Leena Lehtolainen: Tappajan tyttöystävä

IMG_20180918_160920_118.jpg

Olen viimeisen viikon ajan kärsinyt niska-hartiajumituksesta enkä pariin päivään voinut kuvitellakaan lukevani kirjaa. Päästyäni pahimman yli aloin kaivata taas lukemisen pariin, mutta halusin vältellä tiiliskiviä ja lukea jotain kevyttä. Siispä yöpöydän kirjapinosta luettavakseni valikoitui runsas kolmesataasivuinen novellikokoelma, Leena Lehtolaisen Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia. Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Leena Lehtolaisen novellikokoelma pitää sisällään viisitoista lyhyttä rikostarinaa. Takakannen teksti lupailee myös psykologista jännitystä ja kihelmöivää kauhua, mutta kertomukset ovat loppujen lopuksi aika kesyjä. Osa henkilöhahmoista on tuttuja Lehtolaisen aiemmista romaaneista, esimerkiksi Maria Kallio ja Hilja Ilveskero, mutta novellikokoelma esittelee myös joukon uusia tuttavuuksia.

Ensimmäisen ja toisen osuuden tarinat ovat riipaisevia mutta eivät erityisen jännittäviä. Pelottelu on heppoista, eikä näiden takia yöuniaan menetä. Mikään tarinoista ei ole erityisen mieleenpainuva, mutta parhaiten mieleeni jäivät Kuollut lumiukko ja Tappajan tyttöystävä. Kuolleessa lumiukossa Maria Kallion naapuri joutuu ilkivallan kohteeksi. Tappajan tyttöystävässä kirjastovirkailija saa pakkomielteisen ihailijan, joka on valmis jopa tappamaan saadakseen haluamansa. Muissa tarinoissa päästään muun muassa rekkakuskin kyytiin ja nuorten kanssa mökkisaarelle.

Kirjan päättävä kolmas osuus on kokoelma jouluisia ja talvisia tarinoita. Joulupukin suudelmassa Hilja Ilveskero saa paikan tavaratalon vartijana. Valkoinen poro on niin ikään Hilja Ilveskero -tarina. Joulukinkkuvaras kertoo köyhästä yksinhuoltajaäidistä, joka törmää sattumalta kaupassa joulukinkkuvarkaaseen. Kolme Joosefia on tarina asunnottomasta alkoholistista, joka huomaa olevansa raskaana.

Tappajan tyttöystävä ja muita rikostarinoita -kokoelman perusteella Leena Lehtolainen on monipuolinen kirjailija, joka taitaa monenlaiset tyylilajit. Useampi kirjan tarinoista käsittelee traagisia ihmiskohtaloita ja epätoivoisia tekoja. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Tammi. 326 sivua.
Kannen suunnitellut Markko Taina.

Arttu Tuominen: Leipuri

IMG_20180911_163550_143.jpg

”Leipuri?”
Strand nyökkäsi.
”Leivotaan, leivotaan kakkuja. Leipääkin tehdään, jos jaksetaan. Kauli ja käännä ja työnnä paistumaan, pian uunista jo hyvä tuoksu kohoaa”, Rautakorpi lausui.
”Se on siellä, kirjoitettu keittiön seinään.”
”Haluan nähdä sen.”
”Runonko?”
”Kaiken.”

Kevät 2015. Porin poliisin väkivaltayksikön entinen esimies, eläkkeelle jäänyt poliisi Eero Kataja löydetään kuolleena kotoaan. Murhatapa ja keittiöön seinään kirjoitettu loru viittaavat yli kymmenen vuotta sitten Porissa kauhua herättäneisiin Leipuri-murhiin. Janne Rautakorpi on ollut Leipuri-murhien aikaan tutkinnanjohtajana, ja poliisi pyytää Rautakorpea avustamaan uusissa tutkimuksissa. Onko kopiomurhaaja kostoretkellä ja ottanut kohteekseen Leipuri-murhien tutkintaan osallistuneita poliiseja? Vai onko murhaaja peräti yksi poliiseista?

Ja hän oli täällä. Kuin nuo jäiset tähdet.
Kuin kuu, jonka kasvot olivat ikuiset.
Ja kun kuu olisi taas täysi, olisi hänenkin työnsä valmis.

Porilainen Arttu Tuominen on vauhdilla pinkaissut suomalaisten dekkarikirjailijoiden kaikkein kirkkaimpaan kärkikaartiin. Tuomisen esikoisromaani Muistilabyrintti (2015) löi minut ällikällä. Labyrintti-dekkarisarjan seuraavat osat Murtumispiste (2016) ja Silmitön (2017) tarjosivat nekin silkkaa lukunautintoa. Ja nyt ilmestynyt Leipuri on neliosaisen Labyrintti-sarjan huikea päätös. Suuret kiitokset arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Leipuri ei ole todellakaan mikään kevyt ja leppoisa dekkari. Arttu Tuominen heittelee säälittömästi lukijaparkojen silmille ahdistavia ja ankeita kohtauksia, rumia ja raakoja yksityiskohtia. Kerronta on äärettömän intensiivistä ja koukuttavaa, taitavasti rytmitettyä ja sujuvaa. Henkilöhahmoissa on sopivasti särmää ja säröjä, jokaisella on omat verestävät kipupisteensä. Entisenä porilaisena pystyn täysin samaistumaan Tuomisen kolkkoon miljöökuvailuun, kirjojen harmaaseen ja rujoon Poriin, silti rakastettavaan ja rakkaaseen.

Arttu Tuomisen Labyrintti-sarjan päätösosa Leipuri yhdistää hienosti neliosaisen dekkarisarjan eheäksi kokonaisuudeksi. Vuonna 2015 tapahtuvan murhatutkinnan ohessa palaillaan ajassa taaksepäin helteiseen kesään 2002 ja alkuperäisiin Leipuri-murhiin. Moni asia saa selityksensä, jotain jää silti sopivasti avoimeksi. Täydellinen lopetus.

Labyrintti-sarjan viimeisen osan myötä hyvästelen haikein tunnelmin Janne Rautakorven, Liisa Sarasojan ja muut Porin väkivaltayksikön poliisit. Mutta samalla toivon, että sarjan päätös ei olisikaan loppu vaan sittenkin hieno alku. Käynnistyslaukaus. Alkulämmittelyä. Upealle ja pitkälle dekkarikirjailijan uralle. Toivon ja uskon, että lahjakkaasta Arttu Tuomisesta kuulemme vielä lukuisia kertoja tulevien vuosien aikana.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Myllylahti. 352 sivua.

Marie Bengts: Murha maalaisidyllissä

IMG_20180902_155600_306.jpg

Muutaman hyytävän jännittävän ja suorastaan ahdistavan trillerin jälkeen kaipasin rennompaa luettavaa. Niin paljon kuin tiivistunnelmaisista dekkareista ja jännäreistä pidänkin, välillä kaipailen luettavakseni jotain kevyempää ja vähemmän jännittävää. Tukholmalaisen Marie Bengtsin esikoisromaani Murha maalaisidyllissä vaikutti takakannen tekstin perusteella kepeältä, hupaisaltakin ja houkutteli herkullisen värikkäällä kannellaan. Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Hannah Lönn viiletti synkän metsän halki tuliterällä, kermanvalkoisella Volkkarilla. Vilkaisu peruutuspeiliin varmisti, että hän näytti siivolta: huulipuna ei ollut lähtenyt vaeltamaan, huivi piti hiuksia paikoillaan ja suuret tummat aurinkolasit antoivat ripauksen glamouria.

Murha maalaisidyllissä käynnistää 1950-luvulle sijoittuvan kirjasarjan, jonka päähenkilönä on Hannah Lönn, keski-ikäinen ompelijatar. Nuorempana hän oli haaveillut loistokkaasta urasta muodinluojana Pariisissa ja hienoissa paikoissa matkustelusta, mutta sen sijaan hän oli jämähtänyt työskentelemään tavallisena ompelijattarena Tukholmassa. Mutta nyt vanha Lilly-täti on loukannut jalkansa, joten naimaton ja lapseton Hannah on lupautunut viettämään pari viikkoa Lillyn luona smoolantilaisessa Enebyn kylässä.

Muiden asioihin jatkuvasti sekaantunut ja pyytämättä apuaan hanakasti tyrkyttänyt Asta Grankvist löydetään kotoaan kuolleena, terävät räätälinsakset rintakehästä pystyssä törröttäen. Moni kyläläisistä on mielessään kantanut juoruilevalle eläkeläiselle kaunaa, mutta Astan kuoltua kaikki ylistävät kilvan häntä. Murhaa tutkivat poliisit ovat ymmällään. Hannah arvelee nähneensä jotain tärkeää Astan surmaan liittyen, ja niinpä Hannah alkaa tehdä salaa omia tutkimuksiaan.

Hannah halusi totuuden esiin. Ketään muuta se ei näyttänyt kiinnostavan. Paitsi tietenkin rikostutkijoita, mutta he tarvitsivat apua, eikä sitä kyläläisiltä heruisi.

Murha maalaisidyllissä antaa sen, mitä kansikuva lupailee. Virkistävän värikästä ja leppoisan rempseää menoa pienessä ruotsalaiskylässä vuonna 1957. Juoruja ja kihisevää kuhinaa, salaisuuksia ja katkeria purkauksia, vaniljasydämiä ja pannukaupalla kahvia. Murheellisia ihmiskohtaloita ei jäädä pitkäksi aikaa hautomaan, vaan tunnelma pysyy mukavan lupsakkana.

Mutta yli viisisataa sivua on kirjalle paljon. Vaatii kirjailijalta timanttista tarinankerrontaa, että näin paksu romaani koukuttaa lukijan tiukasti loppuun saakka. Valitettavasti Murha maalaisidyllissä ei tähän kykene. Kirjassa on liikaa joutokäyntiä, samojen asioiden vatvomista, jännitteen repsahduksia. Tiivistämisen varaa on reippaasti. Sekavia selostuksia saisi karsia pois, juoni kaipaisi kipeästi jäntevöittämistä.

Ruotsinkielinen alkuteos En sax i hjärtat, 2017.
Suomentanut Ulla Lempinen.
Kustantaja Bazar, 2018. 541 sivua.
Kannen suunnitellut Nils Olsson.

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

IMG_20180829_202857_472.jpg

Näin elo-syyskuussa yöpöydälläni kirjapino aina vain kasvaa kasvamistaan, kun syksyn uutuuksia tulvii postilaatikkoon. Entten tentten teelika mentten ja nappasin pinosta pieksämäkeläisen Tuire Malmstedtin esikoisromaanin Pimeä jää. Kiitokset arvostelukappaleesta sekä kirjailijalle itselleen että kustantamo Myllylahdelle!

Esikoiskirjailijan teokseen tarttuminen on aina jännittävää. Ei ole samanlaisia odotuksia kuin vanhan tutun kirjailijan kohdalla. Ei tiedä yhtään, mitä on luvassa. Silti sitä aina toivoo pääsevänsä lukemaan hyvää kirjaa, viihtymään ja koukuttumaan. Tuire Malmstedt vakuuttaa minut jo heti ensimmäisten sivujen aikana, ja tarinan edetessä meno vain paranee. Tässä on ehdottomasti tutustumisen arvoinen esikoiskirjailija ja hieno vahvistus suomalaiseen dekkaristikaartiin!

Malmstedtin Pimeä jää käynnistää uuden sarjan, jonka pääosassa hääräilee naisylikonstaapeli Isa Karos. Tutkittavana on raskas ja mutkikas tapaus. Savonlinnassa sijaitsevassa Oravin kylässä yhdeksänvuotias Sofia katoaa kotipihaltaan, ja muutaman tunnin kuluttua tytön ruumis löydetään katiskasta läheisestä mökkirannasta. Niin pieni ja niin hiljaa. Poliisi Isa Karos ja hänen työparinsa Niiles Aarnikoski yrittävät koota itsensä, sulkea tunteet sisälleen ja keskittyä ammattimaisesti tutkimaan järkyttävää murhatapausta. Miten joku on voinut murhata lapsen?

Pimeä jää on toisaalta dekkari, toisaalta psykologinen trilleri. Ehkäpä Tuire Malmstedtin esikoista voisi nimittää psykologiseksi rikosromaaniksi. Kuolleista lapsista on jo kirjoitettu (liian) monta dekkaria ja tapahtumapaikkana oleva pieni kylä vaikuttaa tutulta, mutta Malmstedt on onnistunut luomaan palasista tuoreen ja mielenkiintoisen lopputuloksen. Tarjolla on niin hyytävän jännittäviä kohtauksia, yllättäviä käänteitä, uhkaavaa tunnelmaa kuin myös rinnasta kouraisevaa pohjatonta surua.

Sekä Isa Karoksella että hänen työparillaan Niiles Aarnikoskella on yksityiselämässään oma henkilökohtainen tragediansa. Isa on selvästi dekkarin päähenkilö, Niiles jää sivuosaan, ja lukija pääsee kurkkimaan enemmän Isan pään sisälle. Isa painaa töitä aivan liikaa, unohtaa syödä, välttelee kotona odottavaa miestään, nukkuu huonosti. Hiljalleen, pala palalta, Malmstedt raottaa verhoa salaisuuksien edestä ja paljastaa lukijalle, mikä Isan mieltä kaihertaa, mikä Isan ja Samuelin liittoa hajottaa. Isa ja Niiles kantavat kumpainenkin sisimmässään syyllisyyden raskasta taakkaa.

Nykyajassa tapahtuvan murhatutkinnan rinnalla kuljetetaan kahta muuta tarinaa. Toinen sijoittuu Alaskaan vuoden 1882 kieppeille ja esittelee kaksi tlingit-intiaanilasta. Toinen tarinoista vie lukijan 1940-luvulle Naarajärvelle. Lukiessani mietin välillä, onkohan Malmstedt ahtanut kirjaansa liikaakin erilaisia teemoja. Aluksi täysin erillisiltä vaikuttavat juonilinjat nivoutuvat kuitenkin lopulta siististi yhteen, sivujuonet sulautuvat päätarinaan.

Tuire Malmstedtin Pimeä jää on kertomus kuolleista ja elävistä lapsista sekä kauniista sudenkorennoista. Se on sukellus ihmismielen syvimpiin ja synkimpiin kuiluihin, mielenterveyden järkkymiseen, sysimustaan suruun ja kiivaaseen kaipaukseen. Pysäyttävä ja vavahduttava, pelottava ja raastava. Ehkäpä jopa liiankin tummasävyinen ja ahdistava trilleri.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Myllylahti. 352 sivua.

Kaksi jännää ruotsalaista äänikirjaa

CollageMaker_20180829_205234897-1.jpg

Viime kuukausien aikana BookBeatia on käyttänyt lähinnä vain tyttäreni. Olen harkinnut tilauksen lopettamista, koska olen kokenut maksavani lähestulkoon tyhjästä. Mutta kun ennätyshelteet hellittivät tiukan otteensa Pohjolasta ja ilmaan alkoi hiipiä ripaus syksyn raikkautta, äänikirjojen kuuntelu alkoi taas houkutella.

* * *

Emelie Schepp: Hidas kuolema

Syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertova dekkarisarja on edennyt jo kolmanteen osaan. Jana joutuu tälläkin kertaa vastatusten järkyttävän menneisyytensä kanssa. Samaan aikaan rikosylikomisario Henrik Levin ja rikoskomisario Mia Bolander yrittävät selvitellä pahoinpidellyn naisen kuolemaa. Kun kuolemantapauksia tulee lisää, poliisit ymmärtävät etsivänsä sarjamurhaajaa.

Hidas kuolema toimii oivallisesti äänikirjana. Tarina ei vaadi liikaa keskittymistä mutta pitää mielenkiinnon yllä. Lisää vauhtia ja yllätyksellisyyttä jäin kuitenkin kaipailemaan, eikä kirjan loppuratkaisu tarjonnut toivomaani mojovaa yllätystä. BookBeatissa lukijat ja kuuntelijat ovat antaneet tälle arvosanaksi 4,1 tähteä, mutta minä antaisin tälle reippaasti alle nelosen, ehkä kolme tähteä.

Ruotsinkielinen alkuteos Prio ett, 2016. Suomentanut Meri Ala-Tauriala.
Kustantaja HarperCollins, 2018. Lukijana Jukka Pitkänen. Kesto 13 h 11 min.

* * *

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut

Kymmenen vuotta sitten Lukas katosi yllättäen ennen ylioppilasjuhliaan, mutta muutaman viikon jälkeen hänet löydettiin pahasti mukiloituna ja muistinsa menettäneenä. Sen sijaan naapurin Fanny ei koskaan palannut kotiin, ja Fannyn isä suhtautuu Lukasiin yhä vihamielisesti. Nyt kolmekymppinen Lukas on palannut kotikaupunkiinsa Kristianstadiin ja yrittää selvitellä, mitä hänelle ja Fannylle oikein tapahtui, kuka heidät sieppasi. Vanhassa pappilassa alkaa tapahtua outoja, jokin paha tuntuu taas vaanivan.

Sairaat sielut on yhdistelmä psykologista trilleriä, hyytävää dekkaria ja värisyttävää kauhuromaania. Niin koukuttava että parina iltana valvoskelin ihan liian myöhään kuuntelemassa äänikirjaa. Paikasta toiseen siirtyviä tavaroita, itsekseen lukkoon meneviä ovia, palavia puita. BookBeatissa kirjalla on 3,7 tähteä, minä voisin antaa arvosanaksi kolme ja puoli.

Ruotsinkielinen alkuteos Sjuka själar, 2016. Suomentanut Outi Menna.
Kustantaja WSOY, 2018. Lukijana Jarkko Nyman. Kesto 10 h 27 min.

 

Camilla Grebe: Lemmikki

IMG_20180825_100113_190.jpg

Ruotsalaisen Camilla Greben psykologinen jännäri Kun jää pettää alta imaisi minut mukaansa vuosi sitten. Jäin janoamaan lisää. Ilokseni trillerin itsenäinen jatko-osa Lemmikki ilmestyi suomeksi heti tänä kesänä, ja odotin malttamattomana sopivaa hetkeä dekkarin ahmimiselle. Eivätkä minun odotukseni kirjan suhteen suinkaan vähentyneet kuultuani Lemmikin saaneen kaksi erittäin arvostettua palkintoa. Ensin Ruotsin dekkariakatemia oli valinnut Lemmikin parhaaksi ruotsalaiseksi rikosromaaniksi vuonna 2017 ja sitten Lemmikki vielä kahmaisi parhaan pohjoismaisen rikosromaanin Lasiavain-palkinnon vuonna 2018. On se Camilla Grebe melkoinen jännärivelho!

Ormberg henkii rappiota ja epätoivoa: lakkautettuja tehtaita, lopetettuja liikkeitä, hylättyjä taloja. Epäluulo pakolaisia kohtaan on tätä taustaa vasten ihan ymmärrettävää. Eikös se niin mene? Ihmismieli etsii syysuhteita. On helppo uskoa, että vaikeudet johtuvat pakolaisista. Että työttömyys, kylän autioituminen ja julkisten palveluiden karsiminen ovat kaikki heidän syytään. Kun elanto ja arvokkuus on viety, on hyvin houkuttelevaa osoitella toisia sormella. Esimerkiksi maahanmuuttajia.

Lemmikki-dekkarin tapahtumapaikkana on Ormberg. Mitättömän pieni kylä parin tunnin ajomatkan päässä Tukholmasta. Autioituvassa Ormbergissa asuu enää lähinnä vain työttömiä ja vanhuksia, jotka ovat kieltäytyneet muuttamasta muualle. Vanha tekstiilitehdas on laittanut lapun luukulle, ja nykyään tehtaan tiloissa toimii vastaanottokeskus sadalle turvapaikanhakijalle. Pikkuruisessa pitäjässä ei yleensä tapahdu yhtään mitään, mutta kahdeksan vuotta sitten kiviröykkiöstä löytyi viisivuotiaan tytön luuranko ja nyt tutkinta on käynnistetty uudelleen. Ja tutkinnan myötä kolmen henkilön elämä kietoutuu yhteen.

Teini-ikäinen Jake asuu siskonsa ja alkoholisoituneen isänsä kanssa Ormbergin hienoimmassa talossa. Äiti on menehtynyt syöpään. Kun Jake on yksin kotona, hän käy salaa äitinsä vaatekaapilla ihastelemassa upeita paljettimekkoja ja korkeakorkoisia strassikenkiä. Mutta ei Ormbergissa poika voi julkisesti pukeutua naistenvaatteisiin ja meikata. Niinpä Jake pitää haaveensa omana tietonaan eikä kerro niistä kenellekään.

Vähän päälle parikymppinen Malin on vastavalmistunut poliisi. Nyt hän asuu väliaikaisesti äitinsä luona Ormbergissä. Puolen vuoden kuluttua kesällä Malin on menossa naimisiin juristina työskentelevän Maxin kanssa, viimeistään silloin Malin aikoo jättää Ormbergin taakseen ja muuttaa Maxin luo Tukholmaan. Ormbergiin liittyy liikaa kipeitä muistoja, ja pienessä peräkylässä kaikki tuntevat toisensa kiusallisen hyvin, minnekään ei pääse piiloon.

Kuusikymppinen Hanne löydetään Ormbergin metsästä hortoilemasta kylmettyneenä ja sekavana. Poliisissa profiloijana työskennellyt käyttäytymistieteilijä kärsii alkavasta dementiasta, mutta nyt hän ei muista viime päivistä yhtään mitään. Hanne ei muista, miten päätyi yksin metsään, eikä tiedä, mitä hänen käteensä kuulakärkikynällä kirjoitetut numerot merkitsevät.

Olen täynnä tyhjyyttä, kammottavaa loputonta pimeyttä.
Ehkä Ormberg on viimein asettunut minuun asumaan.

Eipä ole Camilla Greben Lemmikkiä suotta kehuttu ja palkinnoilla kunnioitettu. Lemmikki tekisi mieli ahmia yhdeltä istumalta, ja toisaalta näin hyvää dekkaria haluaisi säästellä, nauttia pieniä suupaloina, hitaasti herkutellen. Luetpa sitten nopeasti hotkaisten tai hitaasti nautiskellen, suosittelen ehdottomasti tarttumaan tähän erinomaiseen ruotsalaisdekkariin.

Kertojaääniä on kolme. Teinipoika Jake ja nuori naispoliisi Malin sekä kuusikymppinen profiloija Hanne. Tosin Hanne saa äänensä kuuluville lähinnä vain päiväkirjansa sivuilla. Päiväkirjan jonka Hanne kadottaa metsässä harhaillessaan ja jonka Jake löytää, päiväkirjan jota Jake lukee salaa. Resepti toimii hyvin, sekä Hanne että Jake tulevat lukijalle läheisiksi, koin kumpaakaan kohtaan suurta myötätuntoa ja sääliä. Sen sijaan Malin on minulle aluksi hivenen etäinen, mutta matkan varrella kiinnyin myös häneen. Kaikilla kolmella on oma tärkeä tehtävänsä tarinan kuljetuksessa.

Pieni ja surkea kyläpahanen, kyläläisten epäluulo maahanmuuttajia kohtaan, kylän persoonalliset asukkaat. Ei mitään uusia teemoja dekkarimaailmassa, mutta Camilla Grebe on kyhännyt aineksista hämmästyttävän tuoreen ja kiinnostavan kokonaisuuden. Yhteiskunnallisia teemoja ei alleviivata liiaksi, ne solahtavat luontevasti tarinaan, ja lukijalle annetaan tilaa luoda omat mielipiteensä. Kerronta on herkkävireistä ja vangitsevaa, puhuttelevaa ja taidokasta.

Camilla Greben Lemmikki nousee varmasti korkealle tämän vuoden top-listoillani, todennäköisesti jopa ihan sinne kirkkaimpaan kärkeen. Tällaisia helmiä osuu harvoin kohdalle. Viisisataasivuisessa dekkarissa ei ole yhtään notkahdusta, ei yhtään harha-askelta, ei mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Tasapainoinen ja sopusointuinen paketti, täydellinen lukunautinto.

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Ruotsinkielinen alkuteos Husdjuret, 2017.
Suomentanut Sari Kumpulainen.
Kustantaja Gummerus, 2018. 507 sivua.

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

IMG_20180817_060000_435.jpg

Yhdysvaltainen Leonard Goldberg kiidättää lukijan runsaan sadan vuoden takaiseen kylmään ja sumuiseen Lontooseen. Yksityisetsivä Sherlock Holmes on kuollut muutamaa vuotta aiemmin, mehiläisten hoitaminen koitui hänen kohtalokseen. Holmesin läheisen ystävän tohtori John H. Watsonin vointi on alkanut ikääntymisen myötä rapistua, mutta älyhoksottimet toimivat yhä ihailtavan terävästi.

Tohtori John H. Watsonin luo saapuu mustapukuinen nainen, joka suree veljensä Charles Harrelstonin traagista poismenoa. Pahoissa veloissa olleen Charlesin kuolema on poliisin taholta tuomittu itsemurhaksi, eikä asiaa tutkita sen enempää. Harrelstonin sisko on asiasta eri mieltä, hän syyttää poliisia perheensä maineen tahraamisesta ja pyytää Watsonin apua.

Tohtori John H. Watson ryhtyy tutkimuksiin yhdessä poikansa John Watson nuoremman kanssa. He lähtevät tapaamaan silminnäkijöitä, Joanna Blalockia ja tämän kymmenvuotiasta poikaa. Myöskään Joanna ei usko Charlesin kuoleman olleen itsemurha tai onnettomuus, ja älykäs nainen liittyy Watsonien seuraan tutkimaan tapausta. Eikä Joanna ole kuka tahansa nainen vaan Sherlock Holmesin salattu tytär.

Huikeaa, ajattelin. Kerrassaan huikeaa. Tässä nyt oli korkeasti koulutettu leikkaussalihoitaja, joka harrasti fysiikkaa ja jolla tuntui olevan taito kaivaa esiin murhatapausten johtolankoja. Mietin pakostakin, miten tietäväinen oikein olikaan tämä tavattoman viehättävä nainen, jota en voinut olla vilkuilematta syrjäsilmällä.

Kauniskantinen Sherlock Holmesin tytär on miellyttävän vanhanaikainen ja kiehtova murhamysteeri, jossa ei mässäillä raakuuksilla. Syyllisen henkilöllisyys selviää kaikille heti alussa, joten loput kirjasta yritetään saadaan syyllinen kiikkiin ja selvitellä murhan motiivia. Rikostutkinta suoritetaan leppoisasti mutta ei suinkaan tylsästi. Terävää älyä ja ällistyttävää päättelykykyä. Kirjan luonteeseen ja tunnelmaan sopivat älykkään naisen hämmästyttävän tarkkanäköiset oivallukset. Asiat ratkeavat perinpohjaisen pähkäilyn ja huolellisen havainnoinnin myötä, jopa pirullisen hankala salakirjoitus tulee selvitettyä.

Mutta harmillisesti lukija on välillä askeleen edellä fiksuja salapoliiseja. Hetkittäin jopa Sherlock Holmesin tytär Joanna Blalock tuntuu hoksaavan typerryttävän hitaasti ilmiselviä seikkoja, vaikka hänen ammattitaitoaan sairaanhoitajana ja poikkeuksellista älykkyyttään korostetaan jatkuvasti. Minä en työskentele sairaanhoitoalalla enkä ole erityisen välkky, mutta silti tajusin pari ilmeistä juttua ennen Joannaa.

Leonard Goldbergin kirjoittama Sherlock Holmesin tytär on viihdyttävä ja viehättävän vanhahtava cozy mystery, jossa olisi aineksia pidemmäksikin dekkarisarjaksi. Ja onpa kahdeksankymppinen Goldberg jo kirjoittanut sarjalle jatkoa ainakin yhden kirjan verran. Toivottavasti saamme suljetun huoneen mysteerin myös suomeksi!

Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Englanninkielinen alkuteos The Daughter of Sherlock Holmes, 2017.
Suomentanut Marja Helanen.
Kustantaja Bazar, 2018. 331 sivua.
Kannen suunnitellut Susanna Appel.

Ina Westman: Henkien saari

IMG_20180812_101916_001.jpg

Kaksi vuotta sitten luin Ina Westmanin esikoiskirjan Syliin, episodiromaanin synnytykseen ja äitiyteen liittyvistä ongelmista, odotuksista, onnesta. Syliin jäi minulle mieleen vahvana ja väkevänä kokemuksena, koskettavana ja pysäyttävänä. Joten kun kustantamosta tarjottiin minulle arvostelukappaletta Westmanin tuoreesta Henkien saari -romaanista, vastasin välittömästi myöntävästi. Dekkareiden ja jännäreiden lomassa tekee välillä hyvää lukea jotain ihan muuta. Kiitokset arvostelukappaleesta Kosmokselle!

Elämämme on pysäytetty hetkeksi, kuin joku olisi painanut pause-nappia enkä tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Silti minun tehtäväni on esittää, että tilanne on hallinnassa, että kaikki on hyvin ja normaalia. Elämme vain tavallista pidempää kesälomaa, emme liiku minnekään, mutta emme ole saaren vankeina. Tämä on nyt tällainen saarikesä tällä kertaa. Parempiakin tulee. Niin on pakko uskoa.

Henkien saari -kirjan keskiössä on pieni perhe. Emma, Joel ja heidän tyttärensä Fanni viettävät kesää mökillä ulkosaaristossa, ilman sähköä ja muita nykyajan mukavuuksia. He istuvat laiturilla ihastelemassa auringonlaskua, tarkkailevat kirkkaassa vedessä uivia kaloja, tekevät veneretkiä muihin saariin. Elämä on näennäisesti rentoa ja huoletonta, mutta taustalla väreilee jotain salattua ja synkkää.

Emman päässä on arpi, kuin vetoketju. Emma ei muista, mistä on sen saanut, mutta jotain ikävää se varmasti on ollut. Jotain mikä aiheuttaa Emmalle muistin pätkimistä, ajatuksien harhailemista, jyskyttävää päänsärkyä, synkkiä harhanäkyjä. Jotain ikävää Emmalle on tapahtunut, jotain johon liittyy lentokenttä ja onnettomuus.

Muistot kuulemma palaavat vähitellen, jos palaavat, muistini rajoittaa tietoisuuttani, annostelee asioita sitä mukaa kuin pystyn vastaanottamaan niitä. Kaikkea ei tarvitse muistaa, kaikkea ei ole edes tarkoitettu muistettavaksi, psykiatrini sanoo ja minulle tulee tunne, että hän tietää enemmän kuin minä.
Siksi lepo on tärkeää, siksi olemme täällä, että olisin kaukana kaikista aistiärsykkeistä. Tunnen, että se tekee minulle hyvää. Se ei tee hyvää perheelleni, mutta sitä asiaa en voi nyt auttaa.

Ina Westmanin Henkien saari -kirjassa on oikeastaan neljä kertojaa. Pääosassa ovat Emma ja hänen aviomiehensä Joel, mutta välillä ääneen pääsevät myös isoisä ja Keniasta adoptoitu Fanni. Kirjassa on vähiten isoisän ja Fannin osuuksia, mutta niistä kursiivilla kirjoitetuista keskustelupätkistä minä pidin ehdottomasti eniten. En helposti vetistele kirjoja lukiessani, mutta pariin otteeseen viisivuotiaan Fannin viisaat tuumailut saivat silmäkulmani vähän kostumaan.

Henkien saari on hieno romaani, joka yllättää monitahoisuudellaan. Ina Westman kuorii kauniisti kirjoitettua tarinaa hiljalleen auki, kerros kerrokselta. Teemoja on lukuisia, muun muassa parisuhteesta vanhemmuuteen, adoptiosta rasismiin, ympäristönsuojelusta ilmastonmuutokseen. Westman kuitenkin pitää langat siististi hyppysissään eikä päästä langanpäitä rönsyilemään hallitsemattomasti. Raskaista aineksista huolimatta lukijaa ei kiskota liian synkkiin syvyyksiin, vaan kirjan tunnelma pysyy toiveikkaana. Tyylikäs ja hallittu kokonaisuus, lempeästi eteenpäin soljuva ja sykähdyttävä.

Näin upean kirjan luettuani ihmettelen, miksi luen niin paljon dekkareita ja jännäreitä, miksi en useammin lue kotimaista kaunokirjallisuutta. Meillä on Suomessa näin hienoja kirjailijoita, näin lumoavia romaaneja. Täysi napakymppi ei Henkien saari toki ole, mutta niitä osuu minun kohdalleni harvoin. Henkien saari onnistuu kuitenkin koskettamaan minua tavalla, johon harva dekkari pystyy.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Kosmos. 237 sivua.
Kannen suunnitellut Joel Melasniemi.

Stephen King & Owen King: Ruususen uni

IMG_20180803_205210_119.jpg

Nukkuvan naisen pään päälle ilmestyi vaaleaa rihmaa, kuin hämähäkinverkkoa, joka nousi hänen poskiltaan, levittäytyi ja laskeutui hänen iholleen hunnuksi. Asettuneista rihmoista kehräytyi uusia säikeitä, ja ne peittivät hänen kasvonsa nopeasti muodostaen maskin, joka ulottuisi pian hänen päänsä ympäri. Yöperhoset kiertelivät hämärässä majassa.

Kauhun kuningas Stephen King (s. 1947) ja hänen nuorempi poikansa Owen King (s. 1977) ovat yhteistuumin kirjoittaneet romaanin, joka levittää lukijoiden eteen kauhukuvan maailmasta ilman naisia. Epidemia, jota kutsutaan aluksi nimellä aurorainfluenssa, leviää nimittäin vain tyttöjen ja naisten keskuudessa. Pandemia vyöryy myös Appalakeille pieneen Doolingin kaupunkiin. Nukahdettuaan naiset koteloituvat kuin yöperhoset eivätkä herää enää. Eikä heitä kannata yrittää herättää. Yhtäkkiä miehet joutuvat pärjäämään keskenään. Mutta kuka kumma on Eve ja miksi unitauti ei tartu häneen?

Ruususen uni ei edusta kevyttä välipalalukemista, vaan paksuutta kirjalla on huikeat 750 sivua. Sain kirjan käsiini juuri ennen lomamatkalle lähtöä enkä reissussa malttanut istua nenä kiinni kirjassa, koska siellä oli niin paljon muuta nähtävää ja koettavaa. Matkalta kotiuduttuani kesälomani päättyi, koitti paluun arkeen, ja taas kirja joutui jäämään paitsioon. Lopulta kirjan lukemiseen meni aikaa reippaasti yli kaksi viikkoa!

Stephen ja Owen Kingin luoma henkilögalleria on erittäin laaja, hahmoja on kymmenittäin, mutta onneksi keskushenkilöiden joukko on pienempi. Suuri väkimäärä ja tapahtumien runsaus vaativat kuitenkin paneutumista, eivätkä Kingit päästä lukijoitaan helpolla. Tiivistunnelmaiset kohtaukset nostavat sykettä, väkivalta on ronskia, ja yliluonnollisia aineksia on ripoteltu sopivasti sinne sun tänne matkan varrelle. Henkilöhahmot ovat mukavan särmikkäitä, epätäydellisiä, persoonallisia. Loppua kohden vauhti kiihtyy, syke nousee entisestään, eikä kirjaa malta laskea käsistään. Vau!

Paksuudestaan ja runsaudestaan huolimatta, tai todennäköisesti juuri sen takia, Stephen ja Owen Kingin Ruususen uni on palkitseva lukukokemus. Romaani maalailee lukijoiden silmien eteen mielenkiintoisen kuvitelman, kauhistuttuvan dystopian. Kingit saavat lukijan pohtimaan, millainen olisi maailma ilman naisia. Ovatko naiset toimineet yhteiskunnan jäähdyttäjinä? Ja kun nämä jäähdyttäjät ovat poissa, koteloituneina ja unten mailla, olisiko seurauksena mellakoita ja jengisotia, räjähtelevätkö pommit ja ydinaseet? Olisivatko miehet onnettomia ilman äitejään, vaimojaan, tyttäriään? Miten kauan ihmiskunta ylipäätään selviäisi ilman naisia?

Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Englanninkielinen alkuteos Sleeping Beauties, 2017.
Suomentanut Ilkka Rekiaro.
Kustantaja Tammi, 2018. 752 sivua.

Hanna Velling: Kirjosieppo

IMG_20180723_134043_932.jpg

Kirjosieppokoiras on moniavioinen, ja ensimmäisen naaraan aloitettua haudontansa se alkaa etsiä uutta puolisoa. Jälkimmäisen pesinnän alettua koiras siirtyy takaisin ensimmäisen naaraan luo ja hoitaa poikasia tämän kanssa. Kakkosnaaras jää yksinhuoltajana hoitamaan poikasiaan.

Sain kesäkuussa yllärinä ennakkokappaleen helsinkiläisen Hanna Vellingin esikoisromaanista Kirjosieppo. Päätin lukaista tämän kesälomallani, ja nyt, kun kesäloman neljäs viikko käynnistyi, otin Kirjosiepon vihdoin lukuvuoroon. Eikä ohuen, nopealukuisen kirjan lukemiseen mennyt aikaa kuin yhden iltapäivän verran.

Kirjosieppo on kertomus Annasta ja erosta. Yhtäkkiä eräänä iltapäivänä Make ilmoittaa rakastavansa toista ja muuttavansa pois. Annalle jää vuokrakämppä ja pariskunnan yksivuotias tytär Nuppu, Make ottaa koiran. Anna rämpii läpi harmaiden kuukausien, totuttelee sinkkuelämään ja yksinhuoltajuuteen. On ikävissään, katkerana, mustasukkaisena, vihaisena, surullisena. Ja kaiken lisäksi Anna joutuu kohtaamaan vuokrakämpän putkiremontin ja työpaikan yt-neuvottelut.

Anna oli edelleen palasina. Melankolia söi rotan lailla. Mikä lohduttaisi, rauhoittaisi ja laimentaisi oloa? Ei hän halunnut baareissa notkua laastareita etsimässä vähäisellä vapaa-ajallaan. Terapiaan ei ehtinyt ja Jumalaa ei ehkä ollut. Toivottavasti Make pysyi paskana. Paskaa on helpompi vihata.

Romaanin takakansi lupailee kirpeän hilpeitä lukuhetkiä, mutta varsinkin kirjan alkupuolella hilpeys on enimmäkseen kadoksissa. Mitäpä muuta voikaan odottaa, kun toinen lähtee ja toinen jää, kulissit kaatuvat ja elämältä romahtaa pohja. Velling ei kuitenkaan päästä lukijaa uppoamaan liian synkkään suohon, vaan päähenkilön tuskasta huolimatta kirjailijan ote on melko kepeä. Erityisesti kiittelen lukujen otsikointia ja pieniä hienoja oivalluksia, huumorin pilkahduksia.

Kirjosieppo löytää varmasti oman ihastuneen lukijakuntansa. Kevyenä viihteellisenä välipalana Hanna Vellingin esikoinen toimii jokseenkin hyvin ja täyttää tehtävänsä. Mutta minä valitettavasti joudun jälleen kerran toteamaan, että ei ole tällainen hömppä oikein minua varten. Jäin kaipaamaan joko syvällisempää pureutumista eroon ja yksinhuoltajuuteen tai sitten reippaampaa huumoria, mutta niiden sijaan sain roppakaupalla kuluneita latteuksia ja ilmavaa höttöä. Ärsyynnyin stereotyyppisistä ja mustavalkoisista henkilöhahmoista, tuskastuin ennalta-arvattavuuteen.

Kiitokset ennakkokappaleesta Bazar Kustannukselle! Kirjosieppo ilmestyy 7.8.2018.

Kustantaja Bazar, 2018. 256 sivua.
Kannen suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.