Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi

IMG_20181030_102630_826.jpg

Kirjasyksyn sato on tänä vuonna ollut erinomaista ja tarjonnut minulle lukuisia kiinnostavia uutuuksia. Yöpöydälläni notkuu toinen toistaan houkuttelevampia romaaneja, jotka kaikki haluaisin lukea nyt heti. Voihan valintojen vaikeudet! Mutta tällä kertaa valinnan tekeminen oli helppoa, koska kaipasin tähän väliin luettavakseni jotain vähän kepeämpää. Kirjapinon päällisimmäisenä huhuili Alan Bradleyn mainion Flavia de Luce -sarjan yhdeksäs osa nimeltä On hieno paikka haudan povi. Kiitokset arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Englannin maaseudulla Buckshawin kartanossa asusteleva de Lucen perhe ei ole jouluisen tragedian jälkeen enää entisellään. Kaksitoistavuotias Flavia on isosiskojensa kanssa jatkuvasti napit vastakkain, pahemmin kuin koskaan aiemmin. Tyrannimaisen Felicity-tädin päsmäröinti vain pahentaa tilannetta entisestään.

Eräänä kauniina kesäpäivänä perheen uskollinen palvelija Dogger pakkaa eväskorit veneeseen ja vie de Lucen siskokset rauhalliselle jokiretkelle raikkaaseen ulkoilmaan. Matkan varrella Flavia pääsee ihailemaan kuuluisan myrkyttäjäpapin kirkkoa. Flavia riiputtaa kättään veneen laidan yli ja miettii myrkkyjen saloja, kun yllättäen jokin vedessä hipaisee hänen sormiaan. Ihmisruumis.

Minulle ruumis, jota ei ole tutkittu, on tarina jota ei ole kerrottu: tiiviiksi puristettu tarinapallo, joka suorastaan vaatii tulla puretuksi aina viimeiseen langanpäähän asti.

Sinnikäs harrastelijasalapoliisi ja taitava kotikemisti Flavia de Luce on vauhdissa jälleen. Synkeähkösti käynnistynyt tarina tarjoilee onneksi nopeasti ruumiin, joten kaksitoistavuotias Flavia pääsee unohtamaan murheensä ja uppoutumaan kiintoisaan tutkintaan yhdessä Doggerin kanssa. Välillä uskottavuuden rajat natisevat, mutta kylmähermoisen Flavian seikkailut ja taitavasti kirjoitettu kertomus vievät mukanaan. Kääntäjä Maija Heikinheimo on jälleen kerran tehnyt hienoa työtä suomennoksen kanssa.

On hieno paikka haudan povi on ehdottomasti yksi parhaimmista Flavia-dekkareista. Flavia de Luce on mukavasti kypsynyt, eikä hän tuhlaile aikaansa enää samanlaisiin harkitsemattomiin lapsellisuuksiin kuin ensimmäisissä kirjoissa. Hän on myös hellämielisempi ja kärsivällisempi. Flavia lähentyy perheen palvelijan kanssa, ja tässä kirjassa Dogger saa ilahduttavasti aiempaa isomman roolin.

Suosittelen lukemaan Flavia de Luce -dekkarit ilmestymisjärjestyksessä, aloittaen ensimmäisestä nimeltä Piiraan maku makea. Jokaisessa yhdeksässä kirjassa Flavialla on pureskeltavana visainen rikospähkinä, mutta siinä sivussa Flavian yksityiselämässä on ehtinyt tapahtua monenmoista. Suvun salaisuuksia on paljastettu, sisarusten elämä on mullistunut moneen kertaan. Ja luulenpa, että lisää myllerryksiä on luvassa jatkossakin, kun sarjan kymmenes osa julkaistaan toukokuussa suomeksi.

Englanninkielinen alkuteos The Grave’s a Fine and Private Place, 2018.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2018. 397 sivua.

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

IMG_20180421_155252_608.jpg

Kanadalaisen Alan Bradleyn sepittämä mainio Flavia de Luce -sarja on ehtinyt jo kahdeksanteen osaan. Kaksitoistavuotias Flavia käväisi välillä sisäoppilaitoksessa Kanadassa, mutta nyt tuo teräväpäinen harrastelijasalapoliisi on palannut takaisin Englantiin. Flavia odottaa näkevänsä perheensä iloiset kasvot, mutta satamassa häntä vastassa on vain kartanon apumies Dogger. Järkytyksekseen Flavia saa kuulla isänsä olevan vakavasti sairas.

Kotona Buckshawin kartanossa Flavia joutuu sietämään sekä pisteliäitä isosiskojaan että inhottavaa serkkuaan. Flavialle iskee pakottava tarve päästä pois, joten hän pyöräilee pappilaan tapaamaan pastorin rouvaa. Flavia lupautuu auttamaan Cynthiaa ja kuljettamaan kirjekuoren syrjäisessä talossa asuvalle puunveistäjälle. Mutta perillä häntä on vastassa hiljainen talo, kuollut mies ja kirjava kissa.

Tuntui kuin entinen minäni olisi yhtäkkiä ottanut minut haltuunsa. Ikään kuin sulatusuunissa sulatettu uusi Flavia de Luce olisi kaadettu vanhaan kuoreeni. Tai siis… ei uusi Flavia de Luce, vaan vanha, mutta nyt kova kuin teräs.
On uskomatonta, millainen vaikutus ruumiin löytämisellä voi olla mielialaan.

Viimeisimmät Flavia de Luce -dekkarit ovat olleet tummasävyisempiä kuin sarjan alkupään kirjat. Olen sitä kritisoinut ja kovasti kaipaillut kepeämpää Flaviaa. Mutta vaikka tämä kahdeksas Flavia-dekkari Kolmasti naukui kirjava kissa sisältää taas jossain määrin apeahkoa tunnelmaa ja synkkiä mietteitä, tämä on mielestäni paras Flavia-kirja hetkeen. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Flavia de Luce vaikuttaa aiempaa kypsemmältä. Liekö kuukaudet kanadalaisessa sisäoppilaitoksessa tasoittaneet Flaviaa vai onko kaksitoistavuotispäivä kolauttanut lisää järkeä hänen päähänsä. Flavia ei tuhlaa aikaansa höpsöihin lapsellisuuksiin vaan tutkii puunveistäjän kuolemaa määrätietoisesti. Kylmähermoisuutta ja älyä Flavialta löytyy ihailtavan paljon. Lettipäinen kemisti esittelee myös hellämielisempää puoltaan ja suhtautuu välillä yllättävän suopeasti ärsyttävään serkkuunsa.

Flavian seikkailut 1950-luvun englantilaisessa pikkukylässä vievät mukanaan. Suomentaja Maija Heikinheimo on hienosti kääntänyt sutkautukset ja sananlaskut sujuvalle suomelle, kieli on eläväistä ja humoristista. Juonenkäänteet ovat ajoittain epäuskottavia, mutta se Flavia-dekkareille suotakoon. Ylenpalttiseen överyyteen ei kuitenkaan lipsahdeta, ja yllätyksiä on matkan varrella tarjolla kiitettävästi määrin. Kirjan lopussa jysähtää isompi pommi, jota olin tosin jo ehtinyt ounastella, mutta silti vähän hätkähdin moisesta käänteestä.

Suosittelen lukemaan Flavia de Luce -dekkarit ilmestymisjärjestyksessä, aloittaen Piiraan maku makeasta. Vaikka jokaisessa kirjassa on Flavialla pureskeltavana oma rikospähkinänsä, siinä sivussa Flavian elämä etenee. Uusia seikkoja paljastuu Flavian perheen menneisyydestä, de Lucen suvun tarina syvenee jokaisen kirjan myötä. Sarjan yhdeksäs osa julkaistaan suomeksi ensi syksynä.

CollageMaker_20180429_182209245.jpg

Englanninkielinen alkuteos Thrice the Brinded Cat Hath Mew’d, 2016.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2018. 367 sivua.

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus

IMG_20171031_194714_531~01.jpg

Oi ihanaa, uusi Flavia-dekkari! Kanadalaisen Alan Bradleyn (s. 1938) hurmaava Flavia de Luce -sarja tuo virkistävän tuulahduksen dekkarigenreen. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin, jossa mysteerejä ratkoo yksitoistavuotias Flavia de Luce, teräväpäinen salapoliisi ja suloinen myrkynkeittäjä. Nokisen tomumajan arvoitus on dekkarisarjan seitsemäs osa, ja aiemmin suomeksi on ilmestynyt Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus,  Filminauha kohtalon käsissä, Loppusoinnun kaiku kalmistossa sekä Kuolleet linnut eivät laula. Kiitos taas arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Nokisen tomumajan arvoitus poikkeaa kuudesta edellisestä Flavia de Luce -dekkarista. Tällä kertaa ei tapahtumapaikkana nimittäin ole rapistuva Buckshawin kartano Englannissa, eikä Flavialla ole riesanaan inhottavia isosiskojaan, vaan Flavia on matkustanut myrskyävän meren yli laivalla Kanadaan. Hänet on päätetty lähettää Neiti Bodycoten tyttökouluun, äitinsä vanhaan opinahjoon. Flavia on syvästi närkästynyt, että hänet on karkotettu kotoisasta Buckshawin kartanosta kolkkoon sisäoppilaitokseen Kanadaan, ja hän haluaisi antaa piut paut mokomalle suvun perinteelle.

Heti ensimmäisenä yönä tyttökoulussa Flavia kokee innostuksen väristyksiä, kun takan hormista putoaa mustunut ja muumioitunut ihmisruumis. Koti-ikävä jäytää Flavian rinnassa eikä ranskan opiskelu maistu, mutta onneksi nokinen ruumis tuo miellyttävää piristystä sisäoppilaitoksen arkeen. Kuka hän oli? Miten hän kuoli? Kuinka kauan ruumis oli ollut piilossa savupiipussa? Entä ovatko huhut kadonneista oppilaista totta?

Edellinen Flavian seikkailu Kuolleet linnut eivät laula oli minulle pienoinen pettymys. Juoni junnaili liiaksi paikoillaan, ja rautatieseisakkeella kuolleen miehen tapaus jäi pelkäksi sivujuoneksi. No, vähän samaa ongelmaa havaitsin myös tämän Nokisen tomumajan arvoituksen kohdalla. Kirjan alkupuolella kaipasin juoneen lisää vauhtia, lisää jännitystä, mutta lopulta Nokisen tomumajan arvoituksesta kehkeytyy sentään ihan kiitettävän monitahoinen mysteerien vyyhti. Henkilögalleria on laaja, uusia oppilaita ja opettajia pompahtelee joka puolelta, mutta heitä ei juurikaan esitellä.

Mutta on se Flavia kuitenkin vain melkoisen mainio tyyppi. Nokkela typykkä jolla ei mene jauhot suuhun tiukassakaan tilanteessa. Olen yhä edelleen koukussa kirjasarjaan ja nautin Flavian mietiskelyistä. Eikä seuraavaa Flavia-kirjaa tarvitse kauaa odotella, sillä sarjan kahdeksas osa Kolmasti naukui kirjava kissa ilmestyy suomeksi maaliskuussa 2018.

Nokisen tomumajan arvoitus muissa blogeissa: Kirjasähkökäyrä-blogissa ihastellaan, miten vauhdikas ja nopeaälyinen salapoliisimimmi on Flavia de Luce, ja kehotetaan murhaajia olemaan varuillaan. Kirjojen keskellä -blogissa todetaan maisemanvaihdoksen tehneen hyvää kirjasarjalle. Tuijatakin jaksaa yhä jatkaa Flavian kasvun seuraamista, vaikka onkin erottavinaan pientä väsymyksen tapaista juonikuljetuksessa.

Englanninkielinen alkuteos As Chimney Sweepers Come to Dust, 2015.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2017. 428 sivua.

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

IMG_20170706_001101_687

Oi Flavia! Kanadalaisen Alan Bradleyn ihana Flavia de Luce -sarja tuo virkistävän tuulahduksen dekkarigenreen. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin, jossa murhamysteerejä ratkoo yksitoistavuotias Flavia de Luce. Kuolleet linnut eivät laula on dekkarisarjan kuudes osa, ja aiemmin sarjasta on suomeksi ilmestynyt Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus,  Filminauha kohtalon käsissä sekä Loppusoinnun kaiku kalmistossa. Kiitos arvostelukappaleesta Bazar Kustannukselle!

Ihmiset siirtelivät levottomina painoa jalalta toiselle, ja hengityksemme kevyt ilmavirta teki pehmeitä huokauksia englantilaiseen ilmaan. Loputtoman tuntuisen pysähtyneisyyden jälkeen näimme lopulta kaukaisuudessa veturin savupilven. Se tuli hetki hetkeltä lähemmäs, ja samalla Harriet – äitini – oli tulossa kotiin.

On täydellisen ihana englantilainen aamu, yksi niistä huhtikuisista päivistä, jolloin aurinko on pitkän talven jälkeen palannut ja yhtäkkiä tuntuu kuin olisi jo kesä. Flavia de Luce odottaa perheensä ja kyläläisten kanssa junaa Buckshawin rautatieseisakkeella. Hänen kymmenen vuotta sitten kadonnut äitinsä Harriet on palaamassa kotiin.

Yllättäen tuntematon mies alkaa puheisiin Flavian kanssa Buckshawin rautatieseisakkeella. Pitkä mies on pukeutunut hienosta säästä huolimatta aivan liian paksuun takkiin ja höpöttelee Flavialle omituisia. Hetkeä myöhemmin joku väkijoukosta työntää miehen junan pyörien alle. Flavialla on taas uusi murhamysteeri ratkottavanaan.

Yhtäkkiä tajusin, että minun oli päästävä pois tästä synkkyyden valtaamasta talosta, päästävä jonnekin missä saatoin ajatella tuoreita ajatuksia – omia ajatuksiani, eikä muiden puhki kuluneita mietteitä.

IMG_20170705_105852_01_20170705114030383 Alan Bradleyn Kuolleet linnut eivät laula on kirjasarjan toistaiseksi tummasävyisin dekkari. Ei pelkästään kansikuvaltaan vaan myös sisällöltään. Huumoria ei ole unohdettu, mutta jopa Flavia de Luce on tavallista totisempi eikä rapistuneen Buckshawin kartanon mailla nauru raikaa. Äidin palattua kotiin Flavia päätyy miettimään liian suuria ja synkkiä asioita. Paikalle yllättäen ilmestynyt Undine-serkku tuntuu lyövän Flavian nokkeluudessa, eikä Flavian ajatuksenjuoksu yllä muutenkaan ihan edellisten kirjojen neuvokkuuden tasolle. Jos Flavia olisi ollut täydessä iskussa, hän olisi unohtanut hölmöt kokeilunsa ja selvittänyt murhatapauksen paljon nopeammin. Toisaalta suotakoon Flaviallekin ripaus vakavamielisyyttä ja hidasjärkisyyttä, eihän yksitoistavuotias tyttölapsi voi olla joka hetki täydessä iskussa.

Kuolleet linnut eivät laula on merkittävä osa dekkarisarjan juonen kannalta. Rautatieseisakkeella kuolleen miehen tapaus jää pelkäksi sivujuoneksi, tarinan pääosassa on Flavian Harriet-äidin kotiinpaluu sekä suvun historia. Mutta ei tämä noussut suosikikseni Flavia-kirjoista. Juoni tuntuu junnailevan paikoillaan, kirjan tunnelma on kovin apea, ja Flavian kemialliset kokeilut lipsahtavat liiaksi epäuskottavuuden puolelle. Mainiota ajanvietettä kuitenkin, kyllähän tämän seurassa kului oikein rattoisasti pari kesälomapäivää.

alanbradleyflaviadeluce

Englanninkielinen alkuteos The Dead in Their Vaulted Arches, 2014.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2017. 336 sivua.

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

img_20161123_170031.jpg

Kanadalaisen Alan Bradleyn luoma hurmaava Flavia de Luce -dekkarisarja on valloittanut sydämeni. Loppusoinnun kaiku kalmistossa on sarjan viides osa, ja aiemmin on julkaistu Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus sekä Filminauha kohtalon käsissä. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin, ja päähenkilönä hääräilee teräväpäinen Flavia de Luce, yksitoistavuotias harrastelijapoliisi. Flavia asustaa rapistuvassa Buckshawin kartanossa yhdessä talousvaikeuksien kanssa painiskelevan isänsä ja inhottavien isosiskojensa kanssa.

Tämä ei missään tapauksessa ollut Pyhän Tancredin ruumis. Sammutin taskulampun, vedin pääni kivenraosta ja käännyin hitaasti kirkkoherraan päin. ”Luulenpa, että löysimme juuri herra Collicuttin”, sanoin.

Kylän suojelupyhimyksen Pyhän Tancredin kuolinpäivästä on pääsiäisen aikaan tulossa 500 vuotta, ja pyhimyksen hauta halutaan avata juhlallisin menoin. Utelias Flavia de Luce on tietenkin myös paikalla ja kurkistaa ensimmäisenä kivipaaden sisään. Yllätys on melkoinen, kun haudasta löytyy kadonneen urkurin ruumis. Kuka kumma on murhannut herra Collicuttin ja piilottanut hänet pyhimyksen hautaan? Miksi ruumis on naamioitu?

Toisen ihmisen tavaroiden nuuskimisesta saa syvää ja alkukantaista nautintoa, olipa kyse yhdestä laatikosta tai kokonaisesta talosta. Vaikka pieni osa minusta oli aivan hupsuna pelosta, suurin osa nautti täysin rinnoin. Teki mieli vihellellä, mutta en uskaltanut.

Kaipasin jotain höpsöä, helppoa ja hauskaa luettavaa. Siispä aina yhtä verraton Flavia de Luce on mitä oivallisinta seuraa! Alan Bradley on jälleen kerran keitellyt herkullisen sopan lukijoiden iloksi. Järjen voi lukiessa heittää romukoppaan, eikä jokaista juonenkäännettä kannata pysähtyä märehtimään liikaa. Nauttii vain kyydistä ja antaa topakan Flavian johdattaa lukija läpi mainion tarinan.

MYYTÄVÄNÄ, kyltissä luki rumilla mustilla kirjaimilla. TUHO! TUHO! TUHO! vasara tuntui sanovan, ja jokainen isku oli kuin seipäänisku sydämeeni. Buckshaw myytävänä! Se ei voinut olla totta!

Loppusoinnun kaiku kalmistossa on ehkäpä hivenen erilainen kuin sarjat aiemmat kirjat. Huumoria ei suinkaan ole tälläkään kertaa unohdettu, mutta koin kirjan kuitenkin asteen verran vakavammaksi. Perheen talousvaikeudet nimittäin konkretisoituvat, kun Flavian isä näyttää viimein hävinneen taistelun verokarhua vastaan ja Buckshawin kartano laitetaan myyntiin. Flavian ja hänen isosiskojensa välillä eivät salamat lentele entiselleen malliin, vaan siskokset jopa päätyvät halailemaan ja itkeskelemään yhdessä.

Alan Bradley todellakin osaa viihdyttämisen taidon, ja Maija Heikinheimo on tehnyt erinomaista työtä kirjan suomennoksen kanssa. Sarjan edellinen osa Filminauha kohtalon käsissä oli tähän mennessä ilmestyneistä Flavia-romaaneista ehkäpä lempparini, mutta tämä Loppusoinnun kaiku kalmistossa taisi nousta uudeksi suosikikseni. Ja millaiseen koukkuun tämä kirja päättyykään! Onneksi Kuolleet linnut eivät laula ilmestyy suomeksi heti keväällä 2017, joten kovin kauaa ei sitä tarvitse odotella.

alanbradleyflaviadeluce

Englanninkielinen alkuteos Speaking from Among the Bones, 2013.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2016. 410 sivua.

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

IMG_20160318_134445

Filminauha kohtalon käsissä on jatkoa dekkarisarjalle, josta aiemmin on julkaistu Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä ja Hopeisen hummerihaarukan tapaus. Kirjat vievät lukijansa 1950-luvun Englantiin, jossa murhamysteerejä ratkoo hurmaava yksitoistavuotias Flavia de Luce, teräväpäinen harrastelijasalapoliisi. Flavia asustaa rapistuvassa Buckshawin kartanossa postimerkkeilyä harrastavan isänsä ja inhottavien isosiskojensa kanssa.

Helpottaakseen taloudellista ahdinkoaan Flavian isä on antanut filmiryhmälle luvan kuvata kartanossa. Pari päivää ennen joulua kaikki kyläläiset kerääntyvät kartanolle seuraamaan elokuvaa tähdittävän kuuluisan näyttelijättären esiintymistä. Lumipyry muuttuu kunnon myräkäksi, eivätkä kyläläiset pääse palaamaan koteihinsa. Yöllä yksi paikalla olleista löytyy kuolleena, ja murhaajan on oltava yhä kartanossa.

Filminauha kohtalon käsissä jatkaa edellisistä kirjoista tutulla linjalla. Vaikka Flavia keittelee myrkkyjään ja selvittelee murhia, dekkarien tunnelma pysyy keveän helppolukuisena ja riemastuttavan humoristisena. Jokaisen kirjan myötä ihastun entistä enemmän Flaviaan. Ja jokainen kirja tuntuu aina edellistä paremmalta. Joutuisaa kerrontaa, tarkkanäköistä ihmiskuvausta, niin nokkelia keskusteluja.

Englanninkielinen alkuteos I Am Half-sick of Shadows, 2011.
Suomentanut Maija Heikinheimo. Kustantaja Bazar, 2016. 317 sivua.