Stephen King: Ulkopuolinen

IMG_20190318_165230_226.jpg

”Ei ole mitään tunnustettavaa. Minä en surmannut Frankie Petersonia. En ikimaailmassa tekisi pahaa lapselle. Te olette pidättäneet väärän miehen.”

Rauhallisen pikkukaupungin asukkaita järkyttää raaka yksitoistavuotiaan pojan murha. Lukuisten silminnäkijälausuntojen ja todisteiden perusteella poliisit pääsevät nopeasti syyllisen jäljille ja marssivat baseballkentälle kesken pelin julkisesti pidättämään joukkueen valmentajan Terry Maitlandin. Kukapa olisi uskonut, että rakastava perheenisä, pidetty urheiluvalmentaja ja hyvämaineinen opettaja olisi voinut syyllistyä niin hirvittävään murhaan, mutta todisteet osoittavat selvästi Terryn olevan syyllinen.

Mutta pian komisario Ralph Andersonia alkaa epäilyttää, ovatko he sittenkin tehneet liian hätäisiä johtopäätöksiä ja pidättäneet väärän miehen. Todisteet viittaavat Terryyn, mutta toisaalta miehellä vaikuttaisi olevan raudanluja alibi, eikä kukaan voi olla kahdessa eri paikassa yhtä aikaa. Ja pian komisario Ralph Andersonin mieleen hiipii kauhistuttava ajatus jostain yliluonnollisesta pahasta…

”Minä luulen, että sen teki joku muu. Joku ulkopuolinen.”

Stephen Kingin romaanit ovat tyypillisesti olleet paksuja ja runsaita. Ja juuri sen takia niin nautittavia. Ulkopuolisen alkupuolella ehdin jo ajatella, että tämä on harvinaisen nopealukuista ja suoraviivaista Kingiä, mutta pian tarina lähtee leviämään ja henkilögalleria kasvaa. Lukija on välillä paljonkin päähenkilöitä edellä, aavistelee tapahtumia etukäteen, mutta se ei oikeastaan haittaa.

Ulkopuolinen käynnistyy puhtaana dekkarina. Syyllinen on jo selvillä, ja lukija pääsee lukemaan pätkiä kuulustelupöytäkirjoista sekä poliisiraporteista. Nopeasti niin lukijan kuin myös poliisien mielessä herää epäilys, onko kaikki jo liiankin helppoa ja onko Terry Maitland sittenkään syyllinen. Ja hiljalleen dekkarin puolelta aletaan lipua yliluonnollisen kauhun maailmaan. Onneksi komisario Ralph Anderson saa avukseen Mersumies-trilogiasta tutun Holly Gibneyn, jolle yliluonnolliset jutut ovat ennestään tuttuja.

Ulkopuolinen on hieno osoitus siitä, että kauhukuninkaan kynästä syntyy yhä edelleen hurjia tarinoita, eikä seitsemänkymppisellä Stephen Kingillä todellakaan ole veto vähissä. Kauhu ei ole tosin kauheinta laatua, mutta pidän rikos- ja kauhuromaanin yhdistelmästä. Kingimäinen loppuhuipennus viimeistelee kokonaisuuden.

Kiitokset arvostelukappaleesta Tammelle!

Englanninkielinen alkuteos The Outsider, 2018.
Suomentanut Ilkka Rekiaro.
Kustantaja Tammi, 2019. 544 sivua.

Tiina Martikainen: Surmanpolku

IMG_20190312_191754_732.jpg

Kun on ensin lukenut Katja Kärjen Jumalan huoneesta fiktiivisistä Martikaisen suvun naisista, onkin hauskaa hypätä seuraavaksi ihan oikean Martikaisen matkaan. Tiina Martikainen on sammattilainen kirjailija, joka on ehtinyt kirjoitella jo hienon liudan teoksia. Rikosylikonstaapeli Hanna Vainiosta ja tämän poliisikoirasta kertova dekkarisarja on edennyt kolmanteen osaan. Kiitos arvostelukappaleesta niin kirjailijalle itselleen kuin myös Myllylahdelle!

Kirjan kansikuva muistuttaa Susikoira Roi -kopiota, mutta kirjaa ei todellakaan kannata tuomita kannen perusteella. Saksanpaimenkoira tosin tästäkin kirjasta löytyy, Riina nimeltään, mutta nyt ei seurailla pojan ja susikoiran seikkailuja. Surmanpolussa ollaan ihan aikuisten maailmassa ja keskellä vakavaa poliisitutkintaa. Mikään hurja dekkari ei kuitenkaan ole kyseessä, ja tätä voikin hyvin suositella väkivaltaisia dekkareita kaihtaville.

Sammatin metsässä lenkkipolulta löytyy nelikymppisen miehen ruumis, yhä lämpimänä ja puukko rinnassaan. Uhri on paikallisille tuttu yrittäjä, ilmalämpöpumppuja kauppaava Kimmo Jalkanen. Poliisi epäilee surmaajan yllättäneen uhrin kesken tämän jokailtaisen koiralenkin. Mutta miksi yrittäjä tapettiin ja kuka sen teki?

Olen aiemmin lukenut Tiina Martikaiselta Jäätyneet kasvot -dekkarin, joten Hanna Vainio ja hänen Riina-koiransa eivät olleet minulle ihan uusia tuttavuuksia. Hanna työskentelee rikosylikonstaapelina ja poliisikoiranohjaajana Lohjan poliisissa. Hannan kanssa samassa talossa Lohjan Sammatissa asustavat hänen 16-vuotias tyttärensä Mira sekä tietysti saksanpaimenkoira Riina. Miran isä on heidän elämässään mukana enää lähinnä rahallisesti. Pelkkää iloa ja auvoa ei Hannan yksityiselämä ole, vaan häntä mietityttää miesystävänsä Erkin käytös.

Surmanpolku tarjoaa miellyttävän leppoisaa dekkariviihdettä. Arjen pyörityksen keskellä on ihanaa saada uppoutua näin sujuvaan ja helppolukuiseen rikosromaaniin. Kirjailija pitää lankoja varmaotteisesti hyppysissään, eikä lukijan päätä yritetä sekoittaa monimutkaisilla koukeroilla. Yllätyksiä mahtuu silti matkan varrelle mukavasti. Viihdyin.

Julkaistu vuonna 2019.
Kustantaja Myllylahti. 296 sivua.

Katja Kärki: Jumalan huone

IMG_20190303_183528_457.jpg

Minun pitäisi olla iloinen Lillin puolesta, mutta ilooni sekoittuu sääliä, sen tulevaisuus on oksettavan yksinkertainen ja kuolettavan tylsä. Kohta se menee naimisiin ja tulee paksuksi ja tekee kymmenen lasta, paapoo niitä naama hikisenä ja puhuu vain yösyötöistä, kakkavaipoista ja miehensä pitkistä työpäivistä. Sen viikon kohokohta on sunnuntai, kun pääsee seuroihin kuulemaan Jumalan sanaa ja veisaamaan virsiä. Kuka vittu haluaa sellaista elämää.

Sain jo ennen joulua postitse yllärinä ennakkokappaleen Katja Kärjen esikoisromaanista Jumalan huone. Kirjan ilmestymispäivä oli tammikuun lopulla. En vielä joulu-tammikuussa ollut erityisen kiinnostunut Kärjen romaanista, mutta yhtäkkiä helmikuussa havaitsin, että joka puolelta pulppuilee lukuisia kirjaa ylistäviä kommentteja, jopa viiden tähden arvioita. No mutta, täytyyhän minunkin tämä lukea!

Katja Kärjen Jumalan huone on Pohjois-Karjalaan sijoittuva sukuromaani, jossa kerrotaan kolmen naisen kautta Martikaisen suvun tarinaa aina 1930-luvulta vuoteen 2009 saakka. Kapinallinen Elsa on syntynyt vuonna 1985, Elsan täti Maria on syntynyt 1960, vanhimpana Marian täti Aili on syntynyt vuonna 1922. Suku on vahvasti uskossa, lestadiolaisia, ja uskovaisuus antaa väkevän leiman jokaisen naisen elämään. Perheissä on monta lasta, joita kasvatetaan ankaralla kurilla ja varoitellaan alituisesti synneistä. Sunnuntaisin käydään seuroissa kuulemassa Jumalan sanaa.

Vaikka romaanin keskiössä on kolme naista, vuonna 1985 syntynyt Elsa tuli minulle ehdottomasti kaikkein tutuimmaksi ja läheisimmäksi. Jeesus on paimen ja seurakuntalaiset lampaita, eikä Elsa todellakaan halua olla mikään vitun lammas. Elsa yrittää olla mahdollisimman synnillinen, hän katsoo televisiota ja kuuntelee musiikkia, tanssii ja meikkaa, valehtelee ja varastaa, vetää kännejä ja harrastaa esiaviollista seksiä. Ja lopulta tulee se päivä, kun Elsa päättää häipyä ahdasmielisestä kodistaan ja jättää kaiken taakseen. Elsalla lähtee mopo keulimaan pahemmin kerran, kirjassa esitellään mielestäni liiankin paljon Elsan päihteiden huuruista örvellystä ja holtitonta rellestämistä.

Marian lapsuudenkodissa 60-luvulla eletään jatkuvassa pelossa. Isä-Mauri on sodan musertama mies, jonka sisällä viha ottaa välillä vallan ja isä muuttuu perkeleeksi. Ja sitten tulee se yksi päivä, kun äiti kuolee ja isä-Mauri viedään vankilaan. Aili-täti muuttaa taloon huolehtimaan lapsista, ja elämä jatkaa arkista kulkuaan murheineen päivineen. Lopulta isä kotiutuu vankilasta. Veli katoaa Ruotsiin. Kun Maria haluaa lähteä opiskelemaan korkeakouluun, talossa on hyinen tunnelma ja ovia paiskotaan. Sitäkään ei katsota hyvällä, ettei Marialla ole miestä eikä lapsia.

Katja Kärjen Jumalan huone on vahvatunnelmainen ja monitahoinen romaani Martikaisen suvun vaiheista. Lestadiolaisuus on vain yksi pieni osa kertomusta, ja Jumalan huone onkin ennen kaikkea romaani kolmesta erilaisesta naisesta erilaisine kipukohtineen. Vaiettuja salaisuuksia ja piiloteltuja traumoja. Odotin paljon ja sain enemmän. Hieno esikoinen!

Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Kustantaja Bazar, 2019. 463 sivua.
Kannen suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe

IMG_20190216_084709_573.jpg

Olimme aivan tavallinen perhe, ja sitten kaikki muuttui. Elämän rakentamiseen menee kauan, mutta sen tuhoutumiseen vain silmänräpäys.

Aivan tavallinen perhe. Hyvät työpaikat, vilkasta sosiaalista elämää, monipuolisia harrastuksia. He lyhentävät asuntolainaansa kuuliaisesti, ajavat nopeusrajoitusten mukaan, palauttavat kirjaston kirjat ajallaan. Isä Adam Sandell työskentelee pappina, äiti Ulrika on puolustusasianajaja, 19-vuotias Stella on myyjänä vaateliikkeessä.

Kunnes yhtäkkiä kaikki keikahtaa nurin. Stella pidätetään epäiltynä kolmekymppisen miehen murhasta. Ja kun murhattu mies sattuu olemaan tunnettu liikemies ja lisäksi kuuluisan rikosoikeuden professorin poika, jutun tutkintaan panostetaan kenties jopa tavallistakin enemmän. Adam ja Ulrika ovat valmiita heittämään lainkuuliaisuutensa romukoppaan suojellakseen tytärtään murhatuomiolta. Ja hiljalleen kulissit perheen ympärillä alkavat kaatuilla.

Perheeni puolesta. Niin minä ajattelin. Minun on tehtävä kaikkeni perheeni puolesta. Olin epäonnistunut aivan liian monta kertaa pyrkimyksissäni olla maailman paras isä ja puoliso. Nyt olin saanut mahdollisuuden katumukseen ja parannukseen. Tekisin kaikkeni suojellakseni perhettäni.

Ruotsalainen Mattias Edvardsson työskentelee äidinkielen ja psykologian opettajana lukiossa. Häneltä on aiemmin suomeksi ilmestynyt Melkein tosi tarina, josta olen kuullut runsain määrin kehuja, mutta joka ainakin vielä toistaiseksi on minulta lukematta. Edvardssonin toinen suomennettu romaani Aivan tavallinen perhe julkaistiin suomeksi viime syksynä, ja kirjan käännösoikeudet on myyty lukuisiin muihinkin maihin.

Ja oi oi sentään! Odotukseni Aivan tavallisen perheen suhteen olivat korkealla, enkä todellakaan joutunut pettymään. Talvilomalla oli ihanaa uppoutua rauhassa romaaniin, joka ei tarjoa räväkkää räiskettä ja räminää, vaan hemmottelee lukijoitaan nautinnollisen hitaasti aukeavalla tarinalla.

Kirjassa on kolme kertojaääntä. Ensin ääneen pääsee pappi-isä Adam, joka kertoo ensimmäisistä kauhun päivistä Stellan pidätyksen jälkeen. Samalla hän muistelee tyttärensä lapsuutta sekä nuoruutta ja niitä pieniä vaivihkaisia merkkejä, joista olisi kenties voinut aavistaa lähestyvän tuhon. Seuraavaksi oman näkökulmansa tarinaan pääsee tuomaan pidätetty Stella. Romaanin kolmas ja viimeinen kertojaääni on Ulrika, joka asianajajan ja ennen kaikkea äidin silmin seuraa tyttärensä oikeudenkäyntiä käräjäoikeudessa. Rakenne toimii hyvin, vaikkakin pidin eniten kirjan ensimmäisestä osuudesta.

Aivan tavallinen perhe on tarina siitä aivan tavallisesta hyvätuloisesta perheestä, jolla ensi näkemältä näyttäisi olevan asiat kaikin puolin hyvin ja jonka lapsen ei ikinä uskoisi joutuvan murhasyytteeseen. Se on tarina pappina työskentelevästä isästä, miehestä jota pidetään rehellisyyden ja korkean moraalin perikuvana. Se on tarina asianajajana työskentelevästä äidistä, kunnianhimoisesta naisesta joka hukuttautuu työhönsä. Ja se on tarina tyttärestä, joka haaveilee Aasian matkasta ja jännittävästä elämästä. Se on tarina rikoksesta ja rakkaudesta.

Kiitokset arvostelukappaleesta Like Kustannukselle!

Ruotsinkielinen alkuteos En helt vanlig familj, 2018.
Suomentanut Taina Rönkkö.
Kustantaja Like, 2018. 474 sivua.

Karhunen & Rantanen: Kaverin puolesta kyselen

IMG_20190214_194730_765.jpg

Sain marraskuussa yllätyspostina Anna Karhusen & Tiia Rantasen ohuen vaaleanpunaisen kirjan Kaverin puolesta kyselen. Tarkemmin asiaan tutustuessani hoksasin kirjan perustuvan samannimiseen podcastiin. En ole koskaan yhtäkään podcastia kuunnellut, joten pohjatietoni ovat aika heppoiset. Kaverin puolesta kyselen vaikutti kuitenkin kirjalta, jonka voisin ehdottomasti jossain välissä lukaista. Ja se hetki koitti nyt.

Kaverin puolesta kyselen -kirjan perusidea on simppeli. Kirjassa esitellään niitä noloja ja mukahauskoja sattumuksia, jotka ovat aina tietysti sattuneet kaverille, eivät koskaan sinulle itsellesi. Kirjan tarinoissa on vahvasti edustettuna ällöttävät pissa- ja kakkajutut, järjettömät kännisekoilut ja roisit seksimöhläykset.

Ehkä nämä ”kaverille” sattuneet kommellukset toimivat paremmin popcastina kuin kirjana. Tai ehkä minä en vain kuulu oikeaan kohderyhmään. Olisin halunnut ulvoa naurusta kirjaa lukiessani, mutta suurimman osan ajasta olin vain ärtynyt. Kissalleen räyhäävä naapuri. Puseronsa sisään oksentava känniääliö. Veemäisen kämppiksensä shampooseen pissaava kostaja. Heko heko.

Mutta hei, te muut, antakaa ihmeessä Anna Karhusen & Tiia Rantasen kirjalle mahdollisuus! Ylen podcast on kuulemma mainio ja kerännyt ympärilleen melkoisen joukon vannoutuneita kuuntelijoita, joten mistään ihan pienen piirin höpöhöpöjutusta ei ole kyse. Ja voisin hyvin kuvitella, että tämä kirja saattaisi upota Henriikka Rönkkösen roisin huumorin ystäville. Tämä nyt ei vain ollut minun kirjani.

Kiitos arvostelukappaleesta Kosmokselle!

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Kosmos. 139 sivua.
Kannen suunnitellut Saara Helkala.

Mads Peder Nordbo: Tyttö ilman ihoa

IMG_20190117_175327_459.jpg

Tanskalainen toimittaja Matthew Cave on muuttanut lumen ja jään maahan Grönlantiin. Onnettomuus, joka vei hänen vaimonsa ja syntymättömän lapsensa, piinaa hänen mieltään joka hetki, ja hän toivoo pääsevänsä Grönlannissa edes hetkeksi suruaan pakoon. Jäätiköltä löytynyt historiallinen muumio antaakin Matthewille muuta ajateltavaa, mutta ennen kuin hän ehtii julkaista jutun maailmanlaajuisesti merkittävästä löydöstä, tapahtuu hirvittävä murha. Ylemmältä taholta kielletään Matthewia uutisoimasta jäämiehestä. Turhautunut Matthew päättää alkaa tutkia niin uusia kuin menneisyydessä tapahtuneita murhia.

Tapamme vain sen, minkä syömme tai mitä tarvitsemme. Kunnioitamme kaikkea ympärillämme ja pyydämme anteeksi, jos joudumme siksi viemään jonkun hengen. Jopa kalan. Tätä murhaa ei ole tehty anteeksi pyydellen.

Tanskalainen Mads Peder Nordbo tuntee hyvin romaaninsa miljöön, asuuhan hän itsekin Grönlannin Nuukissa. En tiedä, paljonko Nordbo on ottanut kirjallisia vapauksia teostaan kirjoittaessaan, mutta minä joka tapauksessa nautin Grönlannin maisemista, inuiittien kiehtovan historian ja perinteiden kuvailusta. Virkistävää vaihtelua skandidekkareiden harmaan ankeille lähiöille, vaikka nuhruisia betonitaloja löytyy ikävä kyllä myös Grönlannista.

Hyytävästä nimestään huolimatta Tyttö ilman ihoa ei pidä sisällään yhtään tyttöä ilman ihoa. Yhden murhista tuomitun naisen kylläkin, iho täynnä kasviaiheisia tatuointeja. Mutta vaikka nyljettyä tyttöä kirjasta et löydä, muita karmeita murhia tapahtuu niin menneisyydessä kuin myös nykyhetkessä. Tosin Lars Keplerin Lazaruksen jälkeen Tyttö ilman ihoa tuntuu aika kesyltä, sillä vaikka ihmisiä murhataan tasaiseen tahtiin ja lapsia kohdellaan kaltoin, ei sentään Lazaruksen tapaista tappotahtia ole onneksi tarjolla.

Ihastuin Mads Peder Nordbon kuvauksiin, joissa Grönlannin luonto yhdistyy hienosti arkiseen elämään. Kun tuoreen kahvin tuoksu leviää huoneeseen kuin elämä vuononpohjukassa kesällä, ja kun ajatukset kimpoilevat kuin tuulenpuuska korkeiden kallioiden välissä. Enemmänkin Nordbo olisi voinut hyödyntää Grönlannin karua luontoa kirjassaan, voimakkaammin kielikuvilla ja kuvauksilla alleviivata kirjan miljöötä.

Mads Peder Nordbon Tyttö ilman ihoa on vahva, tiivistunnelmainen ja koukuttava dekkari. Sujuvasti etenevää ja hyvin kirjoitettua perushyvää jännitystä. Tyttö ilman ihoa on sarjan avausosa, joten tätä jännäriherkkua on tulevaisuudessa luvassa lisää. Aion ehdottomasti laittaa kirjailijan nimen muistiin!

Kiitokset arvostelukappaleesta Like Kustannukselle!

Tanskankielinen alkuteos Pigen uden hud, 2017.
Suomentanut Tiina Sjelvgren.
Kustantaja Like, 2018. 349 sivua.

Lars Kepler: Lazarus

IMG_20190111_181931_712.jpg

Lars Kepler on nimimerkki, jonka takaa löytyy ruotsalainen kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Suomalaistaustaisesta Joona Linnasta kertovat erinomaiset dekkarit ovat aiheuttaneet hyytäviä pelon värinoitä lukijoissa ympäri maapalloa, sarjaa on käännetty jo 40 kielelle. Lazarus on seitsemäs Joona Linna -dekkari. Kiitos arvostelukappaleesta Tammelle!

* * *

Norjassa Oslossa kerrostalon asukkaat valittavat kuvottavasta hajusta. Löyhkä johdattaa poliisit erääseen yhdennentoista kerroksen asuntoon. Poliisit löytävät asunnosta ruumiin, jonka mädäntyminen on edennyt jo pitkälle. Mutta pahinta asunnossa ei suinkaan ole keittiön lattialla lojuva haiseva ruumis. Kammottavin yllätys on pakastearkussa.

Sitten Saksassa Rostockin leirintäalueella murhataan mies. Molemmilla tapauksilla on tavalla tai toisella yhteys Joona Linnaan. Pian ruotsalaiset poliisit saavat selville, että samankaltaisia murhia on tapahtunut Euroopassa lukuisia. Yhtäkkiä Joona Linna joutuu miettimään, onko hirviö menneisyydestä sittenkin yhä elossa.

* * *

Lazarus on taas yksi mielenkiintoinen syksyn kirja, jonka lukeminen valitettavasti jäi marras-joulukuun kiireissä ja joka pääsi lukulistalleni vasta nyt alkuvuodesta. Piinaavan koukuttava trilleri joka uhkaa lukijan yöunia. Kirja jota ei ensimmäisten sivujen jälkeen malttaisi laskea käsistään. Kirja jonka sisältämä armoton julmuus voi aiheuttaa painajaisia.

Kirjailijapariskunta osaa erinomaisesti koukuttaa lukijansa ja juoksuttaa taitavasti Lazarusta eteenpäin. Luvut ovat lyhyitä, ja tarina etenee huimaa vauhtia. Uusia murhia edellisten perään, lisää kauheuksia ja hirveyksiä. Lukijalle ei tarjota hengähdystaukoja ja kepeämpiä suvantovaiheita, vaan dekkari kiitää eteenpäin määrätietoisesti. Silkkaa jännityksen tykitystä alusta loppuun. Dekkarin keskiössä ei tällä kertaa ole pelko omasta kuolemasta, vaan Lazarus pelottelee läheisten menettämisellä.

Mutta mutta. Kun joka nurkan takaa eteen hyppii irtonaisia päitä ja katkottuja käsiä, touhu alkaa mennä turhan överiksi ja lipsahtaa epäuskottavan puolelle. Lukija turtuu eikä pian hätkähdä enää oikein mistään. Henkilöhahmojen suru ja hätä eivät kosketa. Vähemmän vastenmielisiä kauheuksia ja enemmän syvyyttä henkilöhahmoihin olisi tehnyt Lazarukselle hyvää.

Ruotsinkielinen alkuteos Lazarus, 2018.
Suomentanut Kari Koski ja Maija Kauhanen.
Kustantaja Tammi, 2018. 552 sivua.

Kate Quinn: Koodinimi Alice

IMG_20190103_184427_411.jpg

Lukuromaani on terminä vähän hankala, koska ensinnäkin sille ei taida olla olemassa mitään virallista määritelmää ja toiseksi sitä tunnutaan usein pidettävän vähättelevänä sanana. Eräiden mielestä lähes kaikki romaanit ovat lukuromaaneja, toiset eivät käytä kyseistä termiä koskaan. Minun oman määritelmäni mukaan lukuromaani on viihdyttävä ja mukaansatempaava, hyvin kirjoitettu ja helppolukuinen. Juoni on monitasoinen. Lukuromaani voi pitää sisällään romantiikkaa, mutta lukuromaani ei ole liian höttöinen ja siirappinen. Lukuromaanissa on sopivasti jännitettä ja jännitystä, mutta puistattavan raaka dekkari tai vauhdikas trilleri eivät voi olla lukuromaaneja. Usein lukuromaanissa liikutaan menneisyydessä mutta ei aina. Lukuromaani on kiehtova ja lumoava, koukuttava ja vangitseva.

Yhdysvaltalaisen Kate Quinnin ensimmäinen suomennettu romaani Koodinimi Alice herätti kiinnostukseni. Tämä historiallinen lukuromaani on kai ollut jonkinlainen menestys maailmalla, eikä Koodinimi Alice ole täällä Suomessakaan saanut ollenkaan hullumpia arvosteluja. Toisinaan on ihanaa uppoutua hyvän lukuromaanin syleilyyn, ja joululomani loppupuolella päätin heittäytyä Koodinimi Alicen vietäväksi. Kiitos arvostelukappaleesta HarperCollinsille!

Ranska. Sinne Eve lähtisi työskentelemään vakoojana. Vakoojana, hän ajatteli tunnustellen ajatusta kuin lapsi tunnustelee irronneen hampaan jättämää koloa. Hänen vatsassaan lepattivat perhoset, osittain hermostuksesta, osittain innostuksesta. Minusta tulee vakooja Ranskassa.

Vuonna 1915 kaksikymmentäkaksivuotias Evelyn Gardner työskentelee lakiasiaintoimistossa Lontoossa, turvassa ensimmäisen maailmansodan taisteluilta. Eve haluaisi olla taistelemassa rintamalla saksalaisia vastaan, mutta naista ei huolita sotilaaksi ja änkyttämisen takia häneltä on evätty pääsy tukijoukkoihin. Kun kielitaitoiselle Evelle sitten yllättäen tarjotaan mahdollisuutta liittyä palvelukseen vakoojana, hän on haltioissaan. Eve lähtee Ranskaan, jossa häntä kouluttaa taitava vakoojien kuningatar Alice Dubois, lempinimeltään Lili. Naisvakoojien verkosto tekee tärkeää työtä. Kunnes petos hajottaa Alicen verkoston.

Vuonna 1947 yhdeksäntoistavuotias matematiikan opiskelija Charlotte St. Clair matkustaa äitinsä kanssa Yhdysvalloista Eurooppaan. Naimaton Charlie on raskaana. Hänelle on varattu aika klinikalta, jossa pikku ongelma hoidettaisiin pois päiväjärjestyksestä. Kesken matkan Charlie kuitenkin livistää englantilaisesta hotellista ja lähtee selvittämään rakkaan serkkunsa kohtaloa. Rose oli neljä vuotta aiemmin toisen maailmansodan aikana kadonnut jäljettömiin, mutta Charlie toivoo hänen olevan yhä elossa.

Charlien ja Even tiet kohtaavat lontoolaisessa asunnossa. Viisikymppinen Eve on alkoholisoitunut ja katkera erakko, joka ei katso hyvällä Charlien tuppautumista kotiinsa. Eräs Charlien lausuma nimi saa Even kuitenkin suhtautumaan nuoreen naiseen suopeammin. Charlie ja Eve sekä Even autonkuljettaja lähtevät yhdessä etsimään totuutta.

Se ei ollut ollut painajaista. Olin nukkunut, olin herännyt, ja se oli totta. Painajaisia ei ollut ollut, vain todellista kauhua. Silmiäni kirveli, mutta kyyneleitä ei enää ollut jäljellä.

Kirjoitin bloggaukseni alussa olevan kappaleen lukuromaanin määritelmästä ennen kuin aloin lukea tätä Kate Quinnin Koodinimeä Alicea. Ilokseni huomasin, että samat sanat sopivat täysin tähänkin romaaniin. Viihdyttävää, helppolukuista, kiehtovaa, vangitsevaa. Vahvoja, rohkeita, älykkäitä naisia etsimässä totuutta. Sotaa ja vakoojia. Draamaa ja jännitystä. Ripaus romantiikkaa ja seksiä.

Lähes kuusisataa sivua on paljon, mutta Kate Quinn on kirjoittanut runsaasti täytettä kirjansa kansien väliin. Tosin vuoteen 1947 sijoittuva tarina kaipaisi paikoitellen pientä terävöittämistä, ja vuoden 1915 pätkät ovat ehdottomasti romaanin parasta antia. Koodinimi Alice ei kuitenkaan merkittävästi laahaa joutokäynnillä mutta ei myöskään aiheuta lukijalleen ähkyä. Mukaansatempaavuudesta kertonee jotain se, että minä, joka en ole viikkokausiin päässyt nauttimaan kunnon lukuflow’sta, ahmin tätä isoina annoksina kerrallaan enkä olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni.

Koodinimi Alice ei pidä sisällään pelkkää keksittyä tarinointia, vaan kirja perustuu osaksi ihan todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Kirjan lopussa Kate Quinn kertoo kirjansa taustoista. Yllättävän iso osa kirjan tapahtumista on oikeasti tapahtunut, vaikkakin Quinn on toki ottanut kirjallisia vapauksia ja sovittanut kohtaukset tarinaansa sopiviksi. Vakoojien kuningatar Alice Dubois, oikealta nimeltään Louise de Bettignies, on tehnyt tärkeää työtä ensimmäisessä maailmansodassa, ja muutama muukin henkilöhahmo perustuu todelliseen henkilöön.

Ja pieni varoituksen sana. Vaikka Koodinimi Alice ei vie lukijaa suoraan sodan keskelle tykkitulitukseen ja juoksuhautoihin, ei vakoojien elämä suinkaan helppoa ollut. Kylmyys ja nälkä olivat vakoojien pienin murhe. Kate Quinn ei kaunistele ja silottele, ja kirja pitää sisällään muutamia hätkähdyttävän rankkoja kohtauksia. Kunpa maailmassa ei käytäisi enää koskaan yhtäkään sotaa.

Englanninkielinen alkuteos The Alice Network, 2017.
Suomentanut Päivi Paju.
Kustantaja HarperCollins, 2018. 574 sivua.

Elly Griffiths: Käärmeen kirous

IMG_20181231_132759_062.jpg

King’s Lynnistä rakennustyömaalta löytyy keskiaikaisen kirkon perustukset sekä ruumisarkku, jonka arvellaan pitävän sisällään 1300-luvulla eläneen piispan jäännökset. Arkku on tarkoitus avata museossa juhlallisesti arvovieraiden katseiden alla. Arkeologi Ruth Galloway saapuu haudanhiljaiseen museoon hyvissä ajoin. Ja kauhukseen löytää arkun vierestä tutun kuraattorin yhä lämpimän ruumiin.

Kuraattorin työpöydän lukitussa laatikossa on nippu nimettömiä uhkauskirjeitä. Museota on vaadittu palauttamaan sen hallussa olevat aboriginaalien pääkallot, jotta ne voitaisiin haudata esivanhempiensa maahan Australiaan. Tai muuten Suuren Käärmeen kirous lankeaa museon ylle ja aiheuttaa suunnatonta huonoa onnea.

Käärme on suurempi kuin taivas, suurempi kuin maa. Mutta samalla se on niin pieni, että se pääsee korvanjuureen kuiskaamaan: ”Sinä kuolet.”

Yöpöydälläni kirjapinossa on odottamassa vielä jokunen syksyn kirja, jotka yritän saada luetuksi ennen kevään uutuuksia. Yksi syksyn odotetuimmista dekkareista on minulle ollut tämä Elly Griffithsin Käärmeen kirous. Erinomaisesta Ruth Galloway -sarjasta on aiemmin suomeksi ilmestynyt Risteyskohdat, Januksen kivi ja Jyrkänteen reunalla. Kiitokset taas arvostelukappaleesta Tammelle!

Rakastan tätä Elly Griffithsin dekkarisarjaa! On ihanaa palata Norfolkin karuihin rannikkomaisemiin vanhojen tuttujen henkilöhahmojen seuraan, lukea heidän tuoreimpia kuulumisiaan, jännittää heidän puolestaan. Luuarkeologi Ruth Galloway on sympaattinen päähenkilö, ihastuttavan inhimillinen ja sopivan epätäydellinen mutta ei kuitenkaan holtiton sählääjä. Komisario Harry Nelson on oikeudenmukainen poliisi, jonka ajotavat herättävät muissa huolta. Ruthin ja Nelsonin mutkikas suhde on muuttunut entistäkin hankalammaksi, eivätkä he tällä kertaa juurikaan tee yhteistyötä.

Käärmeen kirous jatkaa samalla linjalla kuin aiemmat Ruth Galloway -dekkarit. Juoni on kiehtova ja koukuttava, mutta jännitys ei tiivisty liian tiheäksi. Henkilöhahmoissa ja heidän välisissään suhteissa on sopivasti särmää ja säröjä. Lopun käänteissä on jossain määrin ennalta-arvattavuutta, mutta Elly Griffiths onnistuu myös mukavasti yllättämään lukijansa.

Muutamia seikkoja pidin epäuskottavana. Yksivuotias lapsi kaipailee jatkuvasti vierelleen isää ja nimittää jokaista vastaantulevaa miestä isäkseen, vaikka lapsella ei ole koskaan ollut isää eikä siis kokemusta asiasta. Lapsi myös nukkuu hämmästyttävän paljon, eivätkä Elly Griffithsin maalailemat kuvat yksinhuoltajan arjesta tunnu ihan kaikilta osin uskottavilta. Onnellisesti avioliitossa olevat pettävät puolisoitaan hämmästyttävän kevyesti, ja fiksut aikuiset ihmiset tekevät kaikenlaista muutakin typerää. Mutta no, pieni höttöisyys tälle kirjasarjalle sallittakoon.

Englanninkielinen alkuteos A Room Full of Bones, 2012.
Suomentanut Anna Lönnroth. Kustantaja Tammi, 2018. 331 sivua.
Kannen suunnitellut Markko Taina.

Annika Eronen: Yöhön kadonnut

IMG_20181220_204814_355.jpg

Lempääläisen Annika Erosen esikoisteos Kaivo käynnisti rikoskomisario Hannu Savolaisen tutkimuksista kertovan sarjan. Kevyehkö dekkari jonka juoni rullaili mukavasti eteenpäin, viihdyttäen ja mielenkiintoa herättäen. Ja nyt dekkarisarjaan on tänä syksynä ilmestynyt toinen osa, joka kantaa nimeä Yöhön kadonnut. Kiitokset taas arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Kymmenvuotias Linda Rask katosi keskellä yötä sijaiskodistaan. Tapaus ei koskaan selvinnyt, tyttöä ei koskaan löydetty. Kaksitoista vuotta myöhemmin rikoskomisario Hannu Savolainen alkaa uudelleen selvitellä Lindan katoamista, kun myös filosofian professori Tage Iversen katoaa. Ilmeisesti Iversen oli keksinyt jotakin liittyen Lindan katoamiseen. Kahden katoamistapauksen tutkinnan lisäksi Hannu Savolaista työllistää hämeenlinnalaisten jalankulkijoiden henkeä uhkaava rikosaalto.

Vuosien varrella Linda Raskin tapauksen yksityiskohdat olivat pikku hiljaa hälventyneet Savolaisen mielestä. Juttu oli kylmennyt ja häipynyt taka-alalle ajankohtaisempien tapahtumien tieltä. – – Mutta rauhaan juttu ei ollut häntä silti koskaan täysin jättänyt. Sen Savolainen myönsi itselleen nöyrästi. Ja nyt hän oli jälleen uponnut siihen täysin, vapaa-aikaansa myöten. Se ei luvannut mitään hyvää.

Rikoskomisario Hannu Savolainen on symppis leskimies, joka pohdiskelee paljon omaa elämäänsä. Hän on aina yrittänyt tehdä muihin vaikutuksen ja tavoitellut muiden hyväksyntää. Kunnianhimoiselle ja taitavalle rikospoliisille on ollut tärkeää edetä urallaan, toisinaan jopa oman terveytensä kustannuksella. Savolainen möhlii uuden parisuhteensa kanssa, harmittava yskä kiusaa häntä jatkuvasti, eikä adoptoitu kissan raasu voi sekään hyvin.

Kuten Kaivossa myös Yöhön kadonneessa poliisit tuntuvat aluksi hapuilevan pimeässä. Johtolankoja kyllä tipahtelee heidän eteensä, mutta kunnon läpimurto antaa odottaa itseään. Annika Eronen onnistuu silti pitämään lukijan mielenkiinnon yllä, eikä tarina jämähdä missään vaiheessa paikoilleen. Tosin jäin miettimään, että yhden sivujuonen olisi voinut jättää pois ja siten napakoittaa kokonaisuutta.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Myllylahti. 352 sivua.