Clare Mackintosh: Minä näen sinut

IMG_20180415_111945_284.jpg

Minä näen sinut. Mutta sinä et näe minua. Olet uppoutunut pokkariisi, jonka kannessa on tyttö on punaisessa mekossa. En näe kirjan nimeä, mutta sillä ei ole väliä: niissä on kaikissa sama tarina. Jos poika ei tapaa tyttöä, poika väijyy tyttöä. Poika tappaa tytön.
Tarinan ironia kolahtaa minuun.

Zoe työskentelee toimistopäällikkönä kiinteistövälitysfirmassa Lontoon keskustassa. Mutta kohtuuhintaiset asunnot ovat kaukana keskustasta, joten joka arkiaamu ja joka arki-ilta Zoe kulkee julkisilla kotoa töihin ja töistä kotiin. Ahtautuu täpötäysiin vaunuihin. Joutuu sietämään ventovieraiden ihmisten läheisyyttä ja tungettelevia katseita. Märän koiran hajuisia päällystakkeja ja turistien liian suuria selkäreppuja.

Taas yhtenä perjantai-iltana raskaan työviikon jälkeen Zoe matkustaa kotiin miehensä ja kahden aikuisen lapsensa luo. Haaveilee noutoruuasta ja kylmästä viinistä, sohvasta ja televisio-ohjelmista. Junassa Zoe vilkuilee hajamielisenä sanomalehteä, ja yhtäkkiä seuralaispalvelun lehtimainos saa hänet tolaltaan. Mainoksen valokuva on epäselvä, mutta Zoe on varma, että kuvan nainen on hän itse.

Muutamaa päivää myöhemmin Zoe päätyy töissä selailemaan vanhempaa London Gazetten numeroa. Hän löytää sanomalehden viimeiseltä aukeamalta seksilinjojen ja seuralaispalveluiden joukosta taas samanlaisen mainoksen, mutta tällä kertaa kuvassa on eri nainen. Ja kun nainen pian joutuu rikoksen uhriksi, ei Zoe voi olla miettimättä, onko seuraavaksi hänen vuoronsa.

Rutiini tuntuu sinusta rauhoittavalta. Se on tuttu ja turvallinen.
Rutiini tuo sinulle turvallisen olon.
Rutiini tappaa sinut.

Moni meistä noudattaa päivä toisensa perään samoja rutiineja. Me olemme omien tapojemme orjia. Samaan aikaan töihin, aina samaa reittiä. Sitten samaan aikaan töistä kotiin, taas samaa tuttua reittiä. Ruokaostokset tehdään samassa kaupassa samana viikonpäivänä. Jumppatunti aina keskiviikkoiltaisin, juoksulenkki aina sunnuntaiaamuisin. Mutta entä jos joku tuntee meidän rutiinimme yhtä hyvin kuin me itsekin? Entä jos joku seuraa metrossa, vakoilee salaa ruokakaupassa, käy samassa kahvilassa samaan aikaan ja hautoo pahoja ajatuksia? Entä jos rutiinit koituvat kuolemaksi?

Clare Mackintoshin esikoisromaani Annoin sinun mennä iski suoraan jokaisen äidin pahimpaan pelkoon. Mackintoshin toinen psykologinen trilleri Minä näen sinut levittää hyytävää kauhua vieläkin laajemmalle alueelle, nyt nimittäin pelotellaan kaikkia naisia. Ilahduttavasti nämä kaksi trilleriä eivät ole toistensa toisintoja, latteita kopioita, vaan Mackintosh on kehitellyt taas ihan erilaisen tarinan. Ja niin paljon kuin pidinkin Mackintoshin esikoisesta, Minä näen sinut kolahtaa vieläkin rajummin.

Psykologisten trillerien ongelmana usein on epäuskottavat henkilöhahmot, verkkaisesti etenevä kerronta ja ennalta-arvattavuus. Olen tänäkin vuonna lukenut muutaman keskinkertaisen trillerin, joista en muista enää juuri mitään. Clare Mackintoshin Minä näen sinut onnistuu kuitenkin olemaan sekä uskottava että yllättävä. Taitavasti kirjoitettua jännitystä, sopivasti pelottelua ja odottamattomia juonenkäänteitä. En kaivannut tiivistämistä, en mitään pois enkä mitään lisää. Enemmän lukuaikaa olisin sen sijaan kaivannut, tämä olisi ollut ihana ahmaista yhdeltä istumalta. Psykologisten trillerien parhaimmistoa!

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos I See You, 2016.
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.
Kustantaja Gummerus, 2018. 413 sivua.

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

IMG_20170428_141902_158

Brittiläinen Clare Mackintosh on työskennellyt niin järjestyspoliisina, rikostutkijana kuin myös toimittajana. Mackintosh on kuulemma saanut idean esikoisromaaniinsa oikeasta rikostapauksesta, jota hän oli tutkinut ollessaan poliisina. Esikoisromaani Annoin sinun mennä on käännetty yli 30 kielelle, ja tämä psykologinen trilleri on kahminut lukuisia palkintoja. Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Auto ilmaantuu kuin tyhjästä. Märkien jarrujen vinkaisu, tömähdys, kun viisivuotias poika iskeytyy tuulilasiin, ja hänen vartalonsa pyörähdys, ennen kuin se paiskautuu tielle. Nainen juoksee pojan perässä edelleen liikkeessä olevan auton eteen. Liukastuu ja rojahtaa eteenpäin työntämien käsiensä varaan. Hänen hengityksensä salpautuu.
Se on ohi silmänräpäyksessä.

Viisivuotias poika jää kotikadulla auton alle ja menehtyy. Auton kuljettaja pakenee paikalta. Poliiseilla on johtolankoja vähän, ja lopulta kuukausien myöhemmin virallinen tutkinta päätetään lopettaa. Tapaus ei kuitenkaan jätä rauhaan rikoskomisario Ray Stevensia ja rikoskonstaapeli Kate Evansia, ja he päättävät omalla ajallaan jatkaa tapauksen tutkintaa.

Poikansa menettänyt Jenna Gray pakenee suruaan ja muuttaa syrjäiseen mökkiin Walesin rannikolle. Jenna yrittää jättää entisen elämänsä taakseen ja aloittaa uudelleen alusta, mutta menneisyys ja muistot palaavat piinaamaan häntä.

Huuto lävistää uneni ja säpsäyttää minut hereille. Aurinko ei ole vielä noussut, mutta makuuhuoneessa on valot päällä: en kestä pimeyttä ympärilläni.

Välillä sitä kaipaa luettavakseen kunnon page-turneria, jonka parissa illat venyvät liian pitkiksi. Vielä yksi luku. Ja sitten vielä yksi luku lisää. Väsymys kirvelee silmissä, mutta kirjaa ei malta laskea käsistään, sivut kääntyvät kuin itsestään. Muutaman ei niin koukuttavan romaanin jälkeen on ihanaa saada viettää aikaa tällaisen lukusukkulan seurassa.

Etukäteen vähän pelkäsin, olisiko Clare Mackintoshin Annoin sinut mennä liian ahdistava psykologinen trilleri. Lapsen kuolema ja äidin suru eivät todellakaan ole mitään kevyitä aiheita. Mutta surussa ei vellota liiaksi. Ja vaikka psykologiseen trilleriin kuuluu tietty määrä ahdistusta ja jännitystä, ei Mackintosh piinaa lukijoitaan sietämättömästi.

Olen useammalta taholta kuullut, että Annoin sinun mennä pitää sisällään tyrmäävän juonenkäänteen. Yritin lukiessani arvailla, millaisen nokkelan yllärin Mackintosh järjestää, mutta enpä onnistunut ennakolta arvaamaan tätä käännettä. Puolivälissä kirjaa jysähtää sellainen pommi, että kirja tekisi mieli lukaista yhdeltä istumalta loppuun saakka.

Clare Mackintosh pärjää esikoisromaanillaan erinomaisesti psykologisten trillerien kilvassa. Paula Hawkinsin Nainen junassa, Renée Knigthin Kenenkään ei pitänyt tietää tai Shari Lapenan Hyvä naapuri häviävät kirkkaasti Mackintoshin sujuvalle juonenkuljetukselle ja uskottaville henkilöhahmoille.

Englanninkielinen alkuteos I Let You Go, 2014.
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.
Kustantaja Gummerus, 2017. 417 sivua