Arttu Tuominen: Leipuri

IMG_20180911_163550_143.jpg

”Leipuri?”
Strand nyökkäsi.
”Leivotaan, leivotaan kakkuja. Leipääkin tehdään, jos jaksetaan. Kauli ja käännä ja työnnä paistumaan, pian uunista jo hyvä tuoksu kohoaa”, Rautakorpi lausui.
”Se on siellä, kirjoitettu keittiön seinään.”
”Haluan nähdä sen.”
”Runonko?”
”Kaiken.”

Kevät 2015. Porin poliisin väkivaltayksikön entinen esimies, eläkkeelle jäänyt poliisi Eero Kataja löydetään kuolleena kotoaan. Murhatapa ja keittiöön seinään kirjoitettu loru viittaavat yli kymmenen vuotta sitten Porissa kauhua herättäneisiin Leipuri-murhiin. Janne Rautakorpi on ollut Leipuri-murhien aikaan tutkinnanjohtajana, ja poliisi pyytää Rautakorpea avustamaan uusissa tutkimuksissa. Onko kopiomurhaaja kostoretkellä ja ottanut kohteekseen Leipuri-murhien tutkintaan osallistuneita poliiseja? Vai onko murhaaja peräti yksi poliiseista?

Ja hän oli täällä. Kuin nuo jäiset tähdet.
Kuin kuu, jonka kasvot olivat ikuiset.
Ja kun kuu olisi taas täysi, olisi hänenkin työnsä valmis.

Porilainen Arttu Tuominen on vauhdilla pinkaissut suomalaisten dekkarikirjailijoiden kaikkein kirkkaimpaan kärkikaartiin. Tuomisen esikoisromaani Muistilabyrintti (2015) löi minut ällikällä. Labyrintti-dekkarisarjan seuraavat osat Murtumispiste (2016) ja Silmitön (2017) tarjosivat nekin silkkaa lukunautintoa. Ja nyt ilmestynyt Leipuri on neliosaisen Labyrintti-sarjan huikea päätös. Suuret kiitokset arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Leipuri ei ole todellakaan mikään kevyt ja leppoisa dekkari. Arttu Tuominen heittelee säälittömästi lukijaparkojen silmille ahdistavia ja ankeita kohtauksia, rumia ja raakoja yksityiskohtia. Kerronta on äärettömän intensiivistä ja koukuttavaa, taitavasti rytmitettyä ja sujuvaa. Henkilöhahmoissa on sopivasti särmää ja säröjä, jokaisella on omat verestävät kipupisteensä. Entisenä porilaisena pystyn täysin samaistumaan Tuomisen kolkkoon miljöökuvailuun, kirjojen harmaaseen ja rujoon Poriin, silti rakastettavaan ja rakkaaseen.

Arttu Tuomisen Labyrintti-sarjan päätösosa Leipuri yhdistää hienosti neliosaisen dekkarisarjan eheäksi kokonaisuudeksi. Vuonna 2015 tapahtuvan murhatutkinnan ohessa palaillaan ajassa taaksepäin helteiseen kesään 2002 ja alkuperäisiin Leipuri-murhiin. Moni asia saa selityksensä, jotain jää silti sopivasti avoimeksi. Täydellinen lopetus.

Labyrintti-sarjan viimeisen osan myötä hyvästelen haikein tunnelmin Janne Rautakorven, Liisa Sarasojan ja muut Porin väkivaltayksikön poliisit. Mutta samalla toivon, että sarjan päätös ei olisikaan loppu vaan sittenkin hieno alku. Käynnistyslaukaus. Alkulämmittelyä. Upealle ja pitkälle dekkarikirjailijan uralle. Toivon ja uskon, että lahjakkaasta Arttu Tuomisesta kuulemme vielä lukuisia kertoja tulevien vuosien aikana.

Julkaistu vuonna 2018.
Kustantaja Myllylahti. 352 sivua.

Arttu Tuominen: Silmitön

IMG_20170820_164027_418

Porilaisen Arttu Tuomisen (s. 1981) uusin dekkari lienee minulla tämän syksyn odotetuin kirjauutuus. Ja kun elokuun puolivälissä löysin postilaatikosta Silmitön-dekkarin, taisin jopa kiljahtaa ääneen. Labyrintti-sarjan kolmatta osaa on niin odotettu! Mutta hyväähän kannattaa aina odottaa ja Arttu Tuomisen dekkari on ehdottomasti odotuksen arvoinen. Suuret kiitokset arvostelukappaleesta Myllylahdelle!

Mies kääntää katseensa pohjalla makaaviin kaloihin. Osa sätkii vielä, mutta osa on jo tukehtunut. Joukossa on isoja ja pienempiä yksilöitä, rasvaisia ja laihoja, mutta yhdelläkään silakalla ei silmiä. Niiden tilalla on ammottavat tyhjät reiät.

Reposaaren koululla järjestetään Solumare Oy:n tiedotustilaisuus koskien merihiekan noston aloittamista Porin edustan merialueelta. Ympäristöaktivistit, kalastajat ja paikalliset asukkaat vastustavat suunnitelmia. Ruoppauksen pelätään pilaavan alueen meriympäristön ja kalatalouden, vapauttavan merenpohjaan kertyneet raskasmetallit. Lupa-asiat ovat kuitenkin kunnossa, tarvittavat tutkimukset tehtyinä, eikä Solumaren ruoppaushanketta tunnu estävän enää mikään. Tiedotustilaisuuden tunnelma äityy kiivaaksi, ja aktivistit räjäyttävät pihalla Solumaren auton.

Pari kuukautta myöhemmin Mäntyluodosta merestä löydetään kuollut mies, jolta on kaivettu silmät päästä. Poliisi arvelee, että joko kyseessä on poliittinen murha tai sitten murhalla saattaisi olla yhteys merihiekan imuruoppaushankkeeseen. Työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt entinen ylikonstaapeli Janne Rautakorpi palkataan avustamaan tutkimuksissa, ja avukseen Rautakorpi saa Greenpeace-aktivisti Venla Jokisen.

”Ei laki tarkoita, että se on automaattisesti hyvä. Lait ovat aina kompromisseja, poliittisesti sovittuja normeja. Aktivismia tarvitaan osoittamaan, että on olemassa asioita, jotka ovat niin isoja, ettei niitä pystytä hallitsemaan. Kuten ydinvoima. Nuo nuoret ovat turhautuneita, koska eivät saa ääntään kuuluville. Joskus ainoa keino on ottaa laki omiin käsiin.”

Porilainen Arttu Tuominen on noussut suomalaisten dekkarikirjailijoihin timanttiseen kärkeen, hän pesee rikosromaaneillaan mennen tullen monta kokeneempaa nimeä. Mutta laadukkaan dekkarikerronnan lisäksi minua viehättää Tuomisen kirjoissa tutut paikat. Suurimman osan elämästäni Porissa asuneena ja nykyisenä ulvilalaisena tiedän niin Reposaaren koulun, Kallon majakan, Yyterin Teboilin kuin myös Porin Preiviikin ja Ulvilan Krapiston.

Silmitön-dekkarissa silmillä tai oikeastaan silmättömyydellä ja silmittömyydellä on tärkeä rooli. Kalastajat nostavat merestä silakoita, joilla on silmien paikalla pelkät tyhjät reiät. Yksi kirjan keskeisistä hahmoista, eläköitynyt teologian professori on menettänyt näkönsä nuorena onnettomuudessa. Merestä löydetään silmätön miehen ruumis. Silmitöntä ahneutta ja itsekkyyttä. Moni kieltäytyy näkemästä totuutta, moni ajautuu silmittömiin tekoihin. Silmitöntä vihaa. Silmitöntä pelkoa.

Iltaisin valvoin kirjan parissa ihan liian myöhään, väsymys silmissä kirvellen, mutta kun minun oli aivan pakko lukea vielä yksi luku ja sitten vielä pari lisää. Eihän tätä olisi malttanut laskea käsistään! Mutta yömyöhään valvominen Silmittömän parissa sopii hyvin, sillä kirjailija Arttu Tuomisen päivät ovat kuluneet ympäristötarkastajan töissä sekä lapsiperhearjessa, aikaa kirjoittamiselle on ollut vasta myöhään illalla. Minua kirja valvotti vain muutamana iltana, Tuomisella on kirjansa parissa ollut paljon pidempi puristus.

Silmitön rullailee jouhevasti eteenpäin, sopivaa vauhtia, tiukasti lukijansa koukuttaen. Henkilöhahmoja ei ole liian paljon eikä liian vähän. Kiittelen niin henkilökuvausta kuin myös porilaista miljöötä, Tuomisen luomissa henkilöhahmoissa on mukavasti särmää ja Pori esiintyy näkyvästi kirjan sivuilla. Monitahoinen ja ajankohtainen dekkari antaa lukijoilleen ajattelemisen aihetta, ei hyssyttele mutta ei myöskään tuputa.

Mikäli et ole vielä lukenut yhtään Tuomisen dekkaria, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Nämä ovat häkellyttävän hyviä! Kannattaa ahmia ensin esikoisteos Muistilabyrintti (2015) ja jatkaa sen jälkeen Labyrintti-sarjan toisella osalla Murtumispiste (2016). Ja tämä juuri julkaistu Silmitön on neliosaiseksi kaavaillun dekkarisarjan kolmas osa.

Julkaistu vuonna 2017.
Kustantaja Myllylahti. 424 sivua.

Arttu Tuominen: Murtumispiste

IMG_20160406_184140

Porilaisen Arttu Tuomisen (s. 1981) esikoisdekkari Muistilabyrintti julkaistiin vuosi sitten. Luin kirjan silloin heti tuoreeltaan. Jännittyneenä. Halusin niin kovasti pitää Muistilabyrintista, koska paikallisuus on aina plussaa ja kaiken lisäksi tunsin Tuomisen töiden kautta. Ja huh, Tuominenhan löi minut täysin ällikällä Muistilabyrintillaan! Uskomattoman kypsä esikoisteos, sujuvaa juonenkuljetusta, särmikkäitä ja kiinnostavia henkilöhahmoja. Vau! Kun tänä keväänä Tuomiselta ilmestyi Labyrintti-sarjan toinen osa Murtumispiste, minun ei tarvinnut enää jännittää. Tiesin Tuomisen osaavan kirjoittaa, tiesin pääseväni ahmimaan laadukasta dekkaria.

Loppukesä vuonna 2013. Porin poliisi on kiireinen. Pääkaupunkiseudulla rikoksia tehtaillut ja kauhua herättänyt rikollisjärjestö Veljeskunta on siirtynyt Poriin. Samaan aikaan Vähärauman kaupunginosassa raiskaaja vainoaa naisia. Liisa Sarasoja ja muu väkivaltayksikkö saa pientä helpotusta työtaakkaansa, kun KRP:stä saapuu Tero Vähäsavo avustamaan Porin poliisia ja sairastuneen Janne Rautakorven tilalle palkataan Ilari Strand. Yllättäen tapahtuu ennennäkemättömän julma rikos, joka kääntää koko maailman katseet Poriin ja saa Rautakorven palaamaan poliisitalolle.

En yleensä erityisemmin välitä lukea järjestäytyneestä rikollisuudesta ja rikollisjengeistä, mutta Arttu Tuominen on onnistunut kirjoittamaan minulle vastenmielisestä aiheesta vetävän rikosromaanin. Viisisataasivuiseen dekkariin ei mahdu yhtään tylsää hetkeä, vaan juoni pitää tiukasti otteessaan, kääntyilee ja yllättää. Tarinaa kuljetetaan kahdessa aikatasossa, toinen tarina alkaa vuodesta 1981 ja toisessa eletään vuotta 2013, ja lukija pääsee matkustamaan jopa Afrikkaan saakka. Henkilöhahmoja on paljon mutta ei liikaa, he ovat aitoja ja kiinnostavia. Tekstissä pilkahtelee sopivasti huumoria, pientä poliisien välistä vinoilua.

Sain ilon lukea peräkkäin kaksi loistavaa dekkaria. Arttu Tuomisen Murtumispiste ja Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin. Murtumispistettä lukiessani päädyin väkisin vertailemaan näitä kahta toisiinsa. Olen kehunut, että Bjørkin Minä matkustan yksin pääsee hyvin lähelle vuoden parasta dekkaria, ja voin sanoa melkeinpä samoin Tuomisen dekkarista. Sillä erotuksella, että Murtumispiste pääsee vuoden parhaimpien listalla korkeammalle kuin Minä matkustan yksin. Siinä, missä Bjørk ei päässyt iholleni, sen sijaan Tuominen onnistuu tekstillään kauhistuttamaan, koskettamaan. Tuomisen henkilöhahmot ovat todellisempia. Ja rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että Tuominen pesee muut dekkaristit jo ihan porilaisuutensakin ansiosta, tuttuun kaupunkiin sijoittuvaa dekkaria vain on niin mahtava lukea.

Suosittelen aloittamaan Arttu Tuomiseen tutustumisen ahmimalla ensin esikoisteoksen Muistilabyrintin ja jatkamaan sen jälkeen Labyrintti-sarjan toisella osalla Murtumispisteellä. Neliosaiseksi kaavaillun dekkarisarjan kolmas osa on kuulemma tekeillä ja neljäs suunnitteilla.

Julkaistu vuonna 2016.
Kustantaja Myllylahti. 493 sivua.