Luca D’Andrea: Rotko

Italialainen Luca D’Andrea (s. 1979) lukeutuu niihin onnekkaisiin ja onnellisiin kirjailijoihin, jotka onnistuvat heti esikoisromaanillaan rynnistämään kansainväliseksi menestykseksi. Opettajana työskentelevän Luca D’Andrean trilleri on myyty yli 30 maahan. Alppiseutu on D’Andrealle tuttua, sillä hän asuu Dolomiittien juurella Etelä-Tirolissa ja on toimittanut tosipohjaisen televisiosarjan vuoriston pelastusjoukoista. Kiitos arvostelukappaleesta Tammelle!

Neljä kirjainta: ”Alku”. Neljä kirjainta: ”Peto”.
Ihan niin kuin sanassa ”hätä”.

Yhdysvaltalainen dokumentaristi Jeremiah Salinger matkustaa vaimonsa kotiseudulle Pohjois-Italiaan. Pienessä seitsemänsadan asukkaan Siebenhochin kylässä Salinger saa idean kuvata dokumenttisarjan Dolomiittien hengenpelastusjoukoista, jotka auttavat kiipeliin joutuneita vuorikiipeilijöitä. Mutta innostus vaihtuu pian suruksi, kun vuorilla tapahtuu järkyttävä onnettomuus. Salinger vajoaa synkkään apatiaan, hän näkee kammottavia painajaisia ja kärsii rajuista paniikkikohtauksista. Muistaminen tekee kipeää.

Mutta sitten Jeremiah Salinger kuulee sattumalta vuonna 1985 sattuneesta Bletterbachin verilöylystä ja kiinnostuu hirvittävästä tapauksesta. Kolmen nuoren murha on jäänyt selvittämättä, tekijää ei koskaan saatu kiinni. Salinger päättää tehdä omia tutkimuksiaan, mutta kyläläiset eivät katso hyvällä ulkopuolisen sekaantumista menneisiin asioihin. Ja mitä lähemmäs Salinger pääsee totuutta, sitä suurempaan vaaraan hän ja hänen läheisensä joutuvat.

Kyllä minä pärjään, ajattelin. Kyllä minä pärjään omin voimin.

Luca D’Andrean Rotkon mainostetaan kulkevan Stephen Kingin ja Joël Dickerin jalanjäljissä. Minä pidän sekä Stephen Kingistä että Joël Dickerista, joten Rotko herätti kiinnostukseni. Olen kuitenkin harmikseni huomannut, että kirjoja mainostetaan liian usein kingimäisiksi. Niinpä ilahduinkin suuresti löytäessäni Rotkosta ripauksen Stephen Kingin henkeä. Eikä myöskään vertaus Joël Dickeriin mennyt ihan pieleen, vaan D’Andrean ja Dickerin tiiliskivissä on ehdottomasti jotain samaa, heidän tavassaan kuljettaa tarinaa ja availla salaisuuksia.

Luca D’Andrea on esikoiskirjailija, josta todella toivoisin kuulevani toistekin. Ihastuin suuresti D’Andrean tapaan punoa kertomusta. D’Andrea on höystänyt monitahoista tarinaansa luontevasti muun muassa niin ilmastotieteellä ja paleontologilla kuin myös Etelä-Tirolin alueen historialla. Kerronnassa on miellyttävää verkkaisuutta, mutta hidastempoisuudestaan huolimatta Rotko ei mielestäni kaipaa tiivistämistä. Lukijan kannattaa unohtaa ”kaikki mulle nyt heti” -asenne ja antaa D’Andrean kertoa 538-sivuisen tarinansa ihan omaan tahtiinsa. D’Andrea nimittäin palkitsee kärsivällisen lukijan huikealla trillerillä, jonka keskiössä ovat pienen vuoristokylän salaisuudet ja totuus kirotun rotkon uumenista. Eikä huumoria ole unohdettu.

Tuumailen jälleen kerran, että onneksi olen yhä kesälomalla. Tässäpä on nimittäin taas yksi romaani, jonka koukuttavuus sai minut nipistämään yöunistani. Ja kyllä Rotkon parissa kannatti valvoa. Nautin, yllätyin, tykästyin. Ja suosittelen.

Italiankielinen alkuteos La sostanza del male, 2016.
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä.
Kustantaja Tammi, 2017. 538 sivua.

Tuomo Jäntti: Verso

Tuomo Jäntin esikoisromaani Talven hallava hevonen julkaistiin kaksi vuotta sitten. Se oli yhdistelmä sukupolvitarinaa, maagista realismia ja psykologista kauhua. Kirjan alkupuolisko oli lupaava ja nosti odotukseni korkealle, mutta loppua kohden tarina muuttui kummalliseksi enkä suoraan sanottuna ymmärtänyt kaikkea. Monia asioita jätetään selvittämättä, tarina tuntuu loppuvan ärsyttävästi kesken. Miten niin lupaavan aloituksen jälkeen voikaan kirja päättyä niin turhauttavaan lopetukseen! Vaikka en täysillä rakastunutkaan Talven hallavaan hevoseen, ihastuin kuitenkin Jäntin tapaan punoa tarinoita, ujuttaa arkiseen elämään maagisia vivahteita. Ja nyt Jäntiltä on ilmestynyt uusi romaani nimeltä Verso.

Ensimmäisenä aamuna Karl luuli joutuneensa huonon vitsin kohteeksi. Hän tuijotti kuvaansa kylpyhuoneen peilistä vielä yönsamein silmin ja kävi läpi mahdollisia syyllisiä. Joku töistä tietenkin, mutta vaivaa oli sentään tarvinnut nähdä – hänen parransänkensä oli kirkkaan vihreä. – – Karl nosti käden kasvoilleen. Leuka ei tuntunut karhealta. Pikemminkin hänen kauniin vihreä aamupartansa oli pehmeä. Se tuoksui ruoholta.

Entinen toimittaja ja imagokonsultti Alis Ismantik saa varantoministeriltä tehtäväkseen tutkia Kolkamon pakkohoitolaitoksen taloussotkuja. Siellä hoidetaan versottuneita: ihmisiä, jotka ovat tuntemattomasta syystä alkaneet kasvaa heinää, ruohoa ja lehtiä. Kolkamon tietoverkkoa tutkiessaan Alis alkaa vähitellen aavistaa, että hänen todellinen tehtävänsä ei olekaan talousrikosten tutkiminen. Mitä Kolkamossa oikein on tapahtunut? Entä mikä on kaiken elottoman ja elollisen tieltään tuhoava Gowiwa?

Verso eteni aggressiivisesti ja tappoi ihmisen muutamassa viikossa. Alussa heitä vielä näki. Heitä, joiden takinhihoista kurkisteli heinää, joiden silmäkulmasta pistivät esiin kauniit keltaiset kukat ja joiden sammaloitunut kieli esti puhumisen. Noina ensimmäisinä viikkoina ennen hysteriaa. Sairaalloinen kiinnostus vaihtui nopeasti kauhuun, epätoivoon ja vihaan – moni suhtautui versottuneisiin kuin heidän muuttunut tilansa olisi itse aiheutettua, mutta toisaalta tämän inhon kohteiksi joutuneet eivät tienneet muun maailman asenteista paljoakaan. He katosivat kasvustoonsa ja kuolivat nopeasti pois.

Tuomo Jäntin Versoa voisi kuvailla niin dystopiaromaaniksi, katastrofiromaaniksi, scifiromaaniksi kuin myös jännitysromaaniksi. Jäntin luomassa dystopiassa vihreä luonto on kadonnut tyystin. Kaupunkien ympärillä maa on pelkkää kuivaa aavikkoa. Kahvia ja tupakkaa on sentään saatavilla, mutta muuten nautinnot tuntuvat olevan vähissä. Pelkoa herättää niin verso ja versottuneet ihmiset kuin myös vieläkin synkempi ja julmempi tappaja, jatkuvasti etenevä ja kaiken tuhoava Gowiwa.

Verson idea on mielenkiintoinen, mutta valitettavasti kiehtova idea kärsii kehnosta toteutuksesta. Tuomo Jäntti ei kerro helppoa tarinaa, ja laaja henkilögalleria sekä ajasta toiseen hyppiminen tuovat lukemisen ymmärtämiseen melkoisia haasteita. Alun vaikeuksien jälkeen pääsin vähän paremmin sisälle Verson vieraaseen maailmaan, mutta henkilöhahmot ovat värittömiä ja kerronta liian lavertelevaa, rönsyilevää, sekavaa. Jopa päähenkilö Alis Ismantik on ärsyttävän tylsä ja persoonaton. Harmi.

Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Gummerus. 426 sivua.
Kannen suunnitellut Tuomo Parikka.

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä

Jukka Laajarinne työskenteli matemaattisten aineiden ja filosofian opettajana ennen ryhtymistään vapaaksi kirjailijaksi. Laajarinne on minulle aivan uusi tuttavuus, mutta Pinnan alla pimeä herätti kiinnostukseni. Kustantaja Atena on kuvaillut kirjaa tiivistunnelmaiseksi psykologiseksi trilleriksi, joka yhdistää myytit aikamme suurimpiin uhkakuviin. Mielenkiintoista! Kiitos arvostelukappaleesta Atenalle!

Kohtasin saman symbolikuvan kolme kertaa. Ensin omassa unessani, sitten potilaani kertomuksessa ja lopulta uutisissa. Korkeasaari, hukkuvia ihmisiä. – – Meitä saattaa olla uhkaamassa jonkin sortin epidemia. Ehkä pandemia. Ihmiset tuhoutuvat joukoittain johonkin, mikä on toistaiseksi pinnan alla.

Psykoterapeutti Kaarlo Nuortevan asiakas kertoo muistavansa, että oli pienenä lapsena ollut vaarassa hukkua Korkeasaaren rannassa. Kaarlon mieleen palautuu hänen oma unensa, jossa ihmisiä hukkui mereen eläintarhan edustalla. Ja sitten se tapahtuu ihan oikeasti, Korkeasaaren rannassa hukkuu lapsia. Epidemia on alkanut levitä.

Kaarlo ottaa yhteyttä opiskeluaikaiseen tyttöystäväänsä, joka työskentelee nykyisin maan johtavana epidemiologina. Kaarlo ja Doris yrittävät pysäyttää epidemian ja seuraavat huolestuneena uutisia maailmalta. Tulvia Georgiassa, valtavia kraattereita Siperiassa. Sairastumassa eivät ole pelkästään ihmiset vaan koko tuntemamme todellisuus.

Jukka Laajarinteen Pinnan alla pimeä on kiehtova ja omintakeinen romaani. Entäpä jos onnettomuudet ja kauheudet ihan oikeasti lisääntyisivät ja leviäisivät sanoista ja katseista, unista ja uutisista? Voisiko epidemian pysäyttää vai koituisiko massahysteria ihmiskunnan tuhoksi?

Pinnan alla pimeä ei ole kirja, joka ahmaistaan nopeasti välipalaksi ja sitten sännätään seuraavan kirjan kimppuun. Laajarinteen tekstin sisäistäminen vaatii nimittäin oman aikansa. Psykologista ja filosofista jargonia on runsaasti, enkä todennäköisesti oikeasti edes ymmärtänyt kaikkea. Laajarinne siteeraa muun muassa Jungia ja kieputtaa todellisuutta fiktion ympärille. Hetkittäin tunsin lukevani pidemminkin raskasta oppikirjaa kuin koukuttavaa trilleriä.

Vaikka Laajarinteen romaani on hämmentävän omituinen, hänen sanoissaan on myös pelottava totuuden siemen. Epidemiat leviävät sanoista. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että itsemurhista uutisoiminen lisää itsemurhia. Vihapuhe lisää vihapuhetta. Kun joku kertoo somessa pesseensä talonsa ikkunat, muutama muukin todennäköisesti innostuu ikkunanpesupuuhiin. Kun pari luokan suosituinta tyttöä hehkuttaa ihanaa poikabändiä, pian suurin osa luokan tytöistä on rehkahtanut kyseiseen bändiin. Ihminen ei elä omassa suljetussa kuplassaan, vaan muiden ihmisten sanat ja teot muokkaavat meitä ja meidän toimintaamme.

Kirjan luettuani jäin vähän hämilleni. Toisaalta Jukka Laajarinteen idea on mahtava, kirja kiehtoi ja koukutti, Laajarinne sai minut hyvällä tavalla mietiskelemään lukemaani. Toisaalta hyvä idea tuntuu paikoitellen hukkuvan psykologisen ja filosofisen jaarittelun alle, hedelmätöntä ja turhauttavaa pohdiskelua on aivan liikaa. Ja kirjan loppu ei oikein tyydyttänyt minua.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Atena. 263 sivua.
Kansi Timo Mänttäri.

P.S. Luetut.net muutti tänne WordPressiin alkuvuodesta 2016. Ja tämä on sadas postaukseni täällä!

Filip Alexanderson: Esikoinen

Filip Alexanderson on ruotsalainen näyttelijä, ja hänen ensimmäinen romaaninsa kantaa esikoiselle oivallisesti sopivaa nimeä Esikoinen. Kirjan käännösoikeudet on myyty viiteen maahan, ja kirjasta on tekeillä kansainvälinen televisiosarja. Kiitos arvostelukappaleesta Likelle!

Entinen poliisi Viveca Eldh työskentelee nykyisin Yhteisössä. Eldh saa tutkittavakseen vastasyntyneen vauvan kuoleman, jonka merkit viittaavat rituaalimurhaan. Samaan aikaan hän yrittää selvitellä, kuka kulkee tappamassa kodittomia.

Parikymppinen Jonas joutuu onnettomuuteen. Kaiken järjen mukaan Jonaksen olisi pitänyt menehtyä vammoihinsa, mutta keho parantuu itsestään ja Jonas onnistuu pakenemaan sairaalasta. Jonas huomaa saaneensa outoja kykyjä.

Kirja, jonka kannessa on kuvattuna noin pelottava hahmo, ei voi olla mitään lällyä kamaa. Minä jopa otin kansipaperin pois kirjan päältä lukemisen ajaksi, jotta minun ei tarvitsisi katsella karmaisevaa kansikuvaa. Eikä kirjan sisältö todellakaan ole mitään lällyä hempeilyä, vaan Filip Alexanderson tarjoilee lukijoilleen trillerimäisen kattauksen höystettynä fantasialla ja kauhulla.

Esikoinen yllätti minut kahdella tavalla. Ensinnäkään en tiennyt Esikoisen olevan yliluonnollinen jännäri, vaan oletin tämän edustavan perinteisempää dekkarigenreä. Toiseksi odotin Esikoisen olevan sietämättömän raaka ja kiduttavan julma, mutta kerronta ei ole ollenkaan niin järkyttävää ja iljettävää kuin etukäteen kuvittelin. Toki juoneen on mahdutettu runsaasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mäiskettä ja mätkettä, mutta Alexanderson ei silmittömästi piinaa ja raasta lukijoitaan.

Luen fantasiaa todella harvoin, ja minulla oli suuria vaikeuksia päästä sisään Esikoisen maailmaan. Aina, kun luulin ymmärtäväni jotain, tapahtuikin jotain uutta ja outoa, ja minä olin taas ihan pihalla. Toisaalta pidin kirjan maailmasta, yliluonnollisine kykyineen ja kudottuine huoneineen, mutta toisaalta minulla meni yli ymmärryksen kaikenlaiset Varjokkaat ja Takamaiset. Sen verran tehokkaasti Esikoinen minut kuitenkin koukutti, että ei minulle tullut mieleenkään jättää kirjaa kesken.

Filip Alexandersonin Esikoinen käynnistää kirjasarjan, jonka toinen osa ilmestyy ruotsiksi tänä keväänä. Suomeksi Tulikaste saadaan heti ensi syksynä.

Ruotsinkielinen alkuteos Förstfödd, 2015.
Suomentanut Sirje Niitepõld. Kustantaja Like, 2017. 407 sivua.

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Sveitsiläisen Joël Dickerin (s. 1985) edellinen romaani, Totuus Harry Quebertin tapauksesta, on saanut osakseen paljon suistutusta. Kirjaa on myyty Euroopassa huikeat yli kolme miljoonaa kappaletta, ja se on saanut muun muassa Ranskan akatemian suuren palkinnon. Kirja on yhtä aikaa sekä koukuttava murhamysteeri että traaginen rakkauskertomus. Kirja jota ei malttaisi laskea käsistään. Kaksi vuotta sitten minäkin istuin illat nenä kiinni kirjassa selvittämässä totuutta Harry Quebertin tapauksesta, mutta en loppujen lopuksi ihan täysillä ihastunut kirjaan. Painoin kuitenkin Joël Dickerin nimen mieleeni tulevaisuutta varten, ja nyt Dickerilta on suomennettu uusi romaani, Baltimoren sukuhaaran tragedia.

Vietin Saul-sedän, Anita-tädin ja Hillelin kanssa lapsuuteni tärkeimmät hetket, ja pitkään jo pelkkä heidän nimiensä kuuleminen sai minut hurjaksi ylpeydestä ja onnesta. He olivat mielestäni parempia kuin yksikään muu tapaamani perhe tai ihminen: he olivat onnellisempia, kunniahimoisempia, he olivat saavuttaneet enemmän ja heitä kunnioitettiin enemmän. Pitkään se tuntuikin olevan totta.

Marcus Goldman on nykyään menestynyt kirjailija, mutta hänen nuoruudessaan asiat olivat toisin. Hän nimittäin kuului Goldmanin suvun köyhempään puoliskoon ja ihaili suuresti Baltimoren Goldmaneja. Asianajajana työskentelevää Saul-setäänsä, tämän lääkärivaimoa Anitaa ja heidän poikiaan. Yhdessä Marcus ja Baltimoren pojat Hillel sekä Woody muodostavat Goldmanin jengin. Mutta sitten Baltimoren sukuhaara kohtaa Tragedian. Mitä todella tapahtui?

Joël Dickerin toinen suomennettu romaani Baltimoren sukuhaaran tragedia on kertomus ystävyydestä ja kateudesta, rakkaudesta ja kostosta. Romaani on paksuhko, 556-sivuinen, mutta edes minulla ei mennyt montaa päivää tämän lukemiseen. Joël Dicker kirjoittaa niin sujuvasti, helppolukuisesti, vetävästi. (Ja tietysti kaikki kunnia myös suomentajalle Kira Poutaselle hienosta suomennoksesta!)

Heti kirjan alussa lukijalle tehdään selväksi, että jokin järkyttävä Tragedia on kohdannut Baltimoren Goldmaneja. Ensin kuitenkin seuraillaan aikaa ennen sekä jälkeen Tragedian ja lukijalle paljastetaan totuus Tragediasta vasta kirjan viimeisillä sivuilla. Kerronta hyppii ajasta toiseen, mutta Joël Dicker pitää monitasoisen trillerinsä langat näppärästi hyppysissään.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on yksi tämän vuoden koukuttavimmista romaaneista. Mikäli aivan välttämättä haluaisin jostain nillittää, voisin valittaa Hillelin ja Woodyn kouluvuosien kuvailusta, joka muistutti hetkittäin kehnohkoa nuortenromaania. Kirjassa olisi ehkä ollut myös pientä tiivistämisen varaa, kaikkia tapahtumia ei olisi tarvinnut puida ihan niin yksityiskohtaisesti. Täyttä kymppiä en siis Baltimoren sukuhaaran tragedialle anna, mutta ehdottomasti tämä on Dickerilta ysin arvoinen suoritus.

Ranskankielinen alkuteos Le Livre des Baltimore, 2015
Suomentanut Kira Poutanen. Kustantaja Tammi, 2016. 556 sivua.

Lauren Beukes: Zoo City

Olen aiemmin lukenut eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin palkintoja kahmineen Säkenöivät tytöt -romaanin, mutta minulle aikamatkaileva sarjamurhaaja tarjosi valitettavasti pettymyksen. Ajasta ja henkilöstä toiseen hyppiminen aiheutti kerrontaan häiritsevää rikkonaisuutta, henkilöhahmot jäivät etäisiksi, eikä loppuratkaisu tarjonnut vastauksia suuriin kysymyksiini.

Mutta yhdestä pettymyksestäni huolimatta päätin antaa Lauren Beukesille toisen mahdollisuuden ja lukaista blogeissa kehuja niittäneen Zoo Cityn, joka on palkittu Arthur C. Clarke -palkinnolla vuoden 2011 parhaana scifikirjana. Ja onpa muuten Zoo Cityllä hienot kannet, jotka suorastaan houkuttelevat tarttumaan kirjaan.

Oletko kadottanut esineen, jolla on tunnearvoa? Voin auttaa löytämään sen edulliseen hintaan. Ei huumeita, aseita tai kadonneita ihmisiä.

Rikolliset on eläimellistetty, ja niinpä veljensä tappamisesta vankilassa istunut Zinzi joutuu kantamaan laiskiaista selässään. Zinzi ja muut rikolliset eläinkumppaneineen asuvat Zoo Cityn slummialueella, peläten Pohjanvirtaa. Laiskiaisen myötä Zinzi on saanut erityisen kyvyn löytää kadonneita esineitä. Vanhoja huumevelkojaan hän makselee laatimalla huijausviestejä rikollisjärjestöjen toimeksiannosta.

Zinzi saa uudelta asiakkaaltaan tehtäväksi etsiä tämän kadonneen sormuksen. Kun nainen murhataan ja sormus löytyy Zinzin hallusta, poliisit epäilevät Zinziä murhasta. Kuulustelujen jälkeen hänet kuitenkin vapautetaan, mutta sekä sormus että hänen saamansa palkkio takavarikoidaan.

Zinzi suostuu suuren palkkion houkuttelemana ottamaan vastaan vastenmielisen tehtävän ja lupautuu etsimään kadonneen ihmisen. Omalaatuinen musiikkituottaja Odi Huron palkkaa Zinzin etsimään kadonnutta teinitähteä. Palkkiolla Zinzi toivoo pääsevänsä pois Zoo Cityn saastaisesta slummista, mutta sen sijaan hän sotkeutuu yhä syvemmälle rikosten ja taikuuden vääristämän kaupungin ytimeen.

Ilmanpaine laskee kuin myrskyn edellä. Jostain ilmaantuu valittava ääni, pehmeä ja matala, juuri ja juuri ihmiskorvin kuultava, aivan kuin se olisi kuulunut aina. Se voimistuu ulvonnaksi. Ja sitten varjot alkavat pudota alas puista kuin pisarat sateen jälkeen. Pimeys kerääntyy kokoon ja tihenee ja alkaa kiehua.

Pari viikkoa sitten kirjoitin lukeneeni pitkästä aikaa niin koukuttavan kirjan, että valvoskelin kirjan parissa yömyöhään, vaikka väsymys kirvelsi silmissä. Olisin halunnut perua menoni, tunkea korvatulpat korviini ja vain uppoutua kirjaan. Se kirja oli Ursula Poznanskin Äänet. Ja nyt huomasin olevan samanlaisessa tilanteessa tämän Lauren Beukesin Zoo Cityn kanssa. Kirja koukuttaa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien eikä vauhti hyydy missään vaiheessa.

Zoo City – Eläinten valtakunta on hieno ja omaperäinen romaani. Lauren Beukesin teksti on terävää, nokkelaa, raivokasta, ironista ja kyynistä. Kirjassa on yliluonnollisia aineksia, ripaus scifiä ja hyytävää trillerimäisyyttä, mutta langat pysyvät hyvin Beukesin käsissä ja lopputulos tekee lähtemättömän vaikutuksen. Räväkkää ja viiltävää urbaania fantasiaa. Hätkähdyttävä ja täydellinen. Lukekaa!

Englanninkielinen alkuteos Zoo City, 2010.
Suomentanut Tytti Viinikainen. Kustantaja Aula & Co, 2016. 409 sivua.

Catrine Tollström: Kokeilu

Kokeilu on ruotsalaisen Catrine Tollströmin esikoisromaani. Psykologiseksi trilleriksi mainostettu. Aiemmin oppilaanohjaajana työskennellyt Tollström on romaania kirjoittaessaan kuulemma hyödyntänyt opintojaan käyttäytymistieteiden alalta.

Ruotsin television uusin tosi-tv-ohjelma on yhdistelmä Selviytyjiä, Hurjaa muodonmuutosta ja Paratiisihotellia. Palawun paratiisisaaren eteläpuolella majailee kilpailijaryhmä nälkiintyneenä ja likaisena, kun taas saaren toisella puolella on luksushotelli, jonne voittaja pääsee nauttimaan ylellisestä elämästä ja täydellisestä muodonmuutoksesta. Tiukan kuvausaikataulun kanssa kamppaileva Etelä-Palawun tuotantoryhmä saa lisää murheita, kun satelliittipuhelin hajoaa ja yhteydet ulkomaailmaan katkeavat. Joku sabotoi sähköaggregaattia, eikä venettä löydy mistään. Ja sitten helvetti pääsee valloilleen. Tässä kuolettavassa pelissä ei voi luottaa keneenkään muuhun kuin itseensä.

Minun on pakko antaa kirjailijalle sapiskaa. Kokeilun henkilöhahmot ovat nimittäin ärsyttävän stereotyyppisiä. Lihaksikas mies kuvittelee itserakkaasti olevansa lahja maailman naisille. Isotissinen blondi on tietysti kuuluisuudesta haaveileva aivoton idiootti. Vasemmistoaktivisti on vihainen ja kärkevä. Huh. Tosi-tv on genre, johon varmasti kuuluu tietyt stereotypiat ja kärjistykset, mutta kun kirjasta ei löydy yhtään kivaa ja sympaattista henkilöhahmoa. Kirjan edetessä ihmisistä löytyy sentään vähän uusiakin puolia, mutta kaikki tyypit jäävät silti ohuiksi kuin paperinuket.

Lisää miinuksia annan tekstin kömpelyydestä. Tekstiin on pujahtanut asiavirheitä, kieli on paikoitellen tönkköä, eikä kerronta solju eteenpäin niin sujuvasti kuin lukijana toivoisin. Jopa jännittävimmät kohtaukset ovat ihmeen latteita. Tosiasiat vain todetaan tunteettoman rauhallisesti, ja henkilöt toimivat epänormaalin kylmäpäisesti vaaratilanteissa.

Kun unohtaa kliseisyyden, väkinäisyyden ja epäuskottavuuden, on Kokeilu oikeastaan ihan kelvollinen trilleri. Juonessa on imua, eikä tarina etene ennalta arvattavasti. Ikävä kyllä vetävä juoni kärsii kehnosta toteutuksesta, eikä Kokeilu pääse lähellekään A-luokan trillereitä.

Ruotsinkielinen alkuteos Experimentet, 2015.
Suomentanut Pirjo Lintuniemi. Kustantaja HarperCollins Nordic, 2016. 384 sivua.

Lars Kepler: Playground

Lars Kepler on nimimerkki, jonka takana on ruotsalainen aviopari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Pariskunta on aiemmin julkaissut viisi Joona Linna -dekkaria. Yllätyksekseni Playground ei ollutkaan jatkoa Joona Linna -sarjalle, vaan tämä on kirjailijaparin aivan uusi aluevaltaus, erilainen trilleri.

Luutnantti Jasmin Pascal-Anderson saa tulitaistelussa Kosovossa luodin selkäänsä, ja sairaalassa hänen sydämensä pysähtyy hetkeksi. Herättyään Jasmin kertoo kummia tarinoita pelottavasta tuonpuoleisesta, jossa kuolleet jonottavat satamassa päästääkseen veneillä pois eikä oikeus toteudu. Kukaan ei usko Jasminia, vaan hänelle määrätään vahvoja lääkkeitä ja kognitiivisista psykoterapiaa. Jasminin ura kommandoryhmän päällikkönä Nato-joukoissa vaihtuu uuteen elämään puolustusministeriön sihteerinä ja äitiyteen. Jasmin ei kuitenkaan hetkeksikään unohda kokemuksiaan synkässä tuonelassa. Ja kun Jasminin poika sitten loukkaantuu onnettomuudessa, Jasmin joutuu tekemään vaikean päätöksen. Ilman leikkausta poika kuolee, mutta sydämen pysäyttämistä vaativa leikkaus vie hänet satamakaupunkiin. Jasmin pelkää, ettei pieni poika selviä yksin takaisin, ja hän päättää seurata poikaansa tuonpuoleisiin.

Playground ei ole dekkari, vaan luonnehtisin tätä trilleriksi tai jopa jossain määrin kauhufantasiaksi. Suurimman osan kirjasta päähenkilö kuljeskelee peloissaan tuonpuoleisessa, harmaassa satamakaupungissa, jossa rikollisuus rehottaa ja vaara vaanii. Hyvin kirjoitettua, sujuvaa kerrontaa, siis taattua Kepleriä, mutta myös niin kovin latteaa. Tylsiä henkilöhahmoja ja epäuskottavia juonenkäänteitä. Pääpaino on selvästikin vauhdissa ja vaarallisissa tilanteissa, muu puoli tarinasta jää turhan ohueksi. Harkitsin monta kertaa jättäväni kirjan kesken, sinnittelin kuitenkin toiminnantäyteisten ja väkivaltaisten taistelujen kautta loppuun. Onkohan kirjailijapari saanut leikkikenttäänsä idean Suzanne Collinsin Nälkäpeli-kirjasarjasta?!

Ikävöin Joona Linnaa enkä ihastunut tähän Keplerin uuteen aluevaltaukseen. Ehkä, jos en olisi aiemmin lukenut yhtäkään Keplerin dekkaria, olisin pitänyt tästä enemmän. Nyt vertailin Playgroundia jatkuvasti Joona Linna -dekkareihin, pettyneenä ja harmistuneena. Enkä ole ainoa Playgroundiin pettynyt – Goodreadsissa Playground on tällä hetkellä saanut vain 2,88 tähteä, kun sen sijaan Joona Linna -dekkareista esimerkiksi Nukkumatti ja Vainooja ovat kumpainenkin keränneet yli neljä tähteä viidestä.

Ruotsinkielinen alkuteos Playground, 2015.
Suomentanut Kari Koski. Kustantaja Tammi, 2016. 416 sivua.