Arttu Tuominen: Silmitön

IMG_20170820_164027_418

Porilaisen Arttu Tuomisen (s. 1981) uusin dekkari lienee minulla tämän syksyn odotetuin kirjauutuus. Ja kun elokuun puolivälissä löysin postilaatikosta Silmitön-dekkarin, taisin jopa kiljahtaa ääneen. Labyrintti-sarjan kolmatta osaa on niin odotettu! Mutta hyväähän kannattaa aina odottaa ja Arttu Tuomisen dekkari on ehdottomasti odotuksen arvoinen. Suuret kiitokset arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Mies kääntää katseensa pohjalla makaaviin kaloihin. Osa sätkii vielä, mutta osa on jo tukehtunut. Joukossa on isoja ja pienempiä yksilöitä, rasvaisia ja laihoja, mutta yhdelläkään silakalla ei silmiä. Niiden tilalla on ammottavat tyhjät reiät.

Reposaaren koululla järjestetään Solumare Oy:n tiedotustilaisuus koskien merihiekan noston aloittamista Porin edustan merialueelta. Ympäristöaktivistit, kalastajat ja paikalliset asukkaat vastustavat suunnitelmia. Ruoppauksen pelätään pilaavan alueen meriympäristön ja kalatalouden, vapauttavan merenpohjaan kertyneet raskasmetallit. Lupa-asiat ovat kuitenkin kunnossa, tarvittavat tutkimukset tehtyinä, eikä Solumaren ruoppaushanketta tunnu estävän enää mikään. Tiedotustilaisuuden tunnelma äityy kiivaaksi, ja aktivistit räjäyttävät pihalla Solumaren auton.

Pari kuukautta myöhemmin Mäntyluodosta merestä löydetään kuollut mies, jolta on kaivettu silmät päästä. Poliisi arvelee, että joko kyseessä on poliittinen murha tai sitten murhalla saattaisi olla yhteys merihiekan imuruoppaushankkeeseen. Työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt entinen ylikonstaapeli Janne Rautakorpi palkataan avustamaan tutkimuksissa, ja avukseen Rautakorpi saa Greenpeace-aktivisti Venla Jokisen.

”Ei laki tarkoita, että se on automaattisesti hyvä. Lait ovat aina kompromisseja, poliittisesti sovittuja normeja. Aktivismia tarvitaan osoittamaan, että on olemassa asioita, jotka ovat niin isoja, ettei niitä pystytä hallitsemaan. Kuten ydinvoima. Nuo nuoret ovat turhautuneita, koska eivät saa ääntään kuuluville. Joskus ainoa keino on ottaa laki omiin käsiin.”

Porilainen Arttu Tuominen on noussut suomalaisten dekkarikirjailijoihin timanttiseen kärkeen, hän pesee rikosromaaneillaan mennen tullen monta kokeneempaa nimeä. Mutta laadukkaan dekkarikerronnan lisäksi minua viehättää Tuomisen kirjoissa tutut paikat. Suurimman osan elämästäni Porissa asuneena ja nykyisenä ulvilalaisena tiedän niin Reposaaren koulun, Kallon majakan, Yyterin Teboilin kuin myös Porin Preiviikin ja Ulvilan Krapiston.

Silmitön-dekkarissa silmillä tai oikeastaan silmättömyydellä ja silmittömyydellä on tärkeä rooli. Kalastajat nostavat merestä silakoita, joilla on silmien paikalla pelkät tyhjät reiät. Yksi kirjan keskeisistä hahmoista, eläköitynyt teologian professori on menettänyt näkönsä nuorena onnettomuudessa. Merestä löydetään silmätön miehen ruumis. Silmitöntä ahneutta ja itsekkyyttä. Moni kieltäytyy näkemästä totuutta, moni ajautuu silmittömiin tekoihin. Silmitöntä vihaa. Silmitöntä pelkoa.

Iltaisin valvoin kirjan parissa ihan liian myöhään, väsymys silmissä kirvellen, mutta kun minun oli aivan pakko lukea vielä yksi luku ja sitten vielä pari lisää. Eihän tätä olisi malttanut laskea käsistään! Mutta yömyöhään valvominen Silmittömän parissa sopii hyvin, sillä kirjailija Arttu Tuomisen päivät ovat kuluneet ympäristötarkastajan töissä sekä lapsiperhearjessa, aikaa kirjoittamiselle on ollut vasta myöhään illalla. Minua kirja valvotti vain muutamana iltana, Tuomisella on kirjansa parissa ollut paljon pidempi puristus.

Silmitön rullailee jouhevasti eteenpäin, sopivaa vauhtia, tiukasti lukijansa koukuttaen. Henkilöhahmoja ei ole liian paljon eikä liian vähän. Kiittelen niin henkilökuvausta kuin myös porilaista miljöötä, Tuomisen luomissa henkilöhahmoissa on mukavasti särmää ja Pori esiintyy näkyvästi kirjan sivuilla. Monitahoinen ja ajankohtainen dekkari antaa lukijoilleen ajattelemisen aihetta, ei hyssyttele mutta ei myöskään tuputa.

Mikäli et ole vielä lukenut yhtään Tuomisen dekkaria, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Nämä ovat häkellyttävän hyviä! Kannattaa ahmia ensin esikoisteos Muistilabyrintti (2015) ja jatkaa sen jälkeen Labyrintti-sarjan toisella osalla Murtumispiste (2016). Ja tämä juuri julkaistu Silmitön on neliosaiseksi kaavaillun dekkarisarjan kolmas osa.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 424 sivua.

3 kommenttia artikkeliin ”Arttu Tuominen: Silmitön

  1. SILMITÖN

    En ole koskaan ollut erityinen dekkarien lukija. Jokin aika sitten tein kuitenkin tavoissani poikkeuksen ja lainasin kirjastosta Porissa asuvan ja vaikuttavan 36-vuotiaan Arttu Tuomisen romaanin Silmitön (Myllylahti 2017). Teoksen paksuus hirvitti hieman luku-urakan alkaessa, mutta jo ensimmäisten kolmenkymmenen sivun jälkeen tiesin, että olin saanut käsiini hyvän ja mielenkiintoisen kirjan. Teoksen alusta voi nimittäin jo havaita, että kirjailija Tuominen käsittelee aihettaan varmaotteisesti ja ammattitaitoisesti.
    Silmittömän aihe on melko yksinkertainen: yritys nimeltään Solumare Oy aikoo aloittaa Porin edustalla mittavan merisoran ruoppaushankkeen keväällä 2015 pitkän poliittisen kädenväännön ja aika ajoin raivoisankin kansalaiskeskustelun jälkeen. Ympäristöaktivistit ja kalastajat vastustavat kiihkeästi merisoran keräämistä, koska he pelkäävät, että ruoppaus vapauttaa merenpohjaan vuosien saatossa kertyneet ympäristömyrkyt luonnon kiertokulkuun. Ihmisten pelot eivät ole aiheettomia, koska kirjan prologissa tuodaan esille, että jo 1970-luvun lopussa teollisuudesta mereen päätynyt rikkihappo on tuonut kalastajien pyydyksiin huonokuntoisia ja silmättömiä kaloja ja on myös aiheuttanut kalastajien käsiin voimakasta kirvelyä ja punoitusta. Solumaren toimitusjohtaja Jan Toivonen on kuitenkin saanut toimintansa aloittamiselle lainvoimaisen luvan, eikä hän aio enää suuressa hankkeessaan tuumaakaan perääntyä.
    Sota luonnonsuojelijoiden ja Solumaren välillä on alkanut, ja kohta Toivosen au-toon jo asennetaan pommi. Tunnelma tiivistyy entisestään, kun meren rannalta löytyy pian ruoppaushanketta vastustaneen Karo Järvelän ruumis. Sosiaalidemokraattiseen puolueeseen kuulunut kaupunginvaltuutettu Järvelä on ammuttu, ja häneltä on kaivettu silmät päästä. Poliisi epäilee, että kyseessä on maassamme niin kovin harvinainen poliittinen murha. Ehkä ei ole ihan sattumaa, että Tuominen on nimenomaan nostanut esille demaripoliitikon murhan. Tapausta lukiessani mieleeni nousi väistämättä Heinävedellä 1930-luvulla tapahtuneen kunnanvaltuuston puheenjohtajan Onni Happosen surmaaminen villeinä lapualaisaikoina.
    Kaupunginvaltuutetun murhaa aletaan tietenkin heti selvittelemään ja tutkimaan, ja rikoksen tutkintaan palkataan avuksi työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt entinen ylikonstaapeli Janne Rautakorpi. En ole Tuomisen aikaisempia kirjoja (Muistilabyrintti 2015 ja Murtumispiste 2016) lukenut, mutta käsittääkseni juuri tämä proteesikätinen Rautakorpi on kaikissa hänen kirjoissaan keskeisin henkilö, arvoitusten selvittäjä ja pohdiskeleva johtolankojen nuuhkija, vähän niin kuin porilainen versio kuuluisasta Sherlock Holmesista. Rautakorven avuksi saadaan vielä tunnettu Greenpeace-aktivisti Venla Jokinen, joka on juuri vapautunut venäläisestä vankilasta. En tiedä, missä määrin Tuomisen romaani perustuu tosiasioihin ja todellisiin henkilöihin, mutta rohkenen olettaa, että Venla Jokisen esikuvana on toiminut Venäjällä aikoinaan öljynporausalukselle kiivennyt ja siitä vankeustuomion saanut Sini Saarela. Kyseinen oikeustaistelijahan esiintyi joitakin vuosia sitten melkein jatkuvasti televisiossa ja lehtien haastatteluissa. En ole koskaan itse Porissa edes käväissyt, mutta silti Tuominen osaa kertoa Porin maisemista niin hyvin, että tällainen savolainen muukalainenkin voi hänen maalailemiinsa maisemiin itsensä aika helposti asettaa. Jo tätä maalailemisen taitoakin voi pitää kirjailija Tuomisen suurena ansiona.
    Näistä lähtöasetelmista Tuomisen mainio romaani alkaa edetä johdonmukaisesti palanen kerrallaan. Koska on mahdollista, että tämän tekstin lukee joskus joku muukin kuin minä ja kirjailija Arttu Tuominen, en ala kertoa teoksen tapahtumia tämän tarkemmin. Liialliset juonipaljastukset eivät liene tarpeellisia tässä yhteydessä. Loppuratkaisun selvittäminen jääköön jokaisen lukijan omaksi kiehtovaksi tehtäväksi. Koetan sen sijaan tuoda esille, millaisia tuntemuksia ja ajatuksia Silmitön minussa muutoin herätti.
    Tuomisen romaanissa lukijalle esitellään useita varsin erilaisia henkilöitä. Hahmojen runsaus voi alussa hieman kammottaa, mutta eipä syytä huoleen, sillä Tuominen pitää langat hyvin käsissään ja osaa kertoa jokaisesta luomastaan hahmostaan niin uskottavasti ja elävästi, että lukija pysyy helposti mukana kärryillä tapahtumien kulussa. Juuri tämä henkilöiden erilaisuus onkin Silmittömän yksi suurimmista rikkauksista. Ympäristönsuojeluun lähestytään monesta eri näkökulmasta, ja niin hallitusti kirjailija Tuominen on osannut henkilöittensä nahkoihin aina mennä, että ainakin itse olin välillä Pentti Linkolan ajatuksia omaksuneen ekofasisti Santeri Marilan puolella, mutta välillä tunsin myötätuntoa myös uusia työpaikkoja luovaa ja taloudellista hyötyä tavoittelevaa yksityisyrittäjä Toivosta kohtaan. Jos metsätkin olisivat vain yhteistä omaisuutta, kukapa niitä sitten hoitaisikaan. Tähän tapaan yrittäjä puolustautuu kuten järkevä reaalipoliitikko konsanaan, kun ympäristöaktivistit eli hänen nimittämänsä ”apinat” hyökkäävät häntä vastaan.
    Tuomisen kirjassa esiintyvät henkilöt eivät ole vain taivaasta tiputettuja irrallisia olentoja ilman menneisyyttä ja tulevaisuutta, vaan jokaisen henkilön taustoja ja motiiveja on selitetty lukijalle kiitettävällä tavalla. Tämä piirre ei ole suinkaan tavallista monenkaan postmodernismiin hurahtaneen nykykirjailijan tuotoksissa, mutta ilmeisesti Arttu Tuominen on onneksi tässä mielessä ns. perinteisen kertovan ja selittävän proosan edustaja. Sekin oli erittäin ilahduttavaa huomata, että Tuominen käyttää kerronnassaan runsaasti dialogia. Usein tarina etenee kaikkein luontevimmin nimenomaan elävästä elämästä otetun vuoropuhelun kautta. Toki kerronnallisiakin jaksoja hyvässä kirjassa tarvitaan, mutta usein laaja ja monisanainen dialogi vie kerrontaa parhaiten eteenpäin. Toisaalta se myös tuo lukijalle tietynlaista vapaata tilaa päättää, kenen henkilön puolella hän kulloinkin on vai onko sitten ylipäätään kenenkään puolella. Kun henkilöt laitetaan itse puhumaan omasta puolestaan kussakin kontekstissa, kaikkitietävän kertojan selittely voi jäädä välillä vähemmälle.
    Silmittömän kieliasussakaan ei ole valittamista. Vaikka luin kirjan ihan suurennuslasin kanssa, ainoastaan yhden pienen sijamuotovirheen löysin teoksesta sivulta 247 viimeisestä virkkeestä. Ja jostakin toisesta kohdasta havaitsin, että lainausmerkit olivat tainneet jäädä pois erään henkilön vuorosanoista. Jos painovirheitä on näin vähän näinkin paksussa kirjassa, se ei ole kovin vakavaa. Täytyyhän kirjaan oikeastaan jäädäkin jokin merkki siitä, että se on sentään ihmisen tekemä…
    Olen lukenut paljonkin kirjoja, joissa tapahtumat poukkoilevat jokseenkin mielival-taisesti laidasta toiseen ilman mitään kirjan läpi kulkevaa johtavaa ajatusta. Arttu Tuomi-sen Silmittömässä tätä ongelmaa ei ole, sillä tässä kirjassa tapahtumat etenevät loogisesti aikajärjestyksessä kohti dramaattista ja hieman kaaosmaistakin loppuratkaisua. Siitä huolimatta Tuomisen kirja ei ole mielestäni suinkaan pelkkä rikoskirja. Kirjassa tuodaan esille mm. sijaisvanhemmuuteen liittyviä ongelmia, ja kun teoksessa on kerrottu poliisi Mulperin terveyden romahtamisesta johtuva kuolema, kirjaan tulee hetkeksi aivan uusia läheisen työtoverin menettämiseen liittyviä ajatuksia. Sivujuoniakin siis on, mutta silti ne eivät mene pääasian edelle, eikä niitä jäädä liian pitkäksi aikaa selittelemään. Arttu Tuominen on harjaantunut kirjailija ja hän on varmaan ymmärtänyt, ettei ansiokasta romaania voida koskaan kirjoittaa vain yhdestä aiheesta; useita tasoja tarvitaan, kun kyseessä on näinkin pitkä kirja. Kirjassa esiintyvät poliisit erottuvat hyvin toisistaan, ja aika ajoin heillä tuntuu olevan konfliktejakin, mutta tasoittelevana tekijänä on heidän heittämänsä ”poliisiläppä”.
    Eräs kirjoittajakouluttaja sanoi minulle kerran, että jos kirjailija on virittänyt aseen, hän ei saa jättää sitä laukaisematta. Tätä kardinaalivirhettä Tuominen ei tee, koska Silmittömän loppupuolella kaikki oleelliset esille nostetut asiat saavat selityksensä. Sekin kerrotaan, miksi eläkkeelle jäänyt teologian professori Martti Hannus on sokea. Tämäkään juttu ei ole suinkaan mikään itsestäänselvyys, kun nykyisten eri kirjailijoitten teoksia lukee. Paljon on niitäkin kirjoja, jotka virittelevät alussa lukijan löytämään jotain hyvin kiinnostavaa ja kiehtovaa, mutta jotka eivät kuitenkaan lopussa selitä oikeastaan mitään; tai eivät ainakaan anna mitään tyhjentävää vastausta lukijan matkan varrella mielessä nousseisiin kysymyksiin. Tällainen kirja on esimerkiksi Sofi Oksasen Norma. Sain Norman joululahjaksi vuonna 2015. Ensimmäiset parikymmentä sivua luin suurella mielenkiinnolla, mutta mitä pidemmälle Oksasen kirja eteni, sitä tympääntyneemmällä asenteella kahlasin sitä eteenpäin. Normassa kun oli juuri se suuri virhe, ettei se loppujen lopuksi antanut kunnon selitystä oikein mihinkään alussa nousseeseen kysymykseen. Kaikki mielenkiintoiset jutut jäivät vain epämääräisten vihjailujen tasolle. No, on tietenkin ymmärrettävää, että suurikin kirjailija voi välillä munata. Oksasen kolme ensimmäistä kirjaa sen sijaan luin aikoinaan hyvin innostuneesti aivan kannesta kanteen.
    Näin lopuksi nostan vielä esille Silmittömässä esiintyvän poliisi Tero Vähäsavon merkilliset salavierailut naisten asunnoissa. Tero Vähäsavo tutkii Porissa raiskauksia ja tuntuu olevan kummallisen hyvin perillä näitten raiskaajasetien tekosista. Toisaalta hän tunkeutuu itse yksin elävien naisten asuntoihin sähkötiirikalla ja vierailee mm. työtoverinsa Liisan asunnossa, kun tämä ei itse ole paikalla. Suoraan sanottuna odotin kaiken aikaa, että Vähäsavo olisi itse paljastunut siksi seksuaalirikolliseksi, jonka kannoilla hän on. Mutta villi veikkaukseni onkin, että juuri tässä Vähäsavon kahtiajakautuneessa persoonassa piilee Arttu Tuomisen seuraavan kirjan aihe. Mikäs sen kiehtovampi aihe onkaan kuin itse itseään jahtaava poliisi ja rikollinen samassa persoonassa: hyvä ja paha samassa paketissa.
    Kai jokaisesta kirjasta pitäisi löytää jotain huonoakin? No, sitä jäin vähän mietti-mään, olisiko Silmittömän muuten niin ansiokas dialogi ollut vieläkin eloisamman tuntuista, jos se olisi ollut ainakin paikka paikoin enemmän puhekielen omaista. Ymmärrän kyllä, että poliisit varmaan ihan oikeastikin pyrkivät puhumaan mahdollisimman selkeää yleiskieltä esimerkiksi kuulustelutilanteissa, mutta keskinäisissä keskusteluissaan he varmaan keskustelevat vähemmän virallisesti. Mutta toisaalta tämäkin on vähän sellainen makuasia, josta voidaan olla montaa eri mieltä aivan yhtä oikeutetusti. Korrekti yleiskieli dialogissa on tietenkin sellainen varma vaihtoehto, joka on kaikkein luontevinta valita, jos kirjansa on aikonut suunnata mahdollisimman laajalle lukijakunnalle.
    Myös sen kai voisi mainita vähän miinuksena, että Silmittömän lopussa on pari aika epäuskottavaa kohtausta. Minun on vaikeaa uskoa, että sokea mies voisi osua pistoolilla kohteeseensa ihan tuosta vaan ja pitää kahta muuta ihmistä pelon vallassa aseella uhaten. Ja sekin tuntui yhtä epäuskottavalta, että Rautakorpi ja Venla olisivat voineet jäädä uponneeseen laivaan ilmataskuun niinkin pitkäksi ajaksi ja selviytyä pinnalle elävinä kymmenien metrien syvyyksistä. Mutta tässäkin kohdassa on todettava, että mielipiteitä on moneen lähtöön. Onhan sekin toisaalta totta, että oikeassa elämässäkin tapahtuu välillä hyvin ihmeellisiä asioita. Onhan tapauksia, että kilometrien korkeudesta maahan tippunut ihminen on jäänyt eloon ilman laskuvarjoa. Tässä kohdassa on kai sitten vain tyydyttävä siihen, että kaunokirjallisuus on aina enemmän tai vähemmän fiktiota ja ettei kirjailija Tuomisenkaan valintoihin ja ratkaisuihin ole syytä liioin puuttua.
    Kaiken kaikkiaan Arttu Tuominen on kirjoittanut erittäin hyvän rikosromaanin. Jos taitava ja kiinnostunut elokuvaohjaaja vain löytyisi, taatusti hän voisi ohjata Tuomisen romaanista koukuttavan ja mukaansa tempaavan elokuvan. Itselleni tästä lukukokemuk-sesta jäi ihan aito mielenkiinto tutustua kirjailija Tuomisen aikaisempiin teoksiin. Ja tietenkin jään mielenkiinnolla odottamaan, millaisen romaanin Arttu Tuominen seuraavaksi kirjoittaa.

    Kotkassa 16.9.2017

    Mikko Haaksluoto

    • Hei ja kiitokset kommentistasi. Sinulla on niin paljon sanottavaa tästä Arttu Tuomisen mainiosta dekkarista, että suosittelen lämpimästi perustamaan oman kirjablogin. Lue ihmeessä myös Labyrintti-sarjan aiemmat osat. 🙂

  2. Moi. En yleensä arvostele toisten kirjailijoitten teoksia. Tällä kerralla tein poikkeuksen, koska innostuin niin paljon ko. teoksesta. Luen parhaillaan ”Murtumispistettä”… Jätän mielihyvin kirjojen julkisen esittelyn ja kritisoinnin toisille ihmisille. Mutta kiitoksia, kun julkaisit tämän tekstin. Olen kyllä toimittanut sen kirjailijalle itselleen myös. Se on vähän ikävää, kun tällä palstalla tekstin jaksotukset eivät tule näkyviin. No, kaikkea ei voi saada.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s