Yrsa Sigurðardóttir: Perimä

IMG_20170709_214551_375

Islantilaiselta Yrsa Sigurðardóttirilta on aiemmin suomennettu kaksi dekkaria, Kolmas merkki ja Joka toiselle kuoppaa kaivaa. Olen vähän odotellut, että milloinkohan Yrsa Sigurðardóttirilta saadaan lisää rikosromaaneja suomeksi. Ja nyt odotus palkitaan, Perimä aloittaa uuden dekkarisarjan, jossa Reykjavikin poliisi ja lastensuojelu selvittävät yhteistyössä rikoksia. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

”Aion kertoa sinulle yhden jutun. Lyhyen tarinan. Aika murheellisen. Kehotan sinua kuuntelemaan.”

Freyja työskentelee lastensuojelussa ja asuu veljensä pikkuruisessa kämpässä. Veli on taparikollinen ja lusii parhaillaan vankilassa. Freyjalla ei ole ollut moneen kuukauteen yhtään miessuhdetta, lukuun ottamatta yhtä ihanaa yhden yön juttua. Mies on väittänyt olevansa puuseppä Jónas, mutta yllättäen Freyja törmää samaiseen mieheen rikostutkinnan tiimoilta, mies onkin rikostutkija Huldar.

Nainen on murhattu raa’asti kotonaan. Perheen pojat ovat nukkuneet omassa huoneessaan, mutta 7-vuotias tyttö Margrét on ollut todistamassa äitinsä murhaa. Komisario Huldar ja lastensuojelussa työskentelevä Freyja yrittävät auttaa tyttöä ja saada tältä todistajalausunnon. Mistä syystä murhaaja antoi uhrilleen rangaistuksen? Aikooko murhaaja iskeä uudelleen?

Hän kuuli kytkimen naksahduksen juuri ennen kuin mies kuiskasi hänen korvaansa. ”Sinua onnisti.” Mies oli hetken hiljaa mutta lisäsi sitten. ”Tämä on nopeasti ohi.”
Siinä mies valehteli.

Yrsa Sigurðardóttirin Perimä ei varsinaisesti ole mikään kevyt kesädekkari vaan yllättävänkin rankka ja sadistinen. Ei tokikaan pahimmasta päästä, mutta enpä minä tätä lähtisi suosittelemaan väkivaltaisia dekkareita kaihtaville. Tiivistunnelmaista jännitystä voisi rakentaa vähemmälläkin julmuudella, mutta Yrsa Sigurðardóttir on näemmä päättänyt valita tämän rajumman tien.

Lastensuojelun yhdistäminen perinteiseen poliisidekkariin toimii, ja oman lisämausteensa tarinaan tuo Freyjan ja Huldarin välinen jännite. Keitokseen lisätään erakkoluonteinen radioamatööri, eläköitynyt opettaja kuin myös salaperäiset numerosarjat ja aikaiseksi saadaan ihan kiinnostava dekkaripaketti.

Osa kohtauksista tuntuu turhan venytetyiltä, islantilainen kirjailijatar harhailee hetkittäin liiaksi sivupoluille. Useamman kerran totesin olevani kirjan henkilöhahmoja nokkelampi, hoksasin monet arvoitukset ärsyttävän paljon ennen Freyjaa, Huldaria ja kumppaneita. Jokusia virheitä ja omituisuuksia satuin myös huomaamaan, mutta ne eivät merkittävästi häirinneet juonen seuraamista.

Pienistä puutteistaan huolimatta Yrsa Sigurðardóttirin Perimä on sen verran vetävä dekkarisarjan avaus, että voisinpa jatkossakin lukea lastensuojelussa työskentelevän Freyjan ja rikoskomisario Huldarin yhteisistä tutkimuksista. Toivottavasti tämän islantilaisen dekkarisarjan suomentamista jatketaan.

Islanninkielinen alkuteos DNA, 2014.
Suomentaneet Tapio Koivukari ja Tuula Tuuva-Hietala.
Kustantaja Otava, 2017. 412 sivua.

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

IMG_20170706_001101_687

Oi Flavia! Kanadalaisen Alan Bradleyn ihana Flavia de Luce -sarja tuo virkistävän tuulahduksen dekkarigenreen. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin, jossa murhamysteerejä ratkoo yksitoistavuotias Flavia de Luce. Kuolleet linnut eivät laula on dekkarisarjan kuudes osa, ja aiemmin sarjasta on suomeksi ilmestynyt Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus,  Filminauha kohtalon käsissä sekä Loppusoinnun kaiku kalmistossa. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Ihmiset siirtelivät levottomina painoa jalalta toiselle, ja hengityksemme kevyt ilmavirta teki pehmeitä huokauksia englantilaiseen ilmaan. Loputtoman tuntuisen pysähtyneisyyden jälkeen näimme lopulta kaukaisuudessa veturin savupilven. Se tuli hetki hetkeltä lähemmäs, ja samalla Harriet – äitini – oli tulossa kotiin.

On täydellisen ihana englantilainen aamu, yksi niistä huhtikuisista päivistä, jolloin aurinko on pitkän talven jälkeen palannut ja yhtäkkiä tuntuu kuin olisi jo kesä. Flavia de Luce odottaa perheensä ja kyläläisten kanssa junaa Buckshawin rautatieseisakkeella. Hänen kymmenen vuotta sitten kadonnut äitinsä Harriet on palaamassa kotiin.

Yllättäen tuntematon mies alkaa puheisiin Flavian kanssa Buckshawin rautatieseisakkeella. Pitkä mies on pukeutunut hienosta säästä huolimatta aivan liian paksuun takkiin ja höpöttelee Flavialle omituisia. Hetkeä myöhemmin joku väkijoukosta työntää miehen junan pyörien alle. Flavialla on taas uusi murhamysteeri ratkottavanaan.

Yhtäkkiä tajusin, että minun oli päästävä pois tästä synkkyyden valtaamasta talosta, päästävä jonnekin missä saatoin ajatella tuoreita ajatuksia – omia ajatuksiani, eikä muiden puhki kuluneita mietteitä.

IMG_20170705_105852_01_20170705114030383 Alan Bradleyn Kuolleet linnut eivät laula on kirjasarjan toistaiseksi tummasävyisin dekkari. Ei pelkästään kansikuvaltaan vaan myös sisällöltään. Huumoria ei ole unohdettu, mutta jopa Flavia de Luce on tavallista totisempi eikä rapistuneen Buckshawin kartanon mailla nauru raikaa. Äidin palattua kotiin Flavia päätyy miettimään liian suuria ja synkkiä asioita. Paikalle yllättäen ilmestynyt Undine-serkku tuntuu lyövän Flavian nokkeluudessa, eikä Flavian ajatuksenjuoksu yllä muutenkaan ihan edellisten kirjojen neuvokkuuden tasolle. Jos Flavia olisi ollut täydessä iskussa, hän olisi unohtanut hölmöt kokeilunsa ja selvittänyt murhatapauksen paljon nopeammin. Toisaalta suotakoon Flaviallekin ripaus vakavamielisyyttä ja hidasjärkisyyttä, eihän yksitoistavuotias tyttölapsi voi olla joka hetki täydessä iskussa.

Kuolleet linnut eivät laula on merkittävä osa dekkarisarjan juonen kannalta. Rautatieseisakkeella kuolleen miehen tapaus jää pelkäksi sivujuoneksi, tarinan pääosassa on Flavian Harriet-äidin kotiinpaluu sekä suvun historia. Mutta ei tämä noussut suosikikseni Flavia-kirjoista. Juoni tuntuu junnailevan paikoillaan, kirjan tunnelma on kovin apea, ja Flavian kemialliset kokeilut lipsahtavat liiaksi epäuskottavuuden puolelle. Mainiota ajanvietettä kuitenkin, kyllähän tämän seurassa kului oikein rattoisasti pari kesälomapäivää.

alanbradleyflaviadeluce

Englanninkielinen alkuteos The Dead in Their Vaulted Arches, 2014.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2017. 336 sivua.

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa

IMG_20170703_145026_443

Tiina Raevaara (s. 1979) on tiedetoimittaja, perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi, filosofian tohtori ja myös palkittu kirjailija. Veri joka suonissasi virtaa on itsenäinen jatko-osa kauhuromaaneille Yö ei saa tulla ja Korppinaiset. Pidin valtavasti molemmista edellä mainituista romaaneista, erityisesti Korppinaisista. Hyytävää psykologista jännitystä, kauhistuttavaa kauhua, taianomaisia harhamaailmoja, pakkomielteistä rakkautta. Persoonallisia ja moniulotteisia henkilöhahmoja. Ihanasti outoa ja sopivasti pelottavaa.

Astun sateeseen, pisarat tippuvat hartioilleni valtavina, kylminä kyyneleinä. Olen edelleen täynnä surua. Maailma ei anna minulle muuta vaihtoehtoa, ei päästä hyökyaaltoa lähtemään sisältäni.

Sairaalloisen kalpea nuorukainen seuraa Johannesta kelloliikkeeseen ja rysähtää kaupan lattialle. Mies on Constantin, kelloliikkeen entisen omistajan sukulaispoika. Constantin kertoo matkustaneensa Romaniasta Suomeen, paenneensa salaperäisestä tutkimuslaitoksesta nimeltä 4eon. Instituutin ideologia on yhdistelmä uskontoa ja lääketiedettä, siellä yritetään parantaa rikkaita kyseenalaisin keinoin.

”Ihmiset, jotka toimivat jonkin ideologian varassa, ovat paljon vaarallisempia kuin ihmiset, jotka toimivat vain omaksi hyväkseen”, Teodor sanoo hiljaa.

Johanneksen ja Hannan avioliitto rakoilee pahasti. Heidän vanhempi poikansa Aaro on kuollut vuosi sitten luusyöpään, elossa oleva Teo on liian hiljainen. Yllättäen neljävuotias Teo alkaa puhua kuolleesta veljestään, ja Johannes joutuu todistamaan pelottavia näkyjä. Johannes uskoo Aaron haluavan pahaa Teolle, yrittävän varastaa veljensä elämän.

”Kerro vain, missä Aaro on.”
Teo laskee kätensä. Nostaa sitten toisen ylös ja koskettaa kasvojaan. ”Täällä.”

Johannes ikävöi yhä kauan sitten kadonnutta rakastettuaan ja uskoo Aalon jo kuolleen. Kun Johannes sitten saakin selville, että Aalo olisi hoidettavana 4eonissa, Johannes päättää matkustaa Romaniaan. Instituutti on entinen luostari, kaunis paikka, mutta Johannekselle selviää nopeasti, että sen seinien sisällä tapahtuu kauheuksia.

En uskalla enää nukkua. Olen liian heikko tehdäkseni mitään muuta, ja nyt, kun unikin on viety minulta, toivo on mennyttä.

Tiina Raevaaran Veri joka suonissasi virtaa on intensiivinen lukukokemus. Raevaara yhdistelee totuutta ja kuvitelmaa niin taitavasti, että lukija melkeinpä voi uskoa joka sanan. Natsien lääketieteelliset ihmiskokeet ovat totta, joten miksipä ei Romanian syrjäisessä vuoristossa voisi olla salaperäistä instituuttia. Raevaara lienee saanut vaikutteita Mary Shelleyn Frankensteinista ja tuo onnistuneesti vanhojen kauhutarinoiden teemoja nykyaikaan.

Piinaavaa, ahdistavaa, pelottavaa, synkkää. Tiina Raevaara sieppaa lukijan mukaansa hurjalle matkalle, eikä lukija parka voi muuta kuin ahmia sivun toisensa perään, samalla yön ääniä ja varjoja säikkyen. Myönnän valvoneeni liian myöhään Raevaaran psykologisen kauhutrillerin parissa. Eikä ihan heti tullut uni. Onneksi on kesäloma.

Kiitokset arvostelukappaleesta Like Kustannukselle!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Like. 304 sivua.

Nele Neuhaus: Joka tuulen kylvää

IMG_20170628_120939_904

Saksalainen Cornelia ”Nele” Neuhaus teki kansainvälisen läpimurron Lumikin on kuoltava -romaaninsa myötä. Hofheimin poliisilaitoksen väkivaltarikosyksiköstä kertovan dekkarisarjan päähenkilöinä hyörivät rikoskomisario Pia Kirchhoff ja hänen aatelinen esimiehensä rikosylikomisario Oliver von Bodenstein. Lumikin on kuoltava oli dekkarisarjan neljäs osa mutta vasta ensimmäinen suomennettu. Onneksi nyt suomalaisia lukijoita hemmotellaan uudella Bodenstein & Kirchhoff -dekkarilla, kun keväällä kauppoihin tupsahti Neuhausin uusi tiiliskivi nimeltä Joka tuulen kylvää. Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Rikoskomisario Pia Kirchhoff on viettänyt rentouttavan loman kihlattunsa kanssa. Stressitasot lähtevät kuitenkin heti nousuun, kun kotimaan kamaralle palattuaan hänet hälytetään saman tien tutkimaan toimistorakennuksessa sattunutta kuolemantapausta. Tuulivoimayhtiön yövartija on pudonnut portaista. Tutkijat epäilevät, että kyseessä ei olisi onnettomuus, vaan vartija olisi tönäisty portaita alas. Ja kun yhtiön johtajan työpöydältä löytyy kuollut hamsteri, Pia Kirchhoff alkaa epäillä firman pomon salailevan jotain. Liittyvätkö tapaukset Taunuksen tuulivoimapuistohankkeeseen? Hankkeen kannattajien ja vastustajien joukossa tunteet kuumenevät, pelissä on suuret rahat, eikä uusilta kuolonuhreilta vältytä.

IMG_20170628_185159_01 Olin blogissani kehunut Nele Neuhausin edellistä Lumikin on kuoltava -dekkaria niin paljon, että kustantamossa oli päätetty painattaa ylistyssanani Joka tuulen kylvää -kirjan paperikannen takaliepeeseen. (Lainauksen yhteydessä tosin lukee vähän hämäävästi Luetut-blogi, vaikka itse olen aina käyttänyt blogistani pidempää nimeä Luetut.net). Nele Neuhausin luomat päähenkilöt ovat miellyttäviä, kerronta rullailee sujuvasti eteenpäin, jännitystä rakennetaan taitavasti, juonenkäänteet koukuttavat. Ja kyllähän ne samat kehumiset sopivat suurimmaksi osin myös tähän sarjan seuraavaan osaan Joka tuulen kylvää.

Dekkarin alussa Nele Neuhaus esittelee suuren joukon henkilöhahmoja. Vanhojen tuttujen rikostutkijoiden lisäksi esiin marssii muun muassa niin itsepäinen maanomistaja, lemmikkikaupan henkilökuntaa kuin myös uusi rikoskomisario. Paketti ei kuitenkaan hajoa palasiksi, vaan lukija pidetään tiukasti mukana matkassa. Vaatii kirjailijalta taitoa esitellä laajan henkilögalleriansa niin, että lukija pysyy kärryillä eikä mene sekaisin henkilöhahmojen kanssa.

Mutta purnasin jo vähän 558-sivuisen Lumikin on kuoltava -dekkarin kohdalla, että kerrontaa olisi voinut hieman tiivistää ja nopeuttaa. Erityisesti kirjan lopputapahtumat tuntuivat turhan venytetyiltä. Sama vaiva kiusaa myös tätä Joka tuulen kylvää -dekkaria. Kun dekkarissa on 601 sivua, se edellyttää kirjailijalta timanttista jännitteen säilyttämistä, jännityksen kohottamista. Eikä Neuhaus ainakaan minun kohdallani ihan onnistu, vaan viimeiset parisataa sivua kertomus tuntuu vain jatkuvan jatkumistaan. Dekkarin lopussa jätetään harmillisesti osa langanpäistä auki, lukijalle ei selitetä kaikkea.

Saksankielinen alkuteos Wer Wind sät, 2011.
Suomentanut Veera Kaski.
Kustantaja WSOY, 2017. 601 sivua.

Alkuvuoden 2017 parhaat kirjat

IMG_20170623_143210_350

Vuosi sitten kirjoittelin Dekkariviikon tiimoilta koontipostauksen Alkuvuoden 2016 parhaat dekkarit. Kun tänä vuonna huomasin kesäkuun lähestyvän loppuaan, päätin taas keräillä alkuvuoden parhaita. Tällä kertaa en kuitenkaan aio rajoittaa postaustani pelkkiin dekkareihin, vaan kelpuutan listaukseeni mukaan kaikenlaisia kirjoja.

Lukutahtini on pysynyt samanlaisena. Kun viime vuonna kirjanpitoni mukaan luin tammi-kesäkuun aikana 33 kirjaa ja 12 295 sivua, tänä vuonna olen samassa ajassa lukenut 35 kirjaa ja 12 705 sivua. Nykyään aika ja keskittymiskyky eivät tunnu riittävän tämän isompiin kirjamääriin, enkä oikeastaan juuri nyt edes haikaile takaisin vanhoihin hyviin lukuvuosiin.

Mietin pitkään, millä perusteella valitsisin kirjat tähän alkuvuoden 2017 parhaat -listaukseen. Lopulta otin mukaan ne romaanit, jotka minulle ensimmäiseksi tulivat mieleen. Olen alkuvuoden aikana lukenut muitakin hyviä kirjoja, mutta ilmeisesti nämä viisi ovat olleet ne mieleenpainuvimmat. Listan kaksi ensimmäistä kirjaa on julkaistu jo viime vuonna, mutta minä luin ne vasta tämän vuoden puolella.

IMG_20170626_190230_112

Minna Rytisalo: Lempi

Gummerus, 2016
Kuusamolaisen Minna Rytisalon esikoisromaani Lempi nappasi ansaitusti Blogistanian Finlandia -voiton. Päähenkilö Lempi ei saa kirjassa omaa suunvuoroa, vaan hänet hahmotellaan muiden kertomuksien pohjalta. Kauppiaan kaunis Lempi-tytär on valinnut puolisokseen Pursuojan ujon isännän Viljamin, mutta pariskunnan onnea kestää vain muutama kuukausi. Viljami kutsutaan rintamalle, raskaana oleva Lempi jää kotiin aputyttö Ellin kanssa. Ja kun Viljami palaa sodasta, Lempi on kadonnut ja Viljamin sydän särkyy. Taitavasti kirjoitettu ja kypsä esikoisromaani.
(16.1.2017 julkaistu postaus)

Karin Slaughter: Kahlittu

HarperCollins, 2016
Karin Slaughter on yksi lempikirjailijoistani, eikä uusin suomennettu Will Trent & Sara Linton -dekkari pettänyt minua. Tapahtumat käynnistyvät, kun rakennustyömaalta löytyy entisen poliisin ruumis. Paikalla on runsaasti verta, mutta veri olekaan peräisin kuolleesta poliisista vaan kuuluu tuntemattomalle naiselle. Ja yhtäkkiä Angie luikertelee taas Willin ja Saran elämään, kun rikospaikalta löytyy ase, joka on rekisteröity Angielle. Sujuva kerronta yhdistettynä nokkelasti punottuun juoneen, jännittäviin juonenkäänteisiin ja inhimillisiin henkilöhahmoihin tekevät Slaughterin Kahlitusta yhden viime talven parhaista dekkareista.
(3.3.2017 julkaistu postaus)

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Gummerus, 2017
Brittiläisen Clare Mackintoshin esikoisromaani on käännetty yli 30 kielelle ja kahminut lukuisia ylistäviä arvioita. Viisivuotias poika jää kotikadulla auton alle, kuljettaja pakenee paikalta. Poliiseilla ei juurikaan ole johtolankoja, mutta tapaus ei jätä rauhaan kahta poliisia, jotka päättävät jatkaa omalla ajallaan yliajon tutkintaa. Poikansa menettänyt Jenna Gray pakenee suruaan ja muuttaa syrjäiseen mökkiin Walesin rannikolle, mutta menneisyys ja muistot palaavat piinaamaan häntä. Erinomainen psykologinen trilleri joka pitää sisällään tyrmäävän juonenkäänteen. Trilleri jota ei malttaisi laskea käsistään. Vahva suositus!
(4.5.2017 julkaistu postaus)

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Otava, 2017
Vuonna 2010 julkaistiin Eve Hietamiehen Yösyöttö, jossa Antti Pasanen jäi yllättäen kaksin pienen Paavo-vauvan kanssa. Vuonna 2012 ilmestyi Tarhapäivä, ja Paavosta oli yhtäkkiä kasvanut viisivuotias reipas päiväkotilainen. Ja nyt vuonna 2017 Pasasen pienperheen tarina sai jatkoa Hammaskeijun myötä, Paavo on seitsemänvuotias ja aloittaa koulun. Huikeaa tykitystä joka sivulla. Miellyttävän kepeää, viihdyttävää, humoristista, mutta Hietamies on ujuttanut tarinaansa myös lukuisia oivalluksia ja arkista viisautta. Välillä nauraa tirskahtelin ääneen, välillä minulla kostui silmäkulma liikutuksesta. Lämmin ja ihana romaani.
(22.5.2017 julkaistu postaus)

Marjut Pettersson: Niin kuin sinä sen muistat

Myllylahti, 2017
Marjut Petterson löi minut ällikällä rikosromaanillaan, jonka tapahtumat käynnistyvät tunnustuksesta ja sitä edeltäneestä pidätyksestä. Mutta mitä oikein on tapahtunut, kenen sanaan voi luottaa, kuka on murhattu? Tapahtumat eivät etene kronologisessa järjestyksessä ja kerronta kulkee toisessa persoonassa. Pettersson ei päästä lukijaansa helpolla, mutta palkinnoksi lukija saa nauttia hienosta romaanista. Vahvatunnelmaista, taidokasta, ajatuksia herättävää.
(25.6.2017 julkaistu postaus)

Alexander von Schönburg: Maailmanhistoria muutamassa minuutissa

IMG_20170626_132646_510

Luen aivan liian harvoin tietokirjoja, vaikka tietokirjaan tarttuessani olen joutunut harvoin pettymään. Esimerkiksi Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto oli aidosti mielenkiintoinen ja helppotajuinen tietokirja. Saadessani Atenalta sähköpostia liittyen Alexander von Schönburgin Maailmanhistoria muutamassa minuutissa -kirjaan, kiinnostuin välittömästi ja päätin, että tämän tietokirjan minä haluan lukea. Kenties samalla onnistun vahingossa vähän sivistämään itseäni ja oppimaan uutta. Kiitos arvostelukappaleesta Atena Kustannukselle!

Alexander von Schönburgin Maailmanhistoria muutamassa minuutissa on jaettu kymmeneen päälukuun, joista jokainen käsittelee historiaa mutta eri näkökulmasta. Oman lukunsa ovat saaneet muun muassa ihmiskunnan tärkeimmät tapahtumat, historian sankarit, suuret taideteokset, uraauurtavat keksinnöt ja kauheimmat pahikset. Jopa maailmanlopulle on omistettu oma lukunsa! Luvut eivät kuitenkaan rajoita lukemista liiaksi, vaan halutessaan voi lukea luvun sieltä ja toisen täältä, selailla ja silmäillä. Tai sitten tehdä niin kuin minä, lukea kirjan kannesta kanteen, järjestyksessä ja paneutuen.

IMG_20170626_134857_01_20170626135621307

Saksalainen toimittaja Alexander von Schönburg osaa kirjoittaa sujuvasti ja kiinnostavasti. Hän on historian saralla pelkkä harrastelija, yksinkertaistaa asioita ja vetää mutkia suoriksi, mutta minun kaltaiselleni lukijalle se on etu. Alexander von Schönburg ei tylsistytä lukijoitaan luettelemalla hallitsijoita ja vuosilukuja, vaan hän poimii mielenkiintoisimmat faktat ja kasaa niistä helposti pureksittavan kokonaisuuden. Hän nostaa esille monia vähän huonommin tunnettuja henkilöitä sekä tapahtumia ja antaa arvoa lukuisille jo unohdetuille sankareille.

Kiitän Alexander von Schönburgia myös hänen tavastaan tarkastella asioita. Hän ottaa asioihin terävästi kantaa, arvosteleekin mutta ei kritisoi liiaksi. Hän ei juutu yhteen ainoaan näkökulmaan, vaan lukijalle annetaan mahdollisuus luoda oma mielipiteensä. Onko apostoli Paavali eniten koskaan maailmaa muuttanut henkilö? Oliko Hitler poikkeava yksilö vai asuuko meissä kaikissa samanlainen pahuus?

Maailmanhistoria muutamassa minuutissa on kelpo tietokirja lukijalle, joka ei halua päntätä nippelitietoa. Alexander von Schönburg tarjoilee hyvän yhteenvedon muun muassa vallankumouksista, keksinnöistä ja kaupungistumisesta. Hivenen kuitenkin kyseenalaistan kirjan eurooppakeskeisyyden, sillä vaikka Eurooppa on epäilemättä ollut monessa suhteessa tärkeä maanosa, maailmanhistoria muodostuu kuitenkin koko ihmiskunnan historiasta.

Toimittaja Alexander von Schönburg kiittelee saaneensa eniten tietoa ystävältään Yuval Noah Hararilta, Jerusalemin yliopiston professorilta. Maailmanhistoria muutamassa minuutissa -kirjaa ei kuulemma olisi olemassa ilman Hararin menestyskirjaa Sapiens – Ihmisen lyhyt historia. Olen jo aiemmin ajatellut, että Yuval Noah Hararin kirja voisi lukemisen arvoinen, ja nyt Sapiens kohosi pykälän ylemmäs TBR-listallani. Ehkäpä seuraava tietokirja, johon tartun, on Sapiens – Ihmisen lyhyt historia.

Saksankielinen alkuteos Weltgesichte to go, 2016.
Suomentanut Raija Nylander.
Kustantaja Atena, 2017. 251 sivua.

Marjut Pettersson: Niin kuin sinä sen muistat

IMG_20170602_173915_20170608194222978

Myllylahti postitti minulle kaksi kevään uutuusdekkaria, joista ensimmäiseksi luin Annika Erosen Kaivon. Erosen mainion esikoisdekkarin jälkeen oli mukava ottaa luettavakseni toinen Myllylahden uutuus, Marjut Petterssonin Niin kuin sinä sen muistat. Marjut Pettersson (s. 1969) on turkulainen äidinkielenopettaja, ja hänen romaaninsa tapahtumat sijoittuvat Uuteenkaupunkiin. Kiitos arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Et kerro kaksipäiselle yleisöllesi, että ikkunaton ja umpiomainen kuulusteluhuone on epämukava, vaikka se sitä on. Ilmassa leijuva hieno pöly tunkeutuu kurkkua kalvavana karheutena hengitysteihisi, ja tuoli tuntuu kovalta istuinluitasi vasten siitä huolimatta, että takalistossasi on yllin kyllin vuosikymmenten mittaan kertyneitä pehmusteita. Suutasi kuivaa, mutta et tee elettäkään pyytääkseni itsellesi vettä tai tarttuaksesi edessäsi olevaan virvoitusjuomapulloon. Vaadit osaksesi enemmän, paljon enemmän. Rahtusen aikaa, muutaman kiireettömän tunnin.
– Tarkoitukseni ei ole pitkittää tätä kuulemista, sanot ja luot heihin vuorotellen hymyttömän katseen. – Mutta tahtoisin puhua tapahtuneesta täysin vapaasti ja valitsemassani järjestyksessä. Sellaisella tavalla johon yksikään valehtelija pysty.

Marjut Pettersonin Niin kuin sinä sen muistat on takaperin etenevä rikosromaani. Tapahtumat käynnistyvät tunnustuksesta ja sitä edeltäneestä pidätyksestä. Mutta mitä oikein on tapahtunut, kenen sanaan voi luottaa, kuka on murhattu?

Kirjan keskiössä on kolmiodraama. Kiti, Toni, Mona. Mutta tällä kertaa kyseessä ei ole ihan se perinteisin kolmiodraama, ja useampi henkilö nousee lopulta tarinan kannalta tärkeäksi. Henkilöhahmoja kuvaillaan herkullisen elävästi ja armottoman kaunistelemattomasti. Hiljalleen lukijalle paljastuu koko kauhea totuus, Pettersson onnistuu asettelemaan monimutkaisen kuvion palaset siististi paikoilleen.

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen mutta myös hivenen haastava. Tapahtumat eivät etene kronologisessa järjestyksessä ja kerronta kulkee oudosti toisessa persoonassa. Minulla vierähti kymmeniä sivuja ennen kuin pääsin sisälle tarinaan, mutta lopulta sitkeys palkittiin ja huomasin olevani täydellisesti koukussa. Aluksi niin kummalliselta tuntunut sinä-muotoinen kerronta alkaa tarinan edetessä tuntua luonnolliselta.

Marjut Petterssonin kieli on hämmästyttävän taidokasta. Jokaista yksityiskohtaa kuvaillaan säälittömästi ja vivahteikkaasti. Kielikuvat ovat tarkkaan mietittyjä. Lukeminen on hidasta ja nautinnollista, minä pysähdyin jatkuvasti makustelemaan lukemaani. Mutta vaikka kerronta on eloisaa ja räiskyvää, Pettersson ei tunnu temppuilevan kielellä liikaa, vaan teksti soljuu luontevasti ja vakuuttavasti eteenpäin.

Enpä arvannut tähän Marjut Petterssonin rikosromaaniin tarttuessani, että käsissäni on näinkin hieno kirja. Pettersson ei päästä lukijaansa helpolla, mutta palkinnoksi lukija saa nauttia vahvatunnelmaisesta ja ajatuksia herättävästä romaanista.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 309 sivua.

Annika Eronen: Kaivo

IMG_20170602_174013

Myllylahti muisti minua kahdella kevään dekkariuutuudella, josta ensimmäiseksi otin luettavakseni tämän Annika Erosen esikoisteoksen. Annika Eronen on nelikymppinen lempääläinen toimittaja. Kaivon idea oli muhinut Erosen päässä seitsemän vuoden ajan, mutta romaanin kirjoittaminen oli vienyt lopulta aikaa vain puolisen vuotta. Kaivo käynnistää rikoskomisario Hannu Savolaisen tutkimuksista kertovan dekkarisarjan. Kiitos arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Tuula Kalliokoski sairastaa akuuttia leukemiaa, hänellä on elinaikaa jäljellä hädin tuskin muutama viikko. Yllättäen Kalliokoski katoaa Kanta-Hämeen keskussairaalasta, ja hänet löydetään seuraavana päivänä kuristettuna erakoituneen Eeva Rautiaisen kaivosta. Miksi Kalliokoski oli menossa tapaamaan Rautiaista? Miksi joku halusi murhata kuolemansairaan naisen?

Rikoskomisario Hannu Savolainen joutuu painiskelemaan kimurantin murhatutkinnan parissa. Johtolangat eivät tunnu johtavan mihinkään. Mutta lopulta alkaa vaikuttaa siltä, että Tuula Kalliokosken kuolemalla olisi yhteys vuosikymmenien taakse psykiatriseen sairaalaan ja sen potilaisiin sekä henkilökuntaan.

Olet herättänyt pedot sisälläni. Ne hyökkäilevät vasten kaltereitaan ja raapivat häkin kattoa ja lattiaa veitsenterävillä kynsillään. Ja pian ne ovat valmiita metsästämään.

Lempääläisen Annika Erosen kynästä on syntynyt kelpo esikoisdekkari. Vaikka johtolangat eivät aluksi tunnu johtavan minnekään ja syöpäsairaan naisen murha tuntuu käsittämättömältä, Eronen onnistuu pitämään lukijan mielenkiinnon yllä. Tarina ei jämähdä liiaksi paikoilleen, vaan uusia seikkoja paljastuu ja juoni rullaa mukavasti eteenpäin. Taustalla häämöttävistä uhkaavista voimista huolimatta Kaivo on veretön ja kevyehkö dekkari, jossa on havaittavissa ripaus Agatha Christien henkeä. Loppuratkaisu lipsahtaa epäuskottavan puolelle, mutta nautin mutkikkaiden juonikuvioiden avautumisesta.

Hämeenlinnaan sijoittuva Annika Erosen dekkari ei esittele erityisen mieleenpainuvia henkilöhahmoja, mutta päähenkilönä häärivä rikoskomisario Hannu Savolainen on ihan symppis leskimies. Masennukseen taipuvainen Savolainen asustelee kaksin Leevi-kissansa kanssa, on perinyt ankaralta pappisisältään työnarkomanian ja polttelee hurjat määrät tupakkaa. Onneksi Savolainen ei kuitenkaan piehtaroi liian synkissä tunnelmissa.

Annikan Erosen Kaivo ei pärjää vertailussa Arttu Tuomisen Murtumispisteelle tai Suvi Piiroisen Pahaa paremmalle. Eikä tarvitsekaan. Kaivo on selvästi kevyempi dekkari, kepeää viihdettä leppoisiin kesäpäiviin. Painan Annika Erosen nimen muistiini tulevaisuuden varalle, ehdottomasti voisin toistekin lukea Hannu Savolaisen tutkimuksista!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 328 sivua.

Jenny Rogneby: Tarkoitus pyhittää keinot

IMG_20170606_225122_614_20170607144426443

Jenny Rogneby (s. 1974) on syntynyt Etiopiassa, mutta hänet adoptoitiin pienenä Ruotsiin. Rogneby työskentelee rikostutkijana Tukholmassa, laulaa Cosmo4-yhtyeessä ja kirjoittaa dekkareita. Ja kaiken lisäksi hän on tyrmäävän kaunis! Tarkoitus pyhittää keinot on Leona-dekkarisarjan toinen osa. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Nyt oli aika.
Hän nosti kätensä ja kosketti kaulassaan olevaa ketjua. Tarttui rintakehään liimaantuneeseen hopeariipukseen. Puristi sitä tiukasti ja siirsi toisen kätensä peukalon laukaisimelle.
Hän hengitti sisään. Veti ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Kohotti sitten katseensa vielä viimeisen kerran kohti säkenöivän sinistä taivasta.
Sulki silmänsä.
Ja painoi.

Itsemurhapommittaja räjäyttää itsensä Tukholmassa valtiopäivätalon edessä. Pommi-isku kuitenkin epäonnistuu, mies jää henkiin, eikä isku vaadi kuolonuhreja. Rikostutkija Leona Lindberg saa tehtäväkseen kuulustella miestä. Kuuluuko pommittaja johonkin terroristiverkostoon ja onko pommi-iskuja luvassa lisää? Vai toimiko pommimies yksin?

Leona Lindberg ei haluaisi ottaa vaativia kuulusteluja hoidettavakseen. Leona ei ole toipunut vakavasti sairaan poikansa kuolemasta, ja poliisin työnsä ohessa hänellä on hoidettavanaan merkittävä keikka. Vaarallinen ammattirikollinen hengittää hänen niskaansa, vaatii rahojaan, eikä Leonalla olisi enää aikaa hukattavana.

Ensimmäiset kolme neljä vuotta poliisin työ oli ollut jännittävää. Sen jälkeen olin ymmärtänyt rajoitukset. Säännöt ohjailivat työtä niin paljon, ettei mitään ollut tehtävissä. Rikollisten maailmassa jokainen oli omillaan. Asetti itse omat rajansa.

En ole lukenut ensimmäistä Leona-dekkaria Kortit on jaettu, joten rikoskirjailija Jenny Rogneby ja hänen päähenkilönsä Leona Lindberg ovat minulle aivan uusia tuttavuuksia. Leona ei ole ihan tavanomainen poliisi, vaan Leonalla on tapana venyttää lakia poliisin työssään ja hääräillä rikollisten projektien parissa. Edellisen keikan mentyä mönkään Leona on kipeästi likaisen rahan tarpeessa, mutta hänen psyykkeensä on koetuksella kaksivuotiaan lapsen kuoleman ja perheen hajoamisen takia. Eikä poliisin saati sitten rikollisen hommat ole ihan helppoja.

Täytyy sanoa, että Leona – Tarkoitus pyhittää keinot yllätti minut jokseenkin iloisesti. En odottanut tältä dekkarilta paljoakaan, koska itsemurhapommittaja ja roistomainen poliisi eivät kumpikaan kuulostaneet niin kovin kiehtovilta. Mutta Jenny Rogneby on loihtinut aineksista mielenkiintoisen sopan, josta riitti viihdykettä moneksi illaksi. Ehkäpä hetkittäin sotkua on liikaakin, eivätkä juonenkäänteet ole aina niin uskottavia, mutta viihdyttämisen taidon Rogneby tuntuu osaavan.

Päähenkilöstä Leona Lindbergistä en voi väittää pitäväni. Epärehellinen Leona ei noudata lakia eikä sääntöjä, tekee typeriä temppuja, kohtelee läheisiään tökerösti, valehtelee ja huijaa. Mutta eihän päähenkilön tarvitsekaan miellyttää lukijaa. Hetkittäin jopa vähän ymmärsin, miksi Leona toimii niin kuin toimii, mutta suurimman osan ajasta Leona enimmäkseen vain ärsytti minua. Ja näin äitinä minun on vaikea hyväksyä joitakin Leonan ratkaisuista.

Ja sitten vielä vähän lisää nillitystä. Loppuratkaisu. Miten masentava ja surullinen. En halua pilata muiden lukukokemusta, joten tyydyn paljastamaan ainoastaan, että Jenny Rogneby ei todellakaan ole kirjoittanut dekkarilleen mitään iloista ja onnellista loppua. Langanpäitä jää niin runsaasti auki, että kirjasarjalle on selvästikin tulossa jatkoa, ja lukija yritetään koukuttaa pysymään Leona-dekkarien parissa.

Ruotsinkielinen alkuteos Leona – Alla medel tillåtna, 2016.
Suomentanut Anu Koivunen.
Kustantaja Bazar, 2017. 427 sivua.

Elly Griffiths: Risteyskohdat

IMG_20170601_204421_805

Englantilainen Elly Griffiths työskenteli lastenkirjallisuuden parissa kustannusalalla ennen ryhtymistään kirjailijaksi. Risteyskohdat käynnistää arkeologi Ruth Gallowaysta kertovan dekkarisarjan. Kiitokset taas arvostelukappaleesta Tammelle!

Rikoskomisario Harry Nelson pyytää arkeologi Ruth Gallowayn apua. Marskimaalta muinaisen paalukehän liepeiltä on löydetty ihmisen luita. Poliisi haluaa selvittää, onko kyseessä kymmenen vuotta aikaisemmin kadonnut tyttö vai historiallinen löytö. Ja sitten katoaa toinenkin tyttö. Ruth Galloway joutuu huomaamaan, että poliisin neuvonantajana toimiminen voi olla vaarallista.

Yhtäkkiä on aivan hiljaista. Merilinnutkin lakkaavat kirkumasta ja kailottamasta yläpuolella. Tai ehkä ne ovat edelleen siellä, mutta Ruth ei vain kuule niitä. Sen Ruth kuulee, että Nelson hengittää raskaasti hänen takanaan, mutta itse hän tuntee olonsa merkillisen rauhalliseksi. Sittenkään hän ei tunne mitään, kun näkee pikkuisen käsivarren, jonka ranteessa on vielä ristiäiskorukin.
Hän oli tiennyt jo etukäteen, mitä löytäisi.

Oi, olin tähän kiireisen kesäkuun alkuun kaivannut juuri tällaista dekkaria! Elly Griffithsin Risteyskohdat on sopivan rauhallinen mutta silti mielenkiintoinen ja koukuttava rikosromaani. Vahva päähenkilö ja hieno miljöö. Vaikka tarinan keskiössä on kadonneita tyttöjä, ei Griffiths mässäile ahdistuksella ja väkivallalla. Jännitystä rakennetaan taitavasti, mutta meno ei äidy liian hurjaksi.

Päähenkilö Ruth Galloway on 39-vuotias sinkku. Olkapäille ulottuvat ruskeat hiukset, siniset silmät, vaalea iho ja kaunis hymy. Painoa kahdeksankymmentä kiloa. Lemmikkinä kaksi kissaa. Opettaa yliopistossa arkeologiaa. Rakastaa Bruce Springsteenia ja Bryan Adamsia. Fiksu ja itsenäinen nainen, ei kuitenkaan liian täydellinen, sopivasti inhimillinen. Helposti lähestyttävä ja miellyttävä päähenkilö.

Ihanaa, että tälle kelpo dekkarille on luvassa jatkoa. Eikä sitä edes tarvitse kauaa odotella, vaan Januksen kivi julkaistaan suomeksi jo syksyllä 2017.

Englanninkielinen alkuteos The Crossing Places, 2009.
Suomentanut Anna Lönnroth.
Kustantaja Tammi, 2017. 305 sivua.