Karin Erlandsson: Saarretut

IMG_20180322_192848_299.jpg

Karin Erlandsson asuu Maarianhaminassa ja työskentelee kulttuuritoimittajana Nya Åland -lehdessä. Erlandssonin kaksi vuotta sitten ilmestynyt Kuolonkielot oli miellyttävän vähäeleinen ja rauhallinen, jopa vanhanaikaisen tuntuinen rikosromaani. Ja nyt dekkarisarjalle on saatu jatkoa, Erlanssonin uusin romaani kantaa nimeä Saarretut. Kiitokset arvostelukappaleesta Kustantamo S&S:lle!

Perheen äiti Monika on murhattu. Muu perhe jatkaa elämäänsä, mutta suru on läsnä joka hetki. Isä Krister viettää päivänsä sohvalla maaten. Poika Jonas lintsailee koulusta ja on vihainen koko maailmalle. Tytär Kajsa asettelee nukkeja nukkekotiin ja haaveilee tavallisesta perheestä. Ja sitten Jonas löytää kaapin perältä äitinsä vanhoja kirjeitä, eikä yhtäkkiä mikään ole enää ennallaan.

Lumimyrsky kietoo pikkukaupungin tiukkaan syleilyynsä. Puhelimet eivät toimi, sähköt katkeilevat. Kauppaan ei pystytä toimittamaan tuoretta ruokaa, eikä paikallinen sanomalehti ilmesty. Aura-auto ei ehdi joka paikkaan, ja pian kaupungin ulospääsytiet menevät yksi kerrallaan poikki. Kaupunki jää saarroksiin. Vaikka ilma on hyytävän kylmä, kaupunkilaisten tunteet kuumenevat.

Karin Erlandssonin Saarretut on romaani, jonka haluaisi joko hotkaista saman tien yhdeltä istumalta tai sitten nautiskella hitaasti ja ajan kanssa. Minä valitsin jälkimmäisen tavan, verkkaisen nautiskelun. Muutama luku kerrallaan, rauhallisesti sanoja makustellen. Tosin myönnettäköön, että kirjan viimeisellä kolmanneksella sorruin nopeatahtiseen ahmimiseen.

Saarretut on mielestäni ehjempi ja kypsempi kokonaisuus kuin kaksi vuotta sitten lukemani Kuolonkielot. Dekkarimaisuus on tällä kertaa vieläkin vähemmällä, mutta se ei haitannut minua ollenkaan. Pidän Karin Erlandssonin tavasta kuvata tarkkanäköisesti ja hienovireisesti ihmisten ajatuksia ja tunteita, heidän välisiään suhteita. Kuvailisin Saarrettuja ehkäpä pikemminkin ihmissuhdevetoiseksi kevyeksi jännäriksi kuin varsinaiseksi dekkariksi.

Saarretut rakentuu lyhyistä luvuista, pienistä kohtauksista. Henkilöhahmoja on monta, jokaisen elämään kurkistetaan vuorollaan, mutta Karin Erlandsson osaa pitää langat taitavasti käsissään. Kerronta ei ole jahkailevaa, mutta silti tekstistä on aistittavissa ihastuttavaa viipyileväisyyttä ja vanhanaikaisuutta. Erlandsson ei kikkaile kielellä, mutta yksinkertaisuudessakin on kauneutta.

Ruotsinkielinen alkuteos Pojken, 2018.
Suomentanut Laura Varjola.
Kustantaja S&S, 2018. 212 sivua.

Karin Erlandsson: Kuolonkielot

IMG_20160408_163335

Karin Erlandsson (s. 1978) on minulle uusi tuttavuus. Pohjanmaalla kasvanut Erlandsson asuu nykyään Maarianhaminassa, jossa hän työskentelee kulttuuritoimittajana. Erlandssonin esikoisromaani Minkkitarha oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2015 saajaksi. Sukuromaani minkkitarhaajista ei herättänyt minussa kiinnostusta, mutta sen sijaan Erlandssonin toinen romaani Kuolonkielot päätyi lukupinooni heti tuoreeltaan. Kustantamo S&S:n mukaan Kuolonkielot (jonka suomenkieliseksi nimeksi ilmoitettiin ensin Ilkityö) on klassinen rikosromaani.

Kesä 1992. Helsinkiläinen Sara on muuttanut työn ja rakkauden perässä pienelle paikkakunnalle Pohjanmaalle. Hänen poikaystävänsä kotikaupungin paikallislehdessä on avautunut toimittajan paikka. Saran ensimmäinen työvuoro osuu juhannukselle. Iloinen keskikesän juhlinta saa kammottavan käänteen, kun metsästä löytyy paikkakuntalaisen naisen ruumis.

Karin Erlandssonin Kuolonkieloissa ei keskitytä poliisitutkimukseen eikä mässäillä kuolemalla, vaan tarinaa seuraillaan pienen paikkakunnan asukkaiden silmin. Heitä ovat muun muassa kuolleen naisen katkera leski, vasta paikkakunnalle muuttanut nuori toimittaja ja hänen narsistinen miesystävänsä, yksinäinen vanhus, naispappi ja tiukka naispappeuden vastustaja. Surua ja kaipausta, vihaa ja raivoa. Ja tietysti salaisuuksia.

Erlandssonin kerronta on miellyttävän vähäeleistä ja rauhallista. Vaikka luvut ovat lyhyitä ja kertoja vaihtuu, tarina pysyy hyvin kasassa. Erlandsson ei kikkaile mitään ylimääräistä, ja tunnelma on jopa vanhanaikainen. Minua kuitenkin vaivasi kliseisyys ja ennalta-arvattavuus, eikä tämä lopulta ollut aivan niin herkullinen kuin olin toivonut. Kaiken kaikkiaan kuitenkin ihan mainio dekkari luettavaksi vaikkapa juuri juhannuksena tai muuten kesälomalla.

Ruotsinkielinen alkuteos Missdåd, 2016.
Suomentanut Taija Mård. Kustantaja S&S, 2016. 265 sivua.