Jenny Rogneby: Tarkoitus pyhittää keinot

Jenny Rogneby (s. 1974) on syntynyt Etiopiassa, mutta hänet adoptoitiin pienenä Ruotsiin. Rogneby työskentelee rikostutkijana Tukholmassa, laulaa Cosmo4-yhtyeessä ja kirjoittaa dekkareita. Ja kaiken lisäksi hän on tyrmäävän kaunis! Tarkoitus pyhittää keinot on Leona-dekkarisarjan toinen osa. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Nyt oli aika.
Hän nosti kätensä ja kosketti kaulassaan olevaa ketjua. Tarttui rintakehään liimaantuneeseen hopeariipukseen. Puristi sitä tiukasti ja siirsi toisen kätensä peukalon laukaisimelle.
Hän hengitti sisään. Veti ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Kohotti sitten katseensa vielä viimeisen kerran kohti säkenöivän sinistä taivasta.
Sulki silmänsä.
Ja painoi.

Itsemurhapommittaja räjäyttää itsensä Tukholmassa valtiopäivätalon edessä. Pommi-isku kuitenkin epäonnistuu, mies jää henkiin, eikä isku vaadi kuolonuhreja. Rikostutkija Leona Lindberg saa tehtäväkseen kuulustella miestä. Kuuluuko pommittaja johonkin terroristiverkostoon ja onko pommi-iskuja luvassa lisää? Vai toimiko pommimies yksin?

Leona Lindberg ei haluaisi ottaa vaativia kuulusteluja hoidettavakseen. Leona ei ole toipunut vakavasti sairaan poikansa kuolemasta, ja poliisin työnsä ohessa hänellä on hoidettavanaan merkittävä keikka. Vaarallinen ammattirikollinen hengittää hänen niskaansa, vaatii rahojaan, eikä Leonalla olisi enää aikaa hukattavana.

Ensimmäiset kolme neljä vuotta poliisin työ oli ollut jännittävää. Sen jälkeen olin ymmärtänyt rajoitukset. Säännöt ohjailivat työtä niin paljon, ettei mitään ollut tehtävissä. Rikollisten maailmassa jokainen oli omillaan. Asetti itse omat rajansa.

En ole lukenut ensimmäistä Leona-dekkaria Kortit on jaettu, joten rikoskirjailija Jenny Rogneby ja hänen päähenkilönsä Leona Lindberg ovat minulle aivan uusia tuttavuuksia. Leona ei ole ihan tavanomainen poliisi, vaan Leonalla on tapana venyttää lakia poliisin työssään ja hääräillä rikollisten projektien parissa. Edellisen keikan mentyä mönkään Leona on kipeästi likaisen rahan tarpeessa, mutta hänen psyykkeensä on koetuksella kaksivuotiaan lapsen kuoleman ja perheen hajoamisen takia. Eikä poliisin saati sitten rikollisen hommat ole ihan helppoja.

Täytyy sanoa, että Leona – Tarkoitus pyhittää keinot yllätti minut jokseenkin iloisesti. En odottanut tältä dekkarilta paljoakaan, koska itsemurhapommittaja ja roistomainen poliisi eivät kumpikaan kuulostaneet niin kovin kiehtovilta. Mutta Jenny Rogneby on loihtinut aineksista mielenkiintoisen sopan, josta riitti viihdykettä moneksi illaksi. Ehkäpä hetkittäin sotkua on liikaakin, eivätkä juonenkäänteet ole aina niin uskottavia, mutta viihdyttämisen taidon Rogneby tuntuu osaavan.

Päähenkilöstä Leona Lindbergistä en voi väittää pitäväni. Epärehellinen Leona ei noudata lakia eikä sääntöjä, tekee typeriä temppuja, kohtelee läheisiään tökerösti, valehtelee ja huijaa. Mutta eihän päähenkilön tarvitsekaan miellyttää lukijaa. Hetkittäin jopa vähän ymmärsin, miksi Leona toimii niin kuin toimii, mutta suurimman osan ajasta Leona enimmäkseen vain ärsytti minua. Ja näin äitinä minun on vaikea hyväksyä joitakin Leonan ratkaisuista.

Ja sitten vielä vähän lisää nillitystä. Loppuratkaisu. Miten masentava ja surullinen. En halua pilata muiden lukukokemusta, joten tyydyn paljastamaan ainoastaan, että Jenny Rogneby ei todellakaan ole kirjoittanut dekkarilleen mitään iloista ja onnellista loppua. Langanpäitä jää niin runsaasti auki, että kirjasarjalle on selvästikin tulossa jatkoa, ja lukija yritetään koukuttaa pysymään Leona-dekkarien parissa.

Ruotsinkielinen alkuteos Leona – Alla medel tillåtna, 2016.
Suomentanut Anu Koivunen.
Kustantaja Bazar, 2017. 427 sivua.

Lars Kepler: Kaniininmetsästäjä

Lars Kepler on nimimerkki, jonka taakse kätkeytyy ruotsalainen kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Kaksikon edellinen trilleri Playground oli minulle pettymys, mutta onneksi aviopari on nyt palannut takaisin vanhan tutun Joona Linnan pariin. Kaniininmetsästäjä on kuudes Joona Linna -dekkari. Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Ulkoministeri teloitetaan omassa kodissaan, mutta kylmähermoinen murhaaja jättää paikalla olleen prostituoidun henkiin. Ruotsin turvallisuuspoliisi ei halua päästää julkisuuteen tietoa ulkoministerin murhasta, ja terroristiksi epäilty murhaaja yritetään pysäyttää nopeasti. Kaksi vuotta vankilassa istunut Joona Linna pääsee vapaalle auttamaan murhaajan jahtaamisessa. Kohta murhaaja iskee uudelleen ja poliiseille selviää, että kaniininmetsästäjän uhreja yhdistää karmiva lastenloru kymmenestä kanista.

Ten little rabbits, all dressed in white
Tried to go to Heaven on the end of a kite
Kite string got broken, down they all fell
Instead of going to Heaven, they went to…

Odotukseni uuden Joona Linna -dekkarin suhteen olivat korkealla, mutta valitettavasti koin pienoisen pettymyksen. Lähes kuusisataasivuinen Kaniininmetsästäjä alkaa räväkästi, mutta sen jälkeen kertomus alkaa rönsyillä epäkiinnostaviin suuntiin. En muistanut Joona Linnan joutuneen edellisessä kirjassa vankilaan enkä Kaniininmetsästäjän luettuani vieläkään tiedä, mistä syystä Joona Linna oli saanut vankeustuomion. Osa henkilöhahmoista tuntuu lopulta epäolennaisilta, ja kirjailijapariskunta olisi voinut tiivistää dekkarinsa juonta.

Mutta Joona Linna on aina Joona Linna. Ja kyllä Lars Kepler lopulta osaa lukijansa koukuttaa, viimeiset parisataa sivua minä ahmaisin yhdessä illassa. Kaniininmetsästäjä päättyy sellaiseen cliffhangeriin, että toivottavasti Alexander ja Alexandra Coelho Ahndoril eivät haksahda enää Playgroundin tapaisille sivupoluille, vaan kaksikko kirjoittaa pikaisesti jatkoa Joona Linna -dekkarisarjalleen.

Ruotsinkielinen alkuteos Kaninjägaren, 2016.
Suomentanut Kari Koski.
Kustantaja Tammi, 2017. 577 sivua.

Jaakko Melentjeff: Hukkuneet

Ylöjärveläinen Jaakko Melentjeff (s. 1965) on koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri ja työskentelee sosiaalityöntekijänä Tampereella psykiatrian poliklinikalla. Hukkuneet on hänen esikoisromaaninsa. Kiitos arvostelukappaleesta Atena Kustannukselle!

Hän oli saanut käsiinsä uransa erikoisimman murhajutun. Murhasarja, jossa ei voinut vahvistaa, että kyse edes oli henkirikoksista. Kyllähän ihmisiä hukkui, mutta ei tällä tavalla: katoavat viikkokausiksi, löytyvät hukkuneina mutta ilman vettä keuhkoissa, väärän ja kaiken lisäksi myös kadonneen henkilön henkilöpaperit taskussa.

Porin eteläpuolella merestä löytyy ruumis, taskussaan suomalaisen miljonäärin henkilöllisyyspaperit ja ranteessaan arvokas kello. Poliiseille kuitenkin selviää, että kuollut mies ei olekaan kyseinen miljonääri ja että kaiken lisäksi miljonääri on kadoksissa. Pian Reykjavikista löytyy samalla oudolla tavalla hukkunut mies, mukanaan toisen henkilön henkilöllisyyspaperit. Rikosylikonstaapeli Paula Korhonen Tampereen keskusrikospoliisista, Annmari Akselsson Tukholman poliisista, rikoskomisario Magnus Thor Reykjavikin poliisista ja NORDSA:n etsivä Kalle Nordin päättävät tehdä yhteistyötä. Onko Pohjolassa liikkeellä sarjamurhaaja? Entä kuka kumma on Kolmisorminen mies?

Olen tietoisesti pyrkinyt lisäämään kotimaisen kirjallisuuden lukemista ja mielestäni onnistunutkin siinä. Jaakko Melentjeffin esikoisromaani Hukkuneet olisi kuitenkin saattanut mennä minulta kokonaan ohi, mutta suurimman osan elämästäni Porissa asuneena kiinnostuin kirjasta Porin mainitsemisen takia. Pori esiintyy kirjassa lopulta vain ohimennen, mitättömän pienessä sivuroolissa, mutta olen silti iloinen, että tulin lukeneeksi tämän.

Jaakko Melentjeffin Hukkuneet on kansainvälinen trilleri, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen lisäksi myös Ruotsiin, Islantiin ja Tsekkiin. Melentjeff onnistui koukuttamaan minut heti ensimmäisten sivujen myötä, ja jännite pysyy hyvin yllä loppuun saakka. Dialogi tuntuu paikoitellen vaivaannuttavan kömpelöltä, ja juoni on ehkäpä turhankin monimutkainen, mutta tarinassa on ehdottomasti hyvää imua. Huumoria on ripoteltu mukavasti matkan varrelle.

Henkilögalleria on hengästyttävän laaja, ja minulla vei hetken päästä kärryille siitä, kuka kukin on. Onneksi muutama kirjan hahmoista nousee selvemmin esiin. Tamperelainen viisikymppinen rikosylikonstaapeli Paula Korhonen asuu kerrostalossa Amurissa, kävelee joka aamu töihin säästä riippumatta, huolehtii iäkkäistä vanhemmistaan, ei ole koskaan ollut parisuhteessa ja yrittää löytää elämäänsä rakkauden netin deittisivuston kautta. Tukholmalainen Annmari Akselsson on eroamassa petollisesta miesystävästään. Reykjavikilainen rikoskomisario Magnus Thor on leski ja neljän tyttären yksinhuoltajaisä. NORDSA:n polkkatukkainen Kalle Nordin asuu yksiössä Turussa, reissaa työtehtävien takia paljon ja kaipaa lapsiaan.

Toivottavasti Jaakko Melentjeff jatkaa kirjoittamista. Olisi sääli, jos näin laaja joukko poliiseja olisi luotu vain yhtä ainoaa rikosromaania varten. Vaikka minä en ihan täysillä ihastunutkaan tähän esikoisdekkariin, Melentjeffissa on selvästi potentiaalia.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Atena. 420 sivua.
Kansi Mika Perkiökangas.

Viveca Sten: Ristiaallokossa

Ruotsalainen Viveca Sten työskenteli juristina ennen ryhtymistään dekkarikirjailijaksi. Hän asuu perheensä kanssa talvet Tukholmassa ja kesät Sandhamnin saarella. Ristiaallokossa on kuudes Sandhamn-dekkari. Olin jo vähän aikeissa luovuttaa Sandhamnin murhien suhteen, mutta edellinen dekkari Juhannusmurha oli niin hyvä, että ehdottomasti halusin jatkaa sarjan parissa. Kiitos arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Jouluaattona Jeanette Thiels kiiruhtaa päivän viimeiseen Sandhamniin menevään lauttaan. Peloissaan ja ahdistuneena Jeanette majoittautuu saarella vuokramökkiin. Tapaninpäivänä hotellin rannasta löydetään naisen ruumis, ja rikosylikonstaapeli Thomas Andreasson joutuu kesken joululomansa käynnistämään murhatutkinnan. Jeanette Thiels on kuulunut Ruotsin eturivin ulkomaankirjeenvaihtajiin ja tehnyt juttuja useilta sotatoimialueilta. Liittyykö naisen murha hänen työhönsä?

Samaan aikaan Nora Linde joutuu omassa työssään pankin juristina kiperän tilanteen eteen. Noran on päätettävä, kuinka pitkälle hänen lojaaliutensa riittää.

Sandhamn-dekkarin pääosassa on taas vanha tuttu kaksikko eli rikosylikonstaapeli Thomas Andreasson sekä hänen lapsuudenystävänsä juristi Nora Linde. Edellinen dekkari Juhannusmurha sijoittui nimensä mukaisesti juhannuksen tienoille, tässä Ristiaallokossa elellään joulun ja uudenvuoden aikaa. Nyt ei lämmin kesäaurinko helli saarelaisia, vaan kirpeä pakkanen paukkuu ja lunta on pyryttänyt kinoksiksi.

Monien hyvien ruotsalaisdekkaristien tapaan myös Viveca Sten on ujuttanut rikosromaaniinsa purevaa yhteiskuntakritiikkiä. Kirjassa tylytetään maahanmuuttovastaista järjestöä, jonka mukaan suvaitsevaisuus on mennyt liian pitkälle ja maahanmuuttoa olisi radikaalisti vähennettävä erityisesti islamilaisista maista. Sten ei kuitenkaan heittäydy tavattoman pisteliääksi, ja yhteiskunnallinen kritiikki lomittuu oivallisesti dekkarin juoneen.

Viveca Stenin Ristiaallokossa tarjosi viihdyttäviä lukuhetkiä pääsiäislomalaiselle. Sopivan kevyt dekkari, ei yletöntä väkivallalla mässäilyä mutta ei myöskään liian kepeää höttöä. Tuttujen henkilöhahmojen seurassa on aina mukavaa viettää aikaa, ja näin sujuvaa dekkaria on iloa lukea. Loppua kohden vauhti kiihtyy ja jännitys tihentyy. Loppuratkaisu onnistui yllättämään minut.

Seitsemännen Sandhamn-dekkarin suomennosta ei tarvitse kauaa odotella. WSOY nimittäin julkaisee Vallan varjoissa -nimeä kantavan rikosromaanin elokuussa 2017. Jee!

Ruotsinkielinen alkuteos I farans riktning, 2013.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Kustantaja WSOY, 2017. 429 sivua.

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

Ruotsalaisen Emelie Scheppin (s. 1979) kirjailijaura on melkoinen tuhkimotarina. Yksikään kustantamo ei huolinut Scheppin käsikirjoitusta. Niinpä sitkeä Schepp päätti julkaista esikoisdekkarinsa Ikuisesti merkitty omakustanteena. Kirjaa myytiin kymmeniä tuhansia, ja yhtäkkiä myös iso kustantamo kiinnostui Scheppin dekkarista. Nyt syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertovaa dekkarisarjaa on julkaistu jo kolme osaa ja lisää on tulossa. Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

”Hän on oikeasti kuollut.” Nainen nyyhkäisi taas. Nyyhkytykset vaihtuivat nopeasti hysteeriseksi itkuksi, ja sitten hätäkeskuspäivystäjän kuulokkeista kuului vain pitkä, tuskainen huuto.

Vaimo palaa kävelylenkiltä kotiin ja löytää miehensä elottoman ruumiin olohuoneen matolta. Mies on maahanmuuttoviraston johtaja, hän on työskennellyt turvapaikka-asioiden parissa. Epäilykset kohdistuvat vaimoon. Mutta miksi talosta löytyy lapsen kädenjälkiä, vaikka pariskunnalla ei ole lapsia?

Syyttäjä Jana Berzelius saa tutkinnan hoidettavakseen. Pian löytyy pojan ruumis, ja tapauksella on selvä yhteys aiempaan maahanmuuttoviraston johtajan murhaan. Ruumiinavauksessa Jana näkee pojan ihoon viiilletyt kirjaimet, ja Janan mieleen nousee muistoja hänen omasta salatusta menneisyydestään. Jana ei halua muiden saavan tietää totuutta hänen lapsuudestaan, joten hän päättää pysyä askeleen edellä poliiseja.

Jana näki pojan ihoon viilletyt kirjaimet. Ne olivat epätasaisia ja näyttivät siltä, että ne oli viilletty tylsällä veitsellä. Hän näki, että ne muodostivat nimen, ja maa alkoi keinua hänen jalkojensa alla. Hän tarttui molemmin käsin pöytään, ettei olisi kaatunut.

Luettuani pari lukua Emelie Scheppin esikoisdekkaria hämmästelin, miksi ihmeessä Ikuisesti merkitystä on kohkattu niin paljon. Ei alku tylsä ole, ei suinkaan, mutta en kokenut kirjan alkua myöskään erityisen koukuttavaksi. Päähenkilö Jana Berzelius vaikuttaa liian kylmältä ja värittömältä ihmiseltä, enkä minä liiemmälti ihastunut muihinkaan henkilöhahmoihin. Mutta kun rinnalla kuljetetaan koko ajan toista tarinaa, rikostutkinnan jännitys tihenee ja henkilöhahmoista löytyy uusia puolia, huomasin valvovani kirjan parissa ihan liian myöhään.

Emelie Scheppin Ikuisesti merkitty on paikoitellen epäuskottava, ja olin havaitsevani tekstissä välillä pienoista kömpelyyttä. Mutta väliäkös niillä on, jos dekkari muuten on koukuttavaa ja ahmittavaa kamaa. Juoni rullaa mukavasti eteenpäin, uusia juttuja paljastuu joka luvussa, eikä Schepp jämähdä märehtimään samaa asiaa liian pitkäksi aikaa.

Alussa niin tylsältä vaikuttanut päähenkilö Jana Berzelius on varsin mielenkiintoinen tapaus, ja kirjan edetessä tämän syyttäjän synkkää menneisyyttä aletaan hiljalleen paljastaa lukijalle. Kiinnostuin myös parista poliisista. Henrik Levander on vaimonsa tossun alla elävä nössykkä, mutta onneksi hän osaa myös yllättää. Mia Bolander suhtautuu vihamielisesti Janaan, käyttää holtittomasti rahaa, juo liikaa. Gunnarilla ja Annelilla on erikoinen suhde. Toivottavasti Scheppin suomentamista jatketaan, sillä haluaisin tietää, miten Janan, Henrikin, Mian ja muiden tarinat jatkuvat. Jäin koukkuun.

Ruotsinkielinen alkuteos Märkta för livet, 2013.
Suomentanut Hanna Arvonen. Kustantaja HarperCollins, 2017. 382 sivua.

Filip Alexanderson: Esikoinen

Filip Alexanderson on ruotsalainen näyttelijä, ja hänen ensimmäinen romaaninsa kantaa esikoiselle oivallisesti sopivaa nimeä Esikoinen. Kirjan käännösoikeudet on myyty viiteen maahan, ja kirjasta on tekeillä kansainvälinen televisiosarja. Kiitos arvostelukappaleesta Likelle!

Entinen poliisi Viveca Eldh työskentelee nykyisin Yhteisössä. Eldh saa tutkittavakseen vastasyntyneen vauvan kuoleman, jonka merkit viittaavat rituaalimurhaan. Samaan aikaan hän yrittää selvitellä, kuka kulkee tappamassa kodittomia.

Parikymppinen Jonas joutuu onnettomuuteen. Kaiken järjen mukaan Jonaksen olisi pitänyt menehtyä vammoihinsa, mutta keho parantuu itsestään ja Jonas onnistuu pakenemaan sairaalasta. Jonas huomaa saaneensa outoja kykyjä.

Kirja, jonka kannessa on kuvattuna noin pelottava hahmo, ei voi olla mitään lällyä kamaa. Minä jopa otin kansipaperin pois kirjan päältä lukemisen ajaksi, jotta minun ei tarvitsisi katsella karmaisevaa kansikuvaa. Eikä kirjan sisältö todellakaan ole mitään lällyä hempeilyä, vaan Filip Alexanderson tarjoilee lukijoilleen trillerimäisen kattauksen höystettynä fantasialla ja kauhulla.

Esikoinen yllätti minut kahdella tavalla. Ensinnäkään en tiennyt Esikoisen olevan yliluonnollinen jännäri, vaan oletin tämän edustavan perinteisempää dekkarigenreä. Toiseksi odotin Esikoisen olevan sietämättömän raaka ja kiduttavan julma, mutta kerronta ei ole ollenkaan niin järkyttävää ja iljettävää kuin etukäteen kuvittelin. Toki juoneen on mahdutettu runsaasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mäiskettä ja mätkettä, mutta Alexanderson ei silmittömästi piinaa ja raasta lukijoitaan.

Luen fantasiaa todella harvoin, ja minulla oli suuria vaikeuksia päästä sisään Esikoisen maailmaan. Aina, kun luulin ymmärtäväni jotain, tapahtuikin jotain uutta ja outoa, ja minä olin taas ihan pihalla. Toisaalta pidin kirjan maailmasta, yliluonnollisine kykyineen ja kudottuine huoneineen, mutta toisaalta minulla meni yli ymmärryksen kaikenlaiset Varjokkaat ja Takamaiset. Sen verran tehokkaasti Esikoinen minut kuitenkin koukutti, että ei minulle tullut mieleenkään jättää kirjaa kesken.

Filip Alexandersonin Esikoinen käynnistää kirjasarjan, jonka toinen osa ilmestyy ruotsiksi tänä keväänä. Suomeksi Tulikaste saadaan heti ensi syksynä.

Ruotsinkielinen alkuteos Förstfödd, 2015.
Suomentanut Sirje Niitepõld. Kustantaja Like, 2017. 407 sivua.

Anna Jansson: Vääriin käsiin

Anna Janssonin Vääriin käsiin on jo viidestoista Maria Wern -dekkari. Minulle tämä on kuitenkin vasta seitsemäs lukemani Maria Wern. Minusta ei ole vuosien varrella tullut Anna Jansson -fania, mutta satunnaisesti, yleensä kesäisin, olen näitä lueskellut. Kunnon dekkarinälkää eivät Jansson ja Wern onnistu tyydyttämään, mutta silloin tällöin nautittuna nämä ovat ihan mukavaa seuraa.

Kahdeksankymppinen eläkkeellä oleva kouluvalokuvaaja murhataan, eikä poliisilla ole tekijästä muita johtolankoja kuin rikospaikalta löydetty videokameran linssinsuojus. Koulukiusattu kuusitoistavuotias poika katoaa Gotlannin lautalta. Maria Wernin kollegan vanha äiti joutuu tuntemattoman hevostytön murjomaksi ja kertoo tytön kuvanneen häntä. Lisää vanhuksia pahoinpidellään, lisää lukiolaisia katoaa. Tutkintaa johtava Maria Wern joutuu myös itse keskellä rikosvyyhtiä, kun sähköpostitse saapuu Marian makuuhuoneessa salaa kuvattu videopätkä.

Anna Janssonin dekkareissa on tyypillisesti paljon henkilöhahmoja, hetkittäin jopa vähän sekavaa menoa, ennalta arvattavia ja usein myös epäuskottavia juonenkäänteitä. Vääriin käsiin jatkaa samalla linjalla. Kirjan alku on ihan tasokasta tarinan kuljetusta, mutta lopussa Janssonille tuntuu tulevan kiire ja homma karkaa muutenkin käsistä. Harmi. Vääriin käsiin on ihan kelvollinen kesädekkari, mutta tässä olisi ollut aineksia paljon parempaankin.

Ruotsinkielinen alkuteos Alla kan se dig, 2015.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Kustantaja Gummerus, 2016. 297 sivua.

P.S. Viisi viikkoa kesälomaa takana, vielä kaksi viikkoa jäljellä. Mahtuisikohan tähän kesälomaan vielä yksi tai kaksi dekkaria…?!

Caroline Eriksson: Kadonneet

Ruotsalainen Caroline Eriksson on ammatiltaan sosiaalipsykologi ja kirjailija. Aiemmin hän on julkaissut tietokirjan sekä historiallisia jännitysromaaneja, mutta ilmeisesti tämä psykologinen trilleri Kadonneet on ensimmäinen suomennettu teos. Parisataasivuinen jännäri sopii hyvin luettavaksi näin Blogistanian kesälukumaratonilla.

Mies ja tyttö menevät pienelle saarelle. He eivät palaa. Mitä on voinut tapahtua? Mahdollisia selityksiä on lukemattomia, vakuuttelen itselleni. He ovat saattaneet jäädä leikkimään ja unohtaa ajankulun tai aivan yksinkertaisesti… Yritän kuumeisesti keksiä vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja. Luonnollisia. Turvallisia ja harmittomia. Mutta ikävä kyllä mikään ei selitä, miksi Alex ja Smilla ovat yhä poissa, miksi he eivät tule, kun kutsun. Avaan suuni huhuillakseni taas, mutta nyt huutoni kuulostaa niin hysteeriseltä, että pelästyn sitä.

Caroline Erikssonin psykologinen trilleri Kadonneet käynnistyy, kun hienona loppukesän iltana Greta, Alex ja nelivuotias Smilla-tyttö lähtevät veneellä retkelle saareen. Rantaan lepäilemään jäänyt Greta joutuu pian kauhukseen huomaamaan Alexin ja Smillan kadonneen pienellä saarella. Mikään ei ole sitä, miltä ensin näyttää, mutta kirjan edetessä totuus alkaa hiljalleen valjeta. Mutta mikä onkaan totta? Gretan päässä todellisuus menee ajoittain sekaisin kuvitelmien kanssa, harhat sekoittuvat muistoihin. Ja lopulta kaiken keskiössä on äitiys ja vahvat naiset.

Ruotsinkielinen alkuteos De försvunna, 2015.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Kustantaja Otava, 2016. 236 sivua.

Gabriella Ullberg Westin: Yksinäinen perhonen

Ruotsalainen Gabriella Ullberg Westin on Hudiksvallissa kasvanut, välillä Italiassa asunut, ja nykyään hän asustelee perheensä kanssa Tukholmassa. Aiemmin valokuvamallina työskennellyt Ullberg Westin toimii viestinnän parissa. Yksinäinen perhonen on Murha Hudiksvallissa -dekkarisarjan ensimmäinen osa, ja ruotsiksi sarjasta on ehtinyt ilmestyä jo toinenkin osa.

Hudiksvallin pikkukaupunki on hiljentynyt viettämään lumipyryistä jouluaattoa. Kuuluisan jalkapalloilijan Måns Sandinin perheeseen joulupukki ei kuitenkaan tuo iloa, vaan lapset joutuvat todistamaan äitinsä väkivaltaisen kuoleman. Kotiseudulleen takaisin muuttanut poliisi Johan Rokka alkaa tiiminsä kanssa tutkia murhaa. Jalkapalloilijan murhatulla vaimolla vaikuttaisi olleen paljon salaisuuksia. Tapauksen tutkinta vie Rokan aina Italian Firenzeen saakka. Ja sitten tapahtuu uusi murha.

Taas yksi ruotsalainen dekkari. Yksinäinen perhonen ehti odotella lukuvuoroaan yöpöydälläni melko pitkään ennen kuin vihdoin nyt Dekkariviikon innostamana päätin lukaista tämän. Eikä Yksinäinen perhonen ole ollenkaan huono esikoisdekkari. Tarina etenee vetävästi ja koukuttaen, henkilöhahmoissa on syvyyttä, eikä murhaajan henkilöllisyys paljastu lukijalle liian aikaisin. Kerronta tosin olisi kenties paikoitellen kaivannut tiivistämistä.

Gabriella Ullberg Westin kertoo kirjoittavansa erotic crime -dekkareita, ja Yksinäinen perhonen pitää sisällään muutaman seksikohtauksen. Osa kohtauksista istuu juoneen luontevammin kuin toiset. Seksiä ei onneksi kuitenkaan ole ängetty tekstiin ylen määrin, ja Yksinäinen perhonen on ensijaisesti crime, vähemmän erotic.

Vaikka Gabriella Ullberg Westin ei esikoisdekkarillaan nousekaan top-listoilleni, sen verran paljon tähän Yksinäiseen perhoseen tykästyin, että voisinpa toistekin lukea Ullberg Westinia. Suosittelen Gabriella Ullberg Westiniin tutustumista vaikkapa Mari Jungstedtin ystäville, jotka haluavat lukea kevyempiä dekkareita, ilman iljettävillä yksityiskohdilla mässäilyä.

Ruotsinkielinen alkuteos Ensamfjäril, 2014.
Suomentanut Pirjo Lintuniemi. Kustantaja HarperCollins, 2015. 416 sivua.

Denise Rudberg: Toinen toista pahempi

Aiemmin chick lit -romskuja kirjoittaneen ruotsalaisen Denise Rudbergin ensimmäinen dekkari Yksi tappava syrjähyppy esitteli meille viisikymppisen Marianne Jidhoffin, leskeksi jääneen syyttäjänsihteerin, rikkaan ja kauniin. Rudberg ei piinaa lukijoitaan hyytävällä jännityksellä, vaan hän tarjoilee kevyttä dekkariviihdettä. Ehkä kliseistäkin mutta sopivasti särmikästä. Hyvin kirjoitettua ja sujuvaa kerrontaa.

Nainen tiesi ettei hänen pitäisi. Se vain lietsoisi raivoa, mutta hän ei voinut estää itseään. Se oli vaistomainen reaktio. Lyönnin tullessa hän kohotti kätensä kasvojen suojaksi. Hän ei enää pelännyt miehen raivon ääntä, mutta silti hän sulki silmänsä. Sillä tavoin mies tuntui etäisemmältä. Vihaisena mies muuttui niin hirvittävän rumaksi, nainen ehti ajatella juuri ennen seuraavaa iskua, joka tällä kertaa osui oikeaan korvaan.

Toisessa tapauksessaan keskusrikospoliisin salainen tutkintayksikkö päätyy tutkimaan arvostettua sijoitusyhtiötä, kun yhtiön osakas pahoinpidellään henkihieveriin tapaninpäivän iltana. Syyttäjänsihteeri Marianne Jidhoff, rikostutkija Torsten Ehn ja konstaapeli Augustin Madrid joutuvat huomaamaan, että yhtiössä ei arvosteta naisia. Osakkuus periytyy isältä pojalle, eikä naisia kohdella hyvin kotonakaan.

Toinen toista pahempi jatkaa samalla linjalla kuin edellinen Yksi tappava syrjähyppy, vaikka tällä kertaa aihe tuntuukin olevan astetta vakavampi ja ripaus kepeydestä on rapissut dekkarista pois. Huimaavia juonenkäänteitä ei kuitenkaan ole luvassa mutta sitäkin enemmän samppanjaa, kaviaaria ja kalliita leivonnaisia. Rikostutkimus etenee tuskastuttavan hitaasti, ensimmäisen sadan sivun aikana ei edes päästä kunnolla vauhtiin. Mielenkiintoisinta on pahoinpidellyn vaimon pakomatkan seuraaminen.

Yksi tappava syrjähyppy tuntui vuosi sitten mukavan viihteelliseltä, mutta Toinen toista pahemman kohdalla sama yläluokkainen touhu alkoikin kyllästyttää. Päähenkilöihin saadaan lisää syvyyttä, mutta rikostarina on tylsähkö. Liikaa ihmissuhteiden vatvomista, aivan liikaa rikkaiden huvituksia. Lukija pääsee kurkistamaan varakkaiden ja valtaapitävien julkisivun taa, mutta naisten sortaminen ja perheväkivalta käsitellään loppujen lopuksi aika kevyesti.

Ruotsinkielinen alkuteos Två gånger är en vana, 2011.
Suomentanut Anu Koivunen. Kustantaja Into, 2016. 359 sivua.