Mai Jia: Koodinmurtaja

Mai Jia on työskennellyt vuosia Kiinan tiedostelupalvelussa. Mai Jia on Kiinan palkituimpia ja luetuimpia nykykirjailijoita, ja hänen romaaneistaan on tehty myös elokuvia. Koodinmurtaja on hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa. Kiitos arvostelukappaleesta Aula & Co:lle!

Varakkaan suolakauppiassuvun musta lammas on häikäilemätön ja röyhkeä mies. Isopäinen piru. Kun hänelle syntyy perillinen, suku suostuu vastahakoisesti antamaan äpärälapselle katon pään päälle. Lapsen ollessa kaksitoistavuotias hänen älykkyytensä huomataan, ja Jinzhen pääsee opiskelemaan kouluun.

Muutamaa vuotta myöhemmin salaperäinen mies tulee noutamaan Jinzhenia. Matikkanero Rong Jinzhen värvätään erikoisyksikköön koodinmurtajaksi, ja vastoin kaikkia odotuksia hän onnistuu murtamaan vihollisen vahvan Purppura-koodin. Jinzhenista tulee salainen kansallissankari ja puhemies Maon luottomies. Kun vihollinen ottaa käyttöön entistä vahvemman koodin, sitkeä Rong Jinzhen päättää epäonnekseen yrittää murtaa myös sen.

Kryptoanalyysi on työtä, jossa yksi nero tekee kaikkensa ymmärtääkseen toista. Se on kuin ankarin mahdollinen kamppailu kahden raavaan miehen välillä. Tämä salaperäinen leikki on tuonut yhteen ihmiskunnan lahjakkaimmat yksilöt – ja minkä vuoksi? Vain muutamista yksinkertaisista numeroista muodostettujen koodien murtamisen tähden. Tuo saattaa ehkä kuulostaa hauskalta, pelkältä leikiltä. Kuitenkin tuo leikki on piinannut lukemattomat huippulahjakkuudet aina kuoleman porteille asti.

Välillä tekee hyvää loikata pois omalta mukavuusalueeltaan ja lukea jotain aivan muuta. Siispä hyppäsin rohkeasti Mai Jian seuraan ja matkustin ajassa taaksepäin Kiinaan.

Tarina käynnistyy vuodesta 1873. Kirjan alussa käydään läpi kiinalaisen suolakauppiassuvun vaiheita. Ja kun äpärälapsi viimein tulee tarinaan mukaan, vie vielä useita kymmeniä sivuja ennen kuin päästään Rong Jinzhenin aikuisuuteen ja työhön erikoisyksikön koodinmurtajana. Kuvittelin tämän olevan jännäri, mutta varsinaista trillerimäisyyttä ei Mai Jian romaanista löydy, vaan Koodinmurtaja on pikemminkin kertomus matemaattisesta lahjakkuudesta, uhrauksista ja pakkomielteistä, nerouden ja hulluuden häilyvästä rajasta.

Mai Jian kerronta poikkeaa totutusta, ja joka hetki kirjaa lukiessani tiedostin selvästi lukevani kiinalaista romaania. Eikä se ollenkaan huono asia. Hivenen erikoisesta rakenteesta huolimatta kerronta on sujuvaa ja kaunista, selkeää ja nautittavaa. Kiinan historia ja politiikka ovat vahvasti läsnä tekstissä.

Koodinmurtajan luettuani jäin oudon hämmentyneisiin tunnelmiin, enkä oikein tiedä, pidinkö lukemastani. Tämä ei ole romaani, jonka ahmaisisin koukuttuneena parissa illassa. Lukeminen vaatii oman aikansa ja rauhansa. Mai Jia ei ole kirjoittanut vauhdikasta agenttijännäriä, mutta raahustavassa kerronnassa on silti oma viehätyksensä. Ja kuten sanottua, joskus on hyvä poistua siltä omalta tutulta alueelta ja lukea ihan erilaista kirjallisuutta. Lukekaa tekin.

Olen aina uskonut, että nerous ja hulluus ovat saman kolikon kaksi puolta. Ne ovat kuin oikea ja vasen käsi, kaksi ruumiista ulospäin työntyvää raajaa, jotka vain sattuvat kurottamaan eri suuntiin.

Kiinankielinen alkuteos Jie mi, 2002.
Suomentanut Rauno Saunio.
Kannen suunnitellut Tuomo Parikka.
Kustantaja Aula & Co, 2017. 356 sivua.

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä

Jukka Laajarinne työskenteli matemaattisten aineiden ja filosofian opettajana ennen ryhtymistään vapaaksi kirjailijaksi. Laajarinne on minulle aivan uusi tuttavuus, mutta Pinnan alla pimeä herätti kiinnostukseni. Kustantaja Atena on kuvaillut kirjaa tiivistunnelmaiseksi psykologiseksi trilleriksi, joka yhdistää myytit aikamme suurimpiin uhkakuviin. Mielenkiintoista! Kiitos arvostelukappaleesta Atenalle!

Kohtasin saman symbolikuvan kolme kertaa. Ensin omassa unessani, sitten potilaani kertomuksessa ja lopulta uutisissa. Korkeasaari, hukkuvia ihmisiä. – – Meitä saattaa olla uhkaamassa jonkin sortin epidemia. Ehkä pandemia. Ihmiset tuhoutuvat joukoittain johonkin, mikä on toistaiseksi pinnan alla.

Psykoterapeutti Kaarlo Nuortevan asiakas kertoo muistavansa, että oli pienenä lapsena ollut vaarassa hukkua Korkeasaaren rannassa. Kaarlon mieleen palautuu hänen oma unensa, jossa ihmisiä hukkui mereen eläintarhan edustalla. Ja sitten se tapahtuu ihan oikeasti, Korkeasaaren rannassa hukkuu lapsia. Epidemia on alkanut levitä.

Kaarlo ottaa yhteyttä opiskeluaikaiseen tyttöystäväänsä, joka työskentelee nykyisin maan johtavana epidemiologina. Kaarlo ja Doris yrittävät pysäyttää epidemian ja seuraavat huolestuneena uutisia maailmalta. Tulvia Georgiassa, valtavia kraattereita Siperiassa. Sairastumassa eivät ole pelkästään ihmiset vaan koko tuntemamme todellisuus.

Jukka Laajarinteen Pinnan alla pimeä on kiehtova ja omintakeinen romaani. Entäpä jos onnettomuudet ja kauheudet ihan oikeasti lisääntyisivät ja leviäisivät sanoista ja katseista, unista ja uutisista? Voisiko epidemian pysäyttää vai koituisiko massahysteria ihmiskunnan tuhoksi?

Pinnan alla pimeä ei ole kirja, joka ahmaistaan nopeasti välipalaksi ja sitten sännätään seuraavan kirjan kimppuun. Laajarinteen tekstin sisäistäminen vaatii nimittäin oman aikansa. Psykologista ja filosofista jargonia on runsaasti, enkä todennäköisesti oikeasti edes ymmärtänyt kaikkea. Laajarinne siteeraa muun muassa Jungia ja kieputtaa todellisuutta fiktion ympärille. Hetkittäin tunsin lukevani pidemminkin raskasta oppikirjaa kuin koukuttavaa trilleriä.

Vaikka Laajarinteen romaani on hämmentävän omituinen, hänen sanoissaan on myös pelottava totuuden siemen. Epidemiat leviävät sanoista. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että itsemurhista uutisoiminen lisää itsemurhia. Vihapuhe lisää vihapuhetta. Kun joku kertoo somessa pesseensä talonsa ikkunat, muutama muukin todennäköisesti innostuu ikkunanpesupuuhiin. Kun pari luokan suosituinta tyttöä hehkuttaa ihanaa poikabändiä, pian suurin osa luokan tytöistä on rehkahtanut kyseiseen bändiin. Ihminen ei elä omassa suljetussa kuplassaan, vaan muiden ihmisten sanat ja teot muokkaavat meitä ja meidän toimintaamme.

Kirjan luettuani jäin vähän hämilleni. Toisaalta Jukka Laajarinteen idea on mahtava, kirja kiehtoi ja koukutti, Laajarinne sai minut hyvällä tavalla mietiskelemään lukemaani. Toisaalta hyvä idea tuntuu paikoitellen hukkuvan psykologisen ja filosofisen jaarittelun alle, hedelmätöntä ja turhauttavaa pohdiskelua on aivan liikaa. Ja kirjan loppu ei oikein tyydyttänyt minua.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Atena. 263 sivua.
Kansi Timo Mänttäri.

P.S. Luetut.net muutti tänne WordPressiin alkuvuodesta 2016. Ja tämä on sadas postaukseni täällä!

Jaakko Melentjeff: Hukkuneet

Ylöjärveläinen Jaakko Melentjeff (s. 1965) on koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri ja työskentelee sosiaalityöntekijänä Tampereella psykiatrian poliklinikalla. Hukkuneet on hänen esikoisromaaninsa. Kiitos arvostelukappaleesta Atena Kustannukselle!

Hän oli saanut käsiinsä uransa erikoisimman murhajutun. Murhasarja, jossa ei voinut vahvistaa, että kyse edes oli henkirikoksista. Kyllähän ihmisiä hukkui, mutta ei tällä tavalla: katoavat viikkokausiksi, löytyvät hukkuneina mutta ilman vettä keuhkoissa, väärän ja kaiken lisäksi myös kadonneen henkilön henkilöpaperit taskussa.

Porin eteläpuolella merestä löytyy ruumis, taskussaan suomalaisen miljonäärin henkilöllisyyspaperit ja ranteessaan arvokas kello. Poliiseille kuitenkin selviää, että kuollut mies ei olekaan kyseinen miljonääri ja että kaiken lisäksi miljonääri on kadoksissa. Pian Reykjavikista löytyy samalla oudolla tavalla hukkunut mies, mukanaan toisen henkilön henkilöllisyyspaperit. Rikosylikonstaapeli Paula Korhonen Tampereen keskusrikospoliisista, Annmari Akselsson Tukholman poliisista, rikoskomisario Magnus Thor Reykjavikin poliisista ja NORDSA:n etsivä Kalle Nordin päättävät tehdä yhteistyötä. Onko Pohjolassa liikkeellä sarjamurhaaja? Entä kuka kumma on Kolmisorminen mies?

Olen tietoisesti pyrkinyt lisäämään kotimaisen kirjallisuuden lukemista ja mielestäni onnistunutkin siinä. Jaakko Melentjeffin esikoisromaani Hukkuneet olisi kuitenkin saattanut mennä minulta kokonaan ohi, mutta suurimman osan elämästäni Porissa asuneena kiinnostuin kirjasta Porin mainitsemisen takia. Pori esiintyy kirjassa lopulta vain ohimennen, mitättömän pienessä sivuroolissa, mutta olen silti iloinen, että tulin lukeneeksi tämän.

Jaakko Melentjeffin Hukkuneet on kansainvälinen trilleri, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen lisäksi myös Ruotsiin, Islantiin ja Tsekkiin. Melentjeff onnistui koukuttamaan minut heti ensimmäisten sivujen myötä, ja jännite pysyy hyvin yllä loppuun saakka. Dialogi tuntuu paikoitellen vaivaannuttavan kömpelöltä, ja juoni on ehkäpä turhankin monimutkainen, mutta tarinassa on ehdottomasti hyvää imua. Huumoria on ripoteltu mukavasti matkan varrelle.

Henkilögalleria on hengästyttävän laaja, ja minulla vei hetken päästä kärryille siitä, kuka kukin on. Onneksi muutama kirjan hahmoista nousee selvemmin esiin. Tamperelainen viisikymppinen rikosylikonstaapeli Paula Korhonen asuu kerrostalossa Amurissa, kävelee joka aamu töihin säästä riippumatta, huolehtii iäkkäistä vanhemmistaan, ei ole koskaan ollut parisuhteessa ja yrittää löytää elämäänsä rakkauden netin deittisivuston kautta. Tukholmalainen Annmari Akselsson on eroamassa petollisesta miesystävästään. Reykjavikilainen rikoskomisario Magnus Thor on leski ja neljän tyttären yksinhuoltajaisä. NORDSA:n polkkatukkainen Kalle Nordin asuu yksiössä Turussa, reissaa työtehtävien takia paljon ja kaipaa lapsiaan.

Toivottavasti Jaakko Melentjeff jatkaa kirjoittamista. Olisi sääli, jos näin laaja joukko poliiseja olisi luotu vain yhtä ainoaa rikosromaania varten. Vaikka minä en ihan täysillä ihastunutkaan tähän esikoisdekkariin, Melentjeffissa on selvästi potentiaalia.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Atena. 420 sivua.
Kansi Mika Perkiökangas.

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Australialaisen Liane Moriartyn romaaneja on myyty maailmanlaajuisesti jo yli kuusi miljoonaa kappaletta. En ihmettele. Hyvän aviomiehen jälkeen olin vielä vähän epäileväinen, mutta Mustat valkeat valheet ja Nainen joka unohti vakuuttivat minut täysin. Liane Moriartyn kirjat tarjoavat sekä kepeää viihdettä että pientä jännitystä. Taustalla väreileviä uhkaavia salaisuuksia jotka lopulta nousevat synkkinä pintaan. Moriartyn romaanit eivät siis ole puhtaita trillereitä mutta eivät ihan höttöistä hömppääkään. Ja nyt tätä herkkua on saatu suomeksi lisää, kun Tavalliset pikku pihajuhlat putkahti kauppoihin helmikuussa. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

”Tämä tarina alkaa pihajuhlista”, Clementine sanoi. Mikrofoni voimisti ja silotti hänen äänensä, teki sen arvovaltaisemmaksi, aivan kuin sitä olisi jotenkin käsitelty. ”Tavallisten naapurusten pihajuhlista tavallisella pihalla.”

Grillijuhlissa on paikalla kuusi aikuista, kolme lasta ja yksi koira. Clementine ja hänen miehensä Sam sekä heidän pikkutyttönsä kaksivuotias Ruby ja viisivuotias Holly. Lapseton pariskunta Erika ja Oliver. Tiffany ja Vid sekä heidän kymmenvuotias tyttärensä Dakota. Paljon viiniä ja hyvää ruokaa. Mutta sitten huomio herpaantuu hetkeksi ja seuraukset ovat järkyttäviä.

Olin varannut pääsiäislomalleni takuuvarmaa luettavaa – Viveca Stenin Ristiaallokossa ja Liane Moriartyn Tavalliset pikku pihajuhlat. Enkä todellakaan joutunut pettymään. Parisataa sivua päivässä meni kevyesti, niin tehokkaasti ensin Sten ja sitten Moriarty onnistuivat minut koukuttamaan.

Tavallisten pikku pihajuhlien rakenne on tyypillistä Liane Moriartya. Nerokasta ja taitavaa juonenkuljetusta. Vaikka kertomuksen keskiössä on naapuruston grillijuhlat, tarina käynnistyy monta viikkoa pihajuhlien jälkeen. Muistojen ja välähdyksien avulla lukijalle rakennetaan hiljalleen kuvaa siitä, mitä kamalaa juhlissa oikeasti on tapahtunut. Tutuiksi tulevat erityisesti ystävykset Clementine ja Erika,  ja heidän aviomiehensä saavat tyytyä esittämään sivurooleja.

Liane Moriartyn kerronta on jälleen kerran hänelle ominaiseen tyyliin tarkkanäköistä ja nokkelaa. Terävää ja hauskaa. Avioliiton ylä- ja alamäkiä. Tukalia ystävyyssuhteita. Vaikeita äidin ja tyttären välisiä suhteita. Työmurheita. Riittämättömyyden tunteita. Iloa ja onnea, surua ja murhetta.

Ihan timanttisinta Moriartya tämä ei kuitenkaan ollut. Minun kaipaamani mojova jymy-yllätys jäi nimittäin puuttumaan. Moriarty pohjustelee juonenkäänteitä niin huolellisesti, että pystyin aavistelemaan ne jo paljon etukäteen. Mutta aikamoista nannaa tämä silti on Moriartyn faneille, täynnä lukuisia herkullisia oivalluksia ja teräviä koukkuja.

Englanninkielinen alkuteos Truly Madly Guilty, 2016.
Suomentanut Helene Bützow. Kustantaja WSOY, 2017. 464 sivua.

Viveca Sten: Ristiaallokossa

Ruotsalainen Viveca Sten työskenteli juristina ennen ryhtymistään dekkarikirjailijaksi. Hän asuu perheensä kanssa talvet Tukholmassa ja kesät Sandhamnin saarella. Ristiaallokossa on kuudes Sandhamn-dekkari. Olin jo vähän aikeissa luovuttaa Sandhamnin murhien suhteen, mutta edellinen dekkari Juhannusmurha oli niin hyvä, että ehdottomasti halusin jatkaa sarjan parissa. Kiitos arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Jouluaattona Jeanette Thiels kiiruhtaa päivän viimeiseen Sandhamniin menevään lauttaan. Peloissaan ja ahdistuneena Jeanette majoittautuu saarella vuokramökkiin. Tapaninpäivänä hotellin rannasta löydetään naisen ruumis, ja rikosylikonstaapeli Thomas Andreasson joutuu kesken joululomansa käynnistämään murhatutkinnan. Jeanette Thiels on kuulunut Ruotsin eturivin ulkomaankirjeenvaihtajiin ja tehnyt juttuja useilta sotatoimialueilta. Liittyykö naisen murha hänen työhönsä?

Samaan aikaan Nora Linde joutuu omassa työssään pankin juristina kiperän tilanteen eteen. Noran on päätettävä, kuinka pitkälle hänen lojaaliutensa riittää.

Sandhamn-dekkarin pääosassa on taas vanha tuttu kaksikko eli rikosylikonstaapeli Thomas Andreasson sekä hänen lapsuudenystävänsä juristi Nora Linde. Edellinen dekkari Juhannusmurha sijoittui nimensä mukaisesti juhannuksen tienoille, tässä Ristiaallokossa elellään joulun ja uudenvuoden aikaa. Nyt ei lämmin kesäaurinko helli saarelaisia, vaan kirpeä pakkanen paukkuu ja lunta on pyryttänyt kinoksiksi.

Monien hyvien ruotsalaisdekkaristien tapaan myös Viveca Sten on ujuttanut rikosromaaniinsa purevaa yhteiskuntakritiikkiä. Kirjassa tylytetään maahanmuuttovastaista järjestöä, jonka mukaan suvaitsevaisuus on mennyt liian pitkälle ja maahanmuuttoa olisi radikaalisti vähennettävä erityisesti islamilaisista maista. Sten ei kuitenkaan heittäydy tavattoman pisteliääksi, ja yhteiskunnallinen kritiikki lomittuu oivallisesti dekkarin juoneen.

Viveca Stenin Ristiaallokossa tarjosi viihdyttäviä lukuhetkiä pääsiäislomalaiselle. Sopivan kevyt dekkari, ei yletöntä väkivallalla mässäilyä mutta ei myöskään liian kepeää höttöä. Tuttujen henkilöhahmojen seurassa on aina mukavaa viettää aikaa, ja näin sujuvaa dekkaria on iloa lukea. Loppua kohden vauhti kiihtyy ja jännitys tihentyy. Loppuratkaisu onnistui yllättämään minut.

Seitsemännen Sandhamn-dekkarin suomennosta ei tarvitse kauaa odotella. WSOY nimittäin julkaisee Vallan varjoissa -nimeä kantavan rikosromaanin elokuussa 2017. Jee!

Ruotsinkielinen alkuteos I farans riktning, 2013.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Kustantaja WSOY, 2017. 429 sivua.

Matti Laine: Pahuuden hinta

Helmikuun lopulla posti toi minulle ennakkokappaleen Matti Laineen maaliskuun puolivälissä ilmestyvästä dekkarista. Samoihin aikoihin saapui kuitenkin pino muitakin kirjoja, muu elämä vei oman aikansa, ja niinpä Laineen dekkarin lukeminen siirtyi valitettavasti näihin huhtikuun alun päiviin. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Helsinkiläinen Matti Laine (s. 1976) on näyttelijä ja kirjailija, joka on näytellyt niin televisiossa, elokuvissa kuin myös teatterissa ja ehtinyt kirjoittaa jo seitsemän dekkaria. Tämä Pahuuden hinta on kolmas osa Elias Vitikka -dekkarisarjasta.

Elias Vitikka on anastettujen luksusjahtien välittäjä, entinen jääkiekkoilija. Yllättäen aseistautuneet poliisit rynnistävät Vitikan perheen kotiin ja keskeyttävät tylysti yksivuotissynttärien juhlinnan. Elias Vitikka saa kuulla olevansa epäiltynä jäähallin pukuhuoneesta löytyneen jääkiekkovalmentajan surmasta. Ja pian Vitikka joutuu huomaamaan, että hänen perässään on poliisin lisäksi myös kilpaileva rikollisjoukkio. Liittyykö kaikki jotenkin takavuosien kolmeen nuoreen jääkiekkolupaukseen? Vai mistä sotkussa on kyse?

Iskuja sateli lisää ja lisää, ja sen pienen hetken ajan, kun mies ymmärsi mitä hänelle oli tapahtumassa, hänen mielensä täyttyi raastavan kivun lisäksi yhdestä ainoasta ajatuksesta.
Antakaa anteeksi.

Olen aina toitottanut joka paikassa, etten pidä romaaneista, joissa järjestäytynyt rikollisuus näyttelee isoa roolia. Alamaailma ja rikollisjengit ovat minulle vastenmielisiä aiheita. Siitä huolimatta minä luin viime vuonna pari hyvää dekkaria, joissa pääpahikset kuuluvat järjestäytyneeseen rikollisryhmään. Ja tämän Laineen dekkarin myötä joudun jälleen myöntämään, että alamaailman rosvojoukkiosta voi kirjoittaa oikeasti mielenkiintoisen ja koukuttavan rikosromaanin.

Vaikka Elias Vitikka hääräilee rikollisissa puuhissa, hän on silti yllättävän sympaattinen päähenkilö. Hämmentävän ristiriitainen. Jääkiekkomaalivahti jonka ura on päättynyt loukkaantumiseen. Kauppaa nykyään varastettuja luksusveneitä ja on ajautunut syvälle alamaailmaan. Kovahermoinen rikollinen joka ei pinkaise tiukoissakaan tilanteissa pakoon. Mutta hänestä löytyy myös pehmeämpi puoli, rakastava isä ja puoliso, suojelee aina perhettään. Toisaalta Vitikka on selkeästi pahis, toisaalta taas ehdottomasti hyvis.

Matti Laine on kirjoittanut kelpo dekkarin. Jännittävän ja koukuttavan. Hauskan. Yllättäviä juonenkäänteitä on ripoteltu matkan varrelle kiitettävästi. Vauhtia on sopivasti, eikä meno lipsahda yltiöpäiseksi säntäilyksi. Loppua kohden jännitys tihentyy. Tällaiset miehekkäät rikosromaanit eivät aivan kuulu minun omalle mukavuusalueelleni, mutta voisinpa kuvitella lukevani toistekin Vitikan seikkailuista.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Bazar. 271 sivua.

Anna Snoekstra: Peilikuva

Australialainen Anna Snoekstra on opiskellut luovaa kirjoittamista sekä elokuvataidetta ja työskennellyt niin elokuva- ja näytelmäkäsikirjoittajana kuin myös musiikkivideoiden ohjaajana. Psykologinen trilleri Peilikuva on Snoekstran esikoisromaani. Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Katson naista, sitten miestä, annan itseni nauttia hetkestä. Katson heitä tarkkaavaisesti nauttiakseni siitä täsmällisestä hetkestä, kun heidän ilmeensä muuttuu. ”Minun nimeni on Rebecca Winter. Minut siepattiin yksitoista vuotta sitten.”

Nainen yrittää näpistää ruokaa kaupasta ja jää kiinni. Selvitäkseen pulasta nainen väittää olevansa vuosia aiemmin kadonnut Rebecca Winter. Nainen on riittävästi samannäköinen kuin Rebecca, ja vaikka poliiseilla kenties on omat epäilyksensä, nainen otetaan avosylin vastaan Becin vanhempien kotiin. Mutta mitä oikealle Becille tapahtui yksitoista vuotta sitten ja uhkaako sama vaara myös Beciksi tekeytynyttä naista?

Joku jahtaa minua. Joku haluaa tehdä minulle samoin kuin Becille.

HarperCollinsista on hyvää vauhtia tulossa minun lempparini. Kustantamo julkaisee jatkuvasti minulle mieluista luettavaa. Mainittakoon niistä esimerkiksi Stuart MacBriden Kuoleman sävel, Karin Slaughterin Kahlittu ja Emelie Scheppin Ikuisesti merkitty. Eikä HarperCollins pettänyt minua taaskaan, vaan tämä Anna Snoekstran esikoisromaani Peilikuva on oikeasti hyvä psykologinen trilleri.

Snoekstran Peilikuvassa kulkee koko ajan rinnakkain kaksi kertomusta, toinen vuodessa 2014 ja toinen menneisyydessä vuonna 2003. Ääneen pääsevät sekä Rebeccaa teeskentelevä nainen nykyhetkessä että aito oikea Rebecca yksitoista vuotta aiemmin. Useiden kirjailijoiden paljon käyttämä tapa toimii tälläkin kertaa hyvin, ja kerronta pitää lukijan tiukasti otteessaan. Totuus purkautuu pala palalta, ja vaikka lukija voi etukäteen jotain aavistella, Snoekstra onnistuu myös yllättämään.

Anna Snoekstran esikoisromaani Peilikuva on tiivistunnelmainen ja jännittävä psykologinen trilleri. Kirja joka tekisi mieli ahmaista yhdeltä istumalta. Kirja joka ehdottomasti ansaitsisi isomman hypetyksen kuin Shari Lapenan Hyvä naapuri. Kirja joka sopisi mainiosti elokuvateatterin valkokankaalle esitettäväksi. Kirja joka saa minut odottamaan lisää luettavaa Snoekstralta. Tykkäsin!

Englanninkielinen alkuteos Only Daughter, 2016.
Suomentanut Päivi Paju. Kustantaja HarperCollins, 2017. 304 sivua.

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

Ruotsalaisen Emelie Scheppin (s. 1979) kirjailijaura on melkoinen tuhkimotarina. Yksikään kustantamo ei huolinut Scheppin käsikirjoitusta. Niinpä sitkeä Schepp päätti julkaista esikoisdekkarinsa Ikuisesti merkitty omakustanteena. Kirjaa myytiin kymmeniä tuhansia, ja yhtäkkiä myös iso kustantamo kiinnostui Scheppin dekkarista. Nyt syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertovaa dekkarisarjaa on julkaistu jo kolme osaa ja lisää on tulossa. Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

”Hän on oikeasti kuollut.” Nainen nyyhkäisi taas. Nyyhkytykset vaihtuivat nopeasti hysteeriseksi itkuksi, ja sitten hätäkeskuspäivystäjän kuulokkeista kuului vain pitkä, tuskainen huuto.

Vaimo palaa kävelylenkiltä kotiin ja löytää miehensä elottoman ruumiin olohuoneen matolta. Mies on maahanmuuttoviraston johtaja, hän on työskennellyt turvapaikka-asioiden parissa. Epäilykset kohdistuvat vaimoon. Mutta miksi talosta löytyy lapsen kädenjälkiä, vaikka pariskunnalla ei ole lapsia?

Syyttäjä Jana Berzelius saa tutkinnan hoidettavakseen. Pian löytyy pojan ruumis, ja tapauksella on selvä yhteys aiempaan maahanmuuttoviraston johtajan murhaan. Ruumiinavauksessa Jana näkee pojan ihoon viiilletyt kirjaimet, ja Janan mieleen nousee muistoja hänen omasta salatusta menneisyydestään. Jana ei halua muiden saavan tietää totuutta hänen lapsuudestaan, joten hän päättää pysyä askeleen edellä poliiseja.

Jana näki pojan ihoon viilletyt kirjaimet. Ne olivat epätasaisia ja näyttivät siltä, että ne oli viilletty tylsällä veitsellä. Hän näki, että ne muodostivat nimen, ja maa alkoi keinua hänen jalkojensa alla. Hän tarttui molemmin käsin pöytään, ettei olisi kaatunut.

Luettuani pari lukua Emelie Scheppin esikoisdekkaria hämmästelin, miksi ihmeessä Ikuisesti merkitystä on kohkattu niin paljon. Ei alku tylsä ole, ei suinkaan, mutta en kokenut kirjan alkua myöskään erityisen koukuttavaksi. Päähenkilö Jana Berzelius vaikuttaa liian kylmältä ja värittömältä ihmiseltä, enkä minä liiemmälti ihastunut muihinkaan henkilöhahmoihin. Mutta kun rinnalla kuljetetaan koko ajan toista tarinaa, rikostutkinnan jännitys tihenee ja henkilöhahmoista löytyy uusia puolia, huomasin valvovani kirjan parissa ihan liian myöhään.

Emelie Scheppin Ikuisesti merkitty on paikoitellen epäuskottava, ja olin havaitsevani tekstissä välillä pienoista kömpelyyttä. Mutta väliäkös niillä on, jos dekkari muuten on koukuttavaa ja ahmittavaa kamaa. Juoni rullaa mukavasti eteenpäin, uusia juttuja paljastuu joka luvussa, eikä Schepp jämähdä märehtimään samaa asiaa liian pitkäksi aikaa.

Alussa niin tylsältä vaikuttanut päähenkilö Jana Berzelius on varsin mielenkiintoinen tapaus, ja kirjan edetessä tämän syyttäjän synkkää menneisyyttä aletaan hiljalleen paljastaa lukijalle. Kiinnostuin myös parista poliisista. Henrik Levander on vaimonsa tossun alla elävä nössykkä, mutta onneksi hän osaa myös yllättää. Mia Bolander suhtautuu vihamielisesti Janaan, käyttää holtittomasti rahaa, juo liikaa. Gunnarilla ja Annelilla on erikoinen suhde. Toivottavasti Scheppin suomentamista jatketaan, sillä haluaisin tietää, miten Janan, Henrikin, Mian ja muiden tarinat jatkuvat. Jäin koukkuun.

Ruotsinkielinen alkuteos Märkta för livet, 2013.
Suomentanut Hanna Arvonen. Kustantaja HarperCollins, 2017. 382 sivua.

Heikki Hietala: Viisto valo

Heikki Hietala opettaa tietojenkäsittelyä ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Hänen novellikokoelmansa Filtered Light and Other Stories on julkaistu Yhdysvalloissa vuonna 2012, ja nyt tämä valoaiheinen kimara on saatu suomeksi nimellä Viisto valo. Kiitos arvostelukappaleesta Sitruuna Kustannukselle!

Minun on ihan ensimmäiseksi pakko tunnustaa, että luen todella harvoin novellikokoelmia enkä oikein ole päässyt sinuiksi novellien kanssa. Roald Dahlin kokoelmat ovat kieltämättä olleet varsin mainioita, mutta muuten olen enimmäkseen vältellyt novelleja. Siispä tämän arvostelukappaleen myötä jouduin todellakin hyppäämään pois mukavuusalueeltani ja hengitystäni pidätellen sukelsin Hietalan novellilajitelmaan.

Heti ensimmäisen novellin myötä lukijalle selviää, että nyt on astuttu maagiseen maailmaan, jossa valolla on tavalla tai toisella pieni mutta tärkeä rooli. Heikki Hietala hallitsee spekulatiivisen fiktion. Hän nyrjäyttää todellisuuden pois raiteiltaan ja repii realismin rajoja. Kaikki yhdeksäntoista novellia tarjoavat lukijalle jotain sopivasti yllättävää. Vaikka alussa kertomus vaikuttaa realistiselta, yllättäen todellisuus heittää kuperkeikan ja kaikki muuttuu ihanan järjettömäksi.

Novellilajitelman lyhyimmät tarinat ovat pituudeltaan vain parisivuisia. Itse pidin eniten vähän pidemmistä kertomuksista, samaan tarinaan sai uppoutua viidentoista tai kahdenkymmenen sivun verran. Kirjan pisin novelli, Tuuli pilleissä, on toisen maailmansodan aikaan sijoittuva kummitustarina nuoresta papista, joka saapuu uuteen seurakuntaan ja kohtaa siellä itsekseen soivat kirkkourut. Lyhyin novelli kantaa nimeä Näin on, ja se onkin todellinen lyhytnovelli, alle viisisataa sanaa ja kaikki mahdutettuna pariin lauseeseen.

Omaksi suosikikseni nousi Kissankultaa, jossa opettaja kohtaa metsässä oudon valokuvaajan. Tai ehkäpä Hiilipohjainen, joka kertoo pojasta ja hänen ulkoavaruudesta olevasta ystävästään. Vai olisiko suosikkini sittenkin Sillan yli, kertomus miehestä joka etsii maalaukseen kuvattua siltaa. Tai kenties Pesänjako, jossa infrapunaskannerikamera paljastaa talon vihamielisen haamun. Tai ehkäpä minä pidinkin kaikkein eniten Lumottuun peikkometsään sijoittuvasta novellista nimeltä Takku. Hietalan novellilajitelmassa on niin monta hyvää tarinaa!

Englanninkielinen alkuteos Filtered Light – Other Stories, 2012.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Kustantaja Sitruuna Kustannus, 2017. 230 sivua.

Peter James: Kirottu talo

Englantilainen Peter James on luonut uraa niin elokuvatuottajana ja käsikirjoittajana kuin myös kirjailijana. Jamesin kirjoittamat Roy Grace -rikosromaanit ovat tuttuja monille dekkarien ystäville. James on napannut kirjoillaan useita palkintoja. Roy Grace -dekkareita on käännetty 36 kielelle, ja ne ovat myyneet huikeat yli 18 miljoonaa kappaletta.

Mutta tällä kertaa luvassa on kuitenkin jotain aivan muuta. Peter James on nimittäin kirjoittanut dekkarin sijaan vanhan kunnon kummitustarinan. Kirottu talo on kuulemma saanut innoituksensa Peter Jamesin entisen kotitalon oudoista tapahtumista.

Hän katseli peltoja, sitten talon julkisivua, ja saattoi hädin tuskin vieläkään uskoa, että he asuivat täällä, että tämä oli heidän kotinsa, että tänne, ehkä, toivottavasti, he voisivat kaikkien niiden kotiensa jälkeen jopa asettua asumaan ja viettää loppuikänsä. Heidän kaikkien aikojen kotinsa.

Ollie Harcourt, hänen vaimonsa Caro ja heidän 12-vuotias tyttärensä Jade muuttavat syrjäiseen Cold Hillin kartanoon. Ollie on innoissaan heidän uudesta kodistaan, mutta Caro on huolissaan rapistuneen kartanon kunnosta ja edessä olevista mittavista remonteista, Jade ikävöi kaupunkiin jääneitä ystäviään.

Heti muuton jälkeen kartanossa alkaa tapahtua outoja. Vilahtelevia varjoja, leijuvia valopalloja, kylmiä ilmavirtauksia, utuisia hahmoja. Harcourtin perhe on kauhuissaan, mutta poismuutto ei tule kysymykseen, koska heidän kaikki rahansa ovat kiinni Cold Hillin kartanossa.

Harcourtit eivät selvästikään asu kartanossaan yksin. Eivätkä he ole tervetulleita taloon.

Tämä unelmien koti, johon he olivat muuttaneet kaksi viikkoa sitten, oli osoittautunut jo näiden kahden viikon aikana pahemmaksi painajaiseksi kuin hän olisi ikinä osannut kuvitella. Heidän olisi selvitettävä tämä. He selvittäisivät tämän. Hitto soikoon, he selvittäisivät tämän.

Kirottu talo on perinteinen kummitustarina. Peter James ei tuo kauhugenreen mitään uutta, eikä edes oikeastaan tarvitsekaan. Ränsistyneen kartanon vihamielisistä kummituksista on kirjoitettu lukuisia kauhujuttuja, ja kyllä maailmaan vielä yksi karmaiseva kummitustarina lisää mahtuu.

Mutta minulla oli valitettavasti samankaltaisia ongelmia kuin Järjellä ja tunteella -blogin Susalla. Peter Jamesin kuvailu on nimittäin paikoitellen puuduttavan yksityiskohtaista ja laimentaa tehokkaasti kauhua. Ei minua kiinnosta jokaisen auton merkki, vuosimalli ja väri. En ole myöskään kiinnostunut uuneista ja kahvinkeittimistä. Turhaannuin ja ärsyynnyin heti kirjan alussa, enkä päässyt harmituksestani eroon.

Myönnän, että jonain toisena hetkenä olisin saattanut pitää tästä paljon enemmän. Nyt pakersin Kirotun talon parissa yli viikon enkä ollut saada tätä millään luetuksi loppuun. Hyytävän outoja tapahtumia sattuu kartanossa jatkuvasti, mutta kertomus ei vain tempaissut minua mukaansa. Yritin suhtautua kummituksiin liian rationaalisesti, juutuin Peter Jamesin yksityiskohtaiseen kuvailuun.

Mutta ei Kirottu talo todellakaan niin huono ole, että Peter Jamesin ystävien kannattaisi kokonaan skipata tämä. Jos tykkää Jamesin tyylistä eikä vieroksu perinteisiä kummitustarinoita, suosittelen ehdottomasti tutustumaan Kirottuun taloon.

Englanninkielinen alkuteos The House on Cold Hill, 2015.
Suomentanut Sirpa Parviainen. Kustantaja Minerva Kustannus, 2017. 329 sivua.