Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita

Eläintarha menee kiinni muutaman minuutin kuluttua, ja on aivan mahdollista, että kukaan ei huomaa heitä täällä metsän perukoilla. Hän on miettinyt monta kertaa, millaista se olisi. Millaista olisi, jos hän jäisi illalla vangiksi eläintarhaan, ehkä jopa piiloutuisi tahallaan tänne keskelle metsää, kävisi tapaamassa eläimiä yön pimeydessä – sellaisesta tehdään lastenkirjoja.

Joan ja hänen neljävuotias poikansa Lincoln ovat viettäneet mukavan iltapäivän eläintarhassa. Lincoln on tapansa mukaan leikkinyt muoviukoillaan ja keksinyt huikeita supersankaritarinoita. Kun eläintarhan sulkemisaika lähestyy ja kaksikko kiiruhtaa portille, hauska päivä saa synkän käänteen. Maassa makaavia verisiä ruumiita ja aseistautuneita miehiä. Joan rutistaa Lincolnin syliinsä ja pakenee eläintarhan sopukoihin.

Yhdysvaltalaisen Gin Phillipsin esikoistrillerin Niin kuin me olisimme kauniita ennakkokappale saapui minulle yllärinä toukokuussa, mutta siinä kiireen, väsymyksen ja keskittymiskyvyttömyyden kurimuksessa päätin suosiolla jättää kirjan lukemisen vasta tähän kesälomalle. Kiitos arvostelukappaleesta Kustantamo S&S:lle!

Gin Phillips on rakentanut trillerinsä äidin ja pojan selviytymistaistelun ympärille. Muitakin henkilöhahmoja kirjassa on, muita eläintarhassa kuljeskelevia, mutta heitä seurataan vain lyhyinä välähdyksinä. Väkivallalla ei juurikaan mässäillä, vaan jännitystä rakennetaan uhkaavalla vaaralla. Rakastava äiti tekee kaikkensa suojellakseen pientä poikaansa, mutta missä on paras piilopaikka, missä vaanii vihollinen. Kolmeen tuntiin ja kolmeensataan sivuun mahtuu paljon pakenemista, piileskelyä ja pelkoa.

Äidin ja pojan henkiinjäämiskamppailu ei kuitenkaan onnistu aidosti koskettamaan. Näin äiti-ihmisenä odotin sykähdyttävämpää lukukokemusta, jopa vuolaita kyyneleitä, mutta Joan ja neljävuotias Lincoln jäävät minulle valitettavan etäisiksi. Joan on tylsä ja väritön, eikä hänen kauhunsa pääse ihon alle. Parhaimmillaan Gin Phillips on kuvatessaan äidin ja lapsen välistä sidettä, miten leijonaemomaisesti äiti huolehtii lapsestaan.

Niin kuin me olisimme kauniita ei ole täysi napakymppi, mutta viihdyin mainiosti tämän helppolukuisen ja koukuttavan trillerin seurassa. Eläintarha on miljöönä onnistunut, ja kirjan tapahtumat voi pelottavan helposti uskoa todeksi. Gin Phillips ei pureskele kaikkea lukijalle valmiiksi ja jättää sopivasti lukijan oman mielikuvituksen varaan.

Englanninkielinen alkuteos Fierce Kingdom, 2017.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja S&S, 2018. 304 sivua.

Karin Erlandsson: Saarretut

Karin Erlandsson asuu Maarianhaminassa ja työskentelee kulttuuritoimittajana Nya Åland -lehdessä. Erlandssonin kaksi vuotta sitten ilmestynyt Kuolonkielot oli miellyttävän vähäeleinen ja rauhallinen, jopa vanhanaikaisen tuntuinen rikosromaani. Ja nyt dekkarisarjalle on saatu jatkoa, Erlanssonin uusin romaani kantaa nimeä Saarretut. Kiitokset arvostelukappaleesta Kustantamo S&S:lle!

Perheen äiti Monika on murhattu. Muu perhe jatkaa elämäänsä, mutta suru on läsnä joka hetki. Isä Krister viettää päivänsä sohvalla maaten. Poika Jonas lintsailee koulusta ja on vihainen koko maailmalle. Tytär Kajsa asettelee nukkeja nukkekotiin ja haaveilee tavallisesta perheestä. Ja sitten Jonas löytää kaapin perältä äitinsä vanhoja kirjeitä, eikä yhtäkkiä mikään ole enää ennallaan.

Lumimyrsky kietoo pikkukaupungin tiukkaan syleilyynsä. Puhelimet eivät toimi, sähköt katkeilevat. Kauppaan ei pystytä toimittamaan tuoretta ruokaa, eikä paikallinen sanomalehti ilmesty. Aura-auto ei ehdi joka paikkaan, ja pian kaupungin ulospääsytiet menevät yksi kerrallaan poikki. Kaupunki jää saarroksiin. Vaikka ilma on hyytävän kylmä, kaupunkilaisten tunteet kuumenevat.

Karin Erlandssonin Saarretut on romaani, jonka haluaisi joko hotkaista saman tien yhdeltä istumalta tai sitten nautiskella hitaasti ja ajan kanssa. Minä valitsin jälkimmäisen tavan, verkkaisen nautiskelun. Muutama luku kerrallaan, rauhallisesti sanoja makustellen. Tosin myönnettäköön, että kirjan viimeisellä kolmanneksella sorruin nopeatahtiseen ahmimiseen.

Saarretut on mielestäni ehjempi ja kypsempi kokonaisuus kuin kaksi vuotta sitten lukemani Kuolonkielot. Dekkarimaisuus on tällä kertaa vieläkin vähemmällä, mutta se ei haitannut minua ollenkaan. Pidän Karin Erlandssonin tavasta kuvata tarkkanäköisesti ja hienovireisesti ihmisten ajatuksia ja tunteita, heidän välisiään suhteita. Kuvailisin Saarrettuja ehkäpä pikemminkin ihmissuhdevetoiseksi kevyeksi jännäriksi kuin varsinaiseksi dekkariksi.

Saarretut rakentuu lyhyistä luvuista, pienistä kohtauksista. Henkilöhahmoja on monta, jokaisen elämään kurkistetaan vuorollaan, mutta Karin Erlandsson osaa pitää langat taitavasti käsissään. Kerronta ei ole jahkailevaa, mutta silti tekstistä on aistittavissa ihastuttavaa viipyileväisyyttä ja vanhanaikaisuutta. Erlandsson ei kikkaile kielellä, mutta yksinkertaisuudessakin on kauneutta.

Ruotsinkielinen alkuteos Pojken, 2018.
Suomentanut Laura Varjola.
Kustantaja S&S, 2018. 212 sivua.

Eva Frantz: Sininen huvila

Espoolainen Eva Frantz (s. 1980) työskentelee Svenska Ylessä ja kirjoittaa aktiivisesti ruotsinkielistä blogia. Hänen esikoisromaaninsa julkaistiin vuosi sitten, ja tämä Sininen huvila on hänen toinen romaaninsa, tosin vasta ensimmäinen suomennettu. Sininen huvila käynnistää cozy crime -dekkarisarjan, jossa seuraillaan poliisi Anna Gladia. Kiitokset arvostelukappaleesta Kustantamo S&S:lle!

Bruno Stenlundilla oli tehtävä. Kun Bruno astui verannalle ja tunsi heinäkuisen yön viileyden paljailla säärillään, hän tiesi ettei ollut koskaan tehnyt mitään näin rohkeaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoa. Äiti nukkui keittiön lattialla ihan tahmaisena. Bruno oli yrittänyt herättää äitiä, mutta äiti vain nukkui. Ihan kummallista.

Kaksi bileistä palaavaa nuorta löytävät viisivuotiaan pojan harhailemassa ulkona keskellä yötä. Toinen nuorista tunnistaa pojan Brunoksi, jonka äiti Becca Stenlund pitää suosittua Sininen huvila -nimistä lifestyle-blogia. Nuoret vievät Brunon takaisin kotiin ja saavat selville, miksi Bruno on lähtenyt yksin ulos. Pojan äiti makaa sinisen huvilan keittiön lattialla kuoleman kielissä, pahasti pahoinpideltynä.

Vanhempi rikoskonstaapeli Anna Glad ryhtyy selvittämään tapausta. Becca Stenlundin taistellessa elämästään sairaalassa poliiseille selviää, että useammalla tuntuisi olevan kaunoja Beccaa kohtaan. Beccan aviomies Peter on kyllästynyt blogin ympärillä pyörivään elämään, avioliitossa on otettu aikalisä, Peter on muuttanut kerrostaloasuntoon. Beccan blogiin on jatkuvasti jätetty ilkeämielisiä kommentteja ja suoranaisia tappouhkauksia. Onko Beccan kimppuun hyökännyt kommentoijista kauhein, Forneus, vai joku muu? Kuka on metsässä piileskelevä Peikko? Entä kuka tuo tyhjään taloon tuoreita kukkia?

Tämähän on kuin mistäkin kansansadusta, Anna ajatteli ja hieroi silmiään. Kuningatar Becca, prinssi Bruno ja peikko. Ja Anna, urhea metsästäjä.

Syksy tekee tuloaan. Kurkkuuni kasvoi kaktus, päätä särki, aivastutti. Niinpä valitsin luettavien kirjojen pinosta ohuimman ja kevyimmän tuntuisen romaanin seurakseni. Ilokseni Eva Frantzin Sininen huvila osoittautui varsin oivalliseksi valinnaksi.

Sininen huvila on sopivan kepeää luettavaa. Kirjan tempo on miellyttävän rauhallinen, sortumatta silti puuduttavan tylsäksi. Flunssainen pääni pysyi hyvin juonenkäänteissä mukana, eikä kirjan seurassa käynyt aika pitkäksi. Kerrontaa on höystetty mukavasti niin blogikommenteilla kuin Twitter-twiittauksilla sekä myös kursivoiduilla muistovälähdyksillä. Välillä päästään kurkistamaan poliisien yksityiselämään, mutta poliisien omat huolet ja murheet eivät vie liikaa tilaa tutkinnalta.

Annan plussaa myös kirjan miljööstä. Idyllinen sininen huvila, lifestyle-bloggaajan koti, jossa kaikki on viimeisen päälle tiptop, ei leivänmuruja pöydällä eikä tahmaisia sormenjälkiä ovissa. Mutta vaikka aluksi pikkukaupunki vaikuttaa uneliaalta ja monen elämä tahrattomalta, julkisivun takaa paljastuu kaappeihin piiloteltuja luurankoja.

Aion painaa Eva Frantzin nimen mieleeni. Vaikka Sininen huvila ei ole täyden kympin dekkari, on kirjassa kuitenkin ehdottomasti paljon hyvää. Pienoisista uskottavuusongelmista huolimatta minä mieluusti palaisin uudelleen Anna Gladin seuraan. Kovan luokan dekkarifanikin kaipaa joskus kepeämpää luettavaa.

Ruotsinkielinen alkuteos Blå villan, 2017.
Suomentanut Ulla Lempinen.
Kustantaja S&S, 2017. 249 sivua.

Karin Erlandsson: Kuolonkielot

Karin Erlandsson (s. 1978) on minulle uusi tuttavuus. Pohjanmaalla kasvanut Erlandsson asuu nykyään Maarianhaminassa, jossa hän työskentelee kulttuuritoimittajana. Erlandssonin esikoisromaani Minkkitarha oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2015 saajaksi. Sukuromaani minkkitarhaajista ei herättänyt minussa kiinnostusta, mutta sen sijaan Erlandssonin toinen romaani Kuolonkielot päätyi lukupinooni heti tuoreeltaan. Kustantamo S&S:n mukaan Kuolonkielot (jonka suomenkieliseksi nimeksi ilmoitettiin ensin Ilkityö) on klassinen rikosromaani.

Kesä 1992. Helsinkiläinen Sara on muuttanut työn ja rakkauden perässä pienelle paikkakunnalle Pohjanmaalle. Hänen poikaystävänsä kotikaupungin paikallislehdessä on avautunut toimittajan paikka. Saran ensimmäinen työvuoro osuu juhannukselle. Iloinen keskikesän juhlinta saa kammottavan käänteen, kun metsästä löytyy paikkakuntalaisen naisen ruumis.

Karin Erlandssonin Kuolonkieloissa ei keskitytä poliisitutkimukseen eikä mässäillä kuolemalla, vaan tarinaa seuraillaan pienen paikkakunnan asukkaiden silmin. Heitä ovat muun muassa kuolleen naisen katkera leski, vasta paikkakunnalle muuttanut nuori toimittaja ja hänen narsistinen miesystävänsä, yksinäinen vanhus, naispappi ja tiukka naispappeuden vastustaja. Surua ja kaipausta, vihaa ja raivoa. Ja tietysti salaisuuksia.

Erlandssonin kerronta on miellyttävän vähäeleistä ja rauhallista. Vaikka luvut ovat lyhyitä ja kertoja vaihtuu, tarina pysyy hyvin kasassa. Erlandsson ei kikkaile mitään ylimääräistä, ja tunnelma on jopa vanhanaikainen. Minua kuitenkin vaivasi kliseisyys ja ennalta-arvattavuus, eikä tämä lopulta ollut aivan niin herkullinen kuin olin toivonut. Kaiken kaikkiaan kuitenkin ihan mainio dekkari luettavaksi vaikkapa juuri juhannuksena tai muuten kesälomalla.

Ruotsinkielinen alkuteos Missdåd, 2016.
Suomentanut Taija Mård. Kustantaja S&S, 2016. 265 sivua.

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli minulle kirkkaasti yksi vuoden 2014 upeimmista lukukokemuksista. Nyt tammikuussa 2016 suomeksi ilmestynyttä Hävityksen jumalaa luonnehditaan Elämä elämältä -romaanin itsenäiseksi sisarteokseksi, ja mielenkiintoni heräsi välittömästi. Tosin pelkäsin Atkinsonin toistavan Hävityksen jumalassa samaa Elämä elämältä -romaanista tuttua ideaa. Vaikka Atkinson lumosi minut kerronnallaan Elämä elämältä -kirjassaan, ei toinen romaani samalla idealla välttämättä olisikaan enää yhtä kiehtova. Onneksi tällä kertaa Atkinson ei tarjoile lukijalleen vaihtoehtoisia tarinoita vaan suoraviivaisempaa kerrontaa.

Elämä elämältä -romaanin päähenkilönä oli Ursula Todd, kun sen sijaan tässä Hävityksen jumalassa keskitytään seurailemaan Ursulan pikkuveljeä Teddyä sekä Teddyn jälkikasvua. Vuodesta 1925 aina vuoteen 2012 saakka. Kertomus ei kuitenkaan etene kronologisessa järjestyksessä, vaan vuodesta 1982 hypätään taaksepäin vuoteen 1943 ja sitten päädytäänkin vuoteen 1960. Myös lukujen sisällä kerronta rönsyilee melkoisesti. Kun alun takkuilun jälkeen totuin tajunnanvirtamaiseen kerrontaan, aloin nauttia Atkinsonin tavasta kuljettaa tarinaa eteenpäin.

Hävityksen jumala on sukukertomus. Ja ennen kaikkea se on kertomus Teddy Toddista, jonka elämään sota lyö vahvan leimansa. Pelkäsin teoksen keskittyvän enimmäkseen sotavuosiin, mutta vaikka sodalla onkin iso vaikutus Teddyn elämään, sota on vain yksi palanen Teddyn pitkässä elämässä. Nuori Teddy on luontoa rakastava runoilija, joka sodan alkaessa värväytyy innolla ilmavoimiin. Kun sota päättyy ja pommituslennot ovat ohi, koittaa uudenlainen elämänvaihe avioliiton ja isyyden myötä.

Sodan aikana hän oli päässyt sopuun kuoleman kanssa, mutta yhtäkkiä sota oli ohi ja koitti seuraava päivä ja sitten seuraava ja sitten taas seuraava. Hän ei koskaan kunnolla sopeutunut siihen, että hänellä oli sittenkin tulevaisuus.

Hävityksen jumala ei yllä sisarteoksensa Elämä elämältä tasolle, mutta Hävityksen jumala on silti varsin makoisaa luettavaa. Kaihomielinen ja melankolinen. Vakava mutta ei synkkä. Hienoa tunnelmointia, upeita kielikuvia. Ensiluokkalainen lukuromaani. Ja mikä loppu!

Englanninkielinen alkuteos A God in Ruins, 2015.
Suomentanut Kaisa Kattelus. Kustantaja S&S, 2016. 495 sivua.