Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Tässä on todellakin ainekset kunnon katastrofiin. Edessä voi olla maailmanloppu. Tämän viruksen elinkierto on kylmäävän tehokas. Tartunnan saanut mies kuljeskelee kaksi päivää ympäriinsä oireettomana ja levittää virusta joka kerta yskiessään, pyyhkiessään nenäänsä, laskiessaan kätensä jollekin pinnalle tai suukottaessaan toista ihmistä poskelle. Oireet alkavat kolmantena päivänä. Kuolema tulee viimeistään viidentenä päivänä. Jos joku pyrkisi nimenomaan kehittämään viruksen, joka leviää vauhdilla ja kylvää mahdollisimman suurta tuhoa väestön keskuuteen, tätä olisi vaikea ylittää. (s. 65)

Glasgow, 3. marraskuuta vuonna 2025. Lääkäri Amanda Maclean kohtaa ensiapupolilla potilaan, jonka oireet vaikuttavat tavalliselta flunssalta. Miehen tila kuitenkin huononee nopeasti ja pian hän menehtyy. Virus on vaatinut yhden ensimmäisistä uhreistaan, ja sairaalaan tuodaan koko ajan lisää sairastuneita. Amanda ymmärtää nopeasti, että kyseessä on uusi virus, entuudestaan tuntematon uhka, joka tappaa vain miehiä.

Jokainen minuutti, jonka odotan turhaan vastausta sähköposteihini, viivyttää minuutilla rokotteen kehittämistä. Tämä tauti ei haihdu olemattomiin itsestään. Se vain pahenee, ja kaikki haaskaavat aikaa. Olen lääkäri, en patologi. Minulla ei ole ratkaisua tähän ongelmaan, mutta jos kukaan ei kuuntele minua, miten ihmeessä ratkaisu voisi ikinä löytyä? (s. 47)

Valtion viranomaiset eivät aluksi ota Amandan huolta todesta, vaan hänet leimataan kaistapäiseksi hulluksi ja paniikin lietsojaksi. Samaan aikaan virus pääsee leviämään kulovalkean tavoin ja satoja tuhansia miehiä kuolee ympäri Iso-Britanniaa. Naiset ovat oireettomia kantajia, he eivät sairastu mutta tartuttavat tautia eteenpäin. Kun viranomaiset vihdoin havahtuvat ja ryhtyvät toimiin, virus on päässyt leviämään jo maapallon joka kolkkaan.

Tämä voi merkitä koko ihmiskunnan loppua. Noin kymmenen prosenttia miehistä on ilmeisesti immuuneja, mutta se ei riitä pitämään yllä ihmispopulaatiota. Ellei parannuskeinoa keksitä, kymmenen prosenttia maailman miehistä voi siittää kymmenen prosenttia aiemmasta lapsimäärästä. Puolet syntyvistä lapsista on poikia, ja vain kymmenen prosenttia tuosta viiden prosentin joukosta on immuuneja. Luvut eivät riitä. Tämä voi tarkoittaa, että olemme mennyttä. (s. 173)

Lontoolainen yritysjuristi Christina Sweeney-Baird alkoi kirjoittaa esikoisromaaniaan syksyllä 2018. Hurja dystopia globaalista pandemiasta. Kirjan ensimmäinen versio valmistui kesäkuussa 2019, ja muutamaa kuukautta myöhemmin maailma oli oikeasti pandemian keskellä. Vaikka Sweeney-Bairdin romaani on silkkaa sepitelmää, mielikuvituksen tuotetta, niin koronaviruksen myötä Viimeiset miehet on yhtäkkiä uskomattoman ajankohtainen romaani.

Koronavirus ei ole yhtä tappava kuin Sweeney-Bairdin luoma kuvitteellinen virus, mutta jokainen meistä on joutunut viimeisen runsaan vuoden aikana tuntemaan pandemian vaikutukset. Sen tuoman pelon ja ahdistuksen. Rajoitukset meidän jokapäiväisessä elämässämme. Kenties jopa itsensä tai läheisensä vakavan sairastumisen. Mutta onneksi tätä kirjoittaessani koronarokotukset etenevät vauhdilla, elämämme on vihdoin palaamassa hiljalleen kohti normaalia. Nyt pandemiadystopiaa voi lukea, jopa nauttia sen lukemisesta.

Christina Sweeney-Bairdin Viimeiset miehet on romaani niin pandemiasta ja maailman muuttumisesta kuin myös naisten periksiantamattomuudesta ja rohkeudesta. Kun yhtäkkiä enemmistö miehistä menehtyy ja naisten on otettava ohjat. Vahvojen, päättäväisten naisten esiinmarssista. Ja myös surusta ja kaipauksesta.

Kirjassa on monta kertojaa. Lisäksi tarinaa kuljetetaan eteenpäin lehtiartikkelien, sähköpostiviestien ja blogikirjoituksien muodossa. Päähenkilöitä ovat Amanda, nollapotilasta hoitanut ja epidemiasta ensimmäisenä huolestunut lääkäri, sekä aviomiehensä ja pienen poikansa puolesta pelkäävä lontoolainen Catherine. Lisäksi ääneen pääsevät muun muassa Yhdysvaltain tartuntatautivirastossa työskentelevä Elizabeth ja kanadalainen virologian professori Lisa. Monta kertojaa antaa tarinalle monta eri näkökulmaa, mutta samalla henkilöhahmot jäävät harmillisen ohuiksi.

Viimeiset miehet tuntuu ajoittain hyvin epäuskottavalta. Todellisen elämän koronaviruspandemiaan verrattuna Sweeney-Bairdin romaanissa hoidetaan asioita tavattoman huonosti. Ensin epidemiasta vaietaan tyystin. Viranomaiset vähättelevät sen vakavuutta, ja samaan aikaan ihmiset saavat elää ja matkustaa ihan normaalisti. Ja senkin jälkeen, kun pandemian vakavuus viimein ymmärretään, tavalliselle kansalle ei juurikaan anneta tietoa. Tutkijoiden työ on epäorganisoitua sekamelskaa, ja osa jutuista tuntuu suorastaan virheelliseltä.

Dystopiaromaani sisältää kuitenkin hyvää moraalista pohdiskelua ja herättää lukijan miettimään omaa kantaansa. Asiat eivät aina ole niin mustavalkoisia. Vaikka Sweeney-Bairdin sävy on ehkä tahallisen provosoiva, ilahduin kirjan eettisistä, yhteiskunnallisista teemoista. Sweeney-Baird ei pelkää käsitellä vaikeita asioita ja ravistella lukijoitaan. Näitä aiheita olisi voinut möyhiä enemmänkin.

Kokonaisuutena Viimeiset miehet jää hajanaisen ja ohuen tuntuiseksi, todennäköisesti johtuen suuresta määrästä minä-kertojia. Tapahtumat etenevät vauhdilla, eikä yhteen henkilöhahmoon ehditä keskittyä kauaa. Kirjan alkupuoli on eheämpi ja mielenkiintoisempi kuin kirjan jälkimmäinen puolisko. Mutta siitäkin huolimatta Christina Sweeney-Baird onnistui koukuttamaan minut. Ja myös koskettamaan minua.

Enkö saisi vielä yhden viikon, päivän, tunnin. Aikamme on ollut liian lyhyt. Meidän piti elää kokonainen elämä yhdessä, vanheta yhdessä, saada lisää lapsia yhdessä. Se ei voi päättyä vielä, ei voi. (s. 92)

Kiitokset arvostelukappaleesta Like Kustannukselle!

Englanninkielinen alkuteos The End of Men, 2021.
Suomentanut Kirsi Luoma.
Kustantaja Like, 2021. 422 sivua.