Michael Connelly: Yövuoro

”Koko homma menee aamulla murtopuolen pöydälle”, Jenkins sanoi. ”Mitä jos annettaisiin niiden hoitaa tämä?”
”Mutta eiväthän ne hoida”, Ballard sanoi. ”Tämä juttu hukkuu muiden sekaan. Sitä ei selvitetä pidemmälle, eikä se ole reilua tuota naista kohtaan.”
Hän nyökkäsi kohti keittiötä, missä uhri istui lohduttoman näköisenä.
”Ei kai tässä kukaan reiluudesta ole mitään puhunut”, Jenkins sanoi. ”Tämä nyt on tämmöistä.”

Konstaapeli Renée Ballard ja hänen työparinsa John Jenkins tekevät pelkkää yövuoroa Los Angelesin poliisissa Hollywoodin jaostossa. Jenkinsille yötyöt sopivat hyvin, sillä hän haluaa olla päivisin kotona vakavasti sairaan vaimonsa luona. Ballard sen sijaan oli joutunut yövuoroon vasten tahtoaan vähän yli kaksi vuotta sitten. Ballard oli silloin tehnyt valituksen murharyhmän pomon ahdistelusta, mutta asia oli päätetty lakaista maton alle, ja Ballard oli passitettu yövuoroon.

Toisinaan Renée Ballard haluaisi tutkia tapauksen alusta loppuun, mutta sitä ei yövuorolaisille suoda. He vain käyvät öisillä rikospaikoilla, kirjoittavat alustavia raportteja ja sitten antavat tapaukset eteenpäin muiden tutkittavaksi. Mutta eräänä yönä eteen tulee kolme tapausta, jotka eivät jätä Ballardia rauhaan. Yksinäisen naisen kotiin tehty murtovarkaus. Prostituoidun raju pahoinpitely. Viisi kuolonuhria vaatinut yökerhoammuskelu. Ballard alkaa tehdä omia tutkimuksiaan esimiehiltään salaa.

”Minä luen Marcielle kirjoja paikoista, joihin emme päässeet. Hän on tällä hetkellä kiinnostunut Japanin historiasta, joten minä luen sitä. Siellä on sanonta sopeutumista korostavasta yhteiskunnasta: törröttävä naula hakataan piiloon.”
”Eli mitä tuo tarkoittaa?”
”Sitä että täällä laitoksella on paljon porukkaa vasara kädessa. Pidähän varasi.”

Yövuoro on yhdysvaltalaisen Michael Connellyn uuden dekkarisarjan ensimmäinen osa ja esittelee konstaapeli Renée Ballardin, päättäväisen ja sinnikkään naispoliisin. Yövuoro saapui minulle maaliskuussa yllärinä, eikä minulla ollut oikein mitään ennakko-odotuksia kirjan suhteen. Halusin kuitenkin antaa Michael Connellylle ja Renée Ballardille mahdollisuuden. Ja kylläpä kannatti lukea tämä. Yövuoro nimittäin yllätti minut varsin iloisesti! Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle.

Yövuoron juoni rullailee mukavan jouhevasti eteenpäin. Vaikka Ballardilla on työn alla kolme eri tapausta, henkilögalleria ei kasva dekkarin edetessä liian laajaksi. Sivupoluille ei harhailla eikä paikoilleen jämähdetä. Tilanteet vaihtuvat, uusia seikkoja paljastuu. Yllättäviä käänteitä, tihenevää jännitystä. Lukija on tiukasti koukussa.

Poliisihommien ohessa päähenkilö Renée Ballard tulee hiljalleen tutuksi, mutta Michael Connelly keskittyy enemmän hänen työhönsä kuin yksityiselämän kiemuroihin. Renée Ballardin elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta hän ei jatkuvasti märehdi ja vatvo menneitä. Virkistävää lukea välillä poliisista, joka ei hae lohtua pullosta eikä kohtele läheisiään kaltoin. Vapaa-ajallaan Ballard suppailee meressä ja leikkii koiransa kanssa hiekkarannalla. Tosin sitä vapaa-aikaa ei kovinkaan paljoa jää, kun määrätietoinen Ballard selvittelee rikoksia uutterasti yötä päivää. Ilman ylityökorvauksia.

Jään innokkaana odottamaan, miten konstaapeli Renée Ballardin tarina kehittyy sarjan tulevissa osissa. Seuraavassa Ballard-dekkarissa (eng. Dark Sacred Night) tehokaksikko Renée Ballard ja Harry Bosch tulevat yhdistämään voimansa ja tutkivat tiimityönä uutta tapausta. Mielenkiintoista! Rikoksia ja rikollisia Hollywoodissa epäilemättä piisaa, eikä Ballard taatusti luiki pahoja miehiä pakoon.

Englanninkielinen alkuteos The Late Show, 2017.
Suomentanut Tero Valkonen.
Kustantaja Gummerus, 2018. 390 sivua.

Pernilla Ericson: Sinua seurataan

HarperCollins postitti minulle tammikuussa nivaskan arvostelukappaleita. Kiitokset kustantamolle! Olen hiljalleen lukenut niitä muiden kirjojen ohessa. Kaikki hyvä valitettavasti kuitenkin loppuu aikanaan, HarperCollinsin pino on uhkaavasti huvennut. Ja nyt lukaisin viimeisen arvostelukappaleen, ruotsalaisen Pernilla Ericsonin dekkarin Sinua seurataan.

Pernilla Ericson on tukholmalainen toimittaja, joka on työskennellyt muun muassa Aftonbladetissa ja Ruotsin TV4:lla. Kirjoittaessaan artikkelisarjaa naisten kokemasta väkivallasta Ericson oli saanut idean esikoisromaaniinsa. Sinua seurataan käynnistää poliisi Liv Kaspista ja koko Erla-ryhmästä kertovan dekkarisarjan.

Koleana huhtikuisena yönä naisen kimppuun hyökätään autiossa tukholmalaisessa puistossa. Onneksi, ja päällekarkaajan epäonneksi, nainen on poliisi Liv Kaspi, joka todellakin osaa puolustaa itseään. Liv pieksee miehen sairaalakuntoon. Pahoinpitelystä nousee kohu, media syyttää poliisia liiallisesta voimankäytöstä. Niinpä asiasta päätetään tehdä poliisissa sisäinen tutkinta ja Liv määrätään muutamaksi viikoksi lomalle.

Mutta eipä Liv ehdi makoilla toimettomana. Heti pakkolomalle jäätyään hän nimittäin saa merkillisen kirjeen, jossa hänet kutsutaan salaiseen tapaamiseen. Upeassa talossa Liville selviää, että eläköitynyt kriminologian professori Edith tarjoaa hänelle töitä. Varakas Edith haluaa perustaa työryhmän tutkimaan metrolinjan asemien lähellä tapahtuneita raiskauksia. Edithin johdolla poliisi Liv, rikollisnero Rickard ja hakkeri Aminah alkavat koota pienistä paloista suurta palapeliä.

Pernilla Ericsonin Sinua seurataan täyttää kaikki hyvän dekkarin tunnusmerkit. Jännite syntyy heti ensimmäisillä sivuilla, lukija koukutetaan välittömästi. Juoni rullailee sujuvasti eteenpäin. Kielellä ei kikkailla liikaa, mutta kerronta ei myöskään ole väritöntä ja tylsää. Kirjassa ei sorruta turhaan toistoon, eikä mukaan ole ängetty mitään ylimääräistä höttöä, vaan Ericsonin dekkari on tiivis, toimiva paketti. Loppuratkaisu on niin kekseliäs, että ainakaan minä en todellakaan onnistunut arvaamaan syyllisiä ennakolta.

Ericsonin luomat henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja herkullisia. Toisin kuin perinteisissä poliisidekkareissa rikoksia ei tällä kertaa tutki joukkio poliiseja, vaan Erla-ryhmään kuuluu niin eläköitynyt kriminologian professori, pakkolomalle passitettu poliisi, sharmantti rikollinen kuin myös taitava hakkeri. Olisin halunnut tietää heidän menneisyydestään vielä enemmänkin, mutta toisaalta dekkarisarjan seuraavissa osissa on aikaa tutustua heihin paremmin.

Eipä ole Pernilla Ericsonin esikoisdekkaria turhaan kehuttu. Sinua seurataan on jäänyt harmillisen vähälle huomiolle suomalaisissa kirjablogeissa, vaikka tämähän on varsin mainio rikosromaani. Voisinpa jopa sanoa, että tämä on paras lukemani dekkari pitkään aikaan. Pernilla Ericson pesee ehdottomasti esikoisellaan monet kokeneemmat dekkarikirjailijat.

Ruotsinkielinen alkuteos Spåren vi lämnar efter oss, 2016.
Suomentanut Pirjo Lintuniemi.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 381 sivua.

Shari Lapena: Vieras talossa

Vuosi sitten oli Hyvä naapuri, nyt meillä on Vieras talossa. Kanadalaisen Shari Lapenan psykologisissa trillereissä vaara vaanii aina kotikadulla, lähempänä kuin uskotkaan. Kiitokset taas arvostelukappaleesta Otavalle!

Hän kuulee jarrujen kirskunnan ja vihaiset tööttäykset takanaan. Hän on lähestulkoon jo menettänyt autonsa hallinnan. Sitten hän tosiaan menettää hallinnan yhdessä ymmärryksen ja epäuskon silmänräpäyksessä, ja edes jarrujen vimmattu polkeminen ei estä autoa lentämästä katukiveyksen yli sähkötolppaan.

Karen herää sairaalasta. Hän saa kuulla kaahanneensa reipasta ylinopeutta ja törmänneensä autollaan sähkötolppaan. Karen on saanut aivotärähdyksen eikä muista eilisillasta mitään. Miksi ihmeessä Karen oli lähtenyt ajelemaan kaupungin pahamaineisimmalle alueelle, mitä tekemistä Karenilla oli siellä? Ja miksi Karen, joka aina noudattaa liikennesääntöjä, oli ajanut päin punaisia ja holtitonta ylinopeutta?

Sitten hylätystä ravintolasta löytyy miehen ruumis. Poliisilla herää epäilys, että Karenilla on yhteys murhatapaukseen. Onhan Karen ajanut kolarin samalla suunnalla samana iltana, kaiken lisäksi rikospaikalta löytyneet jäljet viittaavat Kareniin. Poliisien syytökset saavat myös Karenin aviomiehen Tomin epäilemään vaimoaan. Mutta onko Karenilla jotain tekemistä murhan kanssa?

Tom voi pahoin ajatellessaan vaimonsa olevan rikostutkinnan kohteena ja vihaa itseään mieleensä juurtuneen epäilyksen takia. Nyt hän tarkkailee Karenia jatkuvasti ja miettii, mitä tämä on tehnyt. Hän on väkisinkin huolissaan. Mitä poliisi saa selville?

Vieras talossa on samankaltainen kuin Shari Lapenan edellinen trilleri Hyvä naapuri. Keskiössä on taas yksi pariskunta, taas ilmassa on epäilyksiä ja pelkoa, epäluuloa ja syytöksiä. Ja olisihan tämänkin nimeksi sopinut Hyvä naapuri, sillä naapuri tässäkin kirjassa esiintyy.

Kaunokirjallisesti ei tälläkään kertaa ole luvassa mitään suoranaista ilotulitusta. Shari Lapenan luomat henkilöhahmot ovat heppoisia, suorastaan tylsiä. Ontouttaan kumisevia kliseisiä paperinukkeja. Kömpelöhkö kerronta ei onnistu herättelemään tunteita, päähenkilöiden hätä ei kosketa.

Psykologisena trillerinä Vieras talossa on köykäisempi kuin Hyvä naapuri. Useita tämäntyyppisiä trillereitä lukeneena pystyin aavistelemaan käänteet etukäteen, eikä Lapena onnistunut järjestelemään matkan varrelle mitään suoranaisia jymy-yllätyksiä. Paitsi ihan viimeisillä sivuilla jysähtää. Mutta no, kyllähän minä tämän seurassa viihdyin. Odotin vain enemmän.

Englanninkielinen alkuteos A Stranger in the House, 2017.
Suomentanut Antti Saarilahti. Kustantaja Otava, 2018. 298 sivua.

Karin Slaughter: Hyvä tytär

HarperCollins lähetti minulle tammikuun iloksi nipun arvostelukappaleita, joista ensimmäiseksi valitsin lukuvuoroon paketin paksuimman kirjan, Karin Slaughterin Hyvän tyttären. Kiitokset kustantamolle jälleen kerran! Yhdysvaltalainen Karin Slaughter (s. 1971) on ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani, olen tainnut lukea kaikki häneltä suomennetut teokset.

Vuonna 1989. Samanthan ja Charlotten perhe ei ole kaupunkilaisten suosiossa Georgian Pikevillessä. Tyttöjen isä Russell Quinn työskentelee rikollisten puolustusasianajajana, joten hänellä on aina kesken jokin juttu, jonka takia häntä vihataan. Äiti Gamma on kaupunkilaisten mielestä vaikea nainen, koska hän on liian älykäs, ei osaa pitää suutaan kiinni eikä suostu mukautumaan. Kun Rusty auttaa murhaajan vapaaksi kuolemaantuomittujen osastolta, Quinnin perheen kotitalon ikkunasta heitetään polttopullo ja talo palaa maan tasalle. Mutta pahempaa on luvassa. Seuraavassa hyökkäyksessä äiti menettää henkensä. Isä syyttää itseään. Eikä Quinnin perhe ole koskaan enää entisensä.

28 vuotta myöhemmin Charlie Quinn on seurannut isänsä jalanjäljissä ja työskentelee myöskin puolustusasianajajana Pikevillessä. Sattumalta Charlie joutuu eräänä aamuna todistamaan järkyttävää kouluampumistapausta, jonka myötä menneisyyden muistot alkavat puskea pintaan, vanhat haavat avautuvat.

”Muistan, kun äitisi sanoi minulle kerran – hän sanoi: ’Russell, minun pitää päättää ennen kuolemaani, haluanko olla onnellinen vai haluanko olla oikeassa.'”
Charlie tunsi oudon vihlaisun sydämessään, koska se kuulosti juuri sellaiselta huomautukselta, jonka Gamma olisi tehnyt. ”Oliko hän onnellinen?”
”Uskon, että hän oli pääsemässä siihen.”

Karin Slaughter vie lukijansa keskelle riipaisevaa ja raastavaa perhedraamaa. Herkullisen piinaavaa, henkeäsalpaavaa jännitystä. Vahvoja, vavahduttavia tunteita. On niin lapsuuden tragediaa, äidin kaipuuta ja isyyden haasteita kuin myös sisarusten välistä sidettä, välittämistä ja rakkautta. On poliisien ja asianajajien työskentelyä, uhrien musertavaa surua. Salattuja salaisuuksia ja yllättäviä juonenkäänteitä.

Kaunokaiset-trillerin luettuani esitin toiveen, että Slaughter voisi vähän säästellä ja sääliä lukijoitaan. Slaughter osaa kirjoittaa loistavia trillereitä, mutta julmia, kammottavia kuvaelmia heitellään ajoittain ämpärikaupalla lukijaparkojen silmille. No, ilokseni Hyvä tytär ei ole ollenkaan niin sadistinen trilleri, vaan jännitystä rakennetaan tehokkaasti henkilöiden, salaisuuksien, yllätyksien kautta. Mutta vaikka raakojen yksityiskohtien mässäilyä on vähennetty, ei Hyvä tytär kalpene Kaunokaiset-trillerille. Jos Kaunokaiset oli täyden kympin trilleri, Hyvälle tyttärelle voisin antaa kymppi plussan.

Hyvän tyttären takakannen teksti lupaili vahvojen tunteiden ja odottamattomien käänteiden trilleriä. Sitä myös sain. Ja enemmänkin. Voisinpa jopa sanoa, että minulle tämä taisi olla Karin Slaughterin hienosta tuotannosta se kaikkein parhain. Hyvä tytär kouraisi sydämestä, vavahdutti mahan pohjasta, kostutti silmäkulmat ja aiheutti suoranaisen tunteiden myrskyn. Kiitos.

Englanninkielinen alkuteos The Good Daughter, 2017.
Suomentanut Virpi Kuusela.
Kustantaja HarperCollins, 2017. 556 sivua.

Dan Brown: Alku

Äänikirjat tarjoavat mukavaa vaihtelua kirjojen lukemiseen. Äänikirjaa voi kuunnella vaikkapa neuloessa, siivotessa ja ruokaa laittaessa. Olen tainnut jäädä koukkuun. BookBeat on mukavan helppokäyttöinen, äänikirjatarjonta on melko laaja, eikä kuukausimaksu kurita kukkaroani liikaa. Ensimmäiseksi kuuntelin kokonaan Tommi Kovasen & Jenny Rostainin Kuolemanlaakson. Pysäyttävän tositarinan jälkeen päätin valita BookBeatin Top: Äänikirjat -listasta jotain ihan muuta, jotain viihteellisempää. Siispä kuunneltavakseni valikoitui Dan Brownin tuorein jännäri nimeltä Alku.

Harvardin yliopiston symbologian professori Robert Langdon seikkailee jälleen. Tällä kertaa tapahtumat käynnistyvät Espanjassa Bilbaon Guggenheim-museossa. Tulevaisuudentutkija Edmond Kirsch järjestää tiedotustilaisuuden, jossa hän aikoo kertoa järisyttävästä löydöstään. Paljastuksen luvataan tuovan vastauksen ihmiselämän kahteen peruskysymykseen, mistä me tulemme ja mihin olemme menossa. Mutta ilta Guggenheimissa saa synkän käänteen, ja Langdon pakenee kauniin museonjohtajan Ambra Vidalin kanssa. He päätyvät Barcelonaan yrittäessään selvittää Kirschin salaisuutta, mutta joku tuntuu tekevän kaikkensa pitääkseen totuuden salassa.

Dan Brownin Alku tarjoaa muhkean kuuntelupaketin, eikä lähes kaksikymmentä tuntia kestävää äänikirjaa kuunnella ihan parissa illassa. Lars Svedbergin ääni soljuu ihanasti korvissa, mutta minulla vei kotvasen ja toisenkin päästä sisälle tarinaan. Dan Brown nimittäin keskittyy pitkät pätkät kuvailemaan esimerkiksi Bilbaon Guggenheimin arkkitehtuuria ja jotain mykistäviä nykytaiteen teoksia, eikä itse asiaan tunnuta pääsevän ollenkaan. Viisi kuusi tuntia äänikirjaa kuunneltuani Dan Brown malttaa viimein päästää Robert Langdonin irti, ja kuuntelija pääsee lopulta nauttimaan vauhdista sekä vaarallisista tilanteista.

Alku noudattaa Dan Brownin aiemmista kirjoista tuttua kaavaa. Kirjailija yhdistelee jännäriinsä taitavasti knoppitietoa muun muassa uskonnoista, arkkitehtuurista, tekniikasta, taiteista, symboliikasta ja historiasta. Päähenkilöllä professori Robert Langdonilla on taas tietysti apunaan lumoava kaunotar, taas on ratkottavana yksi kimurantti arvoitus. Pakomatkoja ja vaaratilanteita, pohdiskelua ja pähkäilyä.

Alku ei kuitenkaan ole Da Vinci -koodin veroinen jännäripläjäys. Laimeahko, jopa kömpelö. Minä jäin miettimään, onko formaatilla vaikutusta asiaan. Olisiko Alku toiminut paremmin luettuna kirjana kuin kuuntelemanani äänikirjana? Niin tai näin, Dan Brownin faneille Alku on varmasti tuttua ja turvallista trilleriherkkua.

Englanninkielinen alkuteos Origin, 2017.
Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen.
Kustantaja WSOY, 2017.
Lukijana Lars Svedberg.
Kesto 19 h 50 min.

Stephen King: Viimeinen vartio

Edgar-palkittu Mersumies esitteli meille Bill Hodgesin, eläköityneen rikosetsivän, jota oli jäänyt pahasti kismittämään Mersumurhaajan tapaus. Teräväpäisen Hodgesin hienon uran suurin epäonnistuminen. Yksi niistä harvoista, joita Hodges ei ollut saanut napattua. Ja kun Hodgesille sitten yllättäen saapuu kirje Mersumieheltä, poliisimiehen pitkäveteiset eläkepäivät vaihtuvat innostuneeseen jahtiin.

Trilogian toinen osa Etsivä löytää jatkaa tuttujen henkilöhahmojen tarinaa, mutta tällä kertaa Bill Hodges keskittyy jahtaamaan ihan eri pahista. Mutta eipä Hodges ollut täysin unohtanut Mersumurhaajaa. Ja nyt suomeksi on ilmestynyt trilogian päätösosa Viimeinen vartio, jossa Bill Hodges joutuu toteamaan Mersumiehen palanneen jälleen. Suuret kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Trilogian päätösosassa Bill Hodgesin entinen työpari kutsuu Hodgesin ja tämän apulaisen Holly Gibneyn vilkaisemaan rikospaikkaa. Iäkäs nainen on tappanut ensin aikuisen tyttärensä ja sitten itsensä. Tytär on kuusi vuotta aiemmin loukkaantunut pahoin Mersumurhaajan iskussa, ja poliisit arvelevat äidin päättäneen lopettaa tyttärensä kärsimykset. Mutta sitten tulee uusia kuolemantapauksia, joista kaikista löytyy yhteys Mersumurhaajaan. Ja jokaiselta rikospaikalta löytyy outo Z-kirjain. Mersumurhaaja on viime vuonna maannut tiedottomana aivovammaosastolla, mutta nyt Bill Hodges alkaa epäillä, että tyhjän katseen takana jylläisi arvaamattomat voimat.

Bill Hodges -trilogian kaksi ensimmäistä osaa on edustanut perinteisempää dekkarigenreä, mutta trilogian päätösosassa Stephen King yhdistelee perinteiseen rikostutkintaan yliluonnollisia sävyjä. Sama tuttu vauhti ja koukuttavuus ovat yhä tallella, Viiimeinen vartio puksuttaa eteenpäin kuin päättäväinen veturi eikä lukija malta hypätä kesken pois kyydistä.

Viimeinen vartio on haikea lopetus hienolle trilogialle. Suosikkini on yhä sarjan ensimmäinen osa Mersumies, mutta Viimeisen vartion myötä trilogia saa arvoisensa päätöksen. Seitsemänkymmentävuotias kauhun kuningas Stephen King osaa yhä käyttää kynäänsä ihailtavan taitavasti ja pidellä lukijaansa tiukasti pihdeissään.

Englanninkielinen alkuteos End of Watch, 2016.
Suomentanut Ilkka Rekiaro.
Kustantaja Tammi, 2018. 402 sivua.

E. O. Chirovici: Peilien kirja

J P Delaneyn Edellisen asukkaan jälkeen päätin lukea syysloman ratoksi toisenkin Otavan kustantaman trillerin. E. O. Chirovici on julkaissut kotimaassaan Romaniassa kymmenen salapoliisiromaania, mutta Iso-Britanniaan muutettuaan Chirovici päätti kokeilla englanniksi kirjoittamista. Peilien kirjasta tuli välittömästi menestys, jonka käännösoikeudet on myyty jo kymmeniin maihin. Kiitokset arvostelukappaleesta Otavalle! (Pokkarin kannessa lukee ennakkokappale, mutta minulle Peilien kirja saapui syyskuussa ilmestymispäivän jälkeen, joten kirja löytyy siis jo kaupoista.)

Trilleri käynnistyy, kun kirjallisuusagenttina työskentelevä Peter Katz saa sähköpostiinsa tekstinäytteen tuntemattomalta kirjailijalta. Peilien kirjaksi nimetyn käsikirjoituksen kerrotaan pohjautuvan kirjailijan omiin muistikuviin ja tarjoavan vihdoin ratkaisun vuonna 1987 selvittämättä jääneeseen psykologian professori Joseph Wiederin murhaan. Tekstinäyte herättää Peter Katzin kiinnostuksen, ja hän päättää ottaa yhteyttä kirjailijaan pyytääkseen tätä lähettämään hänelle koko käsikirjoituksen. Kirjailija on kuitenkin vakavasti sairas, eikä hänen puolisonsa löydä käsikirjoituksen loppua mistään. Tapaus ei jätä Peter Katzia rauhaan. Mitä oikein tapahtui joulukuun 21. ja 22. päivän välisenä yönä vuonna 1987? Kuka murhasi professori Joseph Wiederin? Miksi?

Minulla oli pienoisia käynnistymisvaikeuksia Chirovicin Peilien kirjan kanssa. Ilmeisesti tarkkaavaisuuteni pääsi herpaantumaan heti alussa jossain kriittisessä kohdassa, koska jouduin palailemaan kirjassa taaksepäin ja palauttelemaan asioita mieleeni. Peilien kirja ei kuitenkaan ole ollenkaan vaikealukuinen, vaan tarina soljuu oikein mukavasti eteenpäin. Vauhtiin päästyäni ahmaisin kirjan nopeassa tahdissa.

Kirjan keskiössä on muistot ja niiden epäluotettavuus. Ihmismieli muuntelee ja vääristelee muistoja. Joskus me luomme nähdyistä yksityiskohdista väärän kokonaisuuden, joskus muisti vain yksinkertaisesti pettää meidät. Yksi silminnäkijä voi kertoa ryöstäjän pukeutuneen siniseen takkiin, toinen vakuuttelee takin olleen musta, mutta valvontakameran kuvista ryöstäjän takki osoittautuukin punaiseksi. Näemme vanhaa mökkiä esittävän valokuvan, rakennamme mieleemme muistoja muiden kertomusten perusteella, ja lopulta me muistamme selvästi viettäneemme lapsuuden kesiä mökillä, vaikka todellisuudessa kyseinen mökki on palanut maan tasalle jo monta vuotta ennen syntymäämme. Jokin asia saattaa meidän mielestämme olla kiistaton totuus, luotettava muistikuva, mutta kyseessä voi oikeasti olla pelkkä kuvitelma, mielemme luoma harhakuvaelma.

Chirovicin Peilien kirja on älykäs, tyylikäs ja hyvin kirjoitettu. Trilleri ei ole hiuksia nostattavan jännittävä, vaan pikemminkin kirjassa on vanhan ajan salapoliisiromaanin henkeä ja lukuromaanin viehätystä. Kirja saa lukijan pohdiskelemään, kuka kumma murhasi arvostetun psykologian professori Joseph Wiederin ja miksi ihmeessä kenelläkään olisi ollut mitään syytä murhata hänet. Tarina on kuin palapeli, jossa yksikään pala ei sovi toiseen, monimutkainen totuuksien ja valheiden kudelma, mutta kirjan lopussa kaikki loksahtaa siististi paikoilleen. Chirovici selittää taustat uskottavasti, mutta viimeisen sivun luettuani Peilien kirja jää myös mukavasti kaihertamaan mieltäni.

Englanninkielinen alkuteos The Book of Mirrors, 2017.
Suomentanut Inka Parpola.
Kustantaja Otava, 2017. 266 sivua.

Jessica Knoll: Onnentyttö

Jessica Knoll on yhdysvaltalainen toimittaja, joka kirjoittanut Cosmopolitaniin ja SELF-lehteen muun muassa ihmissuhteista. Onnentyttö on Knollin esikoisromaani, jota on Yhdysvalloissa myyty puoli miljoonaa kappaletta ja jonka käännösoikeudet on kaupattu yli 40 maahan. Kirjasta on suunnitteilla elokuva. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Anin elämä näyttää täydelliseltä. Hän on päässyt mukaan New Yorkin seurapiireihin ja suunnittelee loistokkaita häitä yhdessä komean sulhasensa kanssa. Anilla on upea vartalo ja tyylikkäitä vaatteita. Hän työskentelee toimittajana trendikkäässä naistenlehdessä. Mutta hänen täydellinen elämänsä perustuu täydelliselle valheelle.

Anin kouluvuosina sattunut järkyttävä tapaus kiinnostaa ihmisiä yhä edelleen. Tapauksesta aiotaan tehdä dokumentti, ja Ani on lupautunut kertomaan kuvausryhmälle oman versionsa tapahtumista. Samalla Ani haluaa näyttää kaikille, miten pitkälle hän on päässyt kouluvuosiensa jälkeen, miten varakas ja menestynyt hän nykyään on. Mutta kiillotetun suojakuvun pinta alkaa murtua, Ani joutuu kohtaamaan muistonsa ja pelkonsa.

Pöydän alle oli kokoontunut sekalainen valikoima oppilaita eri vuosiluokilta ja yhteiskuntaluokista. Tämä tapahtuma oli se kauhea side, joka tulisi aina yhdistämään meitä.

Jessica Knollin Onnentyttöä on vaikeaa kategorisoida. Kirja on oikeastaan hömppää, mutta mukana on myös tummempia sävyjä ja trillerimäisyyttä. Hetkittäin mieleeni tuli vähän Liane Moriartyn tyyli, vaikka toisaalta Knollin Onnentyttö ei ole sinne päinkään vaan lähempänä Mhairi McFarlanea ja Sophie Kinsellaa. Jessica Knollin Onnentyttö on vähän niin kuin Gillian Flynnin trillerit hömpämpänä versiona. Viihteellistä chick litiä, täydellisen naisen elämää New Yorkissa, mutta kulissien takana ei sitten olekaan niin täydellistä.

Joka toisessa luvussa seurataan Ania nykyajassa New Yorkissa. Suunnitellaan sikakalliita häitä, käydään jumppatunneilla rääkkäämässä itseään, ollaan jatkuvasti dieetillä ja ahmitaan salaa kotona. Joka toisessa luvussa palataan ajassa taaksepäin Anin kouluvuosiin. Moni vetää sliipattua roolia, esittävät jotain ihan muuta kuin todellisuudessa ovat. Kirjan loppupuoliskolla siirrytään synkempiin tunnelmiin, mutta lukijan ei tarvitse vuodattaa kyyneleitä eikä kokea suuria järkytyksiä.

Joskus jokin kirja on oikea siinä hetkessä. Jessica Knollin Onnentytön kanssa minulle kävi niin. Olen ollut flunssainen (taas!) ja olen nuutuneena yskiessäni lukenut kirjaa vain pieniä pätkiä kerrallaan. Onnentytön kaltainen hömpänpömppä ei vaadi lukijalta liikoja, eikä Jessica Knoll hätkähdytä lukijoitaan liian tymäköillä juonenkäänteillä. Jonain toisena hetkenä Onnentyttö olisi saattanut olla karvas pettymys, mutta nyt otin kiitollisena vastaan tämän viihteellisen trillerin, joka tarjosi minulle pieniä höttöisiä pakohetkiä flunssaisesta arjesta.

Englanninkielinen alkuteos Luckiest Girl Alive, 2015.
Suomentanut Päivi Pouttu-Deliere.
Kustantaja Bazar, 2017. 464 sivua.

Preston & Child: Houreuni

Yhdysvaltalaisten Douglas Prestonin ja Lincoln Childin luoma Pendergast-sarja hemmottelee lukijoitaan vähän erilaisella dekkariviihteellä. Rikostutkintaa höystettynä piristävällä ripauksella yliluonnollisia elementtejä. Jännitystä, seikkailua ja mysteerejä. Dekkarisarjan pääosassa on kiehtova ja arvoituksellinen FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergast.

Ensimmäiset Pendergast-dekkarit Ihmeiden kabinetti ja Kuoleman asetelma olivat viiden tähden jännäreitä. Tulikiven, Veljensä vartijan ja Kuolleiden kirjan muodostama Diogenes-trilogia ei kuitenkaan yltänyt aiempien kirjojen tasolle. Diogenes-trilogian jälkeen Pimeyden pyörä ja Kuoleman naamio olivat iloisia yllätyksiä, mutta aivan eivät nekään vetäneet vertoja ensimmäisille kirjoille. Ja nyt käsissäni on kahdeksas suomennettu Pendergast-mysteeri, Houreuni. Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Pendergast nojautui taaksepäin tuolissaan. Hän nosti hienoisesti vapisevan kätensä kauhuissaan suulleen. Helen Pendergastin kuolema ei ollut sittenkään traaginen onnettomuus. Kyse oli kylmäverisestä murhasta.

Kaksitoista vuotta sitten Pendergastin rakas vaimo heitti henkensä leijonan hyökättyä hänen kimppuunsa Sambiassa. Tarkastellessaan Helenille kuulunutta metsästyskivääriä Pendergast oivaltaa yhtäkkiä, että hänen vaimoaan kohdannut onnettomuus olikin huolellisesti suunniteltu murha. Järkyttynyt Pendergast kääntyy komisario Vincent D’Agostan puoleen, ja D’Agosta jää pitkälle virkavapaalle auttaakseen ystäväänsä. Miksi Helen murhattiin, kuka oli syyllinen? Saadessaan selville edesmenneen vaimonsa varjelemia salaisuuksia Pendergast joutuu miettimään, kenen kanssa hän oikein meni naimisiin.

Pendergast tiesi, että Helen oli rakastanut häntä, mutta siitä huolimatta oli käymässä yhä ilmeisemmäksi, että hänen vaimonsa oli viettänyt kaksoiselämää. Tilanne oli katkeran ironinen: Helen oli ollut ainoa henkilö, johon hän oli voinut luottaa ja jolle hän oli kuunaan uskoutunut – ja Helen oli myös koko ajan salannut häneltä totuuden.

Kaikki suomennetut Pendergast-dekkarit ovat yli 500-sivuisia, eikä myöskään Houreuni tee poikkeusta. Luettavaa siis riittää yllin kyllin. Toisinaan näin paksut romaanit tuntuvat turhaan venytetyiltä, mutta Houreunessa ei ole pitkiä suvantovaiheita, vaan huisia juonenkäänteitä on tarjolla tasaiseen tahtiin ja kiitettävissä määrin. Yrittäessään selvittää Helenin salaisuuksia Aloysius Pendergast ja Vincent D’Agosta reissaavat ympäriinsä, muun muassa Sambiasta Georgiaan ja Louisianasta Floridaan. Välillä kaksikon eteen tuntuu tulevan läpipääsemätön umpikuja, mutta sitten jokin pieni uusi yksityiskohta auttaa taas Pendergastia ja D’Agostaa tutkimuksissa eteenpäin. Tapaukseen liittyvät niin kadonnut mustakehyksinen maalaus kuin myös sukupuuttoon kuollut carolinanpapukaija.

Douglas Prestonin ja Lincoln Childin Houreuni on ehdottomasti parhaimmasta päästä suomennetuista Pendergast-jännäreistä. Ellei jopa paras. Otin ilolla vastaan vauhdikkaan tutkimusmatkan Pendergastin edesmenneen vaimon salaisuuksiin. Vaikka matkan varrella on lukuisia mutkia matkassa ja aseet paukkuvat, romaanin sävy pysyy mukavan kepeänä, eikä Pendergast vaivu liiaksi synkistelemään. Douglas Preston ja Lincoln Child onnistuvat yllättämään lukijansa kerta toisensa jälkeen, seikkailun tiimellyksessä ei aika käy pitkäksi.

Houreuni käynnistää Helen-trilogian, joten toivottavasti Gummerus jatkaa kirjasarjan suomentamista ja suomalaiset lukijat pääsevät ensi vuonna jännittämään trilogian seuraavan osan parissa. Enkä panisi ollenkaan pahakseni, vaikka Gummerus innostuisi ensi vuonna julkaisemaan parikin Pendergastia. Suomennostahti on nimittäin useamman vuoden perässä, ja tämän Houreunen jälkeen kirjailijakaksikko Preston & Child on ehtinyt kynäilemään jo useamman Pendergast-dekkarin lisää.

Englanninkielinen alkuteos Fever Dream, 2010.
Suomentanut Pekka Marjamäki.
Kustantaja Gummerus, 2017. 576 sivua.

Jørn Lier Horst: Luolamies

Norjalainen Jørn Lier Horst (s. 1970) on työskennellyt poliisina, mutta nykyään hän keskittyy täyspäiväisesti kirjoittamiseen. Horst on kahminut William Wisting -dekkareillaan lukuisia palkintoja, muun muassa Norjan kirjakauppaliiton palkinnon vuonna 2011 ja Lasiavain-palkinnon 2013. Horstin suomentaminen aloitettiin vasta sarjan seitsemännestä osasta, Sitruuna Kustannus julkaisi suomeksi dekkarit Suljettu talveksi ja Ajokoirat. Nyt kustantamo on kuitenkin vaihtunut Sitruunasta Otavaan, ja William Wisting -dekkarisarjan yhdeksäs osa Luolamies ilmestyi kesällä kauppoihin. Kiitos arvostelukappaleesta Otavalle!

William Wistingin naapuri on löydetty kotoaan muumioituneena. Kuusikymppinen mies oli ehtinyt istua neljä kuukautta kuolleena nojatuolissaan, ennen kuin sähköyhtiössä oli hermostuttu maksamattomiin laskuihin. Wistingin toimittajana työskentelevä tytär Line päättää tutkia tapausta tarkemmin ja kirjoittaa joulupyhien lehteen jutun kuolleesta miehestä. Miten joku voi olla niin yksinäinen ja kaikkien unohtama, että kukaan ei kaipaa häntä moneen kuukauteen?

Samaan aikaan rikospoliisi William Wisting on keskellä kimuranttia tutkintaa. Joulukuusiostoksilla olleet isä ja poika olivat sattumalta kaivaneet lumihangen alta esiin miehen ruumiin. Kesävaatteisiin pukeutuneen vainajan taskussa on ruotsalaisen seurakunnan esite, ja tutkinta saa hätkähdyttävän käänteen, kun esitteessä olleet sormenjäljet tunnistetaan. Ne kuuluvat yhdysvaltalaiselle murhaajalle, jota FBI on etsinyt vuodesta 1989 saakka. Piileskeleekö etsitty sarjakuristaja norjalaisessa pikkukaupungissa?

Nyt tutkinnan alla olevassa tapauksessa oli jotain pelottavaa. Jotain mitä hän ei ollut kokenut aiemmin, mikä sai hänet tuntemaan itsensä pimeässä seisovaksi pieneksi lapseksi, joka ei nähnyt mitään mutta tiesi silti, että jossain siellä pimeyden keskellä oli jotain.

Pidin kovasti kahdesta edellisestä William Wisting -dekkarista, eikä Jørn Lier Horst petä tälläkään kertaa. Luolamiehen luvut ovat herkullisen lyhyitä ja napakoita. Välillä seurataan rikospoliisi William Wistingia ja välillä rikostoimittaja Line Wistingia. Jokaiseen lukuun on asetettu nerokas juonikoukku, joka saa lukijan ahmimaan malttamattomana luvun toisensa perään. Tarina puksuttaa eteenpäin pidellen lukijaa tiukasti mukanaan. Juonikuvioita ei ole sotkettu ylettömällä määrällä henkilöhahmoja, eikä lukijaa pitkästytetä epäoleellisilla kohtauksilla. Camilla Läckberg voisi ottaa mallia!

William Wisting on miellyttävä rikospoliisi, jolla ei ole ongelmia alkoholin eikä uhkapelien kanssa. Wisting on hyvissä väleissä aikuisen tyttärensä kanssa, eikä Line-tyttären työ rikostoimittajana tunnu aiheuttavan skismaa heidän välilleen. Leskimies ei juoksentele hameväen perässä eikä harrasta yhden yön juttuja. Keskellä hankalaa tutkintaa poliisin työpäivät venyvät pitkiksi, kotona odottaa tyhjä jääkaappi, eikä jouluvalmisteluille jää aikaa, mutta Wisting ei märehdi kiireitään eikä piehtaroi masennuksen syvässä suossa. Dekkarigenressä on liian paljon eronneita, juoppoja, melankolisia poliiseja, ja heidän joukossaan William Wisting on piristävä poikkeus!

Pidin kovasti siitä, että Jørn Lier Horst on ottanut rikosromaaninsa teemaksi yhden nykyajan ongelmista. Ison mutta ehkä liiaksi vaietun ongelman. Yksinäisyyden. Luolamies-dekkarissa on useampikin yksinäinen ihminen, joita yhtään kukaan ei kaipaa. Puhelin ei soi, kukaan ei käy kylässä, postinjakaja tuo pelkkiä laskuja ja mainoksia. Vanhemmat ovat kuolleet jo aikoja sitten, eikä rakkautta ole kohdalle osunut. Ilman perhettä, ilman ystäviä. Ja kun yksinäinen ihminen kuolee kotiinsa, edes lähimmät naapurit eivät huomaa kaivata häntä.

Yksinäisyys ei synny yksinolosta vaan siitä, ettei ole ketään jota kaivata.

Norjankielinen alkuteos Hulemannen, 2013.
Suomentanut Outi Menna.
Kustantaja Otava, 2017. 383 sivua.