Matt Haig: Tyttö joka pelasti joulun

IMG_20171209_214950_142.jpg

Tasan vuosi sitten Matt Haigin kirjoittama ja Chris Mouldin kuvittama Poika nimeltä Joulu ihastutti ja ilahdutti minua. Köyhän pojan kasvukertomus punanuttuiseksi joulupukiksi, hyvän ja pahan taistelua, satumaisuutta ja taianomaisuutta. Jäin salaa vähän haaveilemaan kirjasarjan jatkosta, ja, kuten saduissa, joskus myös todellisuudessa unelmat toteutuvat. Hihkuin ilosta saadessani käsiini Matt Haigin uuden jouluisen romaanin nimeltä Tyttö joka pelasti joulun. Kiitokset arvostelukappaleesta Aula & Co:lle!

Taikuus saa porot lentämään taivaalla. Taikuuden ansiosta joulupukki pystyy matkustamaan maailman ympäri yhdessä yössä. Mutta ilman toivoa ei olisi taikaa. Jouluaaton taika nimittäin syntyy lasten toiveista ja haaveista. Kun joulupukki ensimmäisenä jouluaattona päätti ilahduttaa lapsia lahjoilla, eivät lapset vielä osanneet toivoa tarpeeksi. Eiväthän lapset olleet koskaan aiemmin päässeet kokemaan, miten toiveet taiotaan todeksi. Mutta onneksi eräs lontoolainen tyttö Amelia Toivorinta toivoi kovasti taikuuden olevan totta. Amelian ansiosta joulupukin porot pysyivät ilmassa. Amelia oli ensimmäinen lapsi, joka uskoi joulupukkiin. Eikä joulupukki koskaan unohtaisi tyttöä, joka pelasti joulun.

Vuotta myöhemmin Amelia Toivorinta toivoo joulupukilta uutta harjaa savupiippujen puhdistukseen, hyrrää ja lempikirjailijansa Charles Dickensin kirjaa. Mutta kaikkein eniten Amelia toivoo, että hänen äitinsä parantuisi. Yhdeksänvuotias Amelia on joutunut jatkamaan äitinsä ammattia nuohoojana, koska äiti ei pysty enää kiipeilemään savupiippuihin. Äiti vain makaa sängyssä yskimässä.

Samaan aikaan Suomessa Tonttuvaarassa joulupukilla on rutkasti murheita. Joulu on ihan nurkan takana ja lelupajassa kova hyörinä. Mutta porot vaikuttavat omituisen huolestuneilta, lasten kirjeet eivät pääse perille vuoren yli Tonttuvaaraan, ilkeät peikot aiheuttavat sekasortoa, ja kaiken lisäksi toivopuntari hohtaa vain heikosti. Taikuus on vähissä. Täytyykö joulu perua? Jaksaako edes Amelia toivoa riittävästi?

IMG_20171209_214950_145-1.jpg

Matt Haigin edellinen romaani Poika nimeltä Joulu oli lumoavan maaginen ja huikean jännittävä seikkailu, pojan kasvukertomus joulupukiksi. Tyttö joka pelasti joulun on jatkoa ensimmäiselle kirjalle, nyt joulupukki yrittää selviytyä ensimmäisten joulujen haasteista. Ilman taikuutta eivät porot lennä, ilman taikuutta ei joulupukki ehdi kiertämään maailman lasten luona yhdessä yössä, eikä joulun taikaa ole ilman lasten toiveita. Melkoisen kimurantti tilanne!

Taianomaisen joulumaailman, höpsön hulluttelun ja kutkuttavan jännityksen ohella minua viehättää se perinteinen hyvän ja pahan taistelu. Matt Haigin loihtimat pahat tyypit ovat oikeasti suunnattoman ilkeää porukkaa, mutta vastaavasti hyvillä on valtavan suuri sydän, he ovat ystävällisiä, huomaavaisia, kilttejä. Tarinan edetessä vaikuttaa siltä, että paha voittaa, mutta onneksi lopussa hyvä kukistaa pahan. Matkan varrella sattuu ja tapahtuu niin paljon, että vaikka lukija tietää kirjan päättyvän onnellisesti, lukiessa ei todellakaan käy aika pitkäksi. Ja joskus pahoistakin tyypeistä voi paljastua se hyvä puoli.

Matt Haigin lämminhenkinen kerronta ja Chris Mouldin eloisa kuvitus vetoavat monen ikäisiin lukijoihin. Poika nimeltä Joulu ja Tyttö joka pelasti joulun sopivat kumpainenkin luettavaksi itsenäisinä tarinoina, mutta suosittelen lämpimästi tutustumaan molempiin. Molemmat kirjat ovat koskettavia ja syvällisiä. Herättävät tunteita ja antavat ajateltavaa. Sysimustan synkkiä sävyjä, hulvattoman hauskaa huumoria. Sydämellisyyttä, välittämistä. Joulun taikaa ja iloa.

Englanninkielinen alkuteos The Girl Who Saved Christmas, 2016.
Kuvittanut Chris Mould. Suomentanut Sarianna Silvonen.
Kustantaja Aula & Co, 2017. 343 sivua.

Suvi Piiroinen: Menetetyt

IMG_20171118_104619_000.jpg

Marras-joulukuu on lukemisen suhteen ollut varsinainen pohjanoteeraus. Useimpina iltoina olen lukemisen sijaan valinnut ajankulukseni jotain täysin tyhjäpäistä toimintaa tai sitten painunut suosiolla nukkumaan. Marraskuun lukuhaaste on mennyt totaalisesti mönkään, en ole viitsinyt ottaa stressiä mokomasta. Silloin harvoin, kun olen saanut tartuttua kirjaan, olen yrittänyt valita luettavakseni jotain takuuvarmaa viihdettä.

Viime talvena minulla oli ilo lukea kuopiolaisen opettajan Suvi Piiroisen esikoisromaani Pahaa parempi. Kirja käynnisti Joensuuhun sijoittuvan dekkarisarjan, jonka pääosissa hääräilevät rikostutkijat Väiski Rossi ja Rob Peura sekä joukko heidän kollegoitaan. Ja nyt Piiroisen vakuuttava esikoinen saa jatkoa tämän Menetetyt-dekkarin myötä. Kiitokset arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Menetetyt käynnistyy erittäin räväkästi. Sillalta hypännyt nainen aiheuttaa traagisen onnettomuuden, joka koskettaa henkilökohtaisesti rikostutkija Rob Peuraa. Eikä ehdi kulua kuin muutama viikko, kun toinen nuori nainen tapetaan julmasti kerrostalon pyykkituvassa. Pian poliiseille selviää, että kumpikin naisista on ollut samalla luokalla lukiossa ja molempien kuolemantapauksien takana on ilmeisesti sama mies. Mutta onnistuvatko rikostutkijat löytämään surmaajan ennen kuin hän iskee taas?

En tiedä, olenko nyt marras-joulukuun harmaassa suossa muuttunut herkkikseksi, mutta mielestäni Menetetyt on kovempaa kamaa kuin Piiroisen esikoisdekkari Pahaa parempi. Nyt jo vähän mässäillään raakuuksilla, vuodatetaan verta ja synkistellään. Ruumiita tulee useita. Rob Peura velloo sivukaupalla ahdistuksen ja surun tummissa vesissä, mutta onneksi muilla poliiseilla sentään menee enimmäkseen paremmin. Menetetyt ei toki suinkaan ole pelkkää väkivaltaa ja alakuloisuutta, mutta koin tämän astetta rankemmaksi kuin Piiroisen esikoisdekkarin.

Vaikka Suvi Piiroisen esikoinen Pahaa parempi oli mielestäni parempi, ei myöskään tämä Menetetyt ole yhtään hassumpi rikosromaani. Piiroinen osaa punoa koukuttavia juonia ja kirjoittaa hyvin. Kerronnassa on mainiota imua, eikä vauhti todellakaan hyydy kesken kaiken. Luvut ovat lyhyitä ja tarinaa seuraillaan monen eri henkilön silmin, mutta Suvi Piiroinen pitää ihailtavan taitavasti kaikki langat käsissään. Toivottavasti kuulemme tästä hienosta naisdekkarikirjailijasta vielä moneen kertaan tulevina vuosina!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 319 sivua.

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus

IMG_20171031_194714_531~01.jpg

Oi ihanaa, uusi Flavia-dekkari! Kanadalaisen Alan Bradleyn (s. 1938) hurmaava Flavia de Luce -sarja tuo virkistävän tuulahduksen dekkarigenreen. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin, jossa mysteerejä ratkoo yksitoistavuotias Flavia de Luce, teräväpäinen salapoliisi ja suloinen myrkynkeittäjä. Nokisen tomumajan arvoitus on dekkarisarjan seitsemäs osa, ja aiemmin suomeksi on ilmestynyt Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus,  Filminauha kohtalon käsissä, Loppusoinnun kaiku kalmistossa sekä Kuolleet linnut eivät laula. Kiitos taas arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Nokisen tomumajan arvoitus poikkeaa kuudesta edellisestä Flavia de Luce -dekkarista. Tällä kertaa ei tapahtumapaikkana nimittäin ole rapistuva Buckshawin kartano Englannissa, eikä Flavialla ole riesanaan inhottavia isosiskojaan, vaan Flavia on matkustanut myrskyävän meren yli laivalla Kanadaan. Hänet on päätetty lähettää Neiti Bodycoten tyttökouluun, äitinsä vanhaan opinahjoon. Flavia on syvästi närkästynyt, että hänet on karkotettu kotoisasta Buckshawin kartanosta kolkkoon sisäoppilaitokseen Kanadaan, ja hän haluaisi antaa piut paut mokomalle suvun perinteelle.

Heti ensimmäisenä yönä tyttökoulussa Flavia kokee innostuksen väristyksiä, kun takan hormista putoaa mustunut ja muumioitunut ihmisruumis. Koti-ikävä jäytää Flavian rinnassa eikä ranskan opiskelu maistu, mutta onneksi nokinen ruumis tuo miellyttävää piristystä sisäoppilaitoksen arkeen. Kuka hän oli? Miten hän kuoli? Kuinka kauan ruumis oli ollut piilossa savupiipussa? Entä ovatko huhut kadonneista oppilaista totta?

Edellinen Flavian seikkailu Kuolleet linnut eivät laula oli minulle pienoinen pettymys. Juoni junnaili liiaksi paikoillaan, ja rautatieseisakkeella kuolleen miehen tapaus jäi pelkäksi sivujuoneksi. No, vähän samaa ongelmaa havaitsin myös tämän Nokisen tomumajan arvoituksen kohdalla. Kirjan alkupuolella kaipasin juoneen lisää vauhtia, lisää jännitystä, mutta lopulta Nokisen tomumajan arvoituksesta kehkeytyy sentään ihan kiitettävän monitahoinen mysteerien vyyhti. Henkilögalleria on laaja, uusia oppilaita ja opettajia pompahtelee joka puolelta, mutta heitä ei juurikaan esitellä.

Mutta on se Flavia kuitenkin vain melkoisen mainio tyyppi. Nokkela typykkä jolla ei mene jauhot suuhun tiukassakaan tilanteessa. Olen yhä edelleen koukussa kirjasarjaan ja nautin Flavian mietiskelyistä. Eikä seuraavaa Flavia-kirjaa tarvitse kauaa odotella, sillä sarjan kahdeksas osa Kolmasti naukui kirjava kissa ilmestyy suomeksi maaliskuussa 2018.

Nokisen tomumajan arvoitus muissa blogeissa: Kirjasähkökäyrä-blogissa ihastellaan, miten vauhdikas ja nopeaälyinen salapoliisimimmi on Flavia de Luce, ja kehotetaan murhaajia olemaan varuillaan. Kirjojen keskellä -blogissa todetaan maisemanvaihdoksen tehneen hyvää kirjasarjalle. Tuijatakin jaksaa yhä jatkaa Flavian kasvun seuraamista, vaikka onkin erottavinaan pientä väsymyksen tapaista juonikuljetuksessa.

Englanninkielinen alkuteos As Chimney Sweepers Come to Dust, 2015.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2017. 428 sivua.

Tuula Kallioniemi: Ensiluokkaiset agentit

IMG_20171114_170429.jpg

Marraskuun synkeinä iltoina lueskelin ekaluokkalaisen tyttäreni kanssa Tuula Kallioniemen kirjoittaman ja Jii Roikosen kuvittaman Ensiluokkaiset kioskikauppiaat -kirjan. Humoristinen kerronta upposi niin äitiin kuin myös tyttäreen. Innostuneena säntäsimme kirjastoon lainaamaan pari Reuhurinne-kirjaa lisää, ja niistä ensimmäiseksi luettavaksi valikoitui tämä Ensiluokkaiset agentit.

Tällä kertaa ekaluokkalaiset Pikkis ja Tötterö päättävät kokeilla, millaista olisi olla oikea agentti. Saman tien Pikkis ja Tötterö pääsevätkin vakoiluhommiin, kun isommat pojat Fisu, Möly ja Verneri juonivat selvästikin jotain. Pojat höpöttävät pankin räjäyttämisestä ja pukeutuvat kuin Aku Ankan Karhukopla. Apua! Ensiluokkaiset agentit Pikkis ja Tötterö päättävät selvittää poikien salaisuuden.

Reuhurinteen Lue itse -kirjasarja on tarkoitettu juuri lukemaan oppineille, joten kirjan teksti on isokokoista ja melko helppolukuista, pitkät sanat on tavutettu. Hauskaan kerrontaan tuo lisää eloa sarjakuvamainen kuvitus ja pienet kysymystehtävät. Lapsi lukee kirjasta ääneen osan, äiti osan, ja kimpassa me luemme tällaisen 40-sivuisen kirjan parissa illassa.

Minä pidin enemmän Ensiluokkaisten kioskikauppiaiden huumorista, mutta seitsemänvuotiaaseen tyttöön taisi vedota paremmin nämä agenttitouhut ja ”heko heko, osta mopo” -hokemat. Jännittävää salaisuutta ratkoessaan Pikkiksellä ja Tötteröllä on ohjelmassa runsaasti hiiviskelyä, vakoilua ja jopa valepukuja. Terävä lukija hoksaa toki heti alkusivuilla, mistä on kyse, mutta Pikkiksen ja Tötterön kommelluksia seuratessa ei aika käy pitkäksi. On siinä mainio kaksikko!

IMG_20171114_170609.jpg

Kirjoittanut Tuula Kallioniemi. Kuvittanut Jii Roikonen.
Kustantaja Otava, 2017. 40 sivua.

Tuula Kallioniemi: Ensiluokkaiset kioskikauppiaat

IMG_20171109_161324-01_20171109161731481.jpg

Ja taas täällä jatketaan lastenkirjojen bloggaamisen parissa. Dekkariblogi Luetut.net on näemmä yhtäkkiä muuttunut lastenkirjablogiksi! Mutta toki niitä dekkaribloggauksiakin on vielä tulossa, kunhan päästään yli näistä kiireisimmistä ja stressaavimmista päivistä.

Reuhurinteen alakoulu kerää rahaa leirikoulua varten. Jotkut myyvät vessapaperia, toiset heijastimia, mutta ekaluokkalaiset Pikkis ja Tötterö päättävät perustaa kioskin. Ensiluokkaiset kioskikauppiaat eivät suinkaan myy tikkareita ja jätskejä, vaan myytävänä on muun muassa nenätön nalle, pariton sukka ja pohjaton ämpäri. Kekseliäät Pikkis ja Tötterö raapustavat mainoksen kioskin viereen, mutta harmillisen kirjoitusvirheen takia asiakkaat toivotetaan tervetulleeksi kakkikioskille, vaikka eihän kioskissa ole vessaa ollenkaan. Eivätkä kirjoitusvirheet suinkaan jää tähän, vaan kioskikauppiaille sattuu vielä monta muutakin kommellusta.

Tuula Kallioniemen Ensiluokkaiset kioskikauppiaat kuuluu Reuhurinteen Lue itse -kirjasarjaan, joka on tarkoitettu juuri lukemaan oppineille. Pitkät sanat on tavutettu. Ekaluokkalainen tyttäreni on jo pitkään lukenut yksittäisiä sanoja ja lauseita, mutta vasta nyt tänä syksynä on päästy pidempien tekstien lukemiseen. Ensiluokkaiset kioskikauppiaat -kirjan me luimme yhdessä parin illan aikana, tytär luki osan luvuista ja äiti osan.

Ensiluokkaiset kioskikauppiaat -kirjan teksti on sopivan helppoa aloittelevalle lukijalle, ja nokkela huumori houkuttelee lukemaan eteenpäin. Mustavalkoista sarjakuvamaista kuvitusta on jokaisella aukeamalla elävöittämässä tarinaa. Kirjan lopussa on matikkapulma, jossa lukija pääsee laskeskelemaan, paljonko Pikkis ja Tötterö oikein saivatkaan kerättyä rahaa.

IMG_20171109_161502-01.jpg

Kirjoittanut Tuula Kallioniemi. Kuvittanut Jii Roikonen.
Kustantaja Otava, 2015. 40 sivua.

(Pahoitteluni tuhruisista valokuvista. Marraskuisessa illassa väsyneenä räpsäistyt kännykkäkuvat eivät ole huisin laadukkaita. Kevättä odotellessa…)

Ciara Flood: Sängyssäni on mursu!

IMG_20171108_152842-2.jpg

Marraskuu on yllättänyt minut kiireydellään, enkä tunnu tällä hetkellä saavan luetuksi yhtään aikuisten kirjaa loppuun. Mutta blogataan nyt sitten edes lasten kuvakirjoista! Pari päivää sitten julkaisin lyhykäisen postauksen Minun, sanoi orava -kirjasta, ja nyt on vuorossa saman Kustannus-Mäkelän toinen syksyn uutuuskirja Sängyssäni on mursu!

Iirolla on uusi sänky. Ison pojan sänky. Mutta Iiro ei saa unta. Uuden sängyn mukana on nimittäin tullut kaupan päälle ilmainen lahja. Melko isokokoinen mursu. Eikä Iiro mahdu uuteen sänkyynsä nukkumaan. Iiron vanhemmat eivät tietenkään usko puheita mursusta. Iiro yrittää hoivata mursua, tarjoilla iltapalaa ja tuoda lisää peittoja, mutta uni ei vain tule. Mutta lopulta kekseliäs Iiro hoksaa ratkaisun pulmaan.

Sängyssäni on mursu! on hauska iltasatukirja jokaiselle lapselle ja aikuiselle tutusta tilanteesta, kun se uni ei vain tule. Seitsemänvuotiaan lapsen mielestä hulvattominta oli, kun mursu aivastaa pärskäytti, ja myös kirjan loppu nauratti. Äiti ihasteli kuvitusta. Mutta meillä tämän kirjan lukeminen taisi jäädä yhteen kertaan, seitsemänvuotias alkaa jo olla kasvanut pois kirjan kohderyhmästä eikä äitikään kovasti hingu useampia lukukertoja. Ihan mukava kirja kuitenkin.

IMG_20171108_152945-01.jpg

Kirjoittanut ja kuvittanut Ciara Flood.
Englanninkielinen alkuteos There’s a Walrus in my Bed!, 2017.
Suomentanut Terhi Leskinen. Kustantaja Kustannus-Mäkelä, 2017.

Bright & Field: Minun, sanoi orava

IMG_20171105_150814-01.jpg

Olen jo monta vuotta pohdiskellut, että voisin lisätä lastenkirjojen määrää blogissani. Meillä niitä kuitenkin luetaan, ja etsiskelen itse lastenkirjavinkkejä muista blogeista. Nyt marraskuisena viikonloppuna ryhdyin vihdoin suunnitelmista tekoihin ja näpyttelin lyhyen jutun Rachel Brightin kirjoittamasta ja Jim Fieldin kuvittamasta Minun, sanoi orava -kirjasta. Kuvakirjat eivät enää kovin kauaa kuulu iltasatulistallemme, sillä oma lapseni on jo seitsemänvuotias koululainen, mutta vielä silloin tällöin jokin hauska kuvakirjauutuus löytää tiensä kirjapinoomme.

On syksy. Muut eläimet keräävät kiireesti talveksi ruokavarastoa ja etsivät paikkaa talvipesälleen, mutta Oili Orava vain huolettomana lorvailee. Lopulta Oilikin hoksaa, että talven varalle pitäisi keräillä sapuskaa. Kaapit ammottavat tyhjyyttään, eikä metsästä ruokaa enää löydy. Mutta kappas, yksi käpy sentään vielä keikkuu männyn oksan mutkassa.

Samaan käpyyn iskee silmänsä myös metsän kovin keräilijä, Sadan Kävyn Sakari, joka haluaa varastoonsa vielä yhden kävyn lisää. Oilille käpy olisi talvivaraston ainokainen ruuanmurunen, mutta ahneelle Sakarille valtavan suuren varaston kruunu. Oravilla käynnistyy hillitön kilpajuoksu, kumpikin tavoittelee samaa käpyä.

IMG_20171105_152100-01.jpegMinun, sanoi orava on kauniisti kuvitettu ja hienosti riimitelty kertomus, joka naurattaa sekä lasta että aikuista. Höpsöt oravat juoksevat kävyn perässä, eikä vauhdikkaan takaa-ajon päätteeksi kumpikaan heistä edes saa käpyä, vaan kävyn nappaa ihan toinen eläin. Voi sentään! Mutta kuten kuvakirjoissa aina, tämäkin päättyy onnellisesti. Kirjan lopussa oravat osaavatkin jo nauraa hekottaa yhdessä. Tarinaan sisältyy arvokas opetus asioiden jakamisen tärkeydestä ja ystävyydestä.

Parhaat iltasatukirjat ovat sellaisia, jotka lapsi pyytää lukemaan uudelleen ja jotka äiti jaksaa iloisena lukea uudelleen. Minun, sanoi on orava on tällainen kuvakirja. Tämä äiti kiittelee erityisesti kauniin syksyistä kuvitusta, ruskan värejä, ja lapseen tuntui vetoavan eniten pölhöpäiden oravien hupsut kommellukset.

Kirjoittanut Rachel Bright. Kuvittanut Jim Field.
Englanninkielinen alkuteos The Squirrels Who Squabbled, 2017.
Suomentanut Katariina Kallio. Kustantaja Kustannus-Mäkelä, 2017.

Lukuhaasteesta ja marraskuusta

IMG_20171029_125932_564.jpg

Kirjailija Karo Hämäläinen on taas laittanut Facebookissa pystyyn aiemmilta vuosilta tutun marraskuun lukuhaasteen. Ideana on lukea joka päivä vähintään kolmekymmentä sivua kirjallisuutta. Seuraavan päivän lukuannosta ei voi lukea etukäteen, eikä edellisen päivän annosta voi ahmia jälkikäteen. Haasteesta ei kuitenkaan ole tarkoitus ottaa suunnatonta stressiä, vaan ideana on kannustaa ihmisiä lukemaan joka päivä edes sen kolmenkymmenen sivun verran. Tärkeintä on kirjat ja lukeminen.

Olen ilmoittautunut taas mukaan marraskuun lukuhaasteeseen. Laskeskelin lukeneeni tänä vuonna keskimäärin reilut kahdeksankymmentä sivua päivässä, joten minulle pitäisi olla helppo homma lukea kolmekymmentä sivua päivässä. Mutta oman vaikeutensa haasteeseen tuo se, että kirjallisuutta pitäisi lukea ihan joka päivä! Enhän minä jonain päivinä avaa kirjaa ollenkaan, toisina päivinä luen monta sataa sivua.

Aiempina vuosina en ole onnistunut suoriutumaan marraskuun lukuhaasteesta kunnialla. Aina on iskenyt jokin flunssa tai migreeni, joka on vienyt lukuhalut yhdeksi päiväksi. En kuitenkaan ole antanut yhden huonon päivän lannistaa itseäni, vaan olen sen jälkeen palannut haasteen ja lukemisen pariin entistä suuremmalla innolla.

Lisää hankaluuksia haasteeseen tuo se, että tämä on tosiaan aina marraskuussa. Eikä marraskuu ole yhtään minun kuukauteni. Pimeää, mustaa, märkää. Tänään aurinko nousee aamukahdeksan jälkeen ja laskee iltapäivällä neljän jälkeen, mutta päivät lyhentyvät kovaa vauhtia. Olen väsyneempi ja nukun enemmän.

Himolukijoille Karo Hämäläinen on keksinyt progressiivisen lukuhaasteen, jossa sivujen määrää lisätään joka päivä kymmenellä. Marraskuun ensimmäisenä päivänä luetaan kolmekymmentä sivua, toisena päivänä neljäkymmentä, kolmantena viisikymmentä… Joten marraskuun viimeisenä päivänä päivittäinen lukuannos on yli kolmesataa sivua. Huh, siihen en pysty. Koska marraskuu.

Stuart MacBride: Kolean maan povessa

IMG_20171029_143328-01.jpg

Skotlantilainen Stuart MacBride singahti lempparidekkaristien listalleni rikosromaaneillaan Pahan postia ja Kuoleman sävel. MacBride nappaa lukijaparan tiukkoihin pihteihinsä, riepottelee ja repii, ravistelee ja raastaa. MacBride on kirjoittanut Ash Henderson -sarjaa vain nuo edellä mainitut kaksi dekkaria, ja tämä nyt suomeksi ilmestynyt Kolean maan povessa esittelee meille ylikonstaapeli Logan McRaen. Tämä on itse asiassa jo kymmenes osa Logan McRae -sarjasta, joten joudun hyppäämään dekkarisarjaan mukaan ihan kesken kaiken. Kiitokset taas arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Eipä mennyt hyvin Ash Hendersonilla, eikä häävisti mene myöskään tällä Logan McRaella. Helmikuinen kaatosade kietoo kaupungin ankeanharmaaseen syleilyynsä, kun entinen pomo kyttää Loganin tekemisiä ja sisäisen tarkastuksen ylitarkastaja odottaa Loganin mokaavan. Paikallinen rikollispomo on kuolemassa, joten ilkeämmät rikolliset kärkkyvät jo markkinoille ja yksi uhkailee Loganin henkeä.  Loganin tyttöystävä Samantha on maannut jo viisi vuotta koomassa, joten ehkä olisi aika luopua toivosta ja antaa Samanthan mennä. Kaiken lisäksi eräs liikemies on kadonnut, yhdeksäntoistavuotias nuori nainen on murhattu, ja metsästä löytyy alastoman miehen ruumis. Huh huh.

Lukeminen takelteli aluksi melkoisesti. Niin paljon uusia henkilöhahmoja. Kuka kukin on, miten tuo liittyy tarinaan, mistä tuo tyyppi tupsahti. Olisi varmasti helpottanut asiaa, jos Logan McRae -sarja olisi minulle entuudestaan tuttu. Nyt minun täytyi yhtäkkiä yrittää sisäistää Logan McRaen taustojen lisäksi lukuisa liuta henkilöhahmoja. Mutta kärsivällisyys palkitaan ja muutaman kangerrellen luetun luvun jälkeen aloin päästä sisälle tarinaan.

En yleensä pidä dekkareista, joissa synkistelevillä päähenkilöillä on elämässään rutkasti vastoinkäymisiä ja henkilökohtaisia ongelmia. Mutta Stuart MacBriden dekkareita lukiessani minua ei haittaa tippaakaan, vaikka päähenkilöllä menee kurjasti. MacBride osaa kohentaa apeaa tunnelmaa purevalla huumorilla ja napakoilla sutkautuksilla. Huumori ei ole mitään kilttiä vitsailua, vaan ihmisille kettuillaan oikein kunnolla. Stuart MacBriden miehisiin rikosromaaneihin sopii mainiosti tällainen äkäisen synkistelyn ja ilkeän piruilun yhdistelmä.

Olen pitänyt himpun verran enemmän kahdesta aiemmin lukemistani Stuart MacBriden dekkarista, vaikka eihän tämä Kolean maan povessa suinkaan huono ole. Lukukokemustani taatusti laimensi se, että Logan McRae oli minulle entuudestaan uppo-outo ja olisin halunnut tietää enemmän hänen menneisyydestään. Nyt muutamat asiat jäivät ikävästi vaille selitystä, ja huomasin kaipaavani Ash Hendersonin tuttua seuraa. Goodreadsissa Kolean maan povessa on kuitenkin saanut viidestä tähdestä peräti 4,32 tähteä, joten tästä Logan McRaesta selvästi tykätään.

IMG_20171029_125932_564.jpg

Englanninkielinen alkuteos In the Cold Dark Ground, 2016.
Suomentanut Pirjo Lintuniemi.
Kustantaja HarperCollins Nordic, 2017. 525 sivua.

E. O. Chirovici: Peilien kirja

IMG_20171023_070922_871.jpg

J P Delaneyn Edellisen asukkaan jälkeen päätin lukea syysloman ratoksi toisenkin Otavan kustantaman trillerin. E. O. Chirovici on julkaissut kotimaassaan Romaniassa kymmenen salapoliisiromaania, mutta Iso-Britanniaan muutettuaan Chirovici päätti kokeilla englanniksi kirjoittamista. Peilien kirjasta tuli välittömästi menestys, jonka käännösoikeudet on myyty jo kymmeniin maihin. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle! (Pokkarin kannessa lukee ennakkokappale, mutta minulle Peilien kirja saapui syyskuussa ilmestymispäivän jälkeen, joten kirja löytyy siis jo kaupoista.)

Trilleri käynnistyy, kun kirjallisuusagenttina työskentelevä Peter Katz saa sähköpostiinsa tekstinäytteen tuntemattomalta kirjailijalta. Peilien kirjaksi nimetyn käsikirjoituksen kerrotaan pohjautuvan kirjailijan omiin muistikuviin ja tarjoavan vihdoin ratkaisun vuonna 1987 selvittämättä jääneeseen psykologian professori Joseph Wiederin murhaan. Tekstinäyte herättää Peter Katzin kiinnostuksen, ja hän päättää ottaa yhteyttä kirjailijaan pyytääkseen tätä lähettämään hänelle koko käsikirjoituksen. Kirjailija on kuitenkin vakavasti sairas, eikä hänen puolisonsa löydä käsikirjoituksen loppua mistään. Tapaus ei jätä Peter Katzia rauhaan. Mitä oikein tapahtui joulukuun 21. ja 22. päivän välisenä yönä vuonna 1987? Kuka murhasi professori Joseph Wiederin? Miksi?

Minulla oli pienoisia käynnistymisvaikeuksia Chirovicin Peilien kirjan kanssa. Ilmeisesti tarkkaavaisuuteni pääsi herpaantumaan heti alussa jossain kriittisessä kohdassa, koska jouduin palailemaan kirjassa taaksepäin ja palauttelemaan asioita mieleeni. Peilien kirja ei kuitenkaan ole ollenkaan vaikealukuinen, vaan tarina soljuu oikein mukavasti eteenpäin. Vauhtiin päästyäni ahmaisin kirjan nopeassa tahdissa.

Kirjan keskiössä on muistot ja niiden epäluotettavuus. Ihmismieli muuntelee ja vääristelee muistoja. Joskus me luomme nähdyistä yksityiskohdista väärän kokonaisuuden, joskus muisti vain yksinkertaisesti pettää meidät. Yksi silminnäkijä voi kertoa ryöstäjän pukeutuneen siniseen takkiin, toinen vakuuttelee takin olleen musta, mutta valvontakameran kuvista ryöstäjän takki osoittautuukin punaiseksi. Näemme vanhaa mökkiä esittävän valokuvan, rakennamme mieleemme muistoja muiden kertomusten perusteella, ja lopulta me muistamme selvästi viettäneemme lapsuuden kesiä mökillä, vaikka todellisuudessa kyseinen mökki on palanut maan tasalle jo monta vuotta ennen syntymäämme. Jokin asia saattaa meidän mielestämme olla kiistaton totuus, luotettava muistikuva, mutta kyseessä voi oikeasti olla pelkkä kuvitelma, mielemme luoma harhakuvaelma.

Chirovicin Peilien kirja on älykäs, tyylikäs ja hyvin kirjoitettu. Trilleri ei ole hiuksia nostattavan jännittävä, vaan pikemminkin kirjassa on vanhan ajan salapoliisiromaanin henkeä ja lukuromaanin viehätystä. Kirja saa lukijan pohdiskelemään, kuka kumma murhasi arvostetun psykologian professori Joseph Wiederin ja miksi ihmeessä kenelläkään olisi ollut mitään syytä murhata hänet. Tarina on kuin palapeli, jossa yksikään pala ei sovi toiseen, monimutkainen totuuksien ja valheiden kudelma, mutta kirjan lopussa kaikki loksahtaa siististi paikoilleen. Chirovici selittää taustat uskottavasti, mutta viimeisen sivun luettuani Peilien kirja jää myös mukavasti kaihertamaan mieltäni.

Englanninkielinen alkuteos The Book of Mirrors, 2017.
Suomentanut Inka Parpola.
Kustantaja Otava, 2017. 266 sivua.