Tuomo Jäntti: Verso

IMG_20170517_174819_746-1

Tuomo Jäntin esikoisromaani Talven hallava hevonen julkaistiin kaksi vuotta sitten. Se oli yhdistelmä sukupolvitarinaa, maagista realismia ja psykologista kauhua. Kirjan alkupuolisko oli lupaava ja nosti odotukseni korkealle, mutta loppua kohden tarina muuttui kummalliseksi enkä suoraan sanottuna ymmärtänyt kaikkea. Monia asioita jätetään selvittämättä, tarina tuntuu loppuvan ärsyttävästi kesken. Miten niin lupaavan aloituksen jälkeen voikaan kirja päättyä niin turhauttavaan lopetukseen! Vaikka en täysillä rakastunutkaan Talven hallavaan hevoseen, ihastuin kuitenkin Jäntin tapaan punoa tarinoita, ujuttaa arkiseen elämään maagisia vivahteita. Ja nyt Jäntiltä on ilmestynyt uusi romaani nimeltä Verso.

Ensimmäisenä aamuna Karl luuli joutuneensa huonon vitsin kohteeksi. Hän tuijotti kuvaansa kylpyhuoneen peilistä vielä yönsamein silmin ja kävi läpi mahdollisia syyllisiä. Joku töistä tietenkin, mutta vaivaa oli sentään tarvinnut nähdä – hänen parransänkensä oli kirkkaan vihreä. – – Karl nosti käden kasvoilleen. Leuka ei tuntunut karhealta. Pikemminkin hänen kauniin vihreä aamupartansa oli pehmeä. Se tuoksui ruoholta.

Entinen toimittaja ja imagokonsultti Alis Ismantik saa varantoministeriltä tehtäväkseen tutkia Kolkamon pakkohoitolaitoksen taloussotkuja. Siellä hoidetaan versottuneita: ihmisiä, jotka ovat tuntemattomasta syystä alkaneet kasvaa heinää, ruohoa ja lehtiä. Kolkamon tietoverkkoa tutkiessaan Alis alkaa vähitellen aavistaa, että hänen todellinen tehtävänsä ei olekaan talousrikosten tutkiminen. Mitä Kolkamossa oikein on tapahtunut? Entä mikä on kaiken elottoman ja elollisen tieltään tuhoava Gowiwa?

Verso eteni aggressiivisesti ja tappoi ihmisen muutamassa viikossa. Alussa heitä vielä näki. Heitä, joiden takinhihoista kurkisteli heinää, joiden silmäkulmasta pistivät esiin kauniit keltaiset kukat ja joiden sammaloitunut kieli esti puhumisen. Noina ensimmäisinä viikkoina ennen hysteriaa. Sairaalloinen kiinnostus vaihtui nopeasti kauhuun, epätoivoon ja vihaan – moni suhtautui versottuneisiin kuin heidän muuttunut tilansa olisi itse aiheutettua, mutta toisaalta tämän inhon kohteiksi joutuneet eivät tienneet muun maailman asenteista paljoakaan. He katosivat kasvustoonsa ja kuolivat nopeasti pois.

Tuomo Jäntin Versoa voisi kuvailla niin dystopiaromaaniksi, katastrofiromaaniksi, scifiromaaniksi kuin myös jännitysromaaniksi. Jäntin luomassa dystopiassa vihreä luonto on kadonnut tyystin. Kaupunkien ympärillä maa on pelkkää kuivaa aavikkoa. Kahvia ja tupakkaa on sentään saatavilla, mutta muuten nautinnot tuntuvat olevan vähissä. Pelkoa herättää niin verso ja versottuneet ihmiset kuin myös vieläkin synkempi ja julmempi tappaja, jatkuvasti etenevä ja kaiken tuhoava Gowiwa.

Verson idea on mielenkiintoinen, mutta valitettavasti kiehtova idea kärsii kehnosta toteutuksesta. Tuomo Jäntti ei kerro helppoa tarinaa, ja laaja henkilögalleria sekä ajasta toiseen hyppiminen tuovat lukemisen ymmärtämiseen melkoisia haasteita. Alun vaikeuksien jälkeen pääsin vähän paremmin sisälle Verson vieraaseen maailmaan, mutta henkilöhahmot ovat värittömiä ja kerronta liian lavertelevaa, rönsyilevää, sekavaa. Jopa päähenkilö Alis Ismantik on ärsyttävän tylsä ja persoonaton. Harmi.

Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Gummerus. 426 sivua.
Kannen suunnitellut Tuomo Parikka.

Lauren Beukes: Zoo City

2016-08-02-01.08.30.jpg.jpg

Olen aiemmin lukenut eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin palkintoja kahmineen Säkenöivät tytöt -romaanin, mutta minulle aikamatkaileva sarjamurhaaja tarjosi valitettavasti pettymyksen. Ajasta ja henkilöstä toiseen hyppiminen aiheutti kerrontaan häiritsevää rikkonaisuutta, henkilöhahmot jäivät etäisiksi, eikä loppuratkaisu tarjonnut vastauksia suuriin kysymyksiini.

Mutta yhdestä pettymyksestäni huolimatta päätin antaa Lauren Beukesille toisen mahdollisuuden ja lukaista blogeissa kehuja niittäneen Zoo Cityn, joka on palkittu Arthur C. Clarke -palkinnolla vuoden 2011 parhaana scifikirjana. Ja onpa muuten Zoo Cityllä hienot kannet, jotka suorastaan houkuttelevat tarttumaan kirjaan.

Oletko kadottanut esineen, jolla on tunnearvoa? Voin auttaa löytämään sen edulliseen hintaan. Ei huumeita, aseita tai kadonneita ihmisiä.

Rikolliset on eläimellistetty, ja niinpä veljensä tappamisesta vankilassa istunut Zinzi joutuu kantamaan laiskiaista selässään. Zinzi ja muut rikolliset eläinkumppaneineen asuvat Zoo Cityn slummialueella, peläten Pohjanvirtaa. Laiskiaisen myötä Zinzi on saanut erityisen kyvyn löytää kadonneita esineitä. Vanhoja huumevelkojaan hän makselee laatimalla huijausviestejä rikollisjärjestöjen toimeksiannosta.

Zinzi saa uudelta asiakkaaltaan tehtäväksi etsiä tämän kadonneen sormuksen. Kun nainen murhataan ja sormus löytyy Zinzin hallusta, poliisit epäilevät Zinziä murhasta. Kuulustelujen jälkeen hänet kuitenkin vapautetaan, mutta sekä sormus että hänen saamansa palkkio takavarikoidaan.

Zinzi suostuu suuren palkkion houkuttelemana ottamaan vastaan vastenmielisen tehtävän ja lupautuu etsimään kadonneen ihmisen. Omalaatuinen musiikkituottaja Odi Huron palkkaa Zinzin etsimään kadonnutta teinitähteä. Palkkiolla Zinzi toivoo pääsevänsä pois Zoo Cityn saastaisesta slummista, mutta sen sijaan hän sotkeutuu yhä syvemmälle rikosten ja taikuuden vääristämän kaupungin ytimeen.

Ilmanpaine laskee kuin myrskyn edellä. Jostain ilmaantuu valittava ääni, pehmeä ja matala, juuri ja juuri ihmiskorvin kuultava, aivan kuin se olisi kuulunut aina. Se voimistuu ulvonnaksi. Ja sitten varjot alkavat pudota alas puista kuin pisarat sateen jälkeen. Pimeys kerääntyy kokoon ja tihenee ja alkaa kiehua.

Pari viikkoa sitten kirjoitin lukeneeni pitkästä aikaa niin koukuttavan kirjan, että valvoskelin kirjan parissa yömyöhään, vaikka väsymys kirvelsi silmissä. Olisin halunnut perua menoni, tunkea korvatulpat korviini ja vain uppoutua kirjaan. Se kirja oli Ursula Poznanskin Äänet. Ja nyt huomasin olevan samanlaisessa tilanteessa tämän Lauren Beukesin Zoo Cityn kanssa. Kirja koukuttaa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien eikä vauhti hyydy missään vaiheessa.

Zoo City – Eläinten valtakunta on hieno ja omaperäinen romaani. Lauren Beukesin teksti on terävää, nokkelaa, raivokasta, ironista ja kyynistä. Kirjassa on yliluonnollisia aineksia, ripaus scifiä ja hyytävää trillerimäisyyttä, mutta langat pysyvät hyvin Beukesin käsissä ja lopputulos tekee lähtemättömän vaikutuksen. Räväkkää ja viiltävää urbaania fantasiaa. Hätkähdyttävä ja täydellinen. Lukekaa!

Englanninkielinen alkuteos Zoo City, 2010.
Suomentanut Tytti Viinikainen. Kustantaja Aula & Co, 2016. 409 sivua.