Muriel Barbery: Haltiaelämää

2016-10-16-16.22.36.jpg.jpg

Ranskalainen filosofianopettaja ja kirjailija Muriel Barbery (s. 1969) tuli monille tutuksi Siilin eleganssi -romaanillaan, jota on maailmanlaajuisesti myyty huikeat yli kuusi miljoonaa kappaletta. Minä en ole Barberyyn aiemmin tutustunut, mutta Haltiaelämää herätti mielenkiintoni. Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Kun tyttö ryhtyi soittamaan, ällistys naulitsi tulokkaat penkkiinsä kuin vasaranisku. Vanha piika risti itsensä satakunta kertaa, sillä Clara soitti kappaletta nyt kaksi kertaa nopeammassa temmossa kuin äsken, nyt nimittäin vietittiin todellisia häitä, ja Clara luki yksi kerrallaan kaikki Alessandron tuomat nuottivihkot.

Maria harjoitti runouden uskontoa päivittäin, kun hän kiipesi puihin ja kuunteli oksien ja lehtien laulua. Hän oli hyvin varhain ymmärtänyt, että muut liikkuivat maaseudulla kuin sokeat ja kuurot, että heille hänen kuuntelemansa sinfoniat ja katselemansa taulut eivät olleet muuta kuin luonnon melua ja mykkiä maisemia.

Clara asuu pienessä italialaiskylässä vanhan maalaispapin ja tämän lukutaidottoman piian luona. Clara osaa soittaa pianoa ylimaallisen kauniisti. Satojen kilometrien päässä Ranskassa Marialla on myös erityinen lahja – hän kuuntelee puiden ja kukkien laulua, puhelee metsän eläimille. Yliluonnollisten lahjojensa avulla nämä kaksi löytölasta voivat muuttaa tulevaisuuden.

Aavistelin jo etukäteen, että Muriel Barberyn Haltiaelämää on minulle joko täysi napakymppi tai sitten melkoinen pettymys. Valitettavasti jälkimmäinen arvaukseni osui oikeaan. Barberyn kieli on runollisen kaunista (kiitokset suomentajalle hienosta työstä!), mutta kielikuvia pursuileva, koukeroinen teksti tekee kerronnasta turhan vaikeaselkoista. Kertomus soljuu eteenpäin usvaisen verkkaisesti. Henkilöhahmoja on liikaa ja he jäävät valjuiksi.

Haltiaelämää olisi vaatinut lukijalta enemmän kuin minä tällä hetkellä kirjalle pystyn antamaan. Kun näin haastavaa romaania lukee pätkissä arjen keskellä ja väsyneenä ennen nukkumaanmenoa, ei Barberyn unenomaisesta satumaailmasta saa valitettavasti kovinkaan paljoa irti. Juonesta pysyin sentään kärryillä, mutta en jaksanut jäädä makustelemaan Barberyn kielen hienouksia ja availemaan koukeroiden taakse piilotettuja suurenmoisia ajatuksia.

Muriel Barbery on kirjoittamassa jatkoa kirjalleen. Minun osaltani Marian ja Claran tarinan seuraaminen saa kuitenkin jäädä tähän yhteen romaaniin. En muutenkaan ole fantasiakirjallisuuden suurin ystävä, eikä Haltiaelämää valitettavasti ollut yhtään minun juttuni.

Ranskankielinen alkuteos La vie des elfes, 2015
Suomentanut Lotta Toivanen. Kustantaja Gummerus, 2016. 273 sivua.

Preston & Child: Kuoleman naamio

img_20160825_171743.jpg

Aloysius Pendergast, arvoituksellinen ja kiehtova FBI-agentti. Jännitystä, seikkailua ja mysteerejä. Suhteeni Douglas Prestonin ja Lincoln Childin luomaan Pendergast-sarjaan on kuitenkin ollut hieman kaksijakoinen. Sekä Ihmeiden kabinetti että Kuoleman asetelma olivat kumpainenkin viiden tähden lukukokemuksia. Sen sijaan Tulikiven, Veljensä vartijan ja Kuolleiden kirjan muodostama Diogenes-trilogia ei yltänyt aiempien Pendergast-kirjojen tasolle. Dioneges-trilogian jälkeen Pimeyden pyörä oli iloinen yllätys, vaikka sekään ei aivan vetänyt vertoja ensimmäisille suomennetuille kirjoille. Ja nyt käsissäni on uusi suomennettu Pendergast, odotukseni olivat Kuoleman naamion suhteen korkealla.

Samassa Smithback huomasi tunnistavansa tulijan, tai niin hän ainakin arveli. Tämän kasvot tosin näyttivät erilaisilta kuin ennen – tuhkanharmailta, pöhöttyneiltä ja oudon kuhmuraisilta. Kutsumaton vieras oli mitä ilmeisimmin vakavasti sairas… tai sitten kyse oli jostain vieläkin pahemmasta. ”Sinäkö siinä, Colin?” Smithback kysyi. ”Tämä on minun asuntoni. Mitä hittoa sinä täällä teet?” Silloin hän näki, että tulijalla oli kädessään kookas lihaveitsi.

Toimittaja William Smithbackin ja antropologi Nora Kellyn ensimmäisen hääpäivän iloinen juhlinta saa karmaisevan käänteen, kun veitsellä huitova mies hyökkää heidän kotiinsa ja surmaa Williamin raa’asti. Silminnäkijähavaintojen ja valvontakameroiden mukaan syyllinen on samassa talossa asunut työtön brittinäyttelijä, joka oli kuitenkin todettu kuolleeksi jo kymmenen päivää aikaisemmin. Johtolangat viittaavat salaperäiseen uskonnolliseen yhteisöön, jonka on toistuvasti huhuttu uhraavan eläimiä ja herättävän vainajia eloon.

Messuamisen lisäksi sisältyi kantautui jyminää, joka muistutti paljaiden jalkapohjien nopeaa ja rytmikästä tömähtelyä. Äkkiä kuoron kiivaana toistuvan laulun ylle kohosi yksinäinen ääni. Se oli kimakka ja epävireinen mutta kuului selvästikin rituaalin kulkuun. Samassa vuohi määkäisi jälleen, kimeästi ja kauhuissaan. Määkäystä seurasi täydellinen hiljaisuus.

Huh, Kuoleman naamio käynnistyy todella räväkästi, kun aiemmista kirjoista tuttu toimittaja William Smithback tapetaan heti ensimmäisten sivujen aikana. Olin hetken aikaa suorastaan tyrmistynyt hänen kuolemastaan, mutta onneksi Douglas Preston ja Lincoln Child säästävät sentään Nora Kellyn hengen. New Yorkin poliisin murharyhmän komisario Vincent D’Agosta ryntää paikalle, ja FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergast on tietysti taas mukana tämänkin kimurantin mysteerin tutkimuksissa.

Kuoleman naamio ei mielestäni aivan yllä ensimmäisten suomennettujen Pendergastien tasolle, mutta Preston ja Child ovat keitelleet varsin herkullisen sopan. Keitos pitää sisällään niin murhanhimoisia zombeja kuin myös ruskeakaapuisia lahkolaisia. Jännittäviä juonenkäänteitä ja salaperäistä mystiikkaa. Rikostutkinta on niin oivallisesti liitetty yliluonnollisiin sattumuksiin, että voodoo-taiat ja elävät kuolleet tuntuvat todellisilta. Tosin kirjan lopussa meno äityy hivenen yliampuvaksi, mutta se kirjailijakaksikolle suotakoon. Eikä kaikki suinkaan ole aivan sitä, miltä ensin näyttää.

Toivottavasti Gummerus jatkaa kirjasarjan suomentamista. Enkä minä laittaisi ollenkaan pahakseni tiheämpää suomentamistahtia. Tämän alkuperäiskielellä vuonna 2009 ilmestyneen Kuoleman naamion jälkeen Douglas Preston ja Lincoln Child ovat ehtineet kynäillä jo monta Pendergast-dekkaria lisää.

http://www.prestonchild.com

Englanninkielinen alkuteos Cemetery Dance, 2009.
Suomentanut Antti Autio. Kustantaja Gummerus, 2016. 575 sivua.

Vera Vala: Milanon nukkemestari

img_20160803_205012.jpg

Ihana Vera Vala on parikymmentä vuotta Italiassa asunut kirjailija ja kolumnisti. Milanon nukkemestari on Arianna de Bellis -dekkarisarjan viides osa. Olen lukenut myös kaikki sarjan aiemmat romaanit – Kuolema sypressin varjossa, Kosto ikuisessa kaupungissa, Villa Sibyllan kirous ja Tuomitut.

Seinää vasten nojaavasta naisesta ei voinut heti tietää, oliko tämä kuollut vai elävä. Pää oli kallistunut eteenpäin, silmäluomet näyttivät olevan kiinni. Naisen kädet lepäsivät tämän sylissä. Suu oli hiukan raollaan. Nainen näytti nukkuvalta, vaikka hänen olisi pitänyt mietiskellä syntejään. Katua niitä. Todellisuudessa nainen oli kuollut.

Milanosta löydetään kaksi murhattua opiskelijaa, kummallakin on nukke vasemmassa kädessään. Neljä vuotta aiemmin vastaavanlaisista murhista oli tuomittu katolinen pappi, ja tapaus tahrasi skandaaleissa ryvettyneen Vatikaanin mainetta entisestään. Arianna de Bellisin veli Ares matkustaa paavin pyynnöstä Milanoon auttamaan syyttömän papin vapauttamisessa ja sarjamurhaajan pysäyttämisessä.

Arianna de Bellis on jättänyt roomalaisen etsivätoimiston ja muuttanut miehensä sekä kaksivuotiaan tyttärensä kanssa Milanoon. Arianna työskentelee tutkijana yliopiston oikeuspsykologian laitoksella ja tekee tutkimusta psykiatrisista vankimielisairaaloista. Yksi vangeista karkaa psykiatrisesta hoidosta paetakseen omien sanojensa mukaan Nukkemestaria. Arianna lähtee kaduille etsimään karkulaista.

– Minä en pidä tästä nukkekodista, Gianni sanoi Enricolle. – Se on erilainen kuin äidillä.
– Totta kai se on erilainen, Enrico vastasi. – Se kuuluu Nukkemestarille.

Ensimmäisten Arianna de Bellis -kirjojen kepeys on Milanon nukkemestarissa tipotiessään. Vera Valan dekkarisarja on edetessään selvästikin muuttunut jännittävämmäksi ja synkemmäksi. Vaikka pidin Vera Valan ensimmäisistäkin dekkareista, olen silti ottanut muutoksen ilolla vastaan. Minua miellyttävät enemmän nämä tummemmat sävyt kuin aistikkaat puistokävelyt ja auringonsäteiden tanssi meren pinnalla.

Ariannan menneisyyden salaisuudet ovat alkaneet tuntua turhalta sivujuonelta. Turhauttavaa, että samoista asioista on vihjailtu nyt jo viiden kirjan ajan, mutta menneisyys pysyttelee koko ajan piilossa savuverhon takana. Ares saa tällä kertaa isomman roolin tarinassa, ja sitä turhemmalta tuntuvat yritelmät koukuttaa lukija Ariannan nuoruuden mysteerillä. Valan dekkarit toimivat hyvin ilmankin, eikä Ariannan menneisyys edes liity mitenkään käsillä oleviin murhatutkimuksiin.

Arianna de Bellis -dekkarit ovat viime vuosina kuuluneet jokaiseen kesääni, mutta tämän viidennen dekkarin myötä joudumme jättämään hetkeksi hyvästit Ariannalle. Vera Vala on nimittäin kertonut pitävänsä pienen tauon sarjasta ja kirjoittavansa pari muuta kauan mielessä pyörinyttä kertomusta. Kuudennessa Arianna de Bellis -dekkarissa Ariannan menneisyys ja nykyisyys kuulemma kohtaavat ja tulevaisuus selkiytyy, joten josko viimein saisimme selvyyttä Ariannan arvoitukselliseen menneisyyteen.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Gummerus. 431 sivua.

Anna Jansson: Vääriin käsiin

img_20160721_144647.jpg

Anna Janssonin Vääriin käsiin on jo viidestoista Maria Wern -dekkari. Minulle tämä on kuitenkin vasta seitsemäs lukemani Maria Wern. Minusta ei ole vuosien varrella tullut Anna Jansson -fania, mutta satunnaisesti, yleensä kesäisin, olen näitä lueskellut. Kunnon dekkarinälkää eivät Jansson ja Wern onnistu tyydyttämään, mutta silloin tällöin nautittuna nämä ovat ihan mukavaa seuraa.

Kahdeksankymppinen eläkkeellä oleva kouluvalokuvaaja murhataan, eikä poliisilla ole tekijästä muita johtolankoja kuin rikospaikalta löydetty videokameran linssinsuojus. Koulukiusattu kuusitoistavuotias poika katoaa Gotlannin lautalta. Maria Wernin kollegan vanha äiti joutuu tuntemattoman hevostytön murjomaksi ja kertoo tytön kuvanneen häntä. Lisää vanhuksia pahoinpidellään, lisää lukiolaisia katoaa. Tutkintaa johtava Maria Wern joutuu myös itse keskellä rikosvyyhtiä, kun sähköpostitse saapuu Marian makuuhuoneessa salaa kuvattu videopätkä.

Anna Janssonin dekkareissa on tyypillisesti paljon henkilöhahmoja, hetkittäin jopa vähän sekavaa menoa, ennalta arvattavia ja usein myös epäuskottavia juonenkäänteitä. Vääriin käsiin jatkaa samalla linjalla. Kirjan alku on ihan tasokasta tarinan kuljetusta, mutta lopussa Janssonille tuntuu tulevan kiire ja homma karkaa muutenkin käsistä. Harmi. Vääriin käsiin on ihan kelvollinen kesädekkari, mutta tässä olisi ollut aineksia paljon parempaankin.

Ruotsinkielinen alkuteos Alla kan se dig, 2015.
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Kustantaja Gummerus, 2016. 297 sivua.

P.S. Viisi viikkoa kesälomaa takana, vielä kaksi viikkoa jäljellä. Mahtuisikohan tähän kesälomaan vielä yksi tai kaksi dekkaria…?!

Dolores Redondo: Myrskyuhri

img_20160714_180237.jpg

Espanjalaisen Dolores Redondon Baskimaan murhat -trilogia on edennyt päätososaan. Dekkarisarjan ensimmäinen osa Näkymätön vartija julkaistiin suomeksi vuosi sitten kesällä, toinen osa Luualttari ilmestyi viime tammikuussa, ja nyt tämä trilogian päättävä Myrskyuhri on saatu myös suomeksi. En ole ihan täysillä hullaantunut Redondon dekkarisarjaan, mutta sen verran paljon nämä rikostutkintaa ja baskimytologiaa yhdistävät romaanit ovat minua näemmä kiehtoneet, että olen lukaissut koko trilogian.

Tällä kertaa rikosylikonstaapeli Amaia Salazar ja hänen tiiminsä kutsutaan tutkimaan nelikuukautisen tyttövauvan kuolemaa. Keskosena syntyneen vauvan kuolinsyyksi on ensin merkitty kätkytkuolema, mutta sitten isä yrittää paeta tyttärensä ruumis repussaan ja mutisee kuulusteluissa uhrilahjasta. Vauvan isoäidillä on omat epäilyksensä asiasta, ja hän kertoo paholaismaisesta olennosta, Ingumasta, joka imee lasten hengen näiden nukkuessa. Tutkinnan edetessä Amaia ja hänen kollegansa yhdistävät tapauksen Baztanin laaksossa vuosia sitten tapahtuneisiin kauheuksiin.

Baskimaan murhat -trilogian jokainen dekkari on ollut edellistä parempi, ja tämä sarjan päätösosa Myrskyuhri on ehdottomasti trilogian paras. Dolores Redondo ammentaa kirjoihinsa elementtejä baskimytologiasta, ja tässäkin kirjassa on sopiva ripaus yliluonnollisuutta. Vaikka aiheet ovat rankkoja, Redondo ei takerru iljettäviin yksityiskohtiin eikä myöskään mässäile väkivallalla. Kerronta on sujuvaa, juonenkäänteet koukuttavat. Välillä kirjassa tosin tuntuu tapahtuvan liikaakin, välillä taas on pidempiä suvantovaiheita, joten kirjan temmossa on mielestäni häiritsevän paljon vaihtelua.

Olen trilogian jokaisen romaanin kohdalla nillittänyt henkilöhahmoista ja jatkan yhä edelleen samaa valitusta. En oppinut trilogian aikana pitämään yhdestäkään henkilöhahmosta. Latteita, mustavalkoisia, ennalta arvattavia. Kirjan päähenkilössä olisi aineksia vaikka mihin, mutta edes Amaia Salazar ei ole onnistunut kunnolla herättämään mielenkiintoani.

Myrskyuhri on niin suoraa jatkoa edellisille Baskimaan murhat -trilogian dekkareille, että suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä. Eli ensin Näkymätön vartija, sitten Luualttari ja viimeiseksi Myrskyuhri.

Espanjankielinen alkuteos Ofrenda a la tormenta, 2014.
Suomentanut Sari Selander. Kustantaja Gummerus, 2016. 578 sivua.

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista

img_20160630_111512.jpg

Tanskalainen Carl Valdemar Jussi Henry Adler-Olsen on työskennellyt muun muassa kääntäjänä, kustannustoimittajana ja näytelmäkirjailijana. Ensimmäisen romaaninsa hän julkaisi vuonna 1997, mutta varsinaisen läpimurtonsa hän teki Osasto Q -rikossarjallaan. Poika varjoista on Osasto Q -sarjan viides osa.

Syksyllä 2008 kehitysapurahojen väärinkäyttöä epäillyt virkamies William Stark katoaa palattuaan Kööpenhaminaan työmatkalta Kamerunista. Sitten hypätään kaksi vuotta ajassa eteenpäin syksyyn 2010 ja viisitoistavuotiaaseen Marcoon, joka päättää paeta romaniyhteisöstä saatuaan tarpeekseen julmasta sedästään, kerjäämisestä, ryöstelystä ja väkivallasta. Ja sitten aikahyppy kevääseen 2011, Osasto Q alkaa Carl Mørckin johdolla tutkia Willian Starkin katoamista. Pian Marcon perässä on vaarallisten vihollisten lisäksi myös Osasto Q, joka arvelee Marcon tietävän jotain Starkin katoamisesta.

Kuten Adler-Olsenin edellisen dekkarin kanssa myös tämän parissa minulla oli käynnistymisvaikeuksia. Mutta kun muutaman kymmentä sivua luettuani koukutuin, se oli menoa se. Voi Marcoa, paperitonta poikaa pakomatkalla, ympäriinsä juoksemassa, henkensä puolesta peläten. Vanhat tutut Carl Mørck, Assad ja Rose ovat jokainen mainioita henkilöhahmoja, niin ihanasti vinksahtaneita. Päähenkilöiden yksityiselämään ei kuitenkaan keskitytä liiaksi, vaan dekkarijuoni etenee koko ajan sujuvasti eteenpäin. Taitavasti kirjoitettua ja viihdyttävää jännitystä.

Tanskankielinen alkuteos Marco Effekten, 2012.
Suomentanut Katriina Huttunen. Kustantaja Gummerus, 2016. 553 sivua.

Fred Vargas: Hyisiä aikoja

img_20160622_150545.jpg

Ranskan ykkösdekkaristi Fred Vargas on koulutukseltaan arkeologi, erikoistumisalanaan kulkutaudit ja keskiaikaiset luut. Vargasin Adamsberg-dekkarit ovat olleet maailmanlaajuinen menestys, yli kymmenen miljoonaa myytyä kirjaa, 45 eri kielellä. Fred Vargas on napannut peräti neljä kertaa CWA International Dagger -rikoskirjallisuuspalkinnon. Mutta uskokaa tai älkää, minulle Vargas on uusi tuttavuus, ja nyt kesälomani alkaisiksi päätin korjata asian, hyppäsin hyisiin tunnelmiin Hyisiä aikoja -dekkarin seurassa.

Eläkepäiviään viettänyt matematiikanopettaja löydetään kuolleena kylpyammeestaan. Naisen kuolema vaikuttaisi olevan itsemurha, mutta ammeen viereen piirretty merkki herättää poliiseissa kummastusta. Avuksi päätetään kutsua murharyhmän komisario Adamsberg ja hänen tiiminsä. Ja sitten tulee toinen samankaltainen tapaus. Kemian alan tutkijan kuolema on luokiteltu itsemurhaksi, miehen työtuoliin on piirretty sama merkki. Komisario Adamsbergin tiimi saa selville, että molemmat uhrit olivat osallistuneet samalle kohtalokkaalle retkelle Islannin jäätiköille kymmenen vuotta sitten. Miten kuolemantapaukset liittyvät selittämättömiin tapahtumiin Islannissa ja Robespierre-fanaatikkojen salaseuraan Pariisissa?

Oi, miksi en ole aiemmin tutustunut Fred Vargasiin ja komisario Adamsbergiin! Ihanan hersyvä dekkari, täynnä nokkelia heittoja ja huumorinkukkasia. Tiukasti koukuttava juoni, ilman ylenpalttista raakuuksilla mässäilyä. Paikotellen koin kertomuksen seuraamisen hivenen työlääksi runsaan henkilömäärän takia, mutta onneksi Adamsbergs on itsekin hukassa tutkintansa kanssa. Kirjan lopussa Fred Vargas onnistuu kuitenkin solmimaan levälonkerot nätisti yhteen, ja kimurantti tapaus saa varsin tyydyttävän ratkaisun.

Ranskankielinen alkuteos Temps glaciaires, 2015.
Suomentanut Marja Luoma. Kustantaja Gummerus, 2016. 481 sivua.

P.S. Nyt kesälomaviikkojeni aikana Luetut.net tulee todennäköisesti päivittymään normaaliin tahtiin, mutta postaukset saattavat olla lyhyempiä eivätkä ne aina tupsahda eetteriin heti kirjan luettuani. Eikä lukutahtini ole lomallakaan päätähuimaava, tämän Hyisten aikojen kanssa pakersin viikon verran.

Dolores Redondo: Luualttari

IMG_20160130_125236

Yöpöydälleni on muuttanut ihana pino tammikuun 2016 uutuuksia, ja päätin napata kasasta luettavakseni kaikkein paksuimman kirjan, Dolores Redondon Luualttarin. Olen viime aikoina lukenut peräkkäin monta ohutta, vajaa 300-sivuista romaania ja kaipasin nyt vaihteeksi tuhdimpaa lukupakettia. Halusin uppoutua pidempään tarinaan ja palata tuttuihin henkilöhahmoihin tutuissa maisemissa. Luualttari on nimittäin jatkoa Baskimaan murhat -trilogialle, jonka ensimmäinen osa Näkymätön vartija ilmestyi suomeksi viime kesänä.

Rikosylikonstaapeli Amaia Salazar ratkaisi vajaa vuosi sitten basajaun-murhat Baztanin laaksossa, ja nyt oikeudenkäynti syytettyä vastaan on alkamassa. Yllättäen tuomari ilmoittaa istunnon peruuntumisesta. Epäilty on löytynyt kuolleena oikeustalon vessasta. Vanki on jättänyt Salazarille itsemurhaviestin, jossa on vain yksi sana: ”Tarttalo”. Baskimytologiassa kyklooppiin viittaava sana vie rikosylikonstaapelin uudelleen kotiseudulleen Baztaniin. Murharyhmää työllistävät perheväkivaltatapauksien lisäksi Arizkunin kirkkoon kohdistuvat kammottavat tihutyöt.

Näkymättömän vartijan kanssa minulla välillä takkusi, tarina tuntui jämähtelevän paikoilleen. Luualttari on selkeästi parempi, tarina soljuu sujuvasti eteenpäin eikä kirjassa ole tylsiä jaksoja. Baskimytologia, alueen historia ja kulttuuri tuovat oman mausteensa dekkarijuoneen.

Vaikka Luualttari onkin Näkymätöntä vartijaa parempi, sama ongelma henkilöhahmojen kanssa jatkuu yhä. Henkilöhahmot ovat liian ennalta arvattavia ja mustavalkoisia. Päähenkilö on lattea ja hänen aviomiehensä vasta tylsä onkin. Kaipaan dekkarisarjalta henkilöhahmoja, jotka kiinnostavat ja joiden elämää haluaa seurailla kirja kirjan jälkeen, eikä Baskimaan murhat onnistu tarjoamaan minulle tätä.

Luualttari on niin suoraa jatkoa Näkymättömälle vartijalle, että suosittelen lukemaan Baskimaan murhat -trilogian järjestyksessä. Trilogian päätösosa Myrskyuhri ilmestyy suomeksi ensi kesänä.

Espanjankielinen alkuteos Legado en los huesos, 2013.
Suomentanut Sari Selander. Kustantaja Gummerus, 2016. 610 sivua.