Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Turkulainen Inkeri Markkula työskentelee pohjoisen luonnon tutkijana, hän on asunut muun muassa Islannissa ja Huippuvuorilla. En ole lukenut Markkulan esikoisromaania Kaksi ihmistä minuutissa, mutta tämä Markkulan toinen romaani Maa joka ei koskaan sula herätti heti kiinnostukseni.

Kun olin lapsi, kesä oli kotini. Mutta syksy saapui joka vuosi, vääjäämättä ja ajallaan, sellaiset asiat eivät petä.
En välittäisi muistaa sitä kaikkea nyt. Mutta täällä on samanlainen valo ja samanlainen hiljaisuus. Mereltä puhaltaa raaka tuuli, se työntyy vaatteiden alle, ja puhallus puhallukselta haamu­kipu kasvaa, kaikissa maailmoissani on kylmä.

Kirjan ensimmäinen minäkertoja on saamelaistaustainen jäätiköiden tutkija Unni. Vuonna 2003 Unni tekee Isaacin kanssa tutkimuksia Kanadan eteläisimmällä jäätiköllä. Penny-jäätikkö sulaa kesäisin liikaa eikä joka talvi enää kasva. Unni on päättänyt selvittää sulamisvesien reitit, ja apunaan hän käyttää kumiankkoja, joiden avulla hän voi näppärästi seurata veden liikkeitä.

Samalla Unni muistelee vuotta aiemmin Pennyllä tapaamaansa miestä. Tummasilmäinen Jon oli majoittunut läheiseen kylään ja vei Unnilta jalat alta. Parin välille syntyi kiihkeä suhde. Mutta sitten muutaman päivän kuluttua Unni palasi takaisin Suomeen. Ja nyt Jon on kadonnut.

Välillä kerronnassa palaillaan ajassa taaksepäin Unnin lapsuuteen. Vuoteen 1984, saamelainen Unni muuttaa äitinsä kanssa etelään ja isä jää yli tuhannen kilometrin päähän pohjoiseen. Vuoteen 1985, koulukiusaamista ja yksinäisyyttä. Mutta kesälomilla Unni pääsee pohjoiseen isänsä luo. Kotiin. Vapauteen.

Haluaisin kertoa Isaacille, että olen elänyt elämäni kahdessa maailmassa, joita erottaa yönmittainen junamatka, ja niistä maailmoista toista ikävöin joka päivä ja toista pesen aina uudestaan iholta pois. Toisessa maailmassa väistän minuun lyötyjä määreitä, kun taas toisessa nimeni kantaa mukanaan sukuni historiaa, ja siinä missä toisessa maailmassa piiloudun katseilta, toisessa kuljen avoimilla paljakoilla tarkkaavaisten linnunsilmien alla.

Kirja on jaettu muutamaan osaan, minäkertojat vaihtelevat. Unnin jälkeen näyttämölle astuu uusia henkilöitä, mutta läpi romaanin kulkee selvä punainen lanka. Pohjoisten alkuperäiskansojen kaltoinkohtelua. Rikkirevittyjä perheitä. Pakkoadoptioita. Asuntolakouluihin suljettuja lapsia jotka pakotetaan unohtamaan oma äidinkielensä ja oman maansa tavat.

Kanada oli kaunis, rauhallinen, äärettömän kauas pohjoiseen jatkuva maa, jossa onnelliset ihmiset asuivat hyvin hoidetuissa taloissa ja kyselivät kadulla iloisesti kuulumisia toisiltaan. Mutta kaiken sen lomassa oli toinen Kanada, kuin odottamaton tuuli latvuksissa tai väärään suuntaan virtaava joki, toiset sormet sormien lomassa, toiset sanat sanojen alla. Onnellisten keskiluokkaisten ihmisten takana oli maa, joka sulki vähemmistönsä asuntolakouluihin ja jätti heihin kohdistuneet vääryydet tutkimatta. Maa jossa rohkeiksi, kilteiksi ja kauniiksi kuvaillut lapset hymyilivät lehtikuvissa samaan aikaan, kun heidän vanhempansa leimattiin irstaiksi, hulluiksi ja juopoiksi.

Ja miten kauniisti Inkeri Markkula kirjoittaakaan! Lukija voi kuulla korvissaan jäätikköpurojen solinan ja valaan laulun. Suurenmoisen luontokuvauksen lisäksi Markkula osaa taitavasti, tarkkanäköisesti sanoittaa henkilöhahmojen ajatuksia ja tunteita.

Inkeri Markkulan Maa joka ei koskaan sula on ylistys pohjoisen luonnon kauneudelle ja alkuperäiskansojen oikeuksille. Se muistuttaa, millaista tuhoa itsekäs ja ajattelematon ihminen on toiminnallaan aiheuttanut niin muille ihmisille kuin myös luonnolle ja ilmastolle. Koskettava ja vaikuttava, kauniisti kirjoitettu ja herkkävireinen romaani. Upea!

Vain onnellinen lapsuus tottelee aikaa. Se ei tee numeroa itsestään vaan väistyy tieltä, jotta aikuinen voi astua esiin, ja sen jälkeen se pitää aikuisuutta pystyssä, hiljaisena varmuutena oikeankokoisen ihon alla.

Julkaistu vuonna 2021.
Kustantaja Otava. 314 sivua.
Kannen suunnitellut Tuuli Juusela.