Mads Peder Nordbo: Tyttö ilman ihoa

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Tanskalainen toimittaja Matthew Cave on muuttanut lumen ja jään maahan Grönlantiin. Onnettomuus, joka vei hänen vaimonsa ja syntymättömän lapsensa, piinaa hänen mieltään joka hetki, ja hän toivoo pääsevänsä Grönlannissa edes hetkeksi suruaan pakoon. Jäätiköltä löytynyt historiallinen muumio antaakin Matthewille muuta ajateltavaa, mutta ennen kuin hän ehtii julkaista jutun maailmanlaajuisesti merkittävästä löydöstä, tapahtuu hirvittävä murha. Ylemmältä taholta kielletään Matthewia uutisoimasta jäämiehestä. Turhautunut Matthew päättää alkaa tutkia niin uusia kuin menneisyydessä tapahtuneita murhia.

Tapamme vain sen, minkä syömme tai mitä tarvitsemme. Kunnioitamme kaikkea ympärillämme ja pyydämme anteeksi, jos joudumme siksi viemään jonkun hengen. Jopa kalan. Tätä murhaa ei ole tehty anteeksi pyydellen.

Tanskalainen Mads Peder Nordbo tuntee hyvin romaaninsa miljöön, asuuhan hän itsekin Grönlannin Nuukissa. En tiedä, paljonko Nordbo on ottanut kirjallisia vapauksia teostaan kirjoittaessaan, mutta minä joka tapauksessa nautin Grönlannin maisemista, inuiittien kiehtovan historian ja perinteiden kuvailusta. Virkistävää vaihtelua skandidekkareiden harmaan ankeille lähiöille, vaikka nuhruisia betonitaloja löytyy ikävä kyllä myös Grönlannista.

Hyytävästä nimestään huolimatta Tyttö ilman ihoa ei pidä sisällään yhtään tyttöä ilman ihoa. Yhden murhista tuomitun naisen kylläkin, iho täynnä kasviaiheisia tatuointeja. Mutta vaikka nyljettyä tyttöä kirjasta et löydä, muita karmeita murhia tapahtuu niin menneisyydessä kuin myös nykyhetkessä. Tosin Lars Keplerin Lazaruksen jälkeen Tyttö ilman ihoa tuntuu aika kesyltä, sillä vaikka ihmisiä murhataan tasaiseen tahtiin ja lapsia kohdellaan kaltoin, ei sentään Lazaruksen tapaista tappotahtia ole onneksi tarjolla.

Ihastuin Mads Peder Nordbon kuvauksiin, joissa Grönlannin luonto yhdistyy hienosti arkiseen elämään. Kun tuoreen kahvin tuoksu leviää huoneeseen kuin elämä vuononpohjukassa kesällä, ja kun ajatukset kimpoilevat kuin tuulenpuuska korkeiden kallioiden välissä. Enemmänkin Nordbo olisi voinut hyödyntää Grönlannin karua luontoa kirjassaan, voimakkaammin kielikuvilla ja kuvauksilla alleviivata kirjan miljöötä.

Mads Peder Nordbon Tyttö ilman ihoa on vahva, tiivistunnelmainen ja koukuttava dekkari. Sujuvasti etenevää ja hyvin kirjoitettua perushyvää jännitystä. Tyttö ilman ihoa on sarjan avausosa, joten tätä jännäriherkkua on tulevaisuudessa luvassa lisää. Aion ehdottomasti laittaa kirjailijan nimen muistiin!

Kiitokset arvostelukappaleesta Like Kustannukselle!

Tanskankielinen alkuteos Pigen uden hud, 2017.
Suomentanut Tiina Sjelvgren.
Kustantaja Like, 2018. 349 sivua.

Jussi Adler-Olsen: Selfiet

Carl huokaisi. Nyt hänellä oli kolme tapausta, joita pitäisi alkaa penkoa: kaksitoista vuotta sitten murhattu nainen, kolme viikkoa sitten murhattu nainen ja Rosen murhattu persoonallisuus.
Hän tuskin enää tiesi, mikä näistä tapauksista oli vuorossa ensimmäisenä.

Apulaispoliisikomisario Carl Mørck johtaa poliisitalon kellarissa majailevaa pientä Osasto Q:ta, jonka tehtävänä on ratkoa vanhoja selvittämättömiä rikoksia. Nyt osastoa uhataan alasajolla, ja Carl päättää tehdä kaikkensa vakuuttaakseen yläkerran porukat Osasto Q:n tarpeellisuudesta. Ensimmäiseksi he alkavat tutkia kahta murhatapausta, joiden välillä on kaksitoista vuotta aikaa, mutta joissa on selviä yhtäläisyyksiä. Mutta yllättäen pieni Osasto Q supistuu vieläkin pienemmäksi, kun Rose joutuu hoitoon psykiatriseen sairaalaan ja Carlilla on apunaan enää Assad ja Gordon.

Samaan aikaan seurataan nuoria naisia, jotka elävät yhteiskunnan tuella. He yrittävät vältellä työntekoa, haaveilevat rikkauksista ja helposta elämästä. Meikit ja vaatteet ovat tärkeämpiä kuin vuokranmaksu. Yksi pyörittää sugar daddyja, toinen hankkiutuu toistuvasti raskaaksi saadakseen yhteiskunnalta helppoa rahaa. Sosiaalitoimiston työntekijä Anneli on lopen kyllästynyt näihin työtä vieroksuviin, yhteiskunnan siivellä eläviin typeriin naikkosiin. Lopulta Anneli päättää tehdä selvää ärsyttävimmistä sossupummeista, jotka hän on työuransa aikansa joutunut kohtaamaan.

Anneli riisuutui ja meni sängylle makaamaan, edelleen päästään pyörällä ja täristen yliajon aiheuttamasta kiihtymyksestä ja adrenaliinista. Ne olivat täysin vieraita tuntemuksia sille kunnon tytölle, joka oli nyt pian viisikymmentä vuotta käyttäytynyt moitteettomasti eikä ollut koskaan ennen tehnyt pahaa kenellekään. Miten hän olisi voinut tietää, miten hyvältä tuntui saada päättää muiden hengestä?

Minulla on menossa useamman kirjan dekkariputki, ja nyt luettavakseni valikoitui tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin seitsemäs Osasto Q -dekkari nimeltä Selfiet. Ei ehkä ihan parhainta luettavaa 30 asteen raukeassa helteessä. Kirjassa nimittäin hypitään ajassa eteen- ja taaksepäin, henkilöstä toiseen. Ensimmäiset viisikymmentä sivua lukeminen edistyi nihkeästi, mutta sitten dekkari vei mennessään. Ja hyvin veikin!

Selfiet on monitahoinen jännäri, jossa Osasto Q:lla on useampi tapaus selvitettävänään. Pahoinpitelyitä ja yliajoja, varkauksia ja ryöstelyitä, ammuskeluja ja natsirikoksia. Jussi Adler-Olsen pitää kaikki langat tyylikkäästi hyppysissään ja juoksuttaa tarinaansa humoristisella otteella taidokkaasti eteenpäin. Vaikka sivuja on yli viisisataa, juoni kantaa hyvin loppuun saakka, enkä pahemmin kaipaillut tiivistämistä. Tosin muutamia rönsyjä olisi voinut hieman typistää.

Carl Mørck on oma nokkela ja kärttyinen itsensä, Assad keittelee vahvoja juomiaan ja viljelee omituisia sananlaskujaan, Gordon on yllättävän skarppi ja tehokas. Rose parantelee itseään psykiatrisessa sairaalassa, ja hänen arvoitukselliseen menneisyyteensä saadaan vihdoin selvyyttä. Mutta melkeinpä voisin sanoa, että tuttujen henkilöhahmojen sijaan kirjan kiinnostavimmat tyypit löytyvät yhteiskunnan tuella elävistä naisista sekä heidän sosiaalityöntekijästään. Adler-Olsen kuvaa herkullisesti työttömien naisten elämää, ja murhaava sossutäti on sopivasti vinksahtanut.

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Tanskankielinen alkuteos Selfies, 2016.
Suomentanut Katriina Huttunen.
Kustantaja Gummerus, 2018. 535 sivua.

Jussi Adler-Olsen: Vartija

Tanskalainen Jussi Adler-Olsen (s. 1950) on työskennellyt muun muassa näytelmäkirjailijana, kääntäjänä ja kustannustoimittajana. Varsinaisen läpimurtonsa kirjailijana hän teki Osasto Q -rikossarjallaan. Vartija on Osasto Q -sarjan kuudes osa. Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Hän näki joka puolella harmaan sävyjä. Lepattavat varjot ja hellävarainen pimeys kietoutuivat hänen ympärilleen peitoksi ja pitivät hänet lämpimänä.

Rikostutkija Carl Mørckin ilta on venähtänyt pitkäksi ja hän torkkuu työpöytänsä ääressä, kun soiva puhelin keskeyttää hänen päivänokosensa. Eläkkeelle jäävä poliisi Bornholmin saarelta yrittää pyytää Osasto Q:n apua jonkin kimurantin rikostapauksen tutkinnassa. Carl Mørck ei suhtaudu kovinkaan suopeasti miehen avunpyyntöön. Ja seuraavana päivänä tapahtuu traaginen välikohtaus.

Carl, Rose ja Assad päätyvät tutkimaan seitsemäntoista vuotta sitten tapahtunutta yliajoa. Bornholmin korkeakoulun suosituin tyttö oli löydetty kuolleena, rajun liikenneonnettomuuden seurauksena puuhun paiskautuneena. Johtolankoja oli tasan nolla, yliajo jäi selvittämättä ja syyllinen tuomitsematta. Kaikkien mielestä kyseessä ei kuitenkaan ollut pelkkä tahaton tappo ja liikennepako vaan harkitusti tehty murha.

Tutkimukset Bornholmin saarella johdattavat Osasto Q:n taivaankappaleita palvovan esoteerisen lahkon, Luonnonabsorptioakatemian, jäljille. Yhteisön johtajan oikeana kätenä toimii lujaluontoinen nainen, joka tekee päättäväisesti kaikkensa suojellakseen sekä itseään että lahkon karismaattista johtajaa.

Vain vähän aikaa. Ne olivat ainoat konkreettiset sanat, joita Carl pystyi ajattelemaan, loput hänestä oli pelkkää ruumista.

Monet kirjailijat ovat ammentaneet jännäreihinsä aineksia joko todellisista tai kuviteltuista uskonnollisista kulteista. Saatananpalvontaa, eläinuhreja, joukkoitsemurhia. Muutama vuosi sitten minäkin ahmin monta dekkaria, joissa pääpahiksen roolia esittivät jonkin vaarallisen uskonlahkon jäsenet. Sitten iski totaalinen kyllästyminen, aloin vältellä mystisistä kulteista kertovia dekkareita. Joskus tauko on paikallaan ja nyt olen taas hiljalleen alkanut lämmetä aiheelle. Viime vuonna lukaisin ainakin kaksi uskonnollisista yhteisöistä kertovaa dekkaria, Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin ja Prestonin & Childin Kuoleman naamio. Mutta tällä kertaa tarjolla ei ole lapsiuhreja, voodoo-taikoja eikä edes eläviä kuolleita, kun uskonlahkoteemaan pureutuu Jussi Adler-Olsen kuudennessa Osasto Q -dekkarissaan Vartija.

Jussi Adler-Olsen juoksuttaa rinnakkain kahta tarinaa. Toisessa seuraillaan nykyajassa Osasto Q:n tutkimuksia, toisessa keskitytään lahkon pakkomielteiseen avainhenkilöön. Enkä voi kuin ihailla, miten taitavasti Adler-Olsen rakentaa dekkarinsa juonta ja koukuttaa lukijansa. Tarina rullaa eteenpäin kuin itsestään, sivut kääntyilevät vauhdilla. Carl, Rose ja Assad ovat vallan mainio kolmikko, ja henkilöiden vuoropuhelut ovat rennon humoristisia, luontevan sujuvia. Lukijoiden silmille ei heitellä ylen määrin verta ja suolenpätkiä, vaan mestarillinen Adler-Olsen osaa hienosti luoda jännitystä ilman järjettömiä raakuuksia.

Jussi Adler-Olsenin Vartija on timanttinen ja teräksinen dekkari, viimeisen päälle kirkkaaksi hiottu ja napakaksi taottu. Mikäli tämä huikea tanskalainen dekkarikirjailija on sinulle vielä tuntematon, kehotan tutustumaan hänen tuotantoonsa mahdollisimman pikaisesti. Adler-Olsen ei todellakaan petä.

Tanskankielinen alkuteos Den grænseløse, 2014.
Suomentanut Katriina Huttunen.
Kustantaja Gummerus, 2017. 570 sivua.

Thomas Rydahl: Erakko

Luin aiemmin tässä kuussa norjalaisen Jørn Lier Horstin Ajokoirat-dekkarin, joka oli palkittu Lasiavaimella vuonna 2013. Tämä tanskalaisen Thomas Rydahlin Erakko on napannut samaisen pystin vuonna 2015. Lisäksi Erakko on palkittu Tanskassa vuoden 2014 parhaana esikoisromaanina sekä seuraavana vuonna Tanskan parhaana rikosromaanina. Ennakko-odotukseni olivat luonnollisesti korkealla tämän palkintoja kahmineen Erhard Jørgensen -dekkarisarjan aloitusosan suhteen. Suuret kiitokset arvostelukappaleesta Minerva Kustannukselle!

Erhard Jørgensen on seitsemääkymppiä lähestyvä mies. Erakkomainen ja erittäin omalaatuinen tyyppi. Tanskasta kotoisin mutta asunut viime vuodet Kanariansaarilla Fuerteventurassa. Ajelee taksia ja virittelee pianoja. Ei osaa käyttää kännykkää eikä myöskään tietokonetta. Lemmikkinään kaksi vuohta, Ohukainen ja Paksukainen.

Fuerteventuran rannalla lojuu hylätty auto, jonka sisältä löytyy tanskalaisen sanomalehden palasia. Ja kuollut poikavauva, jota kukaan ei tunnu kaipaavan. Paikallinen poliisi ei halua lomasaarelle huonoa julkisuutta ja yrittää haudata tapauksen pikaisesti. Mutta kuollut vauva ei jätä Erhardia rauhaan, hän päättää selvittää tapauksen.

Erhard ei ymmärrä, miksi se tekee hänet niin vihaiseksi ja värjää hänen sisimpänsä pikimustaksi ja miksi hän ei vain voi antaa asian olla. Maailmassa on taatusti tuhansittain pahvilaatikoita, joissa on pikkulapsia. Voisi kenties täyttää kokonaisen varastohallin pahvilaatikoilla, joihin on hylätty pikkulapsia. Se on rakkaudettomin näky, jonka hän on koskaan kuvitellut.

Huomasin heti ensimmäisten sivujen myötä, että Thomas Rydahlin Erakko ei ole mikään helppo dekkari, joka ahmaistaan nopeasti välipalana ja hypätään sitten vauhdilla seuraavan dekkarin kimppuun. Erakko nimittäin vaatii keskittymistä, oman aikansa ja lukurauhansa. Jälkiviisaana voisin sanoa, että tätä dekkaria ei olisi kannattanut ottaa luettavakseni enteroviruksen kanssa painiskellessa ja jouluhässäkän keskellä. Erakko olisi ehdottomasti ansainnut lukijaltaan enemmän paneutumista kuin pystyin sille nyt tarjoamaan.

Thomas Rydahlin Erakko on melko hidastempoinen rikosromaani. Toisaalta minä pidin Rydahlin tyylistä, toisaalta kaipailin kerrontaan reippaasti tiivistämistä. Hylätty poikavauva on vain yksi osanen tarinasta mutta se tärkein, sillä kuollut vauva sysää kaiken liikkeelle. Erhard, lempinimeltään Erakko, joutuu keskelle aikamoista sotkua, mutta Rydahl on jättänyt dekkariinsa paljon joutokäyntiä, mietiskelyä ja taksilla ajelua.

En ihan täysin pysty käsittämään, miten Thomas Rydahlin Erakko on onnistunut nappaamaan niin monta merkittävää palkintoa. Tanskassa vuoden paras esikoisromaani sekä paras rikosromaani. Ja vielä kaiken kruunuksi se parhaalle pohjoismaiselle dekkarille myönnettävä Lasiavain-palkinto. Rydahlin Erakko ei ole huono kirja, ei suinkaan, mutta Erakko ei myöskään ole hetkessä ahmittava lukusukkula. Esikoisromaaniksi hieno mutta dekkariksi ehkäpä liian vaativa ja hidastempoinen.

Tanskankielinen alkuteos Eremitten, 2014.
Suomentanut Salla Korpela. Kustantaja Minerva Kustannus, 2016. 486 sivua.

Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Tässäpä taas yksi pari kuukautta yöpöydälläni odotellut romaani, jonka oli siis jo korkea aika päästä luettavakseni. Tanskalainen Lone Theils on työskennellyt viisitoista vuotta Lontoossa tanskalaislehden ulkomaankirjeenvaihtajana. Kohtalokas merimatka on hänen esikoisromaaninsa ja aloittaa toimittaja Nora Sandista kertovan dekkarisarjan.

Lukko pomppasi auki, ja matkalaukun sisältä ryöpsähti pino polaroid-kuvia. Nora istahti lattialle ja avasi laukun kokonaan. Hän on pinon käteensä ja selasi kuvia. Kaikki esittivät nuoria tyttöjä, teini-ikäisiä. Yksinäisiä tyttöjä kuvattuina seinän tai muurin edessä kutakuinkin samassa asennossa. Kaikki katsoivat suoraan kuvaajaan.

Toimittaja Nora Sand ostaa pienen englantilaiskylän antiikkikaupasta kuluneen nahkaisen matkalaukun. Lukitun laukun sisältä löytyy nippu vanhoja polaroid-kuvia teinitytöistä. Erityisesti yksi valokuvista jää askarruttamaan Noran mieltä. Valokuvassa on nimittäin kaksi nuorisokodissa asunutta tyttöä, jotka katosivat jäljettömiin Englantiin matkanneella lautalla vuonna 1985. Liittyykö elinkautista vankilassa istuva englantilainen sarjamurhaaja tyttöjen katoamiseen?

Nora näki äkkiä mielessään katkelman elokuvasta. Clarice Starlingin, joka joutui kulkemaan pitkää, pimeää käytävää kellarissa, jossa mielenvikaiset rikolliset syytivät hänen päälleen sylkeä ja spermaa, ennen kuin hän pääsi taittotuolilleen Hannibal Lecterin eteen, joka keskusteli kohteliaasti hänen kanssaan panssarilasin takaa samalla kun uneksi nautiskelevansa hänen maksansa kunnon Chiantin ja härkäpapujen kera.

Lone Theils on saanut idean dekkariinsa tositapahtumasta. Kirjan sisäkannessa nimittäin kerrotaan: ”Kirjan tarina sai alkunsa tositapahtumasta, erään amerikkalaisen sarjamurhaajan tarinasta. Miehellä oli tapana ottaa valokuvia tulevista uhreistaan. Kun hänet oli vangittu ja tuomittu kuolemaan, poliisi löysi hänen vuokraamastaan varastosta yli 200 valokuvaa tuntemattomista ihmisistä. Yksi kuvista oli selvästi otettu Tanskassa.”

Nora Sand ratkaisee ongelmat. Hän ratkaisee ne kylmän rauhallisesti ja harkiten. Ja jälkeenpäin hän voi saada hysteerisen kohtauksen. Jos enää jaksaa.

Kohtalokas merimatka on esikoisdekkari, josta sekä pidin että en pitänyt. Dekkari on ihan vetävästi kirjoitettu, täynnä juonenkäänteitä, vailla tylsiä hetkiä. Mutta sävy on turhan chicklitmäinen, kepeähkö, vaikka tästä aiheesta olisi taatusti saanut rakenneltua tiivistunnelmaisemmankin jännärin. Toisaalta kevyemmillä rikosromaaneilla on aikansa ja paikkansa, kaikki eivät välitä lukea kovan luokan jännäreitä, minäkin luen välillä mielelläni tällaisia pehmeämpiä dekkareita. Kirjan lopussa Theils tarjoaa tiheämpää jännitystä ja vauhdikkampaa menoa.

Henkilöhahmoja on runsaasti, ehkä liikaakin. Nora reissaa jatkuvasti Englannista Tanskaan ja Tanskasta Englantiin, enkä joka kerta kirjaan tarttuessani ollut ihan varma, kummassa maassa Nora tällä hetkellä tekee tutkimuksiaan. Tosin eipä se lukukokemusta niin haitannut, vaikka kirjaa pätkissä lukiessani vähän sekoitinkin henkilöitä ja paikkoja.

Lone Theilsin nimen aion ehdottomasti painaa mieleeni tulevaisuuden varalle. Jos heti esikoisdekkari on näin vetävää kerrontaa, odotukseni ovat korkealla seuraavien kirjojen suhteen. Lone Theilsin toinen Nora Sand -dekkari on ilmestynyt Tanskassa kesällä 2016, ja toivottavasti saamme sen suomeksi ensi vuoden puolella.

Tanskankielinen alkuteos Pigerne fra Englandsbåden, 2015
Suomentanut Kari Koski. Kustantaja Aula & Co, 2016. 380 sivua.

Sara Blædel: Unohdetut tytöt

Tanskalainen Sara Blædel on minulle uusi dekkarituttavuus. Nimen olen toki aiemminkin kuullut, mutta yhtään Blædelin dekkaria en ollut ennen tätä lukenut. Sara Blædel on Tanskan myydyin kirjailija, hänet on äänestetty monesti Tanskan suosituimmaksi kirjailijaksi, ja hänen dekkareitaan on julkaistu peräti yli kahdessakymmenessä maassa. Unohdetut tytöt on seitsemäs Louise Rick -dekkari ja ensimmäinen osa Kadonneet ihmiset -trilogiasta.

Hukka perii, hukka perii, hänen korvissaan jyskytti, kun oksat ja kivet raapivat ja kolhivat jalkoja. Päässä kohisi ja pelko puristi sydäntä. Hän pyrki kohti ainoaa valoa, jonka näki. Valkoinen kajastus, kuin aukko pimeässä, veti häntä syvemmälle metsään. Sekaisin ja peloissaan hän puski eteenpäin ryteikössä, henkeä kiskoen.

Etsivä Louise Rick on siirtynyt henkirikososastolta uuden erityisetsintäpalvelun johtoon. Yksikölle tulee heti selvitettäväksi visainen tapaus. Louisen kotiseudun metsästä löytyy vastikään kuollut tuntematon nainen, joka on kaikesta päätellen elänyt elämänsä eristyksissä. Lopulta naisen henkilöllisyys saadaan selvitettyä ja paljastuu, että nainen on kirjattu kuolleeksi Eliselundin vajaamielislaitoksessa jo 31 vuotta aikaisemmin. Ja pian samasta metsästä löytyy toinenkin kuollut nainen.

Nyt hän oli melkein perillä, vielä vähän eteepäin ja viimeisten puiden ohi. Sydämen rytmi tasoittui, kun hän erotti kuun sillan valaiseman järven. Juuri kun hänen piti hidastaa, maa katosi yhtäkkiä jalkojen alta.

En ollut aiemmin lukenut Louise Rick -sarjaa, mutta se ei haitannut lukukokemustani yhtään. Louise on aloittanut uudessa työpaikassa, hänellä on uusi työpari. Tekstiin on ripoteltu pieniä vihjauksia Louisen menneisyydestä. Louisen ystävättären Camillan hääsuunnittelut tuntuivat turhalta sivujuonelta, mutta kun Camillan toimittajan vaistot heräävät, hänelläkin on oma tärkeä roolinsa rikostarinan kerronnassa.

Sara Blædelin dekkareissa on kehuttu olevan vahva yhteiskunnallinen sanoma, mutta minä en löytänyt Unohdetuista tytöistä yhtä selkeää teemaa. Kirjassa käsitellään kyllä muun muassa kehitysvammaisten asemaa, heidät vain hylättiin ja unohdettiin vajaamielislaitoksiin. Naisia kirjassa on paljon, suurin osa henkilöhahmoista on naisia päähenkilöistä vajaamielislaitoksen johtajaan. Ja nämä naiset muistelevat paljon menneitä.

Unohdetut tytöt on dekkari, jonka parissa aika kuluu varsin rattoisasti. Oivallista seuraa kesälomalla. Helppolukuinen ja viihdyttävä. Juoni ei etene liian ennalta arvattavia ja epäuskottavia polkuja, vaan Blædel onnistuu yllättämään, vaikkakaan syyllisen henkilöllisyys ei tullut minulle yllätyksenä.

Sara Blædel ei singahtanut välittömästi lempikirjailijoitteni joukkoon, mutta tulen todennäköisesti toistekin lukemaan hänen dekkareitaan. Karisto voisi suomentaa Blædelin dekkareita nopeammassa tahdissa, niin pääsisimme pian lukemaan loputkin osat tästä Kadonneet ihmiset -trilogiasta.

Tanskankielinen alkuteos De glemte piger, 2011.
Suomentanut Virpi Vainikainen. Kustantaja Karisto, 2016. 323 sivua.

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista

Tanskalainen Carl Valdemar Jussi Henry Adler-Olsen on työskennellyt muun muassa kääntäjänä, kustannustoimittajana ja näytelmäkirjailijana. Ensimmäisen romaaninsa hän julkaisi vuonna 1997, mutta varsinaisen läpimurtonsa hän teki Osasto Q -rikossarjallaan. Poika varjoista on Osasto Q -sarjan viides osa.

Syksyllä 2008 kehitysapurahojen väärinkäyttöä epäillyt virkamies William Stark katoaa palattuaan Kööpenhaminaan työmatkalta Kamerunista. Sitten hypätään kaksi vuotta ajassa eteenpäin syksyyn 2010 ja viisitoistavuotiaaseen Marcoon, joka päättää paeta romaniyhteisöstä saatuaan tarpeekseen julmasta sedästään, kerjäämisestä, ryöstelystä ja väkivallasta. Ja sitten aikahyppy kevääseen 2011, Osasto Q alkaa Carl Mørckin johdolla tutkia Willian Starkin katoamista. Pian Marcon perässä on vaarallisten vihollisten lisäksi myös Osasto Q, joka arvelee Marcon tietävän jotain Starkin katoamisesta.

Kuten Adler-Olsenin edellisen dekkarin kanssa myös tämän parissa minulla oli käynnistymisvaikeuksia. Mutta kun muutaman kymmentä sivua luettuani koukutuin, se oli menoa se. Voi Marcoa, paperitonta poikaa pakomatkalla, ympäriinsä juoksemassa, henkensä puolesta peläten. Vanhat tutut Carl Mørck, Assad ja Rose ovat jokainen mainioita henkilöhahmoja, niin ihanasti vinksahtaneita. Päähenkilöiden yksityiselämään ei kuitenkaan keskitytä liiaksi, vaan dekkarijuoni etenee koko ajan sujuvasti eteenpäin. Taitavasti kirjoitettua ja viihdyttävää jännitystä.

Tanskankielinen alkuteos Marco Effekten, 2012.
Suomentanut Katriina Huttunen. Kustantaja Gummerus, 2016. 553 sivua.