Suvi Piiroinen: Menetetyt

IMG_20171118_104619_000.jpg

Marras-joulukuu on lukemisen suhteen ollut varsinainen pohjanoteeraus. Useimpina iltoina olen lukemisen sijaan valinnut ajankulukseni jotain täysin tyhjäpäistä toimintaa tai sitten painunut suosiolla nukkumaan. Marraskuun lukuhaaste on mennyt totaalisesti mönkään, en ole viitsinyt ottaa stressiä mokomasta. Silloin harvoin, kun olen saanut tartuttua kirjaan, olen yrittänyt valita luettavakseni jotain takuuvarmaa viihdettä.

Viime talvena minulla oli ilo lukea kuopiolaisen opettajan Suvi Piiroisen esikoisromaani Pahaa parempi. Kirja käynnisti Joensuuhun sijoittuvan dekkarisarjan, jonka pääosissa hääräilevät rikostutkijat Väiski Rossi ja Rob Peura sekä joukko heidän kollegoitaan. Ja nyt Piiroisen vakuuttava esikoinen saa jatkoa tämän Menetetyt-dekkarin myötä. Kiitokset arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Menetetyt käynnistyy erittäin räväkästi. Sillalta hypännyt nainen aiheuttaa traagisen onnettomuuden, joka koskettaa henkilökohtaisesti rikostutkija Rob Peuraa. Eikä ehdi kulua kuin muutama viikko, kun toinen nuori nainen tapetaan julmasti kerrostalon pyykkituvassa. Pian poliiseille selviää, että kumpikin naisista on ollut samalla luokalla lukiossa ja molempien kuolemantapauksien takana on ilmeisesti sama mies. Mutta onnistuvatko rikostutkijat löytämään surmaajan ennen kuin hän iskee taas?

En tiedä, olenko nyt marras-joulukuun harmaassa suossa muuttunut herkkikseksi, mutta mielestäni Menetetyt on kovempaa kamaa kuin Piiroisen esikoisdekkari Pahaa parempi. Nyt jo vähän mässäillään raakuuksilla, vuodatetaan verta ja synkistellään. Ruumiita tulee useita. Rob Peura velloo sivukaupalla ahdistuksen ja surun tummissa vesissä, mutta onneksi muilla poliiseilla sentään menee enimmäkseen paremmin. Menetetyt ei toki suinkaan ole pelkkää väkivaltaa ja alakuloisuutta, mutta koin tämän astetta rankemmaksi kuin Piiroisen esikoisdekkarin.

Vaikka Suvi Piiroisen esikoinen Pahaa parempi oli mielestäni parempi, ei myöskään tämä Menetetyt ole yhtään hassumpi rikosromaani. Piiroinen osaa punoa koukuttavia juonia ja kirjoittaa hyvin. Kerronnassa on mainiota imua, eikä vauhti todellakaan hyydy kesken kaiken. Luvut ovat lyhyitä ja tarinaa seuraillaan monen eri henkilön silmin, mutta Suvi Piiroinen pitää ihailtavan taitavasti kaikki langat käsissään. Toivottavasti kuulemme tästä hienosta naisdekkarikirjailijasta vielä moneen kertaan tulevina vuosina!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 319 sivua.

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi

wp-1484580292728.jpg

Vaikka paljon dekkareita luenkin, Myllylahti on minulle jostain syystä vieraampi kustantamo, eikä näin äkkiseltään mieleeni tule muita Myllylahden kirjailijoita kuin Arttu Tuominen. Tänä vuonna aion korjata tämän epäkohdan ja tutustua minulle uusiin Myllylahden kirjailijoihin. Ensimmäisenä lukuvuoroon pääsi Suvi Piiroisen esikoiskirja Pahaa parempi, joka käynnistää Joensuuhun sijoittuvan dekkarisarjan. Kiitos arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Samalla hetkellä, kun hän oli noussut autoonsa, oli Mia toisella puolen kaupunkia nostettu potkivana ja kiemurtelevana vieraan auton takaosaan, suu peitettynä suurella kädellä, etteivät huudot kuuluisi sivullisten korviin. Koulun pihalle pudonnut vaaleanpunainen kännykkä lojui loskassa. Sen näyttö vilkkui ja se värisi, mutta ääntä siitä ei kuulunut. Eikä siihen koskaan vastattu.

Joulukuinen ilta saa järkyttävän käänteen, kun yhdeksänvuotiaan Mian äiti tulee hakemaan tytärtään taas myöhässä koulun koripallokerhosta ja Mia on sillä välin ehtinyt kadota. Rikostutkija Rob Peuran oma tytär on ollut samaisessa liikuntakerhossa, joten tapaus liippaa läheltä hänen yksityiselämäänsä. Liittyykö Mian katoaminen hänen äitinsä työhön aikuisviihdealalla?

Tarinaa seuraillaan monen henkilön silmin, oman vuoronsa saavat poliisien lisäksi muun muassa koulun vahtimestari ja opettajat. Hyviä ja mielenkiintoisia hahmoja on useampi. Henkilögalleria ei kuitenkaan ole liian laaja, vaan lukija pysyy koko ajan hyvin kärryillä, kuka on poliisin vaimo ja kuka siepatun lapsen äiti. Rikostutkijoihin, erityisesti Väiskiin ja Mariaan, olisi ollut kiva tutustua syvemminkin, mutta eiköhän poliisien tarina jatku dekkarisarjan seuraavissa osissa. Erikoiset etunimet herättivät minussa pientä ihmetystä, supisuomalaiseen joensuulaiseen suuhun luulisi huonosti sopivan Mirinda, Rob, Lotte tai Beata.

Vaikka aihe on niinkin karmea kuin lapsen katoaminen, synkkyyteen ei uppouduta liiaksi, vaan dekkarin sävy pysyy enimmäkseen melko keveänä. Raakuuksilla ei mässäillä, eikä lukijan silmille heitellä jatkuvana virtana vertahyytäviä kohtauksia. Koukuttamisen taidon Piiroinen kyllä osaa, uusia koukkuja ripotellaan sopivassa tahdissa. Juoni etenee paikoitellen ennalta arvattavia polkuja, mutta Piiroinen osaa myös ilahduttavasti yllättää lukijansa. Ja loppu on hengästyttävän jännittävä!

Pahaa parempi ei aivan ole napakymppi, mutta niin hyvin Suvi Piiroinen vakuuttaa minut esikoisellaan, että painan hänen nimensä mieleeni tulevaisuutta varten. Tätä kirjailijaa haluan ehdottomasti lukea toistekin.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Myllylahti. 320 sivua.