Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

img_20160928_192549.jpg

Sveitsiläisen Joël Dickerin (s. 1985) edellinen romaani, Totuus Harry Quebertin tapauksesta, on saanut osakseen paljon suistutusta. Kirjaa on myyty Euroopassa huikeat yli kolme miljoonaa kappaletta, ja se on saanut muun muassa Ranskan akatemian suuren palkinnon. Kirja on yhtä aikaa sekä koukuttava murhamysteeri että traaginen rakkauskertomus. Kirja jota ei malttaisi laskea käsistään. Kaksi vuotta sitten minäkin istuin illat nenä kiinni kirjassa selvittämässä totuutta Harry Quebertin tapauksesta, mutta en loppujen lopuksi ihan täysillä ihastunut kirjaan. Painoin kuitenkin Joël Dickerin nimen mieleeni tulevaisuutta varten, ja nyt Dickerilta on suomennettu uusi romaani, Baltimoren sukuhaaran tragedia.

Vietin Saul-sedän, Anita-tädin ja Hillelin kanssa lapsuuteni tärkeimmät hetket, ja pitkään jo pelkkä heidän nimiensä kuuleminen sai minut hurjaksi ylpeydestä ja onnesta. He olivat mielestäni parempia kuin yksikään muu tapaamani perhe tai ihminen: he olivat onnellisempia, kunniahimoisempia, he olivat saavuttaneet enemmän ja heitä kunnioitettiin enemmän. Pitkään se tuntuikin olevan totta.

Marcus Goldman on nykyään menestynyt kirjailija, mutta hänen nuoruudessaan asiat olivat toisin. Hän nimittäin kuului Goldmanin suvun köyhempään puoliskoon ja ihaili suuresti Baltimoren Goldmaneja. Asianajajana työskentelevää Saul-setäänsä, tämän lääkärivaimoa Anitaa ja heidän poikiaan. Yhdessä Marcus ja Baltimoren pojat Hillel sekä Woody muodostavat Goldmanin jengin. Mutta sitten Baltimoren sukuhaara kohtaa Tragedian. Mitä todella tapahtui?

Joël Dickerin toinen suomennettu romaani Baltimoren sukuhaaran tragedia on kertomus ystävyydestä ja kateudesta, rakkaudesta ja kostosta. Romaani on paksuhko, 556-sivuinen, mutta edes minulla ei mennyt montaa päivää tämän lukemiseen. Joël Dicker kirjoittaa niin sujuvasti, helppolukuisesti, vetävästi. (Ja tietysti kaikki kunnia myös suomentajalle Kira Poutaselle hienosta suomennoksesta!)

Heti kirjan alussa lukijalle tehdään selväksi, että jokin järkyttävä Tragedia on kohdannut Baltimoren Goldmaneja. Ensin kuitenkin seuraillaan aikaa ennen sekä jälkeen Tragedian ja lukijalle paljastetaan totuus Tragediasta vasta kirjan viimeisillä sivuilla. Kerronta hyppii ajasta toiseen, mutta Joël Dicker pitää monitasoisen trillerinsä langat näppärästi hyppysissään.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on yksi tämän vuoden koukuttavimmista romaaneista. Mikäli aivan välttämättä haluaisin jostain nillittää, voisin valittaa Hillelin ja Woodyn kouluvuosien kuvailusta, joka muistutti hetkittäin kehnohkoa nuortenromaania. Kirjassa olisi ehkä ollut myös pientä tiivistämisen varaa, kaikkia tapahtumia ei olisi tarvinnut puida ihan niin yksityiskohtaisesti. Täyttä kymppiä en siis Baltimoren sukuhaaran tragedialle anna, mutta ehdottomasti tämä on Dickerilta ysin arvoinen suoritus.

Ranskankielinen alkuteos Le Livre des Baltimore, 2015
Suomentanut Kira Poutanen. Kustantaja Tammi, 2016. 556 sivua.

Lauren Beukes: Zoo City

2016-08-02-01.08.30.jpg.jpg

Olen aiemmin lukenut eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin palkintoja kahmineen Säkenöivät tytöt -romaanin, mutta minulle aikamatkaileva sarjamurhaaja tarjosi valitettavasti pettymyksen. Ajasta ja henkilöstä toiseen hyppiminen aiheutti kerrontaan häiritsevää rikkonaisuutta, henkilöhahmot jäivät etäisiksi, eikä loppuratkaisu tarjonnut vastauksia suuriin kysymyksiini.

Mutta yhdestä pettymyksestäni huolimatta päätin antaa Lauren Beukesille toisen mahdollisuuden ja lukaista blogeissa kehuja niittäneen Zoo Cityn, joka on palkittu Arthur C. Clarke -palkinnolla vuoden 2011 parhaana scifikirjana. Ja onpa muuten Zoo Cityllä hienot kannet, jotka suorastaan houkuttelevat tarttumaan kirjaan.

Oletko kadottanut esineen, jolla on tunnearvoa? Voin auttaa löytämään sen edulliseen hintaan. Ei huumeita, aseita tai kadonneita ihmisiä.

Rikolliset on eläimellistetty, ja niinpä veljensä tappamisesta vankilassa istunut Zinzi joutuu kantamaan laiskiaista selässään. Zinzi ja muut rikolliset eläinkumppaneineen asuvat Zoo Cityn slummialueella, peläten Pohjanvirtaa. Laiskiaisen myötä Zinzi on saanut erityisen kyvyn löytää kadonneita esineitä. Vanhoja huumevelkojaan hän makselee laatimalla huijausviestejä rikollisjärjestöjen toimeksiannosta.

Zinzi saa uudelta asiakkaaltaan tehtäväksi etsiä tämän kadonneen sormuksen. Kun nainen murhataan ja sormus löytyy Zinzin hallusta, poliisit epäilevät Zinziä murhasta. Kuulustelujen jälkeen hänet kuitenkin vapautetaan, mutta sekä sormus että hänen saamansa palkkio takavarikoidaan.

Zinzi suostuu suuren palkkion houkuttelemana ottamaan vastaan vastenmielisen tehtävän ja lupautuu etsimään kadonneen ihmisen. Omalaatuinen musiikkituottaja Odi Huron palkkaa Zinzin etsimään kadonnutta teinitähteä. Palkkiolla Zinzi toivoo pääsevänsä pois Zoo Cityn saastaisesta slummista, mutta sen sijaan hän sotkeutuu yhä syvemmälle rikosten ja taikuuden vääristämän kaupungin ytimeen.

Ilmanpaine laskee kuin myrskyn edellä. Jostain ilmaantuu valittava ääni, pehmeä ja matala, juuri ja juuri ihmiskorvin kuultava, aivan kuin se olisi kuulunut aina. Se voimistuu ulvonnaksi. Ja sitten varjot alkavat pudota alas puista kuin pisarat sateen jälkeen. Pimeys kerääntyy kokoon ja tihenee ja alkaa kiehua.

Pari viikkoa sitten kirjoitin lukeneeni pitkästä aikaa niin koukuttavan kirjan, että valvoskelin kirjan parissa yömyöhään, vaikka väsymys kirvelsi silmissä. Olisin halunnut perua menoni, tunkea korvatulpat korviini ja vain uppoutua kirjaan. Se kirja oli Ursula Poznanskin Äänet. Ja nyt huomasin olevan samanlaisessa tilanteessa tämän Lauren Beukesin Zoo Cityn kanssa. Kirja koukuttaa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien eikä vauhti hyydy missään vaiheessa.

Zoo City – Eläinten valtakunta on hieno ja omaperäinen romaani. Lauren Beukesin teksti on terävää, nokkelaa, raivokasta, ironista ja kyynistä. Kirjassa on yliluonnollisia aineksia, ripaus scifiä ja hyytävää trillerimäisyyttä, mutta langat pysyvät hyvin Beukesin käsissä ja lopputulos tekee lähtemättömän vaikutuksen. Räväkkää ja viiltävää urbaania fantasiaa. Hätkähdyttävä ja täydellinen. Lukekaa!

Englanninkielinen alkuteos Zoo City, 2010.
Suomentanut Tytti Viinikainen. Kustantaja Aula & Co, 2016. 409 sivua.

Catrine Tollström: Kokeilu

IMG_20160503_201930

Kokeilu on ruotsalaisen Catrine Tollströmin esikoisromaani. Psykologiseksi trilleriksi mainostettu. Aiemmin oppilaanohjaajana työskennellyt Tollström on romaania kirjoittaessaan kuulemma hyödyntänyt opintojaan käyttäytymistieteiden alalta.

Ruotsin television uusin tosi-tv-ohjelma on yhdistelmä Selviytyjiä, Hurjaa muodonmuutosta ja Paratiisihotellia. Palawun paratiisisaaren eteläpuolella majailee kilpailijaryhmä nälkiintyneenä ja likaisena, kun taas saaren toisella puolella on luksushotelli, jonne voittaja pääsee nauttimaan ylellisestä elämästä ja täydellisestä muodonmuutoksesta. Tiukan kuvausaikataulun kanssa kamppaileva Etelä-Palawun tuotantoryhmä saa lisää murheita, kun satelliittipuhelin hajoaa ja yhteydet ulkomaailmaan katkeavat. Joku sabotoi sähköaggregaattia, eikä venettä löydy mistään. Ja sitten helvetti pääsee valloilleen. Tässä kuolettavassa pelissä ei voi luottaa keneenkään muuhun kuin itseensä.

Minun on pakko antaa kirjailijalle sapiskaa. Kokeilun henkilöhahmot ovat nimittäin ärsyttävän stereotyyppisiä. Lihaksikas mies kuvittelee itserakkaasti olevansa lahja maailman naisille. Isotissinen blondi on tietysti kuuluisuudesta haaveileva aivoton idiootti. Vasemmistoaktivisti on vihainen ja kärkevä. Huh. Tosi-tv on genre, johon varmasti kuuluu tietyt stereotypiat ja kärjistykset, mutta kun kirjasta ei löydy yhtään kivaa ja sympaattista henkilöhahmoa. Kirjan edetessä ihmisistä löytyy sentään vähän uusiakin puolia, mutta kaikki tyypit jäävät silti ohuiksi kuin paperinuket.

Lisää miinuksia annan tekstin kömpelyydestä. Tekstiin on pujahtanut asiavirheitä, kieli on paikoitellen tönkköä, eikä kerronta solju eteenpäin niin sujuvasti kuin lukijana toivoisin. Jopa jännittävimmät kohtaukset ovat ihmeen latteita. Tosiasiat vain todetaan tunteettoman rauhallisesti, ja henkilöt toimivat epänormaalin kylmäpäisesti vaaratilanteissa.

Kun unohtaa kliseisyyden, väkinäisyyden ja epäuskottavuuden, on Kokeilu oikeastaan ihan kelvollinen trilleri. Juonessa on imua, eikä tarina etene ennalta arvattavasti. Ikävä kyllä vetävä juoni kärsii kehnosta toteutuksesta, eikä Kokeilu pääse lähellekään A-luokan trillereitä.

Ruotsinkielinen alkuteos Experimentet, 2015.
Suomentanut Pirjo Lintuniemi. Kustantaja HarperCollins Nordic, 2016. 384 sivua.

Lars Kepler: Playground

IMG_20160307_160416

Lars Kepler on nimimerkki, jonka takana on ruotsalainen aviopari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Pariskunta on aiemmin julkaissut viisi Joona Linna -dekkaria. Yllätyksekseni Playground ei ollutkaan jatkoa Joona Linna -sarjalle, vaan tämä on kirjailijaparin aivan uusi aluevaltaus, erilainen trilleri.

Luutnantti Jasmin Pascal-Anderson saa tulitaistelussa Kosovossa luodin selkäänsä, ja sairaalassa hänen sydämensä pysähtyy hetkeksi. Herättyään Jasmin kertoo kummia tarinoita pelottavasta tuonpuoleisesta, jossa kuolleet jonottavat satamassa päästääkseen veneillä pois eikä oikeus toteudu. Kukaan ei usko Jasminia, vaan hänelle määrätään vahvoja lääkkeitä ja kognitiivisista psykoterapiaa. Jasminin ura kommandoryhmän päällikkönä Nato-joukoissa vaihtuu uuteen elämään puolustusministeriön sihteerinä ja äitiyteen. Jasmin ei kuitenkaan hetkeksikään unohda kokemuksiaan synkässä tuonelassa. Ja kun Jasminin poika sitten loukkaantuu onnettomuudessa, Jasmin joutuu tekemään vaikean päätöksen. Ilman leikkausta poika kuolee, mutta sydämen pysäyttämistä vaativa leikkaus vie hänet satamakaupunkiin. Jasmin pelkää, ettei pieni poika selviä yksin takaisin, ja hän päättää seurata poikaansa tuonpuoleisiin.

Playground ei ole dekkari, vaan luonnehtisin tätä trilleriksi tai jopa jossain määrin kauhufantasiaksi. Suurimman osan kirjasta päähenkilö kuljeskelee peloissaan tuonpuoleisessa, harmaassa satamakaupungissa, jossa rikollisuus rehottaa ja vaara vaanii. Hyvin kirjoitettua, sujuvaa kerrontaa, siis taattua Kepleriä, mutta myös niin kovin latteaa. Tylsiä henkilöhahmoja ja epäuskottavia juonenkäänteitä. Pääpaino on selvästikin vauhdissa ja vaarallisissa tilanteissa, muu puoli tarinasta jää turhan ohueksi. Harkitsin monta kertaa jättäväni kirjan kesken, sinnittelin kuitenkin toiminnantäyteisten ja väkivaltaisten taistelujen kautta loppuun. Onkohan kirjailijapari saanut leikkikenttäänsä idean Suzanne Collinsin Nälkäpeli-kirjasarjasta?!

Ikävöin Joona Linnaa enkä ihastunut tähän Keplerin uuteen aluevaltaukseen. Ehkä, jos en olisi aiemmin lukenut yhtäkään Keplerin dekkaria, olisin pitänyt tästä enemmän. Nyt vertailin Playgroundia jatkuvasti Joona Linna -dekkareihin, pettyneenä ja harmistuneena. Enkä ole ainoa Playgroundiin pettynyt – Goodreadsissa Playground on tällä hetkellä saanut vain 2,88 tähteä, kun sen sijaan Joona Linna -dekkareista esimerkiksi Nukkumatti ja Vainooja ovat kumpainenkin keränneet yli neljä tähteä viidestä.

Ruotsinkielinen alkuteos Playground, 2015.
Suomentanut Kari Koski. Kustantaja Tammi, 2016. 416 sivua.