Yrsa Sigurðardóttir: Pyörre

Viime vuonna suomeksi ilmestynyt Yrsa Sigurðardóttirin Perimä aloitti uuden islantilaisen dekkarisarjan, jossa Reykjavikin poliisi ja lastensuojelu selvittävät yhteistyössä mutkikkaita rikoksia. Perimä oli vetävä dekkarisarjan avaus mutta yllättävän rankka. Samalla linjalla jatkaa sarjan toinen osa Pyörre. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Rikospoliisi Huldar ja lastensuojelussa työskentelevä Freyja ovat edellisen kirjan tapahtumien seurauksena joutuneet epäsuosioon ja menettäneet esimiesasemansa. Freyja on katkera Huldarille ja uhkuu vihaa. Mutta kun Huldar pyytää apua, Freyja suostuu innokkaana auttamaan. Yhteistyö Huldarin kanssa tarjoaa kuitenkin piristystä tylsiin työpäiviin.

Kymmenen vuotta sitten koulun pihaan oli haudattu aikakapseli, jonka sisällä oli oppilaiden kirjoittamia tulevaisuusvisioita siitä, millainen Islanti olisi kymmenen vuoden kuluttua. Kun aikakapseli kaivetaan ylös, löytyy oppilaiden harmittomien kirjeiden joukosta nimetön viesti, jossa uhataan tänä vuonna tappaa kuusi ihmistä. Murhat Islannissa ovat tavattoman harvinaisia, ja uhkauskirje olisi helppo kuitata pelkkänä harmistuneen lapsen purkauksena. Tuskinpa hän on kymmenen vuoden ajan jaksanut ylläpitää vihaansa ja vaalia murhasuunnitelmia. Mutta kylpypaljussa kelluvat kädet saavat pian poliisit tajuamaan, että murhilla uhkaillut taitaa sittenkin olla ihan tosissaan ja on nyt alkanut toteuttaa omaa visiotaan.

”Siinähän se. Jutut ovat selvästi yhteydessä toisiinsa.” Kasvoilla näkyi ahdistusta. ”Hitto. Hitto. Hitto. Paska. Voi helvetin helvetti.” Hän haroi hiuksiaan sormillaan. ”Mikä helvetin sotku tämä on?”

Yrsa Sigurðardóttir osaa loihtia kiinnostusta herättäviä juonikuvioita. Monia dekkareita olen vuosien varrella ehtinyt lukea, mutta ihan heti ei tule mieleen toista dekkaria, jossa murhaajan uhkauskirje löytyy maahan haudutusta aikakapselista. Eikä murhiakaan toteuteta ihan perinteisesti, vaan Yrsa on laittanut mielikuvituksensa toden teolla peliin kehitellessään kieroutuneita tapoja murhata ihminen. Kun samaan soppaan heitetään vielä kaltoin kohdeltuja lapsia, saadaan aikaiseksi varsin kuvottava ja raskas dekkarikeitos.

Sarjan ensimmäistä osaa Perimää lukiessani harmittelin jahkailua ja sivupoluille harhailua. Samaa ongelmaa on aistittavissa myös Pyörteen kohdalla. Useamman kerran koin olevani Huldaria ja Freyjaa nokkelampi. Syyllisenkin arvasin jo varhaisessa vaiheessa, vaikka loppuratkaisu tarjoaa sentään yllätyksiäkin.

Yrsa Sigurðardóttirin romaanit eivät todellakaan ole kepeitä ja hyväntuulisia dekkareita. Islantilaiskirjailijatar ei päästä lukijoitaan helpolla. Mutta jos ei hätkähdä rankkaa sisältöä eikä anna pienten puutteiden lannistaa lukuintoa, suosittelen tutustumaan Perimään ja Pyörteeseen. Islannissa tätä sarjaa on ilmeisesti ilmestynyt jo neljän kirjan verran, joten lisää on toivon mukaan luvassa suomeksikin.

Islanninkielinen alkuteos Sogið, 2015.
Suomentaneet Tuula Tuuva.
Kustantaja Otava, 2018. 397 sivua.

Yrsa Sigurðardóttir: Perimä

Islantilaiselta Yrsa Sigurðardóttirilta on aiemmin suomennettu kaksi dekkaria, Kolmas merkki ja Joka toiselle kuoppaa kaivaa. Olen vähän odotellut, että milloinkohan Yrsa Sigurðardóttirilta saadaan lisää rikosromaaneja suomeksi. Ja nyt odotus palkitaan, Perimä aloittaa uuden dekkarisarjan, jossa Reykjavikin poliisi ja lastensuojelu selvittävät yhteistyössä rikoksia. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

”Aion kertoa sinulle yhden jutun. Lyhyen tarinan. Aika murheellisen. Kehotan sinua kuuntelemaan.”

Freyja työskentelee lastensuojelussa ja asuu veljensä pikkuruisessa kämpässä. Veli on taparikollinen ja lusii parhaillaan vankilassa. Freyjalla ei ole ollut moneen kuukauteen yhtään miessuhdetta, lukuun ottamatta yhtä ihanaa yhden yön juttua. Mies on väittänyt olevansa puuseppä Jónas, mutta yllättäen Freyja törmää samaiseen mieheen rikostutkinnan tiimoilta, mies onkin rikostutkija Huldar.

Nainen on murhattu raa’asti kotonaan. Perheen pojat ovat nukkuneet omassa huoneessaan, mutta 7-vuotias tyttö Margrét on ollut todistamassa äitinsä murhaa. Komisario Huldar ja lastensuojelussa työskentelevä Freyja yrittävät auttaa tyttöä ja saada tältä todistajalausunnon. Mistä syystä murhaaja antoi uhrilleen rangaistuksen? Aikooko murhaaja iskeä uudelleen?

Hän kuuli kytkimen naksahduksen juuri ennen kuin mies kuiskasi hänen korvaansa. ”Sinua onnisti.” Mies oli hetken hiljaa mutta lisäsi sitten. ”Tämä on nopeasti ohi.”
Siinä mies valehteli.

Yrsa Sigurðardóttirin Perimä ei varsinaisesti ole mikään kevyt kesädekkari vaan yllättävänkin rankka ja sadistinen. Ei tokikaan pahimmasta päästä, mutta enpä minä tätä lähtisi suosittelemaan väkivaltaisia dekkareita kaihtaville. Tiivistunnelmaista jännitystä voisi rakentaa vähemmälläkin julmuudella, mutta Yrsa Sigurðardóttir on näemmä päättänyt valita tämän rajumman tien.

Lastensuojelun yhdistäminen perinteiseen poliisidekkariin toimii, ja oman lisämausteensa tarinaan tuo Freyjan ja Huldarin välinen jännite. Keitokseen lisätään erakkoluonteinen radioamatööri, eläköitynyt opettaja kuin myös salaperäiset numerosarjat ja aikaiseksi saadaan ihan kiinnostava dekkaripaketti.

Osa kohtauksista tuntuu turhan venytetyiltä, islantilainen kirjailijatar harhailee hetkittäin liiaksi sivupoluille. Useamman kerran totesin olevani kirjan henkilöhahmoja nokkelampi, hoksasin monet arvoitukset ärsyttävän paljon ennen Freyjaa, Huldaria ja kumppaneita. Jokusia virheitä ja omituisuuksia satuin myös huomaamaan, mutta ne eivät merkittävästi häirinneet juonen seuraamista.

Pienistä puutteistaan huolimatta Yrsa Sigurðardóttirin Perimä on sen verran vetävä dekkarisarjan avaus, että voisinpa jatkossakin lukea lastensuojelussa työskentelevän Freyjan ja rikoskomisario Huldarin yhteisistä tutkimuksista. Toivottavasti tämän islantilaisen dekkarisarjan suomentamista jatketaan.

Islanninkielinen alkuteos DNA, 2014.
Suomentaneet Tapio Koivukari ja Tuula Tuuva-Hietala.
Kustantaja Otava, 2017. 412 sivua.

Jaakko Melentjeff: Hukkuneet

Ylöjärveläinen Jaakko Melentjeff (s. 1965) on koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri ja työskentelee sosiaalityöntekijänä Tampereella psykiatrian poliklinikalla. Hukkuneet on hänen esikoisromaaninsa. Kiitos arvostelukappaleesta Atena Kustannukselle!

Hän oli saanut käsiinsä uransa erikoisimman murhajutun. Murhasarja, jossa ei voinut vahvistaa, että kyse edes oli henkirikoksista. Kyllähän ihmisiä hukkui, mutta ei tällä tavalla: katoavat viikkokausiksi, löytyvät hukkuneina mutta ilman vettä keuhkoissa, väärän ja kaiken lisäksi myös kadonneen henkilön henkilöpaperit taskussa.

Porin eteläpuolella merestä löytyy ruumis, taskussaan suomalaisen miljonäärin henkilöllisyyspaperit ja ranteessaan arvokas kello. Poliiseille kuitenkin selviää, että kuollut mies ei olekaan kyseinen miljonääri ja että kaiken lisäksi miljonääri on kadoksissa. Pian Reykjavikista löytyy samalla oudolla tavalla hukkunut mies, mukanaan toisen henkilön henkilöllisyyspaperit. Rikosylikonstaapeli Paula Korhonen Tampereen keskusrikospoliisista, Annmari Akselsson Tukholman poliisista, rikoskomisario Magnus Thor Reykjavikin poliisista ja NORDSA:n etsivä Kalle Nordin päättävät tehdä yhteistyötä. Onko Pohjolassa liikkeellä sarjamurhaaja? Entä kuka kumma on Kolmisorminen mies?

Olen tietoisesti pyrkinyt lisäämään kotimaisen kirjallisuuden lukemista ja mielestäni onnistunutkin siinä. Jaakko Melentjeffin esikoisromaani Hukkuneet olisi kuitenkin saattanut mennä minulta kokonaan ohi, mutta suurimman osan elämästäni Porissa asuneena kiinnostuin kirjasta Porin mainitsemisen takia. Pori esiintyy kirjassa lopulta vain ohimennen, mitättömän pienessä sivuroolissa, mutta olen silti iloinen, että tulin lukeneeksi tämän.

Jaakko Melentjeffin Hukkuneet on kansainvälinen trilleri, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen lisäksi myös Ruotsiin, Islantiin ja Tsekkiin. Melentjeff onnistui koukuttamaan minut heti ensimmäisten sivujen myötä, ja jännite pysyy hyvin yllä loppuun saakka. Dialogi tuntuu paikoitellen vaivaannuttavan kömpelöltä, ja juoni on ehkäpä turhankin monimutkainen, mutta tarinassa on ehdottomasti hyvää imua. Huumoria on ripoteltu mukavasti matkan varrelle.

Henkilögalleria on hengästyttävän laaja, ja minulla vei hetken päästä kärryille siitä, kuka kukin on. Onneksi muutama kirjan hahmoista nousee selvemmin esiin. Tamperelainen viisikymppinen rikosylikonstaapeli Paula Korhonen asuu kerrostalossa Amurissa, kävelee joka aamu töihin säästä riippumatta, huolehtii iäkkäistä vanhemmistaan, ei ole koskaan ollut parisuhteessa ja yrittää löytää elämäänsä rakkauden netin deittisivuston kautta. Tukholmalainen Annmari Akselsson on eroamassa petollisesta miesystävästään. Reykjavikilainen rikoskomisario Magnus Thor on leski ja neljän tyttären yksinhuoltajaisä. NORDSA:n polkkatukkainen Kalle Nordin asuu yksiössä Turussa, reissaa työtehtävien takia paljon ja kaipaa lapsiaan.

Toivottavasti Jaakko Melentjeff jatkaa kirjoittamista. Olisi sääli, jos näin laaja joukko poliiseja olisi luotu vain yhtä ainoaa rikosromaania varten. Vaikka minä en ihan täysillä ihastunutkaan tähän esikoisdekkariin, Melentjeffissa on selvästi potentiaalia.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Atena. 420 sivua.
Kansi Mika Perkiökangas.

Arnaldur Indriðason: Muistin piinaamat

Olen lukenut kaikki islantilaisen Arnaldur Indriðasonin suomennetut dekkarit. Pidän erittäin paljon hänen tavastaan kertoa ihmiskohtaloista, koukuttaen ja koskettaen. Vuosi sitten lukemani Varjojen kujat ei ollut Erlendur-dekkarisarjaa, vaan siinä pääosassa oli eläköitynyt poliisi Konráð. Muistin piinamien myötä Arnaldur Indriðason palaa Erlendurin ja Marionin pariin. Kiitokset arvostelukappaleesta Blue Moonille!

Vuonna 1979 Reykjanesissa lämpövoimalasta valuva lauhdevesi on muodostanut pienen lammen keskelle sammalpeitteistä laavakenttää. Ihosairauksista kärsivien keskuudessa kiertää huhu, että lammen vesi helpottaa kutinaa. Kun psoriasista sairastava nainen on jälleen kerran kastautumassa lammella, hän löytää vedestä miehen ruumiin. Mies oli kuollut pudottuaan jostain korkealta, ja ruumis oli piilotettu lauhdevesilampeen. Tutkinta vie Erlendur Sveinssonin ja Marion Briemin amerikkalaisten tukikohtaan.

Samalla Erlenduria mietityttää taas yksi menneisyydessä tapahtunut selvittämätön katoamistapaus. Vuonna 1953 Dagbjört-niminen tyttö oli koulumatkallaan kadonnut jälkiä jättämättä. 18-vuotiaan Dagbjörtin koulutie kulki ohi Kamp Knoxin parakkileirin, joka oli rakennettu toisen maailmansodan aikana amerikkalaisten merijalkaväkijoukkojen sijoituspaikaksi ja josta sodan loputtua oli tullut köyhien islantilaisten surkea asuinalue.

Minulla on ollut pienoista dekkarikriisiä. Olen viimeisten kuukausien aikana nimittäin lukenut liian monta perushyvää ja keskinkertaista dekkaria, joiden parissa aika ei käy pitkäksi, mutta jotka eivät kuitenkaan ole varsinaisesti olleet mitään lukusukkuloita. Onneksi mokomasta kriiseilystä ei ollut nyt tietoakaan, eikä Arnaldur Indriðason pettänyt minua.

Arnaldur Indriðason osaa taitavasti kuljettaa rinnakkain kahta toisiinsa liittyvää tarinaa kahdessa eri ajassa, eikä Erlendur tälläkään kertaa malta olla tonkimatta menneisyyden salaisuuksia. Dekkarin pääjuoni sijoittuu vuoteen 1979, mutta samaan aikaan Erlendur pähkäilee 1950-luvulla tapahtunutta katoamista. Arnaldur kuvailee varmaotteisesti molempien ajanjaksojen yhteiskuntaa. Henkilöhahmot on uskottavia, aitoja, luontevia. Kerronta on miellyttävän rauhallista, dekkarin tunnelmaan sopivaa.

Muistin piinaamat ei ehkä ole ihan kaikkein parasta Arnalduria mutta voittaa kirkkaasti keskinkertaiset tusinadekkarit. Arnaldur Indriðasonin dekkarit kuuluvat ehdottomasti pohjoismaisen rikoskirjallisuuden parhaaseen A-luokkaan. Suosittelen tutustumaan!

Islanninkielinen alkuteos Kamp Knox, 2014.
Suomentanut Seija Holopainen. Kustantaja Blue Moon, 2016. 295 sivua.

Fred Vargas: Hyisiä aikoja

Ranskan ykkösdekkaristi Fred Vargas on koulutukseltaan arkeologi, erikoistumisalanaan kulkutaudit ja keskiaikaiset luut. Vargasin Adamsberg-dekkarit ovat olleet maailmanlaajuinen menestys, yli kymmenen miljoonaa myytyä kirjaa, 45 eri kielellä. Fred Vargas on napannut peräti neljä kertaa CWA International Dagger -rikoskirjallisuuspalkinnon. Mutta uskokaa tai älkää, minulle Vargas on uusi tuttavuus, ja nyt kesälomani alkaisiksi päätin korjata asian, hyppäsin hyisiin tunnelmiin Hyisiä aikoja -dekkarin seurassa.

Eläkepäiviään viettänyt matematiikanopettaja löydetään kuolleena kylpyammeestaan. Naisen kuolema vaikuttaisi olevan itsemurha, mutta ammeen viereen piirretty merkki herättää poliiseissa kummastusta. Avuksi päätetään kutsua murharyhmän komisario Adamsberg ja hänen tiiminsä. Ja sitten tulee toinen samankaltainen tapaus. Kemian alan tutkijan kuolema on luokiteltu itsemurhaksi, miehen työtuoliin on piirretty sama merkki. Komisario Adamsbergin tiimi saa selville, että molemmat uhrit olivat osallistuneet samalle kohtalokkaalle retkelle Islannin jäätiköille kymmenen vuotta sitten. Miten kuolemantapaukset liittyvät selittämättömiin tapahtumiin Islannissa ja Robespierre-fanaatikkojen salaseuraan Pariisissa?

Oi, miksi en ole aiemmin tutustunut Fred Vargasiin ja komisario Adamsbergiin! Ihanan hersyvä dekkari, täynnä nokkelia heittoja ja huumorinkukkasia. Tiukasti koukuttava juoni, ilman ylenpalttista raakuuksilla mässäilyä. Paikotellen koin kertomuksen seuraamisen hivenen työlääksi runsaan henkilömäärän takia, mutta onneksi Adamsbergs on itsekin hukassa tutkintansa kanssa. Kirjan lopussa Fred Vargas onnistuu kuitenkin solmimaan levälonkerot nätisti yhteen, ja kimurantti tapaus saa varsin tyydyttävän ratkaisun.

Ranskankielinen alkuteos Temps glaciaires, 2015.
Suomentanut Marja Luoma. Kustantaja Gummerus, 2016. 481 sivua.

P.S. Nyt kesälomaviikkojeni aikana Luetut.net tulee todennäköisesti päivittymään normaaliin tahtiin, mutta postaukset saattavat olla lyhyempiä eivätkä ne aina tupsahda eetteriin heti kirjan luettuani. Eikä lukutahtini ole lomallakaan päätähuimaava, tämän Hyisten aikojen kanssa pakersin viikon verran.

Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat

Huolestunut nainen ottaa yhteyttä poliisiin, kun hänen naapuriaan ei ole näkynyt aikoihin. Poliisit löytävät vanhuksen kuolleena vuoteestaan. Kuolema näyttää luonnolliselta, mutta tutkimuksissa selviää, että mies on tukehdutettu tyynyllä. Vanhuksen pöydältä kirjan välistä löytyy lehtileikkeitä vuodelta 1944, jolloin nuori nainen oli löydetty kuristettuna Kansallisteatterin takaa Reykjavikissa.

Islantilaisen Arnaldur Indriðasonin Erlendur-dekkarisarja on ollut minulle mieluista luettavaa, mutta tämä Varjojen kujat ei jatka Erlendurin, Elínborgin ja Sigurður Ólin tarinaa. Tällä kertaa pääosassa nimittäin on eläköitynyt poliisi Konráð, joka alkaa aikansa kuluksi autella vanhuksen kuoleman tutkinnassa. Minun päässäni Erlendur ja Konráð menivät aluksi suloisesti sekaisin, ja hetkittäin oikeasti unohdin lukevani nyt Konráðista enkä Erlendurista. Konráð on miellyttävä kirjallinen tuttavuus, jotenkin vanhastaan tuttu vaikka uusi onkin. Helposti lähestyttävä ja rauhallinen. Kirjan edetessä Konráðin menneisyyttä valotetaan, ja Konráð ei enää sekoittunut päässäni Erlenduriin.

Arnaldur Indriðason on parhaimmillaan kuljettaessaan rinnakkain kahta tarinaa, nykyajassa ja menneisyydessä. Varjojen kujat jatkaa tätä hyväksi havaittua kaavaa – nykyajassa selvitellään vanhuksen kuolemaa ja vuodessa 1944 tutustutaan kuristetun naisen tapaukseen. Arnaldur ei totutusti tälläkään kertaa tarjoile lukijoilleen piinaavaa jännitystä eikä väkivallalla mässäilyä vaan miellyttävän tarinan ihmisistä. Dekkarin tempo on rauhallinen mutta ei tylsä. Arnaldur osaa johdattaa kertomusta eteenpäin sujuvasti, eivätkä lyhyet luvut tee kerronnasta töksähtelevää. Hienoa ajankuvausta toisen maailmansodan aikaisesta Islannista. Maahisia ja piilokansaa. Hiljainen ja surumielinen. Upea.

Islanninkielinen alkuteos Skuggasund, 2013.
Suomentanut Seija Holopainen. Kustantaja Blue Moon, 2015. 295 sivua.