsä, mutta suru on läsnä joka hetki. Isä Krister viettää päivänsä sohvalla maaten. Poika Jonas lintsailee koulusta ja on vihainen koko maailmalle. Tytär Kajsa asettelee nukkeja nukkekotiin ja haaveilee tavallisesta perheestä. Ja sitten Jonas löytää kaapin perältä äitinsä vanhoja kirjeitä, eikä yhtäkkiä mikään ole enää ennallaan.

Lumimyrsky kietoo pikkukaupungin tiukkaan syleilyynsä. Puhelimet eivät toimi, sähköt katkeilevat. Kauppaan ei pystytä toimittamaan tuoretta ruokaa, eikä paikallinen sanomalehti ilmesty. Aura-auto ei ehdi joka paikkaan, ja pian kaupungin ulospääsytiet menevät yksi kerrallaan poikki. Kaupunki jää saarroksiin. Vaikka ilma on hyytävän kylmä, kaupunkilaisten tunteet kuumenevat.

Karin Erlandssonin Saarretut on romaani, jonka haluaisi joko hotkaista saman tien yhdeltä istumalta tai sitten nautiskella hitaasti ja ajan kanssa. Minä valitsin jälkimmäisen tavan, verkkaisen nautiskelun. Muutama luku kerrallaan, rauhallisesti sanoja makustellen. Tosin myönnettäköön, että kirjan viimeisellä kolmanneksella sorruin nopeatahtiseen ahmimiseen.

Saarretut on mielestäni ehjempi ja kypsempi kokonaisuus kuin kaksi vuotta sitten lukemani Kuolonkielot. Dekkarimaisuus on tällä kertaa vieläkin vähemmällä, mutta se ei haitannut minua ollenkaan. Pidän Karin Erlandssonin tavasta kuvata tarkkanäköisesti ja hienovireisesti ihmisten ajatuksia ja tunteita, heidän välisiään suhteita. Kuvailisin Saarrettuja ehkäpä pikemminkin ihmissuhdevetoiseksi kevyeksi jännäriksi kuin varsinaiseksi dekkariksi.

Saarretut rakentuu lyhyistä luvuista, pienistä kohtauksista. Henkilöhahmoja on monta, jokaisen elämään kurkistetaan vuorollaan, mutta Karin Erlandsson osaa pitää langat taitavasti käsissään. Kerronta ei ole jahkailevaa, mutta silti tekstistä on aistittavissa ihastuttavaa viipyileväisyyttä ja vanhanaikaisuutta. Erlandsson ei kikkaile kielellä, mutta yksinkertaisuudessakin on kauneutta.

Ruotsinkielinen alkuteos Pojken, 2018.
Suomentanut Laura Varjola.
Kustantaja S&S, 2018. 212 sivua.

Matthew Costello & Neil Richards: Kartanon salaisuus ja Murha kuunvalossa

CollageMaker_20180323_103859742_20180323104015322.jpg

Cherringhamin mysteerit on brittiläinen cozy mystery -sarja, jota julkaistaan ainoastaan e-kirjoina ja äänikirjoina. Noin 120-sivuiset tarinat sijoittuvat viehättävään Cherringhamin pikkukaupunkiin, jossa rikoksia ratkovat yksinhuoltajaäiti Sarah Edwards ja eläköitynyt amerikkalaispoliisi Jack Brennan. Kuuntelin helmikuussa Cherringhamin mysteerien ensimmäisen osan Murha Thamesin varrella ja nyt otin kuunteluun sarjan kaksi seuraavaa osaa.

Kartanon salaisuus lähtee käyntiin tulipalolla. Mogdonin ränsistyneessä kartanossa yksin asunut yhdeksänkymppinen Victor Hamblyn löydetään kuolleena talon ullakolta. Miksi ihmeessä Victor oli paennut ullakolle eikä pyrkinyt alas ulko-ovelle? Mitä Victor on piilotellut ullakolla? Johtuiko tulipalo todellakin sähköviasta vai sytyttikö joku palon tahallaan?

Murha kuunvalossa esittelee Cherringhamin rotarykuoron ja sen mutkikkaat ihmissuhteet. Lahjapuotia pitävä yrittäjä Kirsty Kimball menehtyy saatuaan vakavan allergisen reaktion kuoroharjoitusten jälkeen. Tapauksen jälkeen muutama muukin jää kuorosta pois, joten joululauluesitykseen kaivataan kipeästi lisää laulajia. Jack Brennan suostuu liittymään kuoroon. Mutta oliko Kirstyn kuolema sittenkään pelkkä onneton sattuma?

Matthew Costellon & Neil Richardsin Cherringhamin mysteerit eivät ole oikeastaan kovinkaan kummoisia. Liukuhihnalla tuotettuja tusinadekkareita. Mutta silti kuuntelen näitä mielelläni. Kirjoina en jaksaisi näin heppoisia dekkareita lukea, mutta äänikirjoilta kaipaan nimenomaan helppoutta ja kepeyttä. Äänikirjoja kuunnellessani touhuilen usein samalla jotain muuta, joten äänikirjassa ei saa olla liian paljon henkilöhahmoja eikä liian monimutkaisia juonikuvioita. Annan Cherringhamin mysteereille plussaa myös lyhyydestä, tällaisen äänikirjan voi helposti kuunnella yhden illan aikana.

Iso-Britanniassa Cherringhamin mysteereitä on ehtinyt ilmestyä jo yli kaksikymmentä osaa. Suomessa julkaisu on reippaasti jäljessä, mutta nyt Tammi on ryhtynyt julkaisemaan näitä nopeassa tahdissa, yksi uusi kirja joka kuukausi. Sarjan neljäs osa tupsahtaa siis julki huhtikuussa, viides osa toukokuussa, kuudes kesäkuussa jne. Kuunneltavaa riittää siis monelle kuukaudelle!

Kartanon salaisuus – Cherringhamin mysteerit 2
Englanninkielinen alkuteos Mystery at the Manor, 2014.
Suomentanut Taina Wallin. Kustantaja Tammi, 2018.
Lukijana Markus Niemi. Kesto 3 h 16 min.

Murha kuunvalossa – Cherringhamin mysteerit 3
Englanninkielinen alkuteos Murder by Moonlight, 2014.
Suomentanut Taina Wallin. Kustantaja Tammi, 2018.
Lukijana Markus Niemi. Kesto 3 h 20 min.

Cherringhamin mysteerit osat 1-3