Ina Westman: Henkien saari

IMG_20180812_101916_001.jpg

Kaksi vuotta sitten luin Ina Westmanin esikoiskirjan Syliin, episodiromaanin synnytykseen ja äitiyteen liittyvistä ongelmista, odotuksista, onnesta. Syliin jäi minulle mieleen vahvana ja väkevänä kokemuksena, koskettavana ja pysäyttävänä. Joten kun kustantamosta tarjottiin minulle arvostelukappaletta Westmanin tuoreesta Henkien saari -romaanista, vastasin välittömästi myöntävästi. Dekkareiden ja jännäreiden lomassa tekee välillä hyvää lukea jotain ihan muuta. Kiitokset arvostelukappaleesta Kosmokselle!

Elämämme on pysäytetty hetkeksi, kuin joku olisi painanut pause-nappia enkä tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Silti minun tehtäväni on esittää, että tilanne on hallinnassa, että kaikki on hyvin ja normaalia. Elämme vain tavallista pidempää kesälomaa, emme liiku minnekään, mutta emme ole saaren vankeina. Tämä on nyt tällainen saarikesä tällä kertaa. Parempiakin tulee. Niin on pakko uskoa.

Henkien saari -kirjan keskiössä on pieni perhe. Emma, Joel ja heidän tyttärensä Fanni viettävät kesää mökillä ulkosaaristossa, ilman sähköä ja muita nykyajan mukavuuksia. He istuvat laiturilla ihastelemassa auringonlaskua, tarkkailevat kirkkaassa vedessä uivia kaloja, tekevät veneretkiä muihin saariin. Elämä on näennäisesti rentoa ja huoletonta, mutta taustalla väreilee jotain salattua ja synkkää.

Emman päässä on arpi, kuin vetoketju. Emma ei muista, mistä on sen saanut, mutta jotain ikävää se varmasti on ollut. Jotain mikä aiheuttaa Emmalle muistin pätkimistä, ajatuksien harhailemista, jyskyttävää päänsärkyä, synkkiä harhanäkyjä. Jotain ikävää Emmalle on tapahtunut, jotain johon liittyy lentokenttä ja onnettomuus.

Muistot kuulemma palaavat vähitellen, jos palaavat, muistini rajoittaa tietoisuuttani, annostelee asioita sitä mukaa kuin pystyn vastaanottamaan niitä. Kaikkea ei tarvitse muistaa, kaikkea ei ole edes tarkoitettu muistettavaksi, psykiatrini sanoo ja minulle tulee tunne, että hän tietää enemmän kuin minä.
Siksi lepo on tärkeää, siksi olemme täällä, että olisin kaukana kaikista aistiärsykkeistä. Tunnen, että se tekee minulle hyvää. Se ei tee hyvää perheelleni, mutta sitä asiaa en voi nyt auttaa.

Ina Westmanin Henkien saari -kirjassa on oikeastaan neljä kertojaa. Pääosassa ovat Emma ja hänen aviomiehensä Joel, mutta välillä ääneen pääsevät myös isoisä ja Keniasta adoptoitu Fanni. Kirjassa on vähiten isoisän ja Fannin osuuksia, mutta niistä kursiivilla kirjoitetuista keskustelupätkistä minä pidin ehdottomasti eniten. En helposti vetistele kirjoja lukiessani, mutta pariin otteeseen viisivuotiaan Fannin viisaat tuumailut saivat silmäkulmani vähän kostumaan.

Henkien saari on hieno romaani, joka yllättää monitahoisuudellaan. Ina Westman kuorii kauniisti kirjoitettua tarinaa hiljalleen auki, kerros kerrokselta. Teemoja on lukuisia, muun muassa parisuhteesta vanhemmuuteen, adoptiosta rasismiin, ympäristönsuojelusta ilmastonmuutokseen. Westman kuitenkin pitää langat siististi hyppysissään eikä päästä langanpäitä rönsyilemään hallitsemattomasti. Raskaista aineksista huolimatta lukijaa ei kiskota liian synkkiin syvyyksiin, vaan kirjan tunnelma pysyy toiveikkaana. Tyylikäs ja hallittu kokonaisuus, lempeästi eteenpäin soljuva ja sykähdyttävä.

Näin upean kirjan luettuani ihmettelen, miksi luen niin paljon dekkareita ja jännäreitä, miksi en useammin lue kotimaista kaunokirjallisuutta. Meillä on Suomessa näin hienoja kirjailijoita, näin lumoavia romaaneja. Täysi napakymppi ei Henkien saari toki ole, mutta niitä osuu minun kohdalleni harvoin. Henkien saari onnistuu kuitenkin koskettamaan minua tavalla, johon harva dekkari pystyy.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Kosmos. 237 sivua.
Kannen suunnitellut Joel Melasniemi.

Ina Westman: Syliin

img_20160609_162353.jpg

Kirja-alalla työskentelevä kahden pienen lapsen äiti Ina Westman on kirjoittanut esikoisromaaninsa synnytykseen ja äitiyteen liittyvistä ongelmista ja odotuksista. Kun elämä ei aina menekään kuten oppikirjoissa. Kirja perustuu osaksi Ina Westmanin omiin kokemuksiin, Westman kertoo kirjoittamisen toimineen hänelle terapiana.

Yksi ihminen sai palkkaa siitä, että vahti hänen lastaan, että se selviäisi ja jäisi henkiin. Se oli ihmeellistä. Sellaiseen oli vielä varaa, vaikka kaikki muu lopetettiin, vähennettiin ja leikattiin pois. Hän makasi täällä runneltuna ja leikattuna, kivusta liikuntakyvyttömänä mutta pystyi luottamaan siihen, että tuntematon hoitaja hoiti hänen lastaan niin että vastasyntyneellä olisi turvallinen ja hyvä olla ilman äitiä kylmässä yksinäisessä sängyssään. Hän ei tiennyt miten voisi kiittää tätä tuntematonta hoitajaa. Hän jäisi kiitollisuudenvelkaan koko loppuelämäkseen.

Syliin on episodiromaani, jossa seuraillaan monen naisen tarinoita. Yksi äiti on melkein menettänyt vauvansa ja nyt sairaalasta kotiuduttuaan vahtii herkeämättä pientä myttyä. On iäkkäämpi äiti, joka on ehtinyt haudata lapsihaaveensa, kunnes hän saakin vanhoilla päivillään vielä pienen ihmeen syliinsä. Yksi suree toistuvia keskenmenojaan ja lapsettomuuttaan, toinen väsyy suurperheen pyörittämiseen.

Romaanin päähenkilöinä ovat Iida ja Maija sekä heidän perheensä ja ystävänsä. Iida ja Maija ovat tavanneet toisensa Naistenklinikan vaikeiden raskauksien osastolla. Molempien vauvat ovat lopulta syntyneet onnellisesti ja terveinä. Mutta ensin lapsia toivoo enemmän kuin mitään muuta ja sitten toivoo, että ne vain nukkuisivat. Ja väsyneen vauvavuoden keskellä Iida huomaa yhtäkkiä olevansa jälleen raskaana.

Yö yön perään hän vaeltaa huoneesta toiseen, kanniskelee naama vääristyneenä huutavaa vauvaa, ajattelee että ihan pian heittää sen seinään, tai itsensä tai molemmat parvekkeelta alas, mutta kesken askeleen tapahtuu aina yhtä ennakoimaton ihme: hiljaisuus. Vauva nukkuu hänen sylissään suloista, tuhisevaa, viatonta unta, kuin mikään ei olisi koskaan huonosti ollutkaan. Sitten hän rakastaa sitä taas enemmän kuin mitään muuta.

Aluksi vierastin episodiromaanin rakennetta. Kohtauksesta hypitään toiseen, ihmiset ja ajanjaksot vaihtuvat. Hyvin nopeasti kuitenkin totuin ja jopa ihastuin Westmanin kerrontaan. Välähdys yhdestä väsyneestä äidistä vauva sylissään, sitten kurkistus toisen äidin vaikeaan odotukseen. Westman on parhaimmillaan tajunnanvirtamaisissa kohtauksissa, tirkistellessään naisten viiltäviä ajatuksia ja vahvoja tunteita, eikä ehkä niinkään dialogeissa.

Vaikka Syliin-romaanin keskiössä on äidit ja vauvat, kirjassa on myös monia muita tärkeitä teemoja. On nelivuotiaan lapsen ajatuksia uudesta pienestä pikkusisaruksestaan, on syrjähyppyjä ja avioeroja, on jopa sotaa ja sotalapsia. Eikä Syliin ole pelkästään äideille kirjoitettu romaani, vaan suosittelen tätä yhtä lailla ystävänsä väsymystä vähättelevälle lapsettomalle ja vaimonsa pelkoja kummastelevalle miehelle.

– Tiedätkö ne kuvat ydinpommin jälkeen, Monica sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. – Ne, joissa ihmisistä on jäänyt vain varjo katuun. Mulla on sellanen olo. Sofian varjo on mun sylissäni koko ajan. Tunnen sen tiheän hengityksen ja sen pienen sydämen lyönnit. Mutta mun syli on aina ihan tyhjä. Siinä ei ole ketään enkä tiedä miten ja milloin se tapahtu ja minne mun vauva on viety.

Ina Westmanin Syliin on koskettava ja pysäyttävä romaani naisista, joiden äitiys ei mene ihan putkeen. Meistä tavallisista naisista. Westman ei kaunistele eikä silottele, vaan asiat kerrotaan sellaisina kuin ne ovat. Väkevä teksti tulee lukijan iholle ja kostuttaa silmäkulmat. Ja kaiken sen surun, väsymyksen, pelon ja ahdistuksen keskelle mahtuu myös onnen hetkiä.

Kiitos arvostelukappaleesta Kosmokselle!

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Kosmos. 208 sivua.
Kannen suunnitellut Emmi Kyytsönen.