IMG_20191031_174704_879.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Kahdeksanvuotiaana sisareni katosi. Silloin luulin, että se oli pahinta mitä maailmassa voi tapahtua.
Kunnes hän tuli takaisin.

Tasan vuosi sitten minulla oli syyslomalla karmaisevan jännää luettavaa, C. J. Tudorin esikoisromaani Liitu-ukko. Vangitsevaa psykologista jännitystä ja puistattavia kauhuviboja. Nyt tämän vuoden syyslomalla kirjapinostani löytyi sopivasti Caroline Tudorin toinen romaani Paluu pimeästä, joten tänäkin vuonna pääsin viettämään syyslomaani Tudorin seurassa. Huippua!

Kirjan prologi vie lapsiperheen taloon, keskelle ällöttävän makeaa lemua ja pörrääviä kärpäsiä. Keski-Englannissa Nottinghamshiressä pienessä Arnhillin kylässä on tapahtunut järkyttävä veriteko. Opettajana työskennellyt yksinhuoltajaäiti on tappanut poikansa ja kirjoittanut verellä seinään sanat: ”EI MINUN POIKANI”. Tämän jälkeen äiti ampui itsensä.

Päähenkilö on nelikymppinen Joe Thorne, joka murhasta kuultuaan päättää palata kotikyläänsä selvittämään, mitä hänen omalle pikkusiskolleen tapahtui vuosikymmeniä sitten. Kahdeksanvuotiaana Annie katosi. Ja parin päivän kuluttua takaisin tuli joku, joka ei ollut sama Annie.

”Sisarelleni tapahtui jotain”, minä sanon hitaasti. ”En osaa selittää mitä. Tiedän vain että kun hän palasi, hän ei ollut enää sama. Hän ei ollut minun Annieni.”

C. J. Tudorin kerronta on tummasävyistä ja synkkää. Tudor maalailee lohdutonta kuvaa sisäänpäin kääntyneestä kylästä, jossa kaikki on vähän nuhruista, likaista, vastenmielistä. Kaivos on lopetettu, mutta sen perintö roikkuu yhä raskaana kylän yllä. Kylä ei ota vieraita avosylin vastaan, eikä kylä kohtele hyvin sen omiakaan asukkaita. Koulukiusausta. Perheväkivaltaa. Alkoholismia. Köyhyyttä. Raivoa ja katkeruutta. Eikä häävisti mene romaanin päähenkilölläkään, Joella on nimittäin kaiken muun murheen lisäksi vieläpä uhkapelivelat niskassaan ja julmat velanperijät perässään.

Paluu pimeästä on romaani kurjasta kaivoskylästä, jossa kuolema on peloista pienin. Se on kuitenkin paljon enemmän kuin vain pelkkä kauhuromaani. Tarina laajenee moneen suuntaan, sujuvasti ja tiukasti koukuttaen. Se on tarkkanäköinen kertomus kyläläisten elämästä, teinikaveruksista, koulumaailmasta. Menetyksistä ja surusta, muistojen raskaasta painosta. Paluu pimeästä onnistuu naurattamaan ja itkettämään, se saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä ja sydämen pamppailemaan pelosta.

C. J. Tudorin Paluu pimeästä on mitä parhainta luettavaa pimeisiin syysiltoihin, kun vesisade piiskaa ikkunaan ja tuuli ulisee nurkissa. Kauhua on ihanan monenlaista, niin pelottavan nuken ja iljettävien ötököiden muodossa kuin myös klaustrofobista kiipeilyä pimeissä kaivoskuiluissa maan alla. Lapsia jotka katoavat eivätkä takaisin palattuaan ole enää entisellään. Ja hautausmaa jossa ei ole yhtään lasten hautaa.

Kiitokset arvostelukappaleesta WSOY:lle!

Englanninkielinen alkuteos The Taking of Annie Thorne, 2019.
Suomentanut Laura Beck.
Kustantaja WSOY, 2019. 432 sivua.