Viveca Sten: Totuuden nimessä

Viime päivinä Suomessa on saatu nauttia (tai joidenkin mielestä kärsiä) harvinaisesta helleaallosta. Kun aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta, lämpömittari huitelee 33 asteessa, eikä edes tuuli tuo viilennystä, kaipasin jotain helppoa mutta viihdyttävää luettavaa. Siispä valitsin lukupinostani Viveca Stenin dekkarin. Enkä joutunut pettymään.

Viveca Stenin Sandhamn ei ole mikään leppoisa kesäparatiisi Tukholman ulkosaaristossa, vaan piskuisella saarella saa tosissaan pelätä henkikultansa puolesta ja poliiseilla riittää jatkuvasti töitä. Niin tälläkin kertaa. Sandhamnin edustalla Lökholmin saarella on käynnissä suosittu lasten purjehdusleiri, mutta se ei ole kaikille kesän kohokohta, vaan osa lapsista osallistuu leirille vastentahtoisesti. Eikä leirin ilmapiiri ole hääppöinen, sillä lasten keskuudessa on jatkuvaa naljailua ja rankkaakin kiusaamista. Nuoret ohjaajat yrittävät parhaansa, mutta kaikkea hekään eivät huomaa. Lapsia tarkkailee salaa joku muukin, ja yhtäkkiä yksi lapsista katoaa.

Totuuden nimessä on kahdeksas suomennettu Sandhamnin murhat -sarjan rikosromaani. Tuttujen henkilöhahmojen seuraan on aina ihana palata. Syyttäjä Nora Lindellä on käsissään hänen uransa kannalta tärkeä talousrikosoikeudenkäynti, ja lisäksi lähestyvät juhannushäät aiheuttavat stressiä. Poliisi Thomas Andreasson ei hänkään ole rennoissa fiiliksissä, sillä purjehdusleiriltä kadonneen lapsen tapaus ja vaimon jatkuvat ylityöt rasittavat häntä melkoisesti.

Totuuden nimessä pitää sisällään monenlaista. Talousrikollisuutta ja katoamistapausta, kiusaamista ja masennusta, häästressiä ja parisuhdekriisiä, rahapeliongelmaa ja alkoholismia. Lopputulos ei kuitenkaan ole mikään helteessä eltaantunut sillisalaatti, vaan Viveca Sten pitää langat hyppysissään ja juoksuttaa tarinaa taitavasti eteenpäin. Ehkäpä tätä olisi voinut vähän tiivistää ja toisaalta kaipasin myös lisää yllätyksellisyyttä, mutta kaiken kaikkiaan Totuuden nimessä on ihan kelpo kesädekkari.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Ruotsinkielinen alkuteos I sanningens namn, 2015.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.
Kustantaja WSOY, 2018. 490 sivua.

Pernilla Ericson: Löydän sinut

Ruotsalaisen Pernilla Ericsonin erinomainen esikoisdekkari Sinua seurataan esitteli Erla-ryhmän. Eläköityneen kriminologian professori Edithin perustaman työryhmän, jossa rikoksia Edithin johdolla ratkovat rikollisnero Rickard, sisukas poliisi Liv ja taitava hakkeri Aminah. Löydän sinut on sarjan toinen osa. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

On kulunut vuosi edellisen kirjan tapahtumista. Rickard Falke on paennut Tukholman alamaailman mahtavinta ja vaarallisinta miestä Australiaan saakka ja luonut itselleen uuden elämän. Nyt Rickard kuitenkin palaa Ruotsiin tapaamaan vakavasti sairasta ystäväänsä ja joutuu välittömästi hengenvaaraan. Poliisi toivoo Rickardin toimivan avaintodistajana oikeudenkäynnissä rikollispomo Jovan Devicia vastaan. Häikäilemätön Devic haluaa vaientaa Rickardin ja palkkaa murhaajan jahtaamaan häntä. Poliisit yrittävät pitää Rickardin olinpaikan salassa, mutta palkkamurhaajalla on apunaan petturi poliisivoimista. Erla-ryhmän jäsenet päättävät lyödä viisaat päänsä yhteen, murhaajan etsintä alkaa.

Jos Sinua seurataan ei olisi ollut niin hyvä esikoisdekkari, olisin todennäköisesti jättänyt väliin tämän toisen osan Löydän sinut. En nimittäin pidä dekkareista, joissa järjestäytynyt rikollisuus ja alamaailma näyttelevät näin suurta roolia. Väkivallalla mässäilyä ja uhkailua on liikaa. Olen silti vuosien varrella lukenut muutaman hyvän gansteridekkarin, eikä myöskään Löydän sinut ole ollenkaan huono. Pidin kuitenkin Pernilla Ericsonin esikoisdekkarista enemmän.

Erla-ryhmä on mielenkiintoinen porukka. Eläköitynyt kriminologian professori Edith, oikeudenmukainen ja reilu. Poliisi Liv Kaspi, lehdistön ja poliisipäälliköiden suosikki. Taitava hakkeri Aminah, työskentelee nykyään Ruotsin turvallisuuspoliisissa. Ja sitten tietysti Rickard, elänyt rankan lapsuuden ja nuoruuden, niittänyt mainetta alamaailmassa järjestelijänä, mutta sittemmin yrittänyt jättää rikolliset puuhat taakseen ja elää nuhteettomasti.

Pernilla Ericson osaa taitavasti luoda jännitteen heti ensimmäisillä sivuilla. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarjoillaan sopivasti, lukiessa ei todellakaan käy aika pitkäksi. Herkullisista henkilöhahmoista ja heidän kemioistaan riittää ammennettavaa useamman dekkarin verran, eikä Ericsonilta ainakaan vielä ole ideat loppuneet. Erla-ryhmästä kertovaan sarjaan on Ruotsissa nimittäin juuri ilmestynyt kolmas osa.

Ruotsinkielinen alkuteos Jag ska hitta dig, 2017.
Suomentanut Pirjo Lintuniemi.
Kustantaja HarperCollins, 2018. 380 sivua.

Susanne Jansson: Uhrisuo

Usva hiipi häntä kohti kuin utelias eläin, jonka aikeet olivat epäselvät. Se mateli hetteikköä pitkin, kosketti hänen jalkojaan ja kietoutui hänen ympärilleen.
Aivan kuin se olisi sanonut: Sinä. Sinä se olet. Pitkästä aikaa.
Hän ei liikahtanut. Tuskin edes hengitti. Istui vain aivan hiljaa silmät lähes kiinni ja odotti, että hetki menisi ohi.
Ilman että hän edes tajusi sitä hänen huuliltaan pääsi kuiskaus.
Minä tiedän. Kesti kauan. Mutta nyt minä olen täällä.

Neljätoista vuotta sitten Nathalie Ström oli lähtenyt Mossmarkenista. Mutta nyt hän on palannut takaisin ja majoittautuu kartanon maille alkeelliseen mökkiin. Hetteisellä Mossmarkenin suolla on synkkä maine, ja sen tiedetään aikoinaan olleen uhrisuo, jonne haudattiin uhreja jumalille. Nathalien biologian väitöskirja käsittelee ilmastonmuutoksen vaikutusta kosteikkojen hajoamisprosesseihin, ja Mossmarkenin alue on ihanteellinen kenttäkokeiden tekemiseen. Tosin Nathaliella on myös henkilökohtainen syy palata Mossmarkeniin.

Nathalie tutustuu paikallisen taidekoulun opiskelijaan, jolla on tapana lenkkeillä päivittäin Nathalien mökin ohi. Eräänä päivänä Nathalie näkee Johanneksen lähtevän taas tavanomaiselle juoksulenkilleen suolle. Kun myrsky yhtäkkiä tyyntyy, Nathalie huolestuu ja lähtee etsimään Johannesta. Nuori mies löytyy suolta, tajuttomaksi iskettynä, kultakolikoita taskussaan.

Poliisi pyytää avukseen Maya Linden, joka on valokuvataiteilijauransa ohessa työskennellyt osa-aikaisesti poliisin rikospaikkakuvaajana. Mossmarkenin suota valokuvatessaan Maya kompastuu maasta törröttävään seipääseen. Suon uumenista löytyy ruumis, joka on seivästetty rautakauden aikaiseen tapaan. Mutta kyseessä ei ole historiallinen suoruumis vaan tuoreempi uhri.

Yhtäkkiä lapio osui johonkin. Hän alkoi kaivaa varovasti käsin, ja seuraavassa hetkessä hän kavahti taaksepäin kuin iskun saaneena. Alhaalla maassa oli jotain. Jotain…
Hän kumartui nähdäkseen, mihin hänen kätensä oli osunut. Johonkin kylmään, jäykkään ja kapeaan…
Kuin sormiin.
Yksi, kaksi, kolme, neljä.
Maasta törrötti ihmiskäsi.

Väinö Linnan teoksessa oli suo, kuokka ja Jussi. Susanne Janssonilla on suo, näytteenottopullot ja Johannes. Ei kuulosta kovin jännittävältä, mutta Janssonin suo ei tosiaankaan ole mikään idyllinen pieni letto vaan upottava ja arvaamaton uhrisuo. Omalla tavallaan kauniskin mutta silti petollinen ja pelottava. Paikka jossa myrsky nousee yllättäen ja sitten tyyntyy pelottavan nopeasti.

Ruotsalaisen Susanne Janssonin esikoisromaani Uhrisuo on yliluonnollisilla elementeillä höystetty dekkari. Kyllähän tämä minulle maistui ja hyvin maistuikin. Valokuvaajana ja toimittajana työskennellyt Jansson hallitsee miljöökuvauksen ja loihtii suomaisemat lukijan eteen. Päähenkilökaksikosta biologi Nathalie on kiinnostavampi kuin valokuvaaja Maya, ja mieluusti olisin lukenut Nathalien menneisyydestä enemmänkin. Kirjan alkupuoli on loppua vahvempi.

Uhrisuossa olisi ollut aineksia hyytävämpäänkin psykologiseen jännitykseen, mutta Susanne Janssonin esikoisromaani on kevyehkö dekkari. Uhrisuossa on ehdottomasti jotain samaa kuin Elly Griffithsin dekkareissa, synkkää menneisyyttä ja karua luontoa yhdistettynä murhatutkintaan. Sopii myös rankempia dekkareita kaihtaville.

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Ruotsinkielinen alkuteos Offermossen, 2017.
Suomentanut Tiina Sjelvgren.
Kustantaja Bazar, 2018. 315 sivua.
Kannen suunnitellut Miroslav Šokčić.

Osallistun tällä postauksella Dekkariviikko kirjablogeissa -haasteeseen. Aiemmin tällä viikolla julkaisin dekkariviikkoon liittyen myös Alkuvuoden 2018 dekkarivinkit sekä bloggauksen kirjasta Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet.

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

Huhti-toukokuussa äänikirjojen kuuntelu jäi harmillisen vähälle. Kirjoja sain muutaman hiljalleen luetuksi, mutta äänikirjan napsautin päälle liian harvoin. Ja kun äänikirjaa viimein toimerruin kuuntelemaan, harvan sain kuunneltua loppuun saakka. Nyt kesän tullen, pahimpien työkiireiden hellitettyä, yritän taas ottaa äänikirjojen kuuntelun säännöllisemmäksi tavaksi.

Ruotsalaisen Ninni Schulmanin dekkari Tyttö lumisateessa esitteli Hagforsin pikkukaupungin ja Magdalena Hanssonin. Magda oli avioeron jälkeen palannut kotikaupunkiinsa ja työskentelee pienen paikallislehden toimittajana. Sarjan toisessa osassa Poika joka ei itke Magdan yksityisasioista jankkaaminen vei mielestäni kohtuuttoman suuren osan kirjasta, ja olisin jopa ollut valmis heivaamaan Magdan kokonaan kirjasarjasta ulos. Mutta tässä sitä taas ollaan, vatvomassa Magdan elämää. Kuuntelin BookBeatissa Hagfors-sarjan kolmannen osan Vastaa jos kuulet.

Lokakuisena aamuna metsästysporukka lähtee hirvijahtiin. Ajon päätyttyä kaksi ei kuitenkaan palaa metsästä takaisin. Pär Sanner löytyy ammuttuna, hänen 14-vuotias Alva-tyttärensä on kadonnut jäljettömiin. Onko joku metsästäjistä ampunut Pärin? Onko hänen kuolemallaan yhteys aiemmin salametsästettyyn suteen? Ja missä on Alva?

Toimittaja Magdalena Hansson on väsynyt, niin kovin väsynyt. Ja huolissaan työpaikkansa puolesta, sillä lehtitalossa suunnitellaan rajuja leikkauksia. Mutta kun edellisen Hagfors-dekkarin kohdalla ehdin jo turhautua Magdan nurinoihin, tällä kertaa en kokenutkaan samanlaista ärsyyntymistä. Ehkä olen suopeammalla tuulella. Tai ehkä Magdalena ei tällä kertaa vienyt niin isoa osaa kirjasta. Loppuratkaisussa hänellä on joka tapauksessa merkittävä rooli.

Ninni Schulmanin Hagfors-sarjaa voi lämpimästi suositella vaikkapa Viveca Stenin dekkareista pitäville. Schulmanin kirjoissa on samanlaista ihmissuhdevetoista jännityksen rakentelua. Viihdyttäviä dekkareita, joissa ei väkivallalla mässäillä, mutta jotka eivät toisaalta ole myöskään liian kepeää höttöä. Salaisuuksia, syrjähyppyjä, petoksia. Murhia ja kadonneita ihmisiä.

Ninni Schulman
Vastaa jos kuulet – Hagfors 3
Ruotsinkielinen alkuteos Svara om du hör mig, 2013.
Suomentanut Maija Kauhanen. Made By BookBeat, 2017.
Lukijana Kirsti Valve. Kesto 13 h 49 min.

Osallistun tällä postauksella Dekkariviikko kirjablogeissa -haasteeseen. Aiemmin tällä viikolla julkaisin dekkariviikkoon liittyen Alkuvuoden 2018 dekkarivinkit.

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni

Viimeisin äänikirjakuunteluni BookBeatissa oli ruotsalaisen Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään. Luen harvoin tietokirjoja, mutta tämä herätti kiinnostukseni. Mutta ei, minä en todellakaan koe, että kaikki ihmiset ympärilläni olisivat täydellisiä idiootteja. Ihmiset vain ovat erilaisia, ja tuskinpa kukaan on luonnostaan täysin samalla aaltopituudella ihan kaikkien ihmisten kanssa.

Thomas Erikson esittelee kirjassaan metodin, jossa hän jaottelee ihmiset neljään eri ihmistyyppiin. Hallitsevat punaiset, innostavat keltaiset, vakaat vihreät ja analyyttiset siniset. Hallitsevat punaiset ovat mielellään johtajia, he toimivat nopeasti ja ovat kunnianhimoisia, kilpailuhenkisiä, määrätietoisia ja itsepäisiä. Innostavat keltaiset haluavat tehdä yhteistyötä, he ovat ulospäin suuntautuneita, positiivisia, luovia ja spontaaneja. Vakaat vihreät eivät sen sijaan pidä muutoksesta, he ovat luonteeltaan rauhallisia, kärsivällisiä, avuliaita ja huolehtivaisia. Analyyttiset siniset ovat hyviä organisoimaan asioita, he ovat järjestelmällisiä, suunnitelmallisia, huolellisia ja varovaisia.

Ketään ei ole tarkoitus sovittaa tiukasti yhteen lokeroon, vaan suurin osa ihmisistä yhdistelmä kahta tai kolmea väriä. Minä tunnistan itsessäni selvemmin kahta eri väriä, joista toista on roiskaistu minuun enemmän. Olen parin tuttavani kanssa keskustellut asiasta, ja he ovat oikopäätä sijoittaneet minut tähän samaan väriin. Onpa eräs jopa sanonut minun olevan malliesimerkki kyseisen värin edustajasta, vaikka omasta mielestäni en ole ihan niin äärimmäinen tyyppi kuin Erikson kirjassaan kyseistä väriä kuvailee.

Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään on mielenkiintoinen ja käytännönläheinen tietokirja. Minulle tämä oli ennen kaikkea tutustumismatka omaan käyttäytymiseeni, mutta samalla oli myös kiinnostavaa päästä kurkistamaan muiden värien maailmaan. Saatanpa myöhemmin palata tähän kirjaan vielä uudelleenkin.

Suosittelen kirjaa erityisesti niin esimiehille kuin myös myyntialalla työskenteleville. Sekä tietysti kaikille heille, jotka haluavat paremmin ymmärtää työkaveriaan, puolisoaan, ystäväänsä. Muistakaamme, että erilaiset tyypit täydentävät toisiaan ja jokainen yhteisö tarvitsee heistä jokaista.

Ruotsinkielinen alkuteos Omgiven av idioter: hur man förstår dem som inte går att förstå, 2014.
Suomentanut Riie Heikkilä. Kustantaja Atena, 2017.
Lukijana Aku Laitinen. Kesto 8 h 24 min.

Lina Bengtsdotter: Annabelle

Mitä kello oli? Yksitoista? Kaksitoista? Hän kaivoi kännykän laukustaan. Melkein puoli yksi. Äiti saisi raivarin. Se ryntäisi ovelle, ravistelisi häntä olkapäistä ja tivaisi huutaen, missä hän oli ollut, ja silloin se näkisi naarmut, veren, revenneen mekon. Miten hän selittäisi ne?

Seitsemäntoistavuotias Annabelle Roos on vanhemmiltaan salaa osallistunut nuorten bileisiin autiotalolla. Annabellen ylisuojelevainen äiti on tarkka kotiintuloajoista, mutta tyttöä ei kuulu kotiin. Menee päivä, menee kaksi, menee neljä päivää. Annabelle tuntuu kadonneen jäljettömiin. Puhelinta ei ole käytetty, pankkitililtä ei ole nostettu rahaa. Annabellen vanhemmat ovat suunniltaan huolesta.

Dekkarisarjan päähenkilö Charlie, oikealta nimeltään Charlene, on kolmekymppinen tukholmalainen nainen, joka on työssään poliisina erittäin älykäs ja pätevä. Mutta vapaa-ajallaan Charlie käyttää suuria määriä alkoholia ja pokailee miehiä yhdeksi yöksi seurakseen. Kun ylemmältä taholta tulee käsky lähteä Gullspångiin tutkimaan Annabellen katoamista, krapulaa poteva Charlie suostuu vastentahtoisesti matkustamaan Andersin kanssa Gullspångiin. Nurkkakuntaiseen pikkukaupunkiin josta Charlie itse on kotoisin. Paikkaan liittyy traumaattisia muistoja Charlien lapsuudesta.

Ruotsalainen esikoiskirjailija Lina Bengstdotter ei luo mitään kaunista kuvaa omasta lapsuuden kotikaupungistaan, piskuisesta Gullspångista. Tylsää ja harmaata. Maan nuorimmat äidit, huono hammasterveys ja korkea työttömyys. Lopetettuja kauppoja ja rikottuja ikkunoita. Keskellä ankeaa kaupunkia seisoo valtavan ruma metallisulatto, joka on jo vuosia sitten sulkenut ovensa. Nyt paikkakunnan ainoa isompi työllistäjä on vaneritehdas, jonka työntekijät tunnistaa naarmuisista käsivarsista. Monilla vanhemmilla ei ole töitä, monet nuoret lintsaavat koulusta. Kyläpahasessa ei nuorilla ole iltaisin oikein muuta tekemistä kuin ryypätä ja muhinoida hylätyssä autiotalossa. Kuumina kesäpäivinä uidaan kaupunkia halkovassa joessa, jonka kerrotaan olevan pohjaton ja jossa on vaarallisia virtauksia voimalan takia. Kymmenien kilometrin päässä sijaitsee paperitehdas, jonka haju tulee pohjoistuulella Gullspångiin saakka.

Kadonneista teinitytöistä ja surkeista pikkukaupungeista on toki ennenkin kirjoitettu dekkareita. Eikä siinäkään ole mitään uutta, että poliisilla on riesanaan menneisyyden haamuja ja alkoholiongelmaa. Mutta Lina Bengstdotter on onnistunut kasaamaan aineksista ihan kelpo dekkarin. Sujuvaa, helppolukuista ja koukuttavaakin. Lukijaa ei viedä rypemään liian synkkiin vesiin eikä ahdisteta nurkkaan ylettömällä väkivallalla, mutta traagisia ihmiskohtaloita tarjotaan lukuisia. Kiittelen myös yllättävää loppuratkaisua.

Annabelle käynnistää rikostutkija Charlie Lagerista kertovan dekkarisarjan, josta on ilmeisesti tulossa kolmiosainen. Aion painaa Lina Bengstdotterin nimen mieleeni, tätä kirjailijaa voisin ehdottomasti lukea toistekin. Charlie Lager on vähän turhan ongelmainen tapaus minun makuuni, mutta kyllä hänestä trilogian verran voisi lukea. Ja mistäs sen tietää, jospa Charlie yllättää vielä iloisesti sarjan seuraavissa osissa ja onnistuu selättämään päihdeongelmansa.

Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Ruotsinkielinen alkuteos Annabelle, 2017.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.
Kustantaja Otava, 2018. 366 sivua.

Ninni Schulman: Poika joka ei itke

Ruotsalaisen Ninni Schulmanin dekkarisarjan ensimmäinen osa Tyttö lumisateessa esitteli Magdalena Hanssonin, joka on avioeron jälkeen palannut kotikaupunkiinsa Hagforsiin ja työskentelee paikallislehden toimittajana. Schulman oli keitellyt varsin maukkaan dekkarisopan, joten ehdottomasti halusin jatkaa kirjasarjan parissa. Nyt kuuntelin BookBeatissa sarjan toisen osan Poika joka ei itke.

Lämpimänä elokuun iltana ukkosrintama vyöryy Hagforsin pikkukaupungin ylle. Omakotitalo syttyy palamaan, ja talossa asunut nelikymppinen nainen kiidätetään pahoin palaneena sairaalaan. Tarkemmissa tutkimuksissa selviää, että tulipaloa ei suinkaan sytyttänyt salama, vaan kyseessä on tuhopoltto. Eikä pyromaani tyydy yhteen tulipaloon, vaan pian toinenkin omakotitalo syttyy palamaan ja samalla uhriluku kasvaa. Hagforsin asukkaat ovat peloissaan. Mikä yhdistää pyromaanin uhreja? Kuka on seuraavaksi vuorossa?

Ninni Schulmanin Poika joka ei itke -dekkari toimisi ehkä paremmin perinteisenä luettuna kirjana kuin näin kuunneltavana äänikirjana. Minä nimittäin koin tämän ajoittain liian hidastempoiseksi ja jaarittelevaksi. Magdalena Hansson märehtii omia yksityisasioitaan ja ahmaisee turhan suuren osan kirjasta, vaikka todellisuudessa jännityksen ytimessä ovat tapausta tutkivat poliisit, uhrit sekä uhrien läheiset. Olisiko kirjaa voinut tiivistää reippaasti vähentämällä Magdan osuutta tai jopa jättämällä hänet kokonaan pois? Vai tarvitseeko tämä dekkarisarja päähenkilökseen juuri Magdan?

Mutta eihän tämä toki huono rikosromaani ole. Ihmissuhdevetoinen jännityksen rakentelu toimii, ja äänikirjaa kuunnellessani huomasin aidosti jännittäväni henkilöhahmojen puolesta. Ninni Schulman onnistuu myös kivasti yllättämään, eikä dekkari noudata niitä kaikkein ennustettavampia polkuja. Siispä aion ehdottomasti jatkaa dekkarisarjan parissa, täytynee vielä tänä keväänä ottaa kuunteluun Hagfors-sarjan kolmas osa.

Ninni Schulman
Poika joka ei itke – Hagfors 2
Ruotsinkielinen alkuteos Pojken som slutade gråta, 2012.
Suomentanut Terhi Vartia. Made By BookBeat, 2017.
Lukijana Kirsti Valve. Kesto 13 h 27 min.

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun

Viime aikoina on psykologisten trillerien ystäville ollut tarjolla mannaa mahan täydeltä. Uusia kirjailijoita on tupsahdellut kuin sieniä sateella. Yksi tuore kirjailijalupaus on ruotsalainen insinööri Elisabeth Norebäck, jonka esikoisromaani Sano että olet minun sai alkunsa hänen ollessaan äitiysvapaalla. Kirjan käännösoikeudet myyntiin lähes kolmeenkymmeneen maahan jo ennen sen ilmestymistä. Kiitokset arvostelukappaleesta Like Kustannukselle!

Stella Widstrand on psykoterapeutti, teini-ikäisen Milo-pojan äiti ja naimisissa Henrikin kanssa. Eräänä syksyisenä päivänä Stellan elämä järkkyy, kun hänen vastaanotolleen saapuu uusi potilas, parikymppinen opiskelijatyttö nimeltä Isabelle Karlsson. Isabelle suree kuollutta isäänsä ja kertoo hankalasta suhteesta äitiinsä Kerstiniin, mutta Stellalle Isabelle ei ole kuin kuka tahansa potilas. Stella on nimittäin varma, että Isabelle on oikeasti Stellan tytär Alice, joka katosi vaunuista kaksikymmentä vuotta sitten ja lopulta julistettiin kuolleeksi. Mutta nyt Alice on palannut, hän elää.

Elisabeth Norebäckin esikoisromaani Sano että olet minun on intensiivinen trilleri. Joka kerta lukiessani kirjaa huomasin uppoutuvani täydellisesti sen maailmaan. Sähköinen tunnelma tulee lukijan iholle ja aiheuttaa miellyttävää kuhinaa päänupissa. Vahvasti tunteisiin vetoavaa kerrontaa joka loppua kohden vain tiivistyy tiivistymistään.

Kertojaääniä on kolme. Stella, Isabelle ja Kerstin. Jokainen näistä kolmesta naisesta tulee lukijalle tutuksi, mutta liikaa ei suinkaan saman tien paljasteta. Lukijaa kieputetaan sen verran tehokkaasti, että vuorotellen epäilin jokaisen naisen mielenterveyttä ja tarkoitusperiä. Onko Isabelle oikeasti Stellan kadonnut tytär Alice? Vai onko Stella pakkomielteisiin ja harhoihin uppoutunut sekopää? Onko Kerstin huolehtivainen äiti, joka haluaa tyttärelleen Isabellelle pelkkää hyvää? Vai onko Kerstinin ylisuojelevaisuuden taustalla synkkiä salaisuuksia? Vai salaileeko Isabelle sittenkin jotain?

Sano että olet minun on psykologisten trillerien parhaimmistoa. Vahvatunnelmainen mysteeri. Kirja jota ei todellakaan malttaisi laskea käsistään. Kirja joka jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa lukemisen jälkeenkin. Loppuratkaisun minä aavistelin hyvissä ajoin etukäteen, mutta se ei todellakaan laimentanut lukunautintoa. Tyrmäävän hyvä esikoisromaani!

Ruotsinkielinen alkuteos Säg att du är min, 2017.
Suomentaneet Ida Takala ja Sirje Niitepõld.
Kustantaja Like, 2018. 408 sivua.

Pernilla Ericson: Sinua seurataan

HarperCollins postitti minulle tammikuussa nivaskan arvostelukappaleita. Kiitokset kustantamolle! Olen hiljalleen lukenut niitä muiden kirjojen ohessa. Kaikki hyvä valitettavasti kuitenkin loppuu aikanaan, HarperCollinsin pino on uhkaavasti huvennut. Ja nyt lukaisin viimeisen arvostelukappaleen, ruotsalaisen Pernilla Ericsonin dekkarin Sinua seurataan.

Pernilla Ericson on tukholmalainen toimittaja, joka on työskennellyt muun muassa Aftonbladetissa ja Ruotsin TV4:lla. Kirjoittaessaan artikkelisarjaa naisten kokemasta väkivallasta Ericson oli saanut idean esikoisromaaniinsa. Sinua seurataan käynnistää poliisi Liv Kaspista ja koko Erla-ryhmästä kertovan dekkarisarjan.

Koleana huhtikuisena yönä naisen kimppuun hyökätään autiossa tukholmalaisessa puistossa. Onneksi, ja päällekarkaajan epäonneksi, nainen on poliisi Liv Kaspi, joka todellakin osaa puolustaa itseään. Liv pieksee miehen sairaalakuntoon. Pahoinpitelystä nousee kohu, media syyttää poliisia liiallisesta voimankäytöstä. Niinpä asiasta päätetään tehdä poliisissa sisäinen tutkinta ja Liv määrätään muutamaksi viikoksi lomalle.

Mutta eipä Liv ehdi makoilla toimettomana. Heti pakkolomalle jäätyään hän nimittäin saa merkillisen kirjeen, jossa hänet kutsutaan salaiseen tapaamiseen. Upeassa talossa Liville selviää, että eläköitynyt kriminologian professori Edith tarjoaa hänelle töitä. Varakas Edith haluaa perustaa työryhmän tutkimaan metrolinjan asemien lähellä tapahtuneita raiskauksia. Edithin johdolla poliisi Liv, rikollisnero Rickard ja hakkeri Aminah alkavat koota pienistä paloista suurta palapeliä.

Pernilla Ericsonin Sinua seurataan täyttää kaikki hyvän dekkarin tunnusmerkit. Jännite syntyy heti ensimmäisillä sivuilla, lukija koukutetaan välittömästi. Juoni rullailee sujuvasti eteenpäin. Kielellä ei kikkailla liikaa, mutta kerronta ei myöskään ole väritöntä ja tylsää. Kirjassa ei sorruta turhaan toistoon, eikä mukaan ole ängetty mitään ylimääräistä höttöä, vaan Ericsonin dekkari on tiivis, toimiva paketti. Loppuratkaisu on niin kekseliäs, että ainakaan minä en todellakaan onnistunut arvaamaan syyllisiä ennakolta.

Ericsonin luomat henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja herkullisia. Toisin kuin perinteisissä poliisidekkareissa rikoksia ei tällä kertaa tutki joukkio poliiseja, vaan Erla-ryhmään kuuluu niin eläköitynyt kriminologian professori, pakkolomalle passitettu poliisi, sharmantti rikollinen kuin myös taitava hakkeri. Olisin halunnut tietää heidän menneisyydestään vielä enemmänkin, mutta toisaalta dekkarisarjan seuraavissa osissa on aikaa tutustua heihin paremmin.

Eipä ole Pernilla Ericsonin esikoisdekkaria turhaan kehuttu. Sinua seurataan on jäänyt harmillisen vähälle huomiolle suomalaisissa kirjablogeissa, vaikka tämähän on varsin mainio rikosromaani. Voisinpa jopa sanoa, että tämä on paras lukemani dekkari pitkään aikaan. Pernilla Ericson pesee ehdottomasti esikoisellaan monet kokeneemmat dekkarikirjailijat.

Ruotsinkielinen alkuteos Spåren vi lämnar efter oss, 2016.
Suomentanut Pirjo Lintuniemi.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 381 sivua.

Emelie Schepp: Valkoiset jäljet

Ruotsalaisen Emelie Scheppin (s. 1979) ura dekkarikirjailijana ei alkanut ihan vaivattomasti. Yksikään kirjakustantamo ei nimittäin huolinut Scheppin käsikirjoitusta. Niinpä sitkeä Schepp päätti julkaista esikoisdekkarinsa Ikuisesti merkitty omakustanteena. Kirja meni niin hyvin kaupaksi, että vihdoin myös kustantamo kiinnostui Emelie Scheppin dekkarista. Nyt syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertovaa sarjaa on julkaistu jo useamman kirjan verran, ja tämä syksyllä suomeksi ilmestynyt Valkoiset jäljet on dekkarisarjan toinen osa. Suuret kiitokset arvostelukappaleesta taas HarperCollinsille!

Viisitoistavuotias thaimaalainen teinityttö löydetään kuolleena junasta. Kaksikymmentävuotias nuori mies surmataan kotonaan. Kaksi erillistä tutkintaa kietoutuvat yhteen ja vievät poliisit huumekaupan jäljille. Kun Danilo Peñasta tulee pääepäilty, syyttäjä Jana Berzeliukselle tulee hätä. Danilo tietää aivan liikaa Janan salatusta menneisyydestä, synkkiä salaisuuksia, eikä Jana halua muiden saavan selville niitä. Danilo on vaiennettava.

Emelie Schepp ei maalaile kovin ruusuisia kuvia nykypäivän Ruotsista. Ihmiset ovat onnettomia. Pahoja ihmisiä on paljon. Väkivalta on arkipäivää, huumekauppa kukoistaa. Eivätkä poliisit onnistu koskaan saamaan järjestäytynyttä rikollisuutta kuriin, vaan vankilaan teljettyjen pahisten tilalle tulee aina uusia rikollisia, entistä pahempia.

Hyvä dekkarisarja vaatii koukuttavien ja jännittävien juonikuvioiden lisäksi myös mielenkiintoisia ja persoonallisia henkilöhahmoja. Emelie Schepp onnistuu siinä. Päähenkilönä häärii syyttäjä Jana Berzelius, jota piinaa traaginen menneisyys. Rikoskomisario Mia Bolander on ahne ja itsekäs, käyttää holtittomasti rahaa, naukkailee liikaa alkoholia ja hyppii sängystä toiseen. Gunnarilla ja Annelilla on vaikea parisuhde, ollako vai eikö olla.

Emelie Scheppin Valkoiset jäljet -dekkarin loppu on hengästyttävän jännittävä. Totta puhuen en malttanut odottaa, että minulla olisi aikaa lukea kirja loppuun, joten ikäviä pakollisia kotihommia häärätessäni kuuntelin kirjan loppuun BookBeatissa. Toimi! Eikä ainakaan kuunneltuna loppu tuntunut liioitellun pitkitetyltä, vaan jännitystä annosteltiin sopivina annoksina.

Kirjan luettuani (ja osaksi kuunneltuani) jäin miettimään, aikooko Emelie Schepp rakentaa vielä montakin kirjaa Jana Berzeliuksen salatun menneisyyden ympärille. Vaikka menneisyys on toki osa iso päähenkilöä, kaksi dekkaria luettuani kaipaisin jo muutakin vatvottavaa. Jos jokainen rikostapaus liittyy tavalla tai toisella Janaan ja hänen salaisuuksiinsa, saattaa dekkarisarja alkaa pian käydä puisevan tylsäksi. Mutta vielä toistaiseksi olen viihtynyt Janan seurassa.

Ruotsinkielinen alkuteos Vita spår, 2015.
Suomentanut Meri Ala-Tauriala.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 396 sivua.