IMG_20191003_172536_267.jpg

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Miksi minä, miksi me, miksi meidän poikamme?

Olen lukenut brittikirjailija Clare Mackintoshin kaikki edelliset romaanit. Annoin sinun mennä (I Let You Go 2014, suomennettu 2017), Minä näen sinut (I See You 2016, suom. 2018) ja Anna minun olla (Let Me Lie 2018, suom. 2018). Psykologisia trillereitä minun makuuni! Nyt Mackintosh on kuitenkin vaihtanut genreä ja kirjoittanut hyytävän jännärin sijaan koskettavamman, omakohtaisista kokemuksista inspiraationsa saaneen romaanin.

Pip ja Max rakastavat toisiaan kovasti, ja pieni Dylan-poika täydentää heidän onnensa. Dylanin ollessa kaksivuotias perheen onnen ylle laskeutuu kuitenkin synkkiä pilviä. Dylan sairastuu vakavasti, häneltä löydetään aivokasvain. Leikkauksen ja kemoterapian jälkeen pojan voinnin pitäisi kohentua, mutta tilanne muuttuu vain huonommaksi. Ja lopulta vanhemmat ovat erittäin vaikean valinnan edessä. Yhteinen päätös osoittautuu mahdottomaksi, äiti ja isä ovat eri mieltä. Dylanin kohtalo siirtyy oikeuden päätettäväksi.

Dylanin vanhemmat pitävät toisiaan kädestä.
Tuomari puhuu.
Ja koko oikeussali pidättää hengitystään.

Clare Mackintoshin Lopun jälkeen ei ole äiti-ihmiselle helppoa ja kevyttä luettavaa. Ja siitä huolimatta kirjaa on vain pakko lukea eteenpäin, sivut kääntyilevät vauhdilla. Halusin epätoivoisesti tietää, miten tarina päättyy, kuinka perheelle käy. Hyvin kirjoitettua ja vetävää romaania on nautittavaa lukea, vaikka kirjan aihe onkin näin sydäntäsärkevän surullinen.

Romaanissa on kolme kertojaääntä. Dylanin äiti Pip, isä Max sekä pojan lääkäri Leila. Lentoemäntänä työskennellyt Pip on jäänyt töistä pois ja viettää päivänsä Dylanin luona sairaalassa. Isä Max joutuu työnsä puolesta matkustelemaan paljon, hänen palkkansa on perheelle tärkeää, mutta Maxin ajatukset ovat Pipin ja Dylanin luona. Leila on iranilaissyntyinen lastenlääkäri, hän suhtautuu lämpimästi pieniin potilaisiinsa. Kolmen kertojaäänen lisäksi kirjassa vilahtelee lukuisia sivuhenkilöitä, kuten sukulaisia ja ystäviä, vakavasti sairaiden lasten vanhempia, sairaalan henkilökuntaa, mutta he jäävät etäisemmiksi.

Dylanin vanhemmat Pip ja Max joutuvat sietämättömän tuskalliseen tilanteeseen, jota ei soisi yhdenkään vanhemman milloinkaan kokevan. Päätös on hankala, mahdoton, ja silti päätös on vain tehtävä. Millainen elämä on elämisen arvoista, voiko ihmeitä tapahtua, milloin kannattaa vielä taistella ja milloin pitäisi luovuttaa. Molemmat vanhemmat tekevät oman kipeän päätöksensä, mutta koska vanhemmat ovat eri mieltä, asia viedään oikeuden ratkaistavaksi.

Clare Mackintosh kirjassa piilee erikoinen juju. Kirjailija nimittäin tarjoaa kaksi vaihtoehtoista ratkaisua, esittelee kaksi erilaista tapahtumien kulkua. Minä pidän selkeästä juonenkuljetuksesta, en kikkailusta, ja nämä juonipolut valitettavasti hetkeksi etäännyttivät minua tarinasta. Totuttelun jälkeen aloin kuitenkin pitää Mackintoshin tavasta punoa romaanilleen kaksi erilaista tarinan kulkua. Molemmat polut ovat omalla tavallaan raskaita, kumpikaan ei ole selkeästi oikea eikä väärä. Lapsen vakava sairastuminen ja sitä seurannut oikeudenkäynti muuttavat Pipin ja Maxin elämän pysyvästi.

Lopun jälkeen osoittaa, että Clare Mackintosh osaa kirjoittaa muunlaisiakin romaaneja kuin psykologisia trillereitä. Lopun jälkeen on hieno kirja. Koskettava, väkevä, kauniskin. Dylanin, Pipin ja Maxin tarina jää varmasti pitkäksi aikaa mieleeni.

Kiitos arvostelukappaleesta Gummerukselle!

Englanninkielinen alkuteos After the End, 2019.
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.
Kustantaja Gummerus, 2019. 426 sivua.