Viveca Sten: Vallan varjoissa

IMG_20170929_164920_300.jpg

Minun yöpöydälläni on ihanan huikea pino syksyn uutuuskirjoja, joten lukemisen suhteen on nyt todellakin valinnanvaraa. Tähän väliin kaipasin luettavakseni tuttua ja turvallista dekkarikirjailijaa, joten päätin tarttua ruotsalaisen Viveca Stenin kirjaan. Vallan varjoissa on seitsemäs suomennettu Sandhamn-dekkari. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Riskisijoittaja Carsten Jonsson on maksanut tähtitieteellisen summan suuresta rantatontista saaren eteläosassa, ja nyt tontille rakennetaan hulppeaa huvilaa. Saarelaiset eivät katso hyvällä ökyrikkaan ulkopuolisen mahtailevaa huvilahanketta. Naapurit tehtailevat valituksia ja rakennustyömaalla tehdään ilkivaltaa. Carsten on kuitenkin päättänyt saada saaren asukkaat puolelleen ja järjestää hienot tupaantuliaiset. Juhlien jälkeen yöllä tapahtuu katastrofi ja kuolemantapaus. Onko syyllinen joku kiukustuneista naapureista? Vai löytyykö motiivi Carstenin bisneksistä?

Juristi Nora Linde on vaihtanut pankkimaailmasta ympäristörikosvirastoon, ja rikosylikonstaapeli Thomas Andreasson kaipailee myös muutosta elämäänsä. Periaatteessa Thomasilla on asiat hyvin. Hän on löytänyt avioeron jälkeen Pernillan uudelleen, he ovat onnellisia, heillä on hartaasti toivottu tytär. Mutta Thomasia ei huvita mikään. Neljäkymmentäkuusivuotias, eläkkeeseen vielä pitkä matka. Jaksaisiko hän poliisin työssä niin kauan?

Viveca Stenin Vallan varjoissa alkaa räväkästi, mutta sitten dekkarissa otetaan rauhallisempi vaihe. Seuraillaan Carsten Jonssonin bisneksiä sekä hänen perhettään ja märehditään Thomas Andreassonin kriiseilyä. Tarina toki etenee koko ajan, mutta tupaantuliaisia ja poliisien tutkintaa saadaan odotella pitkä tovi. Ymmärrän, että Viveca Sten haluaa tutustuttaa lukijansa Carsten Jonssonin perheeseen, enkä minä pitkästynyt. Mutta kaipailin ensimmäiseen sataan sivuun enemmän jännitystä, enemmän koukkuja.

Vallan varjoissa on kokonaisuutena ihan hyvä ja viihdyttävä dekkari. Ei kuitenkaan parasta Viveca Stenia, pidin enemmän edellisestä osasta Ristiaallokossa. Juristi Nora Linde jää tässä dekkarissa harmillisen pieneen sivuosaan, ja toisaalta rikosylikonstaapeli Thomas Andreassonin työkriiseilyt ahmaisevat turhankin suuren osan kirjasta.

Vaikka minulla olisi kymmeniä miljoonia ylimääräistä rahaa, en rakennuttaisi ökyhuvilaa Viveca Stenin Sandhamniin. Pienellä saarella, jossa kaikki tuntevat toisensa eikä ulkopuolisten ole helppo päästä sisään yhteisöön, sattuu ja tapahtuu hämmästyttävän usein pahoja. Viveca Stenin Sandhamn ei ole mikään leppoisa kesäparatiisi Tukholman ulkosaaristossa, vaan piskuisella saarella saa tosissaan pelätä henkikultansa puolesta ja poliiseilla riittää jatkuvasti töitä.

Seuraava Viveca Stenin Sandhamn-dekkari julkaistaan suomeksi jo ensi keväänä, toukokuussa 2018. Alkuperäiseltä nimeltään I sanningens namn kääntyy suomeksi Totuuden nimessä.

Ruotsinkielinen alkuteos I maktens skugga, 2014.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.
Kustantaja WSOY, 2017. 416 sivua.

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa

IMG_20170912_175524_805

Toimittaja Ninni Schulmanin (s. 1972) dekkarit sijoittuvat hänen lapsuutensa maisemiin Värmlandiin. Magdalena Hanssonista kertova viisiosainen dekkarisarja on myynyt Ruotsissa yli puoli miljoonaa kappaletta. Sarjan ensimmäinen osa Tyttö lumisateessa ilmestyi suomenkielisenä painoksena nyt elokuussa. Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Päivänvalo laskeutui kuin polkuna pimeyteen lattian poikki ja ojennetun käsivarren yli. Laihat sormet törröttivät kohti kattoa.
Siellä makasi ihminen. Kuollut ihminen.

Magdalena Hansson on avioeron jälkeen palannut kotikaupunkiinsa Hagforsiin. Hän asustaa isoa taloa kuusivuotiaan poikansa kanssa ja työskentelee paikallislehden toimittajana. Magdalenan työpäiviin tulee vipinää ja jännitystä, kun yllättäen kuusitoistavuotias tyttö katoaa uudenvuodenyönä. Ja pian toinen tyttö löydetään ammuttuna maakellarista. Mitä ihmettä pikkukaupungissa on meneillään?

Mikä minun nimeni on? Minä olen unohtanut nimeni.
Aikaa ei enää ole, vain pimeyttä ja kaikki yöt. En tiedä mistä alan ja mihin lopun.

Kuvittelin lukevani saksalaista dekkaria, kirjailijan sukunimi Schulman hämäsi minut, mutta varsin nopeasti kirjaa lukiessani kävi selville, että nythän ollaan naapurimaassamme Ruotsissa. Ja mikäpä siinä, kyllähän ruotsalaiset osaavat dekkareita kirjoittaa. Ninni Schulmanin Tyttö lumisateessa tarjoaa kelpo jännitystä, helppolukuista ja vetävää. Ihan perusdekkariksi en tätä luonnehtisi, Tyttö lumisateessa on nimittäin jotain himpun verran parempaa.

Dekkareille tyypilliseen tapaan kirjassa seurataan useampaa henkilöä. Ääneen pääsevät poliisien lisäksi muun muassa kadonneen tytön isä kuin myös naapurista kuuluvaa mekastusta kummasteleva vanhus. Toimittaja Magdalena Hansson on kuitenkin selvästi kirjan päähenkilö. Juuri kipeän avioeron kokenut, takaisin kotiseudulleen palannut. Ihmissuhteet ja ihmisten väliset kemiat ovat isossa roolissa Schulmanin dekkarissa, eikä Magda liiaksi keskity märehtimään eroaan ja ex-miestään, sillä pian läpätystä Magdan rinnassa aiheuttaa eräs paikkakuntalainen komistus. Ihmissuhdekuvioista huolimatta Tyttö lumisateessa ei ole mitään ällöttävän ruusunpunaista höttöä, vaan synkkiä salaisuuksia väreilee piilossa pinnan alla ja hyytävä pakkanen paukkuu.

Myönnän, jäin koukkuun. Ninni Schulmanin Tyttö lumisateessa on ehdottomasti tutustumisen arvoinen dekkari. Toivottavasti kustantamo Tammi jatkaa viisiosaisen dekkarisarjan julkaisemista, ja me innokkaat suomalaiset dekkarifanit saamme pian hyppysiimme Magdalena Hansson -sarjan toisen osan.

Ruotsinkielinen alkuteos Flickan med snö i håret, 2010.
Suomentanut Maija Kauhanen.
Kustantaja Tammi, 2017. 442 sivua.

Jørn Lier Horst: Luolamies

IMG_20170905_170319_744

Norjalainen Jørn Lier Horst (s. 1970) on työskennellyt poliisina, mutta nykyään hän keskittyy täyspäiväisesti kirjoittamiseen. Horst on kahminut William Wisting -dekkareillaan lukuisia palkintoja, muun muassa Norjan kirjakauppaliiton palkinnon vuonna 2011 ja Lasiavain-palkinnon 2013. Horstin suomentaminen aloitettiin vasta sarjan seitsemännestä osasta, Sitruuna Kustannus julkaisi suomeksi dekkarit Suljettu talveksi ja Ajokoirat. Nyt kustantamo on kuitenkin vaihtunut Sitruunasta Otavaan, ja William Wisting -dekkarisarjan yhdeksäs osa Luolamies ilmestyi kesällä kauppoihin. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

William Wistingin naapuri on löydetty kotoaan muumioituneena. Kuusikymppinen mies oli ehtinyt istua neljä kuukautta kuolleena nojatuolissaan, ennen kuin sähköyhtiössä oli hermostuttu maksamattomiin laskuihin. Wistingin toimittajana työskentelevä tytär Line päättää tutkia tapausta tarkemmin ja kirjoittaa joulupyhien lehteen jutun kuolleesta miehestä. Miten joku voi olla niin yksinäinen ja kaikkien unohtama, että kukaan ei kaipaa häntä moneen kuukauteen?

Samaan aikaan rikospoliisi William Wisting on keskellä kimuranttia tutkintaa. Joulukuusiostoksilla olleet isä ja poika olivat sattumalta kaivaneet lumihangen alta esiin miehen ruumiin. Kesävaatteisiin pukeutuneen vainajan taskussa on ruotsalaisen seurakunnan esite, ja tutkinta saa hätkähdyttävän käänteen, kun esitteessä olleet sormenjäljet tunnistetaan. Ne kuuluvat yhdysvaltalaiselle murhaajalle, jota FBI on etsinyt vuodesta 1989 saakka. Piileskeleekö etsitty sarjakuristaja norjalaisessa pikkukaupungissa?

Nyt tutkinnan alla olevassa tapauksessa oli jotain pelottavaa. Jotain mitä hän ei ollut kokenut aiemmin, mikä sai hänet tuntemaan itsensä pimeässä seisovaksi pieneksi lapseksi, joka ei nähnyt mitään mutta tiesi silti, että jossain siellä pimeyden keskellä oli jotain.

Pidin kovasti kahdesta edellisestä William Wisting -dekkarista, eikä Jørn Lier Horst petä tälläkään kertaa. Luolamiehen luvut ovat herkullisen lyhyitä ja napakoita. Välillä seurataan rikospoliisi William Wistingia ja välillä rikostoimittaja Line Wistingia. Jokaiseen lukuun on asetettu nerokas juonikoukku, joka saa lukijan ahmimaan malttamattomana luvun toisensa perään. Tarina puksuttaa eteenpäin pidellen lukijaa tiukasti mukanaan. Juonikuvioita ei ole sotkettu ylettömällä määrällä henkilöhahmoja, eikä lukijaa pitkästytetä epäoleellisilla kohtauksilla. Camilla Läckberg voisi ottaa mallia!

William Wisting on miellyttävä rikospoliisi, jolla ei ole ongelmia alkoholin eikä uhkapelien kanssa. Wisting on hyvissä väleissä aikuisen tyttärensä kanssa, eikä Line-tyttären työ rikostoimittajana tunnu aiheuttavan skismaa heidän välilleen. Leskimies ei juoksentele hameväen perässä eikä harrasta yhden yön juttuja. Keskellä hankalaa tutkintaa poliisin työpäivät venyvät pitkiksi, kotona odottaa tyhjä jääkaappi, eikä jouluvalmisteluille jää aikaa, mutta Wisting ei märehdi kiireitään eikä piehtaroi masennuksen syvässä suossa. Dekkarigenressä on liian paljon eronneita, juoppoja, melankolisia poliiseja, ja heidän joukossaan William Wisting on piristävä poikkeus!

Pidin kovasti siitä, että Jørn Lier Horst on ottanut rikosromaaninsa teemaksi yhden nykyajan ongelmista. Ison mutta ehkä liiaksi vaietun ongelman. Yksinäisyyden. Luolamies-dekkarissa on useampikin yksinäinen ihminen, joita yhtään kukaan ei kaipaa. Puhelin ei soi, kukaan ei käy kylässä, postinjakaja tuo pelkkiä laskuja ja mainoksia. Vanhemmat ovat kuolleet jo aikoja sitten, eikä rakkautta ole kohdalle osunut. Ilman perhettä, ilman ystäviä. Ja kun yksinäinen ihminen kuolee kotiinsa, edes lähimmät naapurit eivät huomaa kaivata häntä.

Yksinäisyys ei synny yksinolosta vaan siitä, ettei ole ketään jota kaivata.

Norjankielinen alkuteos Hulemannen, 2013.
Suomentanut Outi Menna.
Kustantaja Otava, 2017. 383 sivua.

Camilla Läckberg: Noita

IMG_20170903_214229_688

Ruotsalainen Camilla Läckberg (s. 1974) on aikaisemmalta ammatiltaan ekonomi, mutta uranvaihto kirjailijaksi kannatti. Nykyään Läckbergia voi ihan ansaitusti kutsua dekkarikuningattareksi. Hänen rikosromaanejaan on myyty lähes 60 maassa yhteensä peräti 20 miljoonaa kappaletta. Kirjoista on tehty niin elokuvia kuin myös televisiosovituksia. Noita on Fjällbackan kylään sijoittuvan dekkarisarjan kymmenes osa. Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Vieläkään ei näkynyt mitään. Pelkkää vettä. Hän käänsi katseensa hitaasti kohtia omia jalkojaan. Silloin hän näki hiukset. Punaiset hiukset, jotka huljuivat sameassa vedessä kuin meriheinä.

Kolmekymmentä vuotta sitten neljävuotias Stella katosi. Sieppauksesta ja taposta tuomittiin kaksi 13-vuotiasta tyttöä, jotka alaikäisinä kuitenkin välttivät vankilan. Helen on jäänyt paikkakunnalle asumaan, mutta Marie on luonut näyttelijän uraa Hollywoodissa ja palannut vasta nyt Fjällbackaan, kuvaamaan uutta elokuvaa.

Ja sitten neljävuotias Linnea katoaa. Samasta talosta ja samanikäisenä kuin Stella aikoinaan. Poliisit alkavat tutkia, mikä kahta rikosta yhdistää vai onko kaikki pelkkää sattumaa.

Kuolema vaikutti niin moniin. Vaikutukset levisivät kuin renkaat vedenpinnalla, mutta ne, jotka olivat keskipisteessä, kärsivät tietysti eniten. Ja suru välittyi sukupolvelta toiselle.

Minulla on ollut Camilla Läckbergin kanssa paljon lyhyempi suhde kuin monilla muilla dekkarifaneilla. Olin tätä ennen lukenut Läckbergiltä vain Saarnaajan ja Leijonankesyttäjän. Tunnistan silti jo Läckbergin tyylin, ja Noita jatkaa samalla kaavalla. Läckbergia aiemmin lukeneet tietävät siis uuden kirjan avatessaan, mitä suurin piirtein on tälläkin kertaa odotettavissa. Erica Falck sekaantuu taas poliisimiehensä työhön, heidän avioliittonsa on niin siirappisen täydellistä ja Erica niin lumoavan kaunis. Yäk.

Läckberg käsittelee dekkarissaan tuntemattoman pelkoa ja muukalaisvastaisuutta. Hän rinnastaa entisaikojen noitavainot nykypäivän maahanmuuttovihaan. Noidiksi syytettyjä naisia poltettiin roviolla, nykyään heitetään polttopulloja vastaanottokeskusten ikkunoista. Rasismi alkaa olla puhkikaluttu aihe eivätkä noitavainotkaan kovin omaperäiseltä kalskahda, mutta Läckberg on onnistunut kieputtamaan juonikuvioista herkullisen ja monitahoisen keitoksen.

Mutta lähes 700 sivua on paljon. Läckberg kuljettaa rinnakkain kolmea eri tarinaa, joista yksi tapahtuu nykyajassa, toisessa seuraillaan siepatun Stellan tapausta vuodessa 1985, kolmannessa hypätään 1600-luvulle ja noitavainoihin. Henkilöhahmoja on runsaasti, ja liian monet kohtauksista ovat juonen kannalta ihan epäoleellisia. Varsinkin 1600-luvulle sijoittuva osuus on liiaksi päälle liimatun tuntuinen ja jää lopulta harmillisen irralliseksi. Kerrontaa olisi voinut tiivistää reippaasti. Napakampi ote olisi ehdottomasti tehnyt Läckbergin dekkarille hyvää.

Ruotsinkielinen alkuteos Häxan, 2017.
Suomentanut Outi Menna.
Kustantaja Gummerus, 2017. 687 sivua.

Mats Strandberg: Hoivakoti

IMG_20170826_172623_500_20170826173204875

Ruotsalaista Mats Strandbergia (s. 1976) tituleerataan Ruotsin kauhukuninkaaksi, peräti jopa Stephen Kingin veroiseksi. Edellisessä kauhuromaanissaan Strandberg vei lukijansa hyytävälle laivaristeilylle, ja pian kauhufaneja hemmotellaan myös valkokankaalla, sillä Risteily-kirjasta on kuulemma tekeillä elokuva. Minulla Risteily on jäänyt lukematta, mutta nyt elokuussa ilmestynyt Hoivakoti päätyi lukulistalleni. Kiitos arvostelukappaleesta Like Kustannukselle!

Parikymmentä vuotta sitten nuori Joel lähti kotoaan maailmalle pää täynnä suuria unelmia, mutta nyt tuhlaajapoika on palannut takaisin lapsuudenkotiinsa huolehtimaan äidistään. Monika kärsii infarktin jälkeisestä sekavuustilasta eikä pärjää enää kotona. Niinpä Joel on hankkinut äidilleen paikan läheisestä Mäntykodista.

Monikan vointi kuitenkin huononee nopeasti Mäntykodissa. Hän käyttäytyy yhä sekavammin ja laihtuu huolestuttavasti. Monika kertoo neljäkymmentä vuotta sitten kuolleen miehensä palanneen takaisin hänen luokseen, ja pian hoivakodin muutkin asukkaat alkavat kertoa näkevänsä kutsumattomia vieraita.

”Uskothan sinä minua?” äiti sanoo. ”Näethän sinä hänet? Hän seisoo aivan sinun takanasi.”
Äidin silmistä loistaa niin vahva toivo, että Joelin on vaikea hengittää.
”No mutta katso nyt häneen päin edes”, äiti sanoo.
Joel kääntyy. Hänestä tuntuu, kuin hän näkisi varjon oven edessä, mutta se on vain takki joka roikkuu eteisen naulassa.
Ei ketään. Tietenkään.
Ja silti hänestä tuntuu, kuin jokin katsoisi takaisin. Tuulahdus ikkunan suunnalta silittää hänen niskaansa.

Hoivakoti-romaanissaan Mats Strandberg kuvaa vanhusten palvelutalon arkea (inho)realistiseen tyyliin. Hoitajien työvuorot on kiireisiä ja raskaita. Peseytymisessä ja pukeutumisessa auttamista, vaippojen vaihtoa, lääkkeiden jakoa, syöttämistä. Dementoituneiden vanhusten käytös on usein töykeää, väkivaltaista, irstasta. Hoitajat kuitenkin suhtautuvat vanhuksiin ihailtavan kärsivällisesti, lempeästi. Vaikka dementia on rikkonut mielen ja muuttanut persoonallisuutta, vanhuksia pidetään arvossa ja heitä kunnioitetaan. Heidän kanssaan lauletaan ja leivotaan, heille järjestetään juhlia.

Mats Strandberg ei ole Stephen Kingin veroinen kirjailija, mutta Hoivakoti on ihan kelpo kauhua. Alussa Strandberg keskittyy kuvailemaan henkilöiden taustoja, Mäntykodin arkea, dementoituneiden vanhusten elämää ja pohjustamaan tarinaansa. Hiljalleen mukaan alkaa hiipiä kauhuelementtejä. Mitään hirvittävän kauhistuttavan kauheaa kauhua ei ole luvassa, mutta miellyttävän karmaisevia juttuja Strandberg on keksinyt lukijoitaan pelotellakseen.

Mats Strandbergin Hoivakoti on nopealukuinen ja koukuttava romaani, jota voi suositella myös Stephen Kingin kauhuromaaneja kaihtaville. Kirjan parasta antia on ehdottomasti dementoituneet vanhukset ja hoivakodin arjen kuvailu, mutta kauhuelementit tuovat tarinaan toki mukavan hykerryttäviä säväyksiä. Erityisesti loppu on todella hyytävä!

Ruotsinkielinen alkuteos Hemmet, 2017.
Suomentaneet Ida Takala ja Stella Vuoma.
Kustantaja Like, 2017. 368 sivua.

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Blogi-isku_juliste

Kymmenen kirjabloggaajaa on mukana Gummeruksen järjestämässä blogi-iskussa. Bloggaajat julkaisevat postauksensa samana päivänä ja samaan aikaan, torstaina 20.7. kello 10, viikkoa ennen medioiden ja muiden blogien arvostelupäivää. Luetut.net lähti innolla mukaan tähän blogi-iskuun ja lukemaan Camilla Greben moniulotteista, nautinnollisesti kieputtavaa psykologista trilleriä Kun jää pettää alta. Kiitokset ennakkokappaleesta Gummerus Kustannukselle!

IMG_20170712_124244_993_20170712124514529

Emma Bohman on kihloissa esimiehensä kanssa, mutta Emma ja Jesper ovat päättäneet pitää suhteensa salassa kaikilta. Jesper Orre on nimittäin toimitusjohtajana Clothes&Moressa, Pohjoismaiden nopeimmin kasvavassa vaateliikeketjussa, eikä media ole päästänyt Jesperiä helpolla. Miehestä uutisoidaan usein hänen poliittisesti epäkorrektien lausuntojensa, tiukan johtamistapansa ja villien naisseikkailujensa takia. Emma yrittää kuitenkin unohtaa epävarmuutensa ja skandaalinkäryiset juorut.

Peter Lindgren on sitoutumiskammoinen ja vastuuta pakoileva mies. Yhdestä parisuhteesta syntyi lapsi, mutta Peter tapaa teini-ikäistä poikaansa vain jouluna, juhannuksena ja tämän syntymäpäivinä. Peterin ihmissuhteissa ei ole hurraamista, eikä ole helppoa työskennellä poliisina kaupungissa, jossa kukaan ei enää välitä muista kuin itsestään.

Hanne Lagerlind-Schön haaveilee pääsevänsä käymään Grönlannissa. Matka ei ole koskaan toteutunut, koska Hannen takertuva ja ylihuolehtivainen psykiatrimies Owe ei pidä Grönlantia ja inuiitteja kiehtovina. Eikä Hanne uskalla lähteä matkalle yksin. Ei ainakaan nyt, kun muistisairaus varjostaa kaikkea ja kyttää tilaisuutta nielaista Hannen kokonaan. Toistaiseksi muistisairaus pidetään Owen käskystä salassa, Hanne pyrkii muistilappujen turvin jatkamaan elämäänsä jotakuinkin normaalisti.

Yllättäen Jesper Orre katoaa jäljettömiin. Hänen luksuskodistaan löydetään tuntemattoman naisen mestattu ruumis, ja kateissa oleva toimitusjohtaja nousee poliisin pääepäillyksi. Rikospoliisi Peter Lindgren ja profiloija Hanne Lagerlind-Schön alkavat tutkia tapausta, jossa näyttäisi olevan yhtymäkohtia kymmenen vuoden takaiseen selvittämättömään murhaan.

Ystävän erottaa vihollisesta vasta silloin, kun jää pettää alta.
– Inuiittien sananlasku

Camilla Greben psykologinen trilleri Kun jää pettää alta käynnistyy tuntemattoman naisen murhasta. Ääneen pääsevät vuorotellen Emma, Peter ja Hanne. Kolme kolhiintunutta sielua joiden tarinat risteävät talvisessa Tukholmassa. Sadetta, pimeyttä, kylmyyttä, synkkyyttä.

Camilla Grebe osaa taitavasti luoda henkilöhahmoistaan uskottavia ja elävän tuntuisia. Jokaisella on oma menneisyytensä, omat inhimilliset heikkoutensa. Yhdenkään rosoinen elämä ei ole liian täydellistä, mutta kukaan ei onneksi myöskään piehtaroi liian synkissä ajatuksissa. Emman, Jesperin, Peterin ja Hannen lisäksi mukaan mahtuu joukko muitakin henkilöitä, mutta henkilögalleria ei kasva liian suureksi. Camilla Grebe pitää langat näppärästi hyppysissään ja kuljettaa päähenkilöiden tarinoita jouhevasti eteenpäin.

Moniuloitteisten, kiinnostavien henkilöhahmojen lisäksi kaipaan psykologiselta trilleriltä vetävää ja tiivistunnelmaista kerrontaa. Hyvä psykologinen trilleri koukuttaa ja saa lukijan valvomaan kirjan parissa aamun pikkutunneille saakka. Ja Camilla Greben Kun jää pettää alta todellakin on hyvä psykologinen trilleri. Kerronnassa on imua eikä kirjaa malttaisi laskea käsistään. Viisisataa sivua sujahtaa vauhdilla.

Pienenä miinuksena mainittakoon, että valitettavasti pystyin aavistelemaan useimmat juonenkäänteet ennakolta. Camilla Grebe ei onnistu järjestämään minulle toivomaani jymy-yllätystä. Mutta kun paljon lukee trillereitä, sitä alkaa hiljalleen oppia lukemaan rivien välistä kirjailijan jekutukset. Eikä se lopulta liiemmälti minua edes haitannut, vaan ennalta-arvattavuudesta huolimatta viihdyin loistavasti Greben trillerin seurassa.

Camilla Greben Kun jää pettää alta on nautittava psykologinen trilleri, jonka vahvuutena ovat inhimilliset, vakuuttavat henkilöhahmot ja vetävä, tiivistunnelmainen kerronta. Kirja julkaistaan viikolla 30/2017.

Ruotsinkielinen alkuteos Älskaren från huvudkontoret, 2015.
Suomentanut Sari Kumpulainen.
Kustantaja Gummerus, 2017. 507 sivua.

Jenny Rogneby: Tarkoitus pyhittää keinot

IMG_20170606_225122_614_20170607144426443

Jenny Rogneby (s. 1974) on syntynyt Etiopiassa, mutta hänet adoptoitiin pienenä Ruotsiin. Rogneby työskentelee rikostutkijana Tukholmassa, laulaa Cosmo4-yhtyeessä ja kirjoittaa dekkareita. Ja kaiken lisäksi hän on tyrmäävän kaunis! Tarkoitus pyhittää keinot on Leona-dekkarisarjan toinen osa. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Nyt oli aika.
Hän nosti kätensä ja kosketti kaulassaan olevaa ketjua. Tarttui rintakehään liimaantuneeseen hopeariipukseen. Puristi sitä tiukasti ja siirsi toisen kätensä peukalon laukaisimelle.
Hän hengitti sisään. Veti ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Kohotti sitten katseensa vielä viimeisen kerran kohti säkenöivän sinistä taivasta.
Sulki silmänsä.
Ja painoi.

Itsemurhapommittaja räjäyttää itsensä Tukholmassa valtiopäivätalon edessä. Pommi-isku kuitenkin epäonnistuu, mies jää henkiin, eikä isku vaadi kuolonuhreja. Rikostutkija Leona Lindberg saa tehtäväkseen kuulustella miestä. Kuuluuko pommittaja johonkin terroristiverkostoon ja onko pommi-iskuja luvassa lisää? Vai toimiko pommimies yksin?

Leona Lindberg ei haluaisi ottaa vaativia kuulusteluja hoidettavakseen. Leona ei ole toipunut vakavasti sairaan poikansa kuolemasta, ja poliisin työnsä ohessa hänellä on hoidettavanaan merkittävä keikka. Vaarallinen ammattirikollinen hengittää hänen niskaansa, vaatii rahojaan, eikä Leonalla olisi enää aikaa hukattavana.

Ensimmäiset kolme neljä vuotta poliisin työ oli ollut jännittävää. Sen jälkeen olin ymmärtänyt rajoitukset. Säännöt ohjailivat työtä niin paljon, ettei mitään ollut tehtävissä. Rikollisten maailmassa jokainen oli omillaan. Asetti itse omat rajansa.

En ole lukenut ensimmäistä Leona-dekkaria Kortit on jaettu, joten rikoskirjailija Jenny Rogneby ja hänen päähenkilönsä Leona Lindberg ovat minulle aivan uusia tuttavuuksia. Leona ei ole ihan tavanomainen poliisi, vaan Leonalla on tapana venyttää lakia poliisin työssään ja hääräillä rikollisten projektien parissa. Edellisen keikan mentyä mönkään Leona on kipeästi likaisen rahan tarpeessa, mutta hänen psyykkeensä on koetuksella kaksivuotiaan lapsen kuoleman ja perheen hajoamisen takia. Eikä poliisin saati sitten rikollisen hommat ole ihan helppoja.

Täytyy sanoa, että Leona – Tarkoitus pyhittää keinot yllätti minut jokseenkin iloisesti. En odottanut tältä dekkarilta paljoakaan, koska itsemurhapommittaja ja roistomainen poliisi eivät kumpikaan kuulostaneet niin kovin kiehtovilta. Mutta Jenny Rogneby on loihtinut aineksista mielenkiintoisen sopan, josta riitti viihdykettä moneksi illaksi. Ehkäpä hetkittäin sotkua on liikaakin, eivätkä juonenkäänteet ole aina niin uskottavia, mutta viihdyttämisen taidon Rogneby tuntuu osaavan.

Päähenkilöstä Leona Lindbergistä en voi väittää pitäväni. Epärehellinen Leona ei noudata lakia eikä sääntöjä, tekee typeriä temppuja, kohtelee läheisiään tökerösti, valehtelee ja huijaa. Mutta eihän päähenkilön tarvitsekaan miellyttää lukijaa. Hetkittäin jopa vähän ymmärsin, miksi Leona toimii niin kuin toimii, mutta suurimman osan ajasta Leona enimmäkseen vain ärsytti minua. Ja näin äitinä minun on vaikea hyväksyä joitakin Leonan ratkaisuista.

Ja sitten vielä vähän lisää nillitystä. Loppuratkaisu. Miten masentava ja surullinen. En halua pilata muiden lukukokemusta, joten tyydyn paljastamaan ainoastaan, että Jenny Rogneby ei todellakaan ole kirjoittanut dekkarilleen mitään iloista ja onnellista loppua. Langanpäitä jää niin runsaasti auki, että kirjasarjalle on selvästikin tulossa jatkoa, ja lukija yritetään koukuttaa pysymään Leona-dekkarien parissa.

Ruotsinkielinen alkuteos Leona – Alla medel tillåtna, 2016.
Suomentanut Anu Koivunen.
Kustantaja Bazar, 2017. 427 sivua.

Lars Kepler: Kaniininmetsästäjä

IMG_20170528_110307_175_20170528110931684

Lars Kepler on nimimerkki, jonka taakse kätkeytyy ruotsalainen kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Kaksikon edellinen trilleri Playground oli minulle pettymys, mutta onneksi aviopari on nyt palannut takaisin vanhan tutun Joona Linnan pariin. Kaniininmetsästäjä on kuudes Joona Linna -dekkari. Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Ulkoministeri teloitetaan omassa kodissaan, mutta kylmähermoinen murhaaja jättää paikalla olleen prostituoidun henkiin. Ruotsin turvallisuuspoliisi ei halua päästää julkisuuteen tietoa ulkoministerin murhasta, ja terroristiksi epäilty murhaaja yritetään pysäyttää nopeasti. Kaksi vuotta vankilassa istunut Joona Linna pääsee vapaalle auttamaan murhaajan jahtaamisessa. Kohta murhaaja iskee uudelleen ja poliiseille selviää, että kaniininmetsästäjän uhreja yhdistää karmiva lastenloru kymmenestä kanista.

Ten little rabbits, all dressed in white
Tried to go to Heaven on the end of a kite
Kite string got broken, down they all fell
Instead of going to Heaven, they went to…

Odotukseni uuden Joona Linna -dekkarin suhteen olivat korkealla, mutta valitettavasti koin pienoisen pettymyksen. Lähes kuusisataasivuinen Kaniininmetsästäjä alkaa räväkästi, mutta sen jälkeen kertomus alkaa rönsyillä epäkiinnostaviin suuntiin. En muistanut Joona Linnan joutuneen edellisessä kirjassa vankilaan enkä Kaniininmetsästäjän luettuani vieläkään tiedä, mistä syystä Joona Linna oli saanut vankeustuomion. Osa henkilöhahmoista tuntuu lopulta epäolennaisilta, ja kirjailijapariskunta olisi voinut tiivistää dekkarinsa juonta.

Mutta Joona Linna on aina Joona Linna. Ja kyllä Lars Kepler lopulta osaa lukijansa koukuttaa, viimeiset parisataa sivua minä ahmaisin yhdessä illassa. Kaniininmetsästäjä päättyy sellaiseen cliffhangeriin, että toivottavasti Alexander ja Alexandra Coelho Ahndoril eivät haksahda enää Playgroundin tapaisille sivupoluille, vaan kaksikko kirjoittaa pikaisesti jatkoa Joona Linna -dekkarisarjalleen.

Ruotsinkielinen alkuteos Kaninjägaren, 2016.
Suomentanut Kari Koski.
Kustantaja Tammi, 2017. 577 sivua.

Jaakko Melentjeff: Hukkuneet

IMG_20170415_135852_20170415141735111

Ylöjärveläinen Jaakko Melentjeff (s. 1965) on koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri ja työskentelee sosiaalityöntekijänä Tampereella psykiatrian poliklinikalla. Hukkuneet on hänen esikoisromaaninsa. Kiitos arvostelukappaleesta Atena Kustannukselle!

Hän oli saanut käsiinsä uransa erikoisimman murhajutun. Murhasarja, jossa ei voinut vahvistaa, että kyse edes oli henkirikoksista. Kyllähän ihmisiä hukkui, mutta ei tällä tavalla: katoavat viikkokausiksi, löytyvät hukkuneina mutta ilman vettä keuhkoissa, väärän ja kaiken lisäksi myös kadonneen henkilön henkilöpaperit taskussa.

Porin eteläpuolella merestä löytyy ruumis, taskussaan suomalaisen miljonäärin henkilöllisyyspaperit ja ranteessaan arvokas kello. Poliiseille kuitenkin selviää, että kuollut mies ei olekaan kyseinen miljonääri ja että kaiken lisäksi miljonääri on kadoksissa. Pian Reykjavikista löytyy samalla oudolla tavalla hukkunut mies, mukanaan toisen henkilön henkilöllisyyspaperit. Rikosylikonstaapeli Paula Korhonen Tampereen keskusrikospoliisista, Annmari Akselsson Tukholman poliisista, rikoskomisario Magnus Thor Reykjavikin poliisista ja NORDSA:n etsivä Kalle Nordin päättävät tehdä yhteistyötä. Onko Pohjolassa liikkeellä sarjamurhaaja? Entä kuka kumma on Kolmisorminen mies?

Olen tietoisesti pyrkinyt lisäämään kotimaisen kirjallisuuden lukemista ja mielestäni onnistunutkin siinä. Jaakko Melentjeffin esikoisromaani Hukkuneet olisi kuitenkin saattanut mennä minulta kokonaan ohi, mutta suurimman osan elämästäni Porissa asuneena kiinnostuin kirjasta Porin mainitsemisen takia. Pori esiintyy kirjassa lopulta vain ohimennen, mitättömän pienessä sivuroolissa, mutta olen silti iloinen, että tulin lukeneeksi tämän.

Jaakko Melentjeffin Hukkuneet on kansainvälinen trilleri, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen lisäksi myös Ruotsiin, Islantiin ja Tsekkiin. Melentjeff onnistui koukuttamaan minut heti ensimmäisten sivujen myötä, ja jännite pysyy hyvin yllä loppuun saakka. Dialogi tuntuu paikoitellen vaivaannuttavan kömpelöltä, ja juoni on ehkäpä turhankin monimutkainen, mutta tarinassa on ehdottomasti hyvää imua. Huumoria on ripoteltu mukavasti matkan varrelle.

Henkilögalleria on hengästyttävän laaja, ja minulla vei hetken päästä kärryille siitä, kuka kukin on. Onneksi muutama kirjan hahmoista nousee selvemmin esiin. Tamperelainen viisikymppinen rikosylikonstaapeli Paula Korhonen asuu kerrostalossa Amurissa, kävelee joka aamu töihin säästä riippumatta, huolehtii iäkkäistä vanhemmistaan, ei ole koskaan ollut parisuhteessa ja yrittää löytää elämäänsä rakkauden netin deittisivuston kautta. Tukholmalainen Annmari Akselsson on eroamassa petollisesta miesystävästään. Reykjavikilainen rikoskomisario Magnus Thor on leski ja neljän tyttären yksinhuoltajaisä. NORDSA:n polkkatukkainen Kalle Nordin asuu yksiössä Turussa, reissaa työtehtävien takia paljon ja kaipaa lapsiaan.

Toivottavasti Jaakko Melentjeff jatkaa kirjoittamista. Olisi sääli, jos näin laaja joukko poliiseja olisi luotu vain yhtä ainoaa rikosromaania varten. Vaikka minä en ihan täysillä ihastunutkaan tähän esikoisdekkariin, Melentjeffissa on selvästi potentiaalia.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Atena. 420 sivua.
Kansi Mika Perkiökangas.

Viveca Sten: Ristiaallokossa

IMG_20170411_165703_01

Ruotsalainen Viveca Sten työskenteli juristina ennen ryhtymistään dekkarikirjailijaksi. Hän asuu perheensä kanssa talvet Tukholmassa ja kesät Sandhamnin saarella. Ristiaallokossa on kuudes Sandhamn-dekkari. Olin jo vähän aikeissa luovuttaa Sandhamnin murhien suhteen, mutta edellinen dekkari Juhannusmurha oli niin hyvä, että ehdottomasti halusin jatkaa sarjan parissa. Kiitos arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Jouluaattona Jeanette Thiels kiiruhtaa päivän viimeiseen Sandhamniin menevään lauttaan. Peloissaan ja ahdistuneena Jeanette majoittautuu saarella vuokramökkiin. Tapaninpäivänä hotellin rannasta löydetään naisen ruumis, ja rikosylikonstaapeli Thomas Andreasson joutuu kesken joululomansa käynnistämään murhatutkinnan. Jeanette Thiels on kuulunut Ruotsin eturivin ulkomaankirjeenvaihtajiin ja tehnyt juttuja useilta sotatoimialueilta. Liittyykö naisen murha hänen työhönsä?

Samaan aikaan Nora Linde joutuu omassa työssään pankin juristina kiperän tilanteen eteen. Noran on päätettävä, kuinka pitkälle hänen lojaaliutensa riittää.

IMG_20170412_183904_01_20170413101807088-2

Sandhamn-dekkarin pääosassa on taas vanha tuttu kaksikko eli rikosylikonstaapeli Thomas Andreasson sekä hänen lapsuudenystävänsä juristi Nora Linde. Edellinen dekkari Juhannusmurha sijoittui nimensä mukaisesti juhannuksen tienoille, tässä Ristiaallokossa elellään joulun ja uudenvuoden aikaa. Nyt ei lämmin kesäaurinko helli saarelaisia, vaan kirpeä pakkanen paukkuu ja lunta on pyryttänyt kinoksiksi.

Monien hyvien ruotsalaisdekkaristien tapaan myös Viveca Sten on ujuttanut rikosromaaniinsa purevaa yhteiskuntakritiikkiä. Kirjassa tylytetään maahanmuuttovastaista järjestöä, jonka mukaan suvaitsevaisuus on mennyt liian pitkälle ja maahanmuuttoa olisi radikaalisti vähennettävä erityisesti islamilaisista maista. Sten ei kuitenkaan heittäydy tavattoman pisteliääksi, ja yhteiskunnallinen kritiikki lomittuu oivallisesti dekkarin juoneen.

Viveca Stenin Ristiaallokossa tarjosi viihdyttäviä lukuhetkiä pääsiäislomalaiselle. Sopivan kevyt dekkari, ei yletöntä väkivallalla mässäilyä mutta ei myöskään liian kepeää höttöä. Tuttujen henkilöhahmojen seurassa on aina mukavaa viettää aikaa, ja näin sujuvaa dekkaria on iloa lukea. Loppua kohden vauhti kiihtyy ja jännitys tihentyy. Loppuratkaisu onnistui yllättämään minut.

Seitsemännen Sandhamn-dekkarin suomennosta ei tarvitse kauaa odotella. WSOY nimittäin julkaisee Vallan varjoissa -nimeä kantavan rikosromaanin elokuussa 2017. Jee!

Ruotsinkielinen alkuteos I farans riktning, 2013.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Kustantaja WSOY, 2017. 429 sivua.