J P Delaney: Edellinen asukas

IMG_20170927_171746_01_01~01.jpg

J P Delaney on salaperäinen nimimerkki, jonka taakse kuulemma kätkeytyy lukuisia menestysteoksia julkaissut kirjailija. Edellinen asukas on kuitenkin hänen ensimmäinen psykologinen trillerinsä. Kirjasta suunnitteilla olevan elokuvan ohjaa Ron Howard, joka on aiemmin ohjannut muun muassa elokuvat Da Vinci -koodi, Kaunis mieli ja Apollo 13. Kiitokset Edellisen asukkaan arvostelukappaleesta Otavalle! (Kirjan kannessa lukee ennakkokappale, mutta minulle kirja saapui syyskuussa vasta ilmestymispäivän jälkeen.)

Kirjassa kuljetetaan koko ajan rinnakkain kahta tarinaa kahdessa aikatasossa. Menneisyydessä Emma, nykyisyydessä Jane. Kummallakin on takana traumaattinen kokemus, kumpikin etsii itselleen uutta kohtuuhintaista asuntoa, kumpikin ihastuu samaan pieneen mutta kauniiseen taloon. Vuokranantaja on talon suunnitellut arkkitehti, ja vaikuttavassa valkoisessa talossa on runsaasti huippumodernia tekniikkaa. Valitettavasti vuokrasopimukseen kuuluu parisensataa erikoista ehtoa, kuten ei ruukkukasveja, ei mattoja, ei tauluja, ei verhoja, ei koristetyynyjä, ei roskakoreja, ei lasinalusia, ei edes kirjoja. Eikä talon vuokralaiseksi suinkaan hyväksytä ihan ketä tahansa, vaan ensin pitää täyttää monisivuinen hakemuslomake ja läpäistä pakkomielteisen vuokranantajan järjestämä haastattelutilaisuus. Menneisyydessä Emma ja nykyisyydessä Jane ovat kuitenkin niin mykistyneitä ihastuksesta, että he suostuvat kaikkiin vuokranantajan epätavallisiin vaatimuksiin ja pääsevät muuttamaan huikeaan taloon.

Kirjan luvut ovat lyhyitä, ja J P Delaney osaa rakentaa psykologista jännitystä taitavasti. Lukijalle tarjoillaan vuorotellen välähdyksiä Emmasta ja Janesta. Kummallakin naisella on suhde vuokranantajansa kanssa. Nykyisyydessä talossa asuva Jane tulee hiljalleen tietoiseksi, että ennen häntä talossa on asunut Emma ja että Emmalle on tapahtunut jotain kamalaa. Yrittäessään selviytyä Jane tulee tehneeksi täsmälleen samoin kuin talon edellinen asukas Emma. Trillerin pohjimmainen idea on oikeastaan aika simppeli mutta nerokas, juonenkäänteet onnistuvat yllättämään, ja jännite pysyy hyvin yllä.

J P Delaneyn Edellinen asukas on oikein nautittava psykologinen trilleri, kunhan kirjaa lukiessa ei ala liikaa järkeillä ja analysoida juonenkäänteitä. Lääketieteelliset faktat eivät aina osu ihan kohdalleen, ihmisten käyttäytymistä vedetään epäuskottaviin sfääreihin, ja valheiden verkosto menee jopa liiallisuuksiin saakka. Jään mielenkiinnolla odottamaan, millainen elokuva kirjan pohjalta syntyy ja onnistuuko mestariohjaaja Ron Howard välttämään teennäisyyden karikot.

Talo on linnoitus. – – Mutta mitä jos talo päättää olla suojelematta minua? Kuinka turvassa oikeassa olen?
Yhtäkkiä minua alkaa pelottaa.

Englanninkielinen alkuteos The Girl Before, 2017.
Suomentanut Satu Leveelahti.
Kustantaja Otava, 2017. 417 sivua.

Elly Griffiths: Januksen kivi

IMG_20171016_164231_139.jpg

Viime keväänä suomeksi ilmestynyt Elly Griffithsin dekkari Risteyskohdat esitteli meille nelikymppisen arkeologin Ruth Gallowayn. Ruskeat hiukset, siniset silmät, vaalea iho. Rakastaa Bruce Springsteenia ja Bryan Adamsia. Fiksu ja itsenäinen nainen, vaivatta lähestyttävä ja miellyttävä. Ja nyt me suomalaiset lukijat pääsemme nauttimaan Ruth Gallowayn mukavasta seurasta dekkarisarjan toisen osan myötä, kun muutama viikko sitten suomeksi julkaistiin Januksen kivi. Kiitokset taas arvostelukappaleesta Tammelle!

On ehtinyt vierähtää kolme kuukautta Risteyskohdat-kirjan tapahtumista, kun arkeologi Ruth Gallowayn ja rikoskomisario Harry Nelsonin tiet kohtaavat jälleen. Norwichissa puretaan kovalla tohinalla vanhaa taloa pois uuden rakennushankkeen tieltä, ja Ruth kutsutaan tutkimaan purkutyömaalta löytyneitä luita. Lapsen luut on haudattu talon pääoven kynnyksen alle, kuten muinaiset roomalaiset tekivät lepyttääkseen kaksikasvoista Janus-jumalaa. Mutta miltä ajalta luut ovat? Onko lapsi haudattu maahan, kun talossa toimi vielä katolinen lastenkoti, vai ovatko luut olleet maassa jo monta sataa vuotta? Entä missä on pääkallo?

Dekkarisarjoissa on oma viehätyksensä. On aina vallan ihanaa palata vanhojen tuttujen henkilöhahmojen seuraan, päästä lukemaan heidän tuoreimpia kuulumisiaan ja jännittää heidän puolestaan. Arkeologi Ruth Galloway on ihastuttavan sympaattinen päähenkilö, inhimillinen ja helposti samaistuttava. Pidän myös komisario Harry Nelsonista, perheellisestä poliisimiehestä, joka kiroilee tietokoneelle ja ajaa autolla liian kovaa. Arkeologeihin ja poliiseihin mahtuu monenlaista porukkaa, mutta epäuskottavan kummallisia hahmoja ei Elly Griffiths ole kirjasarjaansa luonut. Murhaajat voivat toki olla sekopäisiä hulluja, kunhan päähenkilöillä on jokin tolkku touhuissaan.

Januksen kivi lunastaa odotukset, jopa ylittääkin ne. Elly Griffiths hemmottelee lukijoitaan laadukkaalla brittiläisellä rikoskirjallisuudella, mukavan leppoisaa mutta silti mielenkiintoista. Henkilöhahmoissa ja heidän välisissään suhteissa on yhä sopivasti särmää, eikä kukaan ole liian täydellinen. Dekkarin sävy pysyy miellyttävän kepeänä, eikä edes loppuhuipennuksessa mässäillä verellä. Norfolkin hienot maisemat sopisivat hyvin myös televisiosarjan miljööksi.

Ruth Gallowayn elämässä tulee tapahtumaan melkoisia mullistuksia. Asia paljastetaan lukijalle heti kirjan ensimmäisillä sivuilla, mutta minä haluan säilyttää salaisuuden. Lukekaa ensin Risteyskohdat ja sännätkää vasta sitten Januksen kiven kimppuun. Eikä dekkarisarjan kolmatta osaa tarvitse kauaa tarvitse odotella, Jyrkänteen reunalla ilmestyy nimittäin heti keväällä 2018. Erinomaista!

IMG_20171016_164208_848.jpg

Englanninkielinen alkuteos The Janus Stone, 2010.
Suomentanut Anna Lönnroth.
Kustantaja Tammi, 2017. 335 sivua.

Jessica Knoll: Onnentyttö

IMG_20170920_143727_01_01.jpg

Jessica Knoll on yhdysvaltalainen toimittaja, joka kirjoittanut Cosmopolitaniin ja SELF-lehteen muun muassa ihmissuhteista. Onnentyttö on Knollin esikoisromaani, jota on Yhdysvalloissa myyty puoli miljoonaa kappaletta ja jonka käännösoikeudet on kaupattu yli 40 maahan. Kirjasta on suunnitteilla elokuva. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Anin elämä näyttää täydelliseltä. Hän on päässyt mukaan New Yorkin seurapiireihin ja suunnittelee loistokkaita häitä yhdessä komean sulhasensa kanssa. Anilla on upea vartalo ja tyylikkäitä vaatteita. Hän työskentelee toimittajana trendikkäässä naistenlehdessä. Mutta hänen täydellinen elämänsä perustuu täydelliselle valheelle.

Anin kouluvuosina sattunut järkyttävä tapaus kiinnostaa ihmisiä yhä edelleen. Tapauksesta aiotaan tehdä dokumentti, ja Ani on lupautunut kertomaan kuvausryhmälle oman versionsa tapahtumista. Samalla Ani haluaa näyttää kaikille, miten pitkälle hän on päässyt kouluvuosiensa jälkeen, miten varakas ja menestynyt hän nykyään on. Mutta kiillotetun suojakuvun pinta alkaa murtua, Ani joutuu kohtaamaan muistonsa ja pelkonsa.

Pöydän alle oli kokoontunut sekalainen valikoima oppilaita eri vuosiluokilta ja yhteiskuntaluokista. Tämä tapahtuma oli se kauhea side, joka tulisi aina yhdistämään meitä.

Jessica Knollin Onnentyttöä on vaikeaa kategorisoida. Kirja on oikeastaan hömppää, mutta mukana on myös tummempia sävyjä ja trillerimäisyyttä. Hetkittäin mieleeni tuli vähän Liane Moriartyn tyyli, vaikka toisaalta Knollin Onnentyttö ei ole sinne päinkään vaan lähempänä Mhairi McFarlanea ja Sophie Kinsellaa. Jessica Knollin Onnentyttö on vähän niin kuin Gillian Flynnin trillerit hömpämpänä versiona. Viihteellistä chick litiä, täydellisen naisen elämää New Yorkissa, mutta kulissien takana ei sitten olekaan niin täydellistä.

Joka toisessa luvussa seurataan Ania nykyajassa New Yorkissa. Suunnitellaan sikakalliita häitä, käydään jumppatunneilla rääkkäämässä itseään, ollaan jatkuvasti dieetillä ja ahmitaan salaa kotona. Joka toisessa luvussa palataan ajassa taaksepäin Anin kouluvuosiin. Moni vetää sliipattua roolia, esittävät jotain ihan muuta kuin todellisuudessa ovat. Kirjan loppupuoliskolla siirrytään synkempiin tunnelmiin, mutta lukijan ei tarvitse vuodattaa kyyneleitä eikä kokea suuria järkytyksiä.

Joskus jokin kirja on oikea siinä hetkessä. Jessica Knollin Onnentytön kanssa minulle kävi niin. Olen ollut flunssainen (taas!) ja olen nuutuneena yskiessäni lukenut kirjaa vain pieniä pätkiä kerrallaan. Onnentytön kaltainen hömpänpömppä ei vaadi lukijalta liikoja, eikä Jessica Knoll hätkähdytä lukijoitaan liian tymäköillä juonenkäänteillä. Jonain toisena hetkenä Onnentyttö olisi saattanut olla karvas pettymys, mutta nyt otin kiitollisena vastaan tämän viihteellisen trillerin, joka tarjosi minulle pieniä höttöisiä pakohetkiä flunssaisesta arjesta.

Englanninkielinen alkuteos Luckiest Girl Alive, 2015.
Suomentanut Päivi Pouttu-Deliere.
Kustantaja Bazar, 2017. 464 sivua.

Elämäni kirjojen kertomana

IMG_20170710_152309_851-2.jpg

Olen monissa blogeissa törmännyt Elämäni kirjojen kertomana -haasteeseen. Ideana on valita omasta kirjablogistani 20 kirjan nimeä, jotka kertovat minun elämästäni. Olen pyöritellyt hauskaa haastetta jonkin aikaa mielessäni ja nyt perjantai-illan ratoksi päätin toteuttaa tämän. Kirjajuttuja olen kirjoitellut nettiin jo vuodesta 2004 saakka, mutta tänne WordPressiin muutin alkuvuodesta 2016, ja haasteen kirjat valitsin WordPressin ajalta eli vuosilta 2016-2017.

  1. Lapsena olin: Kultakutri, sinisilmä
  2. Nyt olen: Pahaa parempi
  3. Haluaisin olla: Noita
  4. Ominaisuuteni, josta en luovu: Peilikuva
  5. Taito, jota haluan kehittää: Koodinmurtaja
  6. Kotini: Syliin
  7. Elämäni: Playground
  8. Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni: Joka tuulen kylvää
  9. Asia, jota ilman en voisi elää: Lempi
  10. Asia, jota en haluaisi kokea: Loppusoinnun kaiku kalmistossa
  11. Työni: Vallan varjoissa
  12. Työpöydälläni: Pahan postia
  13. Yöpöydälläni: Räsynukke
  14. Antavat voimaa: Tavalliset pikku pihajuhlat
  15. Vievät voimia: Sydämenmurskajaiset
  16. Haaveilen: Kaikki mikä kiiltää
  17. Viestini ystävälle: Kullan kallis
  18. Minua mietityttää usein: Hammaskeiju
  19. Minua pelottaa joskus: Murtumispiste
  20. Tulevaisuudensuunnitelmani: Hoivakoti

 

Preston & Child: Houreuni

IMG_20171006_145734_462.jpg

Yhdysvaltalaisten Douglas Prestonin ja Lincoln Childin luoma Pendergast-sarja hemmottelee lukijoitaan vähän erilaisella dekkariviihteellä. Rikostutkintaa höystettynä piristävällä ripauksella yliluonnollisia elementtejä. Jännitystä, seikkailua ja mysteerejä. Dekkarisarjan pääosassa on kiehtova ja arvoituksellinen FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergast.

Ensimmäiset Pendergast-dekkarit Ihmeiden kabinetti ja Kuoleman asetelma olivat viiden tähden jännäreitä. Tulikiven, Veljensä vartijan ja Kuolleiden kirjan muodostama Diogenes-trilogia ei kuitenkaan yltänyt aiempien kirjojen tasolle. Diogenes-trilogian jälkeen Pimeyden pyörä ja Kuoleman naamio olivat iloisia yllätyksiä, mutta aivan eivät nekään vetäneet vertoja ensimmäisille kirjoille. Ja nyt käsissäni on kahdeksas suomennettu Pendergast-mysteeri, Houreuni. Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Pendergast nojautui taaksepäin tuolissaan. Hän nosti hienoisesti vapisevan kätensä kauhuissaan suulleen. Helen Pendergastin kuolema ei ollut sittenkään traaginen onnettomuus. Kyse oli kylmäverisestä murhasta.

Kaksitoista vuotta sitten Pendergastin rakas vaimo heitti henkensä leijonan hyökättyä hänen kimppuunsa Sambiassa. Tarkastellessaan Helenille kuulunutta metsästyskivääriä Pendergast oivaltaa yhtäkkiä, että hänen vaimoaan kohdannut onnettomuus olikin huolellisesti suunniteltu murha. Järkyttynyt Pendergast kääntyy komisario Vincent D’Agostan puoleen, ja D’Agosta jää pitkälle virkavapaalle auttaakseen ystäväänsä. Miksi Helen murhattiin, kuka oli syyllinen? Saadessaan selville edesmenneen vaimonsa varjelemia salaisuuksia Pendergast joutuu miettimään, kenen kanssa hän oikein meni naimisiin.

Pendergast tiesi, että Helen oli rakastanut häntä, mutta siitä huolimatta oli käymässä yhä ilmeisemmäksi, että hänen vaimonsa oli viettänyt kaksoiselämää. Tilanne oli katkeran ironinen: Helen oli ollut ainoa henkilö, johon hän oli voinut luottaa ja jolle hän oli kuunaan uskoutunut – ja Helen oli myös koko ajan salannut häneltä totuuden.

Kaikki suomennetut Pendergast-dekkarit ovat yli 500-sivuisia, eikä myöskään Houreuni tee poikkeusta. Luettavaa siis riittää yllin kyllin. Toisinaan näin paksut romaanit tuntuvat turhaan venytetyiltä, mutta Houreunessa ei ole pitkiä suvantovaiheita, vaan huisia juonenkäänteitä on tarjolla tasaiseen tahtiin ja kiitettävissä määrin. Yrittäessään selvittää Helenin salaisuuksia Aloysius Pendergast ja Vincent D’Agosta reissaavat ympäriinsä, muun muassa Sambiasta Georgiaan ja Louisianasta Floridaan. Välillä kaksikon eteen tuntuu tulevan läpipääsemätön umpikuja, mutta sitten jokin pieni uusi yksityiskohta auttaa taas Pendergastia ja D’Agostaa tutkimuksissa eteenpäin. Tapaukseen liittyvät niin kadonnut mustakehyksinen maalaus kuin myös sukupuuttoon kuollut carolinanpapukaija.

Douglas Prestonin ja Lincoln Childin Houreuni on ehdottomasti parhaimmasta päästä suomennetuista Pendergast-jännäreistä. Ellei jopa paras. Otin ilolla vastaan vauhdikkaan tutkimusmatkan Pendergastin edesmenneen vaimon salaisuuksiin. Vaikka matkan varrella on lukuisia mutkia matkassa ja aseet paukkuvat, romaanin sävy pysyy mukavan kepeänä, eikä Pendergast vaivu liiaksi synkistelemään. Douglas Preston ja Lincoln Child onnistuvat yllättämään lukijansa kerta toisensa jälkeen, seikkailun tiimellyksessä ei aika käy pitkäksi.

Houreuni käynnistää Helen-trilogian, joten toivottavasti Gummerus jatkaa kirjasarjan suomentamista ja suomalaiset lukijat pääsevät ensi vuonna jännittämään trilogian seuraavan osan parissa. Enkä panisi ollenkaan pahakseni, vaikka Gummerus innostuisi ensi vuonna julkaisemaan parikin Pendergastia. Suomennostahti on nimittäin useamman vuoden perässä, ja tämän Houreunen jälkeen kirjailijakaksikko Preston & Child on ehtinyt kynäilemään jo useamman Pendergast-dekkarin lisää.

Englanninkielinen alkuteos Fever Dream, 2010.
Suomentanut Pekka Marjamäki.
Kustantaja Gummerus, 2017. 576 sivua.

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

IMG_20171001_122816_814.jpg

Antti Tuomaisen rikosromaaneja on julkaistu peräti 28 maassa, muun muassa Yhdysvalloissa, Kiinassa, Ranskassa, Saksassa ja Brasiliassa. Hän on napannut Suomen dekkariseura ry:n Vuoden johtolanka -palkinnon ja ollut ehdolla myös ulkomaisten kirjapalkintojen saajaksi. Romaaneista Synkkä niin kuin sydämeni ja Mies joka kuoli on suunnitteilla elokuva. Palm Beach Finland on Tuomaisen seitsemäs romaani. Kiitos arvostelukappaleesta Like Kustannukselle!

Mittari näytti 13,5 celsiusastetta, kello lähestyi puoli kolmea. Päivän kuumin hetki. Loistavaa. Erinomaista. Suomen kesä. Mihin ihminen saattoi luottaa ellei siihen.

Lomakylän uusi omistaja Jorma Leivo on laittanut tuulemaan ja parissa kuukaudessa entisestä harmaasta Loma-Kähärästä on sukeutunut värikäs Palm Beach Finland. Turkoosia, vaaleansinistä, vaaleanpunaista, vaaleanvihreää. Paksun maalipinnan ovat saaneet ylleen niin vierasmökit, uimakopit, purjelautavuokraamo kuin ravintolakin. Aurinkovarjoja ja muovipalmuja. Neonväreissä hohtava kyltti mainostaa rantaa sloganilla ”It’s the hottest beach in Finland”. Tosin jatkuva tuuli ja jääkylmä merivesi pitävät rannan tyhjänä.

Se oli vahinko. Harmillinen sattumus. Se johtui työnnön ja vedon epäsuhteesta, väärinkäsityksestä. Siksi niska murtui ja päästi äänen, joka muistutti kuivan laudan katkeamista.

Jorma Leivo haaveilee saavansa läheisen perintöhuvilan ja sen tontin omistukseensa, jatkeeksi uudelle lomakylälleen. Leivo pestaa kaksi tomppelia pelottelemaan huvilan omistavaa Oliviaa, mutta keikka menee pahasti pieleen ja ulkopuolinen miekkonen menettää henkensä. Selvittämätöntä kuolemantapausta saapuu tutkimaan peitetoimintayksiköstä poliisi Jan Nyman, joka piiloutuu opettajan peiteroolin taa. Myös ammattirikollinen Holma kiinnostuu tapauksessa, kuollut mies on nimittäin hänen veljensä.

Jälleen yksi kesä. Vihreys, joka kesti hetken. Aurinko, joka nousi niin korkealle, että sen oli pakko kostautua. Ja se kostautui, verisesti. Puoleen vuoteen se ei edes näyttäytynyt. Ja niin oli vuosi mennyt, jälleen yksi kokonainen elämän vuosi.

Antti Tuomaisen edellinen romaani Mies joka kuoli oli yksi viime vuoden parhaista kirjoista. Mustalla huumorilla höystetty dekkari, hykerryttävän hersyvää ja riipivän traagista. Palm Beach Finland jatkaa samansuuntaisella linjalla, mutta nyt mennään astetta pidemmälle, suorastaan epäuskottaviin sfääreihin saakka. Jouduin ensin vähän nikottelemaan, mutta hiljalleen Palm Beach Finlandin hivenen vinksahtanut meininki alkoi maistua. Lopulta maiskuttelin onnellisena tätä kirjallista makupalaa.

Tuomaisen Palm Beach Finland on täynnä toinen toistaan herkullisempia henkilöhahmoja. Jokainen tavoittelee omia unelmiaan, mutta kaiken keskiössä on raha tai oikeammin sen puute. Asiat eivät useimmiten mene ollenkaan niin kuin on suunniteltu, joten kaikenlaisia kommelluksia mahtuu matkan varrelle. Tapahtumia seuraillaan monen eri henkilön näkövinkkelistä, ja lukija pysyy koko ajan kärryillä tapahtumista, vaikka muut henkilöhahmot olisivat niistä täysin tietämättömiä.

Antti Tuomaisen Palm Beach Finland on dekkari täynnä mustaa huumoria, hykerryttäviä juonenkäänteitä, hillittömiä möhläyksiä, sujuvia dialogeja, mehukkaita heittoja ja nasevia oivalluksia, mutta mukaan mahtuu myös ripaus romantiikkaa. Tuomaisen huumori osuu ja uppoaa minuun kuin ne kirjassa mainitut kuuluisat miljoona volttia. Huikean hienoja ajatelmia oli pakko välillä pysähtyä makustelemaan ja pohdiskelemaan. Palm Beach Finland on napakymppi.

Nyt asteita oli kenties kuusitoista, tuuli viilensi ilmaa ja säätiedotus lupasi kylmenevää. Loppuviikosta kenties rakeitakin. Erinomaista, ajatteli Jorma Leivo.

IMG_20171001_120521_769.jpg

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Like. 333 sivua.

Viveca Sten: Vallan varjoissa

IMG_20170929_164920_300.jpg

Minun yöpöydälläni on ihanan huikea pino syksyn uutuuskirjoja, joten lukemisen suhteen on nyt todellakin valinnanvaraa. Tähän väliin kaipasin luettavakseni tuttua ja turvallista dekkarikirjailijaa, joten päätin tarttua ruotsalaisen Viveca Stenin kirjaan. Vallan varjoissa on seitsemäs suomennettu Sandhamn-dekkari. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Riskisijoittaja Carsten Jonsson on maksanut tähtitieteellisen summan suuresta rantatontista saaren eteläosassa, ja nyt tontille rakennetaan hulppeaa huvilaa. Saarelaiset eivät katso hyvällä ökyrikkaan ulkopuolisen mahtailevaa huvilahanketta. Naapurit tehtailevat valituksia ja rakennustyömaalla tehdään ilkivaltaa. Carsten on kuitenkin päättänyt saada saaren asukkaat puolelleen ja järjestää hienot tupaantuliaiset. Juhlien jälkeen yöllä tapahtuu katastrofi ja kuolemantapaus. Onko syyllinen joku kiukustuneista naapureista? Vai löytyykö motiivi Carstenin bisneksistä?

Juristi Nora Linde on vaihtanut pankkimaailmasta ympäristörikosvirastoon, ja rikosylikonstaapeli Thomas Andreasson kaipailee myös muutosta elämäänsä. Periaatteessa Thomasilla on asiat hyvin. Hän on löytänyt avioeron jälkeen Pernillan uudelleen, he ovat onnellisia, heillä on hartaasti toivottu tytär. Mutta Thomasia ei huvita mikään. Neljäkymmentäkuusivuotias, eläkkeeseen vielä pitkä matka. Jaksaisiko hän poliisin työssä niin kauan?

Viveca Stenin Vallan varjoissa alkaa räväkästi, mutta sitten dekkarissa otetaan rauhallisempi vaihe. Seuraillaan Carsten Jonssonin bisneksiä sekä hänen perhettään ja märehditään Thomas Andreassonin kriiseilyä. Tarina toki etenee koko ajan, mutta tupaantuliaisia ja poliisien tutkintaa saadaan odotella pitkä tovi. Ymmärrän, että Viveca Sten haluaa tutustuttaa lukijansa Carsten Jonssonin perheeseen, enkä minä pitkästynyt. Mutta kaipailin ensimmäiseen sataan sivuun enemmän jännitystä, enemmän koukkuja.

Vallan varjoissa on kokonaisuutena ihan hyvä ja viihdyttävä dekkari. Ei kuitenkaan parasta Viveca Stenia, pidin enemmän edellisestä osasta Ristiaallokossa. Juristi Nora Linde jää tässä dekkarissa harmillisen pieneen sivuosaan, ja toisaalta rikosylikonstaapeli Thomas Andreassonin työkriiseilyt ahmaisevat turhankin suuren osan kirjasta.

Vaikka minulla olisi kymmeniä miljoonia ylimääräistä rahaa, en rakennuttaisi ökyhuvilaa Viveca Stenin Sandhamniin. Pienellä saarella, jossa kaikki tuntevat toisensa eikä ulkopuolisten ole helppo päästä sisään yhteisöön, sattuu ja tapahtuu hämmästyttävän usein pahoja. Viveca Stenin Sandhamn ei ole mikään leppoisa kesäparatiisi Tukholman ulkosaaristossa, vaan piskuisella saarella saa tosissaan pelätä henkikultansa puolesta ja poliiseilla riittää jatkuvasti töitä.

Seuraava Viveca Stenin Sandhamn-dekkari julkaistaan suomeksi jo ensi keväänä, toukokuussa 2018. Alkuperäiseltä nimeltään I sanningens namn kääntyy suomeksi Totuuden nimessä.

Ruotsinkielinen alkuteos I maktens skugga, 2014.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.
Kustantaja WSOY, 2017. 416 sivua.

Kate Morton: Talo järven rannalla

IMG_20170922_175701_184

Australialainen Kate Morton (s. 1976) on opiskellut niin draamaa, puheviestintää kuin myös kirjallisuutta. Nykyään Morton on keskittynyt kirjoittamiseen ja asuu perheensä kanssa Lontoossa. Talo järven rannalla on Mortonin viides suomennettu romaani. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Aluksi hän oli harkinnut tunnustamista, ja ehkä hän olisi alun perin saattanutkin paljastaa kaiken. Tilaisuus oli kuitenkin mennyt ohi, ja nyt oli liian myöhäistä. Oli tapahtunut liian paljon: etsintäpartiot, poliisit, suurelta yleisöltä tietoja pyytävät sanomalehtiartikkelit. Ei ollut ketään, kenelle kertoisi, ei mitään keinoa korjata tilannetta, ei minkäänlaista mahdollisuutta, että hänelle annettaisiin anteeksi. Muuta ei voinut kuin haudata todisteet. (s. 7)

Kesäkuussa vuonna 1933. Cornwallissa Edevanen perheen järvenrantatalossa ja sen tiluksilla käy kova hyörinä, kun talossa valmistaudutaan jokavuotisiin juhannusjuhliin. Kuusitoistavuotias Alice Edevane on kuitenkin uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Kirjailijan urasta haaveileva Alice on palavasti rakastunut tilalla työskentelevään mieheen. Mutta yöllä paljastuu kaamea tragedia. Alicen pieni veli on kadonnut.

Vuonna 2003. Sadie Sparrowin kodin ovimatolta löytyy kirje, jonka sisältämä viesti aiheuttaa jääkylmää järkytystä ja sekoittaa Sadien pasmat. Aluksi rikospoliisin työhön keskittyminen herpaantuu vain pieniksi hetkiksi, mutta lopulta Sadie möhlii pahasti ja hänet määrätään pakkolomalle. Sadie pakenee Lontoosta isoisänsä luo Cornwalliin ja yrittää kokoilla itseään. Yhdellä juoksulenkeistään hän löytää ränsistyneen puutarhan ja hylätyn talon. Sadie saa kuulla, että talossa asunut Edevanen perhe oli vuosikymmeniä aiemmin muuttanut pois traagisen tapahtuman jälkeen, perheen pieni poika oli kesken juhlien kadonnut kuin savuna ilmaan.

Alice Edevanen ja Sadie Sparrowin tiet kohtaavat, kun Sadie alkaa tutkia kolmekymmentäluvulla tapahtunutta Alicen pikkuveljen katoamista ja lähestyy Alicea kirjeellä. Alice on nykyään kuuluisa dekkarikirjailija, joka kirjoittaa parhaillaan viidettäkymmenettä romaaniaan. 86-vuotias Alice on yrittänyt jättää menneisyyden taakseen, mutta nyt monimutkainen salaisuuksien vyyhti alkaa purkautua auki.

Alice ei koko elinaikanaan pystyisi arvioimaan varmasti, tuliko huoneessa samalla hetkellä kylmä nummelta äkkiä pyyhältäneen tuulenpuuskan mukana, vai johtuiko kylmyys hänen omasta sisäisestä termostaatistaan, todellisen elämän hyökyaallosta, jossa menneisyys paiskautui päin kuin taaksepäin vetäytynyt vesimassa, joka oli jo pitkään odottanut vuoroveden vaihtumista päästääkseen valloilleen. Sillä tietenkin hän tiesi täsmälleen, mihin kirje viittasi, eikä sillä ollut mitään tekemistä niiden siistien keksittyjen arvoitusten kanssa, joita hän sommitteli kirjoihinsa. (s. 106)

Ai että! Kate Morton osaa luoda häkellyttävän lumoavia tarinoita, jotka vievät lukijan täysin mukanaan. Lähes seitsemänsataa sivua ei tunnu missään, kun kirjoittajana on Kate Morton. Tosin edellinen romaani Salaisuuden kantaja ei ihan vakuuttanut minua, ja sen luettuani ehdin jo miettiä, alkaako Mortonilta jutut loppua vai alanko minä kyllästyä Mortonin tyyliin. Mutta huoli pois, tämä Mortonin uusin suomennos Talo järven rannalla hurmasi minut jälleen täydellisesti.

Tarinaa kuljetetaan monessa eri aikatalossa ja henkilöhahmoja on paljon. Välillä tuntuu, että juoni alkaisi lipsahtaa pahasti sivuraiteille, mutta lopulta jokaisella luvulla on oma tärkeä osuutensa kokonaisuuden kannalta. Henkilöt eivät ole pelkkiä värittömiä paperisia hahmoja, vaan jokaisella on menneisyytensä ja persoonallisuutensa. Morton keskittyy erityisesti naisiin, ja vaikka kirjassa on myös monia miespuolisia henkilöhahmoja, tärkeitäkin, silti naiset etupäässä kuljettavat tarinaa eteenpäin. Rikkinäisiä sieluja jotka yrittävät selvitä elämässä päivästä toiseen ja elää tekemiensä valintojen, virheiden kanssa.

Olen kuullut suitsutusta, että Talo järven rannalla olisi jopa Kate Mortonin paras romaani. Muistikuvani ensimmäisistä Mortonin romaaneista ovat jo ehtineet haalistua, mutta Talo järven rannalla on kieltämättä varsin onnistunut teos, vaikkakin loppuratkaisu on ehkäpä turhan lälly. Vauhdikasta, napakkaa lukemista kaipaavalle en Mortonia lähtisi suosittelemaan, mutta mikäli etsit viihdyttävää lukuromaania etkä pelästy kirjan paksuutta, Talo järven rannalla voisi olla sinun kirjasi. Minä ainakin nautin.

Englanninkielinen alkuteos The Lake House, 2016.
Suomentanut Hilkka Pekkanen.
Kustantaja Bazar, 2017. 671 sivua.

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

IMG_20170807_185020_01

Yöpöydälleni on kertynyt hurja pino houkuttelevia syksyn uutuuksia, mutta tämän yhden kesällä lukematta jääneen kirjan halusin lukaista tähän väliin. Synkän metsän siimeksessä on lontoolaisen Ruth Waren (s. 1977) esikoisromaani. Psykologinen trilleri on pomppinut top kymppi -listoilla Briteissä ja Yhdysvalloissa, ja kirja on käännetty jo yli 40 kielelle. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle!

Sattuu. Joka paikkaan sattuu. Valo viiltää silmiäni, päätä särkee. Sieraimissani tuntuu metallinen löyhkä, käteni ovat tahmaiset verestä.
”Leonora?”
Ääni kuuluu vaimeasti kipuverhon läpi. Yritän pudistaa päätäni, en pysty puhumaan.
”Leonora, ei hätää, olet sairaalassa.”

26-vuotias kirjailija Leonora saa sähköpostiinsa kutsun lapsuudenystävänsä polttareihin, vaikka Nora ei ollut tavannut ystäväänsä kymmeneen vuoteen. Hetken emmittyään Nora päättää kuitenkin vastata kutsuun myöntävästi. Polttarit vietetään pienellä porukalla syrjäisessä talossa mäntymetsän keskellä. Mutta tunnelma kiristyy ja joku murhataan. Ja sitten Nora herää sairaalasta, muistinsa menettäneenä ja loukkaantuneena. Mitä lasitalossa oikein tapahtui?

Joku on ihan oikeasti kuollut.
Joku on kuollut.
Mutta kuka?

Olin jostain lukenut ankaria moitteita Ruth Waren esikoisromaanista, joten odotukseni Synkän metsän siimeksessä -trillerin suhteen eivät olleet huisin korkealla. Mutta onneksi uskalsin tarttua tähän. Kirjassa on hyvää imua, lukeminen käy vaivattomasti, sivut kääntyilevät vauhdilla, mysteeri viehättää ja koukuttaa. Täydellistä luettavaa väsyneinä arki-iltoina, kun vireystila ja keskittymiskyky eivät ole parhaimmillaan.

Välillä seuraillaan sairaalassa makaavaa Noraa, joka yrittää kasata muistojensa sirpaleista kokonaista kuvaa tapahtumista. Välillä palataan ajassa taaksepäin polttareihin. Jos lukijalle ei heti kirjan alussa kerrottaisi jotain pahaa tapahtuneen, lukija voisi hyvin kuvitella lukevansa heppoista chick lit -romskua. Polttarikohtauksissa nimittäin on välillä häiritsevässä määrin hömppämäisyyttä, ja puhekielisten dialogien myötä tarinaan tulee liiankin paljon kepeyttä. Mutta tarinan edetessä tunnelma tihenee, ja Ruth Waren esikoisteoksesta kehkeytyy ihan mainio, joskin ennalta arvattava, psykologinen trilleri.

Synkän metsän siimeksessä ei ole vuoden paras psykologinen trilleri. Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä ja Camilla Greben Kun jää pettää alta nousevat ehdottomasti korkeammille sijoille tämän vuoden psykologisten trillerien kilvassa. Mutta varsin kelvollista ja vetävää jännitystä Ruth Waren Synkän metsän siimeksessä tarjoilee. Toivottavasti tältä kirjailijalta suomennetaan lisää kirjoja!

Englanninkielinen alkuteos In a Dark, Dark Wood, 2015.
Suomentanut Oona Nyström.
Kustantaja Otava, 2017. 364 sivua.

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa

IMG_20170912_175524_805

Toimittaja Ninni Schulmanin (s. 1972) dekkarit sijoittuvat hänen lapsuutensa maisemiin Värmlandiin. Magdalena Hanssonista kertova viisiosainen dekkarisarja on myynyt Ruotsissa yli puoli miljoonaa kappaletta. Sarjan ensimmäinen osa Tyttö lumisateessa ilmestyi suomenkielisenä painoksena nyt elokuussa. Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Päivänvalo laskeutui kuin polkuna pimeyteen lattian poikki ja ojennetun käsivarren yli. Laihat sormet törröttivät kohti kattoa.
Siellä makasi ihminen. Kuollut ihminen.

Magdalena Hansson on avioeron jälkeen palannut kotikaupunkiinsa Hagforsiin. Hän asustaa isoa taloa kuusivuotiaan poikansa kanssa ja työskentelee paikallislehden toimittajana. Magdalenan työpäiviin tulee vipinää ja jännitystä, kun yllättäen kuusitoistavuotias tyttö katoaa uudenvuodenyönä. Ja pian toinen tyttö löydetään ammuttuna maakellarista. Mitä ihmettä pikkukaupungissa on meneillään?

Mikä minun nimeni on? Minä olen unohtanut nimeni.
Aikaa ei enää ole, vain pimeyttä ja kaikki yöt. En tiedä mistä alan ja mihin lopun.

Kuvittelin lukevani saksalaista dekkaria, kirjailijan sukunimi Schulman hämäsi minut, mutta varsin nopeasti kirjaa lukiessani kävi selville, että nythän ollaan naapurimaassamme Ruotsissa. Ja mikäpä siinä, kyllähän ruotsalaiset osaavat dekkareita kirjoittaa. Ninni Schulmanin Tyttö lumisateessa tarjoaa kelpo jännitystä, helppolukuista ja vetävää. Ihan perusdekkariksi en tätä luonnehtisi, Tyttö lumisateessa on nimittäin jotain himpun verran parempaa.

Dekkareille tyypilliseen tapaan kirjassa seurataan useampaa henkilöä. Ääneen pääsevät poliisien lisäksi muun muassa kadonneen tytön isä kuin myös naapurista kuuluvaa mekastusta kummasteleva vanhus. Toimittaja Magdalena Hansson on kuitenkin selvästi kirjan päähenkilö. Juuri kipeän avioeron kokenut, takaisin kotiseudulleen palannut. Ihmissuhteet ja ihmisten väliset kemiat ovat isossa roolissa Schulmanin dekkarissa, eikä Magda liiaksi keskity märehtimään eroaan ja ex-miestään, sillä pian läpätystä Magdan rinnassa aiheuttaa eräs paikkakuntalainen komistus. Ihmissuhdekuvioista huolimatta Tyttö lumisateessa ei ole mitään ällöttävän ruusunpunaista höttöä, vaan synkkiä salaisuuksia väreilee piilossa pinnan alla ja hyytävä pakkanen paukkuu.

Myönnän, jäin koukkuun. Ninni Schulmanin Tyttö lumisateessa on ehdottomasti tutustumisen arvoinen dekkari. Toivottavasti kustantamo Tammi jatkaa viisiosaisen dekkarisarjan julkaisemista, ja me innokkaat suomalaiset dekkarifanit saamme pian hyppysiimme Magdalena Hansson -sarjan toisen osan.

Ruotsinkielinen alkuteos Flickan med snö i håret, 2010.
Suomentanut Maija Kauhanen.
Kustantaja Tammi, 2017. 442 sivua.