Arnaldur Indriðason: Muistin piinaamat

wp-1485500982031.jpg

Olen lukenut kaikki islantilaisen Arnaldur Indriðasonin suomennetut dekkarit. Pidän erittäin paljon hänen tavastaan kertoa ihmiskohtaloista, koukuttaen ja koskettaen. Vuosi sitten lukemani Varjojen kujat ei ollut Erlendur-dekkarisarjaa, vaan siinä pääosassa oli eläköitynyt poliisi Konráð. Muistin piinamien myötä Arnaldur Indriðason palaa Erlendurin ja Marionin pariin. Kiitokset arvostelukappaleesta Blue Moonille!

Vuonna 1979 Reykjanesissa lämpövoimalasta valuva lauhdevesi on muodostanut pienen lammen keskelle sammalpeitteistä laavakenttää. Ihosairauksista kärsivien keskuudessa kiertää huhu, että lammen vesi helpottaa kutinaa. Kun psoriasista sairastava nainen on jälleen kerran kastautumassa lammella, hän löytää vedestä miehen ruumiin. Mies oli kuollut pudottuaan jostain korkealta, ja ruumis oli piilotettu lauhdevesilampeen. Tutkinta vie Erlendur Sveinssonin ja Marion Briemin amerikkalaisten tukikohtaan.

Samalla Erlenduria mietityttää taas yksi menneisyydessä tapahtunut selvittämätön katoamistapaus. Vuonna 1953 Dagbjört-niminen tyttö oli koulumatkallaan kadonnut jälkiä jättämättä. 18-vuotiaan Dagbjörtin koulutie kulki ohi Kamp Knoxin parakkileirin, joka oli rakennettu toisen maailmansodan aikana amerikkalaisten merijalkaväkijoukkojen sijoituspaikaksi ja josta sodan loputtua oli tullut köyhien islantilaisten surkea asuinalue.

Minulla on ollut pienoista dekkarikriisiä. Olen viimeisten kuukausien aikana nimittäin lukenut liian monta perushyvää ja keskinkertaista dekkaria, joiden parissa aika ei käy pitkäksi, mutta jotka eivät kuitenkaan ole varsinaisesti olleet mitään lukusukkuloita. Onneksi mokomasta kriiseilystä ei ollut nyt tietoakaan, eikä Arnaldur Indriðason pettänyt minua.

Arnaldur Indriðason osaa taitavasti kuljettaa rinnakkain kahta toisiinsa liittyvää tarinaa kahdessa eri ajassa, eikä Erlendur tälläkään kertaa malta olla tonkimatta menneisyyden salaisuuksia. Dekkarin pääjuoni sijoittuu vuoteen 1979, mutta samaan aikaan Erlendur pähkäilee 1950-luvulla tapahtunutta katoamista. Arnaldur kuvailee varmaotteisesti molempien ajanjaksojen yhteiskuntaa. Henkilöhahmot on uskottavia, aitoja, luontevia. Kerronta on miellyttävän rauhallista, dekkarin tunnelmaan sopivaa.

Muistin piinaamat ei ehkä ole ihan kaikkein parasta Arnalduria mutta voittaa kirkkaasti keskinkertaiset tusinadekkarit. Arnaldur Indriðasonin dekkarit kuuluvat ehdottomasti pohjoismaisen rikoskirjallisuuden parhaaseen A-luokkaan. Suosittelen tutustumaan!

Islanninkielinen alkuteos Kamp Knox, 2014.
Suomentanut Seija Holopainen. Kustantaja Blue Moon, 2016. 295 sivua.

Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat

IMG_20160112_180058

Huolestunut nainen ottaa yhteyttä poliisiin, kun hänen naapuriaan ei ole näkynyt aikoihin. Poliisit löytävät vanhuksen kuolleena vuoteestaan. Kuolema näyttää luonnolliselta, mutta tutkimuksissa selviää, että mies on tukehdutettu tyynyllä. Vanhuksen pöydältä kirjan välistä löytyy lehtileikkeitä vuodelta 1944, jolloin nuori nainen oli löydetty kuristettuna Kansallisteatterin takaa Reykjavikissa.

Islantilaisen Arnaldur Indriðasonin Erlendur-dekkarisarja on ollut minulle mieluista luettavaa, mutta tämä Varjojen kujat ei jatka Erlendurin, Elínborgin ja Sigurður Ólin tarinaa. Tällä kertaa pääosassa nimittäin on eläköitynyt poliisi Konráð, joka alkaa aikansa kuluksi autella vanhuksen kuoleman tutkinnassa. Minun päässäni Erlendur ja Konráð menivät aluksi suloisesti sekaisin, ja hetkittäin oikeasti unohdin lukevani nyt Konráðista enkä Erlendurista. Konráð on miellyttävä kirjallinen tuttavuus, jotenkin vanhastaan tuttu vaikka uusi onkin. Helposti lähestyttävä ja rauhallinen. Kirjan edetessä Konráðin menneisyyttä valotetaan, ja Konráð ei enää sekoittunut päässäni Erlenduriin.

Arnaldur Indriðason on parhaimmillaan kuljettaessaan rinnakkain kahta tarinaa, nykyajassa ja menneisyydessä. Varjojen kujat jatkaa tätä hyväksi havaittua kaavaa – nykyajassa selvitellään vanhuksen kuolemaa ja vuodessa 1944 tutustutaan kuristetun naisen tapaukseen. Arnaldur ei totutusti tälläkään kertaa tarjoile lukijoilleen piinaavaa jännitystä eikä väkivallalla mässäilyä vaan miellyttävän tarinan ihmisistä. Dekkarin tempo on rauhallinen mutta ei tylsä. Arnaldur osaa johdattaa kertomusta eteenpäin sujuvasti, eivätkä lyhyet luvut tee kerronnasta töksähtelevää. Hienoa ajankuvausta toisen maailmansodan aikaisesta Islannista. Maahisia ja piilokansaa. Hiljainen ja surumielinen. Upea.

Islanninkielinen alkuteos Skuggasund, 2013.
Suomentanut Seija Holopainen. Kustantaja Blue Moon, 2015. 295 sivua.