Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

CollageMaker_20180609_182410276.jpg

Huhti-toukokuussa äänikirjojen kuuntelu jäi harmillisen vähälle. Kirjoja sain muutaman hiljalleen luetuksi, mutta äänikirjan napsautin päälle liian harvoin. Ja kun äänikirjaa viimein toimerruin kuuntelemaan, harvan sain kuunneltua loppuun saakka. Nyt kesän tullen, pahimpien työkiireiden hellitettyä, yritän taas ottaa äänikirjojen kuuntelun säännöllisemmäksi tavaksi.

Ruotsalaisen Ninni Schulmanin dekkari Tyttö lumisateessa esitteli Hagforsin pikkukaupungin ja Magdalena Hanssonin. Magda oli avioeron jälkeen palannut kotikaupunkiinsa ja työskentelee pienen paikallislehden toimittajana. Sarjan toisessa osassa Poika joka ei itke Magdan yksityisasioista jankkaaminen vei mielestäni kohtuuttoman suuren osan kirjasta, ja olisin jopa ollut valmis heivaamaan Magdan kokonaan kirjasarjasta ulos. Mutta tässä sitä taas ollaan, vatvomassa Magdan elämää. Kuuntelin BookBeatissa Hagfors-sarjan kolmannen osan Vastaa jos kuulet.

Lokakuisena aamuna metsästysporukka lähtee hirvijahtiin. Ajon päätyttyä kaksi ei kuitenkaan palaa metsästä takaisin. Pär Sanner löytyy ammuttuna, hänen 14-vuotias Alva-tyttärensä on kadonnut jäljettömiin. Onko joku metsästäjistä ampunut Pärin? Onko hänen kuolemallaan yhteys aiemmin salametsästettyyn suteen? Ja missä on Alva?

Toimittaja Magdalena Hansson on väsynyt, niin kovin väsynyt. Ja huolissaan työpaikkansa puolesta, sillä lehtitalossa suunnitellaan rajuja leikkauksia. Mutta kun edellisen Hagfors-dekkarin kohdalla ehdin jo turhautua Magdan nurinoihin, tällä kertaa en kokenutkaan samanlaista ärsyyntymistä. Ehkä olen suopeammalla tuulella. Tai ehkä Magdalena ei tällä kertaa vienyt niin isoa osaa kirjasta. Loppuratkaisussa hänellä on joka tapauksessa merkittävä rooli.

Ninni Schulmanin Hagfors-sarjaa voi lämpimästi suositella vaikkapa Viveca Stenin dekkareista pitäville. Schulmanin kirjoissa on samanlaista ihmissuhdevetoista jännityksen rakentelua. Viihdyttäviä dekkareita, joissa ei väkivallalla mässäillä, mutta jotka eivät toisaalta ole myöskään liian kepeää höttöä. Salaisuuksia, syrjähyppyjä, petoksia. Murhia ja kadonneita ihmisiä.

Ninni Schulman
Vastaa jos kuulet – Hagfors 3
Ruotsinkielinen alkuteos Svara om du hör mig, 2013.
Suomentanut Maija Kauhanen. Made By BookBeat, 2017.
Lukijana Kirsti Valve. Kesto 13 h 49 min.

dekkariviikko 5

Osallistun tällä postauksella Dekkariviikko kirjablogeissa -haasteeseen. Aiemmin tällä viikolla julkaisin dekkariviikkoon liittyen Alkuvuoden 2018 dekkarivinkit.

Alkuvuoden 2018 dekkarivinkit

dekkariviikko 5
Kirjablogeissa on viime vuosien aikana muodostunut perinteeksi viettää kesäkuussa dekkariviikkoa. Tänä vuonna dekkariviikkoa emännöi Yöpöydät kirjat -blogi, ja mukaan on tähän mennessä ilmoittautunut vajaa parikymmentä blogia.

Osallistun tämänvuotiseen dekkariviikkoon tarjoamalla muutaman vinkin alkuvuoden aikana lukemistani ja kuuntelemistani rikosromaaneista. Lukuharrastukseni on nyt hetkellisesti hautautunut kiireen ja väsymyksen alle, mutta pienen koontipostauksen sain sentään kasailtua. Tervetuloa nappaamaan dekkarivinkit vaikkapa kesälomaa varten!

Christian Rönnbacka: Tuonen korppi

Uusin Antti Hautalehto -dekkari käynnistyy räväkästi, kun kaksi metsässä seikkailevaa poikaa löytää kalkkikivilouhoksen vedestä irtonaisen käsivarren. Christian Rönnbacka ei petä lukijoitaan, vaan Tuonen korppi on ihan täyttä timanttia. Juoni jolkottelee alusta loppuun jouhevasti, lukijansa tiukasti koukuttaen. Rönnbacka osaa loihtia herkullisia henkilöhahmoja ja hienoa kuvailua. Poliisien välinen sanailu vilisee humoristisia sutkauksia.
(11.2.2018 julkaistu postaus)

Pernilla Ericson: Sinua seurataan

Ruotsalaisen Pernilla Ericsonin esikoisromaani Sinua seurataan esittelee Erla-ryhmän, jossa rikoksia ratkoo kriminologian professorin Edithin johdolla poliisi Liv, rikollisnero Rickard ja hakkeri Aminah. Porukka alkaa tutkia metrolinjan asemien lähellä tapahtuneita raiskauksia. Jännite syntyy heti ensimmäisillä sivuilla, henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja herkullisia, ja kaiken kruunaa kekseliäs loppuratkaisu. Pernilla Ericson pesee ehdottomasti esikoisellaan monet kokeneemmat dekkarikirjailijat.
(4.3.2018 julkaistu postaus)

Agatha Christie: Lentävä kuolema

WSOY julkaisee uusina suomennoksina dekkarikuningatar Agatha Christien parhaita, ja tällä kertaa uutena painoksena on tarjolla lentokoneeseen sijoittuva mysteeri. Yksi matkustajista kuolee, mutta kuka on murhaaja. Ihanan vanhanaikainen murhamysteeri, jota lukiessa epäilee vuorotellen jokaista, mutta syyllinen tulee lopulta silti yllätyksenä. Hercule Poirot pääsee loistamaan älyllään ja lyö muut ällikällä.
(20.5.2018 julkaistu postaus)

Cherringhamin mysteerit osat 1-3

Matthew Costello & Neil Richards: Cherringhamin mysteerit -sarja

Cherringhamin mysteerit on brittiläinen cozy mystery -sarja, jota julkaistaan ainoastaan e-kirjoina ja äänikirjoina. Noin 120-sivuiset tarinat sijoittuvat viehättävään Cherringhamin pikkukaupunkiin, jossa rikoksia ratkovat yksinhuoltajaäiti Sarah Edwards ja eläköitynyt amerikkalaispoliisi Jack Brennan. Olen tähän mennessä kuunnellut vasta kolme ensimmäistä osaa (Murha Thamesin varrella, Kartanon salaisuus ja Murha kuunvalossa), mutta aion lähitulevaisuudessa ottaa kuunteluun sarjan seuraavia osia.

Yrsa Sigurðardóttir: Pyörre

IMG_20180522_183537_847.jpg

Viime vuonna suomeksi ilmestynyt Yrsa Sigurðardóttirin Perimä aloitti uuden islantilaisen dekkarisarjan, jossa Reykjavikin poliisi ja lastensuojelu selvittävät yhteistyössä mutkikkaita rikoksia. Perimä oli vetävä dekkarisarjan avaus mutta yllättävän rankka. Samalla linjalla jatkaa sarjan toinen osa Pyörre. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Rikospoliisi Huldar ja lastensuojelussa työskentelevä Freyja ovat edellisen kirjan tapahtumien seurauksena joutuneet epäsuosioon ja menettäneet esimiesasemansa. Freyja on katkera Huldarille ja uhkuu vihaa. Mutta kun Huldar pyytää apua, Freyja suostuu innokkaana auttamaan. Yhteistyö Huldarin kanssa tarjoaa kuitenkin piristystä tylsiin työpäiviin.

Kymmenen vuotta sitten koulun pihaan oli haudattu aikakapseli, jonka sisällä oli oppilaiden kirjoittamia tulevaisuusvisioita siitä, millainen Islanti olisi kymmenen vuoden kuluttua. Kun aikakapseli kaivetaan ylös, löytyy oppilaiden harmittomien kirjeiden joukosta nimetön viesti, jossa uhataan tänä vuonna tappaa kuusi ihmistä. Murhat Islannissa ovat tavattoman harvinaisia, ja uhkauskirje olisi helppo kuitata pelkkänä harmistuneen lapsen purkauksena. Tuskinpa hän on kymmenen vuoden ajan jaksanut ylläpitää vihaansa ja vaalia murhasuunnitelmia. Mutta kylpypaljussa kelluvat kädet saavat pian poliisit tajuamaan, että murhilla uhkaillut taitaa sittenkin olla ihan tosissaan ja on nyt alkanut toteuttaa omaa visiotaan.

”Siinähän se. Jutut ovat selvästi yhteydessä toisiinsa.” Kasvoilla näkyi ahdistusta. ”Hitto. Hitto. Hitto. Paska. Voi helvetin helvetti.” Hän haroi hiuksiaan sormillaan. ”Mikä helvetin sotku tämä on?”

Yrsa Sigurðardóttir osaa loihtia kiinnostusta herättäviä juonikuvioita. Monia dekkareita olen vuosien varrella ehtinyt lukea, mutta ihan heti ei tule mieleen toista dekkaria, jossa murhaajan uhkauskirje löytyy maahan haudutusta aikakapselista. Eikä murhiakaan toteuteta ihan perinteisesti, vaan Yrsa on laittanut mielikuvituksensa toden teolla peliin kehitellessään kieroutuneita tapoja murhata ihminen. Kun samaan soppaan heitetään vielä kaltoin kohdeltuja lapsia, saadaan aikaiseksi varsin kuvottava ja raskas dekkarikeitos.

Sarjan ensimmäistä osaa Perimää lukiessani harmittelin jahkailua ja sivupoluille harhailua. Samaa ongelmaa on aistittavissa myös Pyörteen kohdalla. Useamman kerran koin olevani Huldaria ja Freyjaa nokkelampi. Syyllisenkin arvasin jo varhaisessa vaiheessa, vaikka loppuratkaisu tarjoaa sentään yllätyksiäkin.

Yrsa Sigurðardóttirin romaanit eivät todellakaan ole kepeitä ja hyväntuulisia dekkareita. Islantilaiskirjailijatar ei päästä lukijoitaan helpolla. Mutta jos ei hätkähdä rankkaa sisältöä eikä anna pienten puutteiden lannistaa lukuintoa, suosittelen tutustumaan Perimään ja Pyörteeseen. Islannissa tätä sarjaa on ilmeisesti ilmestynyt jo neljän kirjan verran, joten lisää on toivon mukaan luvassa suomeksikin.

Islanninkielinen alkuteos Sogið, 2015.
Suomentaneet Tuula Tuuva.
Kustantaja Otava, 2018. 397 sivua.

Agatha Christie: Lentävä kuolema

IMG_20180518_163614_882.jpg

Englantilainen dekkarikuningatar Agatha Christie liittyy vahvasti nuoruuteni kesälomiin. Yläasteikäisenä nimittäin lainasin kymmenittäin Christien dekkareita kirjastosta ja ahmin niitä kesäisin. Ihana monen viikon loma. Joka päivä pelkkää aurinkoa ja kepeää vapautta. Seurana välillä Hercule Poirot, välillä Neiti Marple, satunnaisesti joku muu Christien hahmo. Ja niin rakastuin dekkareihin.

Nyt WSOY on julkaissut uusina suomennoksina Agatha Christien parhaita. Viime vuonna ilmestyi Idän pikajunan arvoitus ja nyt tänä keväänä tämä Lentävä kuolema. Idän pikajunan arvoituksen olen lukenut monia kertoja, nähnyt televisiostakin, joten sitä en tällä kertaa lukenut. Mutta Lentävä kuolema vaikuttaa vieraammalta Christien dekkarilta. Tämänkin olen takuulla nuorempana lukenut, mutta tarina ei todellakaan ole enää tuoreessa muistissa. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Aivan matkustamon päässä, istuimella numero 2, madame Gisellen pää retkahti eteenpäin. Hänen olisi voinut luulla nukkuvan. Mutta hän ei nukkunut. Hän ei puhunut eikä ajatellut.
Madame Giselle oli kuollut…

Hercule Poirot on lentokoneessa matkalla Pariisista Lontooseen. Samassa takamatkustamossa istuu myös kymmenen muuta matkustajaa. Kampaamoapulainen Jane Grey yrittää vältellä katsomasta vastapäätä istuvaa hammaslääkäri Norman Galea. Lääkäri Roger Bryant on uppoutunut haaveisiin huilistin urasta. Lady Cicely Horbury murehtii kokaiiniriippuvuuttaan, ja Venetia Kerr kohdistaa myrkyllisiä ajatuksia Horburyyn. Rikoskirjailija Daniel Clancy suunnittelee kohtausta seuraavaan kirjaansa. Liikemies James Ryder hautoo rahahuolia. Ampiainen kiusaa matkustajia, kunnes Armand Dupondin vieressä istuva ranskalainen arkeologi Jean Dupont tappaa sen näppärästi ja surina hiljenee. Matkustajat tarkkailevat toisiaan, mutta kukaan ei huomaa, kun Hercule Poirotin takana istuva madame Giselle lyyhistyy istuimellaan.

Kymmenen todistajan läsnä ollessa – kahdentoista, jos stuertit lasketaan – murhaaja oli nostanut puhallusputken huulilleen ja lähettänyt kohtalokkaan nuolen matkaan niin, että kukaan ei ollut huomannut mitään.

Agatha Christie on kehitellyt herkullisen suljetun huoneen mysteerin. Lentokoneen matkustamo, kymmenen matkustajaa, yksi kuollut. Ihanan vanhanaikainen murhamysteeri, jota lukiessa epäilee vuorotellen jokaista, mutta syyllinen tulee lopulta silti yllätyksenä. Hercule Poirot pääsee loistamaan älyllään ja lyö muut ällikällä.

Erikseen haluan vielä kehua uuden painoksen kantta. Martti Ruokonen on tehnyt hienoa työtä. Kauniin vanhahtava kansi miellyttää silmääni, sopii kirjan sisältöön ja ajan henkeen. Samantyylisiä kansia näkisin mielelläni muissakin Christien dekkareissa.

Englanninkielinen alkuteos Death in the Clouds, 1935.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Kustantaja WSOY, 2018. 303 sivua.
Kannen suunnitellut Martti Ruokonen.

Preston & Child: Koston kehä

IMG_20180506_135934_078.jpg

Yhdysvaltalaiskaksikon Douglas Prestonin ja Lincoln Childin yhteistyönä kynäilemä Pendergast-sarja on tarjonnut kaltaiselleni dekkarifanille melkoista nannaa. Tapahtumarikasta rikostutkintaa ripauksilla yliluonnollisia vivahteita. Vauhdikkaita seikkailuja ja koukuttavia mysteerejä. Pääosassa on kiehtova ja älykäs FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergast.

Koston kehä on yhdeksäs suomennettu Pendergast-dekkari, suoraa jatkoa Houreunen käynnistämälle Helen-trilogialle. Kaksitoista vuotta aiemmin Pendergastin rakas vaimo Helen oli menehtynyt leijonan hyökkäyksessä Sambiassa. Pendergast oli vuosikausia luullut Helenin kuoleman olleen pelkkä kammottava onnettomuus, mutta Houreunessa Pendergastille selvisi sen sittenkin olleen huolellisesti suunniteltu murha. Erikoisagentti Aloysius Pendergast, komisario Vincent D’Agosta ja ylikomisario Laura Hayward alkoivat selvitellä Helenin salaisuuksia ja löytävät murhan takaa monimutkaisen salaliiton.

Onneksi Houreuni-kirjan tapahtumat ovat vielä melko tuoreessa muistissani. Koston kehä nimittäin jatkaa ihan suoraan siitä, mihin Houreunessa jäätiin. Douglas Preston ja Lincoln Child eivät tuhlaa aikaansa kertauksiin vaan kiidättävät lukijansa suoraan toiminnan keskelle. Hyvä niin. Houreunen sisältö oli niin runsas ja monitahoinen, ettei sitä voisikaan tiivistää lukijalle siistiksi parin lauseen yhteenvedoksi. Lukekaa siis ensin Houreuni ennen kuin säntäätte Koston kehän pariin.

Koston kehä muistuttaa valitettavasti venytettyä takaa-ajotrilleriä, johon on sullottu vähän liikaakin kaikkea. Kissa-hiiri-leikki on toki ihan viihdyttävää seurattavaa, mutta Helenin kuoleman selvittely tuntuu välillä jäävän harmillisesti paitsioon. Henkilöhahmoja on runsaasti, tilanteet ja paikat vaihtuvat. Juoni haarautuu ja rönsyilee. Pienissä pätkissä kirjaa lukiessani olin vähällä kadottaa punaisen langan.

Mutta ei viisisataa sivua luettavaa tunnu paljolta, kun kirja on täynnä toinen toistaan henkeäsalpaavampia juonenkäänteitä. Koston kehässä lukija pääsee jännittämään niin skotlantilaiselle sumuiselle suomaalle ja newyorkilaiseen kolkkoon vankimielisairaalaan kuin myös Pendergastin hämyiseen kartanoon. Tilanteet ovat välillä hyvinkin tukalia, mutta onneksi sankarimme on nokkela.

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos Cold Vengeance, 2011.
Suomentanut Pekka Marjamäki.
Kustantaja Gummerus, 2018. 490 sivua.

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni

idiootitymparillani.jpg

Viimeisin äänikirjakuunteluni BookBeatissa oli ruotsalaisen Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään. Luen harvoin tietokirjoja, mutta tämä herätti kiinnostukseni. Mutta ei, minä en todellakaan koe, että kaikki ihmiset ympärilläni olisivat täydellisiä idiootteja. Ihmiset vain ovat erilaisia, ja tuskinpa kukaan on luonnostaan täysin samalla aaltopituudella ihan kaikkien ihmisten kanssa.

Thomas Erikson esittelee kirjassaan metodin, jossa hän jaottelee ihmiset neljään eri ihmistyyppiin. Hallitsevat punaiset, innostavat keltaiset, vakaat vihreät ja analyyttiset siniset. Hallitsevat punaiset ovat mielellään johtajia, he toimivat nopeasti ja ovat kunnianhimoisia, kilpailuhenkisiä, määrätietoisia ja itsepäisiä. Innostavat keltaiset haluavat tehdä yhteistyötä, he ovat ulospäin suuntautuneita, positiivisia, luovia ja spontaaneja. Vakaat vihreät eivät sen sijaan pidä muutoksesta, he ovat luonteeltaan rauhallisia, kärsivällisiä, avuliaita ja huolehtivaisia. Analyyttiset siniset ovat hyviä organisoimaan asioita, he ovat järjestelmällisiä, suunnitelmallisia, huolellisia ja varovaisia.

Ketään ei ole tarkoitus sovittaa tiukasti yhteen lokeroon, vaan suurin osa ihmisistä yhdistelmä kahta tai kolmea väriä. Minä tunnistan itsessäni selvemmin kahta eri väriä, joista toista on roiskaistu minuun enemmän. Olen parin tuttavani kanssa keskustellut asiasta, ja he ovat oikopäätä sijoittaneet minut tähän samaan väriin. Onpa eräs jopa sanonut minun olevan malliesimerkki kyseisen värin edustajasta, vaikka omasta mielestäni en ole ihan niin äärimmäinen tyyppi kuin Erikson kirjassaan kyseistä väriä kuvailee.

Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään on mielenkiintoinen ja käytännönläheinen tietokirja. Minulle tämä oli ennen kaikkea tutustumismatka omaan käyttäytymiseeni, mutta samalla oli myös kiinnostavaa päästä kurkistamaan muiden värien maailmaan. Saatanpa myöhemmin palata tähän kirjaan vielä uudelleenkin.

Suosittelen kirjaa erityisesti niin esimiehille kuin myös myyntialalla työskenteleville. Sekä tietysti kaikille heille, jotka haluavat paremmin ymmärtää työkaveriaan, puolisoaan, ystäväänsä. Muistakaamme, että erilaiset tyypit täydentävät toisiaan ja jokainen yhteisö tarvitsee heistä jokaista.

Ruotsinkielinen alkuteos Omgiven av idioter: hur man förstår dem som inte går att förstå, 2014.
Suomentanut Riie Heikkilä. Kustantaja Atena, 2017.
Lukijana Aku Laitinen. Kesto 8 h 24 min.

A. J. Finn: Nainen ikkunassa

IMG_20180430_124607_572.jpg

A. J. Finn on salanimi, jonka takana on newyorkilainen kustantaja ja kirjallisuuskriitikko Daniel Mallory. Nainen ikkunassa on hänen esikoisromaaninsa. Ja loistava esikoinen onkin, eipä todellakaan ole suotta tätä psykologista trilleriä kehuttu. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Kirjan päähenkilö Anna asuu kissansa kanssa upeassa talossa New Yorkin Harlemissa. Anna kärsii traumanjälkeisen stressireaktion seurauksena agorafobiasta ja on sulkeutunut kotiinsa. Aviomies ja kahdeksanvuotias tytär ovat muuttaneet pois. Anna vaeltelee ympäriinsä isossa talossaan ja seurailee ikkunoista naapuriensa puuhia. Yksitoikkoista ja yksinäistä elämää piristävät satunnaiset vieraat, vanhat mustavalkoiset elokuvat ja internet. Psykologina työskennellyt Anna tietää hyvin, etteivät lääkkeet ja alkoholi sovi yhteen, mutta silti erinomaista merlotia kuluu suuria määriä.

Eräänä iltana Anna näkee ikkunastaan, kun joku puukottaa vastapäisessä talossa asuvan perheen äitiä. Todisteiden puuttuessa muut eivät kuitenkaan usko häntä, ja Annan puheet tuomitaan sekopäisen, yksinäisen naisen höpinöiksi, pelkiksi harhakuvitelmiksi. Mutta mitä Anna näki? Mitä naapuritalossa on meneillään?

Minusta tuntuu, että en voi tehdä yhtään mitään. Ihan kuin olisin elokuvissa ja leffa on loppu ja kaikki ovat lähdössä pois ja minä istun vain paikoillani ja yritän ymmärtää, mitä siinä tapahtui.

Luin pari viikkoa sitten Clare Mackintoshin Minä näen sinut ja arvailin varovasti sen saattavan olla vuoden paras psykologinen trilleri. Mutta oi oi, millaisesta herkusta sainkaan heti vappuna nautiskella! A. J. Finnin Nainen ikkunassa on ehdottomasti psykologisten trillerien eliittiä, kiilaa jopa Mackintoshin edelle. Heti ensimmäisten sivujen myötä olin täysin hullaantunut, eikä Finn päästä missään vaiheessa jännitettä lopahtamaan. Tiivistunnelmaista, taitavasti kirjoitettua ja sopivasti höyrähtänyttä psykologista jännitystä.

Lukijaa pyöritetään ja kieputetaan. Kurkistellaan ikkunoista naapurien touhuja. Nappaillaan lääkkeitä ja punaviiniä. Mustavalkoisia elokuvia ja nettishakkia. Lisää lääkkeitä ja punaviiniä. Vakoillaan taas samaa naapuritaloa. Paniikki puristaa rintaa, hengitys rohisee, silmissä mustenee. Mikä on totta ja mikä ei? Lukija ei malta poistua Annan luota ennen kuin kirjan viimeinenkin sivu on ahmittu.

Englanninkielinen alkuteos The Woman in the Window, 2018
Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Kustantaja Otava, 2018. 461 sivua.

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

IMG_20180421_155252_608.jpg

Kanadalaisen Alan Bradleyn sepittämä mainio Flavia de Luce -sarja on ehtinyt jo kahdeksanteen osaan. Kaksitoistavuotias Flavia käväisi välillä sisäoppilaitoksessa Kanadassa, mutta nyt tuo teräväpäinen harrastelijasalapoliisi on palannut takaisin Englantiin. Flavia odottaa näkevänsä perheensä iloiset kasvot, mutta satamassa häntä vastassa on vain kartanon apumies Dogger. Järkytyksekseen Flavia saa kuulla isänsä olevan vakavasti sairas.

Kotona Buckshawin kartanossa Flavia joutuu sietämään sekä pisteliäitä isosiskojaan että inhottavaa serkkuaan. Flavialle iskee pakottava tarve päästä pois, joten hän pyöräilee pappilaan tapaamaan pastorin rouvaa. Flavia lupautuu auttamaan Cynthiaa ja kuljettamaan kirjekuoren syrjäisessä talossa asuvalle puunveistäjälle. Mutta perillä häntä on vastassa hiljainen talo, kuollut mies ja kirjava kissa.

Tuntui kuin entinen minäni olisi yhtäkkiä ottanut minut haltuunsa. Ikään kuin sulatusuunissa sulatettu uusi Flavia de Luce olisi kaadettu vanhaan kuoreeni. Tai siis… ei uusi Flavia de Luce, vaan vanha, mutta nyt kova kuin teräs.
On uskomatonta, millainen vaikutus ruumiin löytämisellä voi olla mielialaan.

Viimeisimmät Flavia de Luce -dekkarit ovat olleet tummasävyisempiä kuin sarjan alkupään kirjat. Olen sitä kritisoinut ja kovasti kaipaillut kepeämpää Flaviaa. Mutta vaikka tämä kahdeksas Flavia-dekkari Kolmasti naukui kirjava kissa sisältää taas jossain määrin apeahkoa tunnelmaa ja synkkiä mietteitä, tämä on mielestäni paras Flavia-kirja hetkeen. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Flavia de Luce vaikuttaa aiempaa kypsemmältä. Liekö kuukaudet kanadalaisessa sisäoppilaitoksessa tasoittaneet Flaviaa vai onko kaksitoistavuotispäivä kolauttanut lisää järkeä hänen päähänsä. Flavia ei tuhlaa aikaansa höpsöihin lapsellisuuksiin vaan tutkii puunveistäjän kuolemaa määrätietoisesti. Kylmähermoisuutta ja älyä Flavialta löytyy ihailtavan paljon. Lettipäinen kemisti esittelee myös hellämielisempää puoltaan ja suhtautuu välillä yllättävän suopeasti ärsyttävään serkkuunsa.

Flavian seikkailut 1950-luvun englantilaisessa pikkukylässä vievät mukanaan. Suomentaja Maija Heikinheimo on hienosti kääntänyt sutkautukset ja sananlaskut sujuvalle suomelle, kieli on eläväistä ja humoristista. Juonenkäänteet ovat ajoittain epäuskottavia, mutta se Flavia-dekkareille suotakoon. Ylenpalttiseen överyyteen ei kuitenkaan lipsahdeta, ja yllätyksiä on matkan varrella tarjolla kiitettävästi määrin. Kirjan lopussa jysähtää isompi pommi, jota olin tosin jo ehtinyt ounastella, mutta silti vähän hätkähdin moisesta käänteestä.

Suosittelen lukemaan Flavia de Luce -dekkarit ilmestymisjärjestyksessä, aloittaen Piiraan maku makeasta. Vaikka jokaisessa kirjassa on Flavialla pureskeltavana oma rikospähkinänsä, siinä sivussa Flavian elämä etenee. Uusia seikkoja paljastuu Flavian perheen menneisyydestä, de Lucen suvun tarina syvenee jokaisen kirjan myötä. Sarjan yhdeksäs osa julkaistaan suomeksi ensi syksynä.

CollageMaker_20180429_182209245.jpg

Englanninkielinen alkuteos Thrice the Brinded Cat Hath Mew’d, 2016.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2018. 367 sivua.

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

IMG_20180415_111945_284.jpg

Minä näen sinut. Mutta sinä et näe minua. Olet uppoutunut pokkariisi, jonka kannessa on tyttö on punaisessa mekossa. En näe kirjan nimeä, mutta sillä ei ole väliä: niissä on kaikissa sama tarina. Jos poika ei tapaa tyttöä, poika väijyy tyttöä. Poika tappaa tytön.
Tarinan ironia kolahtaa minuun.

Zoe työskentelee toimistopäällikkönä kiinteistövälitysfirmassa Lontoon keskustassa. Mutta kohtuuhintaiset asunnot ovat kaukana keskustasta, joten joka arkiaamu ja joka arki-ilta Zoe kulkee julkisilla kotoa töihin ja töistä kotiin. Ahtautuu täpötäysiin vaunuihin. Joutuu sietämään ventovieraiden ihmisten läheisyyttä ja tungettelevia katseita. Märän koiran hajuisia päällystakkeja ja turistien liian suuria selkäreppuja.

Taas yhtenä perjantai-iltana raskaan työviikon jälkeen Zoe matkustaa kotiin miehensä ja kahden aikuisen lapsensa luo. Haaveilee noutoruuasta ja kylmästä viinistä, sohvasta ja televisio-ohjelmista. Junassa Zoe vilkuilee hajamielisenä sanomalehteä, ja yhtäkkiä seuralaispalvelun lehtimainos saa hänet tolaltaan. Mainoksen valokuva on epäselvä, mutta Zoe on varma, että kuvan nainen on hän itse.

Muutamaa päivää myöhemmin Zoe päätyy töissä selailemaan vanhempaa London Gazetten numeroa. Hän löytää sanomalehden viimeiseltä aukeamalta seksilinjojen ja seuralaispalveluiden joukosta taas samanlaisen mainoksen, mutta tällä kertaa kuvassa on eri nainen. Ja kun nainen pian joutuu rikoksen uhriksi, ei Zoe voi olla miettimättä, onko seuraavaksi hänen vuoronsa.

Rutiini tuntuu sinusta rauhoittavalta. Se on tuttu ja turvallinen.
Rutiini tuo sinulle turvallisen olon.
Rutiini tappaa sinut.

Moni meistä noudattaa päivä toisensa perään samoja rutiineja. Me olemme omien tapojemme orjia. Samaan aikaan töihin, aina samaa reittiä. Sitten samaan aikaan töistä kotiin, taas samaa tuttua reittiä. Ruokaostokset tehdään samassa kaupassa samana viikonpäivänä. Jumppatunti aina keskiviikkoiltaisin, juoksulenkki aina sunnuntaiaamuisin. Mutta entä jos joku tuntee meidän rutiinimme yhtä hyvin kuin me itsekin? Entä jos joku seuraa metrossa, vakoilee salaa ruokakaupassa, käy samassa kahvilassa samaan aikaan ja hautoo pahoja ajatuksia? Entä jos rutiinit koituvat kuolemaksi?

Clare Mackintoshin esikoisromaani Annoin sinun mennä iski suoraan jokaisen äidin pahimpaan pelkoon. Mackintoshin toinen psykologinen trilleri Minä näen sinut levittää hyytävää kauhua vieläkin laajemmalle alueelle, nyt nimittäin pelotellaan kaikkia naisia. Ilahduttavasti nämä kaksi trilleriä eivät ole toistensa toisintoja, latteita kopioita, vaan Mackintosh on kehitellyt taas ihan erilaisen tarinan. Ja niin paljon kuin pidinkin Mackintoshin esikoisesta, Minä näen sinut kolahtaa vieläkin rajummin.

Psykologisten trillerien ongelmana usein on epäuskottavat henkilöhahmot, verkkaisesti etenevä kerronta ja ennalta-arvattavuus. Olen tänäkin vuonna lukenut muutaman keskinkertaisen trillerin, joista en muista enää juuri mitään. Clare Mackintoshin Minä näen sinut onnistuu kuitenkin olemaan sekä uskottava että yllättävä. Taitavasti kirjoitettua jännitystä, sopivasti pelottelua ja odottamattomia juonenkäänteitä. En kaivannut tiivistämistä, en mitään pois enkä mitään lisää. Enemmän lukuaikaa olisin sen sijaan kaivannut, tämä olisi ollut ihana ahmaista yhdeltä istumalta. Psykologisten trillerien parhaimmistoa!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos I See You, 2016.
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.
Kustantaja Gummerus, 2018. 413 sivua.

Michael Connelly: Yövuoro

IMG_20180408_120919_511.jpg

”Koko homma menee aamulla murtopuolen pöydälle”, Jenkins sanoi. ”Mitä jos annettaisiin niiden hoitaa tämä?”
”Mutta eiväthän ne hoida”, Ballard sanoi. ”Tämä juttu hukkuu muiden sekaan. Sitä ei selvitetä pidemmälle, eikä se ole reilua tuota naista kohtaan.”
Hän nyökkäsi kohti keittiötä, missä uhri istui lohduttoman näköisenä.
”Ei kai tässä kukaan reiluudesta ole mitään puhunut”, Jenkins sanoi. ”Tämä nyt on tämmöistä.”

Konstaapeli Renée Ballard ja hänen työparinsa John Jenkins tekevät pelkkää yövuoroa Los Angelesin poliisissa Hollywoodin jaostossa. Jenkinsille yötyöt sopivat hyvin, sillä hän haluaa olla päivisin kotona vakavasti sairaan vaimonsa luona. Ballard sen sijaan oli joutunut yövuoroon vasten tahtoaan vähän yli kaksi vuotta sitten. Ballard oli silloin tehnyt valituksen murharyhmän pomon ahdistelusta, mutta asia oli päätetty lakaista maton alle, ja Ballard oli passitettu yövuoroon.

Toisinaan Renée Ballard haluaisi tutkia tapauksen alusta loppuun, mutta sitä ei yövuorolaisille suoda. He vain käyvät öisillä rikospaikoilla, kirjoittavat alustavia raportteja ja sitten antavat tapaukset eteenpäin muiden tutkittavaksi. Mutta eräänä yönä eteen tulee kolme tapausta, jotka eivät jätä Ballardia rauhaan. Yksinäisen naisen kotiin tehty murtovarkaus. Prostituoidun raju pahoinpitely. Viisi kuolonuhria vaatinut yökerhoammuskelu. Ballard alkaa tehdä omia tutkimuksiaan esimiehiltään salaa.

”Minä luen Marcielle kirjoja paikoista, joihin emme päässeet. Hän on tällä hetkellä kiinnostunut Japanin historiasta, joten minä luen sitä. Siellä on sanonta sopeutumista korostavasta yhteiskunnasta: törröttävä naula hakataan piiloon.”
”Eli mitä tuo tarkoittaa?”
”Sitä että täällä laitoksella on paljon porukkaa vasara kädessa. Pidähän varasi.”

Yövuoro on yhdysvaltalaisen Michael Connellyn uuden dekkarisarjan ensimmäinen osa ja esittelee konstaapeli Renée Ballardin, päättäväisen ja sinnikkään naispoliisin. Yövuoro saapui minulle maaliskuussa yllärinä, eikä minulla ollut oikein mitään ennakko-odotuksia kirjan suhteen. Halusin kuitenkin antaa Michael Connellylle ja Renée Ballardille mahdollisuuden. Ja kylläpä kannatti lukea tämä. Yövuoro nimittäin yllätti minut varsin iloisesti! Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle.

Yövuoron juoni rullailee mukavan jouhevasti eteenpäin. Vaikka Ballardilla on työn alla kolme eri tapausta, henkilögalleria ei kasva dekkarin edetessä liian laajaksi. Sivupoluille ei harhailla eikä paikoilleen jämähdetä. Tilanteet vaihtuvat, uusia seikkoja paljastuu. Yllättäviä käänteitä, tihenevää jännitystä. Lukija on tiukasti koukussa.

Poliisihommien ohessa päähenkilö Renée Ballard tulee hiljalleen tutuksi, mutta Michael Connelly keskittyy enemmän hänen työhönsä kuin yksityiselämän kiemuroihin. Renée Ballardin elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta hän ei jatkuvasti märehdi ja vatvo menneitä. Virkistävää lukea välillä poliisista, joka ei hae lohtua pullosta eikä kohtele läheisiään kaltoin. Vapaa-ajallaan Ballard suppailee meressä ja leikkii koiransa kanssa hiekkarannalla. Tosin sitä vapaa-aikaa ei kovinkaan paljoa jää, kun määrätietoinen Ballard selvittelee rikoksia uutterasti yötä päivää. Ilman ylityökorvauksia.

Jään innokkaana odottamaan, miten konstaapeli Renée Ballardin tarina kehittyy sarjan tulevissa osissa. Seuraavassa Ballard-dekkarissa (eng. Dark Sacred Night) tehokaksikko Renée Ballard ja Harry Bosch tulevat yhdistämään voimansa ja tutkivat tiimityönä uutta tapausta. Mielenkiintoista! Rikoksia ja rikollisia Hollywoodissa epäilemättä piisaa, eikä Ballard taatusti luiki pahoja miehiä pakoon.

Englanninkielinen alkuteos The Late Show, 2017.
Suomentanut Tero Valkonen.
Kustantaja Gummerus, 2018. 390 sivua.