Viveca Sten: Totuuden nimessä

Viime päivinä Suomessa on saatu nauttia (tai joidenkin mielestä kärsiä) harvinaisesta helleaallosta. Kun aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta, lämpömittari huitelee 33 asteessa, eikä edes tuuli tuo viilennystä, kaipasin jotain helppoa mutta viihdyttävää luettavaa. Siispä valitsin lukupinostani Viveca Stenin dekkarin. Enkä joutunut pettymään.

Viveca Stenin Sandhamn ei ole mikään leppoisa kesäparatiisi Tukholman ulkosaaristossa, vaan piskuisella saarella saa tosissaan pelätä henkikultansa puolesta ja poliiseilla riittää jatkuvasti töitä. Niin tälläkin kertaa. Sandhamnin edustalla Lökholmin saarella on käynnissä suosittu lasten purjehdusleiri, mutta se ei ole kaikille kesän kohokohta, vaan osa lapsista osallistuu leirille vastentahtoisesti. Eikä leirin ilmapiiri ole hääppöinen, sillä lasten keskuudessa on jatkuvaa naljailua ja rankkaakin kiusaamista. Nuoret ohjaajat yrittävät parhaansa, mutta kaikkea hekään eivät huomaa. Lapsia tarkkailee salaa joku muukin, ja yhtäkkiä yksi lapsista katoaa.

Totuuden nimessä on kahdeksas suomennettu Sandhamnin murhat -sarjan rikosromaani. Tuttujen henkilöhahmojen seuraan on aina ihana palata. Syyttäjä Nora Lindellä on käsissään hänen uransa kannalta tärkeä talousrikosoikeudenkäynti, ja lisäksi lähestyvät juhannushäät aiheuttavat stressiä. Poliisi Thomas Andreasson ei hänkään ole rennoissa fiiliksissä, sillä purjehdusleiriltä kadonneen lapsen tapaus ja vaimon jatkuvat ylityöt rasittavat häntä melkoisesti.

Totuuden nimessä pitää sisällään monenlaista. Talousrikollisuutta ja katoamistapausta, kiusaamista ja masennusta, häästressiä ja parisuhdekriisiä, rahapeliongelmaa ja alkoholismia. Lopputulos ei kuitenkaan ole mikään helteessä eltaantunut sillisalaatti, vaan Viveca Sten pitää langat hyppysissään ja juoksuttaa tarinaa taitavasti eteenpäin. Ehkäpä tätä olisi voinut vähän tiivistää ja toisaalta kaipasin myös lisää yllätyksellisyyttä, mutta kaiken kaikkiaan Totuuden nimessä on ihan kelpo kesädekkari.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Ruotsinkielinen alkuteos I sanningens namn, 2015.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.
Kustantaja WSOY, 2018. 490 sivua.

Vera Vala: Suden hetki

Manetti otti askeleen taaksepäin. Hänen olisi pakko pidätellä yskää. Hän ei halunnut tartuttaa tautia enää yhteenkään viattomaan ihmiseen. Oli pakko lähteä pois ennen kuin naisesta tulisi yksi niistä, jonka kaiken takana oleva kieroutunut mieli oli päättänyt uhrata osana sairasta suunnitelmaa.

Arianne de Bellis on muuttanut Bartolomeon työn takia Seychellien paratiisisaarelle. Bartolomeo työskentelee aluepäällikkönä YK:n rikosten torjuntaan keskittyvässä yksikössä. Ja yhtäkkiä hänellä on käsissään kiireellinen työtehtävä. Harmittomalta vaikuttanut rokotekampanja Madagaskarilla on muuttunut murhaavaksi bioaseeksi, ja nyt keuhkorutto leviää myös Seychelleille. Kuka on ruttoepidemian takana?

Italiassa asuvan Vera Valan luoma Arianna de Bellis -dekkarisarja on edennyt jo kuudenteen osaan. Kiitos Suden hetken arvostelukappaleesta Gummerukselle! Ensimmäisten Arianna-kirjojen aistikas tunnelmointi on hiljalleen vaihtunut synkempään jännitykseen, ja minä olen ottanut muutoksen ilolla vastaan. Minua miellyttävät enemmän nämä tummemmat sävyt kuin ihastuttavien puistokävelyjen ja auringonlaskujen kuvailut. Pieni ripaus aistikkuutta on kuitenkin yhä tallella, eikä kirjojen miljöössä ole moittimista.

Tarttuessani Suden hetkeen huomasin unohtaneeni melkoisesti aiempien kirjojen tapahtumia, mutta onneksi Vera Vala palauttelee mieleen Arianna de Bellisin taustoja. Vera Vala on aiemmin lupaillut, että kuudennessa romaanissa Ariannan menneisyys ja nykyisyys kohtaisivat, joten odotin saavani vihdoinkin selvyyttä Ariannan arvoitukselliseen menneisyyteen. Ja osaksi sainkin. Bartolomeon painiskellessa keuhkoruttoepidemian pysäyttämiseksi Arianna kohtaa karun totuuden menneisyydestään. Lukuisia salaisuuksia tupsahtelee päivän valoon, eikä mikään ole enää ennallaan.

Suden hetki on ihan vetävä jännäri. Mutta samaan aikaan koin kirjan myös melko hidaslukuiseksi ja kärsin ähkystä. Henkilöhahmoja on runsaasti, ja juonikuviot vaativat lukijalta tarkkaavaisuutta. Välillä hypätään ajassa taaksepäin ja upotaan entistä syvemmälle juonitteluiden verkkoihin. Harmikseni Suden hetki on loppujen lopuksi melkoinen sekasotku. Myönnän, että 30 asteen helteessä kirjaa lukiessani en ihan joka hetki pysynyt täysin kärryillä kaikesta.

Vera Vala on ilmoittanut, että tämän kirjan jälkeen Arianna jää tauolle, mutta ilmeisesti jatkoa saattaa vielä joskus olla luvassa. Suden hetki päättyy kutkuttavaan yllätykseen, mutta minun ja Ariannan tiet saattavat erota tässä kohtaa. Olen jo edellisten kirjojen kohdalla kaipaillut tiivistämistä, jäntevöittämistä, ja turhautumiseni tuntuu kasvavan jokaisen kirjan myötä. Ariannan menneisyyden saloja panttailtiin liian kauan, ja nyt kuudennen kirjan jälkeen koen olevani jo ihan kypsä Ariannaan.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Gummerus. 457 sivua.
Kannen suunnitellut Laura Noponen.

Costello & Richards: Haudattu mysteeri ja Viimeinen juna Lontooseen

Cherringhamin mysteerit on brittiläinen rento dekkarisarja, jota julkaistaan ainoastaan e-kirjoina ja äänikirjoina. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat viehättävään Cherringhamin pikkukaupunkiin, jossa rikoksia ratkovat yksinhuoltajaäiti Sarah Edwards ja eläköitynyt amerikkalaispoliisi Jack Brennan. Yhdellä tarinalla on pituutta vain noin kolme ja puoli tuntia, joten dekkarin ehtii hyvin kuunnella yhden illan aikana.

Haudatussa mysteerissä rikkauksista haaveilevat kaverukset Jerry ja Baz tutkivat metallinpaljastimilla Cherringhamin peltoja. Eräänä päivänä heitä lykästää. Maasta löytyy 300-luvulta peräisin oleva tarjoiluvati. Eläköitynyt professori lupaa huolehtia arvokkaasta roomalaisesta hopeaesineestä ja laittaa sen turvaan kassakaappiinsa. Pian puoli kylää tietää Jerryn ja Bazin uskomattomasta löydöstä. Ja kun seuraavana päivänä vati on tarkoitus luovuttaa British Museumin arvioijalle, kaikkien kauhuksi kassakaappi onkin tyhjä ja vati poissa.

Viimeinen juna Lontooseen tarjoilee kutkuttavan mysteerin. Helteisessä Cherringhamissa alakoulun järjestämässä kesäriehassa nukketeatteritaiteilija Otto Brendl löytyy kuolleena. Ilmeisesti sydänkohtaus. Jack Brennan kiinnittää huomiota miehen tatuointiin, rumaan korppikotkaan, ja muistaa nähneensä samanlaisen tatuoinnin vuosia sitten erään mafiapomon ruumiissa. Eikä Jack voi olla miettimättä, onko Otto Brendlin kuolemassa sittenkin jotain hämärää.

Cherringhamin mysteerit tarjosivat minulle taas mukavan leppoisaa kuunneltavaa. Simppeleitä pieniä rikospähkinöitä, joita voi hyvin kuunnella illalla sängyssä menettämättä yöuniaan. Haudattu mysteeri on näistä kahdesta selvästi heppoisempi, ja Viimeinen juna Lontooseen saa yllättävänkin synkkiä sävyjä.

Haudattu mysteeri – Cherringhamin mysteerit 4
Englanninkielinen alkuteos Thick as Thieves, 2014.
Suomentanut Taina Wallin. Kustantaja Tammi, 2018.
Lukijana Markus Niemi. Kesto 3 h 29 min.

Viimeinen juna Lontooseen – Cherringhamin mysteerit 5
Englanninkielinen alkuteos The Last Train to London, 2014.
Suomentanut Oona Juutinen. Kustantaja Tammi, 2018.
Lukijana Markus Niemi. Kesto 3 h 27 min.

Jørn Lier Horst: Tulikoe

Hän ei muistanut ainuttakaan juttua, jota olisi tutkinut yhtä pitkään ja ollut silti näin kaukana ratkaisusta. Mutkikkaita ja raskaita juttuja oli ollut, mutta koskaan aiemmin ei ollut puolen vuoden kuluttua haparoitu näin hämärien arvailujen varassa. Ehkä se ei johtunutkaan jutusta. Ehkä hän oli tulossa vanhaksi ja menettämässä otteensa.

William Wisting pähkäilee kimurantin katoamistapauksen parissa. Taksikuski Jens Hummel katosi jäljettömiin tammikuun alussa, yli puoli vuotta sitten, eikä tapausta ole onnistuttu selvittämään. Media syyttää poliisia hutiloinnista ja välinpitämättömyydestä, erityisesti tutkinnanjohtaja William Wisting saa syyt niskoilleen. Mutta sitten yllättäen tulee uusi vihje, joka auttaa poliisia eteenpäin tutkimuksissaan.

William Wistingin tytär Line on jättänyt taakseen toimittajan työt Oslossa ja muuttanut lähelle isäänsä. Viimeisillään raskaana oleva Line kaipailee uusia ystäviä ja törmää sisustuskaupassa ilokseen vanhaan koulukaveriinsa Sofie Lundiin ja tämän yksivuotiaaseen tyttäreen. Myös Sofie on yksinhuoltaja ja juuri muuttanut takaisin Larvikiin, isoisältään perimäänsä suureen taloon. Ja talon kellarissa oleva isoisän kassakaappi kätkee sisälleen lukuisia salaisuuksia.

Norjalainen Jørn Lier Horst on työskennellyt poliisissa rikostutkijana, mutta nykyään hän on täyspäiväinen kirjailija. Horst on kahminut William Wisting -dekkareillaan lukuisia palkintoja, muun muassa Norjan kirjakauppaliiton palkinnon vuonna 2011 ja Lasiavain-palkinnon vuonna 2013. Kirjoista on tekeillä televisiosarja. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Olen pitänyt kovasti edellisistä William Wisting -dekkareista, eikä Jørn Lier Horst petä minua tälläkään kertaa. Tulikokeen luvut ovat herkullisen lyhyitä ja napakoita, täynnä pieniä juonikoukkuja, jotka saavat lukijan ahmimaan malttamattomana luvun toisensa perään. Kirjan loppupuolella henkilöhahmoja tupsahtelee joka suunnasta vähän liikaakin, mutta näppärästi Horst lopulta solmii kaikki langanpäät yhteen.

Rikoskirjallisuudessa on liikaa eronneita, masentuneita, alkoholisoituneita ja peliongelmaisia poliiseja, ja tässä porukassa William Wisting on erittäin virkistävä tuulahdus. Wisting on miellyttävä rikospoliisi, jolla on hyvät välit aikuiseen Line-tyttäreensä. Kiireisen tutkinnan ohessa hän ehtii tukemaan tytärtään, auttaa tätä talon remontoinnissa, ei moiti eikä mesoa. Wisting muistelee kaihoisasti menehtynyttä vaimoaan, suhtautuu ystävällisesti entiseen naisystäväänsä ja on muutenkin kaikin puolin reilu tyyppi. Tykkään!

Norjankielinen alkuteos Blindgang, 2015.
Suomentanut Päivi Kivelä.
Kustantaja Otava, 2018. 397 sivua.

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla

Norfolkissa meri jäytää päivästä toiseen heltymättömästi rantaa ja paljastaa kasan ihmisen luita. Paikalle kutsutaan arkeologi Ruth Galloway. Tarkemmissa tutkimuksissa selviää, että luut sijoittuvat suunnilleen toisen maailmansodan aikaan ja kuuluvat todennäköisesti saksalaisille sotilaille. Mutta mitä Norfolkissa silloin tapahtui? Miksi sotilaat on ammuttu ja ruumiit piilotettu rannalle?

Englantilaisen Elly Griffithsin luomaa Ruth Galloway -sarjaa on ehditty suomentaa jo kolmen kirjan verran. Viime vuonna ilmestyi Risteyskohdat ja Januksen kivi. Tänä vuonna suomeksi on saatu tämä Jyrkänteen reunalla, ja syksyllä julkaistaan sarjan neljäs osa Käärmeen kirous. Kiitos arvostelukappaleesta Tammelle! Hienoa, että tätä sarjaa on alettu suomentaa ja vieläpä näin nopeassa julkaisutahdissa.

Tuttujen henkilöhahmojen seuraan on ihanaa palata. Henkilöt ovat helposti lähestyttäviä. Sympaattinen Ruth Galloway on ammattitaitoinen luuarkeologi, yksityiselämässään ihastuttavan inhimillinen ja sopivan epätäydellinen mutta ei kuitenkaan mikään holtiton sähläri. Komisario Harry Nelson on oikeudenmukainen poliisi, joka ajaa autollaan aina liian kovaa. Arkeologeihin ja poliiseihin mahtuu monenlaista persoonaa, ja Jyrkänteen reunalla esittelee myös uuden hahmon, Ruthin vanhan ystävän Tatjanan. Aiemmat Galloway-mysteerit lukeneet tietävät, ettei Ruthin ja Harryn välinen suhde ole ihan mutkaton, mutta kaksikko kykenee kuitenkin ammattimaisesti tekemään yhdessä töitä.

Ruth Galloway -dekkarit ovat mitä parhainta kesälomalukemista. Norfolkin karuihin rannikkomaisemiin sijoittuva sarja on sopivan kepeä mutta silti kiehtova ja koukuttava. Elly Griffiths ei yritä järkyttää lukijoitaan ällöttävän verisillä ja väkivaltaisilla kohtauksilla, eikä edes jännittävässä loppuhuipennuksessa meno äidy liian hurjaksi. Mukavan leppoisaa ja viihdyttävää luettavaa.

Englanninkielinen alkuteos The House at Sea’s End, 2011.
Suomentanut Anna Lönnroth. Kustantaja Tammi, 2018. 348 sivua.
Kannen suunnitellut Markko Taina.

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita

Eläintarha menee kiinni muutaman minuutin kuluttua, ja on aivan mahdollista, että kukaan ei huomaa heitä täällä metsän perukoilla. Hän on miettinyt monta kertaa, millaista se olisi. Millaista olisi, jos hän jäisi illalla vangiksi eläintarhaan, ehkä jopa piiloutuisi tahallaan tänne keskelle metsää, kävisi tapaamassa eläimiä yön pimeydessä – sellaisesta tehdään lastenkirjoja.

Joan ja hänen neljävuotias poikansa Lincoln ovat viettäneet mukavan iltapäivän eläintarhassa. Lincoln on tapansa mukaan leikkinyt muoviukoillaan ja keksinyt huikeita supersankaritarinoita. Kun eläintarhan sulkemisaika lähestyy ja kaksikko kiiruhtaa portille, hauska päivä saa synkän käänteen. Maassa makaavia verisiä ruumiita ja aseistautuneita miehiä. Joan rutistaa Lincolnin syliinsä ja pakenee eläintarhan sopukoihin.

Yhdysvaltalaisen Gin Phillipsin esikoistrillerin Niin kuin me olisimme kauniita ennakkokappale saapui minulle yllärinä toukokuussa, mutta siinä kiireen, väsymyksen ja keskittymiskyvyttömyyden kurimuksessa päätin suosiolla jättää kirjan lukemisen vasta tähän kesälomalle. Kiitos arvostelukappaleesta Kustantamo S&S:lle!

Gin Phillips on rakentanut trillerinsä äidin ja pojan selviytymistaistelun ympärille. Muitakin henkilöhahmoja kirjassa on, muita eläintarhassa kuljeskelevia, mutta heitä seurataan vain lyhyinä välähdyksinä. Väkivallalla ei juurikaan mässäillä, vaan jännitystä rakennetaan uhkaavalla vaaralla. Rakastava äiti tekee kaikkensa suojellakseen pientä poikaansa, mutta missä on paras piilopaikka, missä vaanii vihollinen. Kolmeen tuntiin ja kolmeensataan sivuun mahtuu paljon pakenemista, piileskelyä ja pelkoa.

Äidin ja pojan henkiinjäämiskamppailu ei kuitenkaan onnistu aidosti koskettamaan. Näin äiti-ihmisenä odotin sykähdyttävämpää lukukokemusta, jopa vuolaita kyyneleitä, mutta Joan ja neljävuotias Lincoln jäävät minulle valitettavan etäisiksi. Joan on tylsä ja väritön, eikä hänen kauhunsa pääse ihon alle. Parhaimmillaan Gin Phillips on kuvatessaan äidin ja lapsen välistä sidettä, miten leijonaemomaisesti äiti huolehtii lapsestaan.

Niin kuin me olisimme kauniita ei ole täysi napakymppi, mutta viihdyin mainiosti tämän helppolukuisen ja koukuttavan trillerin seurassa. Eläintarha on miljöönä onnistunut, ja kirjan tapahtumat voi pelottavan helposti uskoa todeksi. Gin Phillips ei pureskele kaikkea lukijalle valmiiksi ja jättää sopivasti lukijan oman mielikuvituksen varaan.

Englanninkielinen alkuteos Fierce Kingdom, 2017.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja S&S, 2018. 304 sivua.

Nele Neuhaus: Susihukka

Kauhu salpasi Alinan hengen. Vedestä, suoraan silmien edessä, nousi kalmankalpea käsi, joka näytti tavoittavan häntä. Alina kavahti taaksepäin ja kiljaisi kauhuissaan.

Humalaiset nuoret löytävät joen rantavedestä tytön ruumiin. Poliiseille selviää nopeasti, että tyttö ei kuulu bilettävien nuorten porukkaan, vaan ruumis on ollut vedessä jo pari päivää. Poliiseilla ei ole aavistustakaan Vedenneidon henkilöllisyydestä. Tuntomerkkeihin sopivaa noin 16-vuotiasta tyttöä ei ole ilmoitettu kadonneeksi, eikä kukaan tunnu kaipailevan häntä. Tutkinta junnaa viikkokausia paikoillaan. Mutta sitten nimekäs televisiotoimittaja pahoinpidellään, ja poliisi onnistuu yhdistämään toimittajan tutkimukset Vedenneidon tapaukseen.

Saksalainen Nele Neuhaus teki kansainvälisen läpimurron Lumikin on kuoltava -rikosromaanin myötä. Sen jälkeen sarjasta on ehditty suomentaa jo kaksi seuraavaa tiiliskiveä, vuosi sitten Joka tuulen kylvää ja nyt viime keväänä tämä Susihukka. Hofheimin poliisilaitoksen väkivaltarikosyksiköstä kertovan dekkarisarjan päähenkilöinä hääräilevät rikosylikomisario Pia Kirchhoff ja hänen aatelinen esimiehensä Oliver von Bodenstein. Kiitokset Susihukan arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Nele Neuhausin dekkareissa on jotain samaa kuin Camilla Läckbergin Fjällback-sarjassa. Monitahoisia ja paksuja rikosromaaneja. Kumpikin kirjailijatar sortuu tarpeettoman rönsyilevään kerrontaan ja eksyy ajoittain liiaksi sivupoluille. Susihukan juonesta annetaan jo heti alussa liikaa vihjeitä, ja kokeneempi dekkarien lukija pystyy aavistelemaan, ketkä ovat tarinan pahiksia. Ajoittain tuskailin Nele Neuhausin junnaavan tyylin kanssa ja kaipasin tosissani juoneen tiivistämistä, nopeuttamista. Puoliväliin päästyäni juonikuvio alkoi tuntua jo ihan selvältä, mutta onneksi Neuhaus on jättänyt lukijalle jotain yllätyksiäkin.

Vietin Susihukan parissa useamman lomapäivän, lueskelin ulkona auringossa. Vaikka kirja on paksu ja olisi ehdottomasti kaivannut tiivistämistä, lukukokemukseni kallistuu plussan puolelle. Puutteistaan huolimatta juoni imaisee lujasti mukaansa, koukuttaa ja kauhistuttaa. Vaikka Neuhausin Susihukka on reippaasti yli viisisataasivuinen järkäle, ei henkilögalleria venähdä ylettömän suureksi ja jokaisella on oma paikkansa tarinassa.

Saksankielinen alkuteos Böser Wolf, 2012.
Suomentanut Veera Kaski.
Kustantaja WSOY, 2018. 556 sivua.

Pernilla Ericson: Löydän sinut

Ruotsalaisen Pernilla Ericsonin erinomainen esikoisdekkari Sinua seurataan esitteli Erla-ryhmän. Eläköityneen kriminologian professori Edithin perustaman työryhmän, jossa rikoksia Edithin johdolla ratkovat rikollisnero Rickard, sisukas poliisi Liv ja taitava hakkeri Aminah. Löydän sinut on sarjan toinen osa. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

On kulunut vuosi edellisen kirjan tapahtumista. Rickard Falke on paennut Tukholman alamaailman mahtavinta ja vaarallisinta miestä Australiaan saakka ja luonut itselleen uuden elämän. Nyt Rickard kuitenkin palaa Ruotsiin tapaamaan vakavasti sairasta ystäväänsä ja joutuu välittömästi hengenvaaraan. Poliisi toivoo Rickardin toimivan avaintodistajana oikeudenkäynnissä rikollispomo Jovan Devicia vastaan. Häikäilemätön Devic haluaa vaientaa Rickardin ja palkkaa murhaajan jahtaamaan häntä. Poliisit yrittävät pitää Rickardin olinpaikan salassa, mutta palkkamurhaajalla on apunaan petturi poliisivoimista. Erla-ryhmän jäsenet päättävät lyödä viisaat päänsä yhteen, murhaajan etsintä alkaa.

Jos Sinua seurataan ei olisi ollut niin hyvä esikoisdekkari, olisin todennäköisesti jättänyt väliin tämän toisen osan Löydän sinut. En nimittäin pidä dekkareista, joissa järjestäytynyt rikollisuus ja alamaailma näyttelevät näin suurta roolia. Väkivallalla mässäilyä ja uhkailua on liikaa. Olen silti vuosien varrella lukenut muutaman hyvän gansteridekkarin, eikä myöskään Löydän sinut ole ollenkaan huono. Pidin kuitenkin Pernilla Ericsonin esikoisdekkarista enemmän.

Erla-ryhmä on mielenkiintoinen porukka. Eläköitynyt kriminologian professori Edith, oikeudenmukainen ja reilu. Poliisi Liv Kaspi, lehdistön ja poliisipäälliköiden suosikki. Taitava hakkeri Aminah, työskentelee nykyään Ruotsin turvallisuuspoliisissa. Ja sitten tietysti Rickard, elänyt rankan lapsuuden ja nuoruuden, niittänyt mainetta alamaailmassa järjestelijänä, mutta sittemmin yrittänyt jättää rikolliset puuhat taakseen ja elää nuhteettomasti.

Pernilla Ericson osaa taitavasti luoda jännitteen heti ensimmäisillä sivuilla. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarjoillaan sopivasti, lukiessa ei todellakaan käy aika pitkäksi. Herkullisista henkilöhahmoista ja heidän kemioistaan riittää ammennettavaa useamman dekkarin verran, eikä Ericsonilta ainakaan vielä ole ideat loppuneet. Erla-ryhmästä kertovaan sarjaan on Ruotsissa nimittäin juuri ilmestynyt kolmas osa.

Ruotsinkielinen alkuteos Jag ska hitta dig, 2017.
Suomentanut Pirjo Lintuniemi.
Kustantaja HarperCollins, 2018. 380 sivua.

Eppu Nuotio: Anopinhammas

”Mikaelin äiti ei antanut meille siunaustaan ja nyt hän on kuollut”, Carmen sanoo, ja Ellen näkee kauhun tämän silmissä.

Ellen Lähde on puutarhamatkalla Andalusiassa. Ihastelemassa jyrkillä rinteillä kasvavia hedelmäpuita ja vehreiden puutarhojen hengästyttävää värikylläisyyttä. Valkoisia vuoristokaupunkeja ja vihreänturkoosia merta. Ikimuistoisen reissun viimeisenä iltana Ellen saa kutsun suomalais-espanjalaiseen hääjuhlaan, jossa turkulainen Mikael ja andalusialainen Carmen saavat toisensa.

Varhain seuraavana aamuna Ellen herää kovaääniseen kirkunaan, ja pian hotellista kannetaan ulos lakanalla peitetty ruumis. Mikaelin äiti on kuollut.

Vastavihitty nuoripari joutuu asettumaan Mikaelin lapsuudenkotiin Mynämäelle, auttamaan leskeksi jäänyttä Mikaelin isää maatilan töissä. Carmenin on vaikeaa sopeutua Suomen kylmyyteen ja harmauteen, yhteiseloon nyrpeän appiukon kanssa. Ellen säälii Carmenia ja pitää yhteyttä tähän. Ja alkaa selvitellä Mikaelin suvun salaisuuksia.

”Perheet ja heidän salaisuutensa”, Carlos sanoo. ”Niissä on melkein aina kyse siitä, että kuvitellaan että salaaminen muka suojelisi jotakin. Ei se koskaan suojele, se on kuin ruusupensas, se kasvaa aina vain suuremmaksi. Kuljet paljain käsivarsin sen ohi ja se raapii sinut verille.”

Viime vuonna ilmestynyt Myrkkykeiso aloitti Eppu Nuotion uuden dekkarisarjan, jonka pääosassa hääräilee kuusikymppinen viherpeukalo ja perennaharrastaja Ellen Lähde. Nyt viehättävälle dekkarisarjalle on saatu jatkoa Anopinhampaan myötä. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Ellen Lähteen tutkimuksia on täydellinen cozy mystery -sarja. Mitä parhainta kesälukemista, viihdyttävää ja nautittavaa. Päähenkilö Ellen Lähde on toimelias eläkeläinen, Neiti Marplen kotoinen vastine. Avulias ja utelias. Puutarhanhoidon ja ruuanlaiton ohessa Ellen ehtii suorittaa tutkimuksiaan ja penkoa Lohenkarin suvun salaisuuksia. Lempikin leiskuu.

Anopinhammas on kertomus miehistä ja vaimoista. Avioliitoista. Äideistä ja anopeista. Vahvoista naisista. Salaisuuksista jotka painavat lyijynraskaina suvun jäsenten hartioilla. Katkeruudesta ja kaunasta. Aluista ja lopuista. Pitkistä ja pimeistä talvista joiden jälkeen tulee aina lopulta kevät.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Otava. 254 sivua.
Kannen suunnitellut Piia Aho.

Susanne Jansson: Uhrisuo

Usva hiipi häntä kohti kuin utelias eläin, jonka aikeet olivat epäselvät. Se mateli hetteikköä pitkin, kosketti hänen jalkojaan ja kietoutui hänen ympärilleen.
Aivan kuin se olisi sanonut: Sinä. Sinä se olet. Pitkästä aikaa.
Hän ei liikahtanut. Tuskin edes hengitti. Istui vain aivan hiljaa silmät lähes kiinni ja odotti, että hetki menisi ohi.
Ilman että hän edes tajusi sitä hänen huuliltaan pääsi kuiskaus.
Minä tiedän. Kesti kauan. Mutta nyt minä olen täällä.

Neljätoista vuotta sitten Nathalie Ström oli lähtenyt Mossmarkenista. Mutta nyt hän on palannut takaisin ja majoittautuu kartanon maille alkeelliseen mökkiin. Hetteisellä Mossmarkenin suolla on synkkä maine, ja sen tiedetään aikoinaan olleen uhrisuo, jonne haudattiin uhreja jumalille. Nathalien biologian väitöskirja käsittelee ilmastonmuutoksen vaikutusta kosteikkojen hajoamisprosesseihin, ja Mossmarkenin alue on ihanteellinen kenttäkokeiden tekemiseen. Tosin Nathaliella on myös henkilökohtainen syy palata Mossmarkeniin.

Nathalie tutustuu paikallisen taidekoulun opiskelijaan, jolla on tapana lenkkeillä päivittäin Nathalien mökin ohi. Eräänä päivänä Nathalie näkee Johanneksen lähtevän taas tavanomaiselle juoksulenkilleen suolle. Kun myrsky yhtäkkiä tyyntyy, Nathalie huolestuu ja lähtee etsimään Johannesta. Nuori mies löytyy suolta, tajuttomaksi iskettynä, kultakolikoita taskussaan.

Poliisi pyytää avukseen Maya Linden, joka on valokuvataiteilijauransa ohessa työskennellyt osa-aikaisesti poliisin rikospaikkakuvaajana. Mossmarkenin suota valokuvatessaan Maya kompastuu maasta törröttävään seipääseen. Suon uumenista löytyy ruumis, joka on seivästetty rautakauden aikaiseen tapaan. Mutta kyseessä ei ole historiallinen suoruumis vaan tuoreempi uhri.

Yhtäkkiä lapio osui johonkin. Hän alkoi kaivaa varovasti käsin, ja seuraavassa hetkessä hän kavahti taaksepäin kuin iskun saaneena. Alhaalla maassa oli jotain. Jotain…
Hän kumartui nähdäkseen, mihin hänen kätensä oli osunut. Johonkin kylmään, jäykkään ja kapeaan…
Kuin sormiin.
Yksi, kaksi, kolme, neljä.
Maasta törrötti ihmiskäsi.

Väinö Linnan teoksessa oli suo, kuokka ja Jussi. Susanne Janssonilla on suo, näytteenottopullot ja Johannes. Ei kuulosta kovin jännittävältä, mutta Janssonin suo ei tosiaankaan ole mikään idyllinen pieni letto vaan upottava ja arvaamaton uhrisuo. Omalla tavallaan kauniskin mutta silti petollinen ja pelottava. Paikka jossa myrsky nousee yllättäen ja sitten tyyntyy pelottavan nopeasti.

Ruotsalaisen Susanne Janssonin esikoisromaani Uhrisuo on yliluonnollisilla elementeillä höystetty dekkari. Kyllähän tämä minulle maistui ja hyvin maistuikin. Valokuvaajana ja toimittajana työskennellyt Jansson hallitsee miljöökuvauksen ja loihtii suomaisemat lukijan eteen. Päähenkilökaksikosta biologi Nathalie on kiinnostavampi kuin valokuvaaja Maya, ja mieluusti olisin lukenut Nathalien menneisyydestä enemmänkin. Kirjan alkupuoli on loppua vahvempi.

Uhrisuossa olisi ollut aineksia hyytävämpäänkin psykologiseen jännitykseen, mutta Susanne Janssonin esikoisromaani on kevyehkö dekkari. Uhrisuossa on ehdottomasti jotain samaa kuin Elly Griffithsin dekkareissa, synkkää menneisyyttä ja karua luontoa yhdistettynä murhatutkintaan. Sopii myös rankempia dekkareita kaihtaville.

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Ruotsinkielinen alkuteos Offermossen, 2017.
Suomentanut Tiina Sjelvgren.
Kustantaja Bazar, 2018. 315 sivua.
Kannen suunnitellut Miroslav Šokčić.

Osallistun tällä postauksella Dekkariviikko kirjablogeissa -haasteeseen. Aiemmin tällä viikolla julkaisin dekkariviikkoon liittyen myös Alkuvuoden 2018 dekkarivinkit sekä bloggauksen kirjasta Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet.