Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe

Olimme aivan tavallinen perhe, ja sitten kaikki muuttui. Elämän rakentamiseen menee kauan, mutta sen tuhoutumiseen vain silmänräpäys.

Aivan tavallinen perhe. Hyvät työpaikat, vilkasta sosiaalista elämää, monipuolisia harrastuksia. He lyhentävät asuntolainaansa kuuliaisesti, ajavat nopeusrajoitusten mukaan, palauttavat kirjaston kirjat ajallaan. Isä Adam Sandell työskentelee pappina, äiti Ulrika on puolustusasianajaja, 19-vuotias Stella on myyjänä vaateliikkeessä.

Kunnes yhtäkkiä kaikki keikahtaa nurin. Stella pidätetään epäiltynä kolmekymppisen miehen murhasta. Ja kun murhattu mies sattuu olemaan tunnettu liikemies ja lisäksi kuuluisan rikosoikeuden professorin poika, jutun tutkintaan panostetaan kenties jopa tavallistakin enemmän. Adam ja Ulrika ovat valmiita heittämään lainkuuliaisuutensa romukoppaan suojellakseen tytärtään murhatuomiolta. Ja hiljalleen kulissit perheen ympärillä alkavat kaatuilla.

Perheeni puolesta. Niin minä ajattelin. Minun on tehtävä kaikkeni perheeni puolesta. Olin epäonnistunut aivan liian monta kertaa pyrkimyksissäni olla maailman paras isä ja puoliso. Nyt olin saanut mahdollisuuden katumukseen ja parannukseen. Tekisin kaikkeni suojellakseni perhettäni.

Ruotsalainen Mattias Edvardsson työskentelee äidinkielen ja psykologian opettajana lukiossa. Häneltä on aiemmin suomeksi ilmestynyt Melkein tosi tarina, josta olen kuullut runsain määrin kehuja, mutta joka ainakin vielä toistaiseksi on minulta lukematta. Edvardssonin toinen suomennettu romaani Aivan tavallinen perhe julkaistiin suomeksi viime syksynä, ja kirjan käännösoikeudet on myyty lukuisiin muihinkin maihin.

Ja oi oi sentään! Odotukseni Aivan tavallisen perheen suhteen olivat korkealla, enkä todellakaan joutunut pettymään. Talvilomalla oli ihanaa uppoutua rauhassa romaaniin, joka ei tarjoa räväkkää räiskettä ja räminää, vaan hemmottelee lukijoitaan nautinnollisen hitaasti aukeavalla tarinalla.

Kirjassa on kolme kertojaääntä. Ensin ääneen pääsee pappi-isä Adam, joka kertoo ensimmäisistä kauhun päivistä Stellan pidätyksen jälkeen. Samalla hän muistelee tyttärensä lapsuutta sekä nuoruutta ja niitä pieniä vaivihkaisia merkkejä, joista olisi kenties voinut aavistaa lähestyvän tuhon. Seuraavaksi oman näkökulmansa tarinaan pääsee tuomaan pidätetty Stella. Romaanin kolmas ja viimeinen kertojaääni on Ulrika, joka asianajajan ja ennen kaikkea äidin silmin seuraa tyttärensä oikeudenkäyntiä käräjäoikeudessa. Rakenne toimii hyvin, vaikkakin pidin eniten kirjan ensimmäisestä osuudesta.

Aivan tavallinen perhe on tarina siitä aivan tavallisesta hyvätuloisesta perheestä, jolla ensi näkemältä näyttäisi olevan asiat kaikin puolin hyvin ja jonka lapsen ei ikinä uskoisi joutuvan murhasyytteeseen. Se on tarina pappina työskentelevästä isästä, miehestä jota pidetään rehellisyyden ja korkean moraalin perikuvana. Se on tarina asianajajana työskentelevästä äidistä, kunnianhimoisesta naisesta joka hukuttautuu työhönsä. Ja se on tarina tyttärestä, joka haaveilee Aasian matkasta ja jännittävästä elämästä. Se on tarina rikoksesta ja rakkaudesta.

Kiitokset arvostelukappaleesta Like Kustannukselle!

Ruotsinkielinen alkuteos En helt vanlig familj, 2018.
Suomentanut Taina Rönkkö.
Kustantaja Like, 2018. 474 sivua.

Hjorth & Rosenfeldt: Korkeampi oikeus

Kirjapino yöpöydälläni on huvennut lähes olemattomiin, viimeisiä viedään syksyn kirjoista. Kuudes Sebastian Bergman -dekkari on joutunut odottamaan lukuvuoroon pääsyään häpeällisen kauan, kun marras-joulukuun kiireissä en ehtinyt tätä lukea ja yhtäkkiä kalenteri näyttää jo helmikuuta. Tänä vuonna olenkin pyytänyt selvästi vähemmän arvostelukappaleita, antanut itselleni luvan hidastaa tahtia. Ja siitä huolimatta, tai juuri sen ansiosta, tammikuu oli ihan loistava kirjakuukausi. Mutta asiaan.

Jatkan suunnitelman mukaan.
En ole vielä valmis.
En likimainkaan.

Korkeampi oikeus jatkaa suunnilleen siitä, johon edellinen dekkari jäi, joten sarja kannattaa ehdottomasti lukea ilmestymisjärjestyksessä. Vanja työskentelee nykyään rikospoliisina Uppsalassa, jossa naisia vaaniva sarjaraiskaaja aiheuttaa pelkoa. Mies nukuttaa uhrinsa lääkeruiskulla ja vetää heidän päähänsä säkin. Kun Vanjan pomo pyytää arvostetun profiloijan Sebastian Bergmanin apua, Vanja kieltäytyy tekemästä yhteistyötä Sebastianin kanssa ja palaa Tukholmaan murharyhmään. Mutta kun yksi raiskaajan uhreista kuolee, sarjaraiskaustutkinta muuttuukin murhatutkinnaksi. Uppsalasta pyydetään murharyhmän apua, ja Vanjan on pakko tehdä töitä Sebastianin kanssa.

Michael Hjorth on käsikirjoittanut televisiolle muun muassa Wallanderia. Hans Rosenfeldt on niin ikään rustaillut Walladeria, lisäksi muun muassa Varustamoa ja Murha Sandhamnissa -televisiosarjaa. Hans Rosenfeldtin nimi on kuitenkin suomalaisille ehkäpä tutuimmaksi tullut loistavan Silta-televisiosarjan myötä. Ja yhdessä miehet ovat kirjoittaneet Sebastian Bergman -dekkareita jo kuuden kirjan verran. Kaksikolla on siis melkoisesti kokemusta rikossarjojen kirjoittamisesta!

Korkeampi oikeus -dekkarin takakannen sisäliepeeseen on painettu lainaus bloggauksestani koskien kirjailijakaksikon edellistä Hylätyt-dekkaria. ”Vetävä, koukuttava, yllättävä.” Samat sanat voisi jossain määrin liittää myös Korkeampaan oikeuteen. Erityisen vauhdikasta ja räväkkää menoa ei ole tarjolla, mutta minä en sellaista kaipaakaan.

Rikostutkinta tuntuu tällä kertaa jokseenkin epäkiinnostavalta, mutta sen sijaan entuudestaan tuttujen henkilöhahmojen väliset skismat ja heidän murheensa pitävät jännitettä hyvin yllä. Esimiehet uhittelevat toisilleen. Sähköä on ilmassa monin eri tavoin. Sebastian on melkoinen ketale ja naistenmies mutta on luvannut tyttärensä Vanjan vuoksi käyttäytyä paremmin. Billystä on paljastunut sairas ja tuhoisa puoli, hän yrittää epätoivoisesti peitellä oman sotkunsa jälkiä. Eikä kaikki lopulta suinkaan käänny parhain päin, vaan kirjan loppu jättää monta asiaa herkullisesti auki ja saa malttamattomana odottamaan dekkarisarjan seuraavaa osaa.

Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

Ruotsinkielinen alkuteos En högre rättvisa, 2018.
Suomentanut Taina Rönkkö.
Kustantaja Otava, 2018. 510 sivua.

Lars Kepler: Lazarus

Lars Kepler on nimimerkki, jonka takaa löytyy ruotsalainen kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Suomalaistaustaisesta Joona Linnasta kertovat erinomaiset dekkarit ovat aiheuttaneet hyytäviä pelon värinoitä lukijoissa ympäri maapalloa, sarjaa on käännetty jo 40 kielelle. Lazarus on seitsemäs Joona Linna -dekkari. Kiitos arvostelukappaleesta Tammelle!

* * *

Norjassa Oslossa kerrostalon asukkaat valittavat kuvottavasta hajusta. Löyhkä johdattaa poliisit erääseen yhdennentoista kerroksen asuntoon. Poliisit löytävät asunnosta ruumiin, jonka mädäntyminen on edennyt jo pitkälle. Mutta pahinta asunnossa ei suinkaan ole keittiön lattialla lojuva haiseva ruumis. Kammottavin yllätys on pakastearkussa.

Sitten Saksassa Rostockin leirintäalueella murhataan mies. Molemmilla tapauksilla on tavalla tai toisella yhteys Joona Linnaan. Pian ruotsalaiset poliisit saavat selville, että samankaltaisia murhia on tapahtunut Euroopassa lukuisia. Yhtäkkiä Joona Linna joutuu miettimään, onko hirviö menneisyydestä sittenkin yhä elossa.

* * *

Lazarus on taas yksi mielenkiintoinen syksyn kirja, jonka lukeminen valitettavasti jäi marras-joulukuun kiireissä ja joka pääsi lukulistalleni vasta nyt alkuvuodesta. Piinaavan koukuttava trilleri joka uhkaa lukijan yöunia. Kirja jota ei ensimmäisten sivujen jälkeen malttaisi laskea käsistään. Kirja jonka sisältämä armoton julmuus voi aiheuttaa painajaisia.

Kirjailijapariskunta osaa erinomaisesti koukuttaa lukijansa ja juoksuttaa taitavasti Lazarusta eteenpäin. Luvut ovat lyhyitä, ja tarina etenee huimaa vauhtia. Uusia murhia edellisten perään, lisää kauheuksia ja hirveyksiä. Lukijalle ei tarjota hengähdystaukoja ja kepeämpiä suvantovaiheita, vaan dekkari kiitää eteenpäin määrätietoisesti. Silkkaa jännityksen tykitystä alusta loppuun. Dekkarin keskiössä ei tällä kertaa ole pelko omasta kuolemasta, vaan Lazarus pelottelee läheisten menettämisellä.

Mutta mutta. Kun joka nurkan takaa eteen hyppii irtonaisia päitä ja katkottuja käsiä, touhu alkaa mennä turhan överiksi ja lipsahtaa epäuskottavan puolelle. Lukija turtuu eikä pian hätkähdä enää oikein mistään. Henkilöhahmojen suru ja hätä eivät kosketa. Vähemmän vastenmielisiä kauheuksia ja enemmän syvyyttä henkilöhahmoihin olisi tehnyt Lazarukselle hyvää.

Ruotsinkielinen alkuteos Lazarus, 2018.
Suomentanut Kari Koski ja Maija Kauhanen.
Kustantaja Tammi, 2018. 552 sivua.

Marie Bengts: Murha maalaisidyllissä

Muutaman hyytävän jännittävän ja suorastaan ahdistavan trillerin jälkeen kaipasin rennompaa luettavaa. Niin paljon kuin tiivistunnelmaisista dekkareista ja jännäreistä pidänkin, välillä kaipailen luettavakseni jotain kevyempää ja vähemmän jännittävää. Tukholmalaisen Marie Bengtsin esikoisromaani Murha maalaisidyllissä vaikutti takakannen tekstin perusteella kepeältä, hupaisaltakin ja houkutteli herkullisen värikkäällä kannellaan. Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Hannah Lönn viiletti synkän metsän halki tuliterällä, kermanvalkoisella Volkkarilla. Vilkaisu peruutuspeiliin varmisti, että hän näytti siivolta: huulipuna ei ollut lähtenyt vaeltamaan, huivi piti hiuksia paikoillaan ja suuret tummat aurinkolasit antoivat ripauksen glamouria.

Murha maalaisidyllissä käynnistää 1950-luvulle sijoittuvan kirjasarjan, jonka päähenkilönä on Hannah Lönn, keski-ikäinen ompelijatar. Nuorempana hän oli haaveillut loistokkaasta urasta muodinluojana Pariisissa ja hienoissa paikoissa matkustelusta, mutta sen sijaan hän oli jämähtänyt työskentelemään tavallisena ompelijattarena Tukholmassa. Mutta nyt vanha Lilly-täti on loukannut jalkansa, joten naimaton ja lapseton Hannah on lupautunut viettämään pari viikkoa Lillyn luona smoolantilaisessa Enebyn kylässä.

Muiden asioihin jatkuvasti sekaantunut ja pyytämättä apuaan hanakasti tyrkyttänyt Asta Grankvist löydetään kotoaan kuolleena, terävät räätälinsakset rintakehästä pystyssä törröttäen. Moni kyläläisistä on mielessään kantanut juoruilevalle eläkeläiselle kaunaa, mutta Astan kuoltua kaikki ylistävät kilvan häntä. Murhaa tutkivat poliisit ovat ymmällään. Hannah arvelee nähneensä jotain tärkeää Astan surmaan liittyen, ja niinpä Hannah alkaa tehdä salaa omia tutkimuksiaan.

Hannah halusi totuuden esiin. Ketään muuta se ei näyttänyt kiinnostavan. Paitsi tietenkin rikostutkijoita, mutta he tarvitsivat apua, eikä sitä kyläläisiltä heruisi.

Murha maalaisidyllissä antaa sen, mitä kansikuva lupailee. Virkistävän värikästä ja leppoisan rempseää menoa pienessä ruotsalaiskylässä vuonna 1957. Juoruja ja kihisevää kuhinaa, salaisuuksia ja katkeria purkauksia, vaniljasydämiä ja pannukaupalla kahvia. Murheellisia ihmiskohtaloita ei jäädä pitkäksi aikaa hautomaan, vaan tunnelma pysyy mukavan lupsakkana.

Mutta yli viisisataa sivua on kirjalle paljon. Vaatii kirjailijalta timanttista tarinankerrontaa, että näin paksu romaani koukuttaa lukijan tiukasti loppuun saakka. Valitettavasti Murha maalaisidyllissä ei tähän kykene. Kirjassa on liikaa joutokäyntiä, samojen asioiden vatvomista, jännitteen repsahduksia. Tiivistämisen varaa on reippaasti. Sekavia selostuksia saisi karsia pois, juoni kaipaisi kipeästi jäntevöittämistä.

Ruotsinkielinen alkuteos En sax i hjärtat, 2017.
Suomentanut Ulla Lempinen.
Kustantaja Bazar, 2018. 541 sivua.
Kannen suunnitellut Nils Olsson.

Ulrica Norberg: Tietoisesti tasapainoon

En ole elämänhallinta- ja hyvinvointikirjallisuuden fani enkä ylipäätään yleensä lue muita kuin romaaneja. Mutta kun sain yllärinä arvostelukappaleen Ulrica Norbergin kauniista kirjasta Tietoisesti tasapainoon – Hellitä hetkeksi, päätin lukaista sen ja yrittää kenties ottaa jopa vähän opikseni. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Ruotsalainen joogaopettaja Ulrica Norberg korostaa kirjassaan palautumisen ja rentoutumisen tärkeyttä. Nykypäivän kiireisiltä ihmisiltä levon merkitys usein unohtuu, me vaadimme itseltämme ja muilta jatkuvaa ylisuorittamista ja tavoitettavissa oloa. Puheluihin, tekstiviesteihin ja sähköposteihin vastaillaan aamuvarhaisesta yömyöhään, koko ajan täytyy painaa täysillä ja saavuttaa lisää. Yksikään meistä ei kuitenkaan ole yliluonnollinen supersankari, jokainen tarvitsee lepoa. Norberg antaa käytännönläheisiä vinkkejä, miten omaan elämään voi lisätä palauttavia lepohetkiä ja vähentää stressiä.

Tietoisesti tasapainoon – Hellitä hetkeksi on muutakin kuin vain pelkkä joogakirja, mutta Ulrica Norberg on omistanut restoratiiviselle joogalle suuren osan kirjastaan. Restoratiivinen jooga tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä, rauhoittua ja rentoutua. Tarkoitus ei suinkaan ole vääntää itseään omituisiin asentoihin ja suorittaa vaativia liikesarjoja, vaan keho tuetaan erilaisten apuvälineiden avulla ja samassa asennossa pysytään monta minuuttia. Hellävaraiset, lempeät asennot rentouttavat ja laukaisevat jännitystä niin kehossa kuin myös mielessä.

Mutta mitä minulle jäi kirjasta käteen? Ulrica Norberg antaa kieltämättä hyvää pohdittavaa, ja hengitysvinkkejä olen kokeillut ihan käytännössä. Sen sijaan joogailuun en ryhtynyt, koska kirja on kuitenkin vain pelkkä kirja ja minä kaipaisin henkilökohtaista opastusta. Eikä restoratiivinen jooga oikein edes vaikuta minun jutultani, se kaikki apuvälineiden kanssa kikkailu ja minuuttitolkulla paikallaan makoilu. Mutta ehkäpä Norbergin kirja antaa jollekulle muulle sysäyksen lähteä etsimään restoratiivisen joogan opettajaa ja intoa alkaa käydä säännöllisesti joogatunneilla.

Englanninkielinen alkuteos Restorative yoga, 2016.
Suomentanut Katja Blunden.
Kustantaja HarperCollins, 2018.

Kaksi jännää ruotsalaista äänikirjaa

Viime kuukausien aikana BookBeatia on käyttänyt lähinnä vain tyttäreni. Olen harkinnut tilauksen lopettamista, koska olen kokenut maksavani lähestulkoon tyhjästä. Mutta kun ennätyshelteet hellittivät tiukan otteensa Pohjolasta ja ilmaan alkoi hiipiä ripaus syksyn raikkautta, äänikirjojen kuuntelu alkoi taas houkutella.

* * *

Emelie Schepp: Hidas kuolema

Syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertova dekkarisarja on edennyt jo kolmanteen osaan. Jana joutuu tälläkin kertaa vastatusten järkyttävän menneisyytensä kanssa. Samaan aikaan rikosylikomisario Henrik Levin ja rikoskomisario Mia Bolander yrittävät selvitellä pahoinpidellyn naisen kuolemaa. Kun kuolemantapauksia tulee lisää, poliisit ymmärtävät etsivänsä sarjamurhaajaa.

Hidas kuolema toimii oivallisesti äänikirjana. Tarina ei vaadi liikaa keskittymistä mutta pitää mielenkiinnon yllä. Lisää vauhtia ja yllätyksellisyyttä jäin kuitenkin kaipailemaan, eikä kirjan loppuratkaisu tarjonnut toivomaani mojovaa yllätystä. BookBeatissa lukijat ja kuuntelijat ovat antaneet tälle arvosanaksi 4,1 tähteä, mutta minä antaisin tälle reippaasti alle nelosen, ehkä kolme tähteä.

Ruotsinkielinen alkuteos Prio ett, 2016. Suomentanut Meri Ala-Tauriala.
Kustantaja HarperCollins, 2018. Lukijana Jukka Pitkänen. Kesto 13 h 11 min.

* * *

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut

Kymmenen vuotta sitten Lukas katosi yllättäen ennen ylioppilasjuhliaan, mutta muutaman viikon jälkeen hänet löydettiin pahasti mukiloituna ja muistinsa menettäneenä. Sen sijaan naapurin Fanny ei koskaan palannut kotiin, ja Fannyn isä suhtautuu Lukasiin yhä vihamielisesti. Nyt kolmekymppinen Lukas on palannut kotikaupunkiinsa Kristianstadiin ja yrittää selvitellä, mitä hänelle ja Fannylle oikein tapahtui, kuka heidät sieppasi. Vanhassa pappilassa alkaa tapahtua outoja, jokin paha tuntuu taas vaanivan.

Sairaat sielut on yhdistelmä psykologista trilleriä, hyytävää dekkaria ja värisyttävää kauhuromaania. Niin koukuttava että parina iltana valvoskelin ihan liian myöhään kuuntelemassa äänikirjaa. Paikasta toiseen siirtyviä tavaroita, itsekseen lukkoon meneviä ovia, palavia puita. BookBeatissa kirjalla on 3,7 tähteä, minä voisin antaa arvosanaksi kolme ja puoli.

Ruotsinkielinen alkuteos Sjuka själar, 2016. Suomentanut Outi Menna.
Kustantaja WSOY, 2018. Lukijana Jarkko Nyman. Kesto 10 h 27 min.

 

Camilla Grebe: Lemmikki

Ruotsalaisen Camilla Greben psykologinen jännäri Kun jää pettää alta imaisi minut mukaansa vuosi sitten. Jäin janoamaan lisää. Ilokseni trillerin itsenäinen jatko-osa Lemmikki ilmestyi suomeksi heti tänä kesänä, ja odotin malttamattomana sopivaa hetkeä dekkarin ahmimiselle. Eivätkä minun odotukseni kirjan suhteen suinkaan vähentyneet kuultuani Lemmikin saaneen kaksi erittäin arvostettua palkintoa. Ensin Ruotsin dekkariakatemia oli valinnut Lemmikin parhaaksi ruotsalaiseksi rikosromaaniksi vuonna 2017 ja sitten Lemmikki vielä kahmaisi parhaan pohjoismaisen rikosromaanin Lasiavain-palkinnon vuonna 2018. On se Camilla Grebe melkoinen jännärivelho!

Ormberg henkii rappiota ja epätoivoa: lakkautettuja tehtaita, lopetettuja liikkeitä, hylättyjä taloja. Epäluulo pakolaisia kohtaan on tätä taustaa vasten ihan ymmärrettävää. Eikös se niin mene? Ihmismieli etsii syysuhteita. On helppo uskoa, että vaikeudet johtuvat pakolaisista. Että työttömyys, kylän autioituminen ja julkisten palveluiden karsiminen ovat kaikki heidän syytään. Kun elanto ja arvokkuus on viety, on hyvin houkuttelevaa osoitella toisia sormella. Esimerkiksi maahanmuuttajia.

Lemmikki-dekkarin tapahtumapaikkana on Ormberg. Mitättömän pieni kylä parin tunnin ajomatkan päässä Tukholmasta. Autioituvassa Ormbergissa asuu enää lähinnä vain työttömiä ja vanhuksia, jotka ovat kieltäytyneet muuttamasta muualle. Vanha tekstiilitehdas on laittanut lapun luukulle, ja nykyään tehtaan tiloissa toimii vastaanottokeskus sadalle turvapaikanhakijalle. Pikkuruisessa pitäjässä ei yleensä tapahdu yhtään mitään, mutta kahdeksan vuotta sitten kiviröykkiöstä löytyi viisivuotiaan tytön luuranko ja nyt tutkinta on käynnistetty uudelleen. Ja tutkinnan myötä kolmen henkilön elämä kietoutuu yhteen.

Teini-ikäinen Jake asuu siskonsa ja alkoholisoituneen isänsä kanssa Ormbergin hienoimmassa talossa. Äiti on menehtynyt syöpään. Kun Jake on yksin kotona, hän käy salaa äitinsä vaatekaapilla ihastelemassa upeita paljettimekkoja ja korkeakorkoisia strassikenkiä. Mutta ei Ormbergissa poika voi julkisesti pukeutua naistenvaatteisiin ja meikata. Niinpä Jake pitää haaveensa omana tietonaan eikä kerro niistä kenellekään.

Vähän päälle parikymppinen Malin on vastavalmistunut poliisi. Nyt hän asuu väliaikaisesti äitinsä luona Ormbergissä. Puolen vuoden kuluttua kesällä Malin on menossa naimisiin juristina työskentelevän Maxin kanssa, viimeistään silloin Malin aikoo jättää Ormbergin taakseen ja muuttaa Maxin luo Tukholmaan. Ormbergiin liittyy liikaa kipeitä muistoja, ja pienessä peräkylässä kaikki tuntevat toisensa kiusallisen hyvin, minnekään ei pääse piiloon.

Kuusikymppinen Hanne löydetään Ormbergin metsästä hortoilemasta kylmettyneenä ja sekavana. Poliisissa profiloijana työskennellyt käyttäytymistieteilijä kärsii alkavasta dementiasta, mutta nyt hän ei muista viime päivistä yhtään mitään. Hanne ei muista, miten päätyi yksin metsään, eikä tiedä, mitä hänen käteensä kuulakärkikynällä kirjoitetut numerot merkitsevät.

Olen täynnä tyhjyyttä, kammottavaa loputonta pimeyttä.
Ehkä Ormberg on viimein asettunut minuun asumaan.

Eipä ole Camilla Greben Lemmikkiä suotta kehuttu ja palkinnoilla kunnioitettu. Lemmikki tekisi mieli ahmia yhdeltä istumalta, ja toisaalta näin hyvää dekkaria haluaisi säästellä, nauttia pieniä suupaloina, hitaasti herkutellen. Luetpa sitten nopeasti hotkaisten tai hitaasti nautiskellen, suosittelen ehdottomasti tarttumaan tähän erinomaiseen ruotsalaisdekkariin.

Kertojaääniä on kolme. Teinipoika Jake ja nuori naispoliisi Malin sekä kuusikymppinen profiloija Hanne. Tosin Hanne saa äänensä kuuluville lähinnä vain päiväkirjansa sivuilla. Päiväkirjan jonka Hanne kadottaa metsässä harhaillessaan ja jonka Jake löytää, päiväkirjan jota Jake lukee salaa. Resepti toimii hyvin, sekä Hanne että Jake tulevat lukijalle läheisiksi, koin kumpaakaan kohtaan suurta myötätuntoa ja sääliä. Sen sijaan Malin on minulle aluksi hivenen etäinen, mutta matkan varrella kiinnyin myös häneen. Kaikilla kolmella on oma tärkeä tehtävänsä tarinan kuljetuksessa.

Pieni ja surkea kyläpahanen, kyläläisten epäluulo maahanmuuttajia kohtaan, kylän persoonalliset asukkaat. Ei mitään uusia teemoja dekkarimaailmassa, mutta Camilla Grebe on kyhännyt aineksista hämmästyttävän tuoreen ja kiinnostavan kokonaisuuden. Yhteiskunnallisia teemoja ei alleviivata liiaksi, ne solahtavat luontevasti tarinaan, ja lukijalle annetaan tilaa luoda omat mielipiteensä. Kerronta on herkkävireistä ja vangitsevaa, puhuttelevaa ja taidokasta.

Camilla Greben Lemmikki nousee varmasti korkealle tämän vuoden top-listoillani, todennäköisesti jopa ihan sinne kirkkaimpaan kärkeen. Tällaisia helmiä osuu harvoin kohdalle. Viisisataasivuisessa dekkarissa ei ole yhtään notkahdusta, ei yhtään harha-askelta, ei mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Tasapainoinen ja sopusointuinen paketti, täydellinen lukunautinto.

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Ruotsinkielinen alkuteos Husdjuret, 2017.
Suomentanut Sari Kumpulainen.
Kustantaja Gummerus, 2018. 507 sivua.

Viveca Sten: Totuuden nimessä

Viime päivinä Suomessa on saatu nauttia (tai joidenkin mielestä kärsiä) harvinaisesta helleaallosta. Kun aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta, lämpömittari huitelee 33 asteessa, eikä edes tuuli tuo viilennystä, kaipasin jotain helppoa mutta viihdyttävää luettavaa. Siispä valitsin lukupinostani Viveca Stenin dekkarin. Enkä joutunut pettymään.

Viveca Stenin Sandhamn ei ole mikään leppoisa kesäparatiisi Tukholman ulkosaaristossa, vaan piskuisella saarella saa tosissaan pelätä henkikultansa puolesta ja poliiseilla riittää jatkuvasti töitä. Niin tälläkin kertaa. Sandhamnin edustalla Lökholmin saarella on käynnissä suosittu lasten purjehdusleiri, mutta se ei ole kaikille kesän kohokohta, vaan osa lapsista osallistuu leirille vastentahtoisesti. Eikä leirin ilmapiiri ole hääppöinen, sillä lasten keskuudessa on jatkuvaa naljailua ja rankkaakin kiusaamista. Nuoret ohjaajat yrittävät parhaansa, mutta kaikkea hekään eivät huomaa. Lapsia tarkkailee salaa joku muukin, ja yhtäkkiä yksi lapsista katoaa.

Totuuden nimessä on kahdeksas suomennettu Sandhamnin murhat -sarjan rikosromaani. Tuttujen henkilöhahmojen seuraan on aina ihana palata. Syyttäjä Nora Lindellä on käsissään hänen uransa kannalta tärkeä talousrikosoikeudenkäynti, ja lisäksi lähestyvät juhannushäät aiheuttavat stressiä. Poliisi Thomas Andreasson ei hänkään ole rennoissa fiiliksissä, sillä purjehdusleiriltä kadonneen lapsen tapaus ja vaimon jatkuvat ylityöt rasittavat häntä melkoisesti.

Totuuden nimessä pitää sisällään monenlaista. Talousrikollisuutta ja katoamistapausta, kiusaamista ja masennusta, häästressiä ja parisuhdekriisiä, rahapeliongelmaa ja alkoholismia. Lopputulos ei kuitenkaan ole mikään helteessä eltaantunut sillisalaatti, vaan Viveca Sten pitää langat hyppysissään ja juoksuttaa tarinaa taitavasti eteenpäin. Ehkäpä tätä olisi voinut vähän tiivistää ja toisaalta kaipasin myös lisää yllätyksellisyyttä, mutta kaiken kaikkiaan Totuuden nimessä on ihan kelpo kesädekkari.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Ruotsinkielinen alkuteos I sanningens namn, 2015.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.
Kustantaja WSOY, 2018. 490 sivua.

Pernilla Ericson: Löydän sinut

Ruotsalaisen Pernilla Ericsonin erinomainen esikoisdekkari Sinua seurataan esitteli Erla-ryhmän. Eläköityneen kriminologian professori Edithin perustaman työryhmän, jossa rikoksia Edithin johdolla ratkovat rikollisnero Rickard, sisukas poliisi Liv ja taitava hakkeri Aminah. Löydän sinut on sarjan toinen osa. Kiitokset arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

On kulunut vuosi edellisen kirjan tapahtumista. Rickard Falke on paennut Tukholman alamaailman mahtavinta ja vaarallisinta miestä Australiaan saakka ja luonut itselleen uuden elämän. Nyt Rickard kuitenkin palaa Ruotsiin tapaamaan vakavasti sairasta ystäväänsä ja joutuu välittömästi hengenvaaraan. Poliisi toivoo Rickardin toimivan avaintodistajana oikeudenkäynnissä rikollispomo Jovan Devicia vastaan. Häikäilemätön Devic haluaa vaientaa Rickardin ja palkkaa murhaajan jahtaamaan häntä. Poliisit yrittävät pitää Rickardin olinpaikan salassa, mutta palkkamurhaajalla on apunaan petturi poliisivoimista. Erla-ryhmän jäsenet päättävät lyödä viisaat päänsä yhteen, murhaajan etsintä alkaa.

Jos Sinua seurataan ei olisi ollut niin hyvä esikoisdekkari, olisin todennäköisesti jättänyt väliin tämän toisen osan Löydän sinut. En nimittäin pidä dekkareista, joissa järjestäytynyt rikollisuus ja alamaailma näyttelevät näin suurta roolia. Väkivallalla mässäilyä ja uhkailua on liikaa. Olen silti vuosien varrella lukenut muutaman hyvän gansteridekkarin, eikä myöskään Löydän sinut ole ollenkaan huono. Pidin kuitenkin Pernilla Ericsonin esikoisdekkarista enemmän.

Erla-ryhmä on mielenkiintoinen porukka. Eläköitynyt kriminologian professori Edith, oikeudenmukainen ja reilu. Poliisi Liv Kaspi, lehdistön ja poliisipäälliköiden suosikki. Taitava hakkeri Aminah, työskentelee nykyään Ruotsin turvallisuuspoliisissa. Ja sitten tietysti Rickard, elänyt rankan lapsuuden ja nuoruuden, niittänyt mainetta alamaailmassa järjestelijänä, mutta sittemmin yrittänyt jättää rikolliset puuhat taakseen ja elää nuhteettomasti.

Pernilla Ericson osaa taitavasti luoda jännitteen heti ensimmäisillä sivuilla. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarjoillaan sopivasti, lukiessa ei todellakaan käy aika pitkäksi. Herkullisista henkilöhahmoista ja heidän kemioistaan riittää ammennettavaa useamman dekkarin verran, eikä Ericsonilta ainakaan vielä ole ideat loppuneet. Erla-ryhmästä kertovaan sarjaan on Ruotsissa nimittäin juuri ilmestynyt kolmas osa.

Ruotsinkielinen alkuteos Jag ska hitta dig, 2017.
Suomentanut Pirjo Lintuniemi.
Kustantaja HarperCollins, 2018. 380 sivua.

Susanne Jansson: Uhrisuo

Usva hiipi häntä kohti kuin utelias eläin, jonka aikeet olivat epäselvät. Se mateli hetteikköä pitkin, kosketti hänen jalkojaan ja kietoutui hänen ympärilleen.
Aivan kuin se olisi sanonut: Sinä. Sinä se olet. Pitkästä aikaa.
Hän ei liikahtanut. Tuskin edes hengitti. Istui vain aivan hiljaa silmät lähes kiinni ja odotti, että hetki menisi ohi.
Ilman että hän edes tajusi sitä hänen huuliltaan pääsi kuiskaus.
Minä tiedän. Kesti kauan. Mutta nyt minä olen täällä.

Neljätoista vuotta sitten Nathalie Ström oli lähtenyt Mossmarkenista. Mutta nyt hän on palannut takaisin ja majoittautuu kartanon maille alkeelliseen mökkiin. Hetteisellä Mossmarkenin suolla on synkkä maine, ja sen tiedetään aikoinaan olleen uhrisuo, jonne haudattiin uhreja jumalille. Nathalien biologian väitöskirja käsittelee ilmastonmuutoksen vaikutusta kosteikkojen hajoamisprosesseihin, ja Mossmarkenin alue on ihanteellinen kenttäkokeiden tekemiseen. Tosin Nathaliella on myös henkilökohtainen syy palata Mossmarkeniin.

Nathalie tutustuu paikallisen taidekoulun opiskelijaan, jolla on tapana lenkkeillä päivittäin Nathalien mökin ohi. Eräänä päivänä Nathalie näkee Johanneksen lähtevän taas tavanomaiselle juoksulenkilleen suolle. Kun myrsky yhtäkkiä tyyntyy, Nathalie huolestuu ja lähtee etsimään Johannesta. Nuori mies löytyy suolta, tajuttomaksi iskettynä, kultakolikoita taskussaan.

Poliisi pyytää avukseen Maya Linden, joka on valokuvataiteilijauransa ohessa työskennellyt osa-aikaisesti poliisin rikospaikkakuvaajana. Mossmarkenin suota valokuvatessaan Maya kompastuu maasta törröttävään seipääseen. Suon uumenista löytyy ruumis, joka on seivästetty rautakauden aikaiseen tapaan. Mutta kyseessä ei ole historiallinen suoruumis vaan tuoreempi uhri.

Yhtäkkiä lapio osui johonkin. Hän alkoi kaivaa varovasti käsin, ja seuraavassa hetkessä hän kavahti taaksepäin kuin iskun saaneena. Alhaalla maassa oli jotain. Jotain…
Hän kumartui nähdäkseen, mihin hänen kätensä oli osunut. Johonkin kylmään, jäykkään ja kapeaan…
Kuin sormiin.
Yksi, kaksi, kolme, neljä.
Maasta törrötti ihmiskäsi.

Väinö Linnan teoksessa oli suo, kuokka ja Jussi. Susanne Janssonilla on suo, näytteenottopullot ja Johannes. Ei kuulosta kovin jännittävältä, mutta Janssonin suo ei tosiaankaan ole mikään idyllinen pieni letto vaan upottava ja arvaamaton uhrisuo. Omalla tavallaan kauniskin mutta silti petollinen ja pelottava. Paikka jossa myrsky nousee yllättäen ja sitten tyyntyy pelottavan nopeasti.

Ruotsalaisen Susanne Janssonin esikoisromaani Uhrisuo on yliluonnollisilla elementeillä höystetty dekkari. Kyllähän tämä minulle maistui ja hyvin maistuikin. Valokuvaajana ja toimittajana työskennellyt Jansson hallitsee miljöökuvauksen ja loihtii suomaisemat lukijan eteen. Päähenkilökaksikosta biologi Nathalie on kiinnostavampi kuin valokuvaaja Maya, ja mieluusti olisin lukenut Nathalien menneisyydestä enemmänkin. Kirjan alkupuoli on loppua vahvempi.

Uhrisuossa olisi ollut aineksia hyytävämpäänkin psykologiseen jännitykseen, mutta Susanne Janssonin esikoisromaani on kevyehkö dekkari. Uhrisuossa on ehdottomasti jotain samaa kuin Elly Griffithsin dekkareissa, synkkää menneisyyttä ja karua luontoa yhdistettynä murhatutkintaan. Sopii myös rankempia dekkareita kaihtaville.

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Ruotsinkielinen alkuteos Offermossen, 2017.
Suomentanut Tiina Sjelvgren.
Kustantaja Bazar, 2018. 315 sivua.
Kannen suunnitellut Miroslav Šokčić.

Osallistun tällä postauksella Dekkariviikko kirjablogeissa -haasteeseen. Aiemmin tällä viikolla julkaisin dekkariviikkoon liittyen myös Alkuvuoden 2018 dekkarivinkit sekä bloggauksen kirjasta Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet.