Sheena Kamal: Kadonneet sielut

IMG_20180211_191733_944.jpg

Sheena Kamal on syntynyt Karibialla ja muuttanut lapsena Kanadaan. Nykyisin Vancouverissa asuva Kamal on työskennellyt tutkivana rikostoimittajana elokuva- ja televisioalalla. Kadonneet sielut on hänen esikoisromaaninsa. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Yhtäkkiä minua alkaa pelottaa, mitä on tapahtumassa. – – Näyttää siltä, että menneisyyteni on palannut etsimään minua. Sen väkivaltaiset sormet ovat kynsineet tiensä läpi kostean maan metsässä, jonne sen hautasin, ja se on tullut nyt vetämään minut mukaansa.

Kun kännykkä soi heti viiden jälkeen aamulla, Nora on välittömästi varuillaan. Eihän niin aikaisin aamulla tapahdu koskaan mitään hyvää. Nora työskentelee yksityisetsivän avustajana, muun muassa auttaa etsimään kadonneita ihmisiä, ja tämäkin puhelu koskee kadonnutta henkilöä. Teini-ikäinen tyttö on kadonnut. Tyttö jonka Nora oli viisitoista vuotta sitten antanut adoptoitavaksi. Bonnie.

Nora on vaivoin saanut elämänsä jotenkuten kuntoon. Hänellä on työpaikka, katto pään päällä, jopa lemmikkikoira, eikä hän käytä enää alkoholia. Mutta nyt hutera korttitalo alkaa huojua, menneisyyden traumat puskevat pintaan. Hän päättää lähteä etsimään tytärtään. Pelastamaan lasta jota hän ei koskaan halunnut.

Minä ihmettelen, miksi olen jatkanut sitkeästi eteenpäin, ja ajattelen Bonnieta, tyttöä, jota en edes tunne. Etsinkö minä häntä sen vuoksi, että välitän, vai koska uskon, ettei kukaan muu etsi häntä?

Sheena Kamal on taas yksi uusi kiinnostava esikoiskirjailija, johon HarperCollins on minut tutustuttanut. Harvoin olen joutunut pettymään eikä niin käynyt tälläkään kertaa.

Kadonneet sielut on vetävä trilleri, joka ei noudata niitä ihan kaikkein tavallisempia kaavoja, vaan tarjosi minulle jotain vähän erilaista. Vahva naispäähenkilö johdattaa lukijan Vancouverin sateisten katujen läpi hengenvaaralliseen takaa-ajoon lumisille vuorille ja monien mutkien kautta lopulta rosoisen kauniille Vancouverinsaarelle. Monitahoisessa jännärissä on kadonneen teinitytön lisäksi muun muassa hämäräperäisiä turvallisuusalan tyyppejä ja kaivosyhtiöiden häikäilemätöntä toimintaa. Matkan varrella langanpäitä solmitaan, lopussa kaikki kiertyy kohtalaisen siististi yhteen.

Myönnän, että lämpenin Noralle hitaanlaisesti. Jouduin melko kauan kyräilemään ennen kuin aloin tajuta, miten mahtava päähenkilö tässä onkaan. Kaikesta kokemastaan ja rankasta taustastaan huolimatta Nora on sisukas selviytyjä, todellinen supermimmi. Tökerön käytöksen ja kylmän ulkokuoren alla on upea tyyppi, jolla ei todellakaan ole ollut elämässään helppoa. Sijaiskotien, kodittomuuden ja alkoholiriippuvuuden jälkeen Nora on löytänyt elämässään jonkinlaisen tasapainon, saanut työnantajakseen mukavan homoparin ja lemmikikseen seksihullun narttukoiran.

Kadonneet sielut on ensimmäinen osa Nora Watts -sarjaa. Sheena Kamalin trilleri ei ole täydellinen mutta kuitenkin varsin lupaava esikoinen. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten Noran tarina tästä jatkuu.

Englanninkielinen alkuteos The Lost Ones, 2017.
Suomentanut Hanna Arvonen.
Kustantaja HarperCollins, 2018. 350 sivua.

Dan Brown: Alku

IMG_20180127_101341_709.jpg

Äänikirjat tarjoavat mukavaa vaihtelua kirjojen lukemiseen. Äänikirjaa voi kuunnella vaikkapa neuloessa, siivotessa ja ruokaa laittaessa. Olen tainnut jäädä koukkuun. BookBeat on mukavan helppokäyttöinen, äänikirjatarjonta on melko laaja, eikä kuukausimaksu kurita kukkaroani liikaa. Ensimmäiseksi kuuntelin kokonaan Tommi Kovasen & Jenny Rostainin Kuolemanlaakson. Pysäyttävän tositarinan jälkeen päätin valita BookBeatin Top: Äänikirjat -listasta jotain ihan muuta, jotain viihteellisempää. Siispä kuunneltavakseni valikoitui Dan Brownin tuorein jännäri nimeltä Alku.

Harvardin yliopiston symbologian professori Robert Langdon seikkailee jälleen. Tällä kertaa tapahtumat käynnistyvät Espanjassa Bilbaon Guggenheim-museossa. Tulevaisuudentutkija Edmond Kirsch järjestää tiedotustilaisuuden, jossa hän aikoo kertoa järisyttävästä löydöstään. Paljastuksen luvataan tuovan vastauksen ihmiselämän kahteen peruskysymykseen, mistä me tulemme ja mihin olemme menossa. Mutta ilta Guggenheimissa saa synkän käänteen, ja Langdon pakenee kauniin museonjohtajan Ambra Vidalin kanssa. He päätyvät Barcelonaan yrittäessään selvittää Kirschin salaisuutta, mutta joku tuntuu tekevän kaikkensa pitääkseen totuuden salassa.

Dan Brownin Alku tarjoaa muhkean kuuntelupaketin, eikä lähes kaksikymmentä tuntia kestävää äänikirjaa kuunnella ihan parissa illassa. Lars Svedbergin ääni soljuu ihanasti korvissa, mutta minulla vei kotvasen ja toisenkin päästä sisälle tarinaan. Dan Brown nimittäin keskittyy pitkät pätkät kuvailemaan esimerkiksi Bilbaon Guggenheimin arkkitehtuuria ja jotain mykistäviä nykytaiteen teoksia, eikä itse asiaan tunnuta pääsevän ollenkaan. Viisi kuusi tuntia äänikirjaa kuunneltuani Dan Brown malttaa viimein päästää Robert Langdonin irti, ja kuuntelija pääsee lopulta nauttimaan vauhdista sekä vaarallisista tilanteista.

Alku noudattaa Dan Brownin aiemmista kirjoista tuttua kaavaa. Kirjailija yhdistelee jännäriinsä taitavasti knoppitietoa muun muassa uskonnoista, arkkitehtuurista, tekniikasta, taiteista, symboliikasta ja historiasta. Päähenkilöllä professori Robert Langdonilla on taas tietysti apunaan lumoava kaunotar, taas on ratkottavana yksi kimurantti arvoitus. Pakomatkoja ja vaaratilanteita, pohdiskelua ja pähkäilyä.

Alku ei kuitenkaan ole Da Vinci -koodin veroinen jännäripläjäys. Laimeahko, jopa kömpelö. Minä jäin miettimään, onko formaatilla vaikutusta asiaan. Olisiko Alku toiminut paremmin luettuna kirjana kuin kuuntelemanani äänikirjana? Niin tai näin, Dan Brownin faneille Alku on varmasti tuttua ja turvallista trilleriherkkua.

Englanninkielinen alkuteos Origin, 2017.
Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen.
Kustantaja WSOY, 2017.
Lukijana Lars Svedberg.
Kesto 19 h 50 min.

Pauliina Susi: Seireeni

IMG_20180103_164333_735.jpg

Pauliina Susi on vantaalainen kirjailija, jonka edellinen romaani Takaikkuna nappasi hienosti Suomen Dekkariseuran arvostetun Vuoden johtolanka -palkinnon. Olen kuullut kirjasta runsaasti kehuja, mutta siitä huolimatta Takaikkuna on jäänyt minulta vallan lukematta. Syksyllä 2017 ilmestynyt Seireeni on itsenäinen jatko-osa Takaikkunalle. Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Pauliina Susi kuljettaa rinnakkain kahta tarinaa, jotka molemmat sijoittuvat Välimerelle. Leia Laine nousee synttäreitään juhlivan siskonsa Ripsan kanssa Barcelonan satamassa hulppeaan risteilyalukseen. Seireenissä on peräti kaksikymmentä kerrosta, pituutta yli 300 metriä. Uima- ja porealtaita, vesiliukumäkiä, surffaussimulaattoria, koripallo- ja lentopallokenttiä, kiipeilyseinää ja köysirataa. Luksuskauppoja, kahviloita, ravintoloita, yökerhoja, teattereita ja kasinoa. Puitteet ovat upeat, mutta risteilyä varjostaa oudot sattumukset. Onko risteilylle soluttautunut terroristi vai mitä kummaa laivalla on meneillään?

Päätarinan sivussa kuljetetaan toista tarinaa, joka vie lukijat ihan erilaiseen miljööseen, Välimeren toiselle laidalle. Yksitoistavuotias Amira on vanhempiensa ja parinkymmenen muun pakolaisen kanssa ahtautunut ihmissalakuljettajien kalastajaveneeseen. Elämä kotimaassa on käynyt liian vaaralliseksi, mutta myös pakeneminen meren yli on vaarallista. Ihmissalakuljettajien vene on pieni ja huonokuntoinen, merenkäynti saa kaikki voimaan rajusti pahoin, salakuljettajat käyttäytyvät julmasti.

Seireenin kerronta aaltoilee kuin vene laineilla. Varsinkin kirjan alkupuolella tunnelma on enimmäkseen hyvinkin kepeää, jopa chicklitmäistä. Kunnes yhtäkkiä sävy hetkeksi muuttuu, mennään täysin toiseen ääripäähän. Ero hyväosaisten loisteliaan luksusristeilijän ja pakolaisten surkean purtilon välillä on valtava. Pauliina Susi on ujuttanut trilleriinsä yhteiskunnallista sanomaa ihmisten eriarvoisuudesta, pohdiskelua niin pakolaisten kuin myös naisten asemasta, rasismista ja seksismistä. Ja vaikka upean risteilyaluksen matkustajilla on lokoisat oltavat, ei risteilijän työntekijöiden oloissa ole kehumista.

Seireeni on yli 500-sivuinen järkäle. Minä jäin valitettavasti kaipailemaan terävöintiä, tiivistämistä. Kirjaa joutuu kahlaamaan pitkät pätkät ennen kuin se vetää mukaansa. Ja sitten mennäänkin rytinällä. Juostaan pitkin laivan käytäviä, pelätään pahinta ja toivotaan parasta. Ruumiitakin tulee, mutta Pauliina Susi pitää touhun melko siistinä eikä Seireenissä mässäillä liikaa kauheuksilla.

Hitaahkosta käynnistymisestään huolimatta Pauliina Suden Seireeni tarjoilee ihan kelvollista risteilytrilleriä. Kirjan loppu vähän lupailee, että Leia Laineen tarina jatkuisi Takaikkunan ja Seireeninkin jälkeen. Leia on melkoinen tiukkis ja Ripsa on isomman luokan ääliö, mutta minä voisin antaa näille sisaruksille vielä mahdollisuuden.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Tammi. 522 sivua.

E. O. Chirovici: Peilien kirja

IMG_20171023_070922_871.jpg

J P Delaneyn Edellisen asukkaan jälkeen päätin lukea syysloman ratoksi toisenkin Otavan kustantaman trillerin. E. O. Chirovici on julkaissut kotimaassaan Romaniassa kymmenen salapoliisiromaania, mutta Iso-Britanniaan muutettuaan Chirovici päätti kokeilla englanniksi kirjoittamista. Peilien kirjasta tuli välittömästi menestys, jonka käännösoikeudet on myyty jo kymmeniin maihin. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle! (Pokkarin kannessa lukee ennakkokappale, mutta minulle Peilien kirja saapui syyskuussa ilmestymispäivän jälkeen, joten kirja löytyy siis jo kaupoista.)

Trilleri käynnistyy, kun kirjallisuusagenttina työskentelevä Peter Katz saa sähköpostiinsa tekstinäytteen tuntemattomalta kirjailijalta. Peilien kirjaksi nimetyn käsikirjoituksen kerrotaan pohjautuvan kirjailijan omiin muistikuviin ja tarjoavan vihdoin ratkaisun vuonna 1987 selvittämättä jääneeseen psykologian professori Joseph Wiederin murhaan. Tekstinäyte herättää Peter Katzin kiinnostuksen, ja hän päättää ottaa yhteyttä kirjailijaan pyytääkseen tätä lähettämään hänelle koko käsikirjoituksen. Kirjailija on kuitenkin vakavasti sairas, eikä hänen puolisonsa löydä käsikirjoituksen loppua mistään. Tapaus ei jätä Peter Katzia rauhaan. Mitä oikein tapahtui joulukuun 21. ja 22. päivän välisenä yönä vuonna 1987? Kuka murhasi professori Joseph Wiederin? Miksi?

Minulla oli pienoisia käynnistymisvaikeuksia Chirovicin Peilien kirjan kanssa. Ilmeisesti tarkkaavaisuuteni pääsi herpaantumaan heti alussa jossain kriittisessä kohdassa, koska jouduin palailemaan kirjassa taaksepäin ja palauttelemaan asioita mieleeni. Peilien kirja ei kuitenkaan ole ollenkaan vaikealukuinen, vaan tarina soljuu oikein mukavasti eteenpäin. Vauhtiin päästyäni ahmaisin kirjan nopeassa tahdissa.

Kirjan keskiössä on muistot ja niiden epäluotettavuus. Ihmismieli muuntelee ja vääristelee muistoja. Joskus me luomme nähdyistä yksityiskohdista väärän kokonaisuuden, joskus muisti vain yksinkertaisesti pettää meidät. Yksi silminnäkijä voi kertoa ryöstäjän pukeutuneen siniseen takkiin, toinen vakuuttelee takin olleen musta, mutta valvontakameran kuvista ryöstäjän takki osoittautuukin punaiseksi. Näemme vanhaa mökkiä esittävän valokuvan, rakennamme mieleemme muistoja muiden kertomusten perusteella, ja lopulta me muistamme selvästi viettäneemme lapsuuden kesiä mökillä, vaikka todellisuudessa kyseinen mökki on palanut maan tasalle jo monta vuotta ennen syntymäämme. Jokin asia saattaa meidän mielestämme olla kiistaton totuus, luotettava muistikuva, mutta kyseessä voi oikeasti olla pelkkä kuvitelma, mielemme luoma harhakuvaelma.

Chirovicin Peilien kirja on älykäs, tyylikäs ja hyvin kirjoitettu. Trilleri ei ole hiuksia nostattavan jännittävä, vaan pikemminkin kirjassa on vanhan ajan salapoliisiromaanin henkeä ja lukuromaanin viehätystä. Kirja saa lukijan pohdiskelemään, kuka kumma murhasi arvostetun psykologian professori Joseph Wiederin ja miksi ihmeessä kenelläkään olisi ollut mitään syytä murhata hänet. Tarina on kuin palapeli, jossa yksikään pala ei sovi toiseen, monimutkainen totuuksien ja valheiden kudelma, mutta kirjan lopussa kaikki loksahtaa siististi paikoilleen. Chirovici selittää taustat uskottavasti, mutta viimeisen sivun luettuani Peilien kirja jää myös mukavasti kaihertamaan mieltäni.

Englanninkielinen alkuteos The Book of Mirrors, 2017.
Suomentanut Inka Parpola.
Kustantaja Otava, 2017. 266 sivua.

Luca D’Andrea: Rotko

IMG_20170728_102145_425

Italialainen Luca D’Andrea (s. 1979) lukeutuu niihin onnekkaisiin ja onnellisiin kirjailijoihin, jotka onnistuvat heti esikoisromaanillaan rynnistämään kansainväliseksi menestykseksi. Opettajana työskentelevän Luca D’Andrean trilleri on myyty yli 30 maahan. Alppiseutu on D’Andrealle tuttua, sillä hän asuu Dolomiittien juurella Etelä-Tirolissa ja on toimittanut tosipohjaisen televisiosarjan vuoriston pelastusjoukoista. Kiitos arvostelukappaleesta Tammelle!

Neljä kirjainta: ”Alku”. Neljä kirjainta: ”Peto”.
Ihan niin kuin sanassa ”hätä”.

Yhdysvaltalainen dokumentaristi Jeremiah Salinger matkustaa vaimonsa kotiseudulle Pohjois-Italiaan. Pienessä seitsemänsadan asukkaan Siebenhochin kylässä Salinger saa idean kuvata dokumenttisarjan Dolomiittien hengenpelastusjoukoista, jotka auttavat kiipeliin joutuneita vuorikiipeilijöitä. Mutta innostus vaihtuu pian suruksi, kun vuorilla tapahtuu järkyttävä onnettomuus. Salinger vajoaa synkkään apatiaan, hän näkee kammottavia painajaisia ja kärsii rajuista paniikkikohtauksista. Muistaminen tekee kipeää.

Mutta sitten Jeremiah Salinger kuulee sattumalta vuonna 1985 sattuneesta Bletterbachin verilöylystä ja kiinnostuu hirvittävästä tapauksesta. Kolmen nuoren murha on jäänyt selvittämättä, tekijää ei koskaan saatu kiinni. Salinger päättää tehdä omia tutkimuksiaan, mutta kyläläiset eivät katso hyvällä ulkopuolisen sekaantumista menneisiin asioihin. Ja mitä lähemmäs Salinger pääsee totuutta, sitä suurempaan vaaraan hän ja hänen läheisensä joutuvat.

Kyllä minä pärjään, ajattelin. Kyllä minä pärjään omin voimin.

Luca D’Andrean Rotkon mainostetaan kulkevan Stephen Kingin ja Joël Dickerin jalanjäljissä. Minä pidän sekä Stephen Kingistä että Joël Dickerista, joten Rotko herätti kiinnostukseni. Olen kuitenkin harmikseni huomannut, että kirjoja mainostetaan liian usein kingimäisiksi. Niinpä ilahduinkin suuresti löytäessäni Rotkosta ripauksen Stephen Kingin henkeä. Eikä myöskään vertaus Joël Dickeriin mennyt ihan pieleen, vaan D’Andrean ja Dickerin tiiliskivissä on ehdottomasti jotain samaa, heidän tavassaan kuljettaa tarinaa ja availla salaisuuksia.

Luca D’Andrea on esikoiskirjailija, josta todella toivoisin kuulevani toistekin. Ihastuin suuresti D’Andrean tapaan punoa kertomusta. D’Andrea on höystänyt monitahoista tarinaansa luontevasti muun muassa niin ilmastotieteellä ja paleontologilla kuin myös Etelä-Tirolin alueen historialla. Kerronnassa on miellyttävää verkkaisuutta, mutta hidastempoisuudestaan huolimatta Rotko ei mielestäni kaipaa tiivistämistä. Lukijan kannattaa unohtaa ”kaikki mulle nyt heti” -asenne ja antaa D’Andrean kertoa 538-sivuisen tarinansa ihan omaan tahtiinsa. D’Andrea nimittäin palkitsee kärsivällisen lukijan huikealla trillerillä, jonka keskiössä ovat pienen vuoristokylän salaisuudet ja totuus kirotun rotkon uumenista. Eikä huumoria ole unohdettu.

Tuumailen jälleen kerran, että onneksi olen yhä kesälomalla. Tässäpä on nimittäin taas yksi romaani, jonka koukuttavuus sai minut nipistämään yöunistani. Ja kyllä Rotkon parissa kannatti valvoa. Nautin, yllätyin, tykästyin. Ja suosittelen.

Italiankielinen alkuteos La sostanza del male, 2016.
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä.
Kustantaja Tammi, 2017. 538 sivua.

Tuomo Jäntti: Verso

IMG_20170517_174819_746-1

Tuomo Jäntin esikoisromaani Talven hallava hevonen julkaistiin kaksi vuotta sitten. Se oli yhdistelmä sukupolvitarinaa, maagista realismia ja psykologista kauhua. Kirjan alkupuolisko oli lupaava ja nosti odotukseni korkealle, mutta loppua kohden tarina muuttui kummalliseksi enkä suoraan sanottuna ymmärtänyt kaikkea. Monia asioita jätetään selvittämättä, tarina tuntuu loppuvan ärsyttävästi kesken. Miten niin lupaavan aloituksen jälkeen voikaan kirja päättyä niin turhauttavaan lopetukseen! Vaikka en täysillä rakastunutkaan Talven hallavaan hevoseen, ihastuin kuitenkin Jäntin tapaan punoa tarinoita, ujuttaa arkiseen elämään maagisia vivahteita. Ja nyt Jäntiltä on ilmestynyt uusi romaani nimeltä Verso.

Ensimmäisenä aamuna Karl luuli joutuneensa huonon vitsin kohteeksi. Hän tuijotti kuvaansa kylpyhuoneen peilistä vielä yönsamein silmin ja kävi läpi mahdollisia syyllisiä. Joku töistä tietenkin, mutta vaivaa oli sentään tarvinnut nähdä – hänen parransänkensä oli kirkkaan vihreä. – – Karl nosti käden kasvoilleen. Leuka ei tuntunut karhealta. Pikemminkin hänen kauniin vihreä aamupartansa oli pehmeä. Se tuoksui ruoholta.

Entinen toimittaja ja imagokonsultti Alis Ismantik saa varantoministeriltä tehtäväkseen tutkia Kolkamon pakkohoitolaitoksen taloussotkuja. Siellä hoidetaan versottuneita: ihmisiä, jotka ovat tuntemattomasta syystä alkaneet kasvaa heinää, ruohoa ja lehtiä. Kolkamon tietoverkkoa tutkiessaan Alis alkaa vähitellen aavistaa, että hänen todellinen tehtävänsä ei olekaan talousrikosten tutkiminen. Mitä Kolkamossa oikein on tapahtunut? Entä mikä on kaiken elottoman ja elollisen tieltään tuhoava Gowiwa?

Verso eteni aggressiivisesti ja tappoi ihmisen muutamassa viikossa. Alussa heitä vielä näki. Heitä, joiden takinhihoista kurkisteli heinää, joiden silmäkulmasta pistivät esiin kauniit keltaiset kukat ja joiden sammaloitunut kieli esti puhumisen. Noina ensimmäisinä viikkoina ennen hysteriaa. Sairaalloinen kiinnostus vaihtui nopeasti kauhuun, epätoivoon ja vihaan – moni suhtautui versottuneisiin kuin heidän muuttunut tilansa olisi itse aiheutettua, mutta toisaalta tämän inhon kohteiksi joutuneet eivät tienneet muun maailman asenteista paljoakaan. He katosivat kasvustoonsa ja kuolivat nopeasti pois.

Tuomo Jäntin Versoa voisi kuvailla niin dystopiaromaaniksi, katastrofiromaaniksi, scifiromaaniksi kuin myös jännitysromaaniksi. Jäntin luomassa dystopiassa vihreä luonto on kadonnut tyystin. Kaupunkien ympärillä maa on pelkkää kuivaa aavikkoa. Kahvia ja tupakkaa on sentään saatavilla, mutta muuten nautinnot tuntuvat olevan vähissä. Pelkoa herättää niin verso ja versottuneet ihmiset kuin myös vieläkin synkempi ja julmempi tappaja, jatkuvasti etenevä ja kaiken tuhoava Gowiwa.

Verson idea on mielenkiintoinen, mutta valitettavasti kiehtova idea kärsii kehnosta toteutuksesta. Tuomo Jäntti ei kerro helppoa tarinaa, ja laaja henkilögalleria sekä ajasta toiseen hyppiminen tuovat lukemisen ymmärtämiseen melkoisia haasteita. Alun vaikeuksien jälkeen pääsin vähän paremmin sisälle Verson vieraaseen maailmaan, mutta henkilöhahmot ovat värittömiä ja kerronta liian lavertelevaa, rönsyilevää, sekavaa. Jopa päähenkilö Alis Ismantik on ärsyttävän tylsä ja persoonaton. Harmi.

Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Gummerus. 426 sivua.
Kannen suunnitellut Tuomo Parikka.

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä

IMG_20170417_153553_01

Jukka Laajarinne työskenteli matemaattisten aineiden ja filosofian opettajana ennen ryhtymistään vapaaksi kirjailijaksi. Laajarinne on minulle aivan uusi tuttavuus, mutta Pinnan alla pimeä herätti kiinnostukseni. Kustantaja Atena on kuvaillut kirjaa tiivistunnelmaiseksi psykologiseksi trilleriksi, joka yhdistää myytit aikamme suurimpiin uhkakuviin. Mielenkiintoista! Kiitos arvostelukappaleesta Atenalle!

Kohtasin saman symbolikuvan kolme kertaa. Ensin omassa unessani, sitten potilaani kertomuksessa ja lopulta uutisissa. Korkeasaari, hukkuvia ihmisiä. – – Meitä saattaa olla uhkaamassa jonkin sortin epidemia. Ehkä pandemia. Ihmiset tuhoutuvat joukoittain johonkin, mikä on toistaiseksi pinnan alla.

Psykoterapeutti Kaarlo Nuortevan asiakas kertoo muistavansa, että oli pienenä lapsena ollut vaarassa hukkua Korkeasaaren rannassa. Kaarlon mieleen palautuu hänen oma unensa, jossa ihmisiä hukkui mereen eläintarhan edustalla. Ja sitten se tapahtuu ihan oikeasti, Korkeasaaren rannassa hukkuu lapsia. Epidemia on alkanut levitä.

Kaarlo ottaa yhteyttä opiskeluaikaiseen tyttöystäväänsä, joka työskentelee nykyisin maan johtavana epidemiologina. Kaarlo ja Doris yrittävät pysäyttää epidemian ja seuraavat huolestuneena uutisia maailmalta. Tulvia Georgiassa, valtavia kraattereita Siperiassa. Sairastumassa eivät ole pelkästään ihmiset vaan koko tuntemamme todellisuus.

Jukka Laajarinteen Pinnan alla pimeä on kiehtova ja omintakeinen romaani. Entäpä jos onnettomuudet ja kauheudet ihan oikeasti lisääntyisivät ja leviäisivät sanoista ja katseista, unista ja uutisista? Voisiko epidemian pysäyttää vai koituisiko massahysteria ihmiskunnan tuhoksi?

Pinnan alla pimeä ei ole kirja, joka ahmaistaan nopeasti välipalaksi ja sitten sännätään seuraavan kirjan kimppuun. Laajarinteen tekstin sisäistäminen vaatii nimittäin oman aikansa. Psykologista ja filosofista jargonia on runsaasti, enkä todennäköisesti oikeasti edes ymmärtänyt kaikkea. Laajarinne siteeraa muun muassa Jungia ja kieputtaa todellisuutta fiktion ympärille. Hetkittäin tunsin lukevani pidemminkin raskasta oppikirjaa kuin koukuttavaa trilleriä.

Vaikka Laajarinteen romaani on hämmentävän omituinen, hänen sanoissaan on myös pelottava totuuden siemen. Epidemiat leviävät sanoista. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että itsemurhista uutisoiminen lisää itsemurhia. Vihapuhe lisää vihapuhetta. Kun joku kertoo somessa pesseensä talonsa ikkunat, muutama muukin todennäköisesti innostuu ikkunanpesupuuhiin. Kun pari luokan suosituinta tyttöä hehkuttaa ihanaa poikabändiä, pian suurin osa luokan tytöistä on rehkahtanut kyseiseen bändiin. Ihminen ei elä omassa suljetussa kuplassaan, vaan muiden ihmisten sanat ja teot muokkaavat meitä ja meidän toimintaamme.

Kirjan luettuani jäin vähän hämilleni. Toisaalta Jukka Laajarinteen idea on mahtava, kirja kiehtoi ja koukutti, Laajarinne sai minut hyvällä tavalla mietiskelemään lukemaani. Toisaalta hyvä idea tuntuu paikoitellen hukkuvan psykologisen ja filosofisen jaarittelun alle, hedelmätöntä ja turhauttavaa pohdiskelua on aivan liikaa. Ja kirjan loppu ei oikein tyydyttänyt minua.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Atena. 263 sivua.
Kansi Timo Mänttäri.

P.S. Luetut.net muutti tänne WordPressiin alkuvuodesta 2016. Ja tämä on sadas postaukseni täällä!

Filip Alexanderson: Esikoinen

wp-1489421152278.jpg

Filip Alexanderson on ruotsalainen näyttelijä, ja hänen ensimmäinen romaaninsa kantaa esikoiselle oivallisesti sopivaa nimeä Esikoinen. Kirjan käännösoikeudet on myyty viiteen maahan, ja kirjasta on tekeillä kansainvälinen televisiosarja. Kiitos arvostelukappaleesta Likelle!

Entinen poliisi Viveca Eldh työskentelee nykyisin Yhteisössä. Eldh saa tutkittavakseen vastasyntyneen vauvan kuoleman, jonka merkit viittaavat rituaalimurhaan. Samaan aikaan hän yrittää selvitellä, kuka kulkee tappamassa kodittomia.

Parikymppinen Jonas joutuu onnettomuuteen. Kaiken järjen mukaan Jonaksen olisi pitänyt menehtyä vammoihinsa, mutta keho parantuu itsestään ja Jonas onnistuu pakenemaan sairaalasta. Jonas huomaa saaneensa outoja kykyjä.

Kirja, jonka kannessa on kuvattuna noin pelottava hahmo, ei voi olla mitään lällyä kamaa. Minä jopa otin kansipaperin pois kirjan päältä lukemisen ajaksi, jotta minun ei tarvitsisi katsella karmaisevaa kansikuvaa. Eikä kirjan sisältö todellakaan ole mitään lällyä hempeilyä, vaan Filip Alexanderson tarjoilee lukijoilleen trillerimäisen kattauksen höystettynä fantasialla ja kauhulla.

Esikoinen yllätti minut kahdella tavalla. Ensinnäkään en tiennyt Esikoisen olevan yliluonnollinen jännäri, vaan oletin tämän edustavan perinteisempää dekkarigenreä. Toiseksi odotin Esikoisen olevan sietämättömän raaka ja kiduttavan julma, mutta kerronta ei ole ollenkaan niin järkyttävää ja iljettävää kuin etukäteen kuvittelin. Toki juoneen on mahdutettu runsaasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mäiskettä ja mätkettä, mutta Alexanderson ei silmittömästi piinaa ja raasta lukijoitaan.

Luen fantasiaa todella harvoin, ja minulla oli suuria vaikeuksia päästä sisään Esikoisen maailmaan. Aina, kun luulin ymmärtäväni jotain, tapahtuikin jotain uutta ja outoa, ja minä olin taas ihan pihalla. Toisaalta pidin kirjan maailmasta, yliluonnollisine kykyineen ja kudottuine huoneineen, mutta toisaalta minulla meni yli ymmärryksen kaikenlaiset Varjokkaat ja Takamaiset. Sen verran tehokkaasti Esikoinen minut kuitenkin koukutti, että ei minulle tullut mieleenkään jättää kirjaa kesken.

Filip Alexandersonin Esikoinen käynnistää kirjasarjan, jonka toinen osa ilmestyy ruotsiksi tänä keväänä. Suomeksi Tulikaste saadaan heti ensi syksynä.

Ruotsinkielinen alkuteos Förstfödd, 2015.
Suomentanut Sirje Niitepõld. Kustantaja Like, 2017. 407 sivua.

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

img_20160928_192549.jpg

Sveitsiläisen Joël Dickerin (s. 1985) edellinen romaani, Totuus Harry Quebertin tapauksesta, on saanut osakseen paljon suistutusta. Kirjaa on myyty Euroopassa huikeat yli kolme miljoonaa kappaletta, ja se on saanut muun muassa Ranskan akatemian suuren palkinnon. Kirja on yhtä aikaa sekä koukuttava murhamysteeri että traaginen rakkauskertomus. Kirja jota ei malttaisi laskea käsistään. Kaksi vuotta sitten minäkin istuin illat nenä kiinni kirjassa selvittämässä totuutta Harry Quebertin tapauksesta, mutta en loppujen lopuksi ihan täysillä ihastunut kirjaan. Painoin kuitenkin Joël Dickerin nimen mieleeni tulevaisuutta varten, ja nyt Dickerilta on suomennettu uusi romaani, Baltimoren sukuhaaran tragedia.

Vietin Saul-sedän, Anita-tädin ja Hillelin kanssa lapsuuteni tärkeimmät hetket, ja pitkään jo pelkkä heidän nimiensä kuuleminen sai minut hurjaksi ylpeydestä ja onnesta. He olivat mielestäni parempia kuin yksikään muu tapaamani perhe tai ihminen: he olivat onnellisempia, kunniahimoisempia, he olivat saavuttaneet enemmän ja heitä kunnioitettiin enemmän. Pitkään se tuntuikin olevan totta.

Marcus Goldman on nykyään menestynyt kirjailija, mutta hänen nuoruudessaan asiat olivat toisin. Hän nimittäin kuului Goldmanin suvun köyhempään puoliskoon ja ihaili suuresti Baltimoren Goldmaneja. Asianajajana työskentelevää Saul-setäänsä, tämän lääkärivaimoa Anitaa ja heidän poikiaan. Yhdessä Marcus ja Baltimoren pojat Hillel sekä Woody muodostavat Goldmanin jengin. Mutta sitten Baltimoren sukuhaara kohtaa Tragedian. Mitä todella tapahtui?

Joël Dickerin toinen suomennettu romaani Baltimoren sukuhaaran tragedia on kertomus ystävyydestä ja kateudesta, rakkaudesta ja kostosta. Romaani on paksuhko, 556-sivuinen, mutta edes minulla ei mennyt montaa päivää tämän lukemiseen. Joël Dicker kirjoittaa niin sujuvasti, helppolukuisesti, vetävästi. (Ja tietysti kaikki kunnia myös suomentajalle Kira Poutaselle hienosta suomennoksesta!)

Heti kirjan alussa lukijalle tehdään selväksi, että jokin järkyttävä Tragedia on kohdannut Baltimoren Goldmaneja. Ensin kuitenkin seuraillaan aikaa ennen sekä jälkeen Tragedian ja lukijalle paljastetaan totuus Tragediasta vasta kirjan viimeisillä sivuilla. Kerronta hyppii ajasta toiseen, mutta Joël Dicker pitää monitasoisen trillerinsä langat näppärästi hyppysissään.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on yksi tämän vuoden koukuttavimmista romaaneista. Mikäli aivan välttämättä haluaisin jostain nillittää, voisin valittaa Hillelin ja Woodyn kouluvuosien kuvailusta, joka muistutti hetkittäin kehnohkoa nuortenromaania. Kirjassa olisi ehkä ollut myös pientä tiivistämisen varaa, kaikkia tapahtumia ei olisi tarvinnut puida ihan niin yksityiskohtaisesti. Täyttä kymppiä en siis Baltimoren sukuhaaran tragedialle anna, mutta ehdottomasti tämä on Dickerilta ysin arvoinen suoritus.

Ranskankielinen alkuteos Le Livre des Baltimore, 2015
Suomentanut Kira Poutanen. Kustantaja Tammi, 2016. 556 sivua.

Lauren Beukes: Zoo City

2016-08-02-01.08.30.jpg.jpg

Olen aiemmin lukenut eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin palkintoja kahmineen Säkenöivät tytöt -romaanin, mutta minulle aikamatkaileva sarjamurhaaja tarjosi valitettavasti pettymyksen. Ajasta ja henkilöstä toiseen hyppiminen aiheutti kerrontaan häiritsevää rikkonaisuutta, henkilöhahmot jäivät etäisiksi, eikä loppuratkaisu tarjonnut vastauksia suuriin kysymyksiini.

Mutta yhdestä pettymyksestäni huolimatta päätin antaa Lauren Beukesille toisen mahdollisuuden ja lukaista blogeissa kehuja niittäneen Zoo Cityn, joka on palkittu Arthur C. Clarke -palkinnolla vuoden 2011 parhaana scifikirjana. Ja onpa muuten Zoo Cityllä hienot kannet, jotka suorastaan houkuttelevat tarttumaan kirjaan.

Oletko kadottanut esineen, jolla on tunnearvoa? Voin auttaa löytämään sen edulliseen hintaan. Ei huumeita, aseita tai kadonneita ihmisiä.

Rikolliset on eläimellistetty, ja niinpä veljensä tappamisesta vankilassa istunut Zinzi joutuu kantamaan laiskiaista selässään. Zinzi ja muut rikolliset eläinkumppaneineen asuvat Zoo Cityn slummialueella, peläten Pohjanvirtaa. Laiskiaisen myötä Zinzi on saanut erityisen kyvyn löytää kadonneita esineitä. Vanhoja huumevelkojaan hän makselee laatimalla huijausviestejä rikollisjärjestöjen toimeksiannosta.

Zinzi saa uudelta asiakkaaltaan tehtäväksi etsiä tämän kadonneen sormuksen. Kun nainen murhataan ja sormus löytyy Zinzin hallusta, poliisit epäilevät Zinziä murhasta. Kuulustelujen jälkeen hänet kuitenkin vapautetaan, mutta sekä sormus että hänen saamansa palkkio takavarikoidaan.

Zinzi suostuu suuren palkkion houkuttelemana ottamaan vastaan vastenmielisen tehtävän ja lupautuu etsimään kadonneen ihmisen. Omalaatuinen musiikkituottaja Odi Huron palkkaa Zinzin etsimään kadonnutta teinitähteä. Palkkiolla Zinzi toivoo pääsevänsä pois Zoo Cityn saastaisesta slummista, mutta sen sijaan hän sotkeutuu yhä syvemmälle rikosten ja taikuuden vääristämän kaupungin ytimeen.

Ilmanpaine laskee kuin myrskyn edellä. Jostain ilmaantuu valittava ääni, pehmeä ja matala, juuri ja juuri ihmiskorvin kuultava, aivan kuin se olisi kuulunut aina. Se voimistuu ulvonnaksi. Ja sitten varjot alkavat pudota alas puista kuin pisarat sateen jälkeen. Pimeys kerääntyy kokoon ja tihenee ja alkaa kiehua.

Pari viikkoa sitten kirjoitin lukeneeni pitkästä aikaa niin koukuttavan kirjan, että valvoskelin kirjan parissa yömyöhään, vaikka väsymys kirvelsi silmissä. Olisin halunnut perua menoni, tunkea korvatulpat korviini ja vain uppoutua kirjaan. Se kirja oli Ursula Poznanskin Äänet. Ja nyt huomasin olevan samanlaisessa tilanteessa tämän Lauren Beukesin Zoo Cityn kanssa. Kirja koukuttaa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien eikä vauhti hyydy missään vaiheessa.

Zoo City – Eläinten valtakunta on hieno ja omaperäinen romaani. Lauren Beukesin teksti on terävää, nokkelaa, raivokasta, ironista ja kyynistä. Kirjassa on yliluonnollisia aineksia, ripaus scifiä ja hyytävää trillerimäisyyttä, mutta langat pysyvät hyvin Beukesin käsissä ja lopputulos tekee lähtemättömän vaikutuksen. Räväkkää ja viiltävää urbaania fantasiaa. Hätkähdyttävä ja täydellinen. Lukekaa!

Englanninkielinen alkuteos Zoo City, 2010.
Suomentanut Tytti Viinikainen. Kustantaja Aula & Co, 2016. 409 sivua.